Haudankaivajan kertomuksia

HAUDANKAIVAJAN KERTOMUKSIA

Kirj.

K. J. Gummerus

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1899.

SISÄLLYS:

 Alkulause.
 Luutnantin tytär.
 Kilmalan seksmanni.
 Mörkö-Maija.
 Hänen kostonsa.
 Kirje haudasta.
 Iso-isän testamentti.
 Papinvaali.

Alkulause.

_Työtänsä hän rakasti. Toimeliaan isännän näköisenä kulki hän kirkkomaalla. Kuinka puhtaana hän sen piti! Hän hoiti vainajien hautoja, kuin olisivat ne tallentaneet hänen omaistensa ruumiillisia jäännöksiä; hän perkasi rikkaruohot kummuilta, ja — omituista — niiden haudoilla, joiden kömpelösti tehdyt ristit sanoivat, että lepoon menneet eläissään olivat olleet köyhiä, alhaisia — niiden luona viihtyi hän paraiten.

Harva oli se päivä, jona ei hänen työtään kysytty, harva se päivä, jona hänen lapionsa ei ollut avaamassa uusia leposijoja maailman myrskyiseltä tantereelta lähteneille. Mutta jos jokin päivä jäi hänen omaan haltuunsa, niin ei malttanut hän sittenkään kauan olla poissa kuolleitten likeisyydestä. Sillä hautaa, minkä hän oli avannut ja jälleen täyttänyt, näytti hän rakastavan.

Siinä oli kirkkomaan itäisellä rannalla paikka, joka enemmän kuin mikään muu veti hänen huomiotaan puoleensa. Siellä oleskeli hän enimmät aikansa. Se antoi hänelle työtä. Se kätki köyhimpien luut. Siinä lepäsivät vierettäin pitkissä riveissä ne, joiden taistelut, surut ja ilot eivät olleet ulottuneet heitä itseänsä etemmäksi ja jotka tuntemattomina olivat eläneet ja vielä tuntemattomampina kuolleet. Siinä oli heidän yhteinen leposijansa. Kuinka itarasti hän kullekin jakoi maata! Arkku makasi siinä arkun vieressä, pienet miltei suurempain peitossa. Pelkäsikö hän, ettei alaa kaikille riittäisi?

Kauimpana, kirkkomaan pohjoisimmassa kolkassa, jossa ei ristiä, ei haudan jälkeä näkynyt, kasvoi yksinäinen tuuhea lehmus ja sen juurella rehevä ruusupensas. Ensi silmäys jo sanoi, että tämä paikka oli muistolle pyhitetty, ettei hoitajan käsi siitä kauaksi aikaa erossa ollut. Niin, jos aamuisin, kun päivä valkeni, sinne silmäsi loit, tahi illoin, kun aurinko mailleen meni, näit siinä vanhan haudankaivajan, näit hänen kastelevan ja vaalivan ruusupensastansa, näit hänen hetkisen aikaa avopäin seisovan, harmaat, tuuheat kutrinsa tuulelle alttiina; näit hänen sitten hiljaan etenevän. Lepäsikö kerran elossa ollut tämän ruusupensaan alla, tämän tuuhean lehmuksen suojassa — tällä paikalla, johon ei kukaan vapaaehtoisesti vainajiensa jäännöksiä kätkenyt? — Niin pitkälle, kuin taapäin muistan, oli ukko pitäjän vainajille viimeisen palveluksen tehnyt — täyttänyt heidän hautansa. Hän oli tuntenut jokaisen, ja jokainen näistä vainajista oli tuntenut hänen. Olisi luullut, että hänen tehtävänsä olisi synkistyttänyt hänen mieltään, karkoittanut kauaksi ilon hänen likeisyydestään; mutta niin ei ollut laita. Hänen suurissa silmissään oli jotakin, joka sanoi, että niiden takana asui puhdas sielu, että hän ja kuolema olivat sovinnon tehneet. Hänen äänensä soi niin ystävälliseltä: koko hänen olennossaan oli jotakin, joka veti puoleensa ja lämmitti, ja hänen käytöksensä ja puheensa ilmaisivat, että hänen sydämessään asui rauha.

Kuha hän oli ja mistä hän oli tullut, sitä ei kukaan varmaan tiennyt. Mutta puhe, joka oli kulkenut miespolvesta toiseen, tiesi kertoa, että hän oli saapunut seurakuntaan samaan aikaan, jolloin siihen paikkaan, mihin sittemmin tuuhea lehmuspuu ilmestyi, haudattiin nuori tyttö, joka itse oli päivänsä lopettanut. — Likellä kirkkomaata seisoi pienen koivikon keskellä vanhuksen matala maja, josta aikaisin aamulla ja myöhään illalla kuului kahden ääni — hänen ja hänen vanhan sisarensa — mitkä virrellä alkoivat ja virrellä lopettivat päivän.

Oli omituista nähdä näitä molempia vierekkäin. Haudankaivaja oli pitkä, hartiakas ja suora kuin honka, vaikka hänen ihka harmaat hivuksensa, samaten kuin hänen kasvonsakin, jotka aina lempeyttä ilmaisivat, selvään osoittivat, ettei hänellä enää voinut olla jäljellä pitkää aikaa siihen päivään, jona hän itse oli lepäävä vainajien vieressä; sisar taasen oli pieni, köyryinen ja vapiseva nainen, joka tuvassa matalalla rahilla istuen sukkien kutomisella vietti niitä hetkiä, mitkä eivät häneltä menneet koti-askareihin ja ruoan laittamiseen.

Usein kävin vanhusten luona, mutta vielä useammin kirkkomaalla haudankaivajaa tapaamassa. Siellä milloin katselin hänen työtään, milloin kuuntelin hänen kertomuksiansa. Sillä miltei jokaisen haudan hiljaisesta asukkaasta tiesi hän jotakin mainita, ja väliin syntyi siinä hänen kuvailustaan kokonaisia kertomuksia. Oli hyvin omituista, omituisia tunteita herättävää, seisoa kertomuksessa toimivan päähenkilön haudalla ja ajatella, ettei hänestä enää maan päällä muuta jälkiä ollut, kuin hänen toimintansa, mikä vielä ehkä kantoi hedelmiä, että toimiva itse maan povessa makasi, turpeen alla, jonka vieressä seisoimme. Näitä kertomuksia jutellessaan vältti vanhus niin paljon kuin mahdollista puhua omasta itsestään, ja kummakseni luulin huomanneeni, että hän ikäänkuin kammoi sitä paikkaa, missä tuuhea lehmus levitteli oksiansa.

* * * * *

Täten pintapuolisesti esitettyäni kertojan, ryhdyn pitemmittä poikkeuksitta paperille piirtämään niitä hänen kertomuksiansa, jotka enin minua jännittivät ja joista muutamat vielä niin elävinä soivat korvissani, kuin kuulisin vanhuksen juuri tänä hetkenä niitä minulle kertovan._

Luutnantin tytär.

Kirkkomaan »yhteisen hautarivin» alkupäässä seisoi paalu. Jo aikoja takaperin oli se siihen pystytetty. Eräänä päivänä oli se maan rajalta vanhuuttansa niin lahonnut, että se oli katkeamaisillaan. Haudankaivaja kulki hiljaa sen luo, toinen tanakka paalu kädessään, taittoi katkeamaisillaan olevan ja asetti sen sijalle mukanansa tuodun. Sitä tehdessään sanoi hän puolääneensä:

»Kyllä sinä, Vappu parka, tämän ansaitset, koska Laanilan luutnantin kivi vielä on pystyssä… On siitä jo aikoja, kun tähän muutit asumaan… Kyllä et uskonut kerran, että hautasi tällaiselta näyttäisi…»

Ja seisoen haudalla ja nojaten vanhaa kättänsä uutta, maahan työnnettyä paalua vastaan, kertoi ukko:

»Hän, joka tähän pitäjän vaivaisena haudattiin, oli syntyessään mahtavan herran ainoa tytär. Loistossa syntyi hän, loistossa kasvoi hän, loistossa kukoisti hän. Hänen kirkkaat silmänsä, hänen lumoavan kauniit kasvonsa vetivät Laanilaan perhosia, kuten niitä kukka kentällä luokseen vetää; paarmoja veti toiselta puolen sinne luutnantin rikkaus. Kuinka siellä elettiin! Vappu oli keväimen lempeä, isä kylmä kuin sydäntalvi, joka säälimättä pakkasellaan kaatoi kaikki, mikä hänen tahtoonsa ei mukaantunut. Hän oli ylpeä tyttärestään, jota hän jumaloi, sen verran kuin hänen kaltaisensa voi mitään jumaloida; ylhäisyyttä, loistoa rakasti hän, yhä suurempaa loistoa halusi hän lapselleen. Perhosista ei ollut kirjavinkaan kylläksi ylhäinen Vapulle. Ja Vappu hymyili isälleen, sillä hän rakasti kylmää, ylpeätä miestä. Kuinka siellä elettiin, kun Ahteelan paroni sinne tuli, Ahteelan vanha paroni! Hän kelpasi vävyksi Laanilan luutnantille, hän, vanha ijänikuinen leskimies, jonka pää heilui edestakaisin kuin tapulin kello. Mutta Vapun kirkkaat silmät alkoivat siitä päivästä himmentyä, kukoistus hänen poskiltansa alkoi kadota, ja viimein kulki hän oman itsensä varjona Laanilan loistavissa saleissa. Silloin se taistelu tuli; suvi ja talvi taisteli, tytär ja isä. Oi nuoria sydämiä! Oi vanhaa itsekkäisyyttä! Vavisten, kalpeana ja kuolemaan asti ahdistettuna astui Vappu isänsä luo ja tunnusti, ettei hän tahtonut ruveta tutisevan elinkumppaliksi, että hänen sydämensä oli valinnut toisen. — 'Ja kenen?' kysyi isä. Tytär kääri vapisevat kätensä isän kaulan ympäri ja sanoi: 'Kyllä tiedät sen, isä!' Ja Laanilan ylpeä luutnantti sen kyllä tiesi. Hän oli jo kuukausia takaperin eroittanut Ruotsista kutsumansa nuoren, mielittelevän pehtorin palveluksestansa; mutta Vapun sydämestä ei hän voinut häntä eroittaa. Luutnantti seisoi siinä korkeana ja kylmänä, ja — niin kerrotaan — hän työnsi tyköään sen, josta hän oli ylpeillyt, sillä hänen sydämensä ylpeyden tieltä täytyi lemmenkin väistyä; hän luuli sillä voittavansa. — 'Olkoon, niinkuin tahdot', sanoi hän; 'mutta samana päivänä, jona pappi sinut häneen yhdistää, olet lakannut olemasta minun tyttäreni. Valitse!' Ja vapiseva tyttö valitsi. Hän kuunteli sydäntänsä; hän meni sille, jonka tämä sydän oli valinnut — muutti pois, kauas pois lapsuutensa leikkien tanterelta…

»Siitä päivästä ei enää eletty Laanilassa. Kevät oli kadonnut: halla, hyinen halla oli kaikki härmällä verhonnut. Sydäntalven hongan kaltaisena, kun lumi sen valkoiseen vaippaan kietoo, seisoi luutnantti. Ei tiennyt kukaan, mitä tämän lumen alla piili, kunnes eräänä päivänä kuolema terävän kirveensä iskulla sen kaasi. Ja kaukaiset sukulaiset tulivat, ottivat haltuunsa hovin, ja — minä kaivoin haudan kylmälle, tykyttämästä lakanneelle sydämelle. Silloin taasen elettiin Laanilassa. Kauniita puheita siellä pidettiin … ruumis kätkettiin maan poveen, ja rikas perintö jaettiin. Sitten pystytettiin tuo suuri hautakivi luutnantin haudalle, ja kultakirjaimilla kiinnitettiin siihen hänen nimensä. Mutta Vappua, hänen ainoata lastaan, ei kukaan maininnut.

