Tätä elämän tulkitsija kuitenkin mielellään tekee, niin pian kuin hän tahtoo kohottaa teostaan, saada siihen uskonnollista ja syvää kauneutta, loppumattomuuden tunnetta. Silloinkin, kun tuo teos on niin vilpitön kuin mahdollista ja liittyy niin läheisesti kuin se voi hänen sisimpään persoonalliseen totuuteensa, hän luulee tukevansa ja suurentavansa tätä totuutta keräämällä sen ympärillä joukon menneisyyden haavekuvia. Tiedän kyllä, että hän tarvitsee kuvia, hypoteeseja, symbooleja, kaikkea tuota, mikä muodostaa selittämättömien seikkojen n.s. "sidekivet", mutta miksi ottaa ne niin usein siitä, mikä ei ole enää totta, ja niin harvoin siitä, mikä on ehkä oleva totuus? Sitenkö herättää suurempaa kunnioitusta kuolemaa kohtaan, että ympäröi sen kadonneilla kauheuksilla ja että asettaa sen taustaksi jo kadonneen helvetin hehkun? Sitenkö jalostamme kohtalomme, että teemme sen riippuvaiseksi ylemmästä, mutta kuvitellusta tahdosta? Sitenkö vahvistaa oikeutta, tuota suunnatonta verkkoa, jolla inhimilliset toiminnat ja vastatoiminnat peittävät luonnon fyysillisten ja moraalisten voimien muuttumattoman viisauden, että uskoo sen ainoan tuomarin käsiin, jota vastaan itse työmme henki kapinoi?
XXV
Kysykäämme itseltämme, eikö ole tullut hetki tarkistaa toden teolla niitä kauneuksia, kuvia, symbooleja, tunteita, joita me vielä käytämme avartaaksemme itsessämme maailman kuvaa.
Varmaa on, että useimmat niistä ovat vain häilyvässä suhteessa todellisen olemassaolomme ilmiöihin, ajatuksiin, vieläpä unelmiinkin; ja jos ne vetävät vielä huomiomme puoleensa, niin tapahtuu se siksi, että ne esiintyvät silloin pikemminkin viattomina ja sopusointuisina muistoina herkkäuskoisemmasta ja ihmisen lapsuusaikaa läheisemmästä menneisyydestä. Eikö olisi toivottavaa, että ne, joiden tehtävänä on saattaa meidät huomaamaan sen maailman kauneuksia ja sopusointua, jossa me elämme, astuisivat vielä yhden askelen tämän maailman nykyistä totuutta kohti? Eikö olisi toivottavaa, että he, riistämättä käsitykseltään maailmankaikkeudesta ainoaakaan koristusta, eivät niin usein etsisi noita koristuksia viehättävien tai kauheiden muistojen joukosta, vaan useammin ajatuksien todelliselta perustalta, ajatuksien, joille he itse asiassa rakentavat ja järjestävät älyyn ja tunteeseen perustuvan olemassaolonsa? Ei ole samantekevää, elämmekö väärien kuvien keskellä, ei edes silloinkaan, kun tiedämme, että ne ovat vääriä. Petolliset kuvat anastavat lopulta niiden oikeiden aatteiden paikan, joita ne esittävät. Ja käyttämällä toisia kuvia, turvautumalla todellisempiin käsityksiin ei silti vähennettäisi mysteerion ja loppumattoman osaa. Vaikka tahtoisikin, niin olisi tuskin mahdollista vähentää tuota osaa. Sen tapaisi yhä uudelleen moraalisten probleemien ja ihmissydämen pohjalta ja kaikkialta maailmankaikkeudessa. Ei merkitse mitään, että mysteerion ja loputtoman asema ja olemus eivät ole enää aivan samat, niiden mahti ja laajuus pysyvät kuitenkin melkein samanlaisina. Ottaaksemme esimerkiksi yhden noita mysteerioita — eikö sillä ilmiöllä, että ihmisten kesken on olemassa jonkinlainen ylin ja kokonaan henkinen oikeus, ilman minkäänlaisia laitoksia, ilman aseita ja työvälineitä, usein hyvin vitkallinen, mutta melkein aina varma, joka säilyy niin sanoaksemme muuttumattomana maailmassa, missä kaikki näyttää edistävän vääryyttä, eikö tuolla ilmiöllä ole yhtä syvällekäypiä, yhtä ehtymättömiä syitä ja seurauksia, eikö se ole yhtä yllättävä ja yhtä ihailtava kuin kaikkialla läsnäolevan ja ikuisen tuomarin olemassaolo ja viisaus? Onko tämä houkutteleva meitä enemmän siksi, että se on käsittämättömämpi? Onko siinä, minkä ainakin toivoo olevan mahdollinen selittää, vähemmän kauneuslähteitä ja nerolle vähemmän tilaisuutta harjoittaa mahtiaan ja teräväkatseisuuttaan kuin siinä, mikä on a priori selittämätöntä? Eikö esimerkiksi onnellisessa, mutta epäoikeudenmukaisessa sodassa — voisin mainita roomalaiset, Espanjan valloitukset Amerikassa, Napoleonin, nykyisen Englannin ja monta muuta — joka aina lopulta siveellisesti pilaa voittajan ja syöksee hänet tapoihin ja vikoihin, jotka saavat hänen kalliisti maksamaan voittonsa, eikö siinä tuon psykologisen oikeuden tarkka ja järkkymätön toiminta ole yhtä sytyttävä ja yhtä laaja kuin yliluonnollisen oikeuden väliintulo? Eikö samaa voisi sanoa siitä oikeudesta, joka hallitsee meissä kussakin ja joka sen mukaan, ovatko ponnistustemme päämääränä oikeus vaiko vääryys, lisää tai vähentää mielessämme ja sydämessämme rauhalle, rakkaudelle ja sisäiselle onnelle varattua tilaa?
