XII.
Snellmanin luona.
Kun Harry kulki Yrjönkadun 24:nteen, Snellmanin asuntoon, piti hänen kävellä Vanhan kirkon ohi. Juuri sen kohdalla ollessaan alettiin soittaa kelloja. Ja silloin juolahti Harryn mieleen kotikaupungin viime Mikkelinpäivä ja sen soittavat kirkonkellot. Noin nekin lujasti kalkahtivat. Ja niiden soittoon kaukaa sekoittui kosken kohina.
Hän meni silloin koskelle, kuuli sen kehotushuudon, nousi … ja nyt taas kulkee siipirikkona. Sillä vanhat lämmittävät ihanteet ovat kalvenneet ja entinen elämänkatsomus on nurin-narin.
Taas soivat kirkonkellot. Ja taas neuvonantaja on tarpeen.
Ei mene hän nyt hengettömän luonnon salaperäisille neuvoille, vaan miehen luokse, joka kyllä pauhaa kuin sekin koskijättiläinen omalla pauhullaan omien kansalaistensa keskellä. Mitä tämä suurtietäjä hänelle osannee lohdutusta antaa? Minkä lipun hänen käteensä nostaa kannettavaksi?
Harryn mieli on arka ja jännittynyt noustessaan puurappuja ylös lasiverantaan. Siellä hän soittaa, pääsee eteiseen ja palvelija johtaa hänet saliin.
Mutta huomaamansa yksinkertaisuus kaikessa hämmästyttää Harryä, joka on tottunut näkemään kiinalaisia vaaseja ja persialaisia mattoja.
Palvelija neuvoo häntä istumaan ja odottamaan. Salissa on kolme aivan yksinkertaista pienehköä ikkunaa. Ja seiniä somistavat muutamat kivipiirrokset.
Harry epäröiden jättää palvelijalle nimikorttinsa ja istuu. Nyt huomaa Harry salissa pianon ja ikkunanurkissa Kantin ja Hegelin rintakuvat. Ja suuren kovin vanhanaikaisen uunin.
Siinä samassa palaa jo palvelija ja pyytää Harryn menemään vastaanottohuoneeseen.
— Siellä on senaattori, lausuu hän.
Tuo viimeinen sana panee Harryn veren kuumaan kulkuun. Siksi piti hänenkin lopullisesti tulla. Mutta ei näitä teitä. Ja senaattorin asunnon on hän kuvitellut kokonaan toisemmoiseksi. Sillä siellä kotikaupungissa asuu pieninkin tervaporvari komeammasti kuin tämä senaattori, jolla lisäksi on europpalainen maine.
Mutta näissä huoneissa on sentään huumaava uuvuttava ilma. Näissä virtaa Harryä vasten kasvoja jokin tavattomampi henki. Se ei ole kukkaistuoksua, ei parfyymia, vaan neron säteilevä nöyryyttävä hohto. Sitä oli jo tuolla eteisessä, tässä salissa se kasvaa, mutta tuolla vastaanottohuoneessa tihenee se veriä vapisuttavaksi.
Sillä siellä on itse suuri Snellman.
Posket hohtaen ja hermot jännitettyinä astuu Harry suoraan senaattorin luo, joka tulee häntä kohti tervehtimään. Ja ainaisena kauneuden ihastelijana antaa vanhus hänelle hyvin lämpöisesti kättä.
Pyytää istuutumaan. Harry istuu vanhuksen viittauksesta pöydän päässä olevaan nojatuoliin ja senaattori itse istuu toiseen samallaiseen.
— Minä näin tarpeelliseksi tulla herra senaattorin luo hyvinkin persoonallisessa asiassa ja pyydän anteeksi rohkeuteni, alottaa Harry äänessä arka väri.
— Ja voisinko minä herraa siinä auttaa?
— Niin luulen. Ja sentähden tulin.
— Miten voin herraa palvella?
Nyt on Harry omasta mielestään kuin katuvainen synnintunnustaja maalaispastorin pateilla. Mutta sydän on avattava.
— Kuulin herra senaattorin puhuvan pohjolaisten viime vuosijuhlassa.
Ja se puhe repi minun vanhan puoluekantani rikki.
Snellman hymähtää. Vähän pilkkaa nousee suupieliin. Kyllä Harry sen huomaa. Mutta jatkaa kuitenkin:
— Minun äitini on vanhaa Ruotsin aatelia. Siis on veressäni germaanien verta.
— Noo?
— Ja hän on kasvattanut minut innokkaaksi ja lämpöiseksi ruotsinkielen ystäväksi. Hän lapsesta lähtien istutti minuun ruotsalaiset näkökannat.
— Ja minä nyt revin ne rikki. Säälittävää. Mutta kuka on isä?
— Hän on suomalainen valtioneuvos Nicander … viraltaan lääninsihteeri … puhuu Harry hyvinkin arkaillen, sillä vanhus on ivallisella päällä.
— Nimen tunnen.
— Hän myös tahtoo minusta harrasta ruotsinkielen ystävää.
— No … hyväinen aika … olkaa se, kun pappa ja mamma niin tahtoo! puhuu Snellman ja jo puoleksi nauraa.
— Olisin, jos voisin.
— Minäkö tulin puomiksi tielle?
— Te, herra senaattori.
— Mutta miten?
— Senaattori puhui siellä esi-isistä…
— Jotka nuorella herralla ovat … keitä?
— En tiedä.
— Sepä se.
— Siinä on juuri painava kysymys.
— Hyvinkin painava.
— Herra senaattori tuomitsi kansallisiksi pettureiksi ne, jotka suomalaisista kantavanhemmista syntyneinä hylkäävät suomenkielen.
— Juuri niin.
Snellman jo käy vakavaksi.
— Tämä pani minutkin horjumaan entisissä näkökannoissani … ja hyvinkin pahasti.
— Tässä on siis ratkaistavana aivan yksinkertainen psykologinen problemi. Nuori herra ottaa ensin selvän, kutka ovat hänen kantavanhempansa.
— Ja sitten, jos ovat ruotsalaisia, siirtyy Ruotsiin? Niinkö?
— Se on herran oma asia.
Snellman puhuu viimeisen hyvinkin jyrkästi.
— Se mikä minua erityisesti herra senaattorin puheessa sielullisesti haavoitti, jos saan käyttää tätä sanaa, oli se että herra senaattori ruotsinkielisenä ajaa suomalaisuuden asiaa. Sehän on paras puolustus puolueettomuudelle minun heikon ymmärrykseni mukaan.
— Eikös sitten ole? Ei kukaan voi väittää minun ajavan omia etujani.
— Ei voi … ja siinä juuri on kysymyksen suuri kantavuus. Se se vei kovan maaperän minunkin jalkaini alta ja pani horjumaan…
— Ja nyt nuori herra horjuu?
— Hyvinkin pahasti.
— Kuulkaa sitten lohduttava sana. Ruotsinkieli on minunkin äidinkieleni. Ja sillä kielellä vain on minulle persoonallisesti kallein arvo. Se kun on jo lapsena opittu ja vanhanakin parhaiten taidettu. Mutta siltikin vain historiallisen kehityksen ja inhimillisen erehdyksen tähden on ruotsinkieli minulle tässä asemassa. Minun vereni juuret ovat Suomen kansassa. Ja terve järki sanoo minulle, että Suomessa vain suomenkieli on se oikea kieli. Minä en erityisesti rakasta suomenkieltä, jota en läheskään niin hyvin taida kuin ruotsinkieltä. Mutta ajattelemisen kautta olen tullut siihen syvään vakaumukseen, että jokaisessa maassa pitää kansan oman kielen olla vallitseva sivistys- ja hallintokieli. Silloin vasta on kansalla elämisen mahdollisuutta. Vaikkapa me sydämen syistä rakastaisimmekin … syvästikin rakastaisimme ruotsinkieltä, niin kansamme menestymisen alttarille on meidän uhrattava tämä rakkaus. Sillä niin sanoo terve järki. Ja sen edestä pitää tunteen väistyä. Tämä on minun käsitykseni. Jos nuori herra tuntee kuuluvansa Suomen kansaan ja jos hänen verensä juuret johtavat kansan sydämeen kuin alkulähteeseen, niin silloin … ei ole muuta kuin yksi ehto … yksi ainoa ehto, puhuu Snellman viimeisen kuin tulistuen ja vakuudeksi lyöden pöytään kädellään.
— Minun velvollisuuteni … ja ensimäinen velvollisuuteni tässä asiassa on siis ottaa selville, ovatko vereni juuret lähteneet Suomen kansan sydämestä … ovatko kantavanhempani suomalaisia…
— Aivan niin, rakas nuori ystävä.
Snellman jo lämpenee herttaiseksi. Harry käy rohkeammaksi ja varmistuu.
