"'Mutta, oi kuningas', sanoo vähän etempänä eräälle hyvin viisaalle kuninkaalle eräs viidestä mietiskelevästä nuoresta tytöstä, jotka halutaan myydä hänelle; 'mutta, oi kuningas, tiedän myöskin, että kaunein teko on se, joka on epäitsekäs. Kerrotaan, ja se on totta, että Israelissa oli kaksi veljestä, ja toinen näistä sanoi eräänä päivänä toiselle: 'Mikä on kauhein teko, jonka olet eläissäsi tehnyt?' Hän vastasi: 'Se on tämä: kun eräänä päivänä kuljin kanakopin läheltä, ojensin käteni ja otin kiinni yhden kanan ja kuristettuani sen kuoliaaksi heitin sen takaisin kanakoppiin. Se on kauheinta elämässäni. Mutta sinä, oi veljeni, mikä sinun teoistasi on kauhein?' Hän vastasi: 'Se on se, että rukoilin Allahia pyytääkseni häneltä erästä suosionosoitusta. Sillä rukous on kaunis vain silloin, kun se on sielun yksinkertainen kohoutuminen korkeuksia kohti.'
"'Opi tuntemaan itsesi!' jatkaa eräs hänen kumppaneistaan, vanki ja orjatar kuten hänkin. 'Opi tuntemaan itsesi! Ja toimi vasta sitten! Toimi, miten sinua haluttaa, muta varo, ettet loukkaa naapuriasi'."
Nykyinen moraalimme ei osaisi lisätä mitään tähän viimeiseen lauselmaan eikä sillä ole annettavana täydellisempää elämän ohjetta. Se saattaisi enintään laventaa "naapuri"-sanan merkitystä ja antaa "loukata"-sanalle korkeamman, hienomman ja ilmeikkäämmän merkityksen. Ja kuitenkin tuo kirja, jossa nuo sanat tavataan, on kaikista kultajyväsistään ja kaikesta viisaudestaan huolimatta kauhun, veren, kyynelten, despotismin ja orjuuden muistomerkki. Ja niiden lausujat ovat orjia. Joku kauppias ostaa heidät, ties mistä, ja myy heidät jälleen vanhalle vaimolle, joka opettaa tai opetuttaa heille runoutta, filosofiaa ja kaikkia Itämaan tieteitä, jotta he olisivat kerran arvokkaita lahjoja kuninkaalle. Ja kun kasvatus on päättynyt ja uhrien kauneus ja viisaus herättää kaikkien niiden ihailua, jotka heitä lähestyvät, niin tuo toimelias ja neuvokas vanhus tarjoo heidät todellakin hyvin oikeamieliselle ja viisaalle kuninkaalle. Ja kun tuo hyvin oikeamielinen ja viisas kuningas on riistänyt heidän neitsyytensä ja tahtoo toisia rakkaussuhteita, antaa hän heidät luultavasti (sillä minä en muista tarkkaan kertomuksen jatkoa, mutta se on näiden ihmeellisten legendojen kaikkien naisten muuttumaton kohtalo) visiireilleen. Ja visiirit vaihtavat heidät hyvänhajuiseen vaasiin tai jalokivivyöhön, jolleivät he lähetä heitä kauas jonkun mahtavan suojelijan tai inhoittavan, mutta pelätyn kilpailijan nautintovälineiksi. Ja nuo nuoret naiset, jotka kyselevät neuvoa omaltatunnoltaan ja jotka lukevat toisten omiatuntoja, nuo, jotka mietiskelevät kauneimpia ja suurimpia kansojen ja ihmisten oikeuden ja moraalin kysymyksiä, he eivät luo katsettakaan kohtaloonsa eivätkä tule hetkeäkään ajatelleeksi sitä kauheaa vääryyttä, mitä he kärsivät. Eivät liioin kaikki nekään, jotka kuuntelevat, rakastavat, ihailevat ja ymmärtävät heitä. Ja meille, jotka hämmästymme tuota ja jotka mietiskelemme myöskin oikeuden, hyvyyden, säälin ja rakkauden kysymyksiä, meille ei mikään takaa, etteikö yhteiskunnallinen tilamme tarjoaisi jonakin päivänä niille, jotka tulevat meidän jälkeemme, yhtä masentavaa näkyä.
XXVIII
Meidän on vaikea kuvitella, millainen tulee olemaan ihanteellinen oikeus, koska kaikkia siihen kohdistuvia ajatuksiamme vastassa on vääryys, jossa me vielä elämme. Me emme tunne niitä lakeja emmekä niitä uusia suhteita, joita ilmaantuu, kun ei ole enää erilaisuuksia eikä onnettomuuksia, jotka voidaan lukea ihmisten syyksi, ja kun jokainen evolutsionistisen periaatteen mukaan "korjaa itselleen oman luontonsa ja siitä johtuvien seurausten hyvät tai huonot tulokset". Nykyhetkellä asianlaita ei ole näin, ja voi sanoa, että aineellisella alalla ihmisille yleensä "käytöksen ja sen seurausten välinen yhteenkuuluvaisuus" — käyttääksemme Spencerin sanoja — on olemassa vain naurettavalla, mielivaltaisella ja kohtuuttomalla tavalla. Eikö ole uskallettua toivoa, että ajatuksemme olisivat oikeita, kun kunkin meidän fyysillinen olemuksemme on täydellisesti vääryyden vallassa? Ja jokainen on sen vallassa joko kärsiäkseen tai hyötyäkseen siitä, jokainen saavuttaa siinä ponnistuksillaan joko liian paljon tai liian vähän, jokainen on siinä joko etuoikeutettu tai riistetty. Me voimme koettaa riistää ajatuksemme pois tästä juurtuneesta vääryydestä, tuosta alkusuvulle välttämättömän "ali-inhimillisen moraalin" liian itsepintaisesta jäljestä. Mutta on turhaa luulla, että ajatus olisi yhtä voimakas, yhtä riippumaton, yhtä selvänäköinen ja että se saavuttaisi samat tulokset kuin jos tuota vääryyttä ei olisi. Vain hyvin vaatimaton ja hyvin epävarma osa inhimillistä ajatusta pääsee kohoamaan todellisuuden yläpuolelle. Ihmisajatus voi paljonkin. Se on ajan pitkään saanut aikaan hämmästyttäviä parannuksia siinä, mikä suvussa ja rodussa näytti olevan muuttumatonta. Mutta sinä hetkenä, jona se mietiskelee aavistamaansa tai toivomaansa muutosta, se yhtäkaikki sietää sen iestä, katsanto-, tuntemis- ja kuvittelutapaa, mitä se tahtoisi muuttaa. Se on pikemminkin määrätty selittämään, arvostelemaan, järjestelemään sitä, mikä oli, auttaakseen ja tehdäkseen tunnetuksi sitä, mikä jo on syntynyt, mutta on vielä näkymätöntä. Ja harvinaista on, että se näkisi tulevaisuuteen tai tuottaisi jotain hyvin hyödyllistä ja kestävää, kun se uskaltaa ryhtyä siihen, mitä ei vielä ole olemassa. Siksipä se saa kantaa sen yhteiskunnallisen tilan taakan, jossa me elämme. Meidän ympärillämme on liian paljon vääryyttä voidaksemme luoda itsellemme tyydyttävän käsityksen oikeudesta ja ajatella sitä tarpeellisella luottamuksella ja kyllin rauhassa. Voidakseen tutkia sitä ja puhua siitä hedelmöittävästi vaadittaisiin, että se olisi, mitä se voisi olla: moitteetonta ja todellinen yhteiskunnallinen mahti. Mutta meidän on rajoituttava vetoamaan sen itsetiedottomiin, salaisiin ja niin sanoaksemme huomaamattomiin vaikutuksiin. Me todellakin katselemme oikeutta inhimillisen vääryyden rantatöyräältä emmekä tiedä vielä mitään siitä näystä, jonka tarjoo aava meri tahrattoman omantunnon rajattoman ja loukkaamattoman holvin alla. Ihmisten olisi pitänyt tehdä ainakin voitavansa omalla alallaan; heillä olisi silloin oikeus mennä pitemmälle ja tutkiskella muutakin ja heidän ajatuksensa olisivat luultavasti selvempiä, jos heidän omatuntonsa olisi rauhallisempi.
XXIX
Eräs suuri itsesyytös lamauttaa intoamme yrittäessämme tulla paremmiksi, antaa anteeksi, rakastaa ja ymmärtää enemmän kuin tähän asti. Turhaan me puhdistamme omaatuntoamme, jalostamme ajatuksemme ja koetamme tehdä elämän viehättävämmäksi ja helpommaksi niille, jotka elävät meidän kanssamme — kaikki tämä ei vaikuta mitään ulospäin, ei ollenkaan pääse ovestamme ulos; ja vähänkin loitotessamme omasta ahtaasta piiristämme me tunnemme, ettemme ole tehneet mitään, ettei ole tehtävissäkään mitään ja että vastoin tahtoamme otamme osaa suureen jänteiseen vääryyteen. Eikö ole naurettavaa ratkaista omassa itsessään kipeimmin koskevat ja hennoimmat omantunnonkysymykset, karkoittaa pelokkaana katkeran ajatuksen varjokin, tahtoa olla alati jalo, yksinkertainen, uskollinen, vilpitön, sääliväinen, siveellisesti tahraton asuntonsa neljän seinän sisällä, unohtaakseen, ja ilman että olisi mahdollista tehdä toisin, kaiken säälin, oikeuden ja rakkauden samalla hetkellä, kun astumme kadulle tai kun tapaamme toisia olentoja kuin niitä, joiden kasvot meille ovat tulleet tutunomaisiksi? Missä on sen kaksoiselämän arvokkuus, vilpittömyys, joka kynnyksemme tällä puolen on viisas, inhimillinen, ylevä, ajatteleva, toisella puolen taas välinpitämätön, vaistoihin perustuva, armoton? Riittää, että meillä on lämpimämpi, että olemme paremmin puettuja ja paremmin ruokittuja kuin ohikulkeva työläinen, että ostamme minkä esineen tahansa, joka ei ole aivan välttämätön, ja loppujen lopuksi se ei ole muuta kuin tuhansien kierrosten ja mutkien jälkeen tiedottomasti palaamista tuohon alkuperäiseen tilaan, jossa voimakkaampi häikäilemättä riistää heikompaa. Meillä ei ole nautittavanamme yhtään etua, joka ei kyllin läheltä katsoen olisi ehkä hyvinkin vanhan vallan väärinkäytöksen, tuntemattoman väkivallan, ennentapahtuneen petoksen tulos, jota me käytämme hyväksemme istuessamme pöytäämme, kävellessämme joutilaana kaupungilla, asettuessamme illalla vuoteeseen, joka ei ole meidän kättemme työtä. Ja mitä on loppujen lopuksi itse sekin mahdollisuus, että voimme olla parempia, säälivämpiä ja lempeämpiä ja ajatella suuremmalla yhteenkuuluvaisuudentunteella vääryyttä, jota toiset kärsivät, muuta kuin tuon suuren vääryyden kypsynein hedelmä?