"Pyydän sinun", sanoo Thomas Huxley eräässä ihailtavassa kirjeessä ystävälle, joka koetti lohduttaa häntä hänen suuresti rakastetun poikansa kuoleman johdosta käyttämällä vanhoja lausekuvia, "pyydän sinun käsittämään, etten ennakolta esitä vastaväitettä kaikkeen tähän. Ihmistä, joka on joka päivä kosketuksissa luonnon kanssa, eivät voi hämmentää odotettavat vaikeudet. Anna minulle todiste, joka tekee ihmeesi oikeutetuksi, niin minä uskon. Miksei? Se ei olisi läheskään niin ihmeellistä kuin voiman säilyminen tai aineen häviämättömyys. Ken selvästi tajuaa, mitä kaikkea sisältyy kiven putoamiseen, se ei voi torjua yhtään opinkappaletta vain siitä syystä, että se on ihmeellinen.
"Mutta mitä kauemmin minä elän, sitä selvemmäksi minulle käy, että ihmiselämän pyhin toimi on sanoa ja tuntea: 'luulen, että tämä tai tuo on totta'. Kaikki suuret palkitsemiset tai kaikki vaikeat rankaisutoimet, jotka tulevat jonkun olemassaolevan osalle, liittyvät tähän toimintaan.
"Maailmankaikkeus on läpeensä yksi ja sama, ja jos minun onnistuu selvittää pienet anatoomiset ja fysiologiset vaikeuteni vain kieltäytymällä uskomasta sitä, mikä ei nojaudu riittäviin todistuksiin, niin minä en voi uskoa, että olemassaolon suuri mysteerio selvenisi minulle muissa oloissa."
XXVI
Ja palataksemme tuohon mysteerioon, joka aiheuttaa Huxleyn kirjeen, tuohon kuoleman mysteerioon, kaikista kauhistuttavimpaan — olisiko helppoa osoittaa, että herkkyys oikeudelle, kauneudelle, hyvyydelle, älyn ja tunteen voimat, uteliaisuus kaikkeen, mikä on kosketuksissa loppumattoman, kaikkivaltiaan, ikuisen kanssa ovat vähentyneet, sittenkuin kuolema on lakannut olemasta meille suunnattomana ja kaikkitäyttävänä elämämme painajaisena? Ei voi kieltää, että kuoleman taakka kevenee sukupolvi sukupolvelta sitä mukaa kuin sen väkivaltaiset muodot ja haudantakaiset kauhut vähenevät. Me ajattelemme ja pelkäämme sitä paljon vähemmän kuin ennen. Eniten me siinä pohjaltaan pelkäämme kipua, joka on sen seuralaisena, tai sairautta, joka käy sen edellä. Mutta se ei ole enää vihastuneen ja tutkimattoman tuomarin hetki, ainoa ja kauhistava päämäärä, pimeyden ja ikuisten rangaistusten kuilu. Siitä tulee vähitellen loppuvan elämän kaivattu lepo ja hyvin usein se sitä jo onkin. Se ei enää vaikuta tekoihimme, ja ennen kaikkea — mikä on erikoisen tärkeä kohta ja suuri muutos — se ei enää sekaannu moraaliimme. Onko moraalimme vähemmän korkea, vähemmän puhdas ja syvä sen jälkeen kuin se on tullut epäitsekkääksi? Onko ihmistunto kadottanut välttämättömän tai arvokkaan tunteen, kun siltä on hävinnyt eräs kauhu? Ja kun kuolema on menettänyt suuren merkityksen, niin kuka siitä voittaa? Luultavasti elämä. Meissä on käyttämättömien ja käyttökelpoisten voimien varasto, ja jos meiltä otetaan jokin kauhu, suru, mielenmasennus, niin sijaan tulee ihailu, luottamus, toivo.