— Mutta nuorena on tunne niin vallan päällä … aivan liiaksikin, alottaa Harry uudelleen.
— Kyllä ymmärrän nuorenkin sydämen.
— Ja nuori sydän niin kovin … kovin vastenmielisesti siitä luopuu, mihin se jo lapsena kiintyy. Jos sitä väkipakolla ruvetaan irtirepäisemään, voi se särkyä.
— Se on kohtalon tragediaa. Ja tämän ajan synkin puoli on kylläkin siinä. Heikkoja sydämiä voi se särkeä … ja särkeekin. Kansallisuuskysymyksellä on omat uhrinsa. Hukkaanmenneitä miehiä nousee kyllä ruumiina sen kurimoille. Mutta vahvat ja voimakkaat … ne eivät säry. Ne laskevat koskensa terveinä ja karaistuneina suvantoon. Ennenkuin vuorelta näkee kauas laajenevat näköalat, pitää ensin kestää vuorelle kiipeämisen vaikeus. Se on aivan yksinkertainen totuus. Ja minä olen varma siitä, että joka sydänuhrinsa kansallisuusaatteelle kantaa vilpittömin mielin, niin sille tämä aate avaa uudet avarat elämän perspektiivit. Se nostaa miehensä vuorelle. Ja sieltä näkee kauas. Ja ilma siellä on raitista hengittää.
Verikoristeita näyttäytyy jo vanhuksen kasvoilla ja hänen silmissään palaa nuorekas tuli.
— Ja nuori herrakin nousee tälle vuorelle. Mutta ensin on kestettävä nousemisen vaikeus, lisää Snellman.
On kiskottava sydämestä isä ja äiti … koti ja omaiset … entisyys ja kaikki … kaikki, mikä rakasta oli … siinä se vuorelle nousemisen vaikeus, miettii Harry.
— Herra senaattori on toimittanut suuren elämäntyönsä ruotsinkielellä … ja kuitenkin … jaksaa puhua tätä kieltä vastaan, huomauttaa Harry.
— Niin, se on alaston totuus. Ja siihen minä olen päätynyt.
— Ja siihen on herra senaattorilta varmaankin vaadittu hyvin paljon.
— Siinä oli minun vuorelle nousemisen vaikeuteni.
— Joka pikkusielujakin rohkaisee. Ja antaa jäävittömän esimerkin, miten totuuteen pyrkiä.
— Jospa se niin tekisi.
— Tästä keskustelusta alkaa minunkin vuorelle nousemiseni. Minäkin kaipaan laajoja näköaloja ja raitista ilmaa … muuten tukehdun.
Snellman puhuu vielä joitakin ystävällisiä neuvovia sanoja ja kyselee yhtä ja toista Harryltä.
Sitten Harry heittää nöyrät kiitokset ja poistuu.
Snellman saattaa häntä salinsa ovelle asti, tarttuu siellä vielä Harryn käteen, pudistaa sitä lämpimästi ja puhuu:
— Teidänkaltaisia nuoria miehiä kansamme erityisesti tarvitsee.
Nuorella herralla on edellytyksiä. Kotini on vastakin teille avoin.
Kun Harry pääsi kadulle, oli hänen mielensä niin kumman lämmin. Tuntui kuin hän olisi ollut tekemässä jotain erityisen suurta ja arvokasta.
Ei se ollut tuo mies mikään kylmien sumujen kylmä mies. Sen sisällä hehkui ja paloi enemmän kuin muissa aikalaisissa yhteensä, miettii Harry..
Miten paljon hän olikaan taistellut … miten paljon itseltään kieltänyt tämän elämänsä suuren kysymyksen tähden?
Nytpä sitä alkoi jo Harry aavistaa, kun hänelle itselleen alkaisi itsekieltäymyksen vaikea taistelu.
Uusi tulevaisuus häntä nyt puoleensa viittasi. Mutta se tulevaisuus ikäänkuin kuulsi oman sydänveren läpi.
Kaikista ensimäiseksi hänen pitää ottaa selko kantavanhemmistaan. Ja sitten … vaikka omalla sydänverellään kirjoittaa itselleen sielullisen vapautumisen vapauskirja.
Tultuaan asuntoonsa, missä Birger uutterasti aherti luvuissaan, katsoi
Harry häntä ihastellen, mutta Birger viskasi:
— Mutta mitä kummaa sinulle, Harry, on tapahtunut, sinun kasvoillasi kun on kumma loiste!
— Olin Snellmanin luona.
— Ja nyt olet "fenno".
— En vielä … läheskään.
Birger hymähti. Harry ryhtyi kirjoittamaan kotiin kirjettä, missä ilmoitti tulevansa sinne. Sillä kohta piti hänen saada selville kantavanhempansa.
Ne tiedot tahtoi hän itse kirkonkirjasta lukea.
Hänen vuorelle nousunsa alkoi.
XIII
Kotona.
Yksin kievarikärryissä Pohjanmaan lakeuksia ajaessaan selvisi Harrylle yhtä ja toista kuluneesta. Tässä yksinäisyydessä hänen sielussaan kasvoi yhä lujemmaksi kaukainen aavistus siitä, että hänenkin esi-isiensä täytyi olla suomalaisia. Se kaukainen aavistus lähenemistään läheni ja toisinaan hänet kokonaan valtasi kuin olisi asia jo lopullisesti ratkaistu. Tämä aavistus jo silloin mieleen lensi, kun hän kuunteli osakunnan juhlassa Snellmanin puhetta. Silloin se lensi sinne eikä sieltä enää tahtonut poistua. Mutta taas toisina hetkinä kohosi mieleen toisemmoinen arvelu: Ehkä sittenkin hänen esi-isänsä ovat aikoja sitten Suomeen tulleita ruotsalaisia. Ja heillä täytyy olla pesäoikeus tässä maassa, jonka he ammoin sitten ovat kodiksensa omaksuneet.
Tämä sukuhistoria oli jäänyt häneltä hämärään. Vain isoisänsä hän tiesi olleen suuren tervakauppiaan ja suvun omaisuuden varsinaisen perustajan. Hänen takanaan oli kaikki pimeää.
Mutta tähän pimeyteen on nyt valaistus saatava. Juuri sitä vartenhan hän on tällä matkalla.
Siltikin häntä hävetti kotia lähestyä. Sillä millä pilventakaisilla toiveilla hän pari kuukautta takaperin lähti? Ja miten siipirikkona hän nyt palasi?
Kun pohjoisemmaksi tultiin, piti kärryt muuttaa reeksi. Siinä loikoessaan hän toisinaan kuvitteli itseään haavoittuneeksi soturiksi, jota ajetaan sairaalaan. Toisinaan tuhlaajapojaksi, jota vapisuttaa lähestyä isänkotia.
Mutta matkan lopussa valoisana päivänä näköala seestyi ja sielun tumma pohja valkeni. Tällöin paistoi aurinko kirkkaasti nuorelle hangelle ja kyytimiehenä oli keski-ikä isäntämies, joka puheli kansallisuusaatteesta. Kyllä nöyrästi, mutta lämpimästi.
Tuolle miehelle oli se asia samallainen suuri sydämen asia kuin hänelle itselleenkin.
Ja Harry katsoi kirkkailla silmillä talonpoikaa, joka valkoisen lumen kajastuksessa talvista joulukuun aurinkoa vasten siinä hänen sivullaan istui.
— Mistä noin osaatte puhua? kysyy hän kummastellen isännältä.
— Nähkääs, herra, meille tulee läänin uusi sanomalehti … ja siitä.
— "Salamako?"
— Se juuri.
— Vai niin.
— Niin.
Harry lopetti. Ei hän tahtonut nyt juuri "Salamasta" puhua.
Kyytimies katsoo arasti häneen. Ja myös vaikenee.
Samassa aurinkokin alkaa tehdä laskua. Pohjoisella taivaalla on kuin jäätikkömeri, johon on kasaantunut lumiaaltoja, valkountuvaisia ja pehmytpiirteisiä. Mutta laiskoja ja kylmän-kylmiä. Läntinen taivas on armas ja purppurainen violetinkarvaisine pilareineen, jotka rakensi päivän kultainen kuningas pilvivarjojen takaa.
Alkaa puhaltaa pohjoisesta kylmä viima. Se ottaa niin terävästi etelästä tulevaan matkustajaan. Harry viluissaan pureupi vieressä istuvaa isäntämiestä lähemmäksi. Kylki kylkeen. Sen kylki lämmittää.
Ja nyt ensi kerran elämässään tuntee Harry, että suomalainen rahvaanmies voisi olla hänen oma kansalaisensa.
Se on outo tunne. Ja sen vallassa ajetaan eteläisestä tullista sisään kotikaupunkiin.
Kun Harry soittaa kodin eteisen ovella, hän hiukan vavahtaa.