XXX
Tiedän kyllä, ettei näitä arveluja saa ulottaa liian pitkälle, sillä silloin johduttaisiin hyvin hyödyttömiin ja ehkä suvulle, jonka valtavan ja lempeän hitauden arvossapito on asiaankuuluvaa, turmiollisiin kapinahankkeisiin tai vaivuttaisiin jälleen toimettomaan ja mystilliseen, elämän selvimmälle ja muuttumattomimmalle tahdolle vihamieliseen pidättyväisyyteen. Tässä on lakeja, joiden sanotaan olevan välttämättömiä, mutta tuo lausutaan jo vähemmällä varmuudella. Siinä juuri on oikean ja viisaan asema muuttunut. Marcus Aurelius, jaloimmin herkkätunteinen, viisaimmin vastaanottavainen, puhtaimmin ikävöipä, oikeutta enimmin halajava sielu, mitä on koskaan ollut olemassa, ei kysy koskaan itseltään, mitä tapahtuu sen pienen, ihailtavan valopiiriin ulkopuolella, jossa hänen hyveensä, omatuntonsa, säälinsä, jumalainen lempeytensä ympäröi hänen lähimpänsä, ystävänsä ja palvelijansa. Yltympärillä vallitsee — sen hän tietää vallan hyvin — suunnaton vääryys. Mutta tämä vääryys ei koske häntä. Se on välttämätön, mystillinen ja pyhä valtameri, jumalien, sallimuksen, ylimpien, tuntemattomien, edesvastuuttomien, vastustamattomien, muuttumattomien lakien säätämä äärettömyys. Se ei ollenkaan lamauta hänen rohkeuttaan; päinvastoin se rohkaisee, keskittää ja nostaa häntä, kuten sellainen liekki on korkeampi, joka ei levene laajalle alalle, joka leimuaa aivan yksin yössä ja jonka vaikutusta pimeys lisää. Hänen asiansa ei ole kajota kohtalon hallintaan, kohtalon, joka tahtoo enemmistön orjuutta. Hän alistuu surullisena, mutta luottamuksellisesti järkähtämättömiin säädöksiin, ja sekin on hurskas ja hyveellinen teko. Hän sulkeutuu itseensä ja tulee inhimillisemmäksi ja oikeamielisemmäksi jonkinlaisessa liikkumattomassa ja loistottomassa tilassa. Vuosisadat kuluvat ja viisailla ja hyvillä on sama keskitetty ja sisäänpäin kohdistunut kaipuu. Useakin muuttumaton laki on varmaankin saanut toisen nimen, mutta vääryyden määrä pysyy aina samana, ja he katselevat sitä samalla alistuneella ja turvallisella surumielisyydellä. Mutta mitäs me aiomme tehdä? Me tiedämme, ettei ole enää välttämätöntä vääryyttä. Me olemme tunkeutuneet jumalien, kohtalon ja tuntemattomien lakien alueelle. Ehkä niille jää sairaus, tapaturma, myrsky, salama ja suurin osa kuoleman mysteerioista. Me emme ole päässeet vielä niin kauas. Mutta varmaa on, ettei niiden vallassa ole enää köyhyys, toivoton työ, kurjuus, nälänhätä ja orjuus. Me ne juuri säädämme, ylläpidämme ja jakelemme. Ne ovat meidän persoonallisia vitsauksiamme, kauheita, mutta hyvintunnettuja, ja ne ovat yhä harvemmassa ja harvemmassa, jotka lujasti uskovat, että niissä piilee yli-inhimillinen mahti. Tuo pyhä ja ylitsepääsemätön valtameri, joka suojeli ja puolusti ajattelijaa ja oikeamielistä, kun hän vetäytyi erilleen, se on olemassa enää vain meidän muistoissamme. Tänään ei Marcus Aurelius sanoisi enää yhtä tyynesti: "He etsivät pakopaikkoja maalaismökeissä, merenrannoilla, vuorilla: sinäkin tavallisesti antaudut hartaasti kaipaamaan samanlaisia etuisuuksia. Mutta silloinhan teet kuten tietämätön ja taitamaton ihminen, sillä sinähän voit minä hetkenä tahansa vetäytyä omaan itseesi. Ihmisellä ei ole missään rauhallisempaa pakopaikkaa kuin se, minkä hän löytää omasta sielustaan, erittäinkin, jos hänellä on omassa itsessään sellaista, jonka tarkasteleminen riittää tuomaan iloa täydellisen rauhan hetkellä, mikä rauha ei ole minun ymmärtääkseni muuta kuin sielumme täydellinen tasapaino."
Tällä hetkellä on kysymys muustakin kuin sielun tasapainosta. Tai on sieluun pikemminkin järjestettävä kaikki se, mitä siellä ei vielä ollut Marcus Aureliuksen aikana — s.o. kolme neljännestä ihmisten onnettomuuksista — ja mikä on tullut todelliseksi, selitettäväksi, pakottavaksi ja inhimilliseksi, niin vaikeapääsyistä, käsittämätöntä, liikkumatonta ja salliman määräämää kuin se näytti olevankin.
XXXI
Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi luopua tuosta vanhojen viisasten "tasapainon" kaipuusta. Me emme voi enää odottaa itsellemme ehdotonta tasapainoa, jota he löysivät anteeksiannettavassa itsekkyydessään, mutta me voimme toivoa jonkinlaista ehdollista ja tilapäistä tasapainoa. Tämä "tasapaino" ei ole enää moraalin viimeinen sana, mutta silti on välttämätöntä, että ensiksikin olemme mahdollisimman oikeamielisiä itseämme, lähimmäisiämme, naapurejamme ja palvelijoitamme kohtaan. Kun olemme aivan oikeamielisiä näitä kohtaan ja omassatunnossamme, me huomaamme olevamme hyvin vääriä muita kohtaan. Me emme tunne vielä tapaa, miten olla käytännössä oikeamielisempi näitä kohtaan, jollemme turvaudu suuriin sankarillisiin kieltäymyksiin, jotka, kun ne eivät voi olla yleisiä, saisivat vähän aikaan ja joutuisivat luultavasti hankauksiin luonnon syvimpien lakien kanssa, luonto kun näet hylkää kieltäymyksen kaikissa muissa, paitsi äidin rakkauden muodossa.
Tämä käytännöllinen oikeus on siis lajin salaisuus. Lajilla on paljon salaisuuksia, joita se paljastaa yksitellen historian todella vaarallisina hetkinä. Ja ne ratkaisutavat, millä se suoriutuu tavattomista vaikeuksista, ovat melkein aina odottamattomia ja omituisen yksinkertaisia. On mahdollista, että hetki lähenee, jolloin se puhuu uudelleen. Toivokaamme, menemättä toivossamme liian pitkälle, sillä meidän ei pidä olla huomaamatta, ettei ihmiskunta ole vielä läheskään päässyt pois "uhrattujen sukupolvien" aikakaudesta. Historia ei ole muita tuntenutkaan, ja mahdollista on, että aina aikojen loppuun asti kaikki sukupolvet sanovat itseään uhratuiksi. Ei voi kuitenkaan kieltää, että nuo uhraamiset, niin vääriä ja hyödyttömiä kuin ne vielä ovatkin, tulevat yhä vähemmän ja vähemmän epäinhimillisiksi ja voittamattomiksi, että ne tapahtuvat yhä paremmin ja paremmin tunnettujen lakien nojalla, jotka näyttävät yhä enemmän ja enemmän lähenevän niitä lakeja, jotka jalostunut järki voi hyväksyä olematta armoton.
XXXII
Mutta täytyy tunnustaa, että lajin "aatteiden" kehitys on majesteetillisen ja peloittavan hidasta. Tarvittiin vuosisatoja, ennenkuin alkuihmiset luopuivat pakenemasta toisiaan tai käymästä toistensa kimppuun, kun he tapasivat toisensa luolien suulla, ja ennenkuin he huomasivat, että heidän oli edullista lähestyä toisiaan ja puolustautua yksin neuvoin ulkomaailman mahtavia vihollisia vastaan. Sitäpaitsi ovat lajin "aatteet" useinkin hyvin erilaisia kuin ne, joita viisaimmalla ihmisellä saattaisi olla. Ne näyttävät riippumattomilta, omaperäisiltä, ne nojautuvat useinkin väitteisiin, joista ei tavata jälkeäkään sen aikakauden ihmisjärjessä, jona ne syntyvät; ja vakavimpia ja huolestuttavimpia kysymyksiä, mitä moralistin tai sosiologin on tehtävä itselleen, on saada tietää, voivatko kaikki hänen ponnistuksensa jouduttaa hetkenkään vertaa tai muuttaa rahtuakaan tuon suuren nimettömän joukon päätöksiä, joka askel askeleelta seuraa hämärää päämääräänsä…
XXXIII
Kauan, niin kauan aikaa sitten, että se on tieteen ensimmäisiä saavutuksia, sen astuessa ulos maan uumenista, jäätiköistä ja luolista ja lakatessa olemasta nimeltään geologia tai paleontologia tullakseen ihmiskunnan historiaksi, siis kauan aikaa sitten ihmiskunta kulki ahdinkotilan läpi, jolla on yhtäläisyyttä sen kanssa, jota se lähenee tai jossa se nyt taistelee, sentapaisella erotuksella vain, että tuo ahdinkotila näytti aivan toisella tavalla traagilliselta ja toivottomalta. Voipa vielä vakuuttaa, ettei ihmissuku ole tähän saakka tuntenut kriitillisempää eikä ratkaisevampaa hetkeä. Se oli silloin lähellä perikatoaan. Ja siitä, että me elämme vielä, meidän on ilmeisesti kiittäminen odottamatonta hätäkeinoa, joka pelasti rodun hetkenä, jolloin tuo itse ihmisjärjen ja kaiken sen ravitsema vitsaus, mitä oli parasta ja vastustamatonta sen oikeusvaistossa, oli vihdoin hävittävä sankarillisen tasapainon elämisen halun ja elämisen mahdollisuuden välillä.
Tarkoitan niitä väkivallan töitä, ryöstöjä ja murhia, joita tietenkin ilmaantui ensimmäisten ihmisryhmien kesken. Ne olivat nähtävästi kauhistuttavia ja ne uhkasivat varmaankin hyvin vakavasti rodun olemassaoloa, sillä kosto on hirveä ja niin sanoakseni epideeminen alkuperäisen oikeustarpeen muoto. On ilmeistä, että kosto, valloilleen päästettynä ja moninkertaistuen joka askelella, koston aiheuttaman koston seuraamana, olisi ennen pitkää niellyt, jollei koko ihmissukua, niin ainakin kaiken sen, mikä oli ensimmäisten ihmisten joukossa tarmokasta ja ylpeää. Niinpä melkein kaikilla raakalaiskansoilla samoinkuin useimmilla villiheimoilla, joista voi vielä tänään tehdä huomioita, näkee jonakin määrättynä ajankohtana — yleensä silloin, kun heimon aseet käyvät todellakin tuhoaviksi — koston väistyvän äkkiä erään merkillisen tavan tieltä, jota on kutsuttu "veren hinnaksi" ja joka sallii syyllisen välttää uhrin ystävien tai sukulaisten kostotoimenpiteitä maksamalla näille alussa mielivaltaisen, mutta pian tarkalleen määrätyn hyvityssumman.
Ei mikään ole omituisempaa, odottamattomampaa lapsuudenasteella olevien kansojen aivan ensimmäisessä sankariajan historiassa kuin tuon melkein yleisen tavan hieman merkantiilinen, hieman liian säyseä nerokkuus, kun sitä tarkastelee lähemmin. Onko se luettava päälliköiden huolenpidon ansioksi? Mutta sitä tapaa sielläkin, missä ei ole mitään varsinaista arvovaltaa. Onko siitä kiittäminen alkuperäisten heimojen vanhimpia, ajattelijoita, tietäjiä? Se on tuskin sen luultavampaa. Siinä on ajatus, joka on samalla kertaa alhaisempi ja korkeampi kuin mitä voisi olla raakalaisaikojen yksityisen neron tai profeetan ajatus. Tietäjä, profeetta, nero, erittäinkin raakalaisnero, pyrkii pikemminkin liioittelemaan sen heimon ja sen aikakauden jaloja ja sankarillisia taipumuksia, johon hän kuuluu. Tämä luonnollisen ja pyhän koston synnyttämä arka ja melkein salakavala epäröinti, tämä jokseenkin inhoittava kaupanhieronta ystävyydestä, uskollisuudesta ja rakkaudesta oli hänelle varmaankin vastenmielinen. Ja onko toiselta puolen todennäköistä, että hän olisi voinut kohota kyllin korkealle huomatakseen mitä jaloimpien ja kieltämättömimpien välittömien velvollisuuksien ylitse tuota heimon ja rodun suurinta hyvää, tuota elämän salaperäistä tahtoa, jonka meidän päiviemme viisaimmista viisaimmat huomaavat ja toteavat vasta saatuaan vaikean ja tuskallisen voiton yksinäisestä järjestään ja sydämestään.