XXVII
Tullaan ehkä sanomaan, erittäinkin mitä tulee oikeuteen ja kotitaloon, että personifioidaan ja sijoitetaan ulkopuolelle meitä kaksi meissä olevaa voimaa, ensiksikin, koska on paljon vaikeampi osoittaa niiden olevan meissä, ja toiseksi, koska näyttää jokseenkin varmalta, että tuntematon ja loppumaton sellaisinaan, s.o. ilman ymmärrystä, ilman moraalia, ilman persoonallisuutta, eivät kykene meitä liikuttamaan. Sillä huomattava on, että aineellinen mysteerio, niin hämärä ja vaarallinen kuin se saattaa ollakin, ja psykologinen oikeus, niin sekavat kuin sen seuraukset lienevätkin, meitä tuskin liikuttavat. Se, mikä meitä liikuttaa ja musertaa, ei ole ollenkaan se, mitä me emme ymmärrä luonnon järjestyksessä, vaan tuo ajatus, että ylin, tietoinen, järjellinen, yli-inhimillinen ja kuitenkin ihmistahdon kaltainen tahto ehkä liitelee luonnon yllä. Se on sanalla sanoen Jumalan läsnäolo; ja annoimmepa sille nimen minkä tahansa, kuten oikeus, kohtalo, mysteerio, niin Jumalaa me aina pelkäämme, s.o. itsemme kaltaista, vaikka ikuista, ääretöntä, näkymätöntä ja kaikkivaltiasta, sillä epäiltävää on, pelkäisimmekö moraalista voimaa, joka ei olisi tehty meidän kuvamme mukaan. Meitä ei peloita tuntematon luonnossa eikä liioin tämän meidän maailmamme mysteerio, vaan toisen maailman mysteerio. Ei aineellinen, vaan moraalinen arvoitus. Ei mikään ole esimerkiksi vaillinaisemmin tunnettu kuin niiden syiden summa, jotka aiheuttavat maanjäristyksen, eikä mikään ole kauhistuttavampi. Mutta joskin maanjäristys kauhistuttaa ruumistamme, niin pöyristyttää se henkeämme vain sillä edellytyksellä, että me näemme siinä oikeustoiminnan, yliluonnollisen rangaistuksen. Samoin on myrskyn, sairauden, kuoleman, ihmiselämän tuhansien ilmiöiden, tuhansien katastroofien laita. Mutta näyttää siltä kuin olisi tuo todellinen liikutus, joka värisyttää muutakin kuin fyysillistä itsesäilytysvaistoa, löydettävissä vain käsitteessä enemmän tai vähemmän määrätystä Jumalasta, lahjomattomasta vanginvartijasta, näkymättömästä ja pysyväisestä oikeudesta, käsittämättömästä ja valppaasta sallimuksesta. Mutta kysymys on siitä, mikä on lähempänä totuutta ja onko elämän tulkitsijan tehtävä mielenmasentaminen ja syvästi järkyttäminen vaiko rauhoittaminen ja valistaminen.
XXVIII
Myönnän, että on hyvin vaikeaa vapautua tavanmukaisesta tulkinnasta ja että siihen turvautuu yhä uudelleen vastoin tahtoaan silloinkin, kun koettaa päästä siitä irti. Niinpä Ibsen etsiessään uutta ja niin sanoaksemme tieteellistä kohtalon muotoa on sijoittanut keskeiseksi erääseen parhaimpaan draamaansa perinnöllisyyden verhotun, suurenmoisen ja tyrannimaisen hahmon. Mutta hänen teoksessaan ei meissä pohjimmaisena herätä erikoista inhimillistä pelkoa, syvempää kuin animaalinen pelkomme, perinnöllisyyden tieteellinen mysteerio, jos se olisi siinä yksin, niin se herättäisi tuota pelkoa yhtä vähän kuin sen ja sen peloittavan taudin, sen ja sen ilmasto- ja meri-ilmiön tieteellinen mysteerio. Ei; se, mikä herättää siinä toisenlaista kauhua kuin sitä, mitä synnyttää uhkaava, mutta luonnollinen vaara, se on se hämärä oikeuden aate, jota siinä edustaa perinnöllisyys, se on sen väitteen rohkea vahvistus, että isän pahat teot lankeavat lasten päälle, se on vihjaus siihen, että ylin tuomari, jonkinlainen ihmissuvun herra pitää silmällä toimiamme, kirjoittaa ne vaskitauluun ja punnitsee ikuisissa käsissään kauan aikaa lykätyt palkitsemiset ja loppumattomat rangaistukset. Sanalla sanoen se on Jumala, joka, siitä huolimatta, että hänet kielletään, näyttää jälleen kasvonsa, ja hyvin vanha helvetin liekki, joka räiskyy vielä vasta sinetöidyn paaden alla.