Sillä hän kuvittelee papan ryntäävän ovelle keppi kourassa tai käsi valmiina antamaan paukkuvan korvatillikan.
Vaikka eihän pappa itse koskaan tullut ovea avaamaan.
Piika Majken se nytkin tuli. Kun huomaa Harryn, niin pilkallisesti hymähtää ja katoaa edes auttamatta päällysvaatetta.
Yksin sai Harry riisuutua. Ja matkakapineet kantaa isäntä sisälle. Tämä palvelus yhä enemmän lähentää Harryä isäntä-kansalaiseen. He hyvästelevät kuin vanhat tutut, vaikka isäntä hyvin arkana liikkuu valtioneuvoksen eteisessä.
Ja hän sipisee puoli-hiljaan Harrylle:
— En tuntenut herraa. Taisin puhua siellä matkalla liiankin rohkeasti.
— No pelkureitako me pohjolaiset oltaisiin? Eihän toki, nauraa Harry vastaan ja "me" kaikuu hänen korvissaan niin tutunomaiselta.
Ei tule kukaan Harryä vastaan. Tämä kylmä vastaanotto häntä kiusaa.
Mutta hän on sen täydellisesti ansainnut, arvelevat.
Kaiken kylmäverisyytensä hän esille pusertaa ja huutaa salin ovelta:
— Halloo, mamma!
Mamman kamarista kuuluu sairas uikuttava ääni. Harry arastellen astuu sinne salista läpi toisen tyhjän huoneen.
Ja tapaa mamman vuoteesta, jonka sivulla on yöpöytä täynnä lääkepulloja pitkine reseptineen.
Mamma makaa vuoteessa liituvalkoisena ja nuo harvat hopeahiukset lumivalkoisten lakanain ja tyynyjen valaistuksessa näyttävät aivan kimaltelevan murheesta.
Ah! Miten tärisyttävä näkö Harrystä!
Hän ottaa askeleen kohti mennäkseen syleilemään mammaa.
Mutta peräytyy.
Ottaa uuden ryntäyksen ja pureutuu vedet silmissä kipeään äitiinsä.
Mamma ojentaa kätensä syleilyyn ja vastaanotto on nyt hellä ja sydämellinen.
— Joitko sinä? kuiskaa mamma.
— Join, vastaa Harry hyvin hiljaan.
— Etkö muistanut mammaa?
— Muistin, mutta minulla ei ollut voimia … ei tahdonlujuutta … se on perinnöllistä, mamma … eikä sille mitään mahda.
On syvä hiljaisuus.
— Mikä sairaus sinua vaivaa? kysyy Harry.
— Vanha sydämen vika.
— Missä hän on … pappa?
— En tiedä. Kun tuli tieto, että tulet kotiin … silloin hän vihasta räjähti. Pahoja uutisia pääkaupungista sinusta oli hän jo sitä ennen saanut. Oih! Hän oli kaksi vuorokautta kotoa poissa.
— Onko "Promenad" vielä olemassa?
— Ei. Se on hävitetty. Mutta siellä kosken takana on jotain uutta kauheaa.
— Ja siellä on pappa.
Mamma ei vastannut.
— Onko pappa ollut sinulle paha, rakas mamma?
— Syksyllä lähdettyäsi oli hän kuin toinen mies. Illatkin istui kotona, kirjoitti "Österbotteniin", luki ääneen minulle ja oli niin … niin ystävällinen. Me elimme uudelleen jo kauan … kauan sitten mennyttä aikaa. Niitä vuosia, jolloin sinä synnyit ja olit vielä pieni. Tällaista hauskaa ja riemullista … niin kovin hauskaa oli koko syyskautemme. Sinusta me aina puhuimme, kun lamppu illalla niin kodikkaasti valaisi, koivupuut uunissa räiskivät, pappa luki tai kirjoitti ja minä tein käsityötä. Sellaista kaunista elämää! Minä jo uskoin, että se mennyt paha väliaika oli vain katkera uni, joka kamaluudessaan näytti iankaikkiselta. Ja minä jo aloin luulla, että koko loppuikämme onkin näin … näin idyllistä. Kun nytkin muistan niitä viikkoja ja niitä iltoja, käy lämmin pohjavirta läpi vereni. Kodin kaikilla kappaleilla istui ruusuhuulisia korallikorvaisia hyviä haltioita, jotka lauloivat elämän onnea. Hän sinusta ihastellen puheli, poltteli sikariaan, laulelikin ja oli iloinen. Toisinaan hän yks kaks ryhtyi arvailemaan: "mitähän kohtaa juuri nyt Harry lukee?" Ja siihen hän itse koetti vastata. Hän oli nähtävästi tuosta huvitettu … tuosta pienestä arvailemisesta. Että hän sinuun syvän-syvästi luotti, sen näin minä hänen silmistään ja erotin hänen puheensa väristä. Niin lämmin paiste lähti hänen silmistään, kun hän sinun luvuistasi minulle selitti ja hänen äänensä värähti niin hellästi, kun hän kertoi minulle, miten paljon sinulla on ponnistettavaa ennenkuin olet luvuissasikaan määräsi päässä.
Harryn silmät väkisinkin käyvät kosteiksi. Sillä tällä mamman sievästi leikkaamalla kuvalla on taas oma kauneutensa, mikä niin läheisesti liittyy sen kuvan kauneuteen, joka jäi hänen sieluunsa syksyllä viime aikaa kotona ollessaan.
— Mutta sitten tuli myrskylintu … sinun kirjeesi, jossa ilmoitit tulevasi kotiin. Nyt hän arvasi kaikki kuulemansa to … siksi. Se oli kauhea hetki, kun hän sen oli lukenut. Viskasi kalliin vaasin, joka sattui olemaan siinä lähellä, palasiksi lattiaan, yritti lyödä minua ja polki jalkaa. Hän heitti minun silmilleni hävittömän haukkumaloan sinun tähtesi … ja uhkasi lähettävänsä sinut merille. Sinun tähtesi meni kaikki nurin … kaikki hänen kauniit unelmansa. Nyt hän on taas vanha kapakkaritari. Sinä, Harry, murhasit hänen uuden ihmisensä … sinä, rakas lapsi. Nyt olemme kaikki pohjattomassa surussa. Miksi … miksi Harry näin teit?
Mamma katsoo läpitunkevasti Harryyn. Ja hänen hiilenhehkuvat silmänsä rävähtävät katkerasti. Ne polttavat … ne haavoittavat. Harry oudosti värähtelee. Mutta itkeä hän ei aio.
— Kun sinä olit pieni … niin olin silloinkin onnellinen … ja sinä, rakas lapsi, olit onnellinen. Harry … Harry! Tätä … juuri tätä olen minä jo monet vuodet salaa pelännyt ja vapissut.
Mamma alkaa itkeä. Mutta entinen kaukainen lapsuusaika palaa Harryn sieluun kuin loihdittuna … se vieno ja hellä … se puhdas ja valkea lapsuusaika makuukamareineen, pienine rautasänkyineen, jonka nuput olivat kullatut, iltakeskusteluineen rumasta ja ilkeästä sisiliskosta … se kaikki … se kaikki, jolloin lapsi näki herranenkeleitä kultaisine siipineen ja joka ilta keskusteli Jumalan kanssa.
— Silloinko mamma sairastui, kun minun kirjeeni tuli? kysyy Harry,
— Niin. Se koski minuunkin niin … niin julmasti.
— Siis minä olen syynä mammankin sairauteen?
— Mutta älä ota sitä siltä kannalta, rakas Harry. Mammahan oli jo vuosien mittaan niin läpikidutettu … niin paljon kärsinyt. Tarvittiin vain sysäys ja jalat eivät kestäneet enään allani. Et sinä, rakas lapsi, ymmärrä mamman surua. Niin niin niin, nyyhkii mamma.
— Minun pitää mennä noutamaan pappa pois.
— Jos tunnet itsesi vahvaksi, niin mene hänelle sanomaan pääkaupunkiterveisesi. Mutta aina muista, että hän on sinun isäsi.
Harry tiedustaa mammalta lähemmin sitä uutta "kauheaa". Ja lähtee.
Ennen ei hän milloinkaan osannut kuvitellakaan ottavansa tällaisiakin askeleita omassa kodissaan kuin nyt ulosmennessään.
Sillä niissä askeleissa on sellainen raskas paino kuin kengät lattiaan naulautuisivat.
Mamman hiilenhehkuvat katseet tuntee hän selässään vielä kadullakin astuessaan.
Harry tulee silloille. Täällä näin pohjoisessa on jo luonto talvinen. Kosken rantamat ovat keveässä jäässä. Itse koski laihana kuin juhlakomeudestaan riisuttuna makaa syvällä uomassaan. Lähestyvä talvi on sen vedet juonut puolikuiviin ja harmaa usva sen päällä on kuin sairaan kipuinen henki, joka siitä tuskan hikenä irtaupi.