Ei, ihmisen ajatus ei keksinyt tuota ratkaisua. Se oli joukon itsetiedottomuutta, joka oli pakotettu puolustautumaan liian yksilöllisesti, liian puhtaasti inhimillisiä ajatuksia vastaan, jotta se voisi sopeutua tämän maallisen elämän tinkimättömiin vaatimuksiin. Laji on erinomaisen taipuisa, erinomaisen kärsivällinen. Se kantaa mahdollisimman kauan ja kauas taakkaa, jonka järki, paremman kaipuu, mielikuvitus, intohimot, paheet, hyveet ja tunteet, jotka ovat ihmiselle ominaisia, määräävät hänelle. Mutta kun tuo taakka käy todella musertavaksi ja turmiolliseksi, se vapautuu siitä välinpitämättömästi. Se ei välitä keinosta: se valitsee lähimmän, yksinkertaisimman, ollen varma, että sen aate on oikein ja parhain. Sillä ei ole kuin yksi aate: saada elää. Ja tämä aate on yleensä korkeampi kuin kaikki ne ihailtavimmatkin sankariteot ja unelmat, joita tuo heidän poisheittämänsä taakka ehkä sisälsi. Huomatkaamme, etteivät ihmisjärjen historiassa aina ne ajatukset ole oikeimpia ja suurimpia, jotka kohoavat korkeimmalle. Ihmisajatusten laita on samantapainen kuin suihkulähteiden veden, joka nousee niin korkealle vain siksi, että se on ollut vangittu ja pääsee ylös hyvin ahtaasta aukosta. Voi hyvin kuvitella mielessään, että vesi, joka aukosta syöksyy taivasta kohti, halveksii suurta, liikkumatonta ja rajatonta järveä, joka leviää sen alla. Mutta sanottakoon mitä tahansa, suuri järvi on kuitenkin oikeassa. Se täyttää rauhallisesti arvokkaassa liikkumattomuudessaan ja passiivisessa hiljaisuudessaan maapallomme tärkeimmän aineen valtavan, sille määrätyn tehtävän, suihkulähde on vain mielenkiintoinen ilmiö, joka laskeutuu pian jälleen kaikkeuden helmaan. Meille laji on tuo suuri järvi, joka on aina oikeassa jopa korkeimmallakin tasolla olevan ihmisen järjen kannalta katsoen, jota se näyttää välistä törkeästi loukkaavan. Sillä on laajin aate, sellainen, joka sisältää kaikki muut ja käsittää rajattomimmankin ajan ja avaruuden. Ja näemmehän me päivä päivältä yhä paremmin, että laajin aate millä alalla tahansa on loppujen lopuksi järkevin, viisain, oikein ja kauneinkin.
XXXIV
Joskus joutuu kysymään itseltään, eikö olisi parempi, että ihmiskunnan kohtaloita ohjaisivat korkeimmalla tasolla olevat ihmiset, suuret tietäjät, pikemminkin kuin lajin aina niin hidas ja usein julmakin vaisto.
En luule voitavan vastata tähän kysymykseen samalla tavalla kuin ennen olisi vastattu. Olisi totisesti ollut hyvin vaarallista uskoa lajin kohtalot Platonille, Aristoteleelle, Marcus Aureliukselle, Shakespearelle tai Montesquieulle. Ranskan vallankumouksen pahimpina hetkinä kansan kohtalo oli yleensä jokseenkin hyvien filosoofien käsissä.
Mutta varmaa on, että ajattelijassa on nykyään tapahtunut perinpohjainen muutos. Hän ei ole enää mietiskelijä, utopisti tai yksinomaan intuitiivinen. Politiikassa, samoinkuin kirjallisuudessa, filosofiassa ja kaikissa tieteissä, hän on yhä enemmän ja enemmän huomioiden tekijä ja vähemmän ja vähemmän mielikuvitusihminen. Hän seuraa, tarkastelee, tutkii, koettaa järjestellä jo olevaista, pikemminkin kuin kulkisi sen edellä tai koettaisi luoda sitä, mitä ei vielä ole tai mitä ei koskaan tule olemaan. Siitä syystä hän ehkä kykenee puhumaan suuremmalla auktoriteetillä ja hänen suoranaisemmasta asioihin sekaantumisestaan olisi vähemmän vaaraa. Tosin tätä hänelle tuskin sallittaisiin enempää kuin ennenkään. Ehkä vähemmänkin, sillä koska hän on varovaisempi ja koska hänellä on vähemmän varmuutta sokaisemassa häntä, niin hän on vähemmän rohkea ja vähemmän yksipuolinen. On kuitenkin todennäköistä, että koska hän luonnollisesti sopii yhteen lajin hengen kanssa, jota hän tyytyy tarkkaamaan, niin hänen vaikutuksensa kasvaa vähitellen, joten tässäkin viime kädessä laji on oikeassa ja määräävänä; koska se ohjatessaan sitä, joka sitä tarkastelee, ja seuratessaan sitä, jota se ohjaa, vain seuraa itsetiedotonta ja muodostumatonta tahtoaan, jota ajattelija on selventänyt ja ilmaissut.
XXXV
Odottaessamme, että laji löytää uuden välttämättömän keinon (ja se löytääkin sen helposti, kun vaara käy suuremmaksi, onpa vielä luultavaa, että se on sen jo löytänyt ja että se parast'aikaa muuttaa osittain kohtaloitamme, ilman että meillä on aavistustakaan sen olemassaolosta), odottaessamme ja työskennellessämme ulospäin, ikäänkuin veljiemme pelastus riippuisi kokonaan työstämme, meidän on, kuten vanhojen tietäjien, sallittu mennä silloin tällöin omaan itseemme. Me sieltä ehkä löydämme vuorostamme jotakin, jonka tarkasteleminen riittää meille hetkiseksi antamaan, jollei täydellistä rauhaa, niin ainakin katoamatonta toivoa. Joskaan luonto ei näytä meistä oikeudenmukaiselta, joskaan mikään ei oikeuta meitä vakuuttamaan, että jokin ylin mahti tai maailmankaikkeuden äly palkitsee tai rankaisee täällä maailmassa tai muualla omantuntomme lakien tai toisten lakien mukaan, joita me ehkä tunnustamme jonakin päivänä, joskin vihdoin suhteissamme lähimmäisiimme vallitsee ihailtava samanarvoisuuden kaipuu, mutta toimiva oikeus on epätäydellinen ja se on alttiina kaikille järjen erehdyksille, kaikille persoonallisen edun juonille ja se on vielä kaikkien "ali-inhimillisen" yhteiskuntatilan huonojen tottumusten alainen — niin on kuitenkin varmaa, että kunkin meidän moraalisen elämämme pohjalla on kuva tuosta näkymättömästä ja lahjomattomasta oikeudesta, jota me olemme turhaan etsineet taivaasta, maailmankaikkeudesta ja ihmiskunnasta. Se toimii tosin tavalla, joka jää huomaamatta toisten ihmisten katseilta ja usein omalta tietoisuudeltammekin, mutta se, mitä se tekee ollakseen salassa ja koskematon, on yhtä syvästi inhimillistä, syvästi todellista. Se näyttää kuuntelevan ja tutkivan kaikkea, mitä me ajattelemme, sanomme, yritämme ulkona elämässä, ja jos kaiken tämän pohjalla on hieman hyvää tahtoa ja vilpittömyyttä, se muuttaa sen siveellisiksi voimiksi, jotka laventavat ja valaisevat meidän sisäistä elämäämme ja auttavat meitä ajattelemaan, puhumaan, yrittämään vielä paremmin tulevaisuudessa. Se ei lisää eikä vähennä rikkauksiamme, se ei torju meistä sairautta eikä salaman tuhoa, se ei yhtään pidennä jonkun jumaloimamme olennon elämää. Mutta jos me olemme oppineet ajattelemaan ja rakastamaan, jos toisin sanoen olemme tehneet velvollisuutemme järkemme mukaan tekemällä velvollisuutemme sydämemme mukaan, niin se ylläpitää mielemme ja sydämemme pohjalla ymmärtämistä, ehkä toiveissaan pettynyttä, mutta jaloa ja ehtymätöntä tyydytystä, olemassaolon arvokkuutta, mitkä riittävät ravitsemaan elämäämme senkin jälkeen, kun rikkaudet ovat menneet, kun onnettomuus tai sairaus on meitä kohdannut, kun jumaloitu olento on jättänyt meidät ainaiseksi. Hyvä ajatus, hyvä työ tuo sydämeemme palkinnon, joka luonnon yleisen tuomarin puutteessa ei tule meitä ympäröivän ulkomaailman osaksi. Se koettaa meidän sisällämme synnyttää onnea, jota sen on mahdotonta synnyttää ulkopuolella meitä. Se täyttää sielun sitäkin enemmän, koska se ei pääse laajenemaan ulospäin. Se valmistaa välttämätöntä tilaa ymmärtämykselle, rauhalle, rakkaudelle, jotka yhä kasvavat. Se ei mahda mitään luonnon laeille. Se voi kaikki niille laeille, jotka vallitsevat ihmisen omantunnon onnellisessa tasapainossa. Ja tämä pitää paikkansa kaikilla ajatuksen, kuten toiminnankin asteilla. Työmies, joka elää kunniallisesti vaatimatonta elämäänsä perheen isänä, täyttäen tunnollisesti työmiehen velvollisuutensa, ja ihminen, joka pysyy järkkymättä moraalisessa sankaruudessaan, ovat ehkä pitkän välimatkan päässä toisistaan, mutta, he elävät ja toimivat samalla tasolla ja heidät on siirretty samaan uskolliseen ja lohdulliseen piiriin. Tosin se, mitä me puhumme ja teemme, vaikuttaa paljon aineelliseen onneemme. Mutta loppujen lopuksi ihminen nauttii täydellisesti aineellistakin onnea hengen elimiensä kautta. Siksi juuri se, mitä me ajattelemme, on sitäkin tärkeämpää. Mutta luonne, sieluntila, siveellinen tottumus, jotka kaikki se, mitä olemme puhuneet, tehneet ja ajatelleet, on meissä luonut, se se on sittenkin kaikista tärkeintä siltä kannalta katsottuna, miten otamme vastaan elämän ilot ja surut. Tässä ilmenee eittämätön oikeus, ja järjen ja sydämen tavallisen hyvän tahdon toiselta puolen ja siveellisen olemuksemme sisäisen onnen välillä toiselta puolen vallitsee sitäkin välttämättömämpi ja täydellisempi sopusointu, kun ei tuo onni ole muuta kuin hyvän ajatuksen ja hyvän tunteen kasvot, jotka säteilevät sisäänpäin meihin. Tässä on todellakin syyn ja seurauksen välillä tuo älyn ja moraalin yhteys, jota me olemme turhaan etsineet ulkomaailmasta; ja siveellisellä alalla, halliten sitä hyvää ja pahaa, jota liikkuu omantuntomme pohjalla, on olemassa todellakin aivan samanlainen oikeus, jonka me toivoisimme löytyvän fyysillisellä alalla. Siitä kai muuten syntyykin kaipauksemme, ja sen vuoksi, että tuo oikeus on niin elävä ja voimakas sydämessämme, on kai niin vaikea saada meidät vakuutetuiksi siitä, ettei sitä olekaan maailmankaikkeudessa?
