HARRY

Romaani kansallisen herätyksen ajoilta

Kirj.

K. A. JÄRVI

Sanomalehti O.-Y. Keski-Suomi, Jyväskylä, 1910.

SISÄLLYS:

    I. Seuraklubin vuosijuhla I.
   II. Seuraklubin vuosijuhla II.
  III. Harry.
   IV. Tervakansa.
    V. "Promenadissa".
   VI. Mamma.
  VII. Pappa.
 VIII. Taistelu ja sen ratkaisu.
   IX. Maisteri Tervo.
    X. Kaksi johtajaa.
   XI. Pääkaupungissa.
  XII. Snellmanin luona.
 XIII. Kotona.
  XIV. Kääntymys.
   XV. Mamman kuolema.
  XVI. Artikkeli "Salamaan".
 XVII. Loppu.

I.

Seuraklubin vuosijuhla I.

On syksyinen ilta. Hämärä hiiviskelee kuin salaa, mutta ahnaasti sentään. Eikä ole pitkää aikaa, kun kaupunki on pilkkoisen pimeässä. Lyhdynsytyttäjä on kuitenkin sitä ennen merkinnyt jokailtaisen kiertokulkunsa pitkin kaupunkia aina katukulmissa himmeällä valosilmällä, jona on lyhdyssä palavan petroolilampun liinasydän.

Se oli näet siihen aikaan, kun kaupunkiin ei vielä oltu saatu sähkövaloa.

Seurahuoneen biljardipoika on keskipäivällä kuljettanut pitkin valtakaupunkia paperiarkkia, johon on kirjoitettu erityisiä valittuja nimiä.

Sitten on paperi palautettu kirjoittajalleen Seuraklubin puheenjohtajalle valtioneuvos Mortimer Nicanderille.

Seuraklubi on kaupungin herrain yhdistys, joka on perustettu ruotsinkielen ja -mielen pönkäksi tähän vilkkaaseen merikaupunkiin.

Nyt menee sen kymmenes vuosijuhla. Seuran on perustanut tämä kaupungin ainoa valtioneuvos ja hän on ollut puheenjohtaja sen koko elinajan.

Kaupungissa ei ole vielä rautatietä, ei sähkövaloa, ei telefoonia eikä muutakaan uuden ajan merkkiä kuin alkavan suomenkielisen lyseon kolme ensimäistä luokkaa.

Ruotsalaisten pohattain patriarkaalinen hallituskausi on vielä keskipäivän korkeudessaan.

Seuraklubin kokouksissa eivät koskaan naiset ole mukana, eivät rouvat eivät neidot.

Seurahuone on puusta rakennettu puiston sisään. Jättiläiskoivumetsä sitä ympäröi ja siinä lähellä juoksee puro puiston läpi. Purossa on Seurahuoneen kohdalla ihmiskäsin tehty putous, koulutyttöjen "pikku Imatra". Sen poikki vie kävelysilta. Ja sillä sillalla nyt kurkkii parvi katupoikia "Susilaan", joksi rahvas Seurahuonetta nimittää.

He ovat kaupitelleet pitkin päivää kaupungilla uutta sanomalehteä, "Salamaa", josta suomenkielisen lyseon opettaja, maisteri Tervo tänään näytenumeron antoi.

Mutta kun he jo kaukaa näkivät "Susilan" valossa hohtavan, juoksevat he kohti omalla tavallaan sitä ihailemaan. Sillä niin vietävän makea paistetun lihan käry ja kastikkeiden tuoksu sieltä heidän nenäänsä nousee. Vielä lähemmäksi houkuttelee se kylmässä syysillassa nämä nälkäiset poikaraiskat.

Mutta nyt kuuluvat puiston karkeassa hiedassa narskuvat askeleet. Ja pojat lentävät pakoon arkana kuin varpusparvi joka suunnalle.

Tulija on valtioneuvos korkeissa nahkaisissa kokokalosseissaan.

Sentähden hän saapuu ensimäisenä, koska hän on illan varsinainen isäntä.

Sisäeteisen ovella on vartia, jolla on livree ja kaluunat. Se hyökkää palvelemaan valtioneuvosta.

Nyt on valtioneuvos puhdas ja soma kuin juuri maalattu vanha laiva.
Mutta toisinaan hän on hyvinkin huoleton puvustaan.

Valtioneuvoksen tukka on hopeanharmaa, kulmakarvat tuuheat ja valkeat, hieno parta valkoinen ja nenällä kultakehäiset rillit. Silmät ovat palavat, ruskeat ja katse kuin haukalla. Mutta siinä on kulttuuri-ihmisen ilme, joskin himokkaisuuden verhoama.

Kun valtioneuvos on riisuutunut, ottaa hänet viinuri palveltavakseen.

Valtioneuvos astuu suureen juhlasaliin ja ajutantiksi hänen taakseen asettuu viinuri frakkipuvussa valkoinen pyyheliina yli käden viskattuna.

Katossa sädehtii kynttilöissään suuri kristallikruunu, jonka messinkikierrokset ovat takojataidetta. Sileä parkettilattia kiiltää ja suurissa seinäpeileissä, joiden kehykset ovat metallia ja koristellut monemmoisilla uurretuilla kuvioilla, näyttelee itseään upea huonekalusto. Pöydillä on haarukkakynttilä-jalat, joita biljardipoika juoksee sytyttämään, ja kukkamaljakolta. Kookkaissa astioissa seinävierillä on palmuja ja laakereita tavallista ravintolakokoa.

Vieressä on pieni salonki varattu naisille, kun nekin joskus Seurahuoneella huvittelivat. Mutta tänään se on kuvernöörille pyhitetty.

Sitten on lukuisia sivuhuoneita yltä päätä hienoa kalustoa täynnä.

Kaikki nyt on valaistu ja odottaa. Sillä tulossa on vuoden iloisin hulluttelu.

Viinuri notkeasti suorittaa, kun valtioneuvoksella on jotain huomautettavaa.

Valtioneuvoksen perästä saapuu paksu Johnson, kaupungin äveriäs ruotsalainen leipuri, kotoisin Tukholmasta. Mukana on hänellä pieni käärö. Mitä se sisältää, tietää hän yksin.

Valtioneuvos vie Johnsonin sivuhuoneeseen "pukeutumaan".

Sitten he sieltä palaavat, mutta Johnson nyt naisen yöpaidassa ja naiseksi naamioituna jokapäiväisessä elämässä hyvin halveksittu ripa-astia kädessä.

Hän asettuu salin ovelle, sillä hänen on määrä ottaa jokaiselta tulijalta almu yöastiaansa.

Näin kootaan joka vuosi Seuraklubin vuosijuhlassa klubin pilkkaäijälle kollehti.

Tämä on "herrassyötinki" Rensten, muuten ohimennen sanottuna virkaheitto nimismies.

Tämän kollehdin kannon järjestää aina valtioneuvos niin kyynilliseksi kuin suinkin sietää.

Sillä Rensten on hänen tähtensä menettänyt virkansa ja sen hän tahtoo näin palkita.

Mutta kun kuvernööri tulee, silloin on määrä Johnsonin kadota näkyvistä.

Rensteniä nimitetään herrain kesken lisänimellä "Bondas" ja siksi hänelle naisen haamussa kollehti kootaan, kun ukko-raukka suoranaisesti pelkää naisia, pelkää niitä enemmän kuin tulta ja vettä. Sillä hänen luontonsa on nyt sellaisen naisvihaajan.

Johnson asettuu kovin hullunkurisena salin ovelle.

Ja kolmantena saapuu itse "Bondas" eli "herrassyötinki" Rensten. Hänelle annettiin veljien kesken "herrassyötingin" arvonimi silloin, kun hän valtioneuvoksen koirankujeen tähden menetti nimismiehen virkansa.

Hän on suuri punakka mies, valkohiuksinen, violettinenäinen ja siniset vetiset silmät hänellä on. Hän elää nyt herrain armoilla ja tekee yhtä ja toista kirjoitustyötä. Hän, miesrukka, joka säikkyy naisia.

Kaikissa herrain juomingeissa on hänellä oma määrätty osansa: Olla toisten ivattavana ja siitä palkkioksi saada päänsä täyteen.

Johnsonin naishahmossa nähdessään tulee "Bondas" pahalle tuulelle ja irvistää.

Mutta valtioneuvos viepi hänet ryypylle.

Alkaa saapua muitakin herroja. Ja kaikkein useimmat hevosella. Komeasti ajavat kuin joihinkin suuriin kutsuihin. Kauppaneuvos Fleege tulee soreissa vaunuissa edessä parilyhdyt, kuski virkapuvussa ja sivulla vaunujen nokalla heiluu korkea piiska. Parihevosilla hän ajaa. Hevosten hännät ovat leikatut ja harjat kiharoihin poltetut. Illan kolakkuutta vastaan kauppaneuvos on puettu hienoon hilleriturkkiin, mikä on valmistettu pitkäntakin malliin ja halko takana ulottuu puoliselkään.

Tässä on se kaupungin laajaltitunnettu tervakuningas, joka on pöyhkeyden kohottanut ihanteekseen.