Koko koski ottaa nyt Harryn silmään jättiläissairaalta jättiläisvuoteella.
Siellä toisen ja kolmannen sillan välillä suuressa vesien kaartamassa saarelmassa, mihin Harry Suomen kauneimman ulkopuiston ennen kuvitteli, oli alakärjessä muutamalla köyhällä merikapteenilla kaksikerroksinen huvila.
Se olikin ainoa koko ympäristössä … ainoa!
Se oli ostettu ja sinne uusi ulkoravintola päätä puhkaa laitettu.
"Promenadin" tytöt olivat sinne siirtyneet, mutta tätä ravintolaa piti muuan vanhempi ruotsalainen nainen, joku fröken Anderson tai Petterson. Ja näin oli maisteri Littov saanut kätensä puhtaiksi.
"Salaman" vaikutuksesta oli "Promenad" hävinnyt. Mutta tätä uutta se ei pystyisi iskemään. Nyt kaupungin ensimäiset herrat siellä mielellään pesivät. Siellä valtioneuvoskin ulkopuolella virkaansa oli viime viikot elänyt. Sillä Harryn kotimatka kesti kauan. Siellä valtioneuvos söi, joi ja toisinaan nukkuikin.
Harry kääntyi tielle, mikä vei uuteen ilolinnaan. Ei kestänyt kauan taivaltaa ennenkuin hän perille tuli.
Siinä se vanha rakennus puisevan yksinkertaisena jo oli hänen jalkainsa juuressa. Sen otsalla liehui Venäjän lippu. Siis lippukin jo muutettu. Herrat juovat nyt Venäjän lipun suojeluksessa.
Harry meni hyvin halveksivin liikkein sisälle. Koko tämä hotelli hänestä, joka suoraan tuli pääkaupungin huikaisevan kiillotetuista ruhtinaallisista ravintoloista, maistui merimieskapakalle.
"Perhonen" tuli häntä vastaan, löi ihastuksesta kätensä yhteen ja räjähti nauramaan.
Harry käänsi hänelle selkänsä ja painui toisen kerroksen huoneihin.
Siellä suuressa salissa on kehä herroja ja valtioneuvos niiden keskellä. Parhaallaan on hänellä ylhäällä kädessään viime "Salaman" numero, jonka hän oli juuri punssissa uittanut. Nyt katsottiin, mitä se kylpy vaikutti.
Kun herrat huomasivat Harryn, katsoivat he pitkään valtioneuvosta. Jokainen heistä oli jo kuullut yhtä ja toista Harrystä. Nyt pilkan hymy nousi heillä huulille, sillä tämähän oli heille aivan iloinen yllätys.
Valtioneuvos kääntyi, näki Harryn, viskasi lehden kädestään ja sanoi:
— Sinä tulit minua hakemaan? Niinpä lähdemme.
Mutta tämä mielen tyyneys maksoi paljon valtioneuvokselle. Sillä hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hermoissa kävi lienteä vapistus.
Ja he lähtivät. Mutta kyllä he molemmat kuulivat, että heille takana salissa naurettiin.
— Harry von Nicander kuuluu laskeneen alas mäkeä pääkaupungissa, lausuu maisteri Littov julki yhteisen mielipiteen.
Tämä leikkaa valtioneuvoksen sydäntä. Sillä ei hän ollut tottunut noin rohkeaan esiintymiseen siitä taholta.
Isä ja poika kulkevat äänetöinnä kohti kaupunkia. Mutta Harry pani merkille, että pappa aina hyvin väsyneesti nojasi keppiinsä ja silloin tällöin vienosti huokasi.
Kun he tulivat silloille, jatkui edelleen sama hillitty mykkä kävely. Heidän askeleensa kosken surulliseen kohinaan sekoittuivat. Ei isä kysynyt eikä poika kysynyt.
Tämä oli jotain vietävän kiusoittavaa kuukausien eron jälkeen.
Mutta sitten yht'äkkiä kääntyy valtioneuvos ja osottaen kepillään ylös koskelle lausuu:
— Katsoppa tuota koskea … sekin huokaa meidän viheliäisten viinakurrien tähden!
Ja sitten kuuluu syvä huokaus. Kuletaan taas hetki.
— Niin … se huokaa. Ja on jo miespolvia huoannut, vastaa nyt Harry.
Ja samaten hänkin huokaa.
Taas äänetöinnä samalla jalalla astutaan kotvan aikaa.
— Jos ihmisellä ei ole aatteellisia harrastuksia, jää vain aistillisten himojen tyydyttäminen hänelle tarkoitusperäksi tai niitten väliaikojen tappamiseksi, mitkä jäävät hänelle viran tai jokapäiväisen toimen ulkopuolelle. Teillä vanhoilla herroilla ei ole syviä, sielullisia harrastuksia … alottaa Harry.
— Onkos teillä nuorilla? kysyy terävästi valtioneuvos.
Ja näyttää kuin riemastuvan tällaisesta alusta.
— Me pyrimme niitä hankkimaan itsellemme. Mutta te ette pyrikkään. Uutta aatetta te kammoatte kuin sutta. Ja tyydytte viinilasiin … ja olette onnettomat.
— Sillä lailla! Niin sitä pitää! Muna kanaa neuvoo. Kuulee, että nuori-herra on ollut pääkaupungissa.
Valtioneuvos viheltää ja on olevinaan hyvin hämmästynyt.
— Ettekö sitten ole onnettomat? Vai?
— Ja sinä olet onnellinen? Kas! Saithan "kehotuspalkinnon" runoistasi. Mutta se meidän vanhain vaakakupissa painaa saman verran kuin sääsken siipi. Tiedät, miten paljon se painaa. Ja sen avulla voit myös punnita palkintosi. Pöhöh! Runoilla! On paljon parempi lukea hyviä runoja kuin itse ala-arvoisia sorvailla. "Kehotuspalkinto" eikä mitään muuta. Samallainen saalis kuin merimiehelle, joka haaksirikossa sai tavaroistaan pelastetuksi rikkonaisen housunsoljen, pilkkaili valtioneuvos.
Harry huomaa, että papan silmävalkuaiset ovat kellertävät ja uniset ja että kasvoilla kiiltelee punssin nostama vieno hiki.
— Minä en ole onnellinen. Kaukana siitä. Mutta minulla on luja toivo tulla siksi, kunhan nykyiseltä karilta pääsen, jolle sinun aateväylällä purjehtiessani lujasti tartuin. Mutta tämä kaupunki, jota sinä johdat ja olet johtanut, on onneton. Tämä lääni, jonka etumaisinna kuljet, on onneton. Ajatteleppa vaikka tervakansaa. Seurapiirisi on onneton. Ja sinä itse olet onnettomista onnettomin. Tämä tulee siitä, että kaikki on väärällä pohjalla … tarvitaan uutta ilmaa, tervettä, puhdasta ilmaa sairaille keuhkoille… Snellman puhui…
— Snellman? Snellmanko? Oletko jo hänen oppilaansa? No sitten ei kumma, vaikka mitä kuulisin… Jo minä arvasinkin, ärähtää valtioneuvos ja ruskeilla rivoilla silmillään, joissa istuu punssin puolihumala, katsoo kuin inhoten Harryä.
— Osakunnan vuosijuhlassa hän puhui.
— Ja käänsi sinut? Ohhoh! Siinä sitä nyt ollaan. Tervo ja sinä … sinä ja Tervo … kasvattipoika ja oma poika… Minunkin kai jo pitäisi kääntyä … voi teitä molempia sydämeni suuria suruja … teitä molempia! Mutta nyt teitä on yksi kumpaankin käteen. Minä rutistan kummankin. Näin.
Valtioneuvos väänsi keppinsä kahtia käsissään ja viskasi kappaleet koskeen.
— Jos tekin menisitte samaa tietä, niin se olisi viisainta … sinullekin, viinakurrille! lisää valtioneuvos.
— Mutta kuinka voisikaan olla toisin valtioneuvos Nicanderin johtamassa viinakylässä! Hänen, joka itsekin kituu perinnöllistä juoppoutta. Koko suku, koko ympäristö on madon syömä, rahan runtelema. Jospa me olisimme luonnontuores kuin tuo koski tuossa, niin meissä itsessämme olisi terve elämä salattuna ja me sen aarteet käsiimme saisimme, kun keväämme saapuisi. Mutta nyt meissä palaa helvetti ja me olemme perikatoon tuomittu suku. Meidän haudoillamme kävelee uusi polvi, joka meitä kiroaa. Eikö se ole katkeraa, pappa? jatkaa Harry edellistä puhettaan.