»Kului sitten vuosia. Tuohon ylpeään hautakiveen ilmaantui jo sammalen täpliä. Silloin muutti seurakuntaan seitsenhenkinen perhe: kunnoton isä, kuihtunut, harmaa vaimo ja viisi lasta. Ja jokainen tiesi, että harmaa vaimo oli Laanilan entinen Vappu ja että hän oli uhrannut itsensä ja kaikki, mitä hänellä maailmassa oli, muukalaiselle, vieraasta maasta tulleelle kunnottomalle miehelle, joka ei lakannut kiroillen kertomasta kaikille, jotka kuulla tahtoivat, kuinka kauheasti häntä oli petetty, kuinka Laanila ja luutnantin muut rikkaudet olivat häneltä ryöstetyt. Kyllä siihen aikaan moni suri Vapun kohtaloa, vaikka oli niitä semmoisiakin, jotka päätään pudistaen tuumailivat, että niitto tulee kylvöönsä ja että Vappu oli ansainnut kohtalonsa. 'Kuka käski hänen mennä miehelle, joka toi mukanansa isän kirouksen ja lapsen perinnöttömyyden?' Niin, niin! Kuka käski… Minä arvelen, että sydän oli se, joka käski. Sillä Vapun sydän pysyi viimeiseen saakka uskollisena kunnottomalle miehelle. Minä arvelen, että suru, sydämen suru se oli, joka pusersi kyyneliä, noita kuumia kyyneliä riutuneen himmeistä silmistä, kun kunnoton mies eräänä päivänä tietämättömiin karkasi ja jätti kurjuuteen rakastavan vaimon ja lapsensa…

»Sitten vuotivat kauan Vappu paran kyyneleet, vuotivat kuivuaksensa vasta silloin, kun viimeinen hänen lapsistaan oli äitinsä unhottanut. Silloin oli noiden ennen niin kirkkaiden silmien vesi juossut kuiville. Kun kauheita kärsinyt äiti seisoi yksin maailmassa, kun hänen kättensä työ ei enää voinut häntä elättää, kun hänen täytyi sokeana elää muiden armolahjoista, silloin ei hänellä enää kyyneliä ollut. Mutta hänen erämaaksi muuttuneesta sydämestään huusi lakkaamatta ääni: 'niinkuin peura himoitsee tuoretta vettä, niin minun sieluni himoitsee sinua, Jumala! Koska minä tulen Jumalan kasvoja näkemään?' — Kauan hänen ei enää tarvinnut odottaa. Eräänä iltana oli sokeaa vanhusta kutsuttu Laanilaan ja siellä kun lapset ympäröivät lempeää 'sokeaa Vappua', saavutti hänet viimein kauan odotettu kuolema.

»Ja tähän» — lopetti kertoja — »tähän kaivoin minä hänen hautansa, ja siinä odottaa sokea Vappu ylösnousemisen suurta päivää.»

Kilmalan seksmanni.

Eräänä päivänä tulin kirkkomaalle, juuri kun vanha haudankaivaja oli lähdössä sieltä. Hän seisoi keskellä käytävää katsellen ympärilleen, ikäänkuin tarkatakseen, oliko kaikki kunnossa, vai vaadittaisiinko jossakin vielä hänen huoltansa. Äkkiä lähti hän kulkemaan oikealle, mutta vaan seisahtuakseen erään vanhan puuristin viereen, joka näytti taapäin kallistuneen. Hän asetti sen paikallensa, itsekseen mumisten siinä: »Saan toiste tuoda mukanani suuteita, muuten kaatuu seksmannin patsas. Se jo näyttää hyvin lahonneelta.»

»Kuka tuon patsaan alla lepää?» kysyin.

»Kilmalan seksmanni vainaja», vastasi ukko yksitoikkoisesti.

Äänestä huomasin, ettei vanhus ollut oikein kertomatuulella tahi että Kilmalan seksmanni oli niitä, joista hän ei kirkkomaalla tahtonut mitään puhua. Ukon omituisuuksia oli, näetten, muiden muassa se, ettei hän mielellään puhunut haudalla seisoessaan vainajasta, jonka elämä ei hänen mielestään soveltunut haudan vakavuudelle. Kysymättä sen enempää seurasin häntä sitten kirkkomaalta.

Ääneti kuljimme vieretysten, kunnes tulimme hänen asuntonsa kohdalle.

»Tahdotteko kuulla Kilmalan seksmannista?» kysyi hän siinä äkkiä, pieni hymy huulillansa, juuri kun olin hänestä eroamaisillani. Oli hyvin harvinaista, että hän hymysuin muisteli vainajiansa. Se herätti uteliaisuuteni, ja minä seurasin häntä hänen asunnolleen. Päivä oli erinomaisen kaunis. Taivaan sininen laki ja lintujen viserrys koivikossa käski välttämään tuvan yksitoikkoisuutta. Istuuduin sentähden huoneen rappusille ukon viereen ja odotin saavani kuulla jotakin, joka oli yhteydessä tuon pienen hymyn kanssa. Mutta hymy katosi, ja vakavana, kuten ainakin, kun hän kertoi, alkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen kertomuksensa.

* * * * *

»Sinne, sinne ne vihdoin kaikki kokoontuvat, maan poveen. Sinne se päättyi Kilmalan seksmanninkin pitkä kulku. Ei huikase enää hänen silmiänsä kullan loiste, ei kutkuta enää hänen korviansa setelien rapina, ei enää hänen poskiansa kalvenna kauhea viha, joka hänen hautansa avasi.

»Olette Kilmalassa käynyt: olette nähnyt rikkaan talon vanhanpuoleisen, hyvänsävyisen isännän kulkevan viljavilla vainioillansa: olette nähnyt hänen emäntänsä hymysuisena, iloisena askaroivan kotitoimissansa; olette kuullut heitä kiitettävän… Selailkaamme muutamia kymmeniä vuosilehtiä taapäin heidän elämänsä muistojen kirjaa. Luokaamme silmäys Kilmalaan semmoisena kuin se oli kolmekymmentä vuotta takaperin…

»Se sijaitsee siinä, missä nytkin, mutta hiukan toisella tavalla on se asuttu. Harmaa, vanhuuttansa kallistuva rakennus seisoo mäen törmällä. Ei ole sitä koskaan laudoitettu, ei sen homeisia seiniä edes punamaalilla pyyhitty. Mutta sen katto on uusi, on vasta ikään talven kuluessa kotona kiskotuista päreistä laadittu. Kauas järvelle, kauas alankoon hohtaa se — valkoisen silkkiliinan kaltaisena ryysyihin puetun kerjäläisen päässä! Se tietää jotakin. Pellot kasvavat viljaa, mutta aidat, jotka niitä ympäröivät, ovat kaatumaisillaan, ovat pönkityt milloin milläkin, ovat paikatut laudanpalasilla ja risuilla. Rappiolla on kaikki — ulkonäköään. Ja kumminkin on kartanon asuja, vainioiden omistaja rikas. Hän, Kilmalan isäntä, tallentaa kirstuissansa summia, joiden suuruutta ei kukaan osaa edes arvata. Hän on pitkä, laihanläntä mies: hänen huulensa ovat ohuet, hänen nenänsä suuri ja käyrä, hänen poskensa kuivettuneet, kellahtavat, hänen silmänsä harmaat ja kylmät kuni härmä syksyn kentällä. Sanottiin, että kirstut hänen kammarissansa vetivät rahaa puoleensa, niinkuin rauta salamoita.

»Aamusta varhain myöhään iltaan oli hän toimissaan; mutta näistä hänen toimistaan ei ulkojälkiä näkynyt. Ajanhammas sai kenenkään estämättä tehdä työtänsä. Missä sen nakerrukset liian syviä reikiä söivät, siinä parsittiin, paikattiin — sillä korjauskin maksaa rahaa, uudistuksista puhumattakaan. 'Vähällä voi toimeentulla', oli Kilmalan seksmannin alituinen sananparsi. Ja tuota sananparttansa hän koko elinaikansa toteutti.

»Kylmää, kolkkoa — mielisinpa sanoa kurjaa — oli kaikki Kilmalassa, ja kumminkin viihtyi siellä. Varhain aamuisin kuului karjapihalta säveleitä. Aini lauleli — Aini, seksmannin kuudentoista vuotinen, hentovartinen, sinisilmäinen holhotti. Hän lauleli sydämensä lauluja, ja tunne, mikä sävelten takana piili, sanoi että hänen sydämensä eli. Seksmanni seisahtui väliin näitä lauluja salaa kuuntelemaan, ja hänen ohuet huulensa vetäysivät omituiseen hymyyn; hänen harmaissa, kylmissä silmissään välähti kummallinen leimu — joka ei hyvää merkinnyt, sanoivat ne, jotka häntä likemmin tunsivat; sillä se semmoinen leimu tiesi, että hänen raha-aistinsa oli — vaaninut varoja.

»Jo aikaisimmasta lapsuudestaan oli Aini asunut seksmannin luona. Hän oli asunut Kilmalassa aina siitä saakka, kun hänen vanhempansa saivat asuntonsa vainajien vahvassa linnassa. Vierteen rusthollin, Kilmalan naapuritalon nuori isäntä ja emäntä olivat kuolleet saman vuoden kuluessa, jolloin vielä Aini, heidän ainoa lapsensa, puolen vuoden vanhana pienessä kätkyessään uinaili… Orpo sai kotinsa Kilmalassa. Oikeudessa oli näet Lauri, seksmanni, määrätty hänen holhoojakseen.