XXXVI
Olemme puhuneet pitkälti oikeudesta. Mutta se onkin ihmisen suuri moraalinen mysteerio ja sillä on taipumuksena asettua useimpien henkisten mysteerioiden sijalle, jotka hallitsivat ihmisen kohtaloa. Se on tunkenut tieltään useamman kuin yhden jumalan, useamman kuin yhden nimettömän mahdin. Se on tähti, joka syntyy vaistojemme ja käsittämättömän elämämme nebuloosassa, tähtisumussa. Se ei ole arvoituksen selitys, ja kun tulemme kerran paremmin tietämään, mitä se on, ja kun se todellakin pääsee hallitsemaan maan päällä, me emme silloinkaan tiedä sen enempää, mitä me olemme, minkätähden me olemme, mistä tulemme tai minne menemme; mutta se on elämän arvoituksen ensimmäinen käsky, ja kun se on täytetty, niin me voimme vapaammalla mielellä ja rauhallisemmalla sydämellä ryhtyä etsimään arvoituksen salaisuutta.
Vihdoin oikeus käsittää kaikki inhimilliset hyveet, ja jo yksin sen ystävällinen hymy puhdistaa, jalostaa ne ja antaa niille oikeuden tunkeutua siveelliseen elämäämme. Sillä jokainen hyve, joka ei kestä oikeuden kirkasta ja varmaa katsetta, on petollinen ja vahingollinen. Oikeuden voi siis tavata jokaisen ihanteen ytimenä; se muodostaa totuudenrakkauden, kuten kauneudenrakkaudenkin, ytimen. Se on samaten hyvyyttä, sääliä, jalomielisyyttä ja sankaruutta, sillä nämä ovat sen oikeustekoja, joka on noussut kyllin korkealle ollakseen näkemättä vain jalkojensa juuressa ja sattuman hänelle säätämien velvollisuuksien ahtaassa piirissä esiintyvää oikeaa ja väärää, vaan joka näkee yli lähimpien vuosien ja ihmiskohtalojen, yli sen, mihin hän on velvollinen ja mitä hän rakastaa, yli sen, mitä hän tapaa, etsii, hyväksyy tai hylkää, yli sen, mitä hän toivoo ja pelkää, yli ihmisveljiensä vääryyksien ja rikostenkin.
II. MYSTEERION KEHITYS
I
Joutuu hyvin helposti uskomaan, ja monet älykkäät, jotka ovat alkaneet väsyä tieteen luonnostaanlankeavaan epävarmuuteen, uskovatkin paremman puutteessa, että elämämme pääharrastus ja kaikki se, mikä meidän kohtalossamme on todella ylevää ja huomioonotettavaa, sisältyy melkein yksinomaan siihen mysteerioon, s.o. salaperäiseen, mikä meitä ympäröi, ja erittäinkin noihin kahteen toisia pelättävämpään ja täysäänisempään: kuolemaan ja kohtaloon. Minäkin puolestani uskon, vaikkakin hieman eri tavalla, että mysteerion tutkiminen sen kaikissa muodoissa on jalointa tutkiskelua, mihin ylipäänsä voimme ryhtyä; ja siihen tutkimiseen ja huolehtimiseen antautuvat kaikki, jotka tieteessä, taiteessa, kirjallisuudessa ja filosofiassa kohoutuvat pikku seikkojen ja tosiasioiden tai saavutettujen pikku totuuksien havaitsemisen ja esittämisen yläpuolelle. Tässä he kunnostautuvat mikä enemmän, mikä vähemmän, menevät tietämisessään mikä mitenkin pitkälle, mikä mitenkin korkealle, riippuen siitä kunnioituksesta, mitä he tuntevat sitä kohtaan, jota he eivät tiedä, siitä laajuudesta, minkä heidän mielikuvituksensa tai ymmärryksensä osaa antaa niiden voimien summalle, jotka pysyvät tuntemattomina. Tietoisuus siitä tuntemattomasta, jossa me elämme, se se juuri antaa elämällemme merkityksen, jota sillä ei olisi, jos sulkeutuisimme siihen, mitä tiedämme, tai jos uskoisimme liian helposti, että se, minkä me tiedämme, on paljon tärkeämpää kuin se, mitä emme vielä tiedä.
II
Meidän on muodostettava itsellemme yleinen käsitys tästä maailmasta. Koko siveellinen, koko inhimillinen elämämme nojautuu tähän käsitykseen. Mutta mitä on läheltä tarkastaen yleinen käsitys tästä maailmasta suurimmaksi osaksi muuta kuin yleinen käsitys siitä, mikä on tuntematonta? Me emme saa, kun on kysymys niin tärkeästä ja seurauksiltaan vakavasta aatteesta, omaksua sitä, joka meitä miellyttää eniten ja joka meistä näyttää valtavimmalta ja kauneimmalta. Me olemme velvollisia valitsemaan sen, joka meistä näyttää todellisimmalta tai pikemminkin ainoalta todelliselta, sillä minä en luule, että ihminen voi todella epäröidä kahden näennäisen tai todellisen totuuden välillä.. On olemassa aina yksi, joka jonakin määrättynä hetkenä näyttää hänestä todellisemmalta kuin jokin toinen. Hänen velvollisuutensa on silloin kaikessa tekemisessään, kaikessa sanomisessaan, kaikessa ajattelemisessaan, taiteessaan, tieteessään, älyllisessä tai tunne-elämässään pysyä siinä. Hänen on ehkä mahdotonta määritellä sitä. Se ei ehkä tuota hänelle tyydyttävää varmuutta. Se on ehkä pohjaltaan vain toisia syvempi ja todellisempi vaikutelma. Mutta vähät siitä. Rakastaaksemme totuutta sen ei tarvitse olla eittämätön eikä loukkaamaton. On jo paljon, kun se on näyttänyt meille, että ne aatteet, joita me rakastimme ennen sitä, eivät olleet sopusoinnussa rehellisen elämänkokemuksen kanssa. Tämä riittää, jotta me kohdistaisimme siihen kaiken kiitollisuutemme, kunnes sen osaksi tulee sama kohtalo, jonka se saattoi edeltäjälleen. Tuo suuri onnettomuus, se, joka hävittää siveellisen elämämme ja uhkaa henkemme ja luonteemme eheyttä, ei ole siinä, että erehdymme tai rakastamme epävarmaa totuutta, vaan siinä, että pysymme uskollisina sille, mihin emme enää täydellisesti usko. "Kaunein tapa elää tätä elämää", niin on sanottu, "on koettaa saada älymme sopusointuun todellisuuden kanssa."
III
Jos olisi kysymys vain siitä, miten tuosta tuntemattomasta muodostaisimme itsellemme suurenmoisimman, traagillisimman, valtavimman, musertavimman kuvan, niin tekisimme väärin rajoittautuessamme. Varmaa on, että moneltakin näkökannalta katsoen kaunein ja arvokkain suhtautuminen mysteerioon on hiljaisuus tai rukous, alistuminen tai pelko. Suunnattoman, vastustamattoman, tutkimattoman, mutta valppaan, inhimillisesti yli-inhimillisen, korkeimmassa määrässä älyllisen voiman edessä näyttävät täydellinen antautuminen ja syvä, mutta hillitty pelko ensi silmäyksellä olevan arvokkaampia, pyhempiä kuin kärsivällinen, tarkka ja rauhallinen tutkiskeleminen. Mutta kykenemmekö valitsemaan ja onko meillä siihen vielä oikeutta? Ei ole enää kysymys asenteen kauneudesta tai suuruudesta. Mysteerioon kuten kaikkeen nähden, ja paljon enemmän kuin kaikkeen muuhun nähden, ei ole kysymys kauneudesta tai suuruudesta, vaan totuudesta ja suoruudesta. Meidän tehtävämme ei ole enää koettaa sovelluttaa tosiasioita vaistomaisten mieltymystemme ja ihanteittemme mukaan, vaan tuntea niin suurta ja epäitsekästä pyrkimystä, että se on valmis olemaan sopusoinnussa kaikkien eittämättömien tosiasioiden kanssa. Sen kauniin, mikä sisältyi polvistumiseen tai maahanlankeamiseen, oli siihen pannut mennyt aika tai pikemminkin se, mikä menneessä ajassa oli totta. Ehkä meillä ei ole muutakaan varmuutta, mutta me emme liioin ole saman totuuden läpitunkemia. Jollemme tunnekaan tuntematonta, jollemme tiedäkään, mitä on olemassa, niin tiedämme ainakin osaksi, mitä ei ole olemassa; ja jos me omaksuisimme jälleen isiemme suhtautumisen, niin omaksuisimme jälleen suhtautumisen siihen, mistä tiedämme, ettei sitä ole olemassa. Sillä jollei ole ehdottomasti näytetty toteen, ettei se, mikä on tuntematonta, ole valpas eikä persoonallinen, ei korkeimmassa määrässä älykäs eikä oikeamielinen, jollei ole ehdottomasti todettu, ettei sillä ole ihmisen muotoa, aivoituksia, intohimoja, paheita eikä hyveitä, niin on verrattomasti luultavampaa, että se on tietämätön kaikesta siitä, mikä näyttää meidän elämässämme olevan tärkeintä. On verrattomasti luultavampaa, että se on ehkä suunnattomassa ja ikuisessa maailmansuunnitelmassaan varannut lajille pienen tilapäisen paikan, mutta ettei yksilön valtavimmalla, parhaimmalla tai huonoimmalla teolla ole siellä enempää merkitystä kuin oli mantereiden ja merien historiassa mitättömän geologisen solun tuskin havaittavilla liikkeillä. Jollei ole kumoamattomasti näytetty toteen, ettei se, mikä on loputonta ja näkymätöntä, väijy ympärillämme, punnitse onneamme tai onnettomuuttamme töittemme hyvien tai huonojen aivoitusten mukaan, ohjaten askel askelelta vaiheitamme ja järjestäen lukemattomien voimien avulla sellaiset vaiheemme kuin syntymisemme, tulevaisuutemme, kuolemamme ja haudantakaisen elämämme käsittämättömien, mutta järkähtämättömien lakien mukaan, niin on verrattomasti luultavampaa, että näkymätön ja loputon sekaantuvat joka hetki elämäämme, mutta välinpitämättöminä, suunnattomina ja sokeina aineksina, jotka sivumennen kulkevat meissä ja meidän ylitsemme, tunkeutuvat meihin, muovailevat ja elähdyttävät meitä, ilman että niillä on aavistustakaan meidän olemassaolostamme, aivan kuten tekevät vesi, ilma, tuli ja valo. Mutta koko tietoinen elämämme, koko tuo elämä, joka on ainoa, mistä olemme varmoja ja joka on ainoa kiinteä pisteemme ajassa ja avaruudessa, lepää suuresti katsoen samanlaisten "verrattomien todennäköisyyksien" varassa; ja harvoin ne ovat yhtä "verrattomia" kuin nämä.
IV
Meidän ei pitäisi koskaan surra sellaisia hetkiä, joina kadotamme suuren uskon. Usko, joka sammuu, joustin, joka kätkee, hallitseva ajatus, joka ei hallitse meitä enää, koska me luulemme hallitsevamme sitä vuorostamme — tämä todistaa, että me elämme, että me kuljemme eteenpäin, että me kulutamme paljon, koska emme pysy liikkumattomina. Minkään ei pitäisi olla meille mieluisampaa kuin sellaisen ajatuksen näkeminen, joka on kauan pitänyt meitä yllä ja joka ei voi pitää enää itseäänkään yllä. Ja älkäämme hätäilkö, jollemme voikaan panna mitään katkenneen joustimen sijalle. On parempi, että sija pysyy tyhjänä, kuin että asetamme siihen joustimen, joka ruostuu, tai sijoitamme siihen uuden totuuden, johon uskomme vain puoleksi. Muutoin on sija vain näköjään tyhjä, ja määrätyn totuuden asemesta jää pohjalle nimetön totuus, joka odottaa ja kutsuu. Ja jos sattuisi, että tämä totuus odottaa ja huhuaa liian kauan tyhjään ilmaan, ettei muodostu mitään, joka tulisi korvaamaan poistetun joustimen, niin näet, että moraalisessa kuten fyysillisessäkin elämässä tarve luo välikappaleen, ja että negatiivinen totuus löytää lopulta omasta itsestään tarpeellisen voiman panemaan liikkeelle kauan seisoneet pyörät. Ja usein toteamme, etteivät ne elämät, joilla on vain yksi sellainen käyttövoima, ole vähimmin tärkeitä, vähimmin hyödyllisiä.