— Mutta, poika! Mistä olet saanut tuon rohkeuden? Tuon julkean hävittömyyden? Snellmanilta? Niinhän? Mutta minäkin sanon sanan. Ensi avovedellä menet merelle, luet sitten merikapteeniksi, saat oman laivan ja niin on suvun kunnia jollain tavoin pelastettu. Kesään asti olet nyt "Österbottenin" aputoimittaja ja minä annan … annan täyden luvan nyt sinulle ampua Tervo. Mutta se taitaa olla maali, joka pysyy sinun nuoliesi yläpuolella. Hävitöntä kylläkin, että olet sukumme noin vetelä häntä.
Näin lausui valtioneuvos ja katsoi sanojensa vaikutusta.
Harry puraisi hammasta. Mutta vaikeni. Pappa määrää hänelle elämänradan noin vain kädenkäänteellä kuin lukon ulkohuoneensa oveen. Ja hänelle, jolle juuri tämä kysymys yöt päivät on kummitellut suurena, pelottavana, veriä vapisuttavana jättiläiskysymyksenä…!
— Sinä kehtaat minua soimata, morkata, moittia! Sinä, joka olet deekikselle menossa, ja minua, joka sentään olen harmaapää valtioneuvos. Tämä minua enemmän kuin hämmästyttää. Sillä tiedäthän, että minä kaikkine vikoinenikin olen mieheksi kohonnut ja että takanani on elämäntyö, joka on monta kenraalia ohjannut. Yksityisessä elämässäni on paljonkin tahroja. Mutta kuka niistä on syvemmin kärsinyt kuin minä itse? Ja juuri … juuri siksi tahdoin sinua varjella huonon yksityiselämän kalvavilta omantunnon tuskilta. Vaikka ihminen olisi kuningas, mutta persoonallisesti itse huonosti elänyt, niin aina hän kulkee omissa silmissään tuomittuna. Tämä on viimeinen ja syvin opetus, minkä minulta saat. Ymmärtänetkö sille arvoa antaa? Sinä et siis ole Snellmanin oppilas? Harry vaikenee. Valtioneuvos kääntyy Harryyn haukansilmillään, mitkä näyttävät kuin puolihumalassaan kirkastuvan. Mutta Harry vaikenee.
— Merelle menet ensi avovedellä. Jos sinä keväällä palasit alustavat tutkinnot suoritettuasi, niin yhdessä yhden illan siitä ilosta olisimme istuneet ja minä olisin sinulle neuvonut monta keinoa, miten korkealle kohotaan. Mutta nyt … en kehtaa kanssasi samassa ruokapöydässä istua. Saat syödä eri ajalla. Ja tule minun näkyviini niin vähän kuin mahdollista!
— Pappa siis aikoo eristää itsensä minusta?
— Niin … aivan niin. Olemme kuin kaksi hyyryläistä samassa talossa! Sillä ensin pitää sinusta tulla mies. Nyt olet minun henkinen murhamieheni.
Valtioneuvos teki kädellään hylkäävän liikkeen kuin karkottaakseen vastenmielisiä olentoja läheisyydestään.
He olivat saapuneet juuri silloin kotiportille. Siinä tunsi Harry papan puheen tähden pitkän jäätävän puistahduksen sisällään.
Siinä kuoli pappa hänen sielussaan!
Nyt he ovat toisilleen kuin kaksi viisaria samassa kellotaulussa, jotka vain mykkinä toistensa ohi liikkuvat.
Se oli myrkyllinen hetki kotiportilla.
Nyt Harry täydellisesti ymmärsi, miksi jo keski-iällä mamman pää hopeoitui.
Harry nousi silmät kosteina sisälle. Mutta valtioneuvos tavallisella säntillisyydellään riisuutui eteisessä ja puhui jonkun leikkisanan Majkenille. Vieläpä määräsi kalossinsa puhdistettaviksi.
Harry harhaili ja kulki salissa … tässä samassa salissa, jossa kerran hänen sielunsa aukesi suurelle onnelle, jolloin mamma itki riemun kyyneleitä ja pappa kasvoi helläksi isäksi ja helläksi aviopuolisoksi … kulki koko joukon onnettomampana kuin vielä äsken.
Mamman luokse ei hän mennyt. Eikä sinne mennyt pappakaan.
Jo ymmärsi Harry, että se vuorivaellus, jonka hän oli alottanut, pusertaa hien ja veren kulkijaltaan.
— Mutta mitä ihmisistä, jotka poiskuolevat! Uusi suku nousee niiden jälkeen ja se alkaa uuden elämän, jos sillä on uudet puhtaat liput edellään kannettaviksi … jos sillä on uudet valppaat voimakkaat johtajat.
Näin lohdutteleikse Harry.
Mutta huomenna hän menee pappilaan lukemaan kirkonkirjoja.
Hän vavahtaa jännityksestä, minkä vastauksen ne hänelle antavat hänen suureen polttavaan kysymykseensä.
XIV.
Kääntymys.
Pappila on kaupungin keskellä mäellä. Suuri synkkä talo, missä on korkea hakkaamattomasta kivestä tehty kivijalka ja se muurisavella rapattu. Autio jylhä kaikkea persoonallisuutta puuttuva yksikerroksinen puurakennus on sen päälle nostettu. Päältä nähden on talo kylmä ja kolkko.
Pihaan mennessään valtaa Harryn sama tunnelma kuin menisi hän pimeään kosteaan kellariin.
Suuret korkeat puiset rappuset ulkona eivät suinkaan tee hienoa vaikutusta. Ovat kuin siihen mielen masennukseksi viskatut.
Hän tulee pimeään eteiseen, riisuutuu, saa käsiinsä vanhan palvelijan, joka niiaa kuin pieni tyttö.
Tuntee kai Harryn. Samassa on hänelle jo pokkuroimassa liukas rovasti, valkohiuksinen ja sankalasiniekka vanha herra.
Se lepertelee pehmeästi, kumartelee, käsillään viittaileepi, näyttelee salonkimiestä niin hyvin kuin se papille luonnistaa.
— Kuinka herra valtioneuvos voipi? kysyy hän.
— Ja nuoren herran mamma sitten … rouva valtioneuvoksetar?
— On kipeä.
— Voi voi!… ah!… vai kipeä … sepä minua vasta surettaa…!
— Kiitän osanotostanne, herra rovasti.
— Ja mikä kunnia nähdä maisterikin kerran meillä … täällä pimeässä pappilassa. Mies, joka jo on ehtinyt ulkomaat matkustaa ja tulla runoilijanakin tunnetuksi. Minäkin nuorena runoilin. Onnittelen maisteria. Tehkää hyvin ja sisälle!
Kohta höyryää Harryn nenän edessä kuuma kahvi ja siinä sivulla kullankellervä punssikarahvi.
He maistavat, tutustuvat, lämpenevät. Rovasti rupeaa jo laulamaan vanhoja ylioppilaslauluja.
Sillä hän tahtoo panna paraansa Harryä huvittaakseen.
Kyselee sitten arasti puolue-elämääkin pääkaupungissa ja tekee viittauksen Snellmaniin.
— On liian raju mies! määrittelee rovasti ja sormellaan pöytään naputtaa.
Sitten nuuskaa, aivastaa ja nauraa. Kilistää, ryyppää ja taas laulaa. Kunnes lähtee astumaan huoneen lattiaa laulaen, pullistaa rintaansa, toisinaan hypähtää kuin pieni poika. Ja on veikeä ja hauska.
Sillä taloon on tullut suuri ilo, kun valtioneuvoksen nuori herra on vieraana.
— Herrassöötinki on tietysti punainen "sveessi?" kysäisee yks kaks rovasti ja jää alahuuli lerpallaan odottamaan vastausta.
Harry sivuuttaa kysymyksen pyytämällä nähdä kirkonkirjoja.
— Mutta kautta kaiken! Mitä maisteri niillä tekee?
— Tarkastan omaa sukuani.
On niitä suuria ja paksuja nahkakantisia kirjoja siellä arkistohuoneessa, mikä samalla on kansliana, kokonainen pino. Niiden kannet ovat kellervää parkittua vuotaa ja selkä vieläkin lujempaa nahkaa.
Rovasti etsii sen oikean kirjan, avaa, hakee, näyttää sormellaan
Harrylle ja käskee lukea.
— Siinä on Nicander-suku kuin haudastaan ylöskiskottuna, puhuu hän.
