III.
Harry.
Kun syksyinen aamu valkenee, näyttäytyy orgiain toinen puoli. Harry makaa muutaman sivuhuoneen lattialla pää pesukaapin sisällä. Itse valtioneuvos sohvalla samassa huoneessa paitahihasillaan. Kauppaneuvos Elersiltä on nuttu halki-repeytynyt ja hän ottaa unta lattialla poikki-puolin. Kauppaneuvos Fleege kuorsaa nojatuolissa istuallaan.
Samallainen näkö toisissakin sivuhuoneissa. Suuressa juhlasalissa on lasisirpaleita läjäpäässä. Saksalainen isäntä nukkuu siellä pöydällä ja "Bondas" puolialastomana pöydän alla. Sillä yöllä hän uhalla riisuttiin, kun sitä ennen Abrahamson oli hänellä ratsastanut ympäri salia.
Koko suuri talo humalassa kuorsaa … kuorsaa.
Ja kuitenkin on sunnuntai-aamu. Pyhän Mikkelin päivän aamu.
Aurinko näyttää kaikki alastomassa surkeudessaan. Viimeiset poismenneet humalassaan tajusivat vetää ylös ikkunaverhot, kun oli jo selvä päivä.
Mutta eivät tajunneet tulia sammuttaa. Niin tulet palavat rinnan auringon kanssa ja kuin häpeävät omaa itseään nousevassa päivässä.
Lienee aamulla menossa kahdeksas tunti, kun Harry herää. Hän kauhistuneena hyppää ylös. Silmät iskevät tulta, jalkoja jäykistää, ruumis on kuin satojen äimien pistelemä ja suussa kuin palava tulikivihöyry. Janottaa, pyörryttää, päässä on kuin irtonaisia kipeitä kappaleita. Hän lyyhistyy väsyneenä takaisin tuolille. Sillä silmissäkin on kaikki sekaisin kuin katselisi hän ympäristöään saunan kuumassa höyryssä.
— Voi Jumala sentään!
Hän avaa liivinsä. Kuuma hiki pursuaa ruumiista, vesihelmet otsalle nousevat, mutta kurkussa on erämaan kuivuus.
— Missä minä olen?
Kohtaus menee vähitellen ohitse. Mutta ruumiiseen jää jäytävä raukeus ja sisuksia repii poltteleva katumus.
Nyt hän jo näkee ympäristönsä. Nuo kuorsaavat vanhat herrat.
Mutta samassa häntä ylönannattaa.
Harry hyppää ylös, vaikka tuntuu kuin kävelisi hän veitsien terillä. Ja heittää inhoavan katseen huoneeseen kuin takapihan likoihin, jotka kevät oli paljastanut.
Ja lähtee.
Suuressa salissa sama hirvittävä näkö. Hän on pyörtyä tästä sekamelskasta. Rikottuja laseja, puoleksijuotuja avattuja pulloja, toiset tyhjinä kumollaan neste valuneena pöytäliinalle, särjettyjä kuvastimia, tahrittuja kukka-astioita, sikarinpätkiä siellä ja täällä — on kuin maanjäristys olisi käynyt! Nuo pöydillä, sohvilla ja pöytien alla nukkuvat ihmiset kuin sen uhreja, jotka se on pyörryksiin lyönyt.
— Onko koko talossa normaali-ihmistä?
Harry kulkee huoneesta huoneeseen. Sama törky kaikkialla. Ja samat kuorsaavat ruumiit.
Hän joutuu ravintolatyttöjenkin huoneeseen. Siellä puolialastomia naisruumiita ja sen pitkän tytön kanssa samassa sängyssä kuorsaa merikoulunjohtaja Abrahamson.
Viinanjumala on leikannut kypsän sadon. Harry sammuttelee tulia. Noita kynttilöitä ja lamppuja puhaltaessaan, jotka tuikuttavat niin … niin alakuloisina kuin ympäristöään häveten, tuntuu hänestä kuin sammuttelisi hän omia parhaita pyrkimyksiään.
Hänkin on viskannut ihanteensa lokaan. On juonut ihmisen itsestään perin-pohjin ja maannut yönsä mustassa humalassa. Hän! — Voinko minä enää kohota? Harry menee peilin eteen. Ennen kuvastin aina oli hänelle niin rakas ja hyväilevä. Terveenpunakkaa miestä ja koreita … koreita kasvoja se ennen hänelle näytti. Ja näyttikin kuin laulaen ja leikitellen. Sillä sen hiotulta pinnalta ikäänkuin ponnahti hänen korviinsa ihana laulu: "Noin kaunis ja ryhdikäs ja sorja! Noin kaunis olet, oi Harry!"
Niin peili ennen lauloi. Ja hän vastaan sille hymyili.
Mutta nyt … nyt … nyt?
Hän näkee pöhöttyneet kasvot, näkee kamalasti verestävät silmät, näkee kalpean, riutuneen ihon, pörröisen tukan, näkee … näkee — irvikuvan siitä Harrystä, joka juopuneita inhoaa!
Tämän likaisen, tahritun, kuin deekiksellä olevan herrasmiehen peili hänelle nyt näyttää kuin surren sitä Harryä, joka peittyi viime yön pikkukaupungin paksuimman porvarihumalan alle.
— Armahda minua! Näinkö yhdessä yössä ihminen voi muuttua? Kiharat … hipiä … silmät … missä … missä … missä?
Hänelle kuin huutamalla huutavat ympäröivät esineet:
— Näiden huoneiden helvetillisessä viinahöyryssä … noissa juoduissa pulloissa … rikotuissa laseissa!
Harry kokee laitella itseään mahdollisimman parhaaseen kuntoon. Sammuttaa kaikki tulet. Tulee sitten eteiseen, missä ovenvartia nukkuu polviaan vasten edessään puoleksijuotu punssipullo…
Harry karkaa ulos raittiiseen syysaamuun.
Ulkoilmaan päästyään tuntuu hänestä kuin tulisi hän kuolleiden talosta, jostain ruumiiden leikkaushuoneesta, jossa on oma puolimädännyt tuoksunsa ja sen ilmassa kaiman löyhkä.
Kokonainen ryhmä säälittäviä … syvästi säälittäviä olentoja jää hänen taaksensa tuonne hautausmaahan, jossa viina teki eläviä vainajia.
Taivaalla loistaa ryhdikkäänä aurinko ja lähettää hänen kipeille silmilleen kultaiset voiteensa. Mutta se samalla hirvittävästi syyttää. Se on kuin ääneen nuhteleisi: "Sinä, roisto, joka tapoit paremman itsesi … sinä … sinä!"
Aamun tuuli huhuilee puissa ja nuolee humalan hikeä hänen kasvoiltaan. Mutta se samalla kuin korvista kiinnitarttuu, ravistelee väsynyttä miestä ja salaperäisesti kuiskaa: "On tässä kylässä renttuja kasvamassa. Jos entiset kuolevat, niin uudet sijalle astuvat".
Linnut visertelevät puissa. Mutta ne ovat kuin häntä kutitteleisivat:
"Mukamas hieno herra! Makaa yönsä Susilan loukossa pää pesukaapissa!
Hyi … hyi!"
Ja lentää tirskuttavat uudelle oksalle samaa soimausta laulamaan.
— Mihin minä menen?
Ennen ei koskaan ole Harry ollut yötä poissa kodista näillä matkoilla. Ja nyt ilmestyy aivan tuohon silmä silmää vasten huolestunut mamma, jolla on suurella sykkyrällä monien neulain varassa harmaa hopeatukka, vaikka on vasta viidenkymmenen vanha. Silmissä särkynyt sydämen suru, vaikka huulet ovatkin vaiti…
Raivottaret riehuvat Harryn povessa. Häntä repii elämänsä ensimäisen juopumuksen kalvava katumus. Hän on nyt juuri niinkuin se levyseppä, joka pitää tapanaan maata kadulla eläimellisessä humalassa, kunnes poliisi hänet korjaa. Juuri sellainen! Vaahto käy sen miehen suusta, sillä viinan sininen liekki sisuksista nousee.