Muutoin usko ei silloinkaan, kun se häviäisi kokonaan, veisi mukanaan mitään siitä, mitä me olemme sille antaneet, eikä yksikään niistä rehellisistä ja epäitsekkäistä ponnistuksista, joita olemme tehneet laventaaksemme ja kaunistaaksemme sitä, ole mennyt hukkaan. Jokainen niistä ajatuksista, joita me olemme siihen lisänneet, jokainen niistä jaloista uhrauksista, joiden toteuttamiseen sen nimessä meillä on ollut rohkeutta, jättää vaikutuksen moraaliseen olemukseemme. Ruumis katoaa, mutta palatsi, jonka se on rakentanut, pysyy koskemattomana, ja tila, jonka se on vallannut, ei sulkeudu uudelleen. Mutta valmistaa tyyssijoja tuleville totuuksille, pitää hyvässä kunnossa ne voimat, joiden tulee palvella niitä, tehdä omassa itsessään tilaa — siinä työ, joka ei ole hedelmätöntä ja jota ei saa koskaan jättää tekemättä.
V
Ajattelin näitä asioita, kun tässä äskettäin olin pakotettu tarkastelemaan kirjoittamiani pikku draamoja, joista kuvastuu mysteerioon taipuvaisen mielen levottomuus, minkä muuten kylläkin voi selittää, mutta mikä ei ole kylliksi mahdoton välttää, jotta se oikeuttaisi alistumaan siihen. Naiden pikku draamojen johtavana lankana oli meitä ympäröivän tuntemattoman pelko. Niissä esiintyi usko, tai pikemminkin oli tuo usko jollakin hämärällä runollisella tunteella — sillä rehellisimmissäkin runoilijoissa on usein jossakin määrin erotettava heidän taiteensa vaistomainen tunne heidän todellisen elämänsä ajatuksista — niissä esiintyi usko suunnattomiin, näkymättömiin, kohtalokkaisiin voimiin, joiden aivoituksia ei kukaan arvannut, mutta joiden draaman henki otaksui olevan pahansuopia, kaikkia toimiamme vaanivia, hymyilyn, elämän, rauhan, rakkauden vihollisia. Ehkä ne olivat pohjaltaan oikeudenmukaisia, mutta vain vihassa, ja tuo oikeudenmukaisuus esiintyi niillä niin maanalaisella ja niin monimutkaisella, hitaalla, etäisellä tavalla, että niiden rangaistukset — sillä ne eivät palkinneet koskaan — saivat kohtalon mielivaltaisten ja selittämättömien tekojen muodon. Sanalla sanoen, siinä oli hieman kristittyjen Jumala-käsitettä sekoitettuna antiikin kohtalokäsitteeseen, tungettuna luonnon läpitunkemattomaan yöhön ja sieltä huvikseen väijyen, tehden tyhjäksi ja synkentäen ihmisten aikeita ja onnea.
VI
Tuo tuntematon sai useimmiten kuoleman muodon. Kuoleman alituinen, synkkä, salakavalasti toimiva läsnäolo täytti runoelman kaikki välikohdat. Olemassaolon probleemiin vastattiin vain sen tuhoutumisen arvoituksella. Tuo kuolema oli muutoin välinpitämätön ja torjumaton, sokea, umpimähkään haparoiva, temmaten etupäässä nuorimmat ja vähimmin onnettomat yksinkertaisesti vain siitä syystä, että nämä pysyivät vähemmän liikkumattomina kuin muut ja että jokainen liian varomaton liike yössä herätti sen huomiota. Sen ympärillä oli vain pieniä, hentoja, väriseviä, alkeellisia olentoja, jotka liikkuivat ja itkivät hetken ajan kuilun partaalla; ja lausutuilla sanoilla, vuodatetuilla kyynelillä ei ollut muuta merkitystä kuin että ne putosivat kaikki tuohon kuiluun ja että jokin niistä kaikui jollakin erikoisella tavalla, mikä saattoi luulemaan, että kuilu oli avara, koska kaiku oli epäselvä ja kumea.
VII
Ei ole järjenvastaista, mutta ei myöskään terveellistä katsella elämää tällä tavoin, enkä olisi siitä puhunutkaan, jollei pienimmänkin onnettomuuden sattuessa huomaisi, että tämä tai tämänlaatuinen käsitys itse asiassa on useimpien ihmisten käsitys, niidenkin, jotka näyttävät rauhallisimmilta ja ymmärtäväisimmiltä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä me opimme, huolimatta kaikista valloituksista, joita tulemme tekemään, ja kaikesta siitä, mistä pääsemme varmuuteen, me tulemme eräältä määrätyltä näkökannalta katsoen aina olemaan pieniä viheliäisiä ja hyödyttömiä olentoja, kuolemaan määrättyjä ja meitä ympäröivien välinpitämättömien ja mittaamattomien voimien oikkujen varaan jätettyjä. Me ilmaannumme eräänä hetkenä rajattomaan ulottuvaisuuteen eikä meillä ole muuta varsinaista tehtävää kuin suvun jatkaminen, suvun, jolla itsellään ei ole varmaa tehtävää tuossa maailmanjärjestelmässä, minkä laajuus ja kestämisaika menee yli valtavimman ja rohkeimmankin mielikuvituksen. Siinä on totuus, yksi noita syviä, mutta hiljaisia totuuksia, joita runoilija saattaa tervehtiä ohikulkiessaan, mutta joiden ääreen runoilijassa olevan ihmisen tuhansine velvollisuuksineen ei ole pysähtyminen liian kauaksi aikaa. Täten on koko joukko suuria ja kunnioitettavia totuuksia, joiden alueelle ei ole hyvä nukkua. Meidän ympärillämme on niin paljon totuuksia, että voi sanoa useimmilla ihmisillä, pahimmillakin, olevan neuvonantajana ja oppaana jonkun suuren ja kunnioitettavan totuuden.
Niin, sekin on totuus ja, jos niin tahtoo, suurin ja varmin, totuuksista, ettei elämämme ole mitään, että kaikki pyrintömme on naurettavaa, että meidän olemassaolomme, että tämän maapallomme olemassaolo on vain mitätön sattuma maailmojen historiassa; mutta se on myöskin totuus, että elämämme ja maapallomme elämä ovat meille tärkeimpiä ilmiöitä, vieläpä ainoat tärkeät maailmojen historiassa. Kumpiko on todempi? Tekeekö edellinen ehdottomasti tyhjäksi jälkimmäisen, ja olisiko meillä voimaa muodostella edellistä ilman jälkimmäistä? Toinen kohdistuu mielikuvitukseemme ja se saattaa tehdä meille hyvää omalla alallaan, mutta toinen koskee suoranaisesti todellista elämäämme. On kohtuullista, että kumpikin saa osansa. Ei ole oleellista tarrautua kiinni totuuteen, joka on ehkä todellisin maailmankaikkeuden näkökannalta katsoen, vaan siihen, joka on epäilemättä todellisin ihmisen näkökannalta katsoen. Me emme tunne maailmankaikkeuden tarkoitusta emmekä sitäkään, onko lajimme kohtaloilla sille mitään merkitystä vaiko ei. Niinpä elämämme tai lajimme todennäköinen hyödyttömyys on totuus, joka koskee meitä vain epäsuorasti ja joka jää meiltä ratkaisematta, kun sitävastoin tuo toinen totuus, se, joka saa meidät tietoisiksi elämämme tärkeydestä, on epäilemättä ahtaampi, mutta koskee meitä todellisesti, välittömästi ja epäämättömästi. Tekisimme väärin uhratessamme sen vieraan totuuden hyväksi tai alistaessamme sen sen alaiseksi. Meidän on kyllä lupa olla kadottamatta näkyvistä edellistä. Se ylläpitää ja valaisee jälkimmäistä, opettaa meitä vapautumaan sen hyödyttömästä ja ahdasmielisestä orjuudesta ja ottamaan hyödyksi kaiken sen, mitä se ei sisällä. Mutta jos se masentaa ja lamauttaa meitä, on tämä siksi, ettemme kylliksi tajua sitä suunnatonta, mutta mielivaltaista asemaa, joka sillä on tärkeiden totuuksien piirissä, sillä se riippuu suuresta joukosta probleemeja, joita ei vielä ole ratkaistu, kun taas ne probleemit, joista jälkimmäinen totuus riippuu, ratkaisee joka hetki elämä itse. Myöskin siksi, että se on vielä tuossa kuumeisessa ja vaarallisessa ajankohdassa, jonka läpi kulkevat kaikki ymmärrykseemme tunkeutuvat totuudet. Tarkoitan tuota kateellisuuden ja leppymättömyyden ajankohtaa, jolloin ne eivät voi sietää lähellään mitään. Silloin on odotettava kuumeen laskeutumista; ja jos se tyyssija, jonka me olemme niille valmistaneet mielessämme, on todellakin terve ja tilava, niin tulee pian hetki, jolloin mitä vastakkaisimmatkin totuudet näkevät vain niitä yhdistävän salaperäisen siteen ja hiljaa yhtyvät asettamaan etualalle, auttamaan ja tukemaan sitä niiden joukossa, joka rauhallisena jatkoi työtään, kun toiset hajaantuivat pelästyneinä, sitä, joka voi tehdä eniten hyvää ja joka tuo eniten toivoa.
VIII
Tällä hetkellä ei mikään ole omituisempaa kuin se sekasotku, joka hämmentää vaistojamme ja tunteitamme, jopa välistä käsitteitämmekin — jollemme enintään tee poikkeusta selkeimpiin ja harkituimpiin hetkiimme nähden — heti kun on kysymyksessä tuntemattoman tai salaperäisen sekaantuminen elämämme — todella vakaviin tapahtumiin. Tuossa sekamelskassa tapaa tunteita, jotka eivät vastaa mitään elävää, tarkkaa ja omaksuttua miellettä, esimerkiksi niitä, jotka koskevat hyvin määrätyn, enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisen, valppaan, persoonallisen ja ennaltanäkevän jumalan olemassaoloa. Siinä tapaa tunteita, jotka ovat vielä puoleksi mielteitä, esimerkiksi niitä, jotka koskevat sallimusta, kohtaloa, immanentista oikeutta. Siinä tapaa myöskin mielteitä, jotka ovat kehkeytymässä tunteiksi, esimerkiksi niitä, jotka kohdistuvat lajin erikoisuuteen, kehityksen ja valinnan lakeihin, rodun tahtoon j.n.e. Siinä tapaa vihdoin mielteitä, jotka ovat puhtaita mielteitä, liian epävarmoja, liian hajanaisia, jotta voisi ennakolta nähdä hetken, jolloin ne muuttuvat tunteiksi ja jolloin ne siis saattavat toden teolla vaikuttaa tapaamme toimia, suhtautua elämään ja olla onnellisia tai onnettomia.
IX
Tuosta sekasotkusta ei elämässä oteta selvää, koska elämä ei tavallisesti ilmaise eikä ota vaivakseen määritellä kaavan tai kuvan avulla, mitä se kokee. Mutta se on selvästi huomattavissa kaikilla niillä, jotka ottavat tehtäväkseen edustaa todellista elämää, selittää ja tulkita sitä ja valaista hyvien ja pahojen kohtaloiden salaiset syyt, tarkoitan runoilijoita ja etenkin kaikkia niitä runoilijoita, jotka ovat suoranaisemmin tekemisissä ulkonaisen ja toimivan elämän kanssa: draamallisia runoilijoita; sillä ei muutoin ole suurta väliä, ovatko kysymyksessä romaanit, murhenäytelmät, varsinaiset draamat tai historialliset tutkielmat, sillä minä käytän sanoja runoilijat ja draamaalliset runoilijat niiden laajimmassa merkityksessä.