Harry vavahtaa, punastuu ja hiukan hätääntyy. Mutta alkaa hiljaan tutkia kirjaa…
Valtioneuvos ja ritari, tähdistönjäsen Mortimer Saladin Nicander …
naimisissa Freja Ingeborg Berenice von Löwenhjelm af Trotorpin kanssa
Ruotsinmaalta Skaran hiippakunnasta … isä kauppaneuvos Henrik Gustaf
Nicander … puoliso Sofia Magdalena Granberg … isoisä kauppias
Mathias August Nicander … puoliso Lovisa Ulrika Pietilä …
isänisänisä raatimies Petter Nicander … puoliso Anna Katharina
Karhu … isänisänisänisä räätälimestari Abraham Nikkilä, muuttanut
Sotkamon seurakunnasta … puoliso Heta Antintytär Poropudas…
Harry ensin kalpenee. Mutta sitten yht'äkkiä hän käy ruusunpunaiseksi ja hänen sielunsa läpi lyöpi kuin salama voimakas ilontunne.
Hän heittää hyvästin ja lähtee. Nyt on hänen elämänkatsomuksensa ratkaistu.
— Olen punainen "fenno", vastaa hän nyt rovastille.
Rovasti lyö ilosta kätensä yhteen ja tunnustaa, että hänkin on suomenmielinen.
Samassa hän ikäänkuin katuu mielenpurkaustaan ja lisää Harrylle:
— Kun olen köyhän talonpojan poika Kalajoelta.
Ja syrjäsilmällä Harryä pälyilee. Harry meni.
Nyt oli hän päässyt kuin painajaisen kynsistä. Hän on aitosuomalaista heimoa ja vielä tervakansan jälkeläinen!
Hän oli keikkunut viime viikot kuin kuristusköydessä. Mutta nyt nuora katkesi. Ja antoi hänelle mahdollisuuden hengittää vapaasti ja miehekkäästi.
Hänen sielunsa paisui. Silmä näki nyt synkät suomalaismetsät ruusuhohteessa aamuauringossa.
Snellman kohosi hänen eteensä kuin suuri vapauttaja mahtavassa kirkastuksessa.
Kaikki, jotka puhuivat suomea, saivat nyt ikäänkuin juhlavaatteet päälleen ja olivat pestyt ja puhdistetut.
Uusi avara selkeä maailma hänelle aukeni. Hän tunsi suonensa innosta lämpenevän. Sillä kansallisuusaate virtasi hänen sieluunsa kuin puhdistava aamutuuli sumuisen kostean yön jäljestä.
Nyt hän on surusta puhdistunut ja epäilyksestä ylennyt.
Nyt lähetti elämä hänelle kutsut suureen työhön elinvoimaisen aatteen palveluksessa.
Hän oli taas löytänyt oman itsensä.
Kun hän vertasi entisiä mielentilojaan ja parhaintakin innostustaan ruotsinkielen lumoissa, niin oli niissä mielentiloissa aina mukana jotain epämääräistä kiihkoa, joka hetken kesti ja sitten laantui.
Mutta tämä uusi aate teki hänestä kokonaan uuden ihmisen. Antoi hänelle uuden elämänvoiman. Joka solun ravitsi, joka suonen sähkötti. Ja kai siksi, että hän oli viikkoja kärsinyt ja vapautustaan odottanut.
Kantaisä on sotkamolainen räätäli Nikkilä ja kantaäiti Heta Antintytär Poropudas. Näissä nimissä on voimakasta ylimaan tuoksua … on kuin alkusuomalaista kotaelämää.
Tämmöiset perinnöt hänelle esivanhempansa antoivat. Ja määräsivät syntyperällään hänelle ne velvollisuudet, jotka Snellman osakunnan vuosijuhlassa nuorisolle kehitteli.
Nyt kun pappa oli hänelle kylmennyt, tuntui hänestä niin turvalliselta, että hänellä oli selkänojana kokonainen kansa. Juuri siksi tämä ratkaisu oli kahta lohduttavampi. Ja mahtavasti rohkaisi häntä. Esivanhemmat nostivat hänet olkapäilleen, vaikka pappa työnsikin pois luotaan. Kokonainen kansa puristi häntä syliinsä, vaikka lapsuuden koti olikin hänelle kylmennyt.
Uusi lämpö syttyi hänen povessaan ja uusi rakkaus hulmahti siellä polttavaan liekkiin.
Nyt hän rakasti Suomea ja suomalaista kansaa ja suomenkieltä.
Tämän uuden rakastettavan rinnalla jäi pappa pieneksi vanhaksi kiukuttelevaksi ukoksi, joka eli täydessä henkisessä sokeudessa omasta sukuperästään … omasta kansastaan … omasta kielestään.
Kerran kun Harry oli vielä koulupoika, otti pappa esille hienon-hienon silkillä vuoratun lippaan, nosti sieltä ulos ritarimerkkinsä, jotka hohtivat ja sädehtivät kiiltelevässä koreudessaan, ja hänen omat silmänsä sädehtivät kilvan niiden kanssa, kun hän Harrylle luetteli: Stanislauksen 2 luokan, Annan 3 luokan, Ruotsin Pohjantähdistön ritarimerkki.
Perin-pohjin pappa ne Harrylle näytti ja sanoi lopuksi:
— Kun Harrystäkin tulee korkea virkamies, niin on Harrylläkin tällainen oma lipas ja tällaiset kalliit ja kauniit ristit.
Lapsellinen kiihko niihin Harryllä silloin jäi. Ja monesti jälkeenpäin hän oli silmät hehkuen kuvitellut sitäkin aikaa, jolloin hänkin saisi ensimäisen "tähtensä".
Silloin pappa seisoi koruineen vuorella. Mutta hän itse alhaalla laaksossa.
Kun heillä aina kerran vuodessa oli suuret vieraspidot ja paljon herroja ja paljon rouvia ja kaikki uhkui runsautta ja kiilteli korskaa komeutta ja pappa oli puettuna lääninsihteerinvirkapukuunsa: pieneen korumiekkaan, kaluunatakkiin kiiltonappeineen, tuntui Harrystä pappa noiden toisten kuninkaalta, joka hovissaan piti vastaanoton. Riemuisalla mielellä ja samalla kovasti ylpeillen Harry pappaa katseli ja hän teki havainnon, että näkymätön kunnioitus pappaa kohti liiteli huoneissa ja että vieraat rouvat ihastellen seurasivat silmillään papan ukkomaisen keveitä liikkeitä.
Kun vieraat olivat menneet pois taas kerran, puhui pappa Harrylle: "Kun vielä Harrykin on korkea virkamies, niin pitää Harry näin komeasti puettuna näin komeita vieraspitoja".
Silloin pappa oli vuorella. Mutta Harry itse alhaalla laaksossa.
Kun Harry joskus kävi kuvernöörinvirastossa ja meni papan virkahuoneeseen, näki hän siellä papan suuren viheriäverkaisen pöydän takana istuvan pehmeässä nojatuolissa kirjoja ja papereita pöydällä ja siinä edessään kaikellaisia kirjoitustoimeen kuuluvia hohtavia esineitä.
Siinä hän istui kuin hallitseva ruhtinas kultakehäiset rillit nenän nokalla. Ja selaili papereita. Sivuseinällä joku Venäjän keisareista suurelta öljytaululta sotilaallisessa uljuudessaan katseli häntä, kun hän laski kätensä soittokelloon ja helisti vahtimestaria. Se nöyrän-nöyränä saapui. Ja kävi käskystä hakemassa valtioneuvoksen puheille yhtä arkoja nöyrän-nöyriä alempia virkamiehiä eli n.s. kanslisteja.
Toisinaan pappa niille julmana tiuski. Ne vapisivat ja punoittivat hiusrajaansa asti.
Mutta kun he olivat menneet, nousi pappa tuoliltaan, taputti Harryä poskelle ja puhui: "Näin Harrykin vielä hallitsee!"
Silloin pappa oli vuorella. Mutta Harry itse alhaalla laaksossa.
Nyt osat muuttuivat. Harry kohosi vuorelle. Mutta pappa jäi alhaalle laaksoon. Ja pappa nyt siellä laakson pohjalla otti niin pieneltä Harryn silmiin, jotka kantoivat joka ilmansuuntaan. Niin pieneltä, että se Harryä säälitti.
Katukin, jota myöten Harry nyt kotiinsa astui, oli kuin kunniankuja. Ja tervehtivät ihmiset kuin hattu kourassa kumartelevia alamaisia.
Sillä tänään hän oli saanut aivoihinsa kuninkaanajatuksensa: hän nousisi koko läänissä yhdeksi suomalaisen puolueen merkkimiehiä!
Harry kulkiessaan vihelteli K.P.T:n marssia ja hymyili vastaantulevalle rahvaanväelle.
Kun kauppaneuvos Fleege porvarikomeudessaan soopeliturkkiinsa käärittynä ajoi vastaan parihevosillaan ja pysäytti ne pyytääkseen Harryn ajopeleihinsä, puhui Harry hänelle suomea suun täydeltä.
— Huru ä' de' nu! kiivailee kauppaneuvos silmät selällään, ärjäisee kuskille ja työnsi Harryä pois kädellään.