XXIX
Mutta tämä kohtalon tai kohtalonoikeuden uusi muoto on vielä vähemmän puolustettava, vähemmän hyväksyttävä kuin antiikin puhdas ja yksinkertainen kohtalo, joka pysyi yleisenä ja epämääräisenä, joka ei pyrkinyt selittämään mitään liian tarkasti ja siis sopi useimpiin tilanteisiin. Mahdollista on, että Ibsenin esittämässä erikoistapauksessa esiintyy jonkinlainen satunnainen oikeus, kuten on mahdollista, että sokean väkijoukkoon ampuma nuoli osuu sattumalta isänmurhaajaan. Mutta yleisen lain laatiminen tästä satunnaisesta oikeudesta on samaa kuin käyttää jälleen väärin mysteeriota ja saattaa inhimilliseen moraaliin aineksia, joita siinä ei pitäisi olla, aineksia, jotka ehkä ovat toivottavia ja jotka olisivat hyödyllisiä, jos ne edustaisivat erinäisiä totuuksia, mutta jotka täytyy poistaa, koska ne eivät niitä edusta ja koska ne ovat vieraita todelliselle elämällemme. Tiedämme tosiaankin, että kokemuksemme nykyisellä asteella on mahdotonta keksiä perinnöllisyyden ilmiössä pienintäkään oikeuden jälkeä, s.o. hauraintakaan moraalista sidettä syyn, s.o. isän teon, ja seurauksen, s.o. lapsen palkitsemisen tai rankaisemisen välillä. Runoilijoiden etuoikeutena on tehdä hypoteeseja ja kulkea jossakin määrin todellisuuden edellä. Mutta usein tapahtuu, että kun he luulevat kulkevansa sen edellä, he sen vain kääntävät, että kun he luulevat olevansa jonkun uuden totuuden edelläkävijöitä, he vain yksinkertaisesti löytävät vanhan harhaluulon jäljet. Kulkeakseen kokemuksen edellä tässä ehkä täytyisi mennä vielä pitemmälle oikeuden kieltämisessä. Mutta mitä me tästä ajatellemmekaan — pysyäkseen oikeutettuna ja pätevänä ei runollinen hypoteesi saa avoimesti sotia jokapäiväistä kokemusta vastaan, muutoin se on kovin hyödytön, kovin vaarallinen, ja jollei erehdys ole aivan epätahallinen, on se tuskin rehellinen.
XXX
Minkä johtopäätöksen voimme tehdä edellisestä? Montakin, jos niin haluaa, mutta ennen kaikkea seuraavan: on tärkeää, että elämän tulkitsija samoin kuin nekin, jotka sitä elävät, ovat äärimmäisen varovaisia mysteerion käsittelyssä ja myönnytyksissä sille eivätkä kuvittelekaan, että se, mikä omistetaan sille, mikä on selittämätöntä, on välttämättömästi parasta ja suurinta jossakin teoksessa tai elämässä. On hyvin kauniita, inhimillisiä ja todellisia teoksia, joista puuttuu melkein kokonaan "levottomuus maailmankaikkeuden mysteerion takia". Suuruutta ja ylevyyttä ei saavuteta siten, että ajatellaan lakkaamatta sitä, mikä on tutkimatonta ja loputonta. Tutkimattoman ja loputtoman ajattelu tulee hyödylliseksi vain silloin, kun se on sen hengen odottamaton palkinto, joka on antautunut rehellisesti ja empimättä sen tutkisteluun, mikä on päättyväistä ja minkä perille voi päästä, ja huomaa piankin, että erotus on huomattava siirryttäessä siitä mysteeriosta, joka käy sen edellä, mitä emme tunne, siihen mysteerioon, joka seuraa sitä, minkä olemme oppineet. Ensin mainitussa näyttää olevan paljon suruja: niillä on siellä ahdasta ja ne kasaantuvat kaikki parille kolmelle liian läheiselle kukkulalle. Toisessa niitä näyttää olevan paljon vähemmän: sen pinta on laajempi, ja avaraa taustaa vasten suurimmatkin surut saavat toivon muodon.