Se on mieltäkääntelevä näkö. Ja Harry pelkää nähdä humalassa sitä levyseppää.
On ennen peljännyt. Mutta nyt … nyt … nyt?
Saisi peljätä itseään. Sillä ne silmät, jotka ennen inhosivat, nyt itse leiskaavat veripunaisina kokoöisestä juopumuksesta. Ne samat silmät olivat hirvittävät veripallot peilistä nähdä … ne ne samat silmät. Armahda sitä rutistunutta miestä!
— Mihin minä menen?
Samassa pamahtaa aivan kuin korvan juuressa ylhäältä tapulista suuren kirkonkellon kumahdus.
Harry säikähtää niin, että hypähtää, sillä hänen hermonsa ovat äärimmilleen ärtyneet.
Tuo ääni, joka ilmaa yht'äkkiä halkaisi kuin pitkäisen jylinä, kutsuu syntisiä tilille.
Sieltä ylhäältä jatkuu sitten verkkaisa kovin juhlallinen soitto. Se pyytää seurakuntaa sunnuntaihartauteen.
Sillä nyt on pyhän Mikkelin päivä.
— Pium paum! Pium paum!
Korkean syysaamun kantavassa ilmassa heläjää kirkonkellojen kirkas malmiääni kuin arkkienkeli Mikaelin pasuuna juhlivana, pyhyyttä vaativana.
— Pium paum! Pium paum!
Voi taivas! Siinä kirkon kupeella nukkuu pyhän Mikon aamuna kirkonkellojen soidessa kaupungin johtava hienosto sikahumalassa.
— Pium paum! Pium paum!
Mutta sellaista on tehty jo miespolvet … kymmeniä … kymmeniä vuosia…
— Pium paum! Pium paum!
Harrynkin pappa on kertonut, että isoisä kun ryhtyi juomaan, sulkeutui moneksi vuorokaudeksi huoneeseensa. Ja joi niin pitkälle, että delirium kaikkine kauhuineen saapui ja tarvittiin lääkärit sairasta virvottamaan.
— Pium paum! Pium paum!
Ja pappa? Miten monasti on pappakin erehtynyt?
Juuri sama pappa, joka nytkin siellä … siellä kuorsaa.
— Oi sentään!
— Pium paum! Pium paum!
Muutamanakin talvi-iltana jo poikasena sai hän sattumalta olla mukana kohtauksessa, joka leikkasi hänen lapsensydäntään kuin puukolla. Hyi! Pappa kannettiin läpi-humaltuneena reestä ja renki kiroili häntä. Pappa ähkyi … äkkyi. Mutta piiat nauroivat katketakseen. Ja härnäsivät valtioneuvosta: "Kopeloipas meitä nytkin, jos pystyt. Tässä ollaan eikä kerrankaan tarvitse pelätä. Vanha rytky!"
Ja taas nauroivat herraa hilatessaan sisälle sänkykamariin.
Syrjästä salaa kuuli ja näki Harry kaikki. Ja mammakin kuuli ja näki. Mutta mamma paineli käsiään ristiin, että luut ruskivat … kuin katkeileisivat. Ja itki. Puristi häntä sydäntään vasten ja itki … itkemästä päästyäkin itki.
Siiloin Harry päätti, ettei hän ole koskaan noin kuin pappa.
Ja mamma aina opetti, että olutlasissakin on ilkeä sisilisko, vaikka ei sitä näy. Se menee juojan vatsaan ja siellä puree hirveillä hampaillaan suurempia haavoja kuin mikään koira. Sitten se siellä rupeaa kasvamaan ja pullistamaan, jotta paisuu niin suuri vatsa kuin merikapteeni Hartmanilla on.
Ja kun mamma iltaisin luki hänen vuoteensa ääressä rukouksen: "Gud som hafver barnen kär", keskusteltiin aina siitäkin sisiliskosta.
Vedet tulevat Harryn silmiin tätä kaikkea muistiin johtaessaan.
Sillä nyt?
Samassa tuo tuuli hänen korviinsa tutun … oi, niin niin tutun äänen!
Kosken kohina on hänestä aina ollut hyvin … hyvin rakasta.
Ja tuon vanhan rakkaan ystävän tuttu kutsu nytkin hänen korviinsa otti.
Se kuin etäältä huutaa: "Tule! Tule!"
Ja Harry menee … menee riemuiten, että löysi lohduttajansa.
Se koski se laulaa. Ja se suihkuen hyppii, kurimoissa tanssii, vaahtopäissä kuohuu. Se elää kuin riemastunut ylkä hääyötään: vallatonna, vapautuneena, himokkaana!
Tämä koski on osotettu kansalle vapauden symboliksi. Ja tällä korkealla rantatöyräällä on tämän kaupungin pyhät muistot. Sillä on seisonut Franzén, Runeberg, Topelius aivan niinkuin hän — Harry — nyt seisoo.
Tässä on hänestä kuin suurten henkien kosketusta. Ja näistä muistoista nytkin punoutuu henkinen säie, joka sitoo Harryn sielun haavoja.
Hän viskaa kulonkeltaiselle nurmelle kävelyshaalinsa, laskeutuu kyynärpäälleen makuulle sen päälle, sulkee silmänsä ja kuuntelee kosken kohinaa. Kuuntelee … kuuntelee … sieluunsa ahmii kuin suureen henkiseen nälkäänsä tätä vesivirran laulua, joka ohimennen otettuna kuulostaa niin kovin yksitoikkoiselta. Mutta Harryn korva siinä erottaa monemmoista ääntä. On valitusta noissa laajoissa korkeissa vesikehissä, jotka kurimoissa ahdistettuina ulvovat. Entä sitten riemahtelevaa iloa tuossa ylhäälle hypähtelevässä kuohutanssissa, joka on kuin luonnon vallattominta leikinlyöntiä! Siinä se soipi ylväänä humuna veden vapauslaulu. Monet muut soinnut ja väliäänet tekevät kosken kaikki muut liikahtelemiset. On siinä hyvinkin hienon-hienoa erilaista vivahdusta…
Kummallista! Se jättiläinen nyt kuin rukoilee.
Ainakin Harryn korvat niin kuulevat. Ah! Kyllä se rukoilee. Mutta suuresti ja laajasti kuin tuhat … kuin kymmentuhatlukuinen seurakunta hiljaa hymisten maailman suurimmassa tuomiokirkossa.
Sellainen sekava hyvin … hyvin monien huulten hiljainen supatus on nyt sen kohinassa. Se rukoilee!
Jo erottaa Harry sanojakin … jo … jo. — Nouse … nouse … nou…
Siihen se loppuu. Harry sulkee edelleen silmänsä ja kuuntelee…
Hän kuulee vain oman sydämensä kovasti lyövän ja suonensa ohimoilla takovan.
Nuo sanat hänen aivoihinsa nousivat. Mutta koskestako … vai omastako sielusta? Kaiketi molemmista yhteisesti. Suuri pyörryttävä rohkeus tempaa Harryn mukaansa.
Hän kyllä nousee! Joka ei ole langennut, sillä ei ole nousemisenkaan makeutta. Lankeemus… Tilapäinen hairahdus…
Kaikki sellainen on vain tomua kukan lehdillä, jonka ensimäinen tuuli pois puhaltaa.
Hän tunsi monta toveriaan, jotka jo koulupoikina talviyössä humalassa hoippuroivat. Hän tiesi nuoria neitejä, jotka eivät rippikouluun asti kestäneet viattomina.
Jokaisella on heikko hetkensä. Toisella ennemmin, toisella myöhemmin.
Mutta kaikki kerran lankeavat.
Se on luonnon sääntö. Eikä silti luonto jätä lapsiaan. Se sitoo niiden kompastumisen haavat ja antaa uudet voimat, millä päästä jaloilleen.
Synti on vain pahan omantunnon keksimä termi. Sillä rikkoa ja nousta … se on juuri ihmiselämää. Ja on ollut maailman alusta lähtien.