Ei se epäkohteliaisuus Harryä lannistanut.
Niin juuri pitikin.
Sillä yksiin vaunuihin ei hän enää Fleegen kanssa mahdu.
Näin oli Harryyn puhaltanut puhdistuksen ja voiman henki. Kaikki epämääräisyys ja hapuilu katosi kuin usva aurinkoa pakoon. Eipä hän nyt enää kitunut, ei kärsinyt, ei torkkunut.
Selvänä ja täynnä raitista työtä oli edessä täysinäinen elämä.
Voimaa suoniin nousi; hermot ponnahtivat entiseen joustavuuteensa, sillä tämä suuri kansallisuuden aate puhdisti hänet kuin perinpohjaisessa kylvyssä.
Nyt hän on valmis päällikkö, joka etsii vain legionejaan.
Mutta nekään eivät olleet vaikeat löytää.
Niitä kulki tässä kadulla. Niitä ajeli siellä maantiellä. Niitä asui pirtit täynnä viljavilla jokirannoilla. Ja niitä eleli tuhat-tuhat määrin Pohjanmaan tasangoilla ja korkeavaaraisilla salomailla. Tässä lähellä ja siellä kaukana — kaukana.
Lämmin henki leyhki Harryn sydämessä yli koko läänin hyljätyn rahvaan.
Näin kohosi Harry vuorelle. Mutta valtioneuvos jäi alhaalle laaksoon.
XV.
Mamman kuolema.
Harry palasi kotiinsa pää täynnä suuria unelmia.
Hän meni mamman sairasvuoteelle ja huudahti:
— Nyt mamman pitää tulla terveeksi!
Samassa hän huomaa sopimattomaksi äänekkään käytöksensä ja kumartuen mammaa vasten hän kuiskaa:
— Minä olen löytänyt suuren onnen.
Mamma ikäänkuin pakosta sähköittyy ja hänen riutuneilla kasvoillaan näkyy kummaa uteliaisuutta. Harryn tukemana kohoaa hän istumaan. Ja katsoo kysyvästi hiilenhehkuvilla silmillään Harryä.
— Olen omistanut suuren aatteen ja sen mukana suuren onnen, kertaa vielä Harry.
— Minkä, lapseni?
— Kansallisuusaatteen.
— Se on?
— Fennomaanian.
Harry hiukan vavahti tuota sanoessaan ja hänen poskilleen läikähti runsaasti verta.
— Mutta…!
Mamma samassa kirkaisee ja putoaa takaisin vuoteeseensa.
Sillä Harrynkin kädet pettivät eivätkä jaksaneet kannattaa häntä.
Sieltä vuoteesta hän nyt katsoo Harryä suurin pelokkain silmin ja silmävalkuaisiinkin kohoaa punaista tuskan verta.
— Kautta maan ja taivaan! Oletko enää järjelläsi? parahtaa mamma, käy nyt hirvittävän kalpeaksi ja uhkaa kädellään Harryä.
Harry selittää laajasti. Vaivoin sitä mamma jaksaa kuunnella.
Mamman silmissä on suuria suolaisia kyyneleitä, mitkä jäävät laihoille kasvoille niitä polttamaan.
— Sinä, kulta mamma, olet ruotsalainen kaikelta verelläsi. Ja vielä vanhaa hienostunutta ruotsalaista verta. Kaikki sinun kantavanhempasi ovat ruotsalaisia. Sinä luonnollisesti rakastat maatasi ja kansaasi. Juuri niin minäkin nyt teen. Sillä arvaappa! Kävin kirkonkirjoista lukemassa minäkin oman sukuni historian. Ja sillä suvulla ei ole muistomerkkeinä vanhoja riimukiviä eikä rakkaan-rakkaita aateliskartanoita niinkuin sinun suvullasi. Se on vaatimaton, yksinkertainen, paljas, alkusuomalainen suku. Jo kahden polven takaa tapasin kantaäiteinäni suomalaiset naiset Pietilä, Karhu, Poropudas. Sen pitemmälle ei luettelo mene. Mutta ne edelliset polvet osaa arvata ilman luetteloitakin. Sillä sukumme kantaisä tässä kaupungissa viidennessä polvessa on räätäli Nikkilä Sotkamosta, josta Isonvihan aikana kulkeutui tänne rantamaahan. Muuta ruotsinmaalaista ei ole koko suvussamme kuin sinä yksin. Kaikki muut paljaita tshuudeja. Pappakin! Ajatteleppa sitä, mamma… Oi, ajattele, eikö minulla ole velvollisuuksia näitä vainajia kohtaan? Enkö ole rotuihmisenä täysi mongooli…?
— Sinä olet siis nyt kuin maisteri Tervo?
— Olen.
Mamma ponnistaa viimeiset voimansa, kohoaa kuin taistelukentällä haavoittunut soturi suurella vaivalla istualleen ja tehden ankaran liikkeen kädellään huutaa Harrylle:
— Pois!… Pois!…
Samassa putoaa takaisin vuoteeseen, pyörtyy ja korisee tainnoksissa.
Harry puree verensä kylmiksi. Sillä tämän taistelun täytyy loppua hänen voittoonsa.
Rauhallisesti virvottaa hän mammaa. Ja hän pysyy ihmeteltävän rohkeana.
Kun mamma tointuu, on silmistä uhma poissa.
— Jos mamma tietäisi, miten minä nyt olen onnellinen, niin mamma itse kehottaisi minua jatkamaan edelleen sitä polkua, mille nyt olen jalkani astunut. Niin, kulta mamma. Vai tahtooko mamma, että minustakin pitäisi tulla samallainen väsynyt, onneton mies kuin pappa on?
Mamman silmät jo kirkastuvat.
— Voi, rakas Harry … en sitä soisi!
— Mutta sillä vanhalla pohjalla minusta tulee se … tulee varmasti. Voin silläkin ehkä kohota huomattavaankin virkaan, mutta sisällisesti särkyneenä ja moraalisesti mädänneenä. Sen minä jo kyllä tunnen. Yksin tämä uusi aate minut pelastaa … yksin tämä eikä mikään muu. Samalla kuin pelastan kansaani, pelastan itseni. Nyt on minulla voimaa, on rohkeutta ja tarmoa. On niin paljon, että itsekin siitä iloitsen. Ja ell'ei tällainen ammottava kuilu olisi sinun, kulta mamma, ja pikku Harrysi välillä, niin olisin omissa silmissäni maailman onnellisin ihminen. Tämä kansallisuusaate ikäänkuin olkapäistä nostaa minua ylös … ylös! Mutta voi minua, jos takaisin vaivun ja entiset polkuni uudelleen alotan.
Mamma tarttuu laihoilla käsillään Harryyn ja puhuu silmät kyyneleissä:
— Jos olet onnesi löytänyt, niin pidä se. Mutta nyt on välisi mamman kanssa … miksi sentään näin pitää olla?
Mamma valittaa … valittaa.
— Kyllä ymmärrän sinua, mamma. Sinä näit minussa enemmän kuin ihmisen, enemmän kuin pojan. Näit minussa isänmaasi, näit kansasi, kaikki, kaikki. Ja nyt kaikki tämä kalleus omissa silmissäsi sinulta häviää, kun minä muutun fennomaaniksi. Tuo sanahan tietysti kaikuu sinun korvissasi kuin vuossataisen pitkä, kiljuva hyi-huuto.
— Niin … niin … niin, nyyhkii mamma.
— Se oli sinun onnettomuutesi, että sinut kiskaistiin Ruotsin ruokamullasta ja istutettiin Suomen soraan. Sillä soraahan on tämä meidän sukumme sinullaiselle hienostuneelle puutarhakasville. Eivätkä täällä tuule Ruotsin tuulet eivätkä täällä kuki Ruotsin kukat. Vaikka ne nimeltään olisivatkin samat. Se oma hieno kotoinen tuoksu on poissa … poissa!
— Nyt sen minäkin tunnen sen erotuksen. Oi, mamma, miten liikuttava on tämä elämä, miten monimutkainen! Poika löytää onnensa siinä, missä äiti on sen hukannut. Ei kukaan voi ratkoa veren siteitä. Pohjatunne on meillä kummallakin sama. Sillä me molemmat rakastamme palavan-palavasti omaa kansaamme. Ja juuri tästä syvästä, pyhästä tunteesta kasvaa meidän välillemme onnettomuus. Eikö se ole ihmeellistä … eikö?
Mamma itkee ja syleilee Harryä. Hän puristaa häntä ikäänkuin tahtoisi hänestä imeä vielä viimeisen tunnelman siitä Harrystä, joka ennen oli.
Sillä tämä uusi Harry on hänelle vierottava.