XXXI
Niin, ihmiselämä on suuresti katsoen jokseenkin surullinen! On melkein helpompaa ja mieleni tekisi sanomaan melkein miellyttävämpää puhua sen suruista ja valaista niitä kuin etsiä sen lohdutuskohtia ja antaa niille jotakin merkitystä. Surut ovat monenlaisia, silminnähtäviä, järkkymättömiä, lohdutuskohdat tai pikemminkin ne syyt, jotka saavat meidät jonkinlaisella ilolla myöntymään elämän velvollisuuteen, näyttävät harvinaisilta, vähän huomattavilta, epävakaisilta. Surut näyttävät jaloilta ja suurilta ja epäämättömään, jonkinlaiseen persoonalliseen ja herkkään mysteerioon verhoutuneilta. Lohdutuskohdat näyttävät mitättömiltä, itsekkäiltä, melkein halpamaisilta. Tarkemmin katsoen ne ovat kuitenkin, kuten ne sivumennen saattavat näyttääkin olevan, yhteydessä mysteerion kanssa, joka on vain siksi vähemmän näkyvä ja vähemmän käsitettävä, että se on syvempi ja salaperäisempi. Elämänhalua tai elämän ottamista sellaisena kuin se on ilmaistaan ehkä jokapäiväisesti, mutta ne noudattavat tietämättään tai tahtomattaan yleensä lakeja, jotka ovat yleisempiä, maailmankaikkeuden hengen mukaisempia ja siis suurempiarvoisia kuin halu paeta elämän suruja tai jalo, harhaluuloista vapautunut viisaus, joka ne toteaa.
XXXII
Me olemme liian taipuvaisia maalaamaan elämää synkemmäksi kuin mitä se on. Tämä on suuri vika, mutta anteeksiannettava siinä epävarmuuden tilassa, missä 'me olemme. Ei ole vielä olemassa uskottavaa selitystä. Ihmisen kohtalo on kuten ennenkin tuntemattomien voimien alainen, joista muutamat ehkä ovat kadonneet, mutta vain antaakseen tilaa toisille. Joka tapauksessa on todella mahtavien voimien luku tuskin vähentynyt. Näiden voimien toimintaa ja väliintuloa on koetettu selittää monella tavalla, ja kun on huomattu, ettei suurin osa näistä selityksistä kestä todellisuutta, joka kaikesta huolimatta tulee vähitellen ilmi, niin näkyy, laskeakseen jollakin tavoin yhteen sen, mikä on selittämätöntä, tai ainakin sen aiheuttamat surut, turvauduttavan jälleen kohtaloon. Pohjaltaan se ei ole mitään muuta kuin tätä, mitä tavataan Ibsenillä, venäläisessä romaanissa, aikakautemme täyspainoisessa kuvauksessa, Flaubertillä j.n.e. (esim. teoksessa Sota ja rauha, l'Education sentimentale y.m.).
Totta on, ettei se ole enää antiikin kohtalo, ainakin suuren joukon silmissä täysin määrätty jumalatar tai pikemminkin jumala, omavaltainen, taipumaton, leppymätön, sokea, mutta valpas, vaan se on epämääräisempi, muodottomampi, hajamielisempi, välinpitämätön, epäinhimillinen, persoonaton, universaalinen kohtalo. Se on yleensä vain tilapäinen nimitys, joka on paremman puutteessa annettu ihmisen yleiselle ja selittämättömälle kurjuudelle. Sen voi omaksua tässä merkityksessä, vaikk'ei se selitä mitään ja vaikk'ei se ole muuta kuin saman vanhan arvoituksen uusi nimi. Mutta on varottava liioittelemasta sen merkitystä ja arvoa eikä saa kuvitella, että ihmisiä ja tapahtumia katsellaan hyvin korkealta ja lopullisessa valossa ja ettei sen toiselta puolen ole enää mitään etsittävää, koska jonakin määrättynä hetkenä on syvä tunne kaiken olemassaolon pohjalla piilevästä kohtalon kukistamattomasta ja hämärästä voimasta. On ilmeistä, että eräältä näkökannalta katsoen ihmiset näyttävät aina onnettomilta, että kohtalokas kuilu näyttää vetävän heitä puoleensa, koska he ovat aina alttiina sairaudelle, aineen epävakaisuudelle, vanhuudelle ja kuolemalle. Jos ottaa vain huomioon kaiken olemassaolon lopun, niin on onnellisimmassa ja menestyksellisimmässäkin elämässä välttämättömästi jotakin kohtalokasta ja kurjaa. Mutta älkäämme käyttäkö väärin näitä sanoja ja ennen kaikkea älkäämme niitä käyttäkö huolimattomuudesta tai mystillisen surun takia, supistaaksemme sen osuutta, minkä voisi selittää, jos enemmän antautuisimme tutkimaan ihmistä ja asioiden luonnetta. Meidän ei pitäisi turvautua mysteerioon eikä sulkeutua siihen alistuneeseen hiljaisuuteen, joka on sen seuralainen, muulloin kuin sellaisina hetkinä, jolloin sen väliintulo on todella huomattavissa ja se on tuntuva, persoonallinen, älyllinen, moraalinen ja epäämätön; ja täten rajoitettuna tämä väliintulo on harvinaisempi kuin luullaan. Niin kauan kuin tuo mysteerio ei ollenkaan ilmaise itseään, ei ole syytä pysähtyä, painaa alas katsettaan, alistua, vaieta.