»Kilmalassa kasvoi Aini; siellä viihtyi hän. Kilmalan emännästä sai hän uuden äidin, joka jakoi äidillisen rakkautensa hänen ja oman ainoan poikansa Laurin välillä. Mutta seksmanni yhdisti Vierteen viljelykset omiin viljelyksiinsä, ja sehän soveltui mainiosti; rajatustenhan tilat olivat. Ei tietänyt aivan moni, että pieni Aini antoi holhoojansa hoidettavaksi koko suuren omaisuuden. Sitä paremmin tiesi sen seksmanni, joka alusta aikain oli ottanut pitääksensä tämän omaisuuden omanaan. Hänen luonansa Aini kasvoi, kehkeytyi kuni kukka nupustaan; ja Ainin vieressä kasvoi Lauri, seksmannin ainoa poika. Yhdessä leikkivät he lapsuutensa ajan; toisilleen uskoivat he viattomia havaintojaan. Mutta sillä välin oli tytöstä tullut — Laurin huomaamatta — neito, Laurista — Ainin huomaamatta — nuorukainen. Tämän onnellisen ajan kuluessa oli yksi ainoa, mutta katkera suru heitä kohdannut. Kilmalan kunnollinen emäntä oli saatettu lepoon vainajien majoihin. Yhdentoista vuotinen Aini seisoi itkien hänen hautansa reunalla, ja Ainin vieressä seisoi kyynelissä silmin kuudentoista vuotinen Lauri. He näkyivät sydämessään tuntevan, kenen he olivat kadottaneet. Mutta kylmänä kuin patsas seisoi heidän takanaan seksmanni. Ei sanonut väräyskään hänen kasvoissansa, kenen hän maan poveen kätki…

»Aika huojentaa surun, uusi päivä hoivan tuo. Kilmalassa meni kaikki entistä menoaan, joskin kohta huomattiin, että emännän käsi ei enää ollut toimimassa, että seksmannin järjestelmä 'vähällä voi toimeen tulla' yhä suurempaa alaa voitti. Vaimonsa eläessä oli seksmanni hyvin vähän kajonnut lasten kasvatukseen; nyt kajosi hän siihen vieläkin vähemmän. Hän ei nähnyt, ei huomannut muutosta, minkä aika lapsissa oli tehnyt, ei ennenkuin eräänä päivänä muuan naapuri sattui viittaamaan siihen, että Aini kohta oli naima-ijässä. Silloin heräsi seksmanni. Hän näki viittauksen todeksi, ja ajatus, että Vierteen rustholli oli Ainin perintö, että tilinteon päivä lähestyi, että hänen oli antaminen pois — toiselle — suurin kirstunsa, se ajatus iski salamana hänen mieleensä. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen ohuet huulensa vetäysivät kokoon, hänen kellahtavissa poskissaan näkyi omituisia väräyksiä, ja hänen kylmät silmänsä näyttivät vielä kylmemmiltä. Hän rupesi pitämään lapsia silmällä, ja siinä silloin tapahtui hänessä hyvin omituinen muutos, joka ei jäänyt huomaamatta kotiväeltä yleensä, vielä vähemmin Laurilta ja Ainilta. Nuo kylmät, harmaat silmät kääntyivät, näet, usein hyvin omituisella katseella poikaan ja tyttöön. Näytti siltä kuin olisi seksmannilla ollut jotakin mielessä. Hän seurasi heitä silmillään, missä hän heidät näki; saattoipa vielä keskellä pihaakin jäädä heitä katselemaan. Tuota kesti jonkun aikaa, ja se antoi jo kotiväelle aihetta kaikenmoisiin miettimisiin. Aini ei tästä kaikesta ollut millänsäkään. Jonkunmoisella arkuudella kohteli hän yhä edelleen holhoojaansa, tämä kylmyys kun häneen jo hänen lapsuudessansa oli pelkoa vaikuttanut. Mutta arkuus ei hänen iloisuuttansa häirinnyt. Lauri-poikaa taasen, joka paremmin tunsi isänsä salaperäisyyden ja itaruuden, arvelutti alussa isän muutos. Lauri oli nyt yhdenkolmatta vanha, ja hänellä oli jo joku aika ollut selvillä, mitä laatua ne tunteet olivat, jotka hänen Ainiin sitoivat, vaikka siinä aina oli jotakin tiellä, joka esti hänen näitä tunteita suoraan Ainille tunnustamasta. Kun isä tähän aikaan salaa tähysteli poikaansa ja holhottiansa, niin hakivat nuorukaisen silmät kaikkialta vaan Ainia. Ja kun eräänä päivänä se kumma tapahtui, että isä — kasvoillaan jotakin hymyn tapaista — taputteli Ainin päälakea ja lausui: 'sinä olet kaunis ja kiltti tyttö!' niin osoitti vaikutus, minkä jörön ukon käytös nuoriin teki, heidän kehityskantansa eri asteita. Aini purskahti nauruun ja huudahti iloisella, veitikkamaisella äänellä: 'olenko todellakin!' Lauri taasen, joka tässä hyväilyssä näki hyviä enteitä, loi kiitollisen silmäyksen isäänsä. 'Saadaanpa vaan nähdä, että seksmannin Laurista tulee Vierteen isäntä', sanottiin kaikkialla, ja taisipa tämä tuuma todellakin asua ukko Laurin mielessä; siihen luuloon antoi aihetta ainakin hänen käytöksensä nuoria kohtaan.

»Mutta äkkiä tapahtui seksmannissa uudelleen muutos, ja tämä oli paljoa omituisempi, paljoa huomattavampi kuin edellinen. Mikä lieneekään uusi ajatus pölähtänyt ukon päähän. Alussa näytti hän taistelevan oman itsensä kanssa. Niinpä käski hän eräänä päivänä poikansa kahdenkeskiselle puheelle, mutta vaan lausuaksensa — ettei hänellä ollut mitään erityistä sanottavaa.

»Kyllähän seksmannin nytkin kuultiin käyttävän vanhaa sananparttansa 'vähällä voi tulla toimeen;' mutta suureksi kummakseen huomasi talonväki, että hän alkoi tehdä yhä suurempia poikkeuksia tuosta lempilauseestaan. Tähän aikaan sai vanha asuinrakennus tuon uuden pärekaton, josta jo puhuin. Sitten maalautti seksmanni — tosin vaan vesivärillä — oman kammarinsa ja Ainin kammarin seinät, vaikka — 'kyllähän ne maalaamattakin olisivat kelvanneet.' Kummallisemmaksi muuttui kuitenkin hänen käytöksensä poikaansa kohtaan. Näytti siltä kuin olisi tämä aina ollut hänen tiellään, kuin isä ei enää olisi poikaansa suvainnut. Jos oli mitä asiaa pappilaan, kirkonkylään tahi kaupunkiin, sai Lauri-poika ne toimitettavikseen.

»Niin, isä Lauri ei näyttänyt enää suvaitsevan poikaansa likeisyydessäänkään. Hän lähetti hänet ulkotöihin jos jonnekin, näyttipä oikein erinomaisella huolella estävän hänen ja Ainin yhdessä-oloa, samalla kun hän itse pyrki Ainin likeisyyteen.

»'Mikä seksmannia riivaa?' sanoi eräänä kesäkuun lauantai-aamuna Karja-Kaisa, kun näki ukon pyhäpukuun puettuna kepein askelin kulkevan poikki etehisen Ainin kammariin. 'Eihän vaan se vanha kanto itse…'

»'Niin, kukapa noita seksmannin nykyisiä vehkeitä ymmärtää', vastasi Matti, muonamies. 'Näitkös, Kaisa, kuinka kiireesti hän äsken lähetti poikansa myllylle?'

»Ei ollut kukaan kuulemassa, mitä seksmanni Ainille tuona lauantai-aamuna puhui; mutta kylläpä pian saatiin vihiä siitä, millä asialla hän oli ollut. Synkkänä ja ärtyisänä palasi ukko Ainin tyköä ja meni sitten suoraa päätä valjastamaan hevosen, johonkin lähteäkseen. Että holhoojan ja holhotin kesken jotakin ikävää oli tapahtunut, sen ilmaisivat sitten Ainin kalpeat kasvot, kun tyttö seksmannin lähdettyä tuli kammaristaan. Mutta vielä suurempaa hämmästystä herätti talonväessä nuoren Laurin toimenpiteet, kun hän myllyltä kotiin tultuaan oli Ainin luona hetkisen viipynyt. Kiireesti juoksi hän luhtikammariinsa, tuli pian sieltä, pyhäpukuun puettuna hänkin, kävi pikimältään vielä kerran Ainin luona ja lähti jalkapatikassa seksmannin jälkeen.

»Mitä palkolliset ja Muona-Matti tästä kaikesta tuumailivat, se jääköön heidän kesken; mainitsen vaan, että he kyllä eivät aprikoimisissaan suuresti erehtyneet ja ettei sanottavaa työnjälkeä tämän lauantain osalle tullut.

»Iltapuoleen saapui seksmanni kotiin, iloisena kuin kiuru keväällä. Eikä tämä hänen iloisuutensa näyttänyt suuresti lannistuvan siitäkään, että kuuli Ainin naapuriin johonkin lähteneen. Näytti siltä kuin olisi ukko kymmeniä vuosia nuorentunut. Poikaansa ei hän kysynyt. Tapahtuiko tuo muistamattomuudesta vaiko muusta syystä? Sananpartensa 'vähällä voi toimeen tulla' oli hän niinikään unhottanut, sillä suureksi kummaksensa sai Karja-Kaisa käskyn iskeä juottovasikka penkkiin, sillä välin kun muut piiat siivoisivat ja pesisivät pöydän ja lavitsat puhtaiksi.»

* * * * *

»Pysyi se lauantaipäivä kilmalaisten muistissa!

»Miltei koko yön kesti mitä ankarinta hommaa. Ei siinä paljon nukuttu.

»Mutta niinpä olikin jo aikaisin aamulla tupa siivottu; juottovasikka oli teurastettu ja nuorta voita kirnuttu. Kiirettä oli pidetty semmoista, että tuskin oli ehditty edes ihmetellä, mitä tämä kaikki tiesi. Ainoastaan silmänräpäykseksi oli homma tauonnut, kun illalla myöhään Aini tuli kotiin. Oli nähty hänen omituisella tavalla luoneen silmänsä seksmanniin, mutta sen ohessa välttäneen hänen läheisyyttään. Ukko itse taasen oli puoleen yöhön asti ollut kaikkialla mukana. Omin käsin oli hän kiillottanut suurta hopeista maljaa, joka vuosikausia oli kirstun pimeydessä tummentunut. Sitten oli Lauri-seksmanni heittänyt laitoksiin viime silmäilyn, nyykäyttänyt tyytyväisenä päätään ja antanut luvan muutamille palkollisille ja Muona-Matille mennä huomenna kirkkoon, 'jossa saisivat kummia kuulla.' Tuon oli hän sanonut kammarinsa kynnykseltä ja samalla sulkenut oven. Pari kertaa oli hän, Ainin kotiin tultua, tähystellyt kujaa, joka Kilmalasta vei valtatielle: mutta poikaansa hän ei ollut kertaakaan kaivannut.