— Silloin kun sydämeni kylmästä värisi ja papan huikenteleva elämä nosti kauhun väreet selkäpiitäni karmimaan, silloin oli minulla sinut, johon suruni poissuutelin. Mutta nyt sinäkin hylkäät kaiken sen kauniin, jonka kultatarjottimella sinulle kannoin. Hylkäät, hylkäät. Olen osani loppuun näytellyt. Ja joudan kuolla. Sillä kaikki, mitä olen rakentanut, ei kestänyt edes kuolemaani asti. Omien silmieni edessä juoksee elämäntyöni umpeen kuin vako santaan. Oi, Harry! Miten katkeraa, katkeraa?
Mamma lausuu lopun sydäntä vihlovalla tuskalla.
— Mutta, kulta mamma. Onko pikku Harrysi elämän onni sinulle rakas?
— Vielä nytkin, vaikka näinkin teet!
— Niinpä et voi minua kirota etkä luotasi poisajaa. Sillä se suuri sielun kysymyshän on meillä molemmilla yksi ja sama. Erotus on vain siinä, että sinä rakastat Ruotsin kansaa ja minä Suomen kansaa. Mutta rakkaus omaan kansaan on meillä molemmilla pyhä ja palava.
— Sinä et siis tunne mitään veren siteitä Ruotsin kansaan etkä velvollisuuksia sitä kohtaan?
— En.
— Laupias luoja! Näin pitkälle olemme erkauneet!
— Niin nyt olemme.
— Ja minä sentään ennen ilosta värähtelin, kun sinun silmissäsi olin näkevinäni minun oman ruotsalaisen sukuni hiilenhehkuvat silmät … ja omat silmäni. Minä join niiden katseesta elämän onnea ja sain siitä voimaa paljon kestämään elämän taakkaa. Sinun kasvoissasi olin tuntevinani oman isäni hienot piirteet ja sinun suunseutusi on äidiltäni perinnöksi saatu. Miten selität tämän, rakas Harry?
— Astia voi olla lainattu, mutta sen sisällys on kotitekoista.
Ulkomuotoni voi olla ruotsalainen, mutta vereni on suomalainen.
— Oi, rakas Harry. Olen täällä karussa ja tylyssä Suomessa yli kaksikymmentä vuotta värähdellyt kotimaan ikävää. Siihen ikävään on hukkunut minun elämäni. Ja siihen ikävään minä kuolenkin. Mikä autuas onni, jos vielä kerran näkisin Vennernin aallot ja Trotorpin pyökkipuiston! Jos kuulisin ruotsalaisen kielen sorinan ja saisin puristaa lämpöisiä kotoisia ruotsalaisia käsiä. Jos keuhkoihin kerrankaan vielä sattuisi ruotsalaista ilmaa. Tätä kaikkea kaunista ja kallista jumaloin sinussa, kun muussa en saanut jumaloida. Mutta nyt sinäkin jyrkästi kiellät olevasi ruotsalainen. Vain tätä minulta puuttui ja onnettomuuteni on nyt kukkuramitassa… Mutta sinä, Harry, tunnet olevasi onnellinen?
— Tunnen … tunnen.
Mamma painoi kätensä ristiin Harryn kaulaan ja puristi rakkaasti.
— Mutta et sentään sitä kiellä, että minä olen sinun äitisi?
— Voi, kulta mamma. Kuinka sitä voisin kieltää?
— Niin. Sinä löydät onnen minun onnettomuudestani. Sinä, poikani!
Siksi tulin minä onnettomaksi, kun liiaksi rakastin omaa kansaani.
— Et siksi, mamma. Vaan siksi, että sinä hylkäsit oman kansasi ja muutit vieraalle maalle.
— Minäkö hylkäsin kansani? kysyy mamma ihmeissään.
— Kuinkas muutoin? Jos minäkin nyt hylkään kansani, suomalaisen kansani, niin tulen samaten onnettomaksi. Sinä rakastit Ruotsia Suomessa ja siitä traagillinen ristiriitasi. Jos minäkin niin teen, niin varmasti kuljen surun teitä.
— Mamma, rakas Harry, on kärsinyt pitkän — pitkän elämän tuskan. Toisinaan, jos minulla oli siivet, olisin lentänyt yli Pohjanlahden, istunut Trotorpin pyökkipuistoon ja laulanut siellä ulos mustan murheeni. Minä itse en saanut siipiä, mutta minä yritin niitä sinulle kasvattaa. Se oli elämäni lopullinen unelma, että sinä vielä kerran muuttaisit Ruotsiin, ostaisit rakkaan Trotorpimme, liittäisit nimeesi von Löwenhjelm ja siellä jatkaisit sitä vanhaa sukua äidin puolelta. Ja tämän unelmani aioin sinulle kuolinvuoteellani julkilausua. Ja minä ennen varmasti uskoin, että vaikka pappa ei tahtonut muuttaa, niin sinä sen teet. Mutta nyt meni kaikki nurin…
— Tämänkin muukalaistetun nimeni Nicander aion hyljätä ja ottaa suvun vanhan nimen: Nikkilä.
— Herra Jumala! parahti mamma ja meni taas tainnoksiin.
Ja siinä hän pysyi pitkän aikaa.
Jo säikähti Harry sydänjuuria myöten ja hän ymmärsi, että tuo viimeinen oli tarpeeton tunnustus.
Mutta kotvan takaa aukeavat taas mamman silmät. Sameina ja surullisina.
Harry suutelee mammaa, joka hymyilee.
Nyt mamma tekee viimeisen voimanponnistuksen ja puhuu:
— Rakas, kulta Harryni. Kohta on mamma poissa. Mutta sinä jäät. Pidä onnesi! Minä siunaan sinua, ainoa lapseni. Ja Suomellekin annan anteeksi kaikki … kaikki. Ja papalle…
— Kiitos, kulta mamma!
Ja Harry painaa huulensa mamman huulille ja kädestä puristaa.
— Miten ihanaa sentään kuolla sinun suudelmaasi…! Hyvästi, rakas
Harry. Sinä, kuolema, tulet tervetulleena minulle kuin kevät-tuuli.
Hiljaan tulet. Mutta, Harry, soita minulle ruotsalainen jäähyväislaulu.
En tahdo surullista … vaan kevään kirkasta… Jos elämä olikin
raskas, niin olkoon kuolema keveä.
Harry menee horjahtavin askelin soittokoneelle ja täyttää mamman pyynnön soittamalla Nicanderin: "Mitt lif är en våg."
Ja sen säveleissä alkaa mamman kuoleman kamppailu.
Kun laulu on loppunut, nousee syvä hengitys mamman vatsanpohjasta asti.
Siinä samassa hän menee tainnoksiin.
Harry hellän-osanottavasti seuraa mukana ruumiin joka värettä.
Sieltä alhaalta se syvä hengitys vähitellen ylenee rintaan … nousee pitkin henkitorvea … saapuu suuhun. Kunnes kohoaa ilmarakoksi huulille, missä räjähtää rikki.
Mamma on kuollut.
Harry seisoo kuin tajuttomana. Kunnes purkaupi murheinen mieli syvään itkun nyyhkytykseen.
Kun Harry painaa kiinni kuolleen silmät, pursuaa niistä ulos suuri suolainen kyynel.
Sen kyyneleen Harry ymmärtää.
— Mamma-raukka! Sinä hylkäsit maasi ja kansasi ja niiden mukana oman onnesi. Näin on sinulle paras…
Niin selittää Harry tuon katkeran suolaisen kyyneleen.
Sitten hän ilmoittaa talon palvelijoille kuoleman ja lähettää hakemaan valtioneuvosta.
Mutta itse hän menee kamariinsa.
Siellä hän etsii esille Kalevalan ja vanhoja suomalaisia kuvia.
"Muinais-suomalainen nainen" lukee hän muutaman kuvan alta. Siinä se kai on Heta Antintytär Poropudas. Puukko vyöllä, metallilankakoristeinen hame, tulusraudat kupeella, pitkä poimuinen liina päässä ja suuri metallisolki rinnassa leuan alla. Tuohivirsut jaloissa. Ja suussa tietysti kiroussanoja.
Ja tällaiseksi Harryn mielikuvitus piirtää kantaäitinsä.
Tämä on turanilaista kulttuuria, huokaa hän.
Harry asettaa siihen rinnalle mamman valokuvan kabinettikoossa. Hienon-hieno maailmannainen. Tukka koottu komealle sykkyrälle päälaelle. Mustassa kahisevassa silkkipuvussa monine rimpsuineen. Kultainen rannerengas jalokivineen kädessä. Valkeissa ohuissa sormissa paksut kultasormukset. Suu supussa ja kulmakarvat maalatut.
Heta Antintytär Poroputaan veri kulkee häneen — Harryyn — Freya
Ingeborg Berenice von Löwenhjelmin ruumiin läpi…
Harry hiukan säpsähti tätä metamorfoosia.