Hän on komea pystynenä mies ja hänellä on kenraalin ryhti, taaja korvaparta ja kultaiset tekohampaat. Laivanvarustaja, sahaliikkeenharjoittaja, monimiljoneeri, kaupungin rikkain mies.

Mutta ennen kaikkea tervakauppias.

Tulee vielä vaunuilla tehtailija Elers, valtiopäivämies, kauppaneuvos, miljoonamies ja laihanlainen mesenaatti.

Monet ajavat nelipyöräisillä troskilla, joita uutuutena on jo tännekin ehtinyt.

Niiden joukossa merikapteeni Hartman, Hartmanin miljoneerisuvun enin puhuttu jäsen. Hän on se mainittu "drummel-prummel" s.o. juoppo, tappelija, pirstoja ja laajaleukainen merikarhu. Omat merimiehensä ovat hänestä kyhänneet arkkiveisun, joka nyt on joutunut katupoikien laulettavaksi.

Kapteenin sivulla istuu hänen eriämätön ystävänsä merikapteeni Norrgård, tunnettu nimellä "rauhan enkeli", sillä hänenpä tehtävänään on sovittaa ystävänsä humalarikokset.

Tulee maisteri Littov. Hänkin omassa ympäristössään kuuluisa mies. Konjakkinenä, jonka kädet vavahtelevat yhtenäisestä lasin pitelemisestä. Hänellä onkin nyt oma ulkoravintolansa "Promenad" ja siellä ruotsalaiset tytöt. Vanhapoika, älykäs ja oppinut. On kaupungin suurimpia terva- ja puukauppioita.

Tulee ruotsinkielisen lyseon rehtori Heideman, kaupungin suurin kaunopuhuja ja valtioneuvoksen oikea käsi ruotsalaisen sivistyksen pönkittämisessä.

Ja sitten vielä paljon muita rikkaita miehiä: tehtailijoita, laivanvarustajia, tukkukauppioita, konsuleja, viinasaksoja y.m. y.m.

Kaikkien näiden edessä juhlasalin ovella temppuilee paksu Johnson naisen pitkässä valkoisessa yöpaidassa. Ja kädessä ripa-astia, johon hän tukholmalaisella murteellaan pyytää almua, "Bondaan kollehtia." Mutta viskaapa samassa paperinaamionsa takaa aika karvasta puhetta yhdelle ja toiselle.

Muutamat nauravat katketakseen. Mutta kipeäjalkainen merikoulunjohtaja Abrahamson, parhain vitsinleikkaaja ja ravintolatyttöjen ensimäinen rakastaja, käy häneen käsiksi: nostaa paitaa, jota Johnson ujolla liikkeellä suojelee.

Aivan nuoria miehiä ei ole mukana juhlassa muita kuin Harry Nicander, valtioneuvoksen ainoa lapsi. Vuoden parin ylioppilas ja äsken ulkomaanmatkalta palannut.

Harry nähdessään Johnsonin punastuu ja häntä inhottaa tuollainen häpeämättömyys.

Harryä kohdellaan hyvin huomaavasti. Mutta itse hän pyrkii loistamaan niin vähän kuin mahdollista.

Häntä ujostuttaa tämä ikämiesten seura. Siinä hän tuntee itsensä vieraaksi ja kävelee levottomana sinne tänne huoneissa kuin jotakuta etsien.

Näissä klubin kokouksissa ei hän ennen koskaan ole ollut.

Mutta nyt tahtoo pappa näytellä häntä kaikille jonain harvinaisuutena. Sillä valtioneuvos on silmittömästi ihastunut omaan poikaansa. Ja juuri vasta palasi Harry ulkomaalta.

Levotonna sukii Harry tilkkaansa, hyräilee hiukan laulua… kävelee … kävelee…

Kunnes viskaupi rentona muutamalle sohvalle puolimakuulle, sulkee silmänsä ja leikkii kultaisilla kellonperillään.

Tämä nyt on laitaa lähteä tällaiseen ukkoseuraan!

Yksi ja toinen koettaa häntä lähennellä. Mutta hän on kylmä, umpimielinen ja vaitelias. Tämä on paljasta ujostelemista, mutta se Harryn asemessa olevassa nuoressa miehessä käsitetään liialliseksi omanarvontunnoksi.

— Hän on niin ylpeä!

Se on vakiintunut arvostelu Harrystä.

Harryn kulmakarvat ovat närkästyneissä rypyissä. Se lisää sitä luuloa, että hän uskoo itsestään liian paljon.

Mutta pappa liittää häneen sanomattoman paljon toiveita. Sen hän itsekin tietää. Ja melkein sitä pelkää.

Harry on läpeensä tunteellinen ja vaikutuksille herkkä. Sen näkee jo päältäkin värähtelevistä kasvoista, joissa ilme ilmettä ajaa.

Se on äidin perintöä. Sillä mamma on myös tuiki tunteellinen. Tämä mamma, joka on läheltä Skaran kaupunkia Trotorpin kartanon tytär Ruotsista. Hän on Länsi-Göthinmaan vanhaa, mutta köyhtynyttä aatelistoa ja syntyään von Löwenhjelm.

Ulkomuodoltaan on Harry kaunis ja hieno nuoriherra. Sekin mamman perintöä.

Puku on viimeisintä Englannin muotia, kovin suuriruutukasta vaaleanharmaata trikoota.

Sillä valtioneuvoksen kutsupaperissa oli nimenomaan määrätty arkipuku.

Nyt tulee Harryn luo hänen entinen opettajansa, rehtori Heideman. Tämä on karkeatekoinen mies, jolla on suuri kulmikas pää pienen vartalon nenässä, täysi parta ja sankalasit.

— Uskallanko lähestyä? kysyy hän kuin arasti varpaillaan astuen.

— Tekö? Vanha opettajani!

— Mehän täällä edustamme intelligenssia, me kaksi. Sillä valtioneuvos on samalla kertaa kaikkea mahdollista taivaan alla.

— Istukaa, herra rehtori!

— Minua ilahduttaa nähdä silti näinkin monta ruotsinkielen ystävää koossa. Sillä oletteko kuulleet…?

Rehtori kävi hyvin salaperäiseksi. Harry säikähti ja värähti.

— Mitä? En.

— Että kaupunkiin perustetaan fennomaaninen sanomalehti ja suomenkielellä…

— Nähnyt ja kuullut, mutta en vielä lukenut.

Harry nauroi.

— Miksi nauratte?

— Nauran maisteri Tervolla tällä uuden lehden hommaajalla, kun muistan häntä koulupoikana meidän syöttöpoikanamme. Kerrankin kyökkipiika ärjäisi hänelle: "Tämäkin on sitten muka herra, vaikka ei osaa edes sanoa: 'fiini'." Ja monta, monta muuta samallaista kohtausta. Toisinaan piiat siellä kyökissä vaativat häntä lausumaan f, ennenkuin antoivat hänelle lettuja.

Rehtori ja Harry nauravat yhdessä.

— Mutta nyt Tervo näyttää, mitä hän osaa. Hjaa. Minä hänet kyllä tunnen, kun on entinen oppilaani. Tervo on oikein periaatteessa ilkeä. Nyt täytenä miehenä hävettää minua toisinaan häntä nähdä, kun muistan, miten monta korvapuustia hänelle annoin hänen kouluaikanaan. Varmasti hän on saanut niitä kaikista enimmin ja juuri sapekkuutensa vuoksi, puhuu rehtori.

— Kun hän ensi kerran ilmestyi meidän pihaamme … hän sama maisteri Tervo … räjähti koko piha huutoon ja mylvinään. Musta villakoiramme Castor oli lentänyt hampaat irvillä hänen kimppuunsa ja hän nyt suurella puukollaan sitä ahdisti. Mutta piiat huusivat, rengit kiroilivat ja pappa ikkunassa nauroi vatsaansa pidellen. Castor siksi häneen yltyi, kun hänellä oli selässä suuri tuohikontti, kädessä paksu visasauva, jonka hän kuitenkin kohta paukautti rakennuksen seinään, kun sillä yritti Castoria lyödä. Ja muuten niin villinnäköinen kuin Afrikan neekeri. Silloin hän tuli tänne kouluun, sanoo Harry yhä nauraen.

— Ja sai valtioneuvoksesta isällisen suojelijan. Jopa joo!

— Pappa on aina ihaillut Tervon lujaa luonnetta. Ja siinä suhteessa kohottanut hänet minullekin esikuvaksi. Ja täytyyhän meidän kaikkien myöntää, että hän on tuiki yrittävä mies.

— Olkoon! Mutta huono hän oli ääntämään puhtaasti meidän kaunista äidinkieltämme. Kun hän huomasi minun kovasti kärsivän hänen perin kehnosta ääntämistavastaan, niin hän tahallaan vielä suoraan kiusoitteli minua.

Rehtori nipisti huuliaan ja sulki silmänsä puheensa vahvistukseksi.

— Sieltä tervamaasta hän oli isätön poika, jolla oli tavaton muisti ja pää kuin partaveitsi. Mutta kieli vaan ei ottanut taipuakseen muukalaisiin äänteisiin. Hänellä oli papalle suosituskirje syntymäpitäjänsä kirkkoherralta, jonka edessä hän oli lukenut latinaa ja ruotsia. Samalla kun oli ollut papilla renkinä. Eikö hän siis ollut harvinaisuus?

— Niin kai. Todellakin harvinaisuus.

Rehtori sihittää huulillaan ja kohoaa varpailleen inhon ilme kasvoissaan. Mutta hetken takaa jatkaa mehevänä:

— Sallikaa minun sanoa, että Harry Nicander on ollut kiltein oppilaani ja Matti Tervo ilkein oppilaani. Juuri niin. Ja Harry Nicander tekee vielä jotain meille kaikille kunniakasta.

Rehtori vääntää kasvonsa tekohymyyn. Harry punastuu korviin asti.

— Kautta kaiken! Niinkö suuria unelmia … todellakin?

— Nii-in! Kenellä oli niin kauniit ja johdonmukaiset aineet kuin nuorella herralla? Kuka lausui runoa sillä sydämen lämmöllä kuin Te?

Harry enemmän hätääntyi. Tuo kettu tiesi, missä olivat hänen arimmat unelmansa. Totisesti!

Rehtori nautti Harryn lapsekkaasta hätääntymisistä, otti sikarikotelonsa ja kysyy:

— Saanko tarjota sikarin?

Kun sikarit ovat leikatut, tarjoaa rehtori vielä tulta kohteliaasti
Harrylle. Sillä hän tahtoo voittaa Harryn omaksi miehekseen.

Rehtori myös sytyttää teeskennellyn hienostuneesti ja taas nousee varpailleen palava sikari hyppysissä.

— Saanko kertoa Tervosta pienen anekdotin? Ei juuri hupaisen, mutta karvaan. Kovin kuvaavan miehen luonnetta.

Harry on kokonaan voitettu.

— Tehkää hyvin! hän pyytää.

— Dogmatiikan tunnillla kerran … muistaakseni kuudennella luokalla … ärjäisi Tervo minulle: "Skamlöst är det, att finnarne tala svenska. Jag är finne och kan icke uttrycka mig på svenska." Tietysti kaikki tämä hänen omalla ääntämistavallaan. Ja sitten hän alkaa suomeksi selittää teleologista todistusta Jumalan olennosta. Menin, tartuin häntä korvista — rehtori mukailee käsillään liikkeensä — ja sitten: läiskis! — läiskis! — läiskis! "Du, ursinnige viking…!" ärjyy hän nyt minulle. Määräsin kolme päivää karsseria. Siellä ollessaan kirjoitti hän seinät täyteen ruotsinkielen haukkumista. Minä olisin ajanut hänet tyyten pois koulusta silloin, mutta herra valtioneuvos oli hänen jyrkkä puoltajansa…

— Papalla oli hänestä suuret toiveet … hyvinkin suuret. Kun Tervo miehistyy, niin kyllä raakuutensa heittää, aina sanoi.

— Mutta heittikö? Valtioneuvos häntä syötti ja vaatetti ja muillekin
suositteli. Juuri tämän klubin ensimäisten avulla Tervo koulunsa kävi.
Mutta heittikö pois raakuutensa? Nyt he saavat kiitokset … nyt!
Ai … ai!

Rehtori kiihtyy syvään harmiin ja huudahtaa:

— Enkö olisi tehnyt oikein, jos hänet koulusta pois työnsin? Enkö ollut profeetta? Enkö?

Ja hän levittää kätensä kuin suuren ihmeen edessä.

— Herra kuvernööri tulee! juoksee vahtimestari ilmoittamaan.

Paksu Johnson katoaa ovelta kuin tykillä ammuttuna. Ja tavallinen kaluunaniekka ovenvartia ottaa paikkansa.

Valtioneuvos ja kauppaneuvos Fleege menevät kuvernööriä vastaan. Juuri tällaisessa toimessa on Fleege mielellään mukana.

Seurue iloisin voimakkain äänin saapuu sisälle. Edellä Fleege, joka salin ovella pysähtyy, ottaa paraatiryhdin ja tekee oikealla kädellään kauniin kaaren juhlasaliin päin kohti herroja, jotka seisovat sisällä epätasaisessa rintamassa.

Kuvernööri käy kättelemään herroja. Hän viljelee liiaksikin ääntiöitä puheessaan. Niillä hän aikanaan on vahvistanut ääntään komentaessaan sotilaita aukealla kentällä.

Mutta se jäikin tavaksi.

Sillä kuvernööri vapaaherra von Hjelm on vanha sotaherra. Pitkä, solakka, aivan harmaantunut ukko, käyttää kävelykeppiä tukenaan, vaikka onkin uniformuun puettu.

Kun hän on tervehdyksensä tehnyt, saattavat valtioneuvos ja kauppaneuvos Fleege hänet pieneen salonkiin ja jäävät sinne kolmen.

Helpotuksen huokaus kuuluu suuressa salissa, missä asetutaan eri ryppäissä istumaan.

Kuvernöörin tulo on jäykistävä alkunäytös, joka uhkaa tulla ikäväksi.

— P—le! Kuivin suinko tässä istutaan? puhkeaa puhumaan merikapteeni
Hartman, joka ei suinkaan ole vesiselvä nytkään.

— Veli odottaa ja suussa maistuu pian makealle, lohduttaa maisteri
Littov.

Viinuri kantaa korkealla ilmassa suurta maljakulhoa. Hänen on aivan hiilenhehkuva sen painosta. Asettaa sen sitten suurelle pöydälle huoneen keskelle, mille on jo kasattu patteri hiottuja laseja.

Mutta kestää odottaa ennenkuin siihen maljaan käsiksi käydään. Vihdoinkin pienen salongin ovi aukeaa ja valtioneuvos johtaa kuvernöörin saliin.

Herrat hypähtävät kohta pystyyn tuoleiltaan.

Mutta kuvernööri ojennetuin käsin pyytää istumaan.

Valtioneuvos viepi kuvernöörin suureen nojatuoliin salin perällä ja itse käy istumaan taka-alalla olevan pöydän taa, millä on kirjoitusneuvot, jotenkin lähelle kuvernööriä.

Nyt kaikki istuvat.

— Rehtori Heideman. Olkaa hyvä! Tänne!

Rehtori Heideman astuu varpaillaan niin hienostellen kuin se hänelle onnistuu, sillä hän on vain köydenpunojan poika, mutta sentäänkin tämän Seuraklubin sihteeri.

Hän esittää aina oikeata gustaviaania, joka on samalla klassillisesti sivistynyt.

Rehtori lukee klubin vuosikertomuksen. Sitten seuraavat vaalit ja sitten…

Valtioneuvos menee maljakulholle, täyttää siitä korkean viinilasin ja kantaa sen kuvernöörille.

Sitten hän kumartaen lausuu toisille läsnäoleville:

— Herrat ovat hyvät.

Itsekukin hyökkää saamaan lasin. Kuvernööri nousee lasi kädessä puhumaan. Sillä hän itse tahtoi esittää klubin kymmenvuotisen maljan.

— Hyvät herrat. Olemme tu … ulleet tännee viettä … mä … ään Seuraklubimmee kymmenettää vuosijuhla … aa. Herrat hyvin tuntevaat sen suureet ja jaloot tarkoitukse … eet. Eläk … öön!

Seurasi voimakas huuto, joka Harryä suututti. Näinkö kehnosti tämä ruotsalaisen sivistyksen jalo seura saa kymmenvuotisen maljansa? Häpeä!

Harry ei maistanut lasistaan, vaan poistui sivuhuoneihin. Ja ryhtyi siellä miettimään suurta ja repäisevää maljapuhetta ruotsinkielelle. Sillä se kieli puustavillisesti on hänen äitinsä kieli. Ujous oli siinä samassa kuin poispyyhkäisty hänestä.

Ruotsinkielellä Harry puhumaan oppi. Sen kielen opetti hänelle mamma jo vuosia ennen kuin hän suomea kuuli sanaakaan. Ruotsia hän oli aina puhunut papan kanssa, joka kyllä oli syntynyt tässä samassa kaupungissa kuin hänkin.

Suomea hän oppi myöhemmin piioilta ja rengeiltä ja muilta "huonoilta ihmisiltä".

Ruotsinkielinen lyseo täydensi ruotsalaisen kasvatuksen. Mamma ei häntä kasvattanut suinkaan miksikään puolueihmiseksi, vaan puhalsi häneen sen äidillisellä lämmöllä, mikä hänelle itselleen oli rakkainta. Sillä mammaa oli aina vaivannut kiduttava kotimaan ikävä. Ja kun Harry tuli hänelle siksi olennoksi, johon hän tätä ikäväänsä voi kuin istuttamalla istuttaa, ympäröi hän pienestä pitäen Harrynsä sellaisella ruotsalaisella ilmalla, että tämä aivan upposi siihen. Siksipä Harrystä aina Ruotsi ja mamma on ollut kuin yksi ja sama käsite. Yksi ja sama.

Tämä syvä sielullinen ruotsalainen hurmaus se nytkin Harryn nuoria veriä kuohuttaa. Se nostaa hänet innostuksen kultapilviin.

Mutta salissa maljaiilaan, kilistetään. Ja suuressa liemiastiassa on tuota pikaa pohja näkyvissä.

Viinuri kuljettaa uutta. Samassa palaa Harry saliin. Hän on taivaallisen innostuksen haltioima. Kilauttaa lasiin. Ja äänet taukoavat.

Syvä, haudan syvä hiljaisuus. Sillä kaikki huomaavat nyt olevan kuultavana jotain uutta. Ja myös nähtävänä jotain uutta. Tuo nuori poika uskaltaa puhua täällä, jossa kuvernööri juuri-ikään puhui.

Paperi hermostuneesti tärisee Harryn kädessä. Se on kömpelöä. Ja hän työntää paperin alas käden muassa.

Vapaasti ulkoa hän tahtoo puhua. Ja hänen kauneilla nuorilla kasvoillaan purppuroivat innostuksen ruusut. Mustat kiharat ohimoilla ovat kuin runoilijan seppele. Silmissä on lämmin henkevä kiilto.

Valtioneuvos silmää poikaansa isällisesti ihastuneena. Sitten hän katsoo toisiin herroihin ikäänkuin hän tahtoisi kysyä: näettekö?

Ja kaikki ne näkevät, että Harrypä uskaltaa!

Kuvernööri siristää silmiään ja nousee ylös. Samoin muutkin.

Harry alkaa ääni tunteellisesti värähdellen. Hän näkee nuo herrat tuolla sekavana epämääräisenä ihmisryhmänä, josta hän ei yksilöitä eroita. Kaikki seoittuu suureen epämääräiseen sielulliseen hämäryyteen. Sillä hän on kuin sumussa, josta hän ei tiedä, miten selviytyä. Nyt vasta hän tuntee, miten hän on mielenliikutuksen vallassa ja miten hänen jäsenensä värähtelevät.

Mutta siltikin suusta kuohuu kuin runsaasta lähteestä sanoja … kultaisia … hyvin kauniita sanoja…

— Sinä ruotsinkieli! Sinä äidinkieli, kaunis ja soiva! Sinä korkean sivistyksen henkevä tulkki! Sinä sydämeni ja sieluni paras aarre! Sinulle auetkoon nytkin ääneni ylistykseksi! Pohjanlahti on vain se sininen silta, jonka yli sinä kuljet molempiin koteihisi. Sillä sinulla on kaksi kotia: Suomi ja Ruotsi. Näissä molemmissa kodeissa on sinua vaalimassa lastesi rakkaus. Sinulle me kohotamme ylistyslaulumme molemmilla rannoilla. Hyvät herrat! (Nyt Harry näkee jo selvemmin ja huomaa papankin riemusta sädehtivät kasvot). Käsi sydämelle ja hiljainen vala työhön ruotsinkielen ja ruotsalaisen sivistyksen eteen! Sille työlle yhdeksänkertainen hurraa!

Harry tuntee nyt kuin mamman lämpimän hengityksen poskellaan. Jotain tällaista juuri mamma kotoa lähtiessä häneltä odotti. Hän nyt kuin täytti mamman lausumattoman toivomuksen. Sillä poski poskessa ja niin lähekkäin näistä samoista asioista hän on monen monesti aina koulupojasta alkaen mamman kanssa puhunut ja innostunut … kaikkein pyhimmilleen kun on innostunut, niin kyynel on silmissä kihelmöinyt.

Seurahuoneen seinät järisevät huudon voimasta, mutta miesten silmät ovat kosteat.

— Hämmästyttävän kauniisti puhuttu, lausuu sitten ääneen rehtori
Heideman äänettömyyden keskeltä kuin yhteisenä tunnustuksena.

Kuvernööri tulee Harryn luo, kilistää, pudistaa kädestä ja hänenkin silmissään on tunteellinen kosteus.

Muut jäljessä.

Tuota menoa katselee valtioneuvos säteilevin silmin. Ja hän ajattelee itsekseen:

— Juuri niin, Harry!

Sitten hänkin viimeiseksi menee Harryn luo ja sanoo:

— Tahdotko kilistää papankin kanssa?

Isä ja poika kilistävät. Syrjäisistä se näyttää kuin valtioneuvos onnitteleisi omaa poikaansa ja Harry kyynel silmässä, syvän mielenliikutuksen kyynel silmässä, ottaisi onnittelun vastaan. Se on kaunis kohtaus vieraiden nähdä. Ja kun valtioneuvos siltä retkeltä palaa, punottavat hänen kasvonsa entistä enemmän.

Harryn pitikin papan mielestä olla päätään ylempänä tätä matalaa kotikylää.

Nyt näkivät toisetkin sen loiston, mikä on valtioneuvoksen pojassa.

— Harry voi sanoa kuin Caesar Zelan voitostaan: veni, vidi, vici, kuiskaa Heideman valtioneuvokselle.

Kauppaneuvos Fleege on haltioitunut. Hänkin tahtoo puhua. Ja leikata laakerinsa.

— Hänen jalosukuisuutensa … parooni … kenraali … ritari … kuvernööri von Hjelm. Minä pyydän juoda pohjaan asti ja sitten huutaa: Eläköön parooni pilviin asti!

Puhe teki sydämellisen hauskan vaikutuksen. Rehtori Heideman nauroi vatsaansa pidellen.

Harryn puhaltama juhlatunnelma oli mennyt sen tien.

— Sinä tervakenraali! äimäilee Harry itsekseen ja pahastuu.

Pahastuu sitä valtioneuvoskin, mutta sentään hyvillä mielin suopi puolestaan Fleegen tehdä tyhmyyksiään.

— Miten kohottaa taas pystyyn juhlatunnelma? miettii Harry.

Samassa kannetaan sampanjaa sisälle.

Harry nousee tuolille — suuri menestys teki hänet yht'äkkiä aivan huiman rohkeaksi — ja lausuu teatterimaisella sulolla, koettaen ääntää ruotsinkielen niin pehmeän-sorahtavasti kuin oikea tukholmalainen, F.M. Franzénin runon: "Sampanjaviini."

Se naula veti. Taputetaan käsiä ja kuvernööri huutaa ääneen mieltymystään.

Valtioneuvos on samalla antanut käskyn viinurille ja sampanjapullojen korkkien poksahduksiin loppuu lausunto.

Nyt seuraa kiihkeä sampanjan maisteleminen. Siihen mukaupi Harrykin, vaikka hän vielä tähän päivään asti ei ole ollut lasin pohjaanryyppääjä.

Rehtori Heideman vain ei ole oikein tyytyväinen. Tämä ilta on hänen mielestään täynnä yllätyksiä. Se on epäjohdonmukaista. Sillä mitä tekemistä kesken kaiken tuolla runolla nyt näin alkupäässä oli. Erehdys … joka on korjattava.

Rehtori kilistää. Vaietaan. Ja noustaan rintamassa ylös. Heideman alkaa rykien ja asentoja muutellen lasi jäykästi kädessä ja silmät alasluotuina kuin rukouksessa.

Harry pahasti irvistää. Tämä on sitä vanhan koulun puhujataidetta.

Mutta rehtori ei huomaa mitään. Hän katsoo jäykkänä syvään alas kuin omaan hautaansa.

Sitä tulee pitkälti … pitkälti. Hän puhuu valtioneuvokselle klubin perustajana ja kymmenvuotisena puheenjohtajana. Lopuksi hän huudahtaa:

— Valtioneuvos Nicanderin malja! Ja se juodaan yhdestä ja samasta pikarista entisen kauniin tavan mukaan.

Tuodaan esille vanha tuttu suuri pokaali. Rehtori uhraa viiniuhrin kaatamalla siihen uudet avatut sampanjapullot.

Kun malja on juotu, johtaa valtioneuvos kuvernöörin pieneen salonkiin.
Tällä on tarkoitus saada suurempaa vapautta salissa.

Harrykin suuressa palavassa innossaan katsoo nyt syvälti sampanjalasin pohjaan. Hän tuntee aivoissaan keveän keinuvan liikkeen. Se on veri, joka niihin nousee. Se sama lämminnä hyppii pitkin ruumista, kuohuen ja soluja laajentaen. Tämä on kuin pilviin kohoamista ja vapautumista maisista siteistä. On lentämistä tunnesiivillä.

Posket hohtaen ja silmissä tuore kostea kiilto imaisee hän taas korkeasta lasista pitkän siemauksen.

Samassa tuo ovenvartia sanomalehden valtioneuvokselle. Se on uuden "Salaman" näytenumero, jonka maisteri Tervo tahallaan on pannut iskemään tulta ensi kerran tänä Seuraklubin vuosipäivänä ja vielä koirankujeissaan laittanut sen tänne klubiin itse valtioneuvokselle aivan painotuoreena.

Lehti viedään valtioneuvokselle, joka siinä samassa ilmaupi pienen salongin ovelle. Hän ottaa lehden lukeakseen. Kultakehyksiset kakkulat nenällä ikäänkuin kohoavat terästetyn haukan katseen edessä. Ne ruskeat rivot ilkeänivalliset silmät palavat, kun valtioneuvos lukee lehdestä: "Suomenkieli on saatava tämän kaupungin virkakieleksi. Se on nostettava kaikumaan täällä kaikkien huulilla, kaikissa kodeissa, yksin niissäkin, missä sitä nyt halveksitaan. Suomi suomalaisille, niin on ajan tunnussana. Jotka luulevat olevansa ruotsalaisia, nostakoot purjeet pursihinsa ja seilatkoon yli Pohjanlahden. Me vielä potkaisemme purren irti Suomen rannasta…"

Nyt nousee jo verta valtioneuvoksen kasvoihin hiusrajaa myöten. Vanha mies tärisee mieli järkkyneenä. Sillä tämä tikari pistää paksuimpaan lihaan.

— Näinkö kirjoittaa minun oma kasvattini? Niin totisesti! Tämä on jo enemmän kuin liikaa, puhkeaa hän kuvernöörille katkerana puhumaan ja pyytää häntä saliin.

Sillä nyt aikoo valtioneuvos itse puhua. Kun kuvernööri on ottanut paikkansa, kilauttaa valtioneuvos lasiin.

— Setä Mortimer aikoo puhua! kulkee kuin tuulen henki salissa miehestä mieheen.

Ja sitä seuraa mykkä äänettömyys. Sillä kun valtioneuvos esiintyy, niin silloin ovat kaikki pelkkänä kuuntelevana korvana.

— Hyvät herrat! Juuri kun klubimme, jonka tarkoitus on ruotsinkielen ja ruotsalaisen sivistyksen vaaliminen, viettää kymmenvuotista juhlaansa, lähetetään sen puheenjohtajalle tällainen häväistyspaperi (valtioneuvos kohottaa lehden kädessään). Se on uuden fennomaanisen lehden näytenumero. Täällä alkaa veretön taistelu, jossa me saamme näytellä puolustajan osaa, sillä tämä tässä on hyökkääjä, hyvät herrat (valtioneuvos näyttää taas lehteä). Mutta mepä muodostamme pyhän falangin barbarin hyökkäystä vastaan, me ruotsinkielen sylilapset, me ruotsalaisen mielen alttiit kasvatit. Meillä on lupa iloita ja me iloitsemme. Mutta me myös osaamme tehdä työtä sydämiemme parhaimpien harrastusten eteen. Eikä meidän sydämissämme ole mitään sijaa barbariselle kielelle ja mielelle, joka on kulkeutunut Aasian mongoliaroilta tähän samaan maahan, jonne sallimus meidän kehtomme asetti. Vainota sitä kieltä emme tahdo sieltä, missä on sen oikea paikka, nimittäin suomalaisen rahvaan huulilta, mutta omaksemme emme sitä tunnusta … emme koskaan!

— Emme koskaan! kuuluu joukosta väkeviä huutoja.

— Sillä me olemme ruotsalaisen hengen lapsia. Olemme sitä olleet jo vuosisatoja. Ruotsi on ollut meidän suuri äitimme ja sen helmoilla on useimpien meidän esi-isät syntynsä nähneet. Nyt, ystävät, pyhä ja kallis velvollisuus viittaa meille. Tehkäämme voitavamme, että tämä kaupunki meidän voimallamme säilyy fennomaanian rutolta ja että tämä sanomalehti kuolleena syntyy. Armotta piiristämme poissysätään se, joka ei sille sarviaan näytä. Minä juon tämän lehden kuolinmaljan. Joka ei siihen yhdy, erotkoon joukosta ulos tuosta ovesta! Pereat … kuolkoon!

— Kyökkiin suomi! huutaa merikapteeni Hartman nousuviinassa.

Valtioneuvos repii lehden tuhannen nuuskaksi ja viskaa sirut menemään.
Taas hän jatkaa:

— Maisteri Tervo on filistealainen. Kaikille teille hän on tavallaan tuttu. Ja oli aika hänen elämässään, jolloin hän oli minunkin kodissani jokapäiväinen vieras. Samaten kuin teistä monen kodissa. Tälle ylimaan pojalle me kustansimme ruotsalaisen sivistyksen siinä mielessä, että hän ymmärtäisi vastavelvollisuutensa sekä meitä että ruotsinkieltä kohtaan. Mutta mikä mieltäkääntelevä erehdys! Hän on petturi … on luopio … ja sellaisena emme häntä sääli…

Valtioneuvoksen ääni vihasta värisee. Hän tekee aika potkun jalallaan jatkaessaan:

— Sille herralle näin!

— Näin!

Ja toisetkin potkaisevat. Mutta valtioneuvos lisää:

— Kuolkoon lehti ja sen likainen toimittaja … hylkiö! Näin kuin tämä lasi!

Valtioneuvos viskaa lasinsa lattiaan kappaleiksi. Ja toiset tekevät samaten. Sillä sampanja oli jo liiaksi veriä kuumentanut.

Mutta Heideman arvaa nyt olevan sopivan hetken voittaa taas valtioneuvoksen suosiota. Ukolle on annettava hyvitystä, on osotettava kunniaa kuvernöörin nenän alla.

Hän vie tuolin valtioneuvoksen selän taakse. Siihen hän istutetaan ja puujalka-kanttori Krookin marssia soittaessa kannetaan valtioneuvosta ympäri salia.

Harry ensimäisenä kulkee sampanja-aivoineen tuolin jäljessä ja huutaa riemastuneena:

— Lefve pappa! Lefve pappa!

Sitten hajaannutaan sivuhuoneihin, jotta vahtimestarit voivat puhdistaa lasisirut.

Kuvernööri huomaa mielialan käyvän liian kuumaksi. Hän tekee poislähtöä.

Valtioneuvos saattaa häntä vaunuihin. Kun ne ovat pois liukuneet, katsoo hän niiden jälkeen ja puhuu:

— Bulvaani! Kuka tätä lääniä hallitsee? Sinäkö vai minä?

Hän seisoo ulkona vilvoittelemassa hiestyneenä ja katkerana. Hänestä tuntuu tässä Seurahuoneen rappusten edessä seisoessaan häikäisevässä valossa, mikä sisältä tulvaa, kuin tuolta pimeästä syksyisestä yöstä, joka muutaman askeleen päässä hänen edestään lähtee, nyt astuisi häntä kohti silmä silmää vasten uusi ja outo vihollinen: maisteri Tervo ja sen takana kokonainen armeija uuden ajan hirveitä miehiä. Kuin ne sieltä astuisivat hänen nenänsä eteen, yht'äkkiä raapaisisivat tulen näkymättömiin soihtuihinsa, joita he ikäänkuin piilossa häneltä kantoivat, valaisisivat koko tuon suuren synkän pimennon, joka hänen jalkainsa juuresta lähtee läpi puiston, yli nukkuvan kaupungin, aina kauas tervamaiden mustille vaaroille asti, ja sitten siinä uudessa hohteessaan ilkkuen hänelle huutaisivat: "Valtioneuvos! Teidän aikanne on jo mennyt! Me olemme nyt kansan johtajat ja valistajat".

Ja tuo pimeys tulvahtaa noiden soihtujen loimosta kirkkaaseen hohtoon, mikä levenee … levenee nousevan aamun kirkkaaksi valojuovaksi ja valaisee kansan ennen pimeän-pimeän elämän.

Valtioneuvos ikäänkuin omia mielikuviaan aristuen katsahtaa syksyisen taivaan tähtirikkaalle laelle. Avaruus äärettömyydellään ajaa pois hänen sielustaan pikkumaisen ihmispelon. Ja hän pääsee mielen tasapainoon tähtiä katsellessaan.

Mutta siltikin! Tervo on pahasti nyt hänen ajatuksiinsa takertunut. Hän uskoi Tervosta tekevänsä uuden Heidemanin, kun vanha jo alkaa ränsistyä … mutta … mutta … petti ilkiö!

Ilkiö! Sillä mikään muu ei Tervo ole. Monenmonta suomalaispoikaa on ennenkin koulutettu ja herrastalojen kyökeissä kouluaikanaan syötetty eivätkä ne ole pettäneet auttajiaan. Heistä on tullut lujia ruotsalaisen sivistyksen ystäviä … oivia pappeja tai muita kaunisavuisia virkamiehiä.

Mutta tämä? On ennen kuulumaton erikoisuus, on personoitu hävyttömyys.

Ja tämän hirvittävän miehen on hän — valtioneuvos — ikäänkuin tyhjästä luonut … niin juuri hän! ilman hänen omaa hellyyttään ei olisi nyt maisteri Tervoa … tätä kansanvillitsijää, joka leimuaa salamana yli maiden mantereiden. Ei olisi!

Valtioneuvos muistaa tuossa samassa sen päivän, sen elokuun lämpimän ja tumman iltapäivän, jolloin Matti Tervo tuohikontti selässään ensi kerran kolkutti hänen ovelleen avustusta anoen. Tuppipuukko nahkaremmissä oli hänellä kupeella kuten täydellä tervamiehellä ainakin, valkeanharmahtavat hurstihousut olivat tervan likaamat ja varsiniekkapieksukengät jaloissa. Huh, sitä ensi näkemistä! Pojalla, tuolla pitkällä päivän polttamalla villinnäköisellä sikiöllä, oli taskussaan suosituskirje hänelle kotipitäjänsä rovastilta.

Pelonsekainen kauhu kasvoissaan hän siinä värisi valtioneuvoksen nenän alla. Sillä kartanolla oli ollut suuren villakoiran Castorin kanssa tuimantuima ottelu. Ja koira oli repinyt pojan housuntakapuolen hajalle, mutta silloin saanut pojan puukosta koipeensa, jotta ulisten nilkutti pikku mökkiinsä pihan perälle.

Sellainen oli ollut Matti Tervon ensimäinen herrastuttavuus. Valtioneuvos ei ollut sille osannut muuta kuin nauraa, niin surullista kuin se kuitenkin sekä pojalle että koiralle olikin.

Tuossa suosituskirjeessä vakuutetaan pojan olevan tuiki ahkeran, siivon, mutta hiukan itsepäisen. Ja nyt hän tulee kouluun, kun on synti antaa hänen erinomaisten luonnonlahjojen mennä hukkaan. Oo! valtioneuvos oli huudahtanut ja itsekseen nauranut papin hulluttelemista. Mutta sitten kysynyt:

— Onko sinulla isää?

— Ei ole.

— Eikö ole ollutkaan?

— Kuoli ruotilaisena kinokseen.

— Miksi joutui ruotilaiseksi?

— Kun Nikanterin virma ryösti talon ja ajoi meidät mierolle.

— Soo—oh, poika! Etkö tiedä, että minä olen juuri lääninsihteeri
Nicander?

— Teidänpä sanotaankin sen kodin meiltä ottaneen.

— Milloin ja missä?

Poika oli selittänyt, oli selittänyt senkin, että äiti ja viisi siskoa on vielä ruodilla ja siellä saavatkin olla, kun tervakaupoissa meni kotitalo Nicanderin kauppahuoneelle.

Silloin oli valtioneuvoksessa herännyt ihminen. Nyt hän katseli toisilla silmillä papin suosituskirjettä, nyt hän ymmärsi, että pappi vissillä tarkoituksella oli laittanut tervapojan juuri hänen luokseen. Valtioneuvos uteli pojan kaikin puolin ja oli ensin suuttua. Mutta tuo villi poika antoi niin teräviä vastauksia, jotta valtioneuvos lopulta lämpeni. Ja hän mietti, että tässä on sentään hänellä velvollisuuksia, jotka voivat vielä kerran kantaa kauniin hedelmän.

Hän laittoi pojan kouluun. Hän sitä ruokki, vaatetti, muille suositteli, aina suojeli Heidemanin kiukkua vastaan. Sillä hän lopultakin ihaili pojan rautaista luonnetta, joka oli vähän niinkuin sukua muutamissa suhteissa hänen omalle luonteelleen. Mutta nyt! Tuntuu niin niin niin katkeralta, että juuri hän … valtioneuvos … teki niin kuin on tehnyt.

Sillä sieltä pimeästä mustasta yöstä hyökkää hänen päällensä uusi ja kuitenkin tuttu vihollinen, jolla on kädessään jättiläisvalosoihtu kaikki alhot valaistakseen.

Valtioneuvosta puistattaa yön kolakkuus ja tuo outo tunnelma.

Hänkö itse kasvatti itselleen vihollisen? Hänkö nosti korven pojan omille varpailleen polkemaan? Näinkö väärin hänen hyvät työnsä palkitaan?

Siinä on kysymyksiä, jotka kuohuttavat valtioneuvoksen mieltä.

Ja häntä yhä enemmän puistattaa. Syksyisellä taivaalla tähdet juttuavat omia tarinoitaan. Ne eivät ymmärrä valtioneuvoksen mieliharmia, vaikka hän niitä kohti katsoo mieli masentuneena.

Hän palaa sisälle. Sillä tuolla pimeässä yössä jossain kaupungilla kummittelee suomalaisuuden aave, jota valtioneuvos jos ei juuri pelkääkään, niin kuitenkin inhoo.

Vaikka saahan hän tuolla sisälläkin hävetä noita toisia sentähden, että juuri hän … valtioneuvos … on Tervon kasvatusisä tavallaan.

— Oih!

Mutta siinä samassa näkyy Harry tulevan ulos häntä kohti. Poika on niin verevänpunakka, kostea kiilto silmissä ja komea kuin ruhtinaiden jälkeläinen.

Nyt he ovat kahden suuressa lasikuistissa. Isällinen hellyys kokonaan valtaa valtioneuvoksen katkeroituneen, viinin kiihdyttämän mielen. Hän tempaa Harryn syleilyynsä ja kuiskaa aivan kuin nainen:

— Sinä, rakas lapsi! No sinä et minua koskaan petä niinkuin tuo ilkeä
Tervo … sinä … minun oma Harryni.

Harry, jonka veressä kiehuu viinin hurmaus, syleilee lujasti vastaan ja höpisee:

— En … en koskaan, pappa rakas.

II.

Seuraklubin vuosijuhla II.

— Joko kuvernööri huomasi parhaaksi mennä? kysyy maisteri Littov palaavalta valtioneuvokselta sivuhuoneessa.

— Entä sitten?

— Olikin tarkoituksemme karkottaa hänet pois, jotta saamme vapaasti huvitella, lisää maisteri.

— Ja kannoimme setää tuolilla hänen nenänsä alla! huomauttaa samaan merikoulunjohtaja Abrahamson, jonka elämänhalua kipeät jalat eivät jaksa sammuttaa.

— Tässä on herrain kuvernööri, puhuu valtioneuvos ja ojentau paraatiryhtiin.

— Älähän nyt! nauraa maisteri Littov.

— Etkö usko?

— Kyliä tunnetaan suuri vaikutusvaltasi häneenkin. Mutta sentään älä paroonilta virkaa riistä … älä toki! huomauttaa maisteri Littov.

— En riistäkään. Mutta hän vain allekirjoittaa ja minä hallitsen. Olen jo kolmekymmentä vuotta neljän kenraalin aikana hallinnut. Niin. Tänne laitetaan niitä yksi toisensa jälkeen allekirjoittamaan minun määräyksiäni.

On aivan harvinaista, että valtioneuvos näin julkisesti itse kehuu. Mutta kova mielenliikutus ajaa hänet pois varovaisuuden tieltä. Sillä hänen mielessään edelleen vain painaa se outo tunnelma, että nyt täst'edes hänen vaikutusvaltansa alkaa luisua … luisua…

— Tervo kiihotti pahasti vertasi. Koeta tyyntyä, lohduttaa Littov.

— Tervo silloin syntyi, kun minä rupesin tätä lääniä hallitsemaan. Vajaan 28-vuotisena tulin tähän kotikaupunkiini lääninsihteeriksi. Ja silloin se alkoi. Uskallatko lyödä kanssani vetoa?

— Mistä? utelee maisteri.

— Siitä että minä hallitsen.

— Panisit taas toimeen koirankujeitasi. Laittaisit nyt minulle kuvernöörin allekirjoittaman naimakäskyn. Niinhän? Kyllä muistan vetosi Fleegen kanssa kenraali Stackelbergin aikana. Silloin nimismiesparat saivat naimakäskyn. Ja kujeesi tähden "Bondas" potkaistiin pois virastaan. Hah hah!

— Sentähden kokoankin "Bondaalle" kollehdin, kun hän on minun tähteni virkaheitto.

Kaikki, jotka huoneessa ovat, nauravat.

— Ja Fleege uskoo jo, että minä lääniä hallitsen, lisää valtioneuvos.

— Uskon, veli Mortimer, minäkin. Uskon senkin, että meitäkin hallitset. Ja vielä rautakouralla. Olet tämän kaupungin despootti. Mutta "Bondas" parkaa käy säälikseni.

— Ole huoletta! Nytkin oli kollehti antava.

Littov elostuu ja hänellä on naurava veitikka silmäkulmassa, kun hän hypähtää ylös sohvalta ja puhuu:

— Hän vanha mies tulee kadulla minua vastaan kovin … kovin murheellisena. Tekee hyvän päivän ja yrittää pysähtyä. Mutta ei oikein uskalla.

Littov puhuessaan näyttelee "Bondasta".

— Jään seisomaan ja katson miestä. "Onko nimismiehellä minulle asiaa?" kysyin. "Herra maisteri! Ro … rohkenenko?" hän puhuu. Ja on niin vietävän viheliäinen. "Nimismies puhuu asiansa suoraan", sanon minä. "Niin n-nähkääs — tuota minä vähän u-ujostelen sellaisia asioita. Mutta maisterihan on niinkuin minäkin vanhapoika. Ja nyt … mutta maisteri nauraa minulla." "En ollenkaan". "Voisiko maisteri antaa minulle jotain todistusta, että elän ja aina olen elänyt säädyllisesti?" "Mutta, herra nähköön, mitä sellaisella paperilla teette?" "Maisterilla on kaupungissa ma … mahtava asema ja suku… Veisin sen paperin kuvernöörille … nähkääs … nyt on riivattu juttu". Oli kesäkuussa. Hänellä oli paksu palttoo käsivarrella ja musta pitkätakkipuku yllä. Nenäliinallaan hän yhtenään hieroi hikeä päästään … tuo turilas.

Maisteri esittää "Bondasta" siinä kaikessa säälittäväisyydessään ja kauhussaan.

Herrat nauravat.

— Hän nahjus oli syvästi liikutettu. "Onko valitettu elämästänne?" kysyin. "On kai … on kai, kun sain kuvernöörin virkakirjeen, että minun pitää mennä kuu … kuukauden kuluessa n-naimisiin … avioliittoon … maisteri ymmärtää?" Minä nauramaan, mutta hän pyhkäisee nyt nenäliinalla silmiään ja jatkaa valittavasti: "Muuten virka menee! … sellainen uhka … ja minulle, joka pelkään naisia." Hän ukkorukka vavahteli, kun minä nauraa tirskuin hyväntuulisena. "Nimismies koettaa onneaan naisten parissa, kun kerran on sellainen käsky", puhuin. "Ei, herra maisteri, ennen minä kuolen kuin…" "Soo-oh! Minua tämä hauskuttaa. Menkää vain naimisiin … menkää! Kuvernööri antaa vielä myötäjäisetkin. On naimahaluisia ravintolatyttöjä." "Ennen koskeen kuin akan helmaan!" ärähtää hän ja lähtee.

Tuon viimeisen esittää maisten repäisevän hauskasti. Ja sitten taas jatkaa:

— Oli tullut sitten tänne "Susilaan." Ja juonut kolme munkkia, ylönantanut, riidellyt bufettitytön kanssa, lyönyt siltä hampaan poikki, pirstonut kattokruunun ja laseja ikkunoista ja — menetti virkansa! Siihen se naimajuttu päättyi…

Littov nauraa kyyneleet silmissä saatuaan taas uusille kuulijoille kertoa tämän vanhan kaskun. Ja toisillakin on erikoisen hauska.

Valtioneuvos oli tämän edellisen kuvernöörin aikana lyönyt vetoa kauppaneuvos Fleegen kanssa, että hän saa kuvernöörin allekirjoittamaan naimattomille nimismiehille naimakäskyn virkakirjeen muodossa todistukseksi, ettei kuvernööri lue, mitä hän allekirjoittaa. Tämän naimakäskyn oli "Bondaskin" saanut.

— Mutta tämän päälle me juomme "Bondaan" maljan, puhuu maisteri
Littov.

— Se oli Fieegen kanssa se veto. Kaikki naimattomat nimismiehet saapuivat lähetystönä kuvernööri Stackelbergin luo silloin ja rukoilevat vesissä silmin anteeksiantoa huonosta elämästään…

Sen anteeksipyynnön esittää valtioneuvos omassa persoonassaan hyvinkin maukkaasti. Sitten näyttelee valtioneuvos edelleen:

— "Mitä?" ärjyy Stackelberg. "Fallesmannit ovat hulluja tai juovuksissa! Mitä? Ulos! Mitä?" Nyt seuraa selvitys nimismiesten puolelta. Stackelberg lyö kätensä yhteen, siunaa ja lausuu: "Det är misstag… Joka haluaa, menee naimisiin … sillä hyvä!" Näin virkakirje peruutettiin. Mutta Stackelberg, joka minua oli jo kauan suututtanut, tunsi auktoriteettinsa menneen sen tien ja otti sopivana hetkenä virkaeron, juttelee valtioneuvos taas tämän vanhan, mutta silti aina tuoreen lorun mielihyvällä.

— Niin kävi ja sinun tähtesi Bondas menetti virkansa, lisää Littov.

— Näin on "Bondaan" hyvä olla. Sillä nyt hänen ei tarvitse mennä koskaan naimisiin. Ja klubi elättää miehensä.

— Malttakaapas, vaikka "Bondas" vielä joutuukin naimisiin, huomauttaa salaperäisesti merikoulunjohtaja Abrahamson, tämä kipeäsääri.

— Nyt menemme joukolla juomaan "Bondaan" vaahtoavan maljan, esittää
Littov.

Herrat nauraen siirtyvät suureen saliin, mistä lasisirut ovat jo poistetut. Sinne kokoontuu joka puolelta sivuhuoneista illan vieraita.

— Nyt on klubin virallinen ohjelma loppunut, hyvät herrat! Alkaa vapaa ohjelma ja pikkutunnit. Kenellä on huumoria, osottakoon sen teossa! Kaikkea muuta saa tehdä, mutta ei … no minun ei tarvitse sitä sanoa, puhuu valtioneuvos nauraen ja merkitsevästi silmäten merikapteeni Hartmaniin.

Maisteri Littov tilaa viinurilta punssia ja rinkeliä. Sitten pyytää hän Johnsonilta sen ripa-astian, mikä lähetetään huolellisesti puhdistettavaksi.

Ja Littovin tummanpunaiset konjakkikasvot, joissa on vieläkin koreampi nenä, hiilenmustine silmineen ovat hyvin pirullisessa irvistyksessä, kun hän nyt tuohon ripa-astiaan kaataa keltaista punssia ja sekaan sipultelee vehnäisrinkeliä.

Koko joukko jännitettynä katsoo toimitusta.

Sitten Littov alkaa puhua:

— Saan esittää "Bondaan" maljan oikeassa Ruotsin punssissa. Hän on puhdasverinen puoluetoveri ja ansaitsee yleisen tunnustuksen. On klubimme virvottava ilonsuoni. Eläköön! Ylös ilmaan!

Miesjoukolla remuten ja nauraa hohottaen viskataan "Bondas" kohti kattoa ja hurrataan.

Maisteri ensin maistaa maljasta. Muu joukko jäljessä. Kaikilla muilla paitsi "Bondaalla" on ylen … ylen hauska. He ovat nauruun katketa.

"Bondas" on lumenkalpea häpeästä ja sisäinen tuska häntä värisyttää. Sillä hän tuntee karvaasti, että häntä verisesti pilkataan. Ja aina on tässä seurassa pilkattu.

Mutta hän ei uskalla panna vastaan, vaikka kärsiikin tuosta marakattiroolistaan.

Kun "Bondaan" malja on juotu, lauletaan: "Minun kultani kaunis on".

Sitten kutsuu valtioneuvos viinurin. Samassa menee hän Harryn luo, joka on vaipunut syvään sampanjan maistelemiseen Fleegen kanssa. Hän tekee Harrylle joitakin merkkejä, mutta niitä ei Harry huomaa.

Valtioneuvos poistuu närkästyneenä. Pahatuuli hänen sisuksiaan repii.
Mutta hänkö sitä nyt päällepäin näyttelisi!

Siinä aletaan kantaa pöydälle jotain hyvinkin makeannäköistä monilla ryyteillä ja kastikkeella höystettyä seosta. Madeirapulloja ja korkeita viinilaseja seuraa mukana.

Kun kaikki on valmista, katoaa viinuri ja valtioneuvos haastaa juhlallisesti:

— Herrat ovat hyvät ja haukkaavat, kunnes illallinen joutuu, esipalaksi vähän hanhenmaksapasteijia.

Samassa hän etsii kanttori Krook'in, ja viepi puujalkamiehen käsikoukussa ruoalle.

Toiset samaten paritusten käsikoukussa seuraavat jäljessä.

Maistettuaan ruokaa kohottaa valtioneuvos madeiralasinsa ja esittää isoisänsä maljan, hän kun kuului olleen mainio hanhien kasvattaja.

— Missähän tässä on koira haudattuna? miettii Krook ja tuntee vastenmielisyyttä valtioneuvokseen.

Kun on syöty, kysyy valtioneuvos kasvot pirullisessa irvistyksessä ja katseessa kaksinkertainen rivous:

— Miltä pasteiji maistui?

— Mainiota! huudetaan vastaan.

— Kiittäkää autuasta isoisääni. Ne olivat hänen säämiskähousunsa, vastaa valtioneuvos noin vain kuin ohimennen.

Mutta silmälasien takana nauraa silmän syrjässä veitikka.

Yhden ja toisen sisua pyrkii puistauttamaan, kun kuulee, mitä on syönyt.

Ja seuraa yleinen syljeksiminen kuin merikivussa.

Kun sitä on aikansa tehty, julistaa valtioneuvos:

— Huuhtokaamme suumme! Voimakas on ihmisen mielikuvitus. Se oli sittenkin oikeata hanhenmaksapasteijia.

Nyt räjähtää yleinen nauru ja madeira saa kyytinsä.

Harry on voittanut vastenmielisyytensä seuraan. Kiitos siitä sekä tuon esiintymismenestyksen että sampanjankin. Ja pappa sitten kokonaan lumosi hänen puolihumaltuneet aivonsa kiivaalla puoluepuheellaan.

Nyt hän muutaman pöydän ääressä istuen kauppaneuvos Fleegen kanssa kahden tekee laajalti hänelle selkoa Lontoon Westminister Abbeysta, jossa hän ulkomaanmatkallaan kävi.

Ja hän yhä nousee humalan hunajavuorta ylös, mistä näkee ympäristön kirkastetussa hohteessa. Tämä on ratsastamista oman verensä säkenöivillä mielikuvilla, on huvittelua nuorten hermojen tuoreilla tunteilla, joihin uppoaa kuin autereisiin avaruuksiin ilman määrää ja tarkoitusta. Elää vain nykyhetken syvyyttään myöten. Silmissä on yhtenään kuin kevyt harso, jonka läpi näkee pelkkää iloa, iloa, iloa…

Ja mikä koski suonissa kuohuu!

Tämä on määrätöntä hauskuutta, sillä hermot ottavat ulkomaailmasta vastaan vain näköhäiriöitä ja sisällä aivoissa palaa kuin tunteiden ilotulitus.

Fleege kohottaa lasinsa ja kilistää Harryn kanssa. Harry kilistää vastaan ja lausuu jonkun säkeen Franzénin "Sampanjaviinistä".

— Tatarant—tatarant—tataraa! kuulee hän samalla kauppaneuvos Elersin takanaan laulavan. Elers pyytää esittää Harrylle veljenmaljaa.

Mainiota! Harry on valmis. Ja veljenmalja juodaan vanhan hyvän tavan mukaan oikeat kädet toistensa koukussa.

Seuraa niitä toisiakin veljenmaljoja. Nämä ikämiehet tahtovat hänet vertaisekseen nostaa. Toiset setiä, toiset veljiä'! Hurraa! Maailma pyörii kuin korea saippuakupla tyynen illan kimaltelevassa ilmassa.

Valtioneuvos katsoo tuota menoa yhä enemmän närkästyneenä. Joko laskeupi Harry näiden toisten tasalle? Ei se ole hänen mieleensä, että Harry noin…

Mutta hän päättää voittaa itsensä ja antaa tällä kertaa anteeksi
Harrylle, jonka hän jo aikaa sitten olisi suonut menneen tiehensä.

Tämän valtioneuvoksen närkästyksen katkaisee iloinen yllätys.

Sillä siinä samassa seisoo salissa neljä nuorta tyttöä, jotka maisteri
Littov on johtanut sinne ja nyt nauraen pakisee:

— Herrasväki on hyvä ja käy tanssiin.

Ovat oikeita Ruotsin tyttöjä. Kolme on maisteri haetuttanut Fleegen vaunuilla. "Promenadista" ja neljäs on Seurahuoneen oma tyttö.

Tytöt ovat valkoisissa leningeissä kukat hiuksissa, keveät atlaskengät jaloissa ja jalkaa verhoaa hieno silkkisukka. Yksi on tumma kuin yö ja silmissä pohjaton syvyys keimailevaa hymyä, toinen valkea kuin päivä ja kultakutreissa kaiken maailman toalettiainesten tuoksu, kolmas ohut ja keveä perhonen, pieni kuin keskenkasvuinen tyttö, mutta silmien alla viivat, jotka tietävät puhua valvotuista öistä Venuksen temppelissä, ja neljäs pitkän-pitkä juhlallinen naisvartalo, joka jo vuosia sitten heitti hyvästit lapsuuden viattomille vähäpätöisyyksille ja käsitti elämän arvon intohimon tulessa.

Tämä viimeinen on Seurahuoneen oma tyttö. Tyttöjen parissa on maisteri Littov kuin kala vedessä. Nuo vavahtelevat kädetkin saavat ryhtiä ja hän pyörästelee kuin nuori kavaljeeri.

Hän tarjoaa kätensä tuolle tummalle immelle. Harry hyökkää perhosen kimppuun. Merikoulunjohtaja Abrahamson huonoilla jaloillaan kuljettelee kultakutrista, mutta kapteeni Hartman sitä pitkää tyttöä. Krook asettuu soittokoneen ääreen. Juhlallinen valssi alkaa ja Elers tilaa tusinan sampanjaa. Valtioneuvos ottaa "Bondaan" parikseen, Fleege viinurin j.n.e. Ja nyt mennään kuin lehdet tuulessa. Kun on tanssittu, vievät herrat naisensa sivuhuoneihin, kantavat sinne sampanjaa ja lemmenkuhertelu alkaa.

Mutta valtioneuvos on vanha viisas. Hän ei myönnä pitkää väliaikaa, kun uusi soitto aletaan ja tytöt käydään hakemassa uuteen tanssiin. Näin jatkuu yö.

Kunnes alkavat herkulliset illalliset, joiden jälkeen valtioneuvos lähettää humaltuneina "Promenadin" tytöt kotiinsa.

Siitä on tulla riita maisteri Littovin kanssa.

Mutta valtioneuvos niin määrää.

Seuraa näytelmäkappale Seurahuoneen pienellä näyttämöllä. Sen on valtioneuvos kirjoittanut, Krook säveltänyt ja sen esittävät Abrahamson, Johnson ja vahtimestari. On naurava pilkka joistakin läsnä-olevista. Sillä Abrahamson ei ole kukaan muu kuin maisteri Littov, Johnson ei kukaan muu kuin merikapteeni Hartman ja vahtimestari ei kukaan muu kuin "rauhan enkeli".

Mutta haavoitetut nauravat mukana. Ja ilo on täydellinen.

Näytelmän jälkeen taas ryypätään. Mutta sitten tulee yön loistonumero: "Bondaan" naittaminen. Se on Abrahamsonin tämän illan keksintö. Ja aivan "Bondaan" arvaamatta.

Yks kaks tanssii saliin puolihumalaisena yöpuvussa se pitkä tyttö. Ja lentää oikopäätä "Bondaan" kaulaan. "Bondas" raukka pakenee … pakenee … syleksii … vihassa sähisee kuin kissa koiralle … suuttuneena ärjyy ja kiukuttelee … syleksii ja kiukuttelee. Tyttö vain yltyy häntä ahdistamaan, nostelee kovin sopimattomasti hamettaan … kätensä syleilyyn kohottaa.

Kaikki ovat naurusta kuolla. Mutta "Bondas" kauhusta hikoilee.

Nyt loppuu ilveily räiskyvään kätten taputukseen, minkä valtioneuvos alottaa.

"Bondas" parka on kuin piesty koira häpeissään ja kyynelkarpalo on hänen silmäkulmassaan.

Nyt valtioneuvos julistaa tämän illan "Bondaan" kollehdin tuottaneen niin ja niin paljon.

Mutta "Bondas" loukossa itkee … tietysti aika humalassa.

Siinä samassa helähtää jotain kappaleiksi.

Merikapteeni Hartman viskasi Krookin puujalan, minkä tämä oli irroittanut vierelleen tuolille, salin suureen seinäpeiliin, kaikista hienoimpaan tryymoo-kuvastimeen, mikä pirstoiksi särkyy. Sen kiilloitetun, sirotekoisen puujalan. Ja huutaa samassa kurkuntäydeltä:

— Kanttori sen rikkipotkaisi!

Hän saa naurajat puolelleen. Mutta merikapteeni Norrgård ymmärtää hetkensä tulleen: Hartman on taas pirstomisvirmassaan.

Miehissä talutetaan Hartman sivuhuoneeseen, jonne telkitään Norrgårdin ja sampanjan kanssa. Siellä saa hänet "rauhan enkeli" uneen viihdyttää.

Juominki yltyy. Sillä Hartmania on tähän asti hiukan pelätty.
Seurahuoneen isäntä, saksalainen kellarimestari, pyydetään mukaan.

Viinuri, vahtimestari, biljardipoika, piiat ja rengit juovat herrain jäänöksiä.

Koko tuo suuri talo on nousuviinassa. Et siinä löytäisi yhtään selvää ihmistä. Tässä hienon-hienossa, kalliissa ja kauniissa ilolinnassa kaupungin keskellä!

Syysyön taivaalla kieppuvat kirkkaat tähdet. Toisinaan näkyy pitkän-pitkä tähdenlento kauniissa kaaressa.

Yö on kylmä ja pimeä. Kadulla kävelevä vartiopoliisi silmää aralla kunnioituksella valoissaan uivaa "Susilaa". Mutta sen vanhojen ikkunaverhojen läpi ei pääse tunkeumaan uteliaan silmä. Korva sieltä vain erottaa yhtä ja toista.

Mutta poliisi ymmärtää velvollisuutensa olevan kulkea korvat tukossa
Seurahuoneen ohi.

Sillä se ja sen hienous on kokonaan ulkopuolella hänen tehtäviään.

Ankarata vaitioloa vaadittiin sisäpuolellakin olijoilta.

Kuitenkin vienoja kuiskeita aina pääsee asianomaisten rouvien korviin.

Niin että tämäkin yö on taas rouvien tuskayö.