On tunnustettava, että vallitseva ja niin sanoaksemme eksklusiivinen, yksinomainen, aate on runoilijan tai elämän tulkitsijan, etupäässä draamallisen runoilijan, suuri voima, ja tämä voima on sitäkin ehtymättömämpi, sillä on runoelmassa sitäkin huomattavampi sija, mitä salaperäisempi tuo vallitseva aate on, mitä vaikeampi sitä on tarkistaa tai määritellä. Tämä on muuten hyvin oikeutettua, niin kauan kuin runoilija ei vähääkään epäile vallitsevan aatteen arvoa, eivätkä hyvin hyvät runoilijat ole koskaan tehneet itselleen kyselyjä tässä suhteessa, he eivät ole epäilleet, eivät epäröineet. Tarkatkaapa esimerkiksi, mikä suunnaton sija sankarillisen velvollisuuden aatteella on Corneillen tragedioissa, sokealla uskolla Calderonin draamoissa, kohtalon tyrannialla Sophokleen runoelmissa.
X
Sankarillisen velvollisuuden aate on inhimillisempi ja vähemmän mystillinen kuin molemmat toiset ja vaikka se ei ole läheskään niin hedelmällinen kuin Corneillen aikana (sillä nykyään on hyvin vähän sankarillisia velvollisuuksia, joiden kyseenalaisiksi asettaminen ei olisi järjellistä, jopa sankarillistakin, ja käy vaikeaksi löytää ainoaakaan, jolla olisi todella pätevä arvo), niin siihen voi vielä erikoisissa oloissa turvautua.
Mutta kuka moderni runoilija löytäisi uskosta, joka uskovaisimmillakin on enää vain häilyvä muisto, sitä voimaa ja innoitusta, jota siitä löysi Calderon, tehdäkseen kristittyjen Jumalasta draamojensa ylhäisen ja näkymättömän, mutta kaikkialla läsnäolevan ja kaikkivaltiaan osanottajan? Ja kohtalon tyranniaa, tuota järkähtämätöntä voimaa, joka ajaa sen ja sen ihmisen, sen ja sen perheen sellaisia ja sellaisia teitä, siihen ja siihen onnettomuuteen, sellaiseen ja sellaiseen kuolemaan — kuka meistä saattaa järkevästi hyväksyä sen elämässä, jonka tosin näemme olevan monien tuntemattomien voimien alaisen, mutta joiden turmiollisimpia kolahduksia viisaimpien onnistuu jossakin määrin karttaa, ja jotka näyttävät joka tapauksessa olevan sokeita, välinpitämättömiä, tiedottomia? Onko meidän vielä lupa otaksua, että maailmankaikkeudessa on olemassa kyllin kurja, kyllin joutilas voima pitääkseen vain tehtävänään harmittaa ja kummastuttaa ihmisiä heidän aikeissaan ja yrityksissään?
Samaten on käytetty kolmattakin salaperäistä ja itsevaltiasta voimaa, nimittäin immanenttista oikeutta. Mutta huomattava on, ettei tuota varsinaisen immanenttisen oikeuden vaatimusta ole uskallettu käyttää koskaan muualla kuin huonoimmissa teoksissa, joissa ei ole välitetty mitään todennäköisyydestä eikä todellisuudesta. Tuon väitteen, että paha saa välttämättömän ja ilmeisen rangaistuksen, että hyvä ehdottomasti ja ilmeisesti palkitaan tässä elämässä, kumoo alkeellisinkin jokapäiväinen kokemus liian silminnähtävästi, jotta todellinen runoilija olisi koskaan voinut löytää tuosta mielivaltaisesta ja kestämättömästä haaveesta tukea, jota hänen työnsä tarvitsi. Jos taas toiselta puolen siirretään toiseen elämään palkitsemisista ja rangaistuksista huolehtiminen, niin tullaan kiertotietä jumalallisen oikeuden alalle. Jollei vihdoin immanenttinen oikeus ole ehdoton, muuttumaton, pysyvä, mahdoton välttää, niin se on vain kohtalon suopea ja erikoinen oikku, eikähän se silloin ole oikeus, se ei ole enää edes kohtalo, se on enää vain sattuma, s.o. ei melkein mitään.
Tosin on olemassa hyvin todellinen immanenttinen oikeus, joka vaikuttaa sen, että paheellinen, julma, pahansuopa, väärä, epärehellinen ihminen on moraalisesti vähemmän onnellinen kuin hyvä, oikeamielinen, altis, rakastava, hyvänsuopa, viaton, rauhallinen ihminen. Tästä johtuu, kuten on sanottu, että paha pyrkii tuskan puoleen yhtä varmasti kuin maa auringon puoleen. Mutta silloin onkin kysymys sisäisestä, hyvin inhimillisestä, hyvin luonnollisesta, helposti selitettävästä oikeudesta, ja jos me tarkastelemme sen syitä ja seurauksia, niin me välttämättömästi johdumme psykoloogiseen draamaan, jonka näyttämöllä ei ole enää syvää ja mysteerion vartioimaa taka-alaa, mysteerion, joka antoi draaman tai historian tapahtumille suurenmoisen ja pyhitetyn näköpiirin. Mutta kysymys on siitä, olemmeko me oikeutettuja luomaan tuota taka-alaa turvautumalla sellaiseen käsitykseen tuntemattomasta, joka eroaa niin suuresti siitä käsityksestä, mikä hallitsee meidän elämäämme.
XI
Koska puhumme hallitsevista aatteista ja mysteerioista, niin ottakaamme tarkastaaksemme etenkin mitä eri muotoja, joita välttämättömän kohtalon käsite on saanut ja saa joka päivä, sillä vielä tänäkin päivänä kohtalo juuri on viimeinen selitys siihen, mitä ei voi selittää, ja se on vielä lakkaamatta elämän tulkitsijoiden ajattelun esineenä.
Nämä ovat koettaneet muunnella ja nuorentaa sitä. He ovat koettaneet johdattaa teoksiinsa satojen uusien ja monimutkaisten kanavien kautta sen suuren, aution joen hyiset vedet, jonka rannoilta ihmisasunnot ovat loitonneet. Niiden joukossa, jotka ovat osanneet istuttaa meihin harhaluulon, että he muka antoivat elämälle tärkeän ja lopullisen merkityksen, on hyvin harvoja, jotka eivät olisi vaistomaisesti käsittäneet, minkä erinomaisen merkityksen antaa ihmisten toimille aina majesteetillisen, aina puolustettavan kohtalon edesvastuuton mahti. Näyttää siltä kuin kohtalo olisi erikoisesti traagillinen voima, ja niin pian kuin se pääsee johonkin runoteokseen, se anastaa siinä suurimman osan itselleen. Voi huoleti väittää, että runoilija, joka meidän päivinämme löytäisi eksaktisista tieteistä, meitä ympäröivästä tuntemattomasta tai omasta sydämestämme antiikin kohtalon vastineen, s.o. voiman, jolla on yhtä vastustamaton, yhtä yleisesti tunnustettu ennaltamääräämiskyky, kirjoittaisi varmasti mestariteoksen. Totta on, että hän olisi samalla kertaa löytänyt tuon suuren arvoituksen ratkaisun, jota me turhaan koetamme ratkaista, ja ettei siis tämä otaksuma tulisi niin heti toteutumaan.
XII
Siinä on siis lähde, mistä runoilijat hakevat vettä, jonka on puhdistettava julmimmatkin tragediat. Ihmisessä on eräs vaisto, joka jumaloi kohtaloa; ja kaikki, mikä on kohtalokasta, tuntuu hänestä juhlalliselta, kiistämättömältä ja kauniilta. Hän tahtoisi olla vapaa, mutta on mieluisampaa, kun voi itselleen erinäisissä tapauksissa sanoa, ettei sitä ole. Pahansuopa ja taipumaton jumalaolento on useinkin mieleisempi kuin jumalaolento, joka vaatii ponnistusta pahan loitolla pysyttämiseksi. Ihminen on kaikesta huolimatta mieluummin riippuvainen mahdista, jota hän ei voi taivuttaa, ja mitä ymmärryksemme turhamaisuus siinä menettää, sen saavuttaa takaisin jonkinlainen tunteen turhamaisuus, joka kuvittelee tuon suunnattoman mahdin valvovan meidän aikomuksiamme ja antavan käsitettävimmillekin teoillemme ylevän ja ikuisen merkityksen. Ja lopuksi kohtalo selittää ja antaa kaikki anteeksi poistaen kyllin etäälle näkymättömiin tai käsittämättömiin sen, mitä olisi työlästä selittää tai vielä vaikeampaa antaa anteeksi.
XIII
On siis koetettu käyttää hyväkseen tuon kauhean jumalattaren patsaan sirpaleita, joka hallitsi Aiskyloon, Sophokleen ja Euripideen tragedioja, ja monikin runoilija on löytänyt sen hajallaan olevista jäsenistä marmorin, jota tarvitaan uuden, inhimillisemmän, vähemmän omavaltaisen ja ei niin käsittämättömän jumalattaren muodostamiseen. Siitä on esimerkiksi saatu intohimojen järkkymätön kohtalo. Mutta jotta intohimo olisi todellakin kohtalokas itsetietoisessa sielussa, ja jotta ilmaantuisi jälleen mysteerio, joka selittää ja puolustaa sitä, mikä on hirvittävää, suurentamalla sitä ja kohottamalla sen inhimillisen tahdon yläpuolelle, niin siihen tarvitaan jonkun Jumalan tai minkä tahansa muun loppumattoman ja vastustamattoman voiman väliintuloa. Niinpä Wagner turvautuu lemmenjuomaan Tristan ja Isoldessa, Shakespeare noita-akkoihin Macbethissa, Racine Kalkaan oraakkeliin Iphigeniassa ja Phaidrassa erikoiseen Venuksen vihaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan: me huomaamme olevamme keskellä antiikin välttämättömyyttä. Tämä ympärikäynti on enemmän tai vähemmän oikeutettu vanhanaikuisessa ja legendaarisessa draamassa, missä kaikki runollinen kuvittelu on sallittu, mutta draamassa, joka pyytäisi lähemmin koskettaa nykyisen totuuden ytimeen, pitäisi löytää toinen, meistä todellakin vastustamattomalta näyttävä väliintulo, saadaksemme Macbethin rikoksille ja tuolle hirmuteolle, johon Agamemnon antaa suostumuksensa, sekä ehkä Phaidran rakkaudelle kohtaloaennustavan selityksen, ja antaa niille siten sen synkän suuruuden ja jalouden, jota niillä ei itsessään ole. Erota Macbethista pois onneton ennakoltamääräys, helvetin väliintulo, sankarillinen taistelu kätkettyä oikeutta vastaan, joka tulee näkyviin joka hetki kapinaannousseen luonnon tuhansista raoista, niin päähenkilö on enää vain halpamainen ja mielenvikainen murhamies. Erota pois Kalkaan oraakkeli, niin Agamemnon on hirvittävä. Erota pois Venuksen viha, niin Phaidra on vain sairas, jonka siveellinen hyve, pahan vastustamisvoima, on liian heikko, jotta onnettomuus voisi todellakin kiinnittää ajatuksemme.