III. AINEEN VALTA
I
Huolimatta ihmisen niin luonnollisesta halusta saada maailmankaikkeudesta tunnustusta hyveilleen, meidän oli eräässä aikaisemmassa tutkielmassa myönnettävä, etteivät taivas ja maa hituistakaan välitä meidän siveellisestä elämästämme, ja että kaikki sanoisi oikeuttanoudattavalle, että hän on houkkio, jollei hän omasta itsestään löytäisi hyväksyvää ääntä, jolle me tuskin voisimme antaa nimeä, ja niin vaikeasti määriteltävää palkintoa, että me jokseenkin turhaan koettaisimme kuvata sen vähimmin epävarmoja etuja.
Tähän sanottaneen: tässäkö kaikki, mitä voimme odottaa suuresta pyrkimyksestämme, alituisesta valvomisestamme, itsemme pakottamisesta, vaistojemme ja mielihalujemme uhraamisesta, jotka näyttäisivät oikeutetuilta ja välttämättömiltä ja saattaisivat meidät siis onnellisemmiksi, jollei meissä olisi tuota pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen, josta ei tiedä, mistä se tulee, joka ehkä kuuluu meidän luontoomme, mutta joka kaikesta päättäen sotii sen suuren luonnon yleisiä lakeja vastaan, josta me olemme osa? Niinpä niin, saattaa näyttää siltä, ettei tuo alituinen oikeus, joka tuottaa vain epäselvää tyydytystä, mikä ei voi edes olla kovin itsetietoistakaan tulematta vihattavaksi ja tuhoamatta itseään, ole suuriarvoinen. Mutta siinä tapauksessa ja siltä näkökannalta katsoen, jolta tämä arvostelu annetaan, ei mikään, mitä tapahtuu sisäisessä olennossamme, ole suuriarvoista. Ei ole suuriarvoinen myöskään rakkaus lyhyen ruumiillisen omistamishetken jälkeen, joka yksin on todellinen ja turvaa suvun olemassaolon. Ja kuitenkin, sitä mukaa kuin ihminen sivistyy, hän pitää yhä suurempiarvoisina niitä sulostettuja ja kaunistettuja tunteja ja vuosia, jotka muodostavat sen vähän, mikä käy omistamisen edellä, kulkee sen mukana ja seuraa sitä, kuin itse omistamista ilman tuota vähää. Eivät ole suuriarvoisia myöskään kauniit kasvot, kaunis ryhti, kaunis ruumis, kaunis näytelmä, soinnukas ääni, ylevä kuvapatsas, auringonnousu merellä, metsän yllä tuikkavat tähdet, puutarhan kukat, kuutamo joella, ihmeellinen runo, suuri ajatus, sankarillinen uhraus, joka pysyy syvän ja herkän sielun salaisuutena. Me ihailemme niitä hetkisen, ne antavat meille täydellisyyden tunteen, jota emme tapaa missään muussa ilossa, mutta myöskin eräänlaisen selittämättömän surumielisyyden ja levottomuuden, ja jos muuten olemme onnettomia, niin ne eivät tuo meille sitä, mitä ihmisillä on tapana kutsua onneksi. Ne eivät tuo mitään, mitä voisi punnita tai määritellä, ei mitään, mitä toiset voivat tuntea tai mitä he ajattelevatkaan kadehtia meiltä. Ja kuitenkin, kuka meistä, jolla on tuota kauneudentajua, ei panisi mieluummin alttiiksi rikkauttaan, rauhaansa, jopa terveyttäänkin ja useita elinvuosiaan kuin tätä näkymätöntä ja melkein määrittelemätöntä kykyä, jos joku loitsija voisi sen riistää häneltä yhdellä iskulla, ilman että siitä jäisi pienintäkään jälkeä, ilman että voisi koskaan toivoa sen palaamista? Kosketukselle tuntumatonta ja määrittelemätöntä on myöskin se, mikä on suloista uskollisessa ystävyydessä, kunnioitetussa, rakastetussa tai liikuttavassa muistossa ja tuhansissa muissa ajatuksissa, tuhansissa muissa tunteissa, jotka eivät räjäytä vuoria, jotka eivät karkoita pilveä, eivätkä edes liikauta hiekkajyvästä tiellä. Tämä kaikki on kuitenkin parasta ja onnellisinta, mitä meissä on, koko me itse, kaikki se, mitä niiden, joilla sitä ei ole, pitäisi kadehtia niiltä, joilla sitä on. Mikäli me loittonemme elämästä lähetäksemme sitä, mikä näyttää olevan lajimme pysyväisin ihanne, me näemme yhä paremmin, että tämä kaikki ei ole mitään, jos me esimerkiksi vertaamme sitä aineen lakien suunnattomaan laajuuteen, mutta me näemme samalla kertaa, että tuo "ei mitään" on ainoa osamme ja että, mitä tapahtuneekaan, miten ajat vaihtunevatkaan, näiden valontyyssijojen ympärille se juuri yhä enemmän ja enemmän keskittyy ihmiselämä.