»Hommattiin Kilmalassa vielä sittenkin, kun seksmanni oli vetäynyt kammariinsa — hommattiin vieraita varten. Mutta keitä vieraita? Sitäpä siinä nyt mietittiin. Muona-Matin vaimo jo tuumaili, että viimeinen päivä oli tulossa; sillä ei miesmuistiin oltu Kilmalassa mitään tällaista nähty. Ja missä Lauri viipyi? Entäs Aini sitten! Mikä häneen oli mennyt? Ja tekipä sitä paitse jokainoan mieli kirkkoon, kuulemaan noita seksmannin 'kummia.'

»No niin. Hommaa kesti Kilmalassa, kesti aina puoleenpäivään saakka. Silloin nähtiin ensinnä yksityisten kirkkomiesten seisahtuvan valtatiellä, sitten koko parvien, kaikkien silmät käännetyt Kilmalaan päin. Ukko seksmanni hymyili tuota nähdessään ja hieroi tyytyväisenä kämmeniänsä, peukalot pystyssä, kuten ainakin!

»Vihdoin tulivat talon omat kirkkomiehet kotiin, Muona-Matti ensimäisenä. Ja uutisia, suuria uutisia, tiesivät he kertoa. Oli kirkossa kuulutettu avioliittoon seksmannin Lauri ja Aini.

»'Niin, semmoista sitä tapahtuu maailmassa, eikä tuo niin aivan odottamatonta ole', tokaisi uutiseen Karja-Kaisa; 'johan sen jokainen tiesi ennaltaan. Ovathan ne ikäänkuin luodut toisilleen, Lauri ja Aini. Mutta missähän Lauri viipyy? Eihän ole sulhasen tapana olla kotoa poissa kuulutuspäivänään.'

»'Terveisiä kirkosta, seksmanni!' sanoi Muona-Matti, kääntyen isäntään, joka samassa tuli pihalle. 'Kylläpä osasitte sen salassa pitää! Koko seurakunta ällistyi, vaikka eihän siinä mitään kummaa ollut.'

»'No, mitä siellä sitten tapahtui?' kysyi seksmanni ihmetystä teeskennellen.

»'Eihän muuta kuin ilmoitettiin että saamme uuden emännän.'

»'Vai niin, vai ilmoitettiin?' kertasi seksmanni, tyytyväisyydestä hymyillen. 'Kauan onkin jo emäntää Kilmalassa kaivattu… Kumpi se tänään saarnasi, kirkkoherrako vai maisteri?'

»'Maisteri, ja hän piti oikein kauniin onnentoivotuspuheen; hän rukoili kaikkea hyvää nuorille kihlatuille. Saattekin aika hyvän miniän, seksmanni!'

»'Miniän! Minäkö miniän saan?'

»'Niin kaiketi, koska Aini menee Laurillenne.'

»'Laurilleni! Mitä höpiset, mies? Olet kai taasen istunut
Lekkeri-Rietun mökissä kirkonajan.'

»'Minäkö Lekkeri-Rietun mökissä!… Kävittehän itse eilen pappilassa kuulutuskirjaa teettämässä, seksmanni, ja kutsuitte sitten, kuulin kirkolla, tänne kuuliaiskesteihin papit, lukkarin ja vieläpä muitakin juhlavieraita.'

»'Kyllä, mutta…'

»Samassa näkyi muutamia ajopeliä kääntyvän valtatieltä Kilmalaan. Ensimäisissä istui kirkkoherran nuori apulainen ja lukkari sekä taka-istuimella seksmannin Lauri; toisissa muutamia kirkonkylän isäntiä.

»'Puhu suusi puhtaaksi, mies!' ärjäsi seksmanni, keskeyttäen itseänsä ja heittäessään silmäyksen lähestyviin vieraisiin, 'Olitko kirkossa ja keitä siellä kuulutettiin?'

»'Keitäkö kuulutettiin?' tuumaili Muona-Matti kummissansa. 'Johan tuon olen sanonut. Poikaanne ja Ainia siellä ensi kerta kuulutettiin; kuulinhan tuon omilla korvillani. Se kyllä huomiota herätti, sen saatte uskoa, vaikka kyllä se ei mitään odottamatonta ollut. Ja näinhän omilla silmilläni maisterin kirkkomäellä puristavan poikanne kättä, kun hän hänelle uudelleen onnea toivotti.'

»Seksmanni seisoi siinä, Muona-Matin vakuutuksen kuultuansa, niin puusta pudonneen näköisenä, että tuskinpa olisivat vieressä seisojat voineet olla kysymättä, mikä häneen oli mennyt, jollei vieraiden tulo samassa olisi vienyt koko heidän huomionsa.

»Jo kaiketi aavistatte asian oikean laidan.

»Seksmanni oli edellisenä aamuna ollut Ainin puheilla ja siinä suoraan pyytänyt häntä vaimokseen. Ukko oli kerskaillut suurista rikkauksistaan ja luvannut Ainille jos jotakin, vaikka 'vähällä voi toimeen tulla.' Mitä Aini, joka suurimmalla kummastuksella ja hämmästyksellä oli kuunnellut ukon tarjousta, tästä kaikesta ajatteli, kun hän huomasi, että hänen holhoojallaan oli täysi tosi mielessä, ei meidän tarvinne kertoa. Inholla työnsi hän tyköään vanhuksen, joka kumminkaan ei siitä näyttänyt olevan millänsäkään, hän kun sanoi tietävänsä, miten itsepäisiä tyttöjä saataisiin taltumaan. Sen enempää ei siinä oltu asiasta keskusteltu, mutta erotessaan oli seksmanni tullut ilmaisseeksi, mitä hänellä Ainin kiellon johdosta oli mielessä; oli sanonut suoraa päätä lähtevänsä pappilaan kuulutuskirjaa teettämään, ja 'huomenna ei Ainin enää sopisi potkia tutkainta vastaan, kun oli kuulutettu.' — Pappilassa oli asia päättynyt seksmannille mieliksi; vanha kirkkoherra oli kirjoittanut kuulutuskirjan, tosin muistuttaen, että Aini paremmin olisi sopinut nuorelle Laurille, seksmannin pojalle, mutta 'koska seksmanni itse vielä näytti olevan parhaimmassa miehuuden voimassa ja koska Ainikin, seksmannin sanojen mukaan, ei ollut vastaan tätä avioliittoa, joskin vähän kainosteli, niin sopihan se.' Tämä viimeinen lausunto oli niin erinomaisesti miellyttänyt seksmannia, jotta hän siinä, Vierteen rustholli mielessä, oli päättänyt tehdä poikkeuksen tuosta 'vähällä voi toimeen tulla' ja pitää kuuliaiskestit. —

»Ja nyt kun vieraat tulivat — kenenkä kuuliaiskesteihin tulivat ne? Ukko seksmanni tointui viimein siihen määrään, että sai raapituksi korvantaustaa ja itsekseen päätetyksi, että Matti oli joko kuullut väärin tahi että hän tahtoi laskea pilkkaa, ja jos niin olisi asian laita, niin — 'saisi hän sen vielä tietää', uhkasi seksmanni itsekseen. Hän meni tässä mielessä vieraitansa vastaan, mutta ei taasenkaan tiennyt mitä ajatella, kun näki poikansa maisterin ajopelien taka-istuimelta hyppäävän maahan. Näytti siltä kuin olisi hän nyt vasta häntä muistanut. Hänen harmaista silmistään leimusi viha, ja hänen ohuet huulensa olivat yhteen puristetut. Mutta eihän siinä käynyt kiukkua näyttäminen, vaikka täytynee tunnustaa, että seksmannin nykyisessä asemassa ei liene moni ollut. Kuuliaisia vietettiin, mutta sulhasta rupesi jo aavistuttamaan, ettei hän — ollutkaan oikea sulhanen.

»Vesivärillä maalattuun kammariinsa saattoi hän kumminkin nuoren pastorin, joka siinä käytti tilaisuutta kuiskatakseen pari sanaa hänen korvaansa, sillä seurauksella, että seksmanni sulki tupaan vievän oven. Kahden kesken jäivät he sitten kammariin. Mitä siellä he toimittivat, se on jäänyt heidän salaisuudekseen. Mutta kaiketi oli se jotakin vakavaa, koska jonkun ajan kuluttua heidän luokseen kutsuttiin ensinnä Aini ja sitten nuori Lauri, ja koska, kun vihdoin viimeinkin kaikki neljä astuivat sieltä ulos, jokaisen kasvojen juonteissa oli nähtävänä varsin erilaista mielenliikutusta.

»Mutta tahdotte kaiketi tietää, kuka tässä todellinen sulhanen oli, vaikka olen varma siitä, että sen jo itsekin arvaatte.

»Kun nuori Lauri tuli kotiin myllyltä ja tapasi Ainin, uskoi tämä tuskissansa ja pelossansa hänelle, mitä hänen ja seksmannin välillä oli tapahtunut. Ja siinä — siinä tuli myös selville, mitä tunteita Ainissa vallitsi lapsuuden leikkitoveria kohtaan. Lauri tunsi isänsä ja tiesi, ettei tämä koskaan heittänyt keskentekoiseksi, minkä kerran oli päättänyt, ja ettei hänellä myöskään ollut tapana keinoista välittää. Tuo tieto kauhistutti häntä, samalla kuin tieto, että Aini hänestä piti, täytti hänen sydämensä ilolla. Seksmannin itsekkäiset tuumat olivat tyhjiksi tehtävät. Lauri pukeusi pyhävaatteisiinsa kiiruhtaaksensa pappilaan, sittenkuin hän oli sopinut Ainin kanssa, että tämä myöhempään myöskin tulisi sinne. Muuta keinoa eivät nuoret keksineet. Suoraan tahtoivat he kirkkoherralle puhua, miten asia todellisuudessa oli. Ainakin toivoivat he voittavansa aikaa.