Ja kuka täällä vaeltaa jumalaisena alusta loppuun asti? Vain luulosairaat, mutta eivät terveet ihmiset.
Näin Harry arvailee. Ja tunnelmissaan kasvaa. Sillä äsken juuri tuo mahtava koski pyytämällä pyysi häntä nousemaan.
Nousemaan!
Eilenillalla hänkin menetti mielensä tasapainon ja sitoi ohimoilleen rypäleseppeleitä. Silloin oli se hänen kipeä hetkensä … se, joka kerran kaikille tulee. Se lankeemuksen kipeä hetki.
Mutta tästä sairaudesta nousee hän kahta terveempänä. Ja tekee lupauksen, mikä on luja kuin rautainen kahle ja heltiämätön kuin teräsvanne.
Syvä sielullinen pyrkimys vapisuttaa Harryn väsynyttä hermostoa.
Hänellä kuin silmät pettävät tässä veden yhtenäisessä vilinässä. Ja hänellä kuin korvat kuulevat väärin tässä kosken huhuilevassa kohinassa. Tämä kuohujen valkoinen nousu on omiaan luomaan ihmismielessä suuria aikomuksia.
Ja varsinkin niitä nuorissa aivoissa, jotka vielä valuvat viimeöisen humalan niihin kokoamasta verestä.
Siinä Harry käsi-poskella makaa syksyisellä nurmikolla kävely-shaalinsa päällä kosken törmällä ja unohtaa, että mamma illalla hänen kodista lähtiessään klubin juhlaan oli erittäin hermostunut.
Koskella on nyt ja on aina ollut häneen hypnoottinen voima. Aina siitä lähtien, kun hän sitä oppi rakastamaan kasvavana poikana muutamana Pohjolan valoisana kevät-kesän yönä.
IV.
Tervakansa.
— Katsoppas herraa, kun humalassa makoaa. On ottanut pyhäksi liian ryypyn, kuulee Harry yks kaks alhaalta karkean äänen sanovan kuin häntä tarkoittaen.
Sitten kuuluu rietasta naurunhihitystä.
Harry säikähtää. Tuollaista raakaa puhetta itsestään ei Harry vielä milloinkaan ole kuullut. Ei milloinkaan.
Hän hypähtää ylös ja näkee alhaalla törmän reunalla tervamiehen sauvovan pitkää venettään ylös koskea. Ja tuon tuostakin häneen silmäävän ja nauravan häntä veneen peräpuolessa sauvovalle eukolleen. Keskellä venettä istuu vielä korealla raudoitetulla matka-arkulla toinen nainen. Kaikki ovat hänestä kovin huvitetut, osottelevat häntä ja nauravat.
— Eivätkö tuon kummempia? äännähtää Harry ja samalla suutuksissaan potkaisee törmältä jalallaan kiven alas kohti venettä.
Se kierii vimmattua vauhtia ja räjähtää veneen syrjään, jotta paukahtaa.
Sillä vene kulkee aivan törmän reunaa.
Mies heristää sauvallaan ja kiroaa. Harryä kohtaus naurattaa. Hän ärjäisee:
— Tshuudilaisia moukkia!
— Hää? huutaa mies.
— Suomalaisia perkeleitä!
— Mitä kiroat? ärähtää vaimo.
— Kiroan sinut Turkestanin arolle, josta alkuaan olet peruisin.
— Ptyih! sylkäisee vaimo.
— Tervahanheja! Ylettyykö hanhen kaula solmuun? huutaa nyt Harry yhä kiihtyneenä, vaikka itsekin ymmärtää, että tuo on aivan typerästi sanottu. Mutta vanha koulupoikamainen sukkeluus tuli ihan itsestään huulille.
Mies on pitkä, luinen ja yhtä ruskea kuin kaupunkiin tuomansa terva. Vielä syyskylmässä on hänen päässään karttuuninen kuin poikasen ohut lippalakki ja yllä punainen puolivillainen pusero, minkä alta mustunut hurstipaita esiintyöntyy. Ja nälän kuivaama pitkä kaula hoikka kuin hanhella. Eukko on tervavaimon tervaisissa koristeissa. Yltä päätä likainen. Ja puvussa paksut värit. Sääret paljastuvat pieksusaappaissa, kun hameet sauvoessa ovat polviin asti ylhäällä.
Se keskellä venettä istuva tyttö on kuin kumppaneitaan ujosteleisi.
Seuraa vielä jäljessä toisia veneitä.
Aivan törmän juurta leikkaa väylä uomansa. Ja sentähden veneetkin kulkevat sitä kuin kyljillään sivuten. Niin likeltä.
Nuo veneet, jotka ovat pitkät ja kapeat kuin sukkulat. Ja niissä olevat ihmiset, jotka ovat niin laihat, niin luiset, niin villinnäköiset.
Mutta tuo tyttö tuossa ensimäisen veneen arkulla on toisista poikkeus.
Veneitä on paljonkin. Ja perätysten ne nousevat ylös kuin pororaita.
Sellaiseen kulkuun pakottaa väylän ahtaus.
Helei, sitä ponnistelemista ja kiskomista! Pitkät kaulat etäälle kurkottuvat sauvointa pitkin. Ja silloin ne ovat kuin hanhella, joka aikoo nielaista. Siitä tuo verinen sukkeluus tervahanhen nälkäisestä kaulasta. Siliä se on ylimaan nälkämatkuetta tämä karavaani laineiden päällä ja menossa kotiin kaupungista. Ne ovat koskien merimiehiä, jotka suuren osan kesäänsä aalloilla elävät.
Harry silmää tarkemmin ensi veneessä keskellä istuvaa naista, jonka huomaa nuoreksi mansikkahuuliseksi tytöksi. Tyttö on sorea pikisilmä ja lukee kädessään olevaa "Salamaa".
Siinä on tuossa tytössä jo kuin kultuurin pohjamaali Harryn mielestä. Onhan sen puku puhdas, huivi silityksen jäljestä vielä taitteessaan ja lyhyessä päällysröijyssä on suuret kiiltävät metallinapit.
— Aa! Jopas kerkesi "Salama" tervatytönkin näppiin, kummastelee Harry ja sydäntyy.
— Viskaa se sanomalehti koskeen, niin saat minulta setelin, huutaa
Harry tytölle.
— Enkä viskaa. Vien sen kotiini ja luen sielläkin, vastaa tyttö nauraen.
Peijakkaalla kuinka on kauniit terveet valkoiset hampaat!
— On niitä enemmänkin mukana, puhuu mies.
— Vai on.
— Tuossa arkussa on kokonainen nippu. Ilmaiseksi eilen rannassa antoivat ja käskivät viedä kotiin ja siellä jakaa, ehättää vaimokin puhumaan.
— Oo-hoo. Yy-hyy.
Harryllä venyy nenä pitkäksi.
— Ja niitä viitsitte sinne asti kuljettaa. Heitätte mokomat jokeen, puhuu Harry.
— Eipä heitetäkään! Kuuluvat niissä herroja haukuksivan … niistävän sellaisia kakkulaneniä kuin sinäkin, joka kiviä rauhallisten kulkijain veneihin potkit. Maltasta kun ensi kerran tullaan kaupunkiin, niin haetaan sinut ylös. Lienet jonkun patruunan poika ja noin hävitön meille köyhille, jotka teille rikkautta keräämme.
Tämä kävi jo Harryn sydämelle.
— Olen valtioneuvos Nicanderin nuori herra. Teinkin äsken väärin. Ja tahdon toiste syyni sovittaa. Hakekaa minut ensi kerralla, huutaa Harry.
— Kas niin vain! Lääninsihteerin nuori herra. Ja juuri hänen kanssaan ollaan tervakaupoissa. Arvasinpas! Mutta tiedätkö, kenen sisar on tuo tyttö, joka tuossa paltamon keskellä istuu? kysyy mies tosissaan.
Tyttö häpeilee. Mutta Harry nauraa. Oli niin koomillisen naivi tuollainen kysymys hänelle.
— Se on tuon uuden sanomalehden pääherran sisar, puhuu mies voitonriemuisena.