II
Me elämme vuosisadalla, joka ei näytä rakastavan muuta kuin materiaa, mutta rakastaessaan sitä se kesyttää sitä samalla ja kesyttää sitä kiihkeämmin kuin mikään muu vuosisata. On kuin sillä olisi kiire oppia se tuntemaan, läpitunkea se, alistaa se valtansa alle, omistaa se kokonaan, nauttia siitä kyllääntymiseen asti, ikäänkuin vapauttaakseen tulevaisuuden sellaisen onnen levottomasta etsinnästä, jota voi hyvin järkevästi toivoa löytävänsä siitä, niin kauan kuin ei ole vielä tyhjentänyt kaikkia sen antimia eikä keksinyt kaikkia sen salaisuuksia. Tämä on välttämätöntä, kuten on välttämätöntä sekin, että koettelee lihallista rakkautta tullakseen tuntemaan rakkauden todellisen luonnon koko sen syvässä ja muuttumattomassa puhtaudessa.
Luultavaa on, että jonakin päivänä tulee hyvin voimakas vastavaikutus tuota aineellisten nautintojen intohimoa vastaan. Ei niin, että ihminen koskaan vapautuisi niistä; hän erehtyisi koettaessaan sitä. Me olemme loppujen lopuksi elävän aineen palasia, eikä ole hyvä olla välittämättä olemuksemme lähtökohdasta. Mutta se ei saa olla syynä siihen, että suljemme kaiken onnemme, kaikki toiveemme tuon lähtökohdan ahtaaseen piiriin. Melkein kaikki ne, joita tapaamme elon tiellä, koettavat jonkinlaisella ajattelemattomalla itsepäisyydellä ylläpitää itsessään aineen ylivaltaa. Astu johonkin seuraan, jossa on olemassaolon masentavammilta huolilta turvattuja miehiä ja naisia, valioseuraan, jos niin haluat, lausu siinä sanat ilo, onni, autuus, ihanne, ja otaksu enkelin samalla hetkellä kokoavan taikapeiliin tai jonkinlaiseen yliluonnolliseen koriin ja niissä säilyttävän ne kuvat, mitä nuo sanat ovat herättäneet niissä sieluissa, jotka ne ovat kuulleet. Mitä näet tuossa peilissä tai korissa? Kauniita yhteenkietoutuneita ruumiita, kultaa, jalokiviä, palatsin, suuren puiston, terveyttätuottavan taikajuoman, eriskummallisia koristeita, jotka edustavat turhamaisuuden unelmia ja, mikä muodostaa tärkeimmän osan, se täytyy tunnustaa, hyviä ruokia, hyviä viinejä, hienoja päivällisiä, uhkeita asuntoja. Onko ihmiskunta vielä liian lähellä alkuperäänsä käsittääkseen jotain muuta? Eikö hetki ole vielä tullut, jolloin korista löydettäisiin voimakas ja epäitsekäs äly, rauhallinen omatunto, oikeamielinen ja rakastava sydän, katse ja valppaus, jotka olisivat oppineet käsittämään ja hyväkseenkäyttämään kaiken kauneuden, yhtä hyvin iltojen, kaupunkien, merien ja metsien kuin kasvojen, hymyn, sanan, teon tai sielunliikkeen kauneuden? Milloin me näemme tuon taikapeilin etualalla kauniiden alastomien naisten asemesta suuren ja syvän rakkauden kahden olennon välillä, jotka ovat oppineet, että lihalliset nautinnot menettävät levottomuuden ja katkeruuden synnyttämän jälkimakunsa vasta sitten, kun ajatukset, tunteet ja se, mikä on vielä parempaa, korkeampaa ja mystillisempää kuin ajatukset ja tunteet, yhtyvät päivä päivältä yhä läheisemmin? Milloin me näemme siinä keinotekoisen ja sairaalloisen kiihtymyksen asemesta, minkä synnyttävät liian runsas ja liian raskas ravinto tai kiihoitusaineet, nuo itsensä sen vihollisen vaarallisimmat lähetit, jonka me pyrimme voittamaan — milloin löydämme sen asemesta sellaisen mielen ylevää ja vakavaa iloa, joka on aina innostunut, koska se pyrkii aina ymmärtämään ja rakastamaan?… Nämä asiat tiedetään jo aikoja sitten, niin että näyttää hyödyttömältä sanoa niitä uudelleen. Mutta tarvitsee vain olla pari kolme kertaa niiden seurassa, jotka edustavat sitä, mikä ihmisyydessä on parasta, eniten älyltään ja tunne-elämältään inhimillistä, saadakseen nähdä missä määrin he vielä hapuilevat etsiessään olemassaolon onnellisia hetkiä, missä määrin itsetiedoton onni, jota he odottavat, on vielä sen ihmisen onnen kaltainen, jolla ei ole henkistä elämää, ja miten työlästä heidän on tunkeutua sen pilven läpi, joka erottaa sen, mikä kuuluu ylöspäin pyrkivälle olennolle, siitä, mikä kuuluu alaspäin kulkevalle olennolle. Hetki ei ole vielä tullut, saattaa joku sanoa, jolloin ihminen voisi nähdä, mikä osuus on tunnustettava ruumiille, mikä sielulle. Mutta milloin se sitten tulisi, jos ne, joille sen olisi pitänyt koittaa jo aikoja sitten, antavat onnen valinnassaan välinpitämättömästi johtaa itseään hämärien ennakkoluulojen suuren joukon? Kun he hankkivat rikkautta ja kunniaa, kun he löytävät rakkautta, he poistavat niistä yksinkertaisesti jonkun verran halpamaista turhamaisuuden tyydyttämistä, karkeaa kohtuuttomuutta, mutta he menevät tuskin pitemmälle henkisemmän, puhtaammin inhimillisen onnen tavoittelussaan, he tuskin käyttävät etuisuuksiaan hyväkseen laventaakseen hieman aineellisuuden vähimmin oikeutettujen vaatimusten piiriä. Heille tapahtuu elämännautinnoissa sama henkinen pienentyminen, joka tulee esimerkiksi valistuneen katselijan osaksi, kun hän on eksynyt teatteriin, missä esitetään näytelmää, joka ei kuulu maailmankirjallisuuden viiteen tai kuuteen mestariteokseen. Hän tietää, että melkein kaikki se, mikä ihastuttaa niitä, jotka osoittavat suosiotaan hänen ympärillään, johtuu kunniaan, maineeseen, rakkauteen, isänmaahan, itseuhrautumiseen, oikeuteen, uskontoon ja vapauteen kohdistuvista, enemmän tai vähemmän turmiollisista ennakkoluuloista tai runouden imelimmistä ja herpaisevimmista jokapäiväisyyksistä. Siitä huolimatta häneenkin tarttuu yleinen ihastus ja hänen täytyy joka hetki tutkia vakavasti itseään ja hämmästyneenä vedota kaikkeen siihen, mitä hän tietää varmimmaksi, tullakseen vakuutetuksi siitä, etteivät ne, jotka ovat pysyneet uskollisina kaikista vanhimmille erehdyksille, ole oikeassa, vaikkakin hän on yksin toista mieltä.
III
Mitä muutoin tulee ihmisen suhteeseen aineeseen, niin todetaan hämmästyneenä, ettei tähän saakka ole niin sanoaksemme selvitetty eikä järjestetty mitään. Tämä suhde on kuitenkin järkähtämätön ja oleellinen, mutta vanhimmista ajoista asti huomaamme ihmiskunnan häilyvän mitä vaarallisimman luottamuksen ja mitä järjestelmällisimmän epäluottamuksen, jumaloinnin ja inhon välillä, siirtyvän asketismista ja täydellisestä kieltäymyksestä päinvastaiseen liioitteluun. Tässä ei ole tarkoitus vielä kerran saarnata ja harjoittaa ajattelematonta ja turhaa pidättyväisyyttä. Se on usein yhtä turmiollista kuin niin tavallinen kohtuuttomuus. Meillä on oikeus kaikkeen siihen, mikä voi edistää ja ylläpitää ruumiimme täydellistä kehittymistä. Mutta välttämätöntä olisi määrätä niin tarkalleen kuin mahdollista tuon oikeuden rajat, sillä kaikki se, mikä menee niiden yli, vahingoittaa olemuksemme toisen osan kehkeytymistä, tuon osan, mikä on kuin kukka, jota lehdet ravitsevat tai tukahduttavat. Mutta ihmiskunta, jolle jo niin kauan aikaa sen kukan hienoimmat ja hennoimmat värivivahdukset ja tuoksut ovat antaneet askartelua, jättää kuitenkin useimmiten luonteenlaadun, hetken tai sattuman varaan ne itsetiedottomat voimat, jotka edustavat joko ravitsevia, herkkätuntoisia ja työteliäitä tai rehentelevän itsekkäitä anastushaluisia ja tuhoatuottavia lehtiä. Tämä on ehkä tähän saakka tapahtunut jokseenkin rankaisematta, sillä ihmisyyden ihanne, joka aluksi kohdistui yksinomaan ruumiiseen, epäröi kauan aikaa aineen ja hengen välillä. Mutta nyt se vakaantuu yhä järkähtämättömämmän varmasti älyn ja ymmärryksen ympärille. Me emme enää ajattelekaan kilpailla voimassa tai vikkelyydessä leijonan, pantterin tai suuren ihmisenmuotoisen apinan kanssa, emmekä kauneudessa kukan tai tähtien välkkeen kanssa valtