KUKKO LAULOI.
Rva Berthe d'Avancelles ei ollut tähän asti taipunut epätoivoisen ihailijansa, parooni Joseph de Croissardin hartaisiin pyyntöihin. Talvella oli parooni tavoitellut häntä kiihkeästi Pariisissa, ja, nyt hän järjesti hänen kunniakseen juhlia ja, metsästysretkiä normandilaisella Carville-nimisellä maatilallaan.
Aviomies, hra d'Avancelles, ei nähnyt mitään, ei tiennyt mitään, kuten aina tällaisissa tapauksissa. Hän eli erillään vaimostaan, sanottiin, fyysillisen kehnoutensa tähden, jota tämä ei antanut hänelle millään lailla anteeksi. Hän oli paksu, pieni mies, kaljupäinen, ja kaikki oli hänessä lyhyttä, kädet, jalat, kaula, nenä, kaikki.
Sensijaan rva d'Avancelles oli suuri, nuori, tummaverinen ja päättäväinen nainen, joka nauroi äänekkäästi vasten nenää miestään, joka kutsui häntä julkisesti "rouva Popoteksi", ja katseli ilmeisellä mieltymyksellä ja hellyydellä vakituisen ihailijansa, parooni Joseph de Croissardin leveitä olkapäitä, rotevaa vartaloa ja pitkiä, vaaleita viiksiä.
Hän ei ollut vielä kuitenkaan suostunut mihinkään. Parooni joutui perikatoon hänen tähtensä. Hän järjesti lakkaamatta juhlia, metsästysretkiä, uusia huvituksia, joihin hän kutsui paikkakunnalla asuvat aateliset.
Pitkin päivää haukkuivat koirat metsässä ketun ja villisian jäljillä, ja iltaisin yhtyivät häikäisevät ilotulitukset tähtien tuikkeeseen, samalla kuin salin valaistut ikkunat loivat valojuovia, missä liikkui varjoja, laajoille nurmikentille.
Oli syksy, kellastuneiden lehtien aikakausi. Lehdet lentelivät nurmella kuten lintuparvet. Ilmassa tuntui kostean, paljaan maan haju, samalla lailla kuin tunnetaan paljaan ihon haju, kun nainen riisutaan tanssiaisten jälkeen.
Eräänä iltana, eräässä juhlassa viime keväänä, rva d'Avancelles oli vastannut hra de Croissardille, joka kiusasi häntä pyynnöillään: "Jos minun täytyy antautua, ystäväni, niin se ei tapahdu ennen lehtien putoamista. Tänä kesänä minulla on liian paljon tehtäviä, niin että minulla ei ole siihen aikaa." Parooni kätki nämä arastelemattomat ja veitikkamaiset sanat sydämeensä, ja joka päivä hän lähenteli lähentelemistään ja voitti sijan tuon rohkean kaunottaren sydämessä, joka ei vastustellut enää, kuten näytti, muuta kuin muodon vuoksi.
Suuren metsästysretken piti tapahtua. Ja edellisenä iltana rva Berthe sanoi nauraen paroonille: "Parooni, jos te kaadatte otuksen, niin minulla on teille jotakin."
Aamun koittaessa parooni oli jalkeilla saadakseen selville, minne otus oli paneutunut maata. Hän seurasi jahtirenkien työtä, järjesti hevosten vaihdon ja kaikki itse valmistaakseen riemuvoittoaan. Ja kun torvet törähyttivät lähtömerkin, niin hän ilmaantui ahtaassa, punaisessa ja kultaisessa metsästyspuvussaan, vyö kireällä, rinta laajana, katse loistavana, tuoreena ja vahvana kuin juuri vuoteesta nousseena.
Metsästäjät läksivät. Pesästään karkoitettu villisika kiiti pitkin pensaikkoa, koirien ajamana; ja hevoset alkoivat laukata, kantaen selässään pitkin kapeita polkuja ratsastajattaria ja ratsastajia, samalla kuin pehmenneitä teitä pitkin vierivät äänettömästi vaunut, jotka seurasivat kaukaa ajoa.
Kiusaa tehden pidätti rva d'Avancelles paroonin lähellään viivytellen suurella puistotiellä, joka oli kuvaamattoman suora ja pitkä ja jonka yläpuolella neljän tammirivin oksat kietoutuivat toisiinsa, muodostaen ikäänkuin holvikaaren.
Väristen rakkaudesta ja levottomuudesta parooni kuunteli toisella korvallaan nuoren naisen ilvehtivää lörpöttelyä ja toisella seurasi jahtitorvien toitotuksia ja koirien haukuntaa, joka etääntyi etääntymistään.
— Te ette siis rakasta minua enää? sanoi rva d'Avancelles.
Parooni vastasi: "Voitteko te sanoa minulle mitään sellaista?"
Rouva jatkoi: "Metsästys näyttää kuitenkin olevan teistä mielenkiintoisempi kuin minä."
Parooni huokasi: "Ettekö te ole antanut määräystä, että minun itseni täytyy kaataa otus?"
Tähän rouva vastasi vakavasti: "Sitä minä toivon. Teidän täytyy tappaa otus minun silmieni edessä."
Silloin parooni värisi satulassaan, kannusti hevostaan, joka hyppäsi pystyyn, ja lausui kärsimättömästi: "Mutta hitto vieköön! rouvani, niin ei tule tapahtumaan, jos me jäämme tänne."
Silloin rouva puhui hellästi, laskien kätensä paroonin käsivarrelle, tai silittäen, ikäänkuin hajamielisyydessään, hevosensa harjaa.
Ja hän sanoi paroonille nauraen: "Siten pitää kuitenkin tapahtuman… taikka muuten… sen pahempi teille."
Sitten he kääntyivät oikealle, eräälle pienelle tielle, jonka yli oksat kurottautuivat, ja välttääkseen erästä oksaa, joka sulki tien, rva d'Avancelles kumartui äkkiä paroonin puoleen, niin lähelle, että tämä tunsi kaulallaan hänen hiustensa kutituksen. Silloin parooni kietoi käsivartensa rajusti rouvan vyötäisten ympärille ja painaen viiksensä hänen ohimoitaan vastaan suuteli häntä kiihkeästi.
Rouva ei liikahtanut aluksi, vaan jäi kiihkeästi hyväiltäväksi; sitten äkkinäisellä liikkeellä käänsi hän päänsä ja, tapahtuiko se sitten sattumalta tai tahallisesti, hänen pienet huulensa tapasivat paroonin huulet tuuheiden, vaaleiden viiksien alla.
Sitten hän, joko hämmennyksissään tai katuen, löi hevostaan, joka alkoi nelistää. He ajoivat kauan tällä lailla, vaihtamatta edes silmäystä keskenään.
Metsästyksen melu lähestyi; tiheiköt tuntuivat värisevän, ja äkkiä, ruhjoen oksia, verissään ja torjuen kimppuun käyviä koiria, villisika juoksi ohitse.
Silloin parooni, nauraen voitonriemuisesti, huudahti: "Joka minua rakastaa, seuraa minua!" Ja hän katosi näreikköön aivan kuin metsä olisi niellyt hänet.
Kun rva d'Avancelles saapui muutamia minuutteja myöhemmin erääseen aukeamaan, niin parooni nousi maasta, ryvettyneenä, takki repeytyneenä, kädet verisinä. Otuksella, joka oli pitkänään maassa, oli kylessään metsästyspuukko, mikä oli työnnetty sisään aivan vartta myöten.
Soihtujen valossa koirille annettiin niille tuleva osa. Yö oli leppoisa ja surumielinen. Kuu keltasi soihtujen punaiset valot, soihtujen, jotka sumensivat yön pihkaisella savullaan. Koirat söivät villisian haisevia sisälmyksiä, ulvoivat ja riitelivät keskenään. Jahtirengit ja herrat metsästäjät, kehässä koirien ympärillä, puhalsivat torviin täysin keuhkoin. Torventoitotus kuului kirkkaana yönä yli metsien, kaukaisiin laaksoihin häviävien kaikujen monistamana, herättäen rauhattomat hirvet, nalkuttavat ketut, ja häiriten pieniä harmaita kaniineja, jotka telmivät metsässä aukeamain reunoilla.
Yölinnut lentelivät pelästyneinä tuon innostuksen valtaaman joukon yläpuolella. Osa naisia, kaikkien näiden suloisten ja väkivaltaisten seikkain hellyttämänä, nojaten hieman miesten käsivarsiin, poistui pitkin lehtokujaa, ennenkuin koirat olivat lopettaneet ateriansa.
Tämän rasitusten ja hyväilyjen päivän raukaisemana rva d'Avancelles sanoi paroonille: — Ystäväni, haluatteko tehdä kanssani pienen kierroksen puutarhassa?
Sanaakaan sanomatta, vavisten ja riutumaisillaan ollen, parooni vei hänet mennessään.
Ja he syleilivät toisiaan heti kohta. He astuivat lyhyitä askelia melkein lehdettömien oksien alla, joiden välistä kuu paistoi. Heidän rakkautensa, heidän kaipuunsa, heidän syleilyviettinsä oli käynyt niin voimakkaaksi, että he olivat vähällä vaipua erään puun juurelle.
Jahtitorvet eivät soineet enää. Väsyneet koirat nukkuivat koiratarhassa.