»Sill'aikaa, kun seksmanni oli kutsumassa vieraita Kilmalaan kuuliaisiin — onnekseen ei hän ollut sanonut kenen — kuunteli kirkkoherra nuorukaisen valitusta säälillä; hänen oli vaikeata uskoa löytyvän isää, joka sokeassa itsekkäisyydessä, petoksella ja väkivallalla tahtoi tallata jalkoihinsa lastensa onnen: hän kyllä tunsi Kilmalan seksmannin, mutta tällaiseksi ei hän toki ollut häntä ajatellut. Nuorukainen voitti kohta, mitä alussa oli tarkoittanut: ettei huomispäivän kuulutuksesta tulisi mitään. Mutta kammarissa, jossa tätä asiaa keskusteltiin, oli ollut kolmaskin, joka ei ollut puheeseen sekaantunut: kirkkoherran nuori apulainen. Tämä, joka keskustelun kestäessä oli selaillut kirkonkirjaa, ikäänkuin ei hän olisi kuullut mitään koko keskustelusta, nousi äkkiä, kun Lauri vihdoin jäähyväiset kirkkoherralle sanottuaan lähti, ja seurasi häntä ulos. Hänen kävi sääliksi nuorukaisen kohtalo. Hänkin oli tullut tuntemaan Kilmalan seksmannin, tuntemaan lyhyessä ajassa paremmin kuin vanha kirkkoherra vuosikymmenien kuluessa. Hän oli ollut samassa tilassa kuin Lauri nyt — vielä kovemmassa, sillä hänen armaansa oli pakoitettu menemään toiselle. Hän antausi puheeseen Laurin kanssa. Hän sai tältä tietää, että Aini odotti läheisyydessä, saadaksensa pikemmin kuulla, mitä kirkkoherra oli vastannut. Hän kulki Laurin rinnalla miettien ja ääneti, kunnes nuorukainen poikkesi polulle, jonka varrella pienen kuusen suojassa Aini häntä vartosi. Ja kun hän siinä ujon tytön suusta kuuli, millä siteillä nuoret olivat toisiinsa sidotut, näyttivät hänen mietteensä kypsyneen päätökseksi. Hän katseli hyvin omituisella katseella nuoria, jotka siinä seisoivat ja ujostellen tirkistelivät maahan, sitten kun Lauri oli tehnyt tilin käynnistänsä kirkkoherran luona. Vihdoin sanoi hän, kääntyen Lauriin: 'Sinä olet Lauri, isäsi on Lauri, ja iso-isäsi oli myös Lauri', ja kun Lauri tämän myönsi, lisäsi maisteri, alussa hiukan hymyillen, mutta sitten vakavana: 'Minä luulen, että löytyy keino, joka pikemmin voi viedä asian perille kuin kaikki keskustelut, rettelöt ja kentiesi vielä käräjänkäynnitkin. Joka kuopan toiselle kaivaa, langetkoon itse siihen… Minä tahdon teidät huomenna kuuluttaa. Tosin on seksmanni Ainin holhooja ja siis isän sijainen, mutta isä, joka tällä tavalla käyttää valtaansa, ei ole isä.' Lauri ja Aini ensinnä hyvin hämmästyivät tätä puhetta, mutta sitten, ajattelematta sen enempää asian mahdollisuutta ja luottaen nuoreen pappiin, puhkesivat he yksin suin hiljaisiin kiitoslauseisiin. Ja juuri samassa ajoi seksmanni heidän ohitsensa, osaamatta mitään pahaa aavistaa, varmana voitostaan, kuuliaiskestit mielessään. Nuoret, jotka seisoivat vähän matkaa tieltä, näkivät hänen, hän onneksi ei heitä. — Ja seuraavana päivänä kuulutettiin: nuori mies Lauri Laurinpoika Kilmala ja nuori neiti Aini Vierre.»

* * * * *

»Ja nyt tuli maisterin vastata työstään.

»Miten hän siinä suoriutui — mitä hänen ja seksmannin välillä puhuttiin, kun he tuossa vesivärillä maalatussa kammarissa kahden kesken olivat, sitä ei tietäne kukaan muu kuin asianomaiset. Arvelen vaan, ettei nuori pappi juuri ihan huvikseen siellä ilmaissut, minkä kepposen hän oli seksmannille tehnyt. Ja minä tiedän, että hän silloin suuresti katui asiaan ryhtymistänsä.

»Me, seksmannin kuuliaisvieraat, joiden joukossa minäkin olin, emme nähneet mitään kummaa siinä, että maisteri ja seksmanni sulkeusivat kahden kesken kammariin, eikä aivan paljon siinäkään, että Lauri ja Aini sinne käskettiin; mutta sitä suurempaa kummastusta herätti meissä heidän katseensa, kun he kaikki neljä sieltä astuivat tupaan. Ja siihen lisäksi oli jo Muona-Matti ja Karja-Kaisa ehtineet antaa pieniä viittauksia… Seksmannin silmistä leimusi tuli, joka pelästytti; siinä ei ollut enää tuota entistä jääkylmää katsetta: siinä kuvastui — sen näki selvään — häädetty viha. — Lienee maisteri asettanut ukon eteen kuvastimen ja siinä antanut hänen nähdä oman itsensä oikeassa karvassaan; oli miten oli, maisteri ei sillä voittanut muuta kuin että seksmanni näki parhaaksi antaa asian jäädä semmoiseksi, jommoiseksi se oli muodostunut, nostamatta siitä mitään melua. Kaiketi ymmärsi hän, ettei hän käräjöimälläkään voittaisi muuta kuin ivaa ja häpeää, vaikka saisikin maisterin edesvastaukseen.

»Ikävät olivat nämä kuuliaiskestit, ikävimmät kaikista, missä olen ollut. Seksmanni ei puhunut sanaakaan päivällispöydässä, otti vaan hopeamaljasta aimo kulauksia — hän, joka aina oli tyytynyt veteen ja kaljaan — mutta ei tullut sen puheliaammaksi. Mitä hänessä liikkui, se näkyi silmäyksistä, jotka hän silloin tällöin heitti maisteriin ja kihlattuihin, ja vieläpä siitäkin, että hän, tuntematta kipua, pureksi ohuet huulensa verille.

»Ei auttanut maisterin kaunis puhekaan, jossa hän muun muassa muistutti kihlatuita siitä kunnioituksesta, jota he olivat velvolliset osoittamaan seksmannille, ja jonka johdosta Lauri nuorempi vastasi, että hän ja Aini aina tulisivat kohtelemaan isää niinkuin lasten tulee kohdella vanhempiaan ja että he kykynsä mukaan koittaisivat tehdä hänen vanhat päivänsä iloisiksi.

»Tämän päivän perästä ei seksmanni enää tullut entisellensä. Hän pysyi enimmäkseen kammarissaan, eikä kärsinyt nähdäkään poikaansa ja tämän morsianta. Häpesikö hän, katuiko hän vai kaiveliko salainen, sammumaton viha hänen mieltään? Hän ei ryhtynyt mihinkään, ei puhunut tuskin sanaakaan, ei komentanut edes Karja-Kaisaa. Ja eräänä aamuna — nuorten toisena kuuliaispäivänä — istui hän halvattuna kammarissaan. Kynttilä paloi pöydällä ja sen vieressä oli suuri velkakirja- ja setelikasa, hiukan palanut, mutta ei pilalle. Ukko oli tahtonut — polttaa ne kaikki. Mutta mammonan orjaan lienee tämä tällainen kosto — jolla hän itse omat epäjumalansa hävitti — koskenut liian kovasti. Kun hän vuoteelleen kannettiin, oli hänen vasemmassa kädessään Vierteen talonkirjat, ja kun niitä tahdottiin siitä ottaa, öyhki ukko ja ärisi. Hän oli kadottanut puheenlahjan ja hänen ruumiinsa oikea puoli oli tunnoton.

»Tuossa tilassa eli hän viikon päivät. Karja-Kaisa ruokki ja hoiti häntä niinkuin pientä lasta; muita hän ei sietänyt nähdä. Ja kädessään piti hän kaiken aikaa Vierteen talonkirjoja. Jos ken koitti niitä häneltä ottaa, silloin näkyi, että ukko eli.

»Tapana on, että kihlatut kolmantena kuuliaispyhänään ovat kirkossa kuuntelemassa, kun heidän nimensä saarnatuolista mainitaan. Lauri ja Aini eivät tätä tapaa noudattaneet. He olivat olleet kovin suruissansa siitä tosin sanattomasta, mutta kumminkin silminnähtävästä vastenmielisyydestä, vieläpä tuskastakin, jota seksmanni osotti, kun hän heidät näki. Nyt olivat he luulleet löytäneensä keinon, joka masentaisi ukon vihan. Aini kurkisteli ovenraosta kammariin ja viittasi kiireesti Laurille. Seksmanni oli muuttanut oikeaan käteensä Vierteen paperit. Oliko halvaus antaunut?

»Lauri avasi oven ja laskeusi, Aini vieressään, polvilleen vuoteen viereen, pyytäen että isä vihdoinkin leppyisi ja antaisi heille siunauksensa. Vierteen, Kilmalan talot — kaikki olisi isän; Lauri ei pyytänyt muuta kuin että isä laskisi kätensä heidän päälaelleen…

»Ja seksmanni ojensi kätensä — oikean. Ja Lauri ja Aini odottivat, että tämä käsi heidän päälaelleen laskeutuisi. Turhaan odottivat he. Kun he vihdoin loivat silmänsä seksmanniin, oli tämä — kuollut. Mutta käsi oli auennut ja Vierteen paperit makasivat Ainin helmassa…

»Lauri ja Aini ovat vielä sitä mieltä, että seksmanni siunasi heitä. Ja hyvä on, että he niin luulevat. Minä olen vähän toista mieltä, sillä minäkin tunsin Kilmalan seksmannin… Mutta tuossahan on hirrenpää, josta saan suuteita hänen kaatumaisillaan olevan ristinsä tueksi.»

Mörkö-Maija.

Hiljaa keinuttelee lämmin länsituuli Koskelan ruisvainiota, jonka täyteläiset tähkät, maahan päin kallistuneina, rikasta satoa lupaavat; hiljaisesta yölevostaan nousee talonväki ja valmistautuu leikkuuseen.

Aamu on kaunis. Taivas on sininen. Hiljaista, yksitoikkoista lirinäänsä lirisee puro, johon vainio päättyy.

Niin, yhdeltä taholta rajoittaa vainiota tuo pieni, lirisevä puro, toiselta, Koskelaa vastapäätä olevalta puolelta metsä, joka pieneksi kukkulaksi kohoutuu ja jonka puitten välistä mahtava talo ja sen tilukset — sen laajat tilukset — näkyvät.

Siinä, metsäisellä kukkulalla, istuu lahonnutta kantoa vastaan nojautuneena vanha vaimo. Kuinka ryppyinen on hänen otsansa, ja hänen poskensa — kuinka kurttuiset ja keltaiset! Juomuinen huivi, joka hänellä on ollut päässään, on valunut alas hänen ahavoittuneelle, tumman ruskealle niskalleen; hiljainen tuuli pörröttelee hänen harvoja, lumenvärisiä hapsiaan. Hänen pienet, harmaat silmänsä ovat käännetyt Koskelaa kohden, ja näistä silmistä lentää salamoita. Ojennettu on hänen paljas, laiha käsivartensa, jonka väri vetää vertoja lehmänsienelle, mikä kasvaa hänen kurttuisen jalkansa vieressä. Ja hajallaan ovat käden sormet.

Äsken vielä seisoi hän kantonsa vieressä, ja silloin olivat hänen molemmat käsivartensa ojennetut. Aamuruskon koittaessa laskeusi hiljaa vasempi. Kun auringon terä alkoi näkyä, vaipui vanhus istumaan, mutta oikea käsi ei ojennettua asemaansa muuttanut.

Hän istuu siinä sitten kauan liikkumattomana. Hän on miltei alasti. Ei verhoa hänen ruumistansa muu kuin repaleinen, sammalen värinen paita ja lyhyt punertava hame. Hän on kauhean näköinen.

Hänen huulensa liikkuvat, mutta sanaa hänen suustaan ei ole hiljainen aamu kuullut.

Hänen silmänsä eivät räpähdä. Hän katsoa tuijottaa yhä Koskelaa kohden.

Vihdoin viimeinkin huomaa hän, että talon väki on herännyt; ja kun hän sen huomaa, vetäytyvät hänen keltaiset, ryppyiset kasvonsa kokoon, ja hänen silmistään lentää säkeniä, jotka näyttävät tahtovan sytyttää tuleen koko talon. Yhä nopeammasti liikkuvat hänen huulensa, ja hänen ojennettu kätensä vapisee.

Jo kuulee hän, että talon väki on liikkeellä, ja hän nousee. Hän ojentaa nyt vasemmankin käsivartensa taloa kohden, ja hajallaan ovat vasemmankin käden sormet.

Jo näkee hän talon emännän astuvan ulos huoneesta; ja kun hän sen näkee, oikoo hän ruumistaan. Hän nostaa kolmasti kätensä taivasta kohden, ja kolmasti laskee hän ne alas. Sitten huutaa hän täyttä kurkkuaan kolme kertaa peräksyttäin:

»Kirottu … kirottu … kirottu…!»

Ääni on kimakka, mutta ei se kauas kuulu; heikot ovat vanhuksen voimat.

Kun sen viimeinen värähdys on kajahtanut, laskeuvat jälleen hänen kätensä; huulet avautuvat nauruun, kamalaan nauruun, ja hän kääntyy kiireesti. Oikea käsi tarttuu kannon nojassa seisovaan sauvaan, vasempi pieneen, maassa makaavaan myttyyn. Ja eukko katoaa hiljaa kulkien metsään. — Kuka on hän? Mitä tietävät hänen kamala käytöksensä ja hänen kauheat sanansa? — Koskelan emäntä on äkkiä seisahtunut. Kuuliko hän kirouksen? Mahdotonta! Kukkula on siksi kaukana ja sen lisäksi tuuli vastainen. Mutta kumminkin seisahtuu hän.

»Mikä se?» kysyi hän itseltään. »Kuinka nyt juolahti mieleeni Mörkö-Maijan eilinen uhkaus: 'Muistat minua huomenna!'… Niin, jopa muistan… Mutta mitä tarkoitti hän tuolla lisäyksellään: 'ja joka päivällä on huomisensa, aina viimeiseen asti?'»

* * * * *

Hiljaa keinuttelee lämmin länsituuli Koskelan suurta ruisvainiota, jonka täyteläiset tähkät, maahan päin kallistuneina, rikasta satoa lupaavat. Vainio odottaa leikkaajaansa.

Ja leikkuuväkeä kokoontuu Koskelan tupaan, miehiä ja naisia. He eivät ole iloisen näköisiä. He asettuvat kukin pöytään, joka on laihalla ruoalla katettu.

Pienessä vuoteessaan herää Liili, Koskelan isäntäväen ainoa lapsi, sinisilmäinen, punaposkinen, iloinen, isän ihastus, äidin kaikki. Hänen heleä naurunsa soi. Lapsen ilo on tarttuva. Leikkuumiesten nurpeat kasvot kadottavat nurpeutensa; hymy asettuu heidän huulilleen.

Koskelan isäntäväki on saitaa, ja siitä se on tullut pahaan maineeseen. Palkolliset eivät siellä tahdo viihtyä: palkka on huono, ruoka vielä huonompi. Mutta sen sijaan vaaditaan heiltä paljon. Karsain silmin katsoo varsinkin emäntä heidän päivällisuntaan; ennen aikojaan häiritsee hän sitä. »Isännän kanssa tulisi toki toimeen», sanovat palkolliset; »mutta emäntä… Vaivainen hänen kynsiinsä joutuu!»

Tänään, kun leikkuu on aljettava, on työväki luullut saavansa suun avajaiseksi kahvia. Vaarasen Kaisa tietää, että viime vuonna sitä annettiin. Mutta nyt, kun väki tupaan tulee, ei tultakaan ole takassa.

Kylmää ruokaa: leipää, silakoita pöydällä.

»Ei minua monta päivää täällä nähdä», sanoo tovereilleen Lassi, vanha loismies, joka ei tiedä kahvia parempaa.

»Ennen muinen sitä ryypyllä aljettiin», mumisee Tahvana, vanha loismies hänkin, jonka pääherkkua väkijuoma on.

»Saas nähdä, annetaanko puuroon silmääkään!» utelee Kaisa-Liisa, joka koko leikkuu-ajaksi on taloon pestattu.

»Ei vallesmannissakaan tällaista kurjuutta», valittaa Silmäpuoli-Mikko, ja sitten lisää hän: »vaikkei sielläkään kaksista; parempaa toki kuin täällä. Tulevalla viikolla siirryn sinne.»

Niin murisee työväki. Kukin saa vapaasti purkaa sydämensä. Isäntä on ulkona pellolla, emäntä on mennyt aittaan.

Silloin herää Liili.

Hän, pieni kolmivuotinen tyttö, on kaikkien lemmikki. Häneen kääntyvät kaikkien silmät. Hän hosuu ympärilleen. Kärpäsiä puhuttelee hän pikkulintusiksi; hän tavottelee niitä pienillä käsillään. Sitten kurottaa hän kätensä leikkuuväkeä kohti, mutta kätkee ne kiireesti peitteen alle, kun joku tahtoo niihin tarttua. Hän nauraa ääneensä: »Piilosilla, piilosilla!» Hän vetää peitteen päänsä päälle: »Sokkosilla, sokkosilla!»

Leikkuuväki katselee häntä mielihyvillään. Se ei muista äskeistä kiukkuansa; se kuuntelee pienosen pakinaa ja hymyilee hänen kujeilleen. Nurina on hälvennyt.

Yhä uutta väkeä astuu tupaan.

Silloin samoo emäntä sisään. Hän on kalpea vihasta; tyhjä kaljatuoppi on hänellä kädessään. Hän tulee kellarista. Joku on siellä käynyt. Kaljatynnyrin tappi on poissa; tynnyri on tyhjä, ja lattialla — mikä siivo! Kuka on ilkityön tehnyt?

Kysyä saa; mutta eipä tekiä ole tynnyriin puumerkkiään piirtänyt. Emännällä on kellarin avain. Ei sinne pääse muut kuin hän; lienee hän itse illalla höllästi pannut tapin kiinni!

Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Hän oli sen lujaan painanut. Hän on itse varma siitä… »Ah, Mörkö-Maija!»

Mutta miten hän oli kellariin päässyt? Lukossahan oli ovi, ja avain emännän avainkimpussa. »Ah, noidan vehkeitä!»

»Onko Maijaa nykyjään näillä seuduin nähty?» kysyi Vääräsuu-Jussi.

»Kävihän se retkale täällä eilen; pyysi leipää, pyysi jauhoja, perunoita ja voitakin, mutta minä hänelle passin annoin.» Ja emäntä viittasi ovea.

»Kyllä ei Maijan kanssa ole hyvä leikkiä laskea», tuumaili Jussi. »Mutta olen kuullut, ettei hän kosta omasta puolestaan… Oliko hän yksin?»

»Mitä se sinuun koskee? Ihan yksin hän oli.»

»Oli kyllä, se on tosi», tokasi siihen Kaisa-Liisa, sama, joka koko leikkuu-ajaksi oli Koskelaan pestattu; »mutta tuskinpa olitte ajanut hänet tuvasta, niin tulihan Hölöpän-Matin Miina sisään pienen raajarikkoisen tyttärensä kanssa ja pyysi Jumalan tähden illallista, muistattehan, emäntä!»

»Ole vaiti! Jos minä kaikkia Miinoja ja kakaroita syöttäisin…»

»Ja sitten — kuulittehan sen — uhkasi Mörkö-Maija teitä, — puhui jotakin huomisesta. Ja kohta sen jälkeen menitte te kellariin.»

»Niinhän tein», myönsi emäntä ja kävi hiukan ajattelevaksi. Hänen mieleensä johtuivat taasen Maijan sanat: »muistat minua huomenna, ja jokapäivällä on huomisensa, aina viimeiseen asti…» Olisiko Maija?… Hyvin mahdollista. Hän on tietäjä, suurikin tietäjä; kaukaahan ihmisiä hänen luonaan käy. Viime talvenakin — niin ainakin puhuttiin — pakoitti hän varkaan viemään takaisin Suurpään Kallen kellon…

Emännän ajatuksenjuoksua keskeytti äkkiä ääni:

»Äiti!»

»Kah, joko sinäkin olet herännyt, Liili?»

»En, äiti, minä vielä nukun, minä näen unta.»

»Vai niin; mitä unta sinä näet?»

»Tuo ruma akka on täällä, mutta hän ei tee minulle pahaa… Hän taputteli poskiani ja sanoi: 'se oli oikein, että tahdoit antaa voileipäsi tuolle pienelle tytölle'… Äiti, miksi en saanut antaa?»

»Kuka ruma akka, kuka pieni tyttö? Kenestä sinä puhut, lapseni?»

»En tiedä, äiti… Hän sanoi myös, että minä olen hyvä tyttö ja että sinä olet paha. Mutta minä sanoin, että sinä olet niin hyvä, niin hyvä — Liilille.»

»Lapsi on nähnyt unta Mörkö-Maijasta ja Hölöpän-Matin Miinan tytöstä», kuiskasi Kaisa-Liisa puoliääneen. Emäntä sen kyllä kuuli, mutta hän ei ollut sitä kuulevinaan. Lapsen sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Liili oli jo nukkunut, kun Mörkö-Maija ja Matin-Miina Koskelassa kävivät; eihän hän voinut niiden käynnistä mitään tietää. — —

»Voi, voi sentään!»

Kaikkien silmät kääntyivät oveen päin.

Siitä ryntäsi sisään Karja-Lotta, silmät selällään. »Halki se on, ihan halki: voi, voi sentään!»

»Mikä on halki? Oletko tullut hulluksi?» huudahti emäntä.

»Pata on halki, muuripata, tiedänmä! Vesi juoksee pesään… Menen tekemään haudetta Mansikille, joka on sairas ja ähkää; menen kotaan, vinttaan vettä pataan, rupeen laittamaan tulta… No, ei tässä maailmassa! Pesä on yhtenä järvenä, ja pata on tyhjä… Se on halki, ihan halki, sanon ma; ei se pidä vettä, ei! Ja…»

»Onko muuripata halki — uusi muuripata?» keskeytti häntä emäntä hämmästyneenä. »Kuka sen on halaissut? Sinä, tietysti, sen mokoma! Mutta saatkin maksaa sen: viime markkinoiltahan Manne padan osti.»

»Minäkö? Maksaa! E-ei, siitä nyt ei lähde mitään! Pata on halki, se on varma, se…»

»Mutta minä sanon, että sinä maksat sen! Sinä jätit eilen tulta pesään, etkä huomannut, että padassa oli vesi kiehunut kuiviin…»

»Vai niin, vai sekö sen padan halkaisi; sillä halki se on, siitä ei pääse… Mutta, emäntä hyvä, kukahan kodassa eilen viimeksi kävi, minäkö vai te? Vai ettekö tahdo muistaa?… Mörkö-Maija teitä vielä pihalla manasi, ja Matin-Miina kuljetti pois ontuvan kakaransa… Te pistäysitte humalistossa, hyppäsitte sitten kotaan ja sieltä kellariin… Minä näin sen luhdin ovelta; olin juuri maata menossa… Ja kyllä sen Mörkö-Maijakin näki… Niin sen asian laita on. Vai minäkö maksaisin padan!… Se on nyt halki, siitä ei pääse! Ja… Voi, voi sentään! En muistanut sitä sanoa: koko lammaslauma on kauramaassa… Kai jätitte veräjän auki, kun humalistossa kävitte…»

Isännän tulo keskeytti Karja-Lotan sanatulvan. Koskela, kookas, keski-ikäinen mies, oli käynyt ruisvainiolla katsomassa, mistä parhaiten sopisi leikkuuta alottaa. Palatessaan oli hän nähnyt lampaat kauramaassa, ja sisään astuessaan ärjäsi hän suuttuneena: »Kuka roisto on humaliston veräjän auki jättänyt? Ennenkuin leikkuulle lähdetään, ovat lampaat kauramaasta pois ajettavat. Joka mies!»

Silmänräpäyksessä toteltiin isännän käskyä; eikä aikaakaan, niin oli tupa tyhjä ihmisistä. Ei kumminkaan ihan tyhjä. Pikku Liili makasi vielä pienessä vuoteessaan. Häntä ei ollut kukaan nyt muistanut, ei äitikään, jonka täytyi kiiruhtaa katsomaan muuripataansa.

Ja Liili makasi siinä hetkisen rauhassa. Padan onnettomuudesta hän ei ymmärtänyt mitään, mutta lampaat olivat hänelle tutut — olihan hänellä niissä pieni oma karitsansakin. Hän ei oikein käsittänyt, miksi niitä kauramaasta ajettaisiin: mutta ei hän sillä päätänsä vaivannut. Hän katseli pieniä sormiansa, ja vasemman kätensä sakarisormi oli hänestä hänen pikkukaritsansa, iso sormi suuri sarvipää pässi, jota hän pelkäsi. Hän koetti matkia karitsan ja pässin ääntä. Ja kun kärpäset lentelivät hänen vuoteensa ympärillä, veti hän suunsa kurttuun: »Sys, sys, sanoo pikku lintu.» Sitten rupesivat kädet piilosille. »Hae, hae!» Mutta viimein kyllästyi hän leikkeihinsä. »Äiti, äiti!» huusi hän.

Mutta kun ei äitiä kuulunut, kömpi hän vihdoin vuoteeltaan, ja nyt näki tuvan haltia, jos semmoista on olemassa, pienen, lihavan tyttötassukan paitasillaan hyppivän lattialla. Se oli Liilistä niin hauskaa. Hän marssi siinä »niinkuin isä;» hän pisti peukalon suuhunsa ja oli tupakoivinaan; hän torui »niinkuin äiti Karja-Lottaa.» Hän leikki nukkien kanssa ja asetti ne makaamaan vuoteeseen, josta hän itse vasta oli noussut. Se oli niin hauskaa, niin hauskaa!

Mutta viimein kyllästyi hän ja rupesi lähemmin katselemaan ympärilleen tuvassa. Siinä oli iso kasa sirppejä suuren kellokaapin vieressä penkillä. Liili meni niiden luo. Ne olivat hänestä pieniä viikatteita. Hän rupesi niitä käsittelemään; niistä sai hän uusia leikkikaluja.

Sillä välin oli leikkuuväki saanut ajetuksi lampaat kauramaasta.
Isäntä, joka oli kulkenut vainion perukkaan saakka, ollaksensa varma,
ettei ainoakaan eläin aitaukseen jäänyt, palasi sieltä viimeisenä.
Äkkiä seisahtui hän humaliston takana ja päästi kovan huudon:

»Tuokaa puukko tänne!»

Käskyn kuuli väki ja myöskin emäntä, joka oli kodassa käynyt ja mieliharmikseen nähnyt uuden padan peräti tärvääntyneeksi sekä päänpäätteeksi, aittaa tarkemmin katsellessaan, huomannut valloilleen päässeen kaljan tunkeuneen suola-laariinkin.

»Mikäs on nyt taasen hätänä?» kysäsi hän, kun isännän käskyn kuuli.

Humaliston takana oli pieni kumpu, ja siihen oli perunakuoppa talven varalle kaivettu. Isäntä, kun kuopan ohitse oli kulkenut, oli sattumalta luonut silmänsä siihen. Mikä se? Kuopan esiinpistävässä, rattimaisessa ilmatorvessa oli jotakin outoa. Liikkuihan siinä lampaan saparo. Niin oikein! Torveen oli takaa-ajossa yksi lampaista vajonnut; hypyssään olivat sen molemmat etujalat aukkoon joutuneet. Eläin parka oli taittanut niskansa. Ja niin lujasti oli se reikään tarttunut, ettei isäntä saanut sitä siitä hinatuksi. Ällistyneenä seisoi hän siinä, saparo kädessänsä. Sitten huomasi hän, että lampaassa vielä oli vähän henkeä, ja hänen mieleensä juolahti, että se kohta olisi pistettävä.

»Tämäpä päivä vasta onneton!» valitti emäntä, kun paikalle ehti.

»Jumalan kiitos!» kuiskasi Silmäpuoli-Mikko Kaisa-Liisalle: »nyt saamme väkisinkin lampaan paistia. Nyt jään minä tänne vastaiseksi enkä menekään vallesmannille vielä.» Ja kun sitten yhdistetyin voimin lammas oli hinattu ahdingostaan ja se kummulla nurinniskoin makasi, veti Mikko puukon tupestaan ja tarjosi sitä Karja-Lotalle, joka Koskelassa teurastajan tointa hoiti. Mutta silloin siinä tapahtui jotakin aivan odottamatonta.

»No, sen saan sanoa, olipa se koko tupsaus!» huusi Vääräsuu-Jussi.

Kummulle oli kokoontunut enemmän väkeä kuin kuopan katto kesti. Se romahti liiallisesta painosta sisään, ja siinä makasi nyt kattopuiden, turpeiden ja mullan keskellä Koskelan isäntä, emäntä ja leikkuuväki, allansa lammas, joka oli niskansa taittanut. Pölyä ja tomua nousi, ettei siinä alussa mitään eroittanut. Kyllä se oli naurettavaa, mutta kyllä ei kuopassa makaavien hauskaa ollut. Kuinka he potkivat ja ponnistelivat! Karja-Lotta, joka oli kyyristynyt lammasta kohden, kun romaus tapahtui, makasi siinä melkein samassa asennossa kuin lammas äsken ilmatorvessa, ja hänen päällään, multaa ja lautoja välillä, Silmäpuoli-Mikko, koivet suorana ylöspäin; eikä kummallakaan nyt ollut mitään sanomista. Vaarasen Kaisan päätä näkyi nenään asti, mutta suun kohdalla oli suuri multamöhkäle, ja se nyt Kaisan kielen kurissa piti. Isäntä itse oli jotenkin helpolla päässyt: hän istui hävityksen reunalla: jalat vaan olivat mullistuksen peitossa. Emäntä ja Tahvana taasen seisoivat sorassa kainaloita myöten, naamat niin likitysten, jotta melkein koskettelivat toisiaan. Vääräsuu-Jussi ja Lois-Lassi eivät olleet vielä kummulle ehtineet, ja siitäpä syystä he eivät yhteiseen pulaan joutuneet.

Niin aivan; kyllä Vääräsuu-Jussi oli oikeassa, kun hän sanoi, että se oli koko tupsaus, eikä Lassikaan ollut niin aivan väärässä, kun hän tapauksen johdosta tuli miettineeksi, että vajoomiseen menee tavallisesti paljoa vähemmän aikaa kuin ylöspyrkimiseen. He ryhtyivät kumminkin molemmat, niin kiireesti kuin heidän oli mahdollista, auttamaan tovereitaan.

Siinäkös mylläkkää, pölyä ja huutoa, ennenkuin kaikki taasen seisoivat omilla jaloillaan! Isäntä kyllä pian saatiin hinatuksi aukon reunalta, mutta eipä hänestä tänään näyttänyt olevan työnjohtajaksi — yhtä vähän kuin leikkuuseen Silmäpuoli-Mikosta, joka sitten saatiin korjuuseen. Isäntä liikkasi, näetsen, kovin pahasti, hän oli kenties taittanut jalkansa; ja Mikko ukolta oli nenä mennyt aivan väärään ylöspäin ja venynyt niin pitkäksi, että sen huippu silmää kosketteli, ja sitä paitse oli hän pahasti satuttanut päänsä. Hän öhki ja voihki ja tunnusteli jäseniään, kun tukevalla maalla taaskin seisoi, ja oli aivan oikeassa, kun tuumaili, että kuopan katto oli ollut liian heikko, tahi että puuainekset olivat olleet pilalle lahonneet. Sillä välin tiuskui ja riiteli emäntä, että Tahvana oli asettunut häntä liian likelle ja vaati, että hän korjaisi pois tupakille haisevan suunsa vähän kauemmaksi, johon Tahvana nöyrästi vastasi, että hän aivan mielellään sen tekisi, jos se vain kävisi päinsä. Vaarasen Kaisa räpytteli ja mulkoili silmiään, kun ei mullalta saanut mitään sanotuksi: epäilemättä pyysi hän tällä ainoalla mahdollisella tavalla, että häntä autettaisiin; mutta Mikon mielestä oli Karja-Lotta ennen muita saatava ylös, hän kun varmaan oli pahimmassa vaarassa, ja samaa mieltä olivat Jussi ja Lassi. Mutta Lottaapa ei ollut niin helppo auttaa. Hän oli saanut raskaimman kuorman kannettavakseen — miltei koko katon — jotta ison aikaa kului, ennenkuin hän tuli näkyviin. Jussi ja Lassi kaivoivat ja heittivät ylös kiviä ja lautoja, minkä ennättivät, vaikkei tuo heiltä aivan kiireesti käynyt. He eivät näyttäneet olevan millänsäkään emännän ja Tahvanan riidasta ja avunhuudosta, eikä kentällä makaavan isännän kirouksista ja voivotuksesta. Heittiväthän vain väliin heihin silmäyksen ja lohduttavaisen: »kyllä, kyllä, odottakaa hiukkasen!» Tähän Mikko, joka verta vuotavaa nenäänsä piteli ja väliin kosketteli korvantaustaansa, mistä iso pala oli lähtenyt, vihdoin, juuri kun Lotan jalat tulivat esille, pisti mietteensä: »kyllä; niin, kyllä on Lotta roteva ja vahva, mutta saas nähdä, mitä hän tästä puuskasta sanoo!» Ja sitten hän huudahti: »kas vaan!» kun Lotta äkkiarvaamatta potkaista tokaisi Vääräsuu-Jussia vasten suuta, niin että hampaat helisivät, »kas vaan, vielä on ämmä entisellään!»

Ja kyllä Lotta oli entisellään, kentiesi vielä entistänsä enemmänkin entisellään. Kun hän viimein saatiin ylös, oli hän tosin vähän typertyneen näköinen. Hän oli vähällä ollut tukehtua ahdingossaan; lampaan villoja oli hänellä suussa, ja musta ja pölyinen oli hän kuin nokikolari. Mutta pian hän siitä virkosi, varsinkin kun hän huomasi, että hänen hameensa ja vielä paitansakin oli kappaleen matkaa sivulta ja selän kohdalta aina alas asti halki — melkein liepeisiin saakka — ja vielä pahemmasti halki kuin muuripata kodassa. Ja sepä Karja-Lottaa harmitti. Ja Mikon syy se tietysti oli, sillä olihan Mikko hänelle ojentanut puukkonsa juuri kun romaus tapahtui. Eukko pudisti itseään niinkuin piehtaroinut hevonen, korjasi kouraansa halenneen hameensa reunukset ja torui samalla täyttä suuta Mikkoa: »sillä ei ole koskaan maailmassa kuultu, että kukaan paljastaa puukkoa, juuri kun romaus tapahtuu!» Mikko koetti puolustaa itseään. Hän sanoi, ettei kukaan ollut tietänyt romausta aavistaakaan, eihän Lotta itsekään, ja että Lotan sopisi kiittää Jumalaa, kun niin vähällä oli päässyt. »Sillä olisihan puukko voinut pahempaakin jälkeä tehdä, kuin ratkoa vanhaa hamerepaletta.» Sitten hän lopulta kysyi, mihin Lotta oli puukon pannut, vieläpä näytti tahtovan ruveta likemmin tarkastamaan Lotan rikkinäistä vaatetustakin, sieltä sen ehkä löytääksensä. Mutta silloinkos eukko oikein suuttui, ja sen sai Mikko onnettomuudekseen niin perinjuurisesti tietää, ettei sitä ikinä unohtanut. Kyllä hän joskus ennenkin oli Lotan kouria kokenut, mutta nyt sai hän kipeälle korvalleen aimo sutkauksen ja kuuli samalla jotakin revenneestä nenästään mainittavan: ja se oli tyynen Mikon mielestä liikaa. Ärjyen kivusta tempasi hän lautapalasen, sillä kuitatakseen saamansa korvapuustin, ja aika tappelu olisi kaiketi siinä syntynyt, ja tiesi kuinka kauan emäntä ja Tahvana vielä olisivat saaneet seisoa ja katsella toisiaan suusta suuhun ja Vaarasen Kaisa harjoitelle silmiään mulkoilemaan, jolleivät Lassi ja Jussi viimeinkin olisi raivostuneiden väliin menneet ja saaneet heidän tulisimman vihansa ainakin vähäksi aikaa asettumaan. Lotta oli torunut suulakensa kuiviin; häntä janotti kovasti. Mikon korvallisesta juoksi verta, jota paitsi hänen nenäänsä, joka oli suureksi pahkulaksi turvonnut, kovasti pakotti. Tiesihän sen, että vettä he kaipasivat, Lotta ja Mikko. Molemmat palasivat sen tähden kartanolle, Mikko pidellen nenäänsä ja Lotta hamettansa. Ja vielä pihalta saakka kuului heidän toransa, vieläpä kaivon kanneltakin.

Emäntä ja Tahvana olivat tällävälin ponnistelleet voimiansa ylös päästäkseen. Siinä sattuivat heidän kasvonsa monta kertaa yhteen, ja että tuo aina kovasti suututti emäntää, sen kyllä kuuli. Vihdoin sai Tahvana jonkun verran multaa ja romua syrjäytetyksi, ja Jussin avulla emäntä ja hän viimeinkin pääsivät pintehestään juuri parahiksi nähdäksensä, miten Lassi hinasi ylös Vaarasen Kaisaa, joka valitti olleensa aivan kuoleman kynsissä, kun multa oli estänyt häntä hengittämästä suun kautta, ja nenäkin oli ollut melkein kokonaan tukkeessa. »Koettakoonpas toinen, miltä se tuntuu!»

»Tupsaus» oli kumminkin päättynyt onnellisemmasti kuin olisi voinut uskoa: »sillä olisivathan kaikki voineet taittaa niskansa, samaten kuin lammas, joka hyvän esimerkin näytti» — sanoi sittemmin Vääräsuu-Jussi. Mutta lukuunottamatta Silmäpuoli-Mikon haavoja ja Karja-Lotan halaistuja vaatteita ei ollut kukaan muu sanottavaa vahinkoa saanut kuin isäntä, joka ei kyennyt jaloilleen ja joka varsin pahaa ääntä piti, kun Jussi ja Lassi hänet taloon kantoivat ja hän sillä välin huomasi, että lampaat, jotka hetken aikaa olivat takapihalla seisoneet, auki olevasta veräjästä olivat palanneet takaisin vainioon.

Ei onnettomuus tule kello kaulassa, sanotaan, eikä yksi paha toiselta tietä sulje. Olisi sopinut odottaa, että koskelaisten koetukset tähän olisivat loppuneet, mutta — mitäpä vielä. Kun emäntä avasi tuvan oven miehille, jotka isäntää kantoivat, oli siinä hänen edessään näky. joka vähällä hänet kokonaan tyrmistytti. Pikku Liili istui verisenä takan vieressä ja itki, ja pankolla istui Karja-Lotta paraikaa käärien riepuja oikean jalkansa ympärille. Ja koko lattia oli miltei yleensä veressä. — Karja-Lotta oli huoneeseen samotessaan astunut sirppikasaan, minkä Liili oli oven kynnyksen eteen koonnut.

Ehtimättä kuulla Lotan kirouksia ja toraa säntäsi kovin pelästynyt emäntä tyttärensä luo. Liili kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja sai kyyneliltään tuskin nyyhkityksi: »Pikku viikate on paha, se puree.»

Äiti repäsi silmänräpäyksessä paidan pienosen päältä. Ei Liilissä mitään haavaa näkynyt. »Mihin puri paha viikate Liiliä?»

»Ei Liiliä, mutta Lottaa.»

»Jumalan kiitos!» huudahti emäntä, kun hän oli tullut vakuutetuksi, ettei mitään onnettomuutta ollut Liilille tapahtunut. Ja hänestä tuntuivat nyt kaikki entiset onnettomuudet hyvin pieniltä. Mutta toisilla silmillä katsoi Karja-Lotta asiaa. Hän ei vihaltansa muistanut voivottaakaan.

»Vai Jumalan kiitos! Vai … vai… Olisitte kai suonut, että olisin astunut molemmat jalkani… Vai Jumalan kiitos!» Ja vihan vimmassa repi hän pois siteen haavalta ja ojensi jalkansa emäntää kohden. »Siinä sen näette, mitä tyttökakaranne on aikaan saanut!» — Jalkapöytä oli miltei kahtia leikattu; haava oli kauhea, ja verta siitä pillinään ruiskusi lattialle.

»Tervaa, missä on tervasanko?» huusi Jussi.

»Tervaa sinä suusi, vääräsuu!» ärjäsi Lotta yhä kieltänsä pieksäen ja rupesi taasen sitomaan haavaansa. Mutta lienee hän viimeinkin huomannut, ettei hän muiden avutta voinut toimeen tulla, sillä äkkiä katkaisi hän sanatulvansa ja lausui maltillisemmalla äänellä: »Mene noutamaan vettä kaivosta äläkä siinä töllistele, niinkuin et olisi sirpin puremaa ennen nähnyt!»

Isännän kivut olivat vähän helpottaneet, kun hän omalla vuoteellaan makasi. Hänkin oli kovin pelästynyt, kun näki Liilin verisenä. Mutta pian käsitti hän koko tapauksen. Liili oli seisonut sirppikasan vieressä, kun Lotta siihen astui. Koskelaa harmitti kovin aamun tapaukset, ja kipu, minkä hän tunsi jalassaan, ilmaisi hänelle, että se joko oli sijoiltansa, jollei poikki. Hän oli juuri lähettämäisillään Vaarasen Kaisan lukkaria noutamaan, kun Jussi astui sisään vesikiulu toisessa kädessään. Hän oli hiukan kalpea ja hieman vapisi käsi, kun hän asetti kiulun Lotan viereen.

»Käykäähän veräjällä katsomassa! Kuusen havuja siinä on ja risti maahan piirretty. Onpa siinä vielä tuohivirsutkin, käret tänne tupaan päin…»

»Enkös minä sitä sanonut!» keskeytti Jussia Kaisa-Liisa. »Mörkö-Maija se tämän kaiken on aikaansaanut; ja kyllä emäntä on siihen syypää, kun ajoi pois ja manasi Hölöpän-Matin Miinaa. Risti ja havut tietävät varmaankin kuolemaa ja virsut, että täältä se ruumis kannetaan, koska käret tännepäin viittaavat… Kyllä sinä nyt taidat lähtöä tehdä, Karja-Lotta; kovinpa ovat poskesi kelmeät! Oletkin vuodattanut jo verta niin paljon, ettei luulisi ihmisessä niin paljon löytyvän… Tahi tarkoittaisiko risti isäntää … niin, kukapa sen tietää?… Kyllä tässä ei taida muuta neuvoa olla, kuin että emäntä kiireesti menee Mörkö-Maijan luo ja nöyrästi pyytää häntä peruuttamaan kovat kirouksensa.»

»Samaa mieltä minäkin», mumisi Vääräsuu-Jussi.

Kaisa-Liisan sanat olivat valtaavasti vaikuttaneet kaikkiin, itse isäntäänkin, joka ei kumminkaan ollut taikauskoisimpia. Häntä pelästytti kauheasti Kaisa-Liisan arvelu, että tuo risti ja havukasa kentiesi häntä itseään tarkoitti. Karja-Lotta puhkesi ääneensä itkemään, tunsi jo kuoleman kopristavan sydäntä. »Voi, voi, ja kun vielä syyttömästi pitää kärsiä toisen syntien tähden!»