XIV
Totta puhuen ei nykyaikainen katselija tai lukija voi enää tyytyä mihinkään yliluonnolliseen väliintuloon. Tahtokoon tai ei, tietäköön sen tai olkoon tietämättä, hän ei voi enää omantuntonsa sisimmässä ottaa niitä vakavalta kannalta. Hänellä on toinen käsitys maailmankaikkeudesta. Hän ei näe enää määrättyä, itsepäistä, rajoitettua ja rettelöivää voimaa niiden monilukuisten voimien joukossa, jotka vaikuttavat hänessä ja hänen ympärillään. Jos hän elämässä tapaa rikollisen, niin hän pääsee selville siitä, että tuon miehen rikoksen ovat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa, kasvatuksensa, atavistinen entisyytensä, intohimojen liikehtimiset, joita hän on itse kokenut ja tukahduttanut, täysin käsittäen, että on tilanteita, joissa hänen olisi ollut hyvin vaikea tukahduttaa niitä. Hän ei aina nuuski esille noiden onnettomuuksien tai noiden intohimojen liikehtimisen syitä. Hän etsii, ehkä turhaankin, syytä kasvatuksen tai perinnöllisyyden vääryyksiin. Mutta missään tapauksessa hän ei enää ajattelekaan panna tuota rikosta helvetin väliintulon, jonkin jumalan vihan tai kohtalon kirjaan kaiverrettujen muuttumattomien säädösten laskuun. Ja miksi hän silloin hyväksyisi runoelmassa selityksen, jota hän ei hyväksy elämässä? Runoilijan tehtävä olisi päinvastoin ehdottaa hänelle ylevämpi, selvempi, laajemmin ja syvemmin inhimillinen selitys kuin se on, jonka hän itse saattaa löytää. Jollei, niin hän ei näe helvetissä, jumalan vihassa, vaskitaulun säädöksissä muuta kuin komeilua tunnusmerkeillä ja vertauskuvilla, mitkä häntä eivät enää tyydytä. Runoilijoiden on aika tunnustaa tämä: vertauskuva kyllä riittää esittämään tilapäisesti omaksuttua totuutta tai totuutta, jota ei voida tai tahdota vielä katsella vasten kasvoja; mutta kun tulee hetki, jolloin tahdotaan nähdä itse totuus, silloin on hyvä, että vertauskuva katoaa. Jotta muutoin vertauskuva olisi todella elävän runoteoksen arvoinen, on välttämätöntä, että se on ainakin yhtä suuri, yhtä kaunis kuin totuus, jota se esittää; sen täytyy myöskin käydä totuuden edellä, ei sen jäljessä.
XV
Siksipä juuri meidän päivinämme on paljon vaikeampi sovittaa johonkin teokseen ja etenkin tuoda näyttämölle suuria rikoksia ja todella traagillisia, hillittömiä ja julmia intohimoja, sillä ei tiedetä enää, mistä löytää niille se mystillinen selitys, jota ne vaativat. Ja kuitenkin, kun on kysymys tämänlaatuisista rikoksista ja intohimoista, me olemme vielä täysin valmiita olettamaan kohtalon väliintuloa, jollei tämä ole liian ilmeisesti mahdotonta hyväksyä, siinä määrin on meillä taipumus mystilliseen selittelyyn, siinä määrin olemme vakuutettuja siitä, että ihminen ei ole pohjaltaan koskaan niin syyllinen kuin mitä hän näyttää olevan.
Niinpä me emme vaadikaan tuota selittelyä muulloin kuin silloin, kun on kysymys ehdottomasti ihmisluonnonvastaisista rikoksista tai todella epänormaaleista onnettomuuksista, joita eivät ole aiheuttaneet enemmän tai vähemmän korkealla asteella olevien ja joka tapauksessa tietoisten olentojen tekemät virheet ja rikokset tai niiden kärsimät onnettomuudet. Meidän on vastenmielistä tunnustaa, että epätavallisella rikoksella tai onnettomuudella olisi vain puhtaasti inhimillinen syy. Me haluamme kaikin mokomin jonkinlaista selittämättömän selitystä, eikä meitä ollenkaan tyydyttäisi, jos runoilija sanoisi meille: "Tuollaisen pahantyön on tehnyt tuo voimakas, itsetietoinen älykäs ihminen. Katsokaa sankarin onnettomuutta, tuon oikeamielisen perikatoa ja tuskaa, traagillista ja auttamatonta vääryyttä, jonka uhrina tuo viisas on. Sinä näet noiden tapahtumien inhimilliset syyt. Minulla ei ole osoitettavana sinulle muita syitä, jollei sitä ehkä ole maailmankaikkeuden välinpitämättömyys ihmisten toimia kohtaan." Mielellämme näkisimme myöskin, että sen onnistuisi antaa meille käsitys tuosta välinpitämättömyydestä, osoittaa se niin sanoaksemme toiminnassa, mutta kun välinpitämättömyydelle on ominaista, ettei se koskaan toimi, ei koskaan sekaannu mihinkään, on tämä jotenkin mahdotonta.
XVI
Mutta kun on kysymyksessä Othellon mustasukkaisuus, mikä ei suinkaan ole mahdoton välttää, Romeon ja Julian onnettomuudet, jotka eivät mitenkään ole ennakolta säädettyjä, niin me saatamme aivan hyvin olla ilman kohtalon puhdistavaa vaikutusta ja kaikkea muuta selitystä. Eräässä toisessa draamassa, Fordin mestariteoksessa 'T'is pity she's a Whore, joka kokonaan liikkuu Giovannin rikollisessa rakkaudessa sisartaan Annabellaa kohtaan, meidät viedään kuilun partaalle, jossa me tavallisesti vaadimme mystillistä selitystä, jollei tahdota, että me käännämme pois päämme. Tässäkin me kuitenkin tulemme toimeen ilman sitä, kun tuskallisen huimauksen sekunti on mennyt ohi. Veljen ja sisaren välinen aistillinen rakkaus on korkealta katsottuna rikos meidän siveysoppiamme vastaan, mutta ei ihmisluontoa vastaan ja joka tapauksessa se saa tässä selityksensä siitä, että rakastuneet ovat nuoria ja intohimon sokaisemia. Othellon tekemää murhaa taas puolustaa se kiihko, johon Jagon salavehkeet ovat saattaneet tuon viattoman ja herkkäuskoisen puolibarbaarin ja Jagoa puolestaan puolustaa hänen väärä, mutta ei aiheeton vihansa. Ja Veronan rakastavien onnettomuudet saavat vihdoin selityksensä uhrien kokemattomuudesta ja liian ilmeisestä epäsuhdasta heidän voimiensa ja niiden voimien välillä, jotka heidän pitäisi voittaa, sillä saattaa panna merkille, että me säälimme ihmistä, joka taistelee ylivoimaisia inhimillisiä voimia vastaan, mutta jos hän sortuu, niin se ei meitä ollenkaan yllätä. Me emme ajattelekaan kääntää katsettamme muuanne, kysyä kohtalolta neuvoa, ja ainakin siinä tapauksessa, että hän on yliluonnollisen vääryyden uhri, me sanomme yksinkertaisesti toisillemme: "niin oli tapahtuva." Mikä kaipaa selittelyjä, on se, että turma saattaa tulla senkin jälkeen, kun on ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, joihin me itse olisimme voineet ryhtyä.
XVII
Täten meidän on vaikea käsittää ja omaksua rikoksen luonnollinen ja inhimillinen mahdollisuus, kun sen on tehnyt olento, joka meistä näyttää älykkäältä ja itsetietoiselta. Meidän on vaikea myöskin käsittää ja omaksua luonnostaan selittämättömiä, ennakolta aavistamattomia ja ansaitsemattomia onnettomuuksia. Siitä seuraisi, ettei voisi asettaa näyttämölle — ja kun käytän tässä tätä lyhyttä sanontatapaa, niin tarkoitan sanoa: antaa meidän jollakin tavalla seurata tapahtumaa, jonka kaikkia olosuhteita ja näyttelijöitä me emme persoonallisesti tunne, — siitä seuraisi siis, ettei voisi asettaa näyttämölle muuta kuin sellaisten henkilöiden tekemiä vääryyksiä, vikoja, rikoksia, joilla ei olisi kylliksi itsetietoisuutta, ja onnettomuuksia, joita olisi heikoilla sieluilla, halujensa uhreilla, noilla viattomilla, mutta sokeilla ja varomattomilla. Sillä ehdolla me emme koskaan tarvitsisi sen väliintuloa, mikä on ihmisen tavallisen psykologian ulkopuolella. Mutta sellainen käsitys teatterista ei ollenkaan vastaisi elämän todellisuutta, jossa me päinvastoin näemme hyvin tietoisten olentojen suorittavan hyvin rikollisia tekoja ja hyvin hyvien, hyvin varovaisten, hyvin hyveellisten, hyvin oikeudenmukaisten ja hyvin viisaiden olentojen kietoutuneen kurjuuteen ja selittämättömiin onnettomuuksiin, Ensimmäiset draamat, itsetiedottomien, sorrettujen draamat, herättävät tosin mielenkiintoamme ja sääliämme, mutta tuo todellinen draama, se, joka menee asioiden ytimeen, se, joka käy vakavasti tärkeiden totuuksien kimppuun, kaikkien meidän draamamme, sanalla sanoen, se, joka liitelee koko elämämme yllä, se on se draama, jossa voimakkaat, itsetietoiset ja älykkäät tekevät virheitä ja rikoksia, jotka ovat melkein mahdottomia välttää; se on se draama, jossa oikeamielinen ja viisas taistelevat kaikkivaltiaita onnettomuuksia ja voimia vastaan, jotka saattavat häpeään viisauden ja hyveen; sillä katselija, niin heikko, niin vähän kunnianarvoinen kuin hän todellisessa elämässä lieneekin, lukee itsensä aina oikeamielisten ja voimakkaiden joukkoon, ja joskin hän katselee heikkojen onnettomuuksia tai vieläpä ottaa niihin osaakin, niin hän ei koskaan asetu täydellisesti niiden asemaan, jotka niitä kärsivät.
XVIII
Tässä me olemme jälleen siinä jotenkin synkässä paikassa, missä lakkaa oikeudenmukaisimman ja valistuneimman ihmistahdon vaikutus niihin tapahtumiin, joista riippuu hyvä tai huono onnemme. On tuskin olemassa hiemankaan ylevää draamaa tai suurta runoelmaa, jonka joku sankari ei joutuisi tuohon tienristeykseen, missä hänen kohtalonsa ratkeaa. Miksi tuo hyvä ja viisas ihminen tekee tuon virheen tai rikoksen? Miksi tuo nainen, joka tietää, miten hän menettelee, tekee tuon eleen, joka ainiaaksi määrää hänen onnettomuutensa? Kuka on takonut kaikki ne onnettomuuksien ketjun renkaat, jotka ympäröivät tuota viatonta perhettä? Miksi kaikki romahtaa toisen ympärillä ja kaikki onnistuu toiselle, joka on vähemmän voimakas, vähemmän viisas, vähemmän toimelias, vähemmän taitava? Miksi toinen tapaa rakkautta, lempeyttä, kauneutta ja toinen löytää tieltään vihaa, petosta ja ilkeyttä? Miksi, ansioiden ollessa samat, täällä pettämätöntä onnea, tuolla alituista onnettomuutta? Miksi tämän talon ympärillä alituinen myrsky ja toisen yllä aina yhtä tasaisesti loistavat tähdet? Miksi toisella puolen nero, terveys, rikkaus, toisella köyhyys, sairaus ja typeryys? Mistä johtuu tämä intohimo, joka on niin paljon pahan lähde, mistä toinen, joka on niin paljon hyvän lähde? Miksi eilen tapaamani nuorukainen menee verkalleen syvää onnea kohti ja miksi hänen ystävänsä astelee kuolemaa kohti yhtä varmoin, tietämättömin ja rauhallisin askelin?