"— Palatkaamme", sanoi nuori nainen, ja he palasivat.
Kun he olivat saapuneet linnan edustalle, kuiskasi rva d'Avancelles riutuvalla äänellä: "Ystäväni, minä olen niin väsynyt, että minä käyn heti kohta levolle." Ja kun parooni levitti kätensä syleilläkseen häntä vielä kerran, niin rouva riensi tiehensä, tokaisten hänelle ikäänkuin hyvästiksi: "Ei, ei… minä käyn levolle… Joka minua rakastaa, seuraa minua!"
Tuntia myöhemmin, kun rauhallinen linna tuntui kuolleelta, parooni läksi kamaristaan suden askelin ja saapui koputtamaan ystävättärensä ovelle. Kun tämä ei vastannut, niin parooni koetti avata ovea. Sitä ei oltu ollenkaan pantu salpaan.
Rva d'Avancelles uneksi, kyynärpäät ikkunalla.
Parooni heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja suuteli polvia kiihkeästi yöpaidan läpi. Rouva ei sanonut mitään, vaan upotti hienot sormensa, hyväillen, paroonin tukkaan.
Ja äkkiä, irroittautuen, aivankuin olisi tehnyt törkeän petoksen, rva d'Avancelles kuiskasi, arastelemattomasti, mutta matalalla äänellä: "Minä palaan. Odottakaa minua." Ja hänen sormensa, jonka hän kohotti hämärässä, osoitti huoneen perällä olevaa valkeaa sänkyä.
Hapuillen, poissa suunniltaan, vapisevin käsin riisuutui parooni kiireesti ja sukeltautui puhtaisiin lakanoihin. Hän oikaisi itsensä suloisesti, unhoittaen melkein ystävättärensä, siinä määrässä hänen liikehtimisestä väsyneelle ruumiilleen tuotti huvia liinavaatteen hyväilevä kosketus.
Rva d'Avancelles ei kuitenkaan palannut, viivytellen epäilemättä siksi, että saisi paroonin vallan riutumaan. Tämä sulki silmänsä tuntien erinomaista hyvinvointia ja uneksi suloisessa odotuksessa niin suuresti halajamaansa asiaa. Mutta vähitellen hänen jäsenensä uupuivat, hänen ajatuksensa lamaantui, kävi epämääräiseksi, harhailevaksi. Mahtava väsymys valtasi hänet lopulta, hän nukahti.
Hän nukkui syvää unta, uupuneen metsämiehen verratonta unta. Hän nukkui aina aamunkoittoon asti.
Äkkiä kuului puolittain aukijääneen ikkunan kautta kukon laulu, kukon, joka istui lähellä olevan puun oksalla. Silloin avasi parooni, tuon raikuvan äänen yllättämänä, silmänsä.
Tuntien naisen ruumiin vieressään, havaitessaan olevansa tuntemattomassa vuoteessa, hämillään sen johdosta, ettei muistanut tästä kaikesta niin mitään, hän änkytti, heräämisen touhussa:
— Mitä tämä on? Missä minä olen? Mitä nyt on tapahtunut?
Silloin rva d'Avancelles, joka ei ollut ollenkaan nukkunut, katsellen tätä pörrötukkaista miestä, jonka silmät olivat punaiset, huulet paksut, vastasi sillä ynseällä äänellä, jolla hän puhutteli miestään:
— Ei se ole mitään. Se oli vaan kukko, joka lauloi. Nukahtakaa uudelleen, herrani, se ei liikuta teitä millään lailla.
SIKA-MORIN.
Kuulehan, ystäväni, minä sanoin Labarbelle, sinä käytit tuota nimitystä "Sika-Morin". Mistä hitosta se johtuu, että minä en ole koskaan kuullut hänen nimeään mainittavan ilman tuota "sian" lisänimeä?
Labarbe, joka nykyään on kansanedustaja, katsahti minuun kissapöllön silmillä.
— Kuinka, sinä et siis tunne Morinin juttua, sinä, joka olet La
Rochellesta?
Minä myönsin, etten sitä tuntenut. Silloin Labarbe hieroi käsiään ja alotti kertomuksensa.
— Sinä tunsit Morinin, eikö totta, ja sinä muistat hänen suuren rihkamakauppansa La Rochellen rantakadulla?
— Kyllä, muistan hyvinkin.
— No niin, tiedä sitten, että vuonna 1862 tai 63 Morin lähti Pariisiin pariksi viikoksi huvittelemaan, selittäen matkansa tarkoitukseksi varastonsa uusimisen. Sinä tiedät, mitä pari viikkoa merkitsee Pariisissa maaseudun kauppiaalle. Se panee tulta suoniin. Kaiket illat näytäntöjä, naisten hameiden kohinaa, yhtämittaista mielenkiihoitusta. Se kaikki tekee ihmisen hulluksi. Hän ei voi nähdä enää mitään muuta kuin tanssijattaria sukkahousuissa, avokaulaisia näyttelijättäriä, pyöreitä jalkoja, lihavia olkapäitä, ja kaikki tämä on melkein käden otettavissa, ilman että siihen uskaltaa tai voi koskea. Töintuskin hän voi kerran tai kahdesti nauttia joistakin alempiarvoisista ruokalajeista. Ja hän jättää kaupungin sydän kokonaan järkytettynä, sielu kuohuksissa, täynnä huuliakutkuttavien suudelmien kiihkeää halua.
Morin oli sellaisessa mielentilassa, kun hän osti itselleen piljetin La Rochelleen menevään 8:40 ilta-pikajunaan, ja hän käveli harmissaan ja kiihtyneenä Orléansin radan suuressa yhteisessä salissa, joutuen aivan erään nuoren naisen eteen, joka suuteli erästä vanhaa rouvaa.
Nainen oli kohottanut harsonsa, ja Morin, hurmautuneena, mutisi:
"Hitto vieköön, miten kaunis ihminen!"
Jätettyään hyvästi vanhukselle nuori nainen astui erääseen odotussaliin, ja Morin seurasi häntä sinne. Sitten hän meni asemasillalle, ja Morin meni sinnekin hänen perässään. Sitten hän astui erääseen tyhjään vaunuun, ja Morin aina vaan seurasi häntä.
Pikajunaan oli menossa vähän matkustajia. Juna vihelsi ja läksi. He olivat kahdenkesken.
Morin ahmi häntä silmillään. Nainen näytti yhdeksäntoista, kahdenkymmen vuotiaalta, hän oli vaaleaverinen, pitkä, ja hänen käytöksensä oli ujostelematonta. Hän kääri jalkainsa ympäri matka viltin ja heittäytyi pitkäkseen penkille, nukkuakseen.
Morin kysyi itseltään: "Kuka hän on?" Ja tuhat olettamusta, tuhat arvelua syntyi hänen päässään. Hän sanoi itselleen: "Rautatieltä tiedetään kertoa niin paljon seikkailuja. Tässä minulle kenties tarjoutuu yksi sellainen. Kuka tietää? sopiva tilaisuus on täten tarjoutunut äkisti. Riittäisi vain kenties, jos olisin rohkea. Eikös se ollut Danton, joka sanoi: 'Rohkeutta, rohkeutta ja aina vaan rohkeutta.' Ja jollei se ollut Danton, niin se oli. Mirabeau. Saman tekevä. Niin, mutta minulta puuttuu rohkeutta, ja siinä mutka. Oh! Jospa tietäisi, jospa voisi lukea toisten ajatukset! Minä lyön vetoa siitä, että joka päivä me päästämme käsistämme, epäilemättä, erinomaisia tilaisuuksia. Kuitenkin tuon naisen pitäisi antaa pieni viittaus siihen, että mikään ei olisi hänelle mieluisempaa…"
Sitten ne teki suunnitelmia, joiden piti viedä hänen asiansa perille. Hän kuvitteli ritarillista esiintymistä, pieniä palveluksia, joita tekisi hänelle; elävä ja rohkea keskustelu päättyisi rakkaudentunnustukseen, mikä taas päättyisi… siihen, mitä sinä ajattelet.
Yö kului kuitenkin, ja nuori tyttö nukkui yhä, sillä aikaa kuin Morin mietti loppusäettään. Päivä valkeni, ja, aurinko loi pian ensimäisen säteensä, pitkän, kirkkaan säteensä, mikä tuli taivaanrannasta, nukkujan suloisille kasvoille.
Nainen heräsi, istuutui, katseli maaseutua, katsahti Moriniin ja hymyili. Hän hymyili onnellisen naisen hymyä, iloisin ja viehättävin ilmein. Morin säpsähti. Ei mitään epäilemistä, tuo hymyily oli tarkoitettu hänelle, se oli hyvinkin salainen kutsumus, hänen uneksimansa ja odottamansa merkki. Se tahtoi sanoa, tuo hymyily: "Olettekos te tyhmyri, olettekos te houkka, olettekos te hölmö, kun sillä lailla, olette istuneet paikallanne kuin tukki eilisillasta asti?"
"Nähkääs, tarkastakaahan minua, enkö minä ole viehättävä? Ja te jäätte tuolla lailla paikallenne koko yöksi, kahden kesken kauniin naisen kanssa, uskaltamatta mitään, suuri narri!"