— Maisteri Tervon sisar? Oo!
— Justiin.
— Sieltä se on meidän puolen miehiä. Niinkuin herra kyllä hyvin tietää. Naapurivaarassa vielä äitinsäkin elää. Ja tämä tyttö on meillä kasvattina.
— Sillä lailla! Ennen olisi teitä pitänyt tavata, kun teillä on noin suuria tuttavuuksia.
— On ne koko suuria. O'on itse Sotkamon Kukkosia.
Väkevässä koskessa meni paltamo aina pari tuumaa eteenpäin yksillä sauvoimen pamahduksilla. Siten kävi mahdolliseksi tämä keskustelu.
Mutta nyt alkoi vene jo päästä suvantoon. Ja liukua keveämmin eteenpäin.
Kukkonen nosti lippalakkiaan hyvästiksi Harrylle, joka tuskin vastaan päätään nyökäytti.
— Sinne se "Salama" jo matkailee pitkin vesireittiä. Siellä leimahtaa ja mielet … tervakansan mielet palamaan lyöpi. Ukkonen sieltä voi kuulua tänne rantamaahan asti, miettii Harry synkkänä.
— Papan tervaystävät sitä sinne niputtain vievät riemusydämin…
— Oi sentään sitä Tervoa! Miten julkeaa palkita hyväntekijöitään! lähtee hiljaan kuin pakosta Harryn huulilta.
Ja nyt Tervo on ottanut papan tervatuttavat lehtensä asiamiehiksi!
Pappa on epäsuorasti aivan fennomaanian palveluksessa…
Kun veneet nousivat jo tuolla ylhäällä, istuutui Harry uudelleen. Ja katseli ylimaan tervakansan koskea ylös kapuamista, mikä paikottain näytti yhtä vaivalloiselta kuin nouseminen ylös jyrkkää vuorta.
Nyt vetävät miehet vitsaköysistä veneitään siellä ylempänä sitä varten rakennettua kivilaituria pitkin läpi kiivaimpien kuohujen toisten sauvoimella auttaessa.
Tänne etäälle näyttää se silmään pienoiskoossa. Ja on kuin hauskaa panoraamaa katselisi. Jylhä mylvivä koski leveänä aallokkona ja sen kaupunginpuoleisella rannalla pitkän-pitkä nauha tervaveneitä, joissa miesten käsissä sauvoimet märkyyttään välähtelevät auringon paisteessa ylös ilmaan nostettaessa. Se nauha luikertaa pitkin vettä kuin suuri käärme ja hyvin hitaasti mataa ylöspäin. Sillä koski kyllä jaksaa vetää kissanhäntää miesten kanssa.
Yht'äkkiä Harry muistaa jotain erikoista.
Kun Tervo oli koulun viime luokalla ja hän sen keskimäisellä, niin
Tervo muutamana kevätiltana kuljettaa hänet koskille huudahtaen:
"Ensimäiset tervaveneet ovat jo tulleet".
Se oli Tervosta yhtä riemunsanoma kuin jos ensimäiset pääskyset olisivat saapuneet.
Ja sitten poikki suurten siltojen kävelivät he ulkosatamaan katsomaan noita ensimäisiä tervaveneitä.
Siellä Tervo suin-päin hyppäsi veneisiin, kätteli niissä ihmisiä, puristeli niiden rumia likaisia kouria erityisellä mielihyvällä, söi näiden ihmisten akanaleipää ja joi niiden kisseränhapanta piimää. Hän oli niiden parissa kuin kotonaan ja silmissä leimusi lämmin kiilto. Kyseli kuulumiset, tiedusteli, onko uusia tulijoita. Ja kun sai tietää, että on, niin heitti pikaiset hyvästit. Ja lähti. Vei Harrynkin mukanaan pitkin metsäistä tietä ylös kosken alkupäähän, jonne oli monet virstat. Mutta kevät-yö oli kuin tehty sitä kulkea.
Sillä matkalla avasi Tervo Harrylle ylimaan kurjan kauneuden ja kertoi hirvittävän nälkäsadun siitä, miten häneltä koti meni ryöstöhuutokauppaan. Mutta visusti salasi, kenelle se meni.
— Mutta sinne sitä siltikin mieli palastaa, oli hän lopettanut.
Kosken niskalla oli rykelmä veneitä juuri lähdössä alas. Tervo taas hyppäsi siihen, joka rannasta ensimäisenä ulostui, antoi laskumiehelle kättä ja jäi hänen lähelleen vettä äyskäröimään.
Harry jäi kahden vaiheelle, mennäkö veneeseen vai ei. Mutta Tervo makein sanoin vietteli mukaan. Lupasi Harrylle nyt näyttävänsä kosken salatun lumouksen. Ja Harry meni.
Mutta sydän hänellä takoi korviin, kun vene puski ensimäisten kuohujen sisään, ja huuto huulilta pääsi, kun kylmää vettä aika viskaus kasvoille lensi.
Mutta Tervo nauroi ja lauloi, kehui tämän olevan sitä huimaavinta karusellia, mitä inehmolle tarjona on.
Rannat juoksivat vilisten, vesi kuohuili korvien tasalla ja pitkin selkärankaa viilsi huikea, ytimiä leikkaava pelko.
Mutta pelko muuttui pian sulaksi nautinnoksi.
Valoisassa kevätyössä teki tämä mäenlasku vesien kuohumäessä Harryyn hyvin syvän vaikutuksen.
Kaikki muu nukkui ja oli vaiti, paitsi koski ja he koskimiehet. Sentähden retki tuntui kahta hauskemmalta. Se oli kuin varpaisilla kulkua luvattomien vapisuttavien nautintojen huumeessa.
Se koskenlasku sinä valoisana kevätyönä.
Kosken alla heidät poislaskettiin. Käsi-kädessä hyvästeli Harrykin tervamiehet ja kiitokseksi kumarteli. Mutta Tervo lupasi miehille kesäksi tulevansa taas ylimaahan. Ja kun he jäivät kahden rannalle ja veneet jo olivat poistuneet, hyppeli Tervo iloisena ja sitten äkkiä tempasi Harryn puoleensa ja puhui:
— Noita ihmisiä sinun, Harry, pitäisi paremmin tuntea. Ja jos sinusta kerran maailmassa tulee tervapatruuna, niin ethän henno heitä nylkeä? Nyt näit, että oiva ihmisiä ovatkin, kun heihin tutustuu.
Tuona iltana ja tuona yönä tunsi Harry ensi kerran outoa pelonsekaista nautintoa. Kun hän Tervon kanssa kulki kohti kotia äänettömillä kaduilla, joiden molemmilla puolin oli nukkuvat talot, tunsi hän sielullista kiintymistä Tervoon ensi kerran elämässään. Tämä retki oli kyllä kotiväkeen nähden luvaton retki ja Tervo oli hänet sille viekotellut. Mutta Harry oli sillä tuntenut ja kokenut niin paljon uutta ja kaunista, että häntä aivan vapisutti sen riemu. Ja siitä yöstä se alkoi hänen suuri rakkautensa tähän koskeen.
Tällöin oli Harry ensimäisen ja ainoan kerran seurustellut tervakansan kanssa. Se yö oli syöpynyt hänen muistiinsa lähtemätönnä tuon oudon ja kauniin tunnelman vuoksi.
Ei tullut enää uudistetuksi sen perästä koskenlaskua. Sillä se oli huimaavaa hupia eikä hän siitä uskaltanut mammalle sanaakaan virkkaa.
Mutta se oli sentään hauskanrohkea retki se retki kosken kuohujen sylissä. Silloin tämä koski nosti hänet ylös vesikäsivarsilleen, hypitti ja hypytti kuin tulisimman oriin selässä. Ja aina kun Harry sen retken muisti, kummasteli hän itseään, miten rohkea hän silloin oli ollut.
Mutta kaikki oli Tervon työtä.
Tällä retkellä Tervo ja Harry ensi kerran veljestyivät. Mutta kohta taas erkanivat.