XIX
Elämä asettaa meille usein tällaisia kysymyksiä, mutta kuinka usein meidän on, löytääksemme tyydyttävän vastauksen, mentävä sitä etsimään sieltä, mikä on yliluonnollisen, ennakoltamäärätyn, yli-inhimillisen, salaperäisen aluetta? Vain muutamat vilpittömät uskovaiset näkevät näissä tapahtumissa jumalallisen väliintulon. Mutta jos meillä muilla on tilaisuutta astua myrskyn myllertämään taloon tai tyveneen taloon, niin me lähdemme sieltä harvoin näkemättä myrskyn tai tyvenen hyvin inhimillisen syyn. Jos olemme tunteneet hyvän ja viisaan ihmisen, joka on tehnyt sen ja sen virheen ja rikoksen, niin me olemme tunteneet myöskin kaikki ne olosuhteet, jotka ovat määränneet hänen tekonsa, ja nähneet, etteivät nuo olosuhteet olleet ollenkaan yliluonnollisia. Jos olemme joutuneet lähemmin tekemisiin naisen kanssa, jonka tekemä ele määrää hänen onnettomuutensa, niin me tiedämme vallan hyvin, ettei tuo ele ollut kohtalon määräämä ja ettemme me olisi tehneet sitä hänen sijassaan. Jos olemme olleet läheisissä suhteissa sen kanssa, jonka ympärillä kaikki sortuu, ja hänen naapurinsa kanssa, jolle kaikki luonnistuu, niin me olemme nähneet myöskin tammenterhon putoavan kalliolle tai hedelmälliseen maahan, ajattelematta pahansuopia ja hämäräaikomuksellisia voimia. Ja joskin köyhyys, sairaus, kuolema yhä edelleenkin ovat ihmisen olemassaolon kolme epäoikeudenmukaista jumalatarta, niin ne eivät kuitenkaan herätä meissä entisajan taikauskoista pelkoa. Meistä näyttää nyt siltä, että ne ovat ennen kaikkea tiedottomia ja sokeita, etteivät ne tunne yhtään niistä ihanteellisista laeista, joita me olemme luulleet niiden tunnustavan, ja me olemme liiankin usein todenneet, että samalla hetkellä, jolloin kutsuimme niitä koettelemukseksi, palkinnoksi, rangaistukseksi, puhdistukseksi, niiden sokeat oikut tekivät tyhjäksi sen liian korkean ja liian moraalisen nimen, jonka me niille annoimme.
XX
Niin taipuvainen kuin mielikuvituksemme onkin olettamaan ja haluamaan ihmistä korkeampien voimien väliintuloa, on käytännöllisessä elämässä kuitenkin vain harvoja, vieläpä mystillisimpienkin joukossa, jotka eivät olisi vakuutettuja siitä, että moraalinen onnettomuutemme riippuu pohjaltaan mielestämme ja luonteestamme ja fyysilliset onnettomuutemme erinäisistä, usein huonosti tunnetuista voimista, syyn ja seurauksen suhteista, jotka ovat useinkin huonosti selviteltyjä, mutta jotka eivät kuitenkaan ole vieraita sille, mistä me voimme toivoa pääsevämme selville luonnossa. Ja me elämme yleensä tuossa varmuudessa, joka tosiasiassa järkkyy vain silloin, kun on kysymys meidän omista vastoinkäymisistämme, sillä silloin meidän on vaikea huomata tai tunnustaa tekemämme virheet ja meidän inhimillisille toiveillemme on liian raskasta tunnustaa, ettei vastoinkäymisillämme ole syvempiä syitä kuin tammenterholla, joka putoo kalliolle, laineella, joka riutuu hiekkaan tai murskautuu rantakalliota vastaan, hyönteisellä, jonka pikku siipiä auringonsäde elähdyttää tai jonka ohikiitävä lintu nielee.
XXI
Otaksuessani, että naapurini, jonka läheisesti tunnen, jonka tapaan joka päivä, jonka säännöllistä elämäntapaa ja sävyisää olemusta pidän suuressa arvossa, kadottaa peräkkäin vaimonsa rautatieonnettomuudessa, yhden poikansa haaksirikossa, toisen tulipalossa ja viimeisen sairauden kautta, joutuisin tuskallisen hämmästyksen valtaan, mutta tuskin ajattelisinkaan syyttää tuosta onnettomuuksien sarjasta jumalallista kostoa, näkymätöntä oikeutta, omituista ja pahansuopaa ennakolta määräystä, ilkeää ja tietoista kohtaloa. Minä ajattelisin silloin elämää, sen tuhansia onnettomia sattumia, minä näkisin tässä kauheita yhteensattumia, mutta mieleenikään ei juolahtaisi, että yli-inhimillinen tahto olisi suistanut tuon junan kuiluun, ohjannut tuon laivan salakarille, sytyttänyt tuon tulipalon, tehnyt hirveitä ponnistuksia kiusatakseen tai rangaistakseen olentoparkaa edes silloinkaan, kun tämä olisi tehnyt suuren virheen, jonkun noita suuria inhimillisiä, mutta maailmankaikkeuteen nähden niin pieniä virheitä, virheen, joka ei ehkä vielä ole päässyt hänen aivojaan tai sydäntään edemmäksi ja joka ei ole edes taivuttanut ruohon kortta maan pinnalta.
XXII
Mutta ajatteleeko hän, jota kohtaavat nuo suuret toisiaan seuraavat iskut, yhtä kauhistuttavat kuin öisen ukkosilman salamat, samalla tavalla, ovatko ne hänestä yhtä tutunomaisia, yhtä luonnollisia ja yhtä helposti selitettäviä? Eivätkö sanat kohtalo, hyvä ja huono onni, sattuma, hyvän ja pahan onnen tähti ja ehkäpä kaitselmuskin saa hänen mielessään merkitystä, jota niillä ei ollut koskaan ollut? Eikö hän tutkiskele omaatuntoaan toisessa valossa, eikö hän tunne elämäänsä vaikuttavan toisia voimia, jonkinlaisen pahan tahdon, joita minä en näe? Kumpi on oikeassa? Kumpiko meistä näkee kauemmaksi ja selvemmin? Havaitseeko hämmennyksen hetkinä totuuksia, joita ei havaitse rauhallisempina hetkinä? Ja mikä hetki on valittava antaakseen elämälle merkityksen?
Elämän tulkitsija, olkoonpa hän sitten millainen tahansa, valitsee käsiteltäväkseen yleensä hämmennyksen hetket. Hän asettuu itse ja asettaa meidät uhrien sieluntilaan. Hän esittää meille toisen onnettomuudet lyhykäisesti, niin äkillisesti, niin täyteläisesti, että me hetken ajaksi joudumme persoonallisen onnettomuuden kuvitteluun. Sitäpaitsi hänen on melkein mahdotonta kuvata niitä sellaisina kuin me ne näemme todellisessa elämässä. Jos olisimme eläneet monet vuodet meitä järkyttävän draaman päähenkilön kanssa, jos tuo henkilö olisi ollut meidän veljemme, ystävämme, niin me olisimme luultavasti käsittäneet ja jälleen tunteneet näytelmän aikana kaikki hänen onnettomuutensa syyt, ja tämä onnettomuus hämmästyttäisi meitä vähemmän ja hyvin usein näyttäisi meistä päinvastoin sangen luonnolliselta ja melkein inhimillisesti välttämättömältä. Mutta elämän tulkitsijalla ei ole aikaa eikä kykyä puhua meille todellisista syistä. Ne ovat tavallisesti merkityksettömiä, äärimmäisen pieniä, moninaisia ja erinomaisen hitaasti kehittyviä. Hänellä on siis houkutusta korvaamaan inhimilliset ja todelliset syyt, joita hän ei voi osoittaa, joita hänen on mahdotonta tutkia ja luetella, yleisellä syyllä, joka on kyllin laaja käsittääkseen koko draaman. Ja mistä hän sitten löytäisikään tuon yleisen, kyllin laajan syyn, jollei niistä parista kolmesta sanasta, joita me sopertelemme, kun emme tahdo olla äänettöminä: jumaluus, kaitselmus, kohtalo, hämärä ja nimetön oikeus?…
XXIII
Saattaa asettaa kyseenalaiseksi, kuinka pitkälle tämä on oikeutettua ja hyödyllistä ja onko runoilijan tehtävä esittää ja pitää yllä ehkä vähemmin selvien hetkien hämminkiä ja hairahdusta vaiko enentää niiden hetkien selvänäköisyyttä, jolloin ihminen luulee olevansa kaiken voimansa ja järkensä herra. On jotain hyvää onnettomuuksissamme ja siis myöskin persoonallisen onnettomuuden kuvittelussa. Ne saattavat meidät palaamaan omaan itseemme. Ne näyttävät meille heikkoutemme ja erehdyksemme. Ne valaisevat omantuntomme tuhat kertaa räikeämmällä ja tehokkaammalla valolla kuin mitä tekisivät vuosia kestävät tutkimukset ja mietiskelyt. Ne saavat meidän myöskin lähtemään ulos omasta itsestämme, opettavat meitä katsomaan ympärillemme ja tekevät meidät herkiksi veljiemme kärsimyksille. Vielä parempaakin ne saavat aikaan, sanotaan. Ne pakottavat meidät nostamaan päämme, tunnustamaan itseämme korkeamman mahdin olemassaolon, tervehtimään näkymätöntä oikeutta, kumartamaan selvittämätöntä ja loppumatonta mysteeriota. Onko tuo todellisuudessa parasta niiden teoissa? Kyllä, uskonnollisen moraalin kannalta katsoen oli hyväätekevää, että ne pakottivat meidät nostamaan päämme, kun silmämme kohtasivat jumalan, joka meistä näytti suurimmassa määrin hyvältä, oikeamieliseltä, muuttumattomalta ja eittämättömältä. Oli hyväätekevää, että runoilija, jolla oli jumalassaan järkkymätön ihanne, nosti katseemme mahdollisimman usein tuota ainoalaatuista ja lopullista ihannetta kohti. Mutta mitä meillä on nykyhetkellä tarjottavaa noille liikutetuille katseille, kun me ne vieroitamme elämän tavallisista totuuksista ja kokemuksesta? Mitä meillä on sanottavana voitonriemuaan viettävän vääryyden ja rankaisemattoman ja menestyksellisen rikoksen nähdessämme, jos viemme ihmisen pois omantunnon ja sisäisen onnen enemmän tai vähemmän palkitsevien lakien ulottuvilta?… Mikä selitys meillä on annettavana nähdessämme lapsen kuolevan, viattoman sortuvan, onnetonta sattuman syyttömästi vainoovan, jos tahdomme antaa ylevämpiä, lyhyempiä, iskevämpiä ja ratkaisevampia selityksiä kuin ne ovat, joihin meidän on pakko tyytyä jokapäiväisissä oloissa, koska ne ovat ainoat, jotka vastaavat määrättyä tosiasioiden lukua? Onko meillä oikeutta, antaaksemme työllemme juhlallisemman leiman, herättää pelkoa ja ennakkoluuloja, joita meidän täytyisi olla hyväksymättä, ja vastustaa, jos me tapaisimme niitä ystävillämme ja lapsillamme? Onko meillä oikeutta käyttää hyväksemme pelon hetkeä korvataksemme nuo pienet, mutta huomioonotettavat varmuudet, jotka ihminen on vaivalloisesti hankkinut tarkkaamalla ihmissydämen ja -mielen ja aineen toimintatapoja, olemassaolon lakeja, sattuman oikkuja ja luonnon välinpitämättömyyttä äidintehtävistään, onko meillä oikeutta käyttää hyväksemme tuota pelkoa korvataksemme nuo varmuudet kohtalolla, jonka kaikki tekomme kieltävät, mahdeilla, joiden edessä emme ajattelisikaan polvistua, jos onnettomuus, joka kohtaa sankariamme, sattuisi kohtaamaan meitä itseämme, salaperäisellä oikeudella, joka säästää meiltä monen vaikean selittelyn, mutta joka on tuskin sen tehokkaamman ja positiivisemman oikeuden kaltainen, johon nojaudumme persoonallisessa elämässämme.