Nainen hymyili edelleen, katsellen Morinia, vieläpä hän alkoi nauraakin. Morin joutui pois suunniltaan, hän etsi jotakin tilaisuuteen sopivaa sanaa, kohteliaisuutta jotakin sanottavaa, samantekevä, mitä. Mutta hän ei keksinyt mitään, ei mitään. Silloin, pelkurin rohkeuden valtaamana hän ajatteli: "Menköön syteen tai saveen", ja ryntäsi äkkiä, päistikkaa, kädet ojossa, suu himokkaana, naisen kimppuun, otti hänet käsivarsilleen ja suuteli häntä.
Yhdellä ponnahduksella nainen pääsi pystyyn ja huusi: "Auttakaa", ulvoen kauhusta. Ja hän avasi vaununoven, huiskutti käsiään, hulluna pelosta, yrittäen hypätä pois, samalla kuin Morin, epätoivoissaan, vakuutettuna siitä, että nainen joutuisi junan alle, pidätti häntä, pitämällä kiinni hameesta, änkyttäen: "Rouvani… oh!… rouvani."
Juna hiljensi vauhtiaan, pysähtyi. Kaksi rautatienpalvelijaa riensi avuksi nuoren naisen toivottomien merkinantojen kutsumana. Nainen vaipui heidän käsivarsilleen sammaltaen: "Tuo mies on tahtonut… on tahtonut… mi… mi…" Ja meni tainnoksiin.
Oltiin Manzén asemalla. Saapuvilla oleva santarmi pidätti Morinin.
Kun hänen raakamaisuutensa uhri oli tullut jälleen tajuihinsa, niin hän teki ilmiantonsa. Pöytäkirja laadittiin. Ja rihkamakauppias-parka ei päässyt kotiinsa ennenkuin seuraavana iltana, tietäen, että häntä odotti oikeusjuttu hyvien tapojen loukkaamisesta julkisella paikalla.
II.
Minä olin silloin Fanal des Charentesin päätoimittajana, ja minä näin
Morinin joka ilta Café du Commerce'ssa.
Seuraavana päivänä seikkailunsa jälkeen hän tuli minua tapaamaan, tietämättä mitä tehdä. Minä en salannut häneltä mielipidettäni: "Sinäpäs olet vasta sika. Sillä lailla ei saa käyttäytyä."
Hän itki; hänen vaimonsa oli lyönyt häntä; ja hän näki liikkeensä menevän perikatoon, nimensä loassa, häväistynä ja loukkaantuneiden ystäviensä olevan tervehtimättä häntä. Lopulta minun kävi häntä sääliksi, ja minä kutsuin toimittajatoverini Rivetin, joka oli pieni mies, koiranhammas ja hyvä antamaan hyviä neuvoja, saadakseni kuulla hänen mielipiteensä.
Hän kehoitti minua menemään yleisen syyttäjän puheille, joka oli minun ystäväni. Minä lähetin Morinin kotiinsa ja läksin sanotun viranomaisen luokse.
Siellä minä sain kuulla, että loukattu nainen oli nuori tyttö, neiti Henriette Bonnel, joka oli ollut Pariisissa hankkimassa itselleen opettajatarvaltakirjaa ja joka, orpo kun oli, vietti loma-aikansa enonsa ja tätinsä luona, jotka olivat Manzéssa asuvia, kunnon pikkuporvareita.
Se, mikä saattoi Morinin aseman vaikeaksi, oli se seikka, että eno oli pannut jutun vireille. Yleinen syyttäjä suostui kyllä jättämään asian sikseen, jos kanne peruutettiin. Ja tämä peruutus oli nyt saatava aikaan.
Minä palasin Morinin luokse. Tapasin hänet vuoteesta, sairaana mielenliikutuksesta ja surusta. Hänen vaimonsa, joka oli suuri, reipas, luiseva ja karvainen, piteli häntä pahoin lakkaamatta.
Rva Morin asettui vuoteen eteen, kädet puuskassa. Minä esitin asian ja hra Morin pyysi minua käymään tapaamassa tuota perhettä. Tehtävä oli vaikea, kuitenkin minä otin sen suorittaakseni. Miesraukka hoki yhtä mittaa: "Minä vakuutan sinulle, että minä en häntä edes suudellut, en tehnyt edes sitä. Sen minä sinulle vannon!"
Minä vastasin: "Samantekevä, sinä olet sittenkin sika." Ja minä otin häneltä tuhat frangia, jotka hän jätti minun käytettäväkseni parhaan ymmärrykseni mukaan.
Mutta kun minä en halunnut lähteä yksin tuolle seikkailuretkelle Bonnelien luokse, niin minä pyysin Rivetiä tulemaan mukaan. Hän suostui sillä ehdolla, että lähdettiin matkalle heti kohta, sillä hänellä oli huomispäivänä suoritettavana hyvin tärkeä asia La Rochellessa.
Kaksi tuntia myöhemmin me soitimme erään sievän maalaistalon ovikelloa. Kaunis, nuori tyttö tuli avaamaan meille oven. Se oli varmastikin hän. Minä sanoin hiljaa Rivetille: "Hitto vieköön, minä alan käsittää Morinia."
Eno, hra Tonnelet, oli Fanalin tilaajia, poliittisesti harras samanuskolainen. Hän otti meidät avosylin vastaan, onnitteli meitä, puristi meidän kättämme innoissaan sen johdosta, että oli saanut luokseen lehtensä molemmat toimittajat. Rivet kuiskasi korvaani: "Minä luulen, että me tulemme saamaan tämän Sika-Morinin jutun järjestymään."
Kun sisarentytär oli poistunut, niin minä esitin vaikean asiamme. Minä esitin hänelle häväistysjutun kaikki kauheudet, minä huomautin siitä välttämättömästä arvonalennuksesta, mikä tulisi nuoren tytön osaksi, kun sellainen juttu pääsisi leviämään, sillä koskaan ei uskottaisi, että kysymys oli vain pelkästä suutelemisesta.
Ukko näytti epäröivän; hän ei voinut mitään päättää ilman vaimoaan, jonka ei pitänyt palata kotiin ennenkuin myöhään illalla. Äkkiä hän päästi riemunhuudahduksen: "Katsokaas, minulla on mainio idea. Minä pidätän teidät, minä pidän teidät luonani. Te syötte meillä päivällistä ja jäätte meille yöksi, te molemmat; ja kun minun vaimoni saapuu, niin minä toivon, että me tulemme ymmärtämään toisiamme."
Rivet pani vastaan; mutta halu saada Sika-Morinin asia järjestetyksi sai hänet taipumaan, ja niin me hyväksyimme pyynnön.
Eno nousi istuimeltaan säteillen ilosta, kutsui sisarensa tytärtä ja ehdotti käyntiä omilla maillaan, julistaen: "Illaksi kaikki vakavat asiat."
Rivet ja hän alkoivat puhua politiikasta. Mitä minuun tulee, niin minä jäin pian muutamia askelia jälkeen, nuoren neidin keralla. Hän oli tosiaankin suloinen, hurmaava!
Ääretöntä varovaisuutta noudattaen minä aloin puhua hänelle hänen seikkailustaan koettaakseni saada hänestä liittolaisen.
Mutta hän ei näyttänyt olevan siitä vähimmässäkään määrässä hämillään; hän kuunteli minua sellaisen ihmisen eleellä, jota asia kovasti huvitti.
Minä sanoin hänelle: "Ajatelkaahan toki, neitiseni, kaikki niitä ikävyyksiä, joita teillä tulisi olemaan. Teidän pitäisi esiintyä oikeuden edessä, kestää kaikki ilkeämieliset katseet, puhua koko tuon kansan kesken, esittää julkisesti tuo surullinen vaununäytelmä. Nähkääs, meidän kesken sanottuna, ettekö te olisi tehnyt viisaammin, jos ette olisi hätyyttänyt, vaan työntänyt paikoilleen tuon siivottoman ihmisen, kutsumatta avuksenne rautatien palvelijoita, ja muuttanut yksinkertaisesti toiseen vaunuun?"
Hän alkoi nauraa. "Se on oikein, mitä te sanotte! mutta minkäs sille mahtaa? Minä pelkäsin, ja silloin kun ihminen pelkää, niin silloin hän ei käytä järkeään. Päästyäni tilanteesta selville minä kovastikin kaduin huutojani, mutta se oli liian myöhäistä. Ajatelkaapas, kun se tolvana syöksyi minun kimppuuni kuten raivostunut, sanomatta sanaakaan, hullun ilme kasvoillaan. Minä en edes käsittänyt, mitä hän minulta tahtoi." Hän katsoi minua suoraan silmiin olematta hämillään ja arastelematta. Minä sanoin itselleni: "Mutta hänpäs on velikulta, tämä tyttö. Minä käsitän hyvin, että Sika-Morin saattoi erehtyä."
Minä lisäsin leikilläni: "Neitiseni, teidän täytyy myöntää, että hänen käytöksensä on puolustettavissa, sillä eipä tosiaankaan kukaan voi joutua kahden kesken niin kauniin naisen kanssa kuin te olette tuntematta aivan oikeutettua halua suudella häntä."
Hän nauroi vielä vahvemmin, täydellä suulla: "Halun ja teon välillä on, herrani, tilaa kunnioitukselle."
Lause oli hullunkurinen, vaikkakin vähemmin selvä. Minä kysyin äkkiä: "No niin, nähkääs, jos minä nyt teitä suutelisin, minä, niin mitä te tekisitte?"
Hän pysähtyi tarkastaakseen minua kiireestä kantapäähän asti ja sanoi sitten rauhallisesti: "Oh, te, se ei ole sama asia." Minä sen tiesin, totisesti kylläkin koska minua kutsuttiin koko maakunnassa "kauniiksi Labarbeksi". Olin silloin kolmenkymmen vuotias, mutta minä kysyin: "Miksi niin sitten?"
Hän kohautti olkapäitään ja vastasi: "Nähkääs, siksi, että te ette ole yhtä hölmö kuin hän!" Sitten hän lisäsi, katsoen minuun alta kulmain: "Ettekä niin ruma."
Ennenkuin hän ennätti väistää pistin minä hänelle aimo muiskun poskeen. Hän hypähti syrjään, mutta liian myöhään. Sitten hän sanoi: "Kas vaan, te ette liioin ujostele, te. Mutta älkää uudistako tuota leikkiä."
Minä otin nöyrän ilmeen ja sanoin puoliääneen: "Oh! neitiseni, mitä minuun tulee, niin jos minä jotakin haluaisin, niin se olisi joutua oikeuden eteen samasta syystä kuin Morinkin."
Hän kysyi vuorostaan: "Miksi niin sitten?" Minä katsoin häntä vakavasti syvälle silmiin. "Siksi, että te olette kaikkein kauneimpia olentoja mitä on olemassa; siksi, että minulle olisi suuri suositus, arvonimi ja kunnia siitä, että olisin tahtonut tehdä teille väkivaltaa, sillä ihmiset sanoisivat nähtyään teidät: 'Kas vaan, Labarbe ei ole ryöstänyt sitä, mikä hänelle onnistuu, mutta yhtä kaikki hänellä on onnea.'"
Hän alkoi uudestaan nauraa täydestä sydämestä.
"Olettekos te hulluttelija?" Hän ei ollut vielä lopettanut hulluttelija-sanaa, kun minä jo syleilin häntä ja suutelin häntä ahneesti kaikkialle, missä vain löysin tilaa, hiuksiin, otsaan, silmille, välistä suulle, poskille, kaikkialle päähän, josta hän aina paljasti vasten tahtoaan jonkun nurkan koettaessaan varjella muita paikkoja.
Lopulta hän riuhtasi itsensä irti, punasena ja loukkaantuneena. "Te olette karkea, herrani, ja saatte minut katumaan sitä, että olen kuunnellut teitä."
Tartuin hänen käteensä, hieman hämilläni, sopertaen: "Anteeksi, neitiseni, anteeksi. Minä olen loukannut teitä, minä olen ollut raaka! Mutta älkää panko pahaksenne. Jospa te tietäisitte!… Etsin turhaan sopivaa puolustelua."
Hän lausui hetken päästä: "Herrani, minun ei tarvitse mitään tietää."
Sillä välin minä olin sen jo löytänyt, ja minä huudahdin: "Hyvä neiti, siitä on jo kokonainen vuosi, kun minä olen teitä rakastanut!"
Hän hämmästyi totisesti ja kohotti katseensa. Minä lisäsin: "Niin, neiti, kuulkaahan minua. Minä en tunne Morinia ja minä lasken mielelläni pilaa hänestä. Vähät siitä, vaikka joutuukin linnaan ja oikeuden eteen. Minä näin teidät täällä, vuosi sitten. Te olitte tuolla portilla. Nähdessäni teidät minä sain oikean iskun, eikä teidän kuvanne ole minua sen koommin jättänyt. Uskokaa minua tai älkää, vähät siitä. Minusta olette hurmaava. Teidän muistonne piti minua valloissaan; minä tahdoin nähdä teidät uudestaan, ja minä otin tekosyyksi tuon Morinin jutun ja niin minä saavuin tänne. Olosuhteet saivat minut menemään yli rajojen, antakaa minulle anteeksi, minä pyydän teitä, antakaa minulle anteeksi!"
Hän koetti minun katseestani päästä totuuden perille, valmiina nauramaan uudestaan, ja hän mutisi: "Valhettelija!"
Minä kohotin käteni ja sanoin vakavalla äänellä (ja minä luulen olleeni vakava): "Minä vannon, etten valehtele."
Hän sanoi yksinkertaisesti: "Älkäähän joutavia!"
Me olimme kahden kesken. Rivet ja eno olivat kadonneet tien käänteiden taakse. Ja minä tein hänelle oikean rakkaudentunnustuksen, pitkän, lempeän, taivutellen häntä ja suudellen hänen sormiaan. Hän kuunteli tätä kuten uutta ja mieluisaa asiaa, tietämättä, mitä siitä piti oikein uskoa.
Lopulta minä tunsin itseni hämmentyneeksi sanojeni johdosta. Minä olin kalpea, rasittunut, ja minua värisytti. Ja hiljaa minä kiedoin käsivarteni hänen vyötäistensä ympäri.
Minä puhelin matalalla äänellä hänen käherrettyihin kutreihinsa, jotka kiertelivät korvia. Hän tuntui kuolleelta, niin oli hän vaipunut unelmiinsa.
Sitten hänen kätensä osui minun käteeni ja puristi sitä; minä likistin häntä hiljaa vyötäisistä ja syleilin häntä vavisten ja yhä kiihkeämmin. Hän ei väistänyt ollenkaan. Minä kosketin hänen poskeaan huulillani, ja äkkiä minun huuleni etsimättä tapasivat hänen huulensa. Siitä tuli pitkä, pitkä suudelma, ja ties, miten kauan sitä olisi kestänytkään, jollen minä olisi kuullut takanani muutamien askelten päästä: "hm, hm."
Hän pakeni metsikön halki. Käännyin ympäri ja näin Rivetin, joka yhtyi minuun.
Hän pysähtyi keskelle tietä ja sanoi nauramatta: "Kas niin, silläkö lailla sinä järjestät Sika-Morinin asiaa?"
Vastasin itserakkaasti: "On parasta tehdä parhaansa, ystäväni. Ja entäs eno? Mitäs sinä olet saanut aikaan hänen kanssaan? Minä kyllä vastaan sisarentyttärestä, minä."
Rivet julisti: "Minulla on ollut vähemmän menestystä enon kanssa."
Tartuin hänen käsivarteensa, ja niin me sitten lähdimme taloon.
III.
Päivällisten lähetessä loppuaan minä olin joutua pois järjiltäni. Minä istuin hänen vieressään, ja lakkaamatta minun käteni tapasi hänen kätensä pöytäliinan alla, minun jalkani painoi hänen jalkaansa, meidän katseemme yhtyivät, sekaantuivat toisiinsa.
Sitten me teimme pienen kierroksen kuutamossa. Minä kuiskasin hänen korvaansa kaiken sen hellyyden, mikä täytti sydämeni. Minä likistin häntä itseäni vastaan, syleilin häntä vähän päästä, kostuttaen huuleni hänen huulissaan. Meidän edellämme eno ja Rivet keskustelivat keskenään. Heidän varjonsa seurasi heitä vakavana hiekkaisilla teillä.
Palattiin takaisin. Pian saapui sähkösanomapoika ja toi sähkösanoman, missä täti ilmoitti, ettei voinut saapua ennenkuin seuraavana, aamuna, seitsemän aikaan, ensimäisellä junalla.
Eno sanoi: "No niin, Henriette, mene näyttämään näille herroille heidän kamarinsa." Paiskattiin kättä vanhukselle ja noustiin yläkertaan. Henriette vei meidät ensiksi Rivetin huoneeseen, joka kuiskasi korvaani: "Ei olisi ollut vahingoksi, vaikka olisi vienyt meidät ensiksi sinun huoneeseesi." Sitten Henriette johti minut minulle määrättyyn kamariin. Jouduttuani hänen kanssaan kahden kesken minä otin hänet syliini ja koetin pimittää hänen järkeään ja voittaa hänen vastarintansa. Mutta kun hän tunsi, että hänen voimansa olivat pettämäisillään, niin silloin hän livahti tiehensä.
Minä heittäydyin vuoteeseen, hyvin ristiriitaisten tunteiden vallassa, hyvin kiihtyneenä, hyvin nolona, tietäen hyvin, ett'en tulisi nukkumaan ollenkaan, miettien kömpelöä käyttäytymistäni, kun ovelleni koputettiin hiljaa.
Kysyin: "Kuka siellä?"
Vieno ääni vastasi: "Minä."
Minä pukeuduin kiireesti ja avasin oven. Henriette astui sisään. "Minä unhoitin kysyä", hän sanoi, "mitä teille saa aamulla tuoda: suklaata, teetä, vaiko kahvia?"
Suljin hänet rajusti syliini ja ahmin häntä hyväilyilläni, sopertaen: "Tuokaa minulle… tuokaa minulle… tuokaa minulle…" Mutta hän livahti käsistäni, puhalsi sammuksiin kynttiläni ja katosi.
Jäin yksikseni. Olin raivoissani ja etsin pimeässä tulitikkuja, löytämättä niitä. Viimein minä löysin ja menin käytävään, puolihulluna, kynttilänjalka kädessäni.
Mitä minun piti tehdä? Minä en enää ajatellut, minä tahdoin löytää hänet, minä tahdoin saada hänet. Astuin muutamia askeleita miettimättä mitään. Sitten minun mieleeni juolahti: "Mutta jos minä astunkin enon huoneeseen, niin mitä minä silloin sanoisin?" Ja minä pysähdyin, aivot tyhjinä, sydämen jyskyttäessä kovasti. Muutamien sekuntien kuluttua minä keksin vastauksen: "Hitto soikoon, minä sanon etsiväni Rivetin huonetta puhuakseni hänelle hyvin tärkeästä asiasta."
Ja minä aloin tarkastaa ovia koettaen keksiä Henrietten ovea. Mutta mistään minä en saanut opastusta. Sattumalta minä tartuin erääseen avaimeen ja käänsin sitä, avasin oven ja astuin sisälle… Istuen vuoteellaan Henriette katseli minua pelästyneenä.
Silloin minä painoin oven lukkoon ja lähestyen häntä varpaillani sanoin hänelle: "Neitiseni, minä unhoitin pyytää teiltä jotakin luettavaa." Hän rimpuili ja pani vastaan, mutta pian minä avasin sen kirjan, jota minä hain. Minä en sano tässä sen nimeä. Se oli varmasti kaikkein ihmeellisimpiä romaaneja ja kaikkein jumalaisinta runoutta.
Kun olin kerta saanut käännetyksi ensimäisen sivun, niin hän antoi minun selailla sitä mieleni mukaan. Ja minä silmäilinkin niin monia lukuja, että minun kynttiläni paloi loppuun asti.
Kiitettyäni häntä minä hiivin suden askelilla huonettani kohden, kun raaka käsi pysäytti minut ja ääni, Rivetin ääni, sopatti vasten nenääni: "Sinäpäs olet aivan väsymätön tämän Sika-Morinin asian järjestämisessä!"
Kello seitsemän aamulla Henriette toi minulle itse kupin suklaata. Minä en ole koskaan juonut mitään sen kaltaista. Se oli sellaista, että sen tähden heittäisi henkensä, ytimekästä, samettimaista, hyvänhajuista, päihdyttävää. En voinut irroittaa suutani hänen kuppinsa suloisesta reunasta.
Tuskin oli nuori tyttö poistunut, kun Rivet astui sisään. Hän näytti hieman hermostuneelta, ärtyneeltä, sellaiselta, joka ei ole ollenkaan nukkunut. Hän sanoi minulle nyrpeällä äänellä: "Jos sinä sillä lailla jatkat, niin sinä lopulta turmelet koko tämän Sika-Morinin asian."
Kello yhdeksän täti saapui. Keskustelu muodostui lyhyeksi. Nuo kunnon ihmiset peruuttivat kanteensa, ja minä jätin viisisataa frangia paikkakunnan köyhille.
Sitten meitä tahdottiin jäämään vielä siksi päiväksi. Luvattiinpa järjestää erityinen huviretki raunioille. Vanhempainsa selän takaa Henriette nyökkäsi minulle päällään: "Niin, jääkäähän toki." Minä suostuin, mutta Rivet piti itsepintaisesti kiinni lähdöstä.
Minä vedin hänet syrjään, minä pyysin häntä ja minä rukoilin häntä; minä sanoin hänelle: "Kas niin, veli Rivet, tee tämä minun vuokseni!" Mutta hän näytti ärtyneeltä ja toisti minulle vasten naamaa: "Minä olen jo saanut tarpeekseni, kuuletkos sinä, tästä Sika-Morinin asiasta."
Ja niin minä olin pakotettu myöskin lähtemään. Lähtö oli vaikeimpia hetkiä elämässäni. Tätä asiaa minä olisin ollut järjestämässä vaikka koko ikäni.
Vaunussa, äänettömien ja voimakkaiden kädenpuristusten jälkeen, mikä tapahtui hyvästijätettäessä, minä sanoin Rivetille: "Sinä et ole mitään muuta kuin aika nauta." Hän vastasi: "Veliseni, sinä aloit ärsyttää minua niin vietävän tavalla."
Saapuessamme Fanalin toimitukseen minä huomasin suuren ihmisjoukon, joka odotti meitä. Kun tulimme näkyviin, niin kuului huutoja. "No niin, saitteko tämän Sika-Morinin asian järjestetyksi?"
Koko La Rochelle oli asian johdosta jännityksissä. Rivet, jonka huono tuuli oli haihtunut matkalla, saattoi tuskin pidättää nauruaan selittäessään: "Kyllä se on järjestetty, Labarbe on sen saanut aikaan."
Ja me menimme Morinin luokse.
Hän oli pitkällään nojatuolissaan, sinappitaikinakääreitä jalassa ja kylmä vesikääre päässä, menehtymäisillään tuskasta. Ja hän yski lakkaamatta, pientä kuivaa kuolevan yskää, ilman että voitiin sanoa, mistä hän tuon röhän oli saanut. Hänen vaimonsa katseli häntä naarastiikerin silmillä valmiina syömään hänet elävältä.
Kun Morin näki meidät, niin hän vapisi pitkin pituuttaan. Minä sanoin: "Se on järjestetty, mutta älä tee toiste mitään sellaista."
Hän nousi, läkähtyneenä, tarttui minun käsiini ja suuteli niitä kuin jonkun prinssin käsiä, itki, oli vähällä mennä tainnoksiin, suuteli Rivetiä, vieläpä rouva Moriniakin, joka työnsi hänet takaisin nojatuoliin.
Mutta Morin ei koskaan toipunut saamastaan iskusta, hänen mielenliikutuksensa oli ollut liian väkivaltainen.
Koko maakunnassa ei häntä kutsuttu muuksi kuin Sika-Moriniksi, ja tuo lisänimitys se viilsi häntä kuin miekanterä joka kerta kuin hän kuuli sitä käytettävän.
Kun katupoika huudahti kadulla: "Sika", niin hän käänsi vaistomaisesti päätään. Hänen ystävänsä kiusasivat häntä hirveillä pilapuheilla, kysyen häneltä joka kerta, kun hän söi kinkkua: "Eihän tämä vain ole sinun lihaasi?"
Hän kuoli parin vuoden perästä.
Vuonna 1875 minä olin edustajaehdokkaana ja jouduin erinäisten asiain vuoksi käymään Tousserren uuden notaarin, Bellonclen luona. Suuri, lihava ja kaunis nainen avasi minulle oven.
— Te ette enää tunne minua? hän sanoi. Minä änkytin: — Mutta… en totisesti… rouvani.
— Henriette Bonnel.
— Ah! — Ja minä tunsin kalpenevani. Hän ei näyttänyt ollenkaan olevan hämillään, vaan hymyili katsellen minua.
Kun hän oli jättänyt minut kahden kesken miehensä kanssa, niin tämä tarttui käsiini ja puristi niitä niin, että ne olivat aivan taittua: "Siitä on jo kauan, hyvä herra, kun minä olen halunnut tulla teitä tapaamaan. Minun vaimoni on niin paljon puhunut teistä. Minä tiedän… niin, minä tiedän, millaisissa valitettavissa olosuhteissa te olette tullut hänet tuntemaan, minä tiedän myöskin, miten erinomaisesti te olette esiintynyt, täynnä hienotunteisuutta, tahdikkaasti ja kokonaan uhrautuneena sille…" Hän epäröi hetkisen ja lausui sitten matalammalla äänellä, aivankuin olisi sanonut jonkun sopimattoman sanan: "… Sika-Morinin asialle."
HUONE N:o 11.
Mitenkä! ettekö te tiedä, miksi raastuvanoikeuden ensimäinen osaston puheenjohtaja hra Amandon siirrettiin toiselle paikkakunnalle?
— En, en ollenkaan.
— Liioin ei hän itse ole sitä saanut tietää. Mutta se on mitä omituisin juttu.
— Kertokaa se minulle.
Te muistatte hyvin rva Amandon'en, tuon sievän, pienen, tummaverisen ja laihan naisen, joka oli niin arvossapidetty ja hieno, että häntä kutsuttiin rva Margueriteksi koko Perthuis-le-Longissa.
— Muistan kylläkin.
— No niin, kuulkaahan sitten. Te muistatte myöskin, miten häntä kunnioitettiin ja rakastettiin enemmän kuin ketään muuta koko kaupungissa. Hän osasi ottaa vastaan vieraansa, järjestää juhlan tai jonkun hyväntekeväisyystyön, keksiä rahaa köyhille ja huvittaa nuorta väkeä tuhannella eri tavalla.
Hän oli kuitenkin hyvin aistikas ja keimaileva, mutta hänen keimailunsa oli platoonista ja hänen aistikkuutensa nuoreuden hurmaavaa aistikkuutta, sillä tämä pieni rouva oli maaseutulainen, mutta hienonhieno maaseutulainen.
Herrat kirjailijat, jotka kaikki ovat pariisilaisia, ylistävät pariisitarta yli muiden, koska he eivät tunne muita kuin hänet, mutta minä vakuutan, minä, että maaseudun nainen on sata kertaa arvokkaampi, kun hän vaan on erinomaista lajia.
Hienolla maaseudun naisella on aivan erikoinen käytöstapansa, mikä on paljon herkkätuntoisempi kuin pariisittaren, paljon vaatimattomampi, hän ei lupaa mitään ja antaa paljon, kun sen sijaan pariisitar enimmäkseen lupaa paljon eikä anna mitään riisuutuneelle miehelle.
Pariisitar on kaiken näennäisen riemuvoitto ja hienon julkeuden edustaja. Maaseudun nainen on todellisen kainouden esikuva.
Pikkuinen, pirteä maaseudun nainen, jolla on vilkas porvarinaisen ilme, koulukodin kasvatin eksyttävä vilpittömyys, hymy, joka ei sano mitään, ja osuvat, pienet, hyvät, mutta hellittämättömät intohimot, osaa käyttää tuhat kertaa suurempaa viekkautta, nokkeluutta ja naisellista kekseliäisyyttä kuin kaikki pariisittaret yhteensä pyrkiessään tyydyttämään mielihalujaan tai paheellisia taipumuksiaan, herättämättä mitään epäluuloja, synnyttämättä mitään juoruja tai hälinää siinä pienessä kaupungissa, joka tarkkaa häntä kaikkine silmineen ja akkunoineen.
Rva Amandon oli tuon harvinaisen, mutta hurmaavan ihmisluokan tyypillinen edustaja. Koskaan ei häntä oltu epäilty, koskaan ei oltu ajateltu, että hänen elämänsä ei olisi yhtä kirkas kuin hänen katseensa, joka oli karkulaisen, läpinäkyvä ja kuuma, mutta niin nuhteeton — kuten saatte kuulla!
Hän oli siis ihmeteltävän ovela, nerokkaan kekseliäs, erinomaisen sukkela ja uskomattoman koruton.
Hän valitsi kaikki rakastajansa sotilaiden keskuudesta ja piti kutakin kolme vuotta eli niin kauan kuin varusväki viipyi paikkakunnalla. — Nähkääs — hän ei ollut rakastunut, hänellä oli aisteja.
Kun uusi rykmentti saapui Perthuis-le-Longiin, niin hän otti tarkan selvän kaikista upseereista kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä — sillä ennen kolmeakymmentä ei olla vielä vaiteliaita. Neljänkymmenen jälkeen taas alkaa usein heikontuminen.
Oh! hän tunsi kantajoukon yhtä hyvin kuin everstinkin. Hän tiesi kaikki, kaikki, tutunomaiset tavat, kasvatuksen, koulutuksen, fyysilliset ominaisuudet, kestävyyden, luonteen rauhallisuuden tai väkivaltaisuuden, omaisuuden, säästäväisyyden tai tuhlaavaisuuden. Sitten hän teki valintansa. Hän piti enemmän käytökseltään kylmistä, jotka siinä suhteessa olivat hänen kaltaisiaan, mutta hän tahtoi, että ne olivat kauniita. Hän katsoi myöskin, että heillä ei ollut mitään tunnettua suhdetta, ei mitään intohimoa, mikä olisi jättänyt jälkeä tai synnyttänyt jotakin hälinää. Sillä ihminen, jonka rakkaussuhteista tiedetään kertoa, ei ole koskaan tarpeeksi vaitelias. Keksittyään sen, joka saattoi rakastaa häntä säännönmukaiseen majailuun kuuluvat kolme vuotta, hänen tehtäväkseen jäi vaan suhteen solmiaminen.
Miten monet naiset olisivatkaan olleet pulassa, olisivat käyttäneet tavallisia keinoja, kulkeneet kaikkien kulkemia teitä, olisivat antaneet hakkailla itseään, pannen merkille menestyksen ja vastarinnan kaikki asteet, sallien jonakin päivänä suudella sormiaan, seuraavana päivänä rannettaan, seuraavana päivänä poskeaan, sitten suutaan ja sitten kaikkea.
Hänellä oli paljon nopeampi keino, paljon älykkäämpi, paljon varmempi. Hän järjesti tanssiaiset.
Valittu upseeri pyysi sitten talon emännän tanssiin. Silloin valssin pyörteissä, nopean liikkeen huumaamana, tanssin hurman päihdyttämänä rva Amandon painautui häntä vastaan aivan kuin antautuakseen ja puristi hänen kättään pitkään ja hermostuneesti.
Jos upseeri ei ymmärtänyt häntä, niin hän oli hölmö, ja rva Amandon siirtyi seuraavaan, jonka hän oli halunsa salkussa merkinnyt n:o 2:lla.
Jos upseeri ymmärsi, niin asia oli valmis ilman mitään melua, ilman huonoon valoon saattavaa lemmenleikkiä, ilman tiheitä vieraskäyntejä.
Voisiko olla mitään yksinkertaisempaa ja käytännöllisempää?
Miten naisten tulisikaan käyttää senlaatuisia keinoja saattaakseen meidät ymmärtämään, että miellytämme heitä! Missä määrin tämä vähentäisi vaikeuksia, epäilyjä, levottomuutta, kiihtymystä, väärinkäsitystä, tekisi tarpeettomiksi sanoja ja eleitä. Miten usein me sivuutamme mahdollisen onnen, aavistamatta, siitä mitään, sillä kuka voi tunkea ajatusten salaisuuksiin, tahdon salaiseen raukenemiseen, kuka voi ymmärtää lihan äänetöntä kutsua, kaikkea naisen sielun tuntemattomuutta, naisen, jonka suu pysyy kiinni ja katse läpitunkemattomana ja kirkkaana.
Kun upseeri oli ymmärtänyt, niin hän pyysi tilaisuutta tavata. Mutta rva Amandon antoi hänen odottaa kuukauden tai puolitoista, voidakseen vakoilla häntä, oppiakseen hänet tuntemaan ja ryhtyäkseen varokeinoihin, jos hänessä oli jokin vaarallinen vika.
Sillä välin upseeri vaivasi päätään saadakseen selville, missä he voisivat vaaratta tavata toisensa, ja teki vaikeita ja epävarmoja suunnitelmia.
Sitten, jossakin julkisessa juhlassa, rva Amandon sanoi hänelle matalalla äänellä:
— Menkää tiistai-iltana kello yhdeksän Kultaisen Hevosen hotelliin, mikä on lähellä vallia, Vouziérsin tien varrella, ja kysykää neiti Clarissea. Minä odotan teitä siellä. Mutta olkaa kaikin mokomin siviilivaatteissa.
Tässä tuntemattomassa matkailijakodissa rva Amandonilla oli ollut kahdeksan vuotta kalustettu huone vuokrattuna vuodeksi kerrallaan. Se oli ollut hänen ensimäisen rakastajansa idea, jonka rouva oli havainnut käytännölliseksi, ja kun mies oli mennyt, niin hän pidätti komeron itsellään.
Oh! se oli huononpuoleinen komero, jonka seinät olivat verhotut vaaleanharmailla, sinikukkaisilla papereilla, komero, missä oli kuusesta tehty vuode musliiniverhoineen, nojatuoli, minkä majapaikan-pitäjä oli ostanut hänen määräystensä mukaisesti, kaksi tuolia, sänky, matto ja muutamia välttämättömiä maljakoita. Ja mitä muuta olisi sitten vielä tarvittu?
Seinillä oli kolme suurta valokuvaa. Kolme everstiä ratsain, hänen kolme rakastajaansa! Miksi sitten! kun hän ei ollut voinut säilyttää heidän kuvaansa ja suoranaista muistoa heistä, niin hän oli kenties tahtonut sillä lailla, välillisesti, saada heidät pysymään muistossaan.
Eikö kukaan ollut koskaan tuntenut häntä näillä käynneillä Kultaisessa Hevosessa, kysynette? Ei kukaan! Ei koskaan! Rva Amandonin käyttämä keino oli ihmeellinen ja yksinkertainen. Hän oli suunnitellut ja järjestänyt sarjan hyväntekeväisyys- ja hartauskokouksia, joihin hän usein meni ja joista hän oli välistä poissa. Aviomies, tuntien hänen hurskaat työnsä, jotka tuottivat hänelle, aviomiehelle, suuria kuluja, ei osannut millään lailla epäillä vaimoaan.
Kun kohtaus oli sovittu, niin rva Amandon sanoi päivällispöydässä palvelijain kuullen:
— Tänä iltana minä menen "yhdistykseen suolivöiden valmistamiseksi halpautuneita vanhuksia varten."
Ja hän läksi kahdeksalta, kävi yhdistyksessä mistä poistui pian, kulki eri katuja ja, havaittuaan olevansa yksin jollakin katupahasella, jossakin pimeässä nurkassa, hän riisui hattunsa, pani sen sijalle lapsenhoitajan myssyn, jonka hän oli tuonut päällysviittansa alla, otti esille valkean esiliinan, jonka hän oli kätkenyt samalla tavalla, sitoi sen vyölleen, ja kantaen pyyhinliinassa hattuaan ja lyhyttä kappaa, joka äsken oli peittänyt hänen olkapäänsä, hän kulki sipsuttaen, arastelematta, verhoamattomin lantein, pikkuisena piikatyttönä, joka on lähetetty asialle. Välistä hän oikein juoksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut niin turkasen kiire.
Kuka olisi voinut tuntea tässä hennossa ja elävässä palvelustytössä ensimäisen osaston presidentin Amandonin rouvan?
Hän saapui Kultaiseen Hevoseen, nousi ylös portaita kamariinsa, jonka avain oli hänellä. Majapaikan-pitäjä, mestari Trouveau, nähdessään hänen menevän konttorin ohitse, mutisi:
— Kas Clarisse-neitiä, kun rientää lemmenkohtaukseen.
Tuo suuri veitikka oli arvannut jotakin, mutta hän ei koettanut saada mitään lisätietoja, ja suuri oli varmasti hänen hämmästyksensä, kun sai tietää, että hänen vuokralaisensa oli rva Amandon, rva Marguerite, miksi häntä kutsuttiin Perthuis-le-Longissa. Tuo hirveä paljastus tapahtui seuraavalla tavalla.
* * * * *
Neiti Clarisse ei koskaan käynyt kohtauksella kahtena iltana perätysten, ei koskaan, ollen liian hieno ja viisas tehdäkseen mitään sellaista. Ja mestari Trouveau tiesi sen hyvin, sillä kertaakaan kahdeksassa vuodessa hän ei ollut nähnyt hänen saapuvan seuraavana päivänä käyntinsä jälkeen. Olipa hän, mestari Trouveau, ahdinkopäivinä usein vuokrannut sanotun kamarin yhdeksi yöksi.
Mutta nyt viime kesänä hra presidentti Amandon viipyi poissa kotoa kokonaisen viikon. Oli heinäkuu, rouva oli kiihkoissaan, ja kun ei ollut mitään pelkoa tulla yllätetyksi hän kysyi rakastajaltaan, kauniilta komendantti Varangellesilta, eräänä tiistai-iltana, jättäessään hänet, tahtoiko tämä tulla häntä tapaamaan seuraavana päivänä. Komendantti vastasi:
— Kernaasti!
Sovittiin, että he tapaisivat toisensa keskiviikkona tavalliseen aikaan. Rva Amandon sanoi hiljaa:
— Rakkaani, jos sinä saavut aikaisemmin, niin käy vuoteeseen odottamaan minua.
He syleilivät toisiaan ja erkanivat.
Seuraavana päivänä, kymmenen aikaan, mestari Trouveau luki "Perthuisin Kuulumisia" mikä oli kaupungin tasavaltalaisten äänenkannattaja, ja huusi kaukaa vaimolleen, joka höyhensi lintua pihalla:
— Koleerakin on päässyt paikkakunnalle. Yksi mies on kuollut siihen eilen Vauvignyssä.
Sitten hän ei tuuminut sitä sen enempää, hänen majatalonsa oli täynnä ihmisiä, ja liike luisti hyvin.
Keskellä päivää ilmestyi eräs matkustaja, jalan, eräänlainen matkailija, joka tilasi itselleen vankan aterian, juotuaan pari lasia absinttia. Ja kun ilma oli kovin kuuma, niin hän kiskoi litran viiniä ja, vähintäin pari litraa vettä.
Sitten hän tilasi kahvia, otti pari naukkua, tai tarkemmin sanottuna kolme. Tuntien itsensä hieman väsyneeksi hän pyysi itselleen huonetta nukkuakseen tunnin tai kaksi. Yhtään komeroa ei ollut vapaana, ja isäntä, kysyttyään ensin vaimonsa mielipidettä, antoi vieraalleen Clarissen huoneen.
Matkailija astui sisään. Kun kellon lähetessä viittä hän ei ollut vielä tullut näkyviin, niin isäntä meni häntä herättämään.
Mikä hämmästys, hän oli kuollut!
Majatalonpitäjä meni hakemaan vaimoaan:
— Kuulehan, se taiteilija, jonka minä sijoitin huoneeseen n:o 11, on luullakseni kuollut.
Emäntä kohotti kätensä ylös. — Mahdotonta! Herra Jumala! Onkohan se nyt koleeraa? Isäntä pudisti päätään: — Minä luulisin pikemminkin, että kysymyksessä on aivohalvaus, koska hän on käynyt mustaksi kuin viinin pohjasakka.
Mutta pelästynyt porvarinainen hoki:
— Tästä ei saa puhua mitään, tästä ei saa puhua mitään, luulisivat koleeraksi. Mene tekemään ilmoitus viranomaisille äläkä puhu muille mitään. On parasta korjata hänet yöllä, niin ei kukaan näe.
Isäntä mutisi:
— Neiti Clarisse oli täällä eilen, huone on vapaa tänä iltana.
Ja hän meni hakemaan lääkäriä, joka totesi kuoleman tapahtuneeksi halvauksesta, yltäkylläisen aterian jälkeen. Sitten sovittiin poliisikomisaariuksen kanssa, että ruumis kuljetettaisiin pois keskiyöllä, jottei mitään epäluuloja syntyisi hotellissa.
* * * * *
Kello oli tuskin yhdeksän kun rva Amandon nousi salakähmäisesti Kultaisen Hevosen portaita ilman että kukaan näki häntä sinä päivänä. Hän saapui ovensa eteen, avasi sen ja astui sisään. Kamiinalla paloi kynttilä. Hän kääntyi vuodetta kohden. Komendantti oli käynyt vuoteeseen, mutta oli vetänyt verhot kiinni.
Hän lausui:
— Rakkaani, odota hieman, minä tulen.
Ja hän riisuutui kuumeentapaisella kiireellä heittäen kenkänsä maahan ja kureliivinsä nojatuolille. Kun sitten hänen musta pukunsa ja riisutut hameensa olivat pudonneet kehäksi hänen ympärilleen, tuli hän näkyviin punaisessa silkkipaidassaan kuten juuri puhjennut kukkanen.
Kun komendantti ei ollut maininnut sanaakaan, niin hän kysyi:
— Nukutkos sinä, härkäseni?
Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Rva Amandon alkoi nauraa mutisten:
— Kas vaan, kun nukkuu. Sepäs on hullunkurista!
Hän oli jättänyt jalkaansa mustat silkkiset sukkansa ja ponnahtaen vuoteeseen hän pujahti lakanain väliin vikkelästi, ja herättääkseen äkkiä komendantin hän suuteli täydellä suulla ja syleili kiihkeästi matkustajan kangistunutta ruumista!
Sekunniksi hän jäi liikkumattomaksi, ollen liian kauhuissaan käsittääkseen mitään. Mutta tuon liikkumattoman lihan kylmyys herätti hänessä hirveän, mielettömän kauhun ennenkuin hän pystyi mihinkään ajatustoimintaan.
Hän hypähti vuoteesta, vavisten kiireestä kantapäähän, sitten, juosten kamiinan luokse hän sieppasi kynttilän, palasi ja tarkasti! Ja hän huomasi hirveät kasvot, joita ei ollenkaan tuntenut, mustat, pöhöttyneet, kiinnipainuneine silmineen ja hirveine irvistävine ilmeineen.
Häneltä pääsi huuto, sellainen terävä ja loppumaton, joka pääsee naisilta, kun he ovat joutuneet pois suunniltaan, ja pudottaen kynttilän hän avasi oven ja juoksi pakoon, alastomana, pitkin käytävää kirkuen hirveällä tavalla.
Eräs kauppamatkustaja, joka asui n:o 4:ssä, riensi ulos sukkasillaan ja sai hänet syliinsä.
Kauppamatkustaja kysyi pelästyneenä:
— Mitä nyt on tapahtunut, kaunokaiseni? Rva Amandon hoki epätoivoisena:
— Minun… huoneessani… on… on… on joku tapettuna…
Muita matkustajia ilmaantui. Isäntä riensi myöskin paikalle.
Samassa komendanttikin ilmestyi pitkine vartaloineen käytävän päähän.
Nähtyään hänet rva Amandon heittäytyi häntä kohden huutaen:
— Pelastakaa minut, pelastakaa minut, Goutran… Meidän huoneessamme on joku tapettu.
* * * * *
Selittelyt olivat vaikeita. Hra Trouveau esitti kuitenkin asian ja pyysi, että neiti Clarisse, josta hän vastasi päällään, olisi heti kohta laskettu vapaaksi. Mutta sukkasillaan oleva kauppamatkustaja, tutkittuaan ruumista, vakuutti, että kysymyksessä oli rikos, ja taivutti muut matkustajat estämään neiti Clarissen ja hänen rakastajansa vapaaksipäästämisen.
Heidän täytyi odottaa poliisikomisariuksen tuloa, joka päästi heidät vapaiksi, mutta ei pitänyt kieltään kiinni.
Seuraavana kuukautena hra Amandon sai virkaylennyksen ja siirrettiin toiselle paikkakunnalle.
ROGERIN KEINO.
Olin Rogerin kanssa kävelemässä boulevardilla, kun jokin kaupustelija, huusi meidän lähellämme:
— Ostakaa keino, minkä avulla päästään anopista! Ostakaa! Ostakaa!
Pysähdyin ja sanoin toverilleni:
— Tuo huuto johtaa mieleeni kysymyksen, jonka olen aikonut jo kauan sitten tehdä sinulle. Mikä on se "Rogerin keino", josta sinun vaimosi aina puhuu? Hän on huvitettu siitä niin hassusti ja salamyhkäisesti, että minusta tuntuu kuin se olisi jotakin espanjankärpäslääkettä, jonka salaisuuden sinä tunnet. Joka kerta kun hänen kuultensa puhutaan jostakin väsyneestä, nääntyneestä, kuihtuneesta nuoresta miehestä, niin hän kääntyy sinuun päin ja sanoo, nauraen:
— Hänelle pitäisi neuvoa Rogerin keino. Ja mikä tässä asiassa on kaikkein hullunkurisinta, on se, että sinä punastut joka kerta.
Roger vastasi:
— Ja syytä onkin, ja jos minun vaimoni oikeastaan aavistaisi, mistä hän puhuu, niin hän vaikenisi, sen vakuutan sinulle. Minä kerron sinulle tämän historian, sinulle. Sinä tiedät, että minä olen nainut lesken, johon minä olin kovin rakastunut. Vaimoni on aina ollut vapaa puheissaan, ja ennenkuin minä otin hänet lailliseksi aviokumppanikseni, minä olin usein hänen kanssaan hieman liukkaassa keskustelussa, mikä muuten on sallittua leskien kanssa, joka osaavat höystää puhettaan. Hän piti kovin hauskoista jutuista, kursailemattomista kaskuista, kaikella kunnioituksella sanottuna. Tietyissä tapauksissa kielen synnit eivät ole raskaita. Hän on suorasukainen, minä olen hieman arka, ja ennen naimisiinmenoamme hän usein huviksensa saattoi minut pulaan kysymyksillään ja pilapuheillaan, joihin minun ei ollut helppo vastata. Kenties juuri tuo suorasukaisuus sai minut rakastumaan häneen. Mitä rakastumiseen tulee, niin minä sitä olin kiireestä kantapäähän, sieluineni ja ruumiineni, ja hän sen tiesi, tuo ilkiö.
Me päätimme viettää häämme ilman mitään menoja, ilman matkaa. Kirkossa tapahtuneen vihkimisen jälkeen me tarjoaisimme todistajillemme kevyen aterian, ajelisimme sitten hieman kahden kesken, vaunuilla, ja palaisimme sitten minun luokseni päivällisille, Helderin kadulla.
Kun meidän todistajamme olivat lähteneet, niin me nousimme ajoneuvoihin, ja minä pyysin kuskia ajamaan Boulognen metsään. Kesäkuun loppu oli käsillä, ilma oli ihmeen ihana.
Kun jouduimme kahden kesken, niin hän alkoi nauraa.
— Minun hyvä, rakas Rogerini, nyt on aika armastella. Saas nähdä, miten taitava te siinä olette.
Sellaisen haasteen saatuani minä tunsin itseni heti herpaistuksi. Minä suutelin hänen kättään ja kertasin: Minä rakastan teitä. Minä rohkaisin itseni pari kertaa ja suutelin häntä niskaan, mutta minä arastelin ohikulkijain vuoksi. Hän toisti toistamasta päästyään härnäävällä ja hullunkurisella ilmeellä: "Entäs sitten… entäs sitten…" Tuo "entäs sitten" hermostutti minua ja sai minut lohduttomaksi. Eihän nyt sovi vaunussa, Boulognen metsässä, keskellä kirkasta päivää…. Sinä käsität.
Hän näki minun hämilläänoloni ja se huvitti häntä. Vähän päästä hän toisti:
— Pelkään pahoin epäonnistuneeni. Te saatte minut kovin levottomaksi.
Minä myöskin, minä aloin käydä levottomaksi itseni suhteen. Kun minua pelotetaan, niin minä en pysty mihinkään.
Päivällisillä hän oli hurmaava, ja saadakseni rohkeutta minä laskin palvelijani menemään, sillä hänen läsnäolonsa kiusasi minua. Oh! me aterioimme mukavasti, mutta sinä tiedät, miten hulluja rakastuneet ovat. Me joimme samasta lasista, me söimme samalta lautaselta ja käytimme samaa haarukkaa. Me söimme vohvelia molemmista päistä, niin että meidän huulemme yhtyivät keskellä. Hän sanoi minulle:
— Minä tahtoisin hieman samppanjaa.
Olin unhoittanut pullon tarjoilupöydälle. Otin sen esille, kiskoin irti siteet ja painoin suullista saadakseni sen lähtemään. Mutta se ei irtaantunut. Gabrielle alkoi hymyillä ja mutisi:
— Huono enne.
Minä työnsin peukalollani korkin paisunutta päätä, taivutin sitä oikealle ja vasemmalle, mutta turhaan, ja äkkiä minä taitoin korkin pullon suuta myöten.
Gabrielle huokasi:
— Minun Roger-parkani!
Minä otin korkkiruuvin ja kiersin sen siihen osaan korkkia, joka oli jäänyt pullon suuhun. Mutta minä en saanut sitä kohoamaan, minun täytyi kutsua Prosper avukseni. Vaimoni nauroi tällöin täyttä kurkkua ja toisti:
— Kas niin… kas niin… minä näen, että voin luottaa teihin.
Hän oli puolihumalassa.
Kahvin jälkeen, kolmen neljännestunnin kuluttua, hän oli kokonaan päihtynyt.
Kun lesken laittaminen häävuoteeseen ei vaadi mitään niitä äidillisiä menoja, jotka ovat välttämättömiä nuoreen tyttöön nähden, niin Gabrielle meni rauhallisesti huoneeseensa sanoen minulle:
— Vedelkää nyt haikuja neljännestuntia.
Kun minä menin hänen luokseen, niin minulta puuttui luottamusta omaan itseeni, minä tunnustan sen. Tunsin itseni hermostuneeksi, kiihtyneeksi ja noloksi.
Asetuin aviomiehen paikalle. Hän ei sanonut mitään, katseli vaan minua hymy huulillaan, ilmeisesti halukkaana tekemään pilaa minusta. Tämä iva, tällaisella hetkellä, saattoi minut lopultakin kokonaan hämilleni ja, minä myönnän sen, katkaisi minulta — kädet ja jalat.
Kun Gabrielle huomasi minun… pulmallisen asemani, niin hän ei tehnyt mitään rohkaistakseen minua, vaan pikemmin päinvastoin. Hän kysyi minulta, hieman välinpitämättömällä ilmeellä:
— Senkö verran teissä on aina luontoa?
En voinut olla vastaamatta:
— Kuulkaapas, te olette sietämätön.
Silloin hän alkoi nauraa ja oikein kohtuuttomasti, hävyttömästi, ärsyttävästi.
On totta, että minä näytin hyvin surkealta, että minun ilmeeni oli hyvin ällistynyt.
Vähän päästä, kahden iloisen naurunpuuskan välillä, hän lausui, ollen läkähtymäisillään:
— No niin… rohkeutta… hieman pontevuutta… ystävä… ystävä raukka.
Sitten hän alkoi taas nauraa niin hurjasti, että se muuttui kirkumiseksi.
Lopulta minä tunsin itseni niin herpaistuksi, niin vimmastuneeksi sekä itseäni että häntä vastaan, että minä käsitin välttämättömäksi lähteä tieheni, taikka muutoin minä olisin tullut lyöneeksi häntä.
Minä ponnahdin pois vuoteesta ja pukeuduin nopeasti ja raivoisasti, sanomatta sanaakaan.
Hän rauhoittui äkkiä, ja käsittäen, että olin suuttunut, hän kysyi:
— Mitäs te nyt teette? Minne te nyt menette?
Minä en vastannut, vaan laskeuduin alas kadulle. Minä olisin halunnut tappaa jonkun, kostaa jollekin, tehdä jonkun hullutuksen. Minä marssin eteenpäin pitkin askelin, ja yht'äkkiä juolahti mieleeni mennä tyttöjen luokse.
Kuka tietää? Sepäs olisi koe, kenties treenausta? Joka tapauksessa se olisi kostoa! Ja jos minun vaimoni tulisi minua koskaan pettämään, niin minä olisin sentään pettänyt häntä ensiksi.
En epäröinnyt ensinkään. Tiesin lähellä erään sopivan talon, ja sinne minä riensin ja astuin sisään kuten ihmiset, jotka heittäytyvät veteen nähdäkseen, osaavatko vielä uida.
Minä uin ja hyvin uinkin. Ja minä viivyin siellä kauan, nauttien salaisesta ja hienonhienosta kostostani. Sitten minä jouduin kadulle sinä raittiina hetkenä, jolloin yö on loppumaisillaan. Tunsin itseni nyt tyyneksi ja varmaksi, tyytyväiseksi ja rauhalliseksi ja, kuten minusta vielä tuntui, valmiiksi urostekoihin.
Sitten minä palasin hitaasti kotiin ja avasin hiljaa huoneeni oven.
Gabrielle luki, nojaten kyynärpäällään korvatyynyyn. Hän kohotti päätään ja kysyi aralla äänellä:
— Tekö siellä? Mitä te olette oikein toimittanut?
En vastannut mitään. Riisuuduin suurella varmuudella. Ja voittoisana isäntänä minä valtasin sen paikan, jonka olin arkana jättänyt.
Hän hämmästyi ja oli vakuutettu siitä, että minä olin käyttänyt jotakin salaperäistä keinoa.
Ja nyt hän puhuu, joka tilaisuudessa, Rogerin keinosta kuten jostakin erehtymättömästä, tieteellisestä menetelmästä.
Mutta kas! siitä on kymmenen vuotta, ja nykyisin samalla kokeella ei olisi suuriakaan menestymisen mahdollisuuksia, ainakaan minuun nähden.
Mutta jos sinulla on joku ystävä, joka pelkää kesäyön mielenliikutuksia, niin neuvo hänelle minun sotajuoneni ja vakuuta hänelle, että kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen viiteen vuoteen ei ole mitään parempaa tapaa kureliivien avaamiseen, kuten sire de Brantôme olisi sanonut.