Sydän vapisten pelosta oli Harry kotipihaa lähestynyt. Sillä miten päästä sisään mamman ja papan tietämättä?
Tervo tuli avuksi. Herätti piiat. Ja kyökkitietä pääsi Harry salaa kamariinsa.
Se retki oli kaikin puolin luvaton retki. Mutta suloinen ja hurmaava retki.
Jos Tervon kouluaikaa vielä olisi jatkunut, olisi heistä varmasti tullut hyvät ystävät. Niin vieraat kuin siihen asti olivatkin olleet. Mutta se kohta loppui. Eikä Tervo sitten palannut tervakaupunkiin kuin sattumalta käymään.
Tuona yönä oli Tervo hänelle näyttäynyt suurena, uhkarohkeana, miellyttävänä. Mutta nyt…! Harry vetää tiukemmalle ruumiiseensa englantilaista kävely-shaaliaan ja laittelee kakkuloita nenällään.
Hänelle se tervamaa on sentään pimeä maa. Jotain likaista … raakaa se käsite kaikessa ohuudessaan hänen mieleensä tuopi … litteitä laihoja naamoja, nykeröneniä ja kovin luisia poskipäitä, joiden hampaiden välissä narskaa puolikypsä akanainen pettuleipä. Ja pienestä pojasta lähtien on hän nähnyt tervamiehiä aina kesäisin satamäärin. Mutta aina niiden alennustilassa. Milloin kuumilla kaupungin kivikaduilla parvittain juovuksissa tai ylönantamassa kapakkojen porttipielissä, milloin suurten tavaramakasiinien välissä omissa tervasatamissaan eläimellisessä humalassa.
Ja nyt Tervokin — heidän parhaimpansa — näin teki! Pilkkaa sitä, mitä pitäisi pyhänä pitää…
Keskellä Harryn mietteitä alkaa ilma hänen korvissaan ilkeästi täristä. Hän kääntyy katsomaan. Täyttä juoksua porhaltavat Fieegen parihevoset leikattuine häntineen ja kiharoituine harjoineen ylös kosken ensimäiselle jättiläissillalle.
Kuski istuu vaunujen nokalla jäykkänä ammattipuvussaan, kupeella korkea piiska siima ilmassa häilyen.
Niitä seuraavat Elersin harmaat keisarintallista ostetut papurikot vaunuineen.
Harry erottaa istujatkin. Ensimäisissä vaunuissa on Fleege ja valtioneuvos. Toisissa Elers, maisteri Littov ja rehtori Heideman. Vienoa hölkkää nousevat sillalle, sillä siinä on sakonalaista ajaa juosten.
Suuri mahtava puusilta korkealla kivisten arkkujen päällä kumisee hevosten alla. Elersin hevoset astuvat totutussa marssitahdissa. Se on komeata väkeä päältä-nähden tuo tuossa, joka ajaa. Siellä vaunuineen korkean-korkealla sillalla ovat kuin pilvissä alhaalta kosken pinnalta nähden tervamiehen silmään. Sillä nyt taas par'aikaa nousee siinä ylös uusi raita paltamoita.
Fleege vaunuistaan heittää ylpeän katseen koskelle kohti tervamiehiä. Tervakuningas siinä katsoo sauvovaa tervamiestä ja sitä vettä, joka hänelle kultaa kuohuu.
— Lieneeköhän Elers-veljellä jo ehyt takki? miettii Harry surunsekaisella hymyllä.
Nyt huomaa Fleege sillan vastakkaisella puolella korkean miesolennon silkkihattu päässä ja harteilla mahtava levätti.
Hän näkee parhaaksi pitää suunsa kiinni ja tuuppaa valtioneuvosta kylkeen:
— Katsoppas tuota, kuiskaa.
— Itse teidän ylhäisyytenne, naurahtaa valtioneuvos, mutta on harmistunut.
Fieege parantaa asentoaan, hengittää korkeaksi rintansa ja juhlallisine laajoine poskipartoineen musta puolisilinterihattu päässään on hän majesteetillinen koruvaunuissaan.
Valtioneuvos ei ole tietääkseenkään. Istuu ja hohtaa ivanaurussa.
— Kulkee kuin Caesar togassaan Rooman forumilla! kuuluu klassillisesti sivistynyt Heideman huudahtavan.
Samassa huomaa Harrykin vaunuja vastaanastuvan Tervon. Maisteri on tavallisessa laajassa levätissään, jota hän itsetietoisella ryhdillä kantaa.
Kohtaus on Harrystä huvittava. Siinä tulee vastatusten hyvin kriitillisenä hetkenä kaksi kenraalia. Toinen on Tervo, joka kai kuvittelee taakseen taisteluarmeijaksi kaikki erämaiden puolivillit tshuudit. Toinen on valtioneuvos, tämä ruotsalaisen porvari- ja virkamiesluokan itsemäärätty johtaja, jonka takana pitäisi olla kaupungin koko vallasväki eheänä rintamana.
Nyt tullaan silmä silmää vasten.
Kohteliaasti lentää korkealle silkkihattu maisten Tervon kädessä tehden ilmassa sievän kaaren. Niin samaten vaunuissa olevien päähineet.
Mutta Tervon kasvoilla ilkamoipi pilkka. Sillä hän kyllä arvaa, millä matkalla ja millä päällä herrat ajavat.
Herroilla olisi tehnyt mieli kääntää Tervolle selkä ja siten jo toteuttaa yöllistä uhkaa. Mutta nyt näin arkana hetkenä Tervo heidät näki, että teki hyvääkin päästä näin sievästi ohi.
— Ovat menossa "Promenadiin" … sinne Littovin haaremiin … juhlan rääpiäisille … heh! arvailee Tervo.
Sen arvaa Harrykin. Ja hän kääntää päänsä pois, jotta Tervo ei häntä huomaisi.
Ja vienosti kiroaa. Ei hän kironnut Tervoa. Mutta noita ajavia.
Vaunut menevät menoaan. Ja niiden mukana kaupungin ensimäiset herrat, joihin rahvas katsoo ylös kuin puolijumaliin.
— Mutta kuinka kauan? kysyy Tervo ja kääntyy kaupunkiin.
Hän oli silloilla kävelemässä koskimiehiä tähystämässä. Sillä edelleen hän on koskien punainen ihailija.
Harry kuulee takanaan pehmeitä askeleita ja kirkuvia poikain huutoja.
Kokonainen lauma paljasjalkaisia katuvillejä rientää häntä kohti ja huutaa:
— Herrassöötinki ostaa minulta … minulta … minulta.
Hänen nenänsä eteen tuuppaa "Salamaa" monta pientä likaista kättä.
— Paljostako teillä sitä kaikkiaan on? kysyy Harry kovin juhlallisena.
— Maksaa kymmenen penniä, huudetaan.
— Nuoko kaikki?
Pojat kummeksivat.
— Ostan kaikki. Laskekaa!
Alkaa huima sanomalehtien laskeminen. Pojat sitten ilmoittavat hinnan.
Harry maksaa. Ja saa "Salamoita" aikamoisen pinkan.
— Uusia painosta noutamaan! huutavat pojat iloissaan livistäessään tiehensä.
Mutta yksi jää syrjästä Harryä ihmettelemään.
Yhden lehden erottaa Harry lukeakseen ja koko muun pinkan lennättää syksyiseen koskeen.
Mutta se kurkalta katseleva poika arastellen palaa hänen luokseen kysymään:
— Ostaako herrassöötinki vieläkin? Kyllä kai.
— Paljonko teillä niitä vielä on?
— Painossa noin korkea läjä.
Poika osottaa sylen verran ylös maasta.
— Ohhoh! En osta enää.
Samassa poika menee onkimaan koskesta lehtiä.
— Kuule! Ne on minun omaisuuttani. Anna olla siellä. Kuulehan, hunsvotti.
Mutta poika on nykäissyt lehdet kiveltä, mille ne lensivät ja kiitää
Harryn nenän eteen.
— Paljonko maksatte, niin viskaan ne takaisin? utelee poika.
— Annan tästä kepistä sinulle, katurakki, ärjäisee Harry ja kimpoaa ylös.
Mutta poika on mennyt jo lehtineen sen tien. Eikä Harry osaa muuta kuin ihmetellä, miten paljon kauppaälyä katu kasvattaa.
— Tervolla on tänään hyvä onni … niin on, hymähtää hän ja katsoo varovasti ympärilleen.
Sitten hän laskeutuu hiukan alemmaksi ja siellä kuin salaa lukee lehteä.
Tervakansa … tervakansa … tervakansa … sieltä lehdestä yhtenään hyppii hänen silmiinsä.
Ja se tuskastuttaa. Sillä tässä siis nuo sauvojat löytävät oman itsensä.
Mutta se on vain yksi ainoa artikkeli, johon hänen silmänsä sattui.
Sillä on muustakin … ja paljon onkin.
Harry lukee puoliääneen:
— "Ruotsikkojen naamiohuvit. Hommaavat parhaallaan ruotsikot naamarihuveja. Mutta kolme pääpukaria ei mitään naamiota kaipaa. Kunhan eräs vesiselvänä huveihin astuu" — se on tietysti merikapteeni Hartman, arvailee Harry — "niin häntä ei tunneta. Sen takaamme. Jospa toinen"… Harry lukee sen hyvin hiljaan, sillä siinä sanottiin rumaa papasta. "Ehkä kolmas jättää ruokottomuutensa kotiin" — on tietysti merikoulunjohtaja Abrahamson — "niin hänkin vierailee aivan outona omassa seurakunnassaan. Suurin osa on taas niin läpikuultavaa herrasväkeä, ett'ei sitä naamarikaan jaksa peittää".
Harryllä sisu nousee.
— Huh huh! Nytpä … nytpä … nytpä … hä! Raakalainen!
Hän repii lehden, repii ja syleksii.
— Että kehtaa!
Harrylle teki aivan ruumiillisesti pahaa. Mutta nyt hänen piti välttämättömästi saada puhua papalle ja muille.
Puhua niin, että heidän korvansa kuumenevat. Näyttää heille päin silmiä, mikä hävytön vihollinen heitä vakoilee. Hyi!
Harry silmäsi vielä ylös koskelle.
— Ja siellä se matkaa ylöspäin se likalehti. Tällaistako onkin Tervon tervakansan rakkaus? Oh! Kovin … kovin tervaista…
Mutta tervamiehiä ei enää näkynyt. Ne olivat jo hävinneet omalle vesitielleen.
V.
"Promenadissa".
"Vägen tili Promenad" lukee Harry muutamasta valkoiseksi maalatusta taulusta maantien poskessa ulkosatamassa. Ja siinä taulussa mustaksi maalattu käsi viittaa oikealle.
Hän on harmistuneena ja kovassa mielenliikutuksessa perilletullut. "Promenadissa" ei Harry ollut koskaan ennen käynyt. Sillä se oli vanhain herrain vieraspaikka.
Ja tämä "Littovin haaremi", joksi sitä kaupungilla sanottiin, kummitteli hyvin salaperäisenä ihmisten aivoissa. Rouvat siitä hermostuneella kauhulla toisilleen puhuivat. Ja oikein siistissä seurassa siitä peräti vaiettiin. Sillä se oli verhottu jonkinmoiseen hekuman harsoon. Kuiskailtiin, että siellä kaikki kuoleman synnit olivat kuin kotonaan, että viattomien tyttöjen alla maa siellä poltteli astua. Ja kaiken tämän syynä olivat "Promenadin" kovin sievät ruotsalaiset ravintolatytöt.
Harry kääntyy osotetulle lehtokujalle. Tämä on solakoilla koivuilla kuin holvattu vihreälle nurmelle, joka kyllä nyt vivahtaa keltaiselle.
Riemuissaan tätä tietä kulkija astuu, vaikka nyt koivujen lehdet ovatkin syksyn puremat ja osaksi jo maahan varisseet.
Tällaista tietä on pitkältä. Sitten aukeaa eteen kaunis puisto, jonka nurmikot ovat hyvin hoidetut ja istutukset maulla tehdyt. Täällä on köynnöskasveista muodostettuja pieniä huoneita penkkeineen ja pöytineen. Ovat n.s. rakkauden luolia. Näihin, kun elokuun kuutamo tummanhopeisena värisee lämpöisessä kesäyössä, siirtyvät vanhat herrat tyttöjen ja sampanjan kanssa. Silloin nuortuu vanha veri rakastamaan ja nauttimaan. Laulu laulettu vanhan miehen särähtelevällä äänellä kuuluu köynnösmökistä köynnösmökkiin. Ja sitä säestävät sampanjakorkkien poksahdukset, korkean lasin kilinä ja tyttöjen nauru.
Harry näkee myös suuria kukkalavoja ja erityisiä häkkejä eläimiä varten. Täällä on siis eläintarhakin. Keskellä on puiden ympäröimänä aukea ympyrä koristekasveineen, jotka kaartavat vihreätä pylvästä, minkä nenässä on kiiltelevä suuri metallipallo.
Taka-alalla pilkoittaa puiden sylistä keikaileva huvilarakennus, minkä eteen vie kuin viivoittimella vedettynä suora hyvin hoidettu hiekkatie. Huvilan otsalla on Ruotsin sinikeltainen lippu ja sen yläverannalla ovat vielä kesäiset vaateverhot kuten akuttimet ikkunoissa.
Näkemänsä näin myöhäisellä syksylläkin hurmaa Harrya. "Promenad" kantoi ulkoravintolan nimeä. Mutta näin päältä nähden tuntuu se Harrystä miljoonamiehen kesähuvilalta. Niinkuin se olikin.
Mutta miten kumman kiehtova se suvisametissaan mahtoikaan olla!
Ja kuitenkin tämä korea puisto ja tämä sorea huvila salasi sisäänsä monet julmat tappelut, eläimelliset juomingit, alastomat sukupuolisuhteet.
Siitä se öinen kaamea maine, joka kaupungilla tämän kasveihin salatun asunnon päällä leijaili.
Se olikin etäällä ja syrjässä muista huviloista kuin salaisten syntien erakkotemppelinä.
Mutta meri sille lähetti vierasvaraisena suolaiset hyväilynsä ja aurinko sitä helli kuin lapsen puhdasta otsaa.
Kaupungin rahvas suoranaisesti pelkäsi tätä ilopaikkaa ja upotti sen juorujuttujen mustiin maineihin.
Nähdessään talon ja ympäristön riemuitsi siitä Harry.
Mutta samassa kuuluu sisältä läpi avatun ikkunan huikea kirous, erotti lasin helinää ja "rauhan enkeli" kuljettaa merikapteeni Hartmania ulos vilvottelemaan.
Se kauniin-kaunis vaikutus Harryn mielestä oli mennyt sen tien. Synkkänä hän hyppää ylös rappuja ja tulee alakerran eteiseen. Sen seinät ovat melkein pelkkää peiliä!
— Renttu! Mitä täällä teet? ärjäistään hänelle samassa aivan puhtaalla ruotsinkielellä.
Harry on jo pelästyneenä poiskääntyä. Mutta silloin hän huomaa nurkassa suuressa valkoisessa rautahäkissä koukkunokka papukaijan. Se se hänelle laittoi noin vilpittömän tervehdyksen. Lintu on niin opetettu ja se on montakin vierasta, jotka eivät kuuluneet talon tuttavalliseen seuraan, poisajanut.
Mutta niin on tarkoituskin.
Kun Harry astuu sisähuoneeseen, otetaan hän vastaan räiskyvillä kättentaputuksilla ja huudetaan:
— Bravo!
Siinä on seura eileniltaisia ystäviä.
Mutta tähän huoneeseen ei Harry aio jäädä. Hän kävelee sen poikki bufettiin, jossa taas suurten kaappien seinät ovat pelkkää peililasia.
Siinä tiskiä vasten makaa pari nuorta naista nauraen jutellen. Ne ovat pyntätyt kuin lasten vauvat kaiken maailman koristeilla.
— Katso … katso! Nuori herrassöötinki..! huudahtaa se toinen, joka on sama eilisen illan tumma tyttö, kumppanilleen, mikä taas ei ole muu kuin se puolikasvanut perhonen.
— Ai! Ai! Dala-la-dala-la-laa! ääntelee perhonen.
Harry nipistää perhosta. Tämä nousee varpailleen siinä samassa. Ja alkaa kieriä valssiaskelilla ympäri huonetta laulaen ja helmojaan viskoen.
Toinen tiskin takana kohottelee jalkaansa ja lyö tahtia.
Kohtaus sieppaa Harrynkin mukaansa. Hän alkaa myös yksin kieriä valssiaskelilla pitkin huonetta. Mutta sitten tempaa kiinni perhosen. Ja nyt he yhdessä pyörivät … pyörivät.
Samassa alkaa piano viereisessä huoneessa helkytellä valssia ja tanssivia pareja on pian joka loukko täynnä.
Näin se ilo yht'äkkiä nostettiin ylös.
Mutta Harry muisti asiansa, heitti perhosen ja meni etsimään pappaa.
Perhonen pahastui. Mutta löysi kohta lohduttajan kipeäjalkaisessa merikoulunjohtaja Abrahamsonissa, joka sekin jo oli täällä.
Muutamassa sanomattoman upeasti sisustetussa sisähuoneessa, missä erityisesti pistävät silmään alastomat naisvartalot niinhyvin tauluista seinillä kuin parista suuresta kuvaveistoksesta, tapaa Harry papan, Fleegen, Elersin, Heidemanin ja huvilan omistajan, maisteri Littovin.
Paksujen kalliiden ikkunaverhojen tähden on huoneessa puolihämärä. Ja se lisää väsymystä herrain kasvoilla. Näkee että lienteää syynalaisuutta on heidän kasvoissaan eikä keskustelu mieli luistaa.
Harry kuulee, että puhutaan juuri maisteri Tervosta ja "Salamasta".
Kun hän oviverhojen läpi pujottaupi huoneeseen, niin hämmästyvät nuo absinttilasien ääressä puolitorkkuvat vanhat herrat.
Sillä Harryn ilmestys tänne on heille kaikille yllätys. Mutta he katsovat merkitsevästi valtioneuvokseen. Ja maisteri Littov ylinnä ivaten lyö valtioneuvosta tuttavallisesti reiteen ja huomauttaa: papan poika! Vielä jotain muutakin myrkyllistä.
Valtioneuvos voittaa itsensä, vaikka suuttumus sydänjuuria puree, että näinkö Harry häpäisee itsensä.
— Jahah! Sinä, rakas lapsi, tulit pappaa hakemaan, puhuu hän tyyneesti
Harrylle ja vetää hänet muassaan verhon toiselle puolelle.
Mutta täällä hän sanoo tiukasti Harrylle:
— Sinä olet liian nuori tänne. Mene matkoihisi! Viimeyöllinen riittää jo sinunlaiselle enemmän kuin kylläksi.
— Mutta pappa!
— Ei mitään vastaan. Jos et sinä lähde, niin lähden minä. Mutta yhdessä emme sovi täällä olemaan.
Tämä oli Harrystä yhtä ryöhkeä tervehdys kuin papukaijan tuolla eteisessä.
— Pappa … pappa! Tulin tärkeän asian vuoksi, puolustaa Harry.
— Tärkeitä asioita ei täällä ratkaista.
Harry huomaa hehkun papan ruskeissa silmissä ja aristuu.
Hän lähtee. Valtioneuvos palaa herrain luo:
— Sitä herttaista lasta! Tänne asti oli tullut minulta kohta pyytämään anteeksi, että viime yönä erehtyi … kerran hänkin, puhuu valtioneuvos.
— Todellakin … hän on enkeli! huudahtaa Littov, mutta myrkyllinen iva on hänen suupielissään.
Valtioneuvos sen kyllä huomaa, mutta jatkaa sävyisästi:
— Sellainen olin minäkin hänen iällään. Niin ettei vielä silti tarvitse kovin suuria hänestäkään toivoa.
— Kyllä Harry on paljon lupaava nuorukainen, ehättää Heideman puhumaan.
Hiljaisuus. Seinäkellon tik-tak tik-tak kuuluu äänekkään-selvästi.
Sitten valtioneuvos ärtyneenä alkaa puhua:
— Nyt on aika sinun, Littov, lopettaa tämä haaremi. Muuten "Salama" sen lopettaa. On kuitenkin kunniallisempaa, että sinä itse sen lopetat. Tiedä että tästä puoleen vaanii jokaista elämämme hetkeä räikeä paljastus "Salaman" palstoilla! Minä jo edeltäpäin häpeän.
— Olemme eläneet liian vapaasti, myönnyttelee Heideman.
— Saisimme tuhkassa katua. Sinä, Littov, et voinut pitää suoranaista haaremia, kuten turkkilainen pasha. Niin sinä pyysit ja sait ulkoravintolan oikeudet. Tämä on kuitenkin haaremisi ravintolan peitossa. Nimen alla kulkee kokonaan toinen liike. Ell'et itse lopeta, niin kyllä sen muut lopettavat … minäkin, jos niin tahdot, puhuu valtioneuvos painavasti ja lisää:
— Olet rahatoimikamarin puheenjohtaja ja kaupungin raha-asiat ovat hoidossasi … mutta sopiiko se kapakoitsijalle?
Siinä sait, ajattelee Littov ja pureksii viiksiään.
— Kyllä Tervo löytää reiät, joista skandaalirotta sisälle pääsee, myönnyttelee Heideman.
Fleege istuu kädet ristissä pehmeässä nojatuolissa ja huokaa.
— Asiaa sietää sinun, Littov, miettiä, ehdottaa Elerskin.
— Joka on perinyt miljoonia ja pilauneen veren, ei hänestä tule kristittyä. Minä mieluummin pysynkin pakanana, ivailee vain Littov.
— Miten todellakin me olemme eläneet ilman kaikkea kritiikkiä. Huveja … huveja … huveja! Mutta minkälaisia? Ei teatteria, ei orkesteria, ei konsertteja. Vain viiniä ja naisia! Ah! Vanhan Lutherin parhaita herkkuja kyllä … mutta sentäänkin… Tässä kaupungissa ei ole yhtään rakennusta, jota kehtaisi sivistyneelle arkkitehdille riemuiten osottaa. Ja kuitenkin täällä on viisi miljoonamiestä. Kolme niistä on tässä saapuvilla. Ja kaikista etumaisimmat. Ei ole mitään yhteiselle paikalle pystytettyä taideteosta … ei niin mitään! Vaikka juuri semmoiset köyhän rahvaankin mielet tekevät suosiollisiksi "kaupungin isille". Ja iloitsevat niistä yhdessä perustajien ja kustantajien kanssa. Ajattelepa sitä, Fleege, joka olet valtuusmiesten puheenjohtaja. Ja ollut jo monet pitkät vuodet. Ulkomaalta palattuaan puhui minulle Harry kyynelsilmin, miten huonossa ja ymmärtämättömässä kunnossa ovat koskisaaremme, vaikka ne juuri meidän kaupungillamme ovat ihmeellinen kalleus, mihin laittaa ulkopuistot. Yhdessä ja kaikista parhaimmassa perkataan lohia, toisessa rumat tavaramakasiinit töröttävät ja siellä sinun ikkunasi alla, Elers, on värjäysverstaat ja tamppilaitokset. Ohhoh sentään. Muistakaapa Rooman ja Ateenan rikkaita! Kaikki mikä itaruudeltamme on liiennyt, on juotu ja … ja … sano sinä, Littov, se sana, jos kehtaat, puhuu edelleen valtioneuvos.
— Meillä ei ole Perikleitä, huokaa Heideman ja katsoo nöyrästi
Elersiä.
— Mutta nyt, hyvät herrat, uusi aika kurkistaa ovelta. Nyt alkaa kritiikki juosta pitkin kaupungin katuja. Ja se on hirvittävä olento tällaisessa pesässä, sanon minä, huomauttaa valtioneuvos.
He kaikki sattumalta huokaavat yhteisen suuren pitkän huokaisun.
Synkkä raskas mieliala on pudonnut tämän huoneen istujiin. Heillä on kuin kyyneleet silmissä ja miljoonat sylissä. Raskaita ovat molemmat heidän kantaa.
Jonkun ajan takaa alottaa teeskentelevän remuilevasti maisteri Littov vanhan kuluneen juomalaulun, kilistää ja juo lasinsa pohjaan.
Mutta kukaan muu ei häneen yhdy. Ja sen loputtua on taas hiljaisuus huoneessa. Tik-tak tik-tak kuuluu niin pelottavan äänekkäästi.
Vieraat ovat vaipuneet tilille oman itsensä kanssa.
Tässä istuu kasa murheellisia vanhoja herroja, joiden johdossa on koko kaupunki ja lääni.
Talisilmäinen suurivartaloinen Elers panee kätensä ristiin päänsä taakse, nojaupi enemmän nojatuoliin ja lausuu vähän arastellen:
— Jopa joo. Mutta kuka on tähän kaikkeen vikapää?
Hän katsoo puolisilmällä salaa valtioneuvokseen.
Valtioneuvos sydäntyy ja rupeaa itsepuolustukseen:
— Minä tiedän, että syytätte minua, vaikka teistä kukaan ei sitä julkilausu. Minähän se olen syntipukki? Niinhän? Miksi muka isällisesti Tervoa suojelin, suosittelin, ruokin, vaatetin, rohkaisin ja … ja laitoin miehestä oppineen herran? Minähän vielä hänelle täytenä miehenä toimitin Säästöpankista kuuden tuhannen markan lainan, jotta hän voi pääkaupungissa opiskella. Mutta eikö Heidemanille aikanaan ole tehty samoin? Vakuutan, ettei minulla ollut aavistustakaan Tervon aikeista … näistä viime hetkien aikeista, jotka nyt painuvat päämme päälle kuin uhkaava ukkospilvi. Ei … ei … ei!
— Mutta … mutta jo koulussa … haukkui ja solvaisi ruotsinkieltä, yrittää Heideman puhumaan.
— No koulupojasta sanoa sitä tai tätä. Että kehtaat! Sapekkaaksi hänet kyllä tiesin ja kun hän kovin vaikeasti oppi ruotsia, niin uskoin hänen yksin tuon tähden vihapäissään niin käyttäyvän kuin käyttäytyi.
Heidemanin suu on tukittu.
— Oli se sentään ilkeä erehdys, että Tervo koulutettiin. Mutta juuri niin Mortimer tahtoi. Ja sitten vielä ylioppilaana hänelle varat annettiin. Etkö tiennyt hänen puolueharrastuksistaan? kysyy Elers valtioneuvokseen kääntyen.
— En kuolemaksenikaan. Kun hän luonani kävi lainaa anomassa, ei siitä puoluekysymyksestä virkattu halkaistua sanaa. Luulin häntä meidän mieheksemme. Ja hän saikin tuon lainansa lupaan jo muuan vuosi takaperin. Hän suoranaisesti pani minut pussiin. Ja siinä sitä nyt ollaan.
— Niinpä syytä itseäsi! Mutta me pesemme kätemme, lausuu juhlallisesti
Fleege ja parantaa asemaansa nojatuolissa.
— Kaunista kuulla! Eikö teillä toisilla ollut yhtä korkealla silmät päässä tarkastella Tervoa kuin minullakin? Minä vastaan kyllä omasta avustuksestani. Mutta monta teidänkin soppaanne Tervo on syönyt. Eikä ole mielestäni syytä niistä minua moittia. Minä suosittelin … mutta teillä oli tilaisuus pitää ovenne häneltä suljettuna.
Valtioneuvoksella jo posket vihasta punoittavat. Hän kyllä itse katkerasti tuntee suuren syyllisyytensä muiden silmissä ja se häntä sielullisesti repii ja raastaa. Mutta juuri siksi hän panee kovasti vastaan ja syyttää noita toisia kuin omaa pahaa mieltään keventääkseen.
— Ja kaiken lisäksi minulla oli erityinenkin syy tukea Tervoa. Mutta se syy on teille tuntematon ja pysyy sinä, puhuu valtioneuvos.
Littov kallistuu valtioneuvoksen puoleen ja kuiskaa puoliääneen hänen korvaansa:
— Eihän vain Tervo ole setä Mortimerin poika?
Kaikki nauravat. Valtioneuvos tulistuu.
— Minun poikani ei kulje fennomaanian kengissä, puhuu hän.
— Mutta Tervoako Mortimer niin pelkää? Niinkö? Ja te toiset? Kaipa minä käyn hakemassa tytöt rohkaisemaan herroja, sanoo Littov ja yrittää mennä.
Silloin valtioneuvos hyppää tuoliltaan, tarttuu Littovia rintapielestä ja puhuu:
— Alvar! Minun tähteni pysy täällä!
Littov istuutuu täysin nolattuna.
— Mutta mitä oikein tahdotte? kysyy hän kummissaan.
Sillä Littov ei jaksa ymmärtää tätä tällaista.
— Kerran täälläkin viettää siistin hetken. Sinä, Alvar, et ymmärrä meitä toisia. Sillä sinulla ei ole henkisiä harrastuksia, vaikka olet oppinut mies. Lempiaineestasi matematiikastakin sinä aina etsit aistillisuutta, jota siitä muiden on kai vaikea löytää. Ja geometriassa ovat käyrät viivat ja ympyrät sinun lemmikkejäsi. Sinä niissä tapaat yhtäläisyyttä vissien naisruumiin osien kanssa. Niin niin. Jo poikana olit … meidän kesken puhuen … sudenpenikka, joka raatelit alaikäisiä tyttöjä. Nyt ukkomiehenä olet neitosten pahahenki, puhuu valtioneuvos koettaen jo hymyillä.
— Mutta eivät silti pelkää kuten setä Mortimeria, nauraa Littov mukana.
— Nainen on aina enimmin rakastanut sitä, joka hänelle tekee enimmin pahaa. Sen opettaa historia, puhuu Heideman haukotellen ja jäseniään oikoen.
— Meillä on nyt, Alvar, henkisten harrastusten hetki, jota sinä et ymmärrä. Mutta … mutta jos nyt sinäkin koettaisit ruveta ymmärtämään. Sillä Tervon ympyrät voivat pian leikata sinunkin ympyriäsi.
— Tervon? Pah! Ja tätä te pelkäätte? Tämän vuoksi kiellätte itseltänne iloisen tuokion? Houkkioita! sanon minä.
Littov kaataa lasinsa täyteen, juo sen pohjaan ja lausuu:
— Meillä on ympyrä, minkä sisään voimme pakottaa Tervon liikkumattomaksi pisteeksi. Ja se ympyrä on raha.
Toiset yltyvät nauramaan ja onnitellaan Littovia sukkelasta keksinnöstään.
— Siltikin on oltava varuillaan jo ajoissa. On pantava raha lyömään rumpua, mikä Tervon pelottaa. Sinun lehtesi, Heideman, sietää tulla keskustelunalaiseksi. Nykyistä "Österbottenia" ei tarvitse kenenkään pelätä, lausuu valtioneuvos ja virkistyy.
Littov puhalsi keksinnöllään mielistä pois alakuloisuuden.
Alkaa laaja ja monipuolinen taistelusuunnitelma Tervoa vastaan.
Siihen puhkaisee valtioneuvoskin kaiken pahantuulensa. Siitä tulee hänelle varaventtiili, mitä myöten purkaa ulos katkeran mielensä liika kuumuus.
Ja sen ääressä mielet taas toisiinsa sointuvat kuin yksillä aivoilla ajatellen.
Mutta rakennuksen toisesta päästä tulvii ulkoilmaan laulunloilotusta ja tanssinpolkemista.
Littov pian rientää sinne hakemaan hauskempaa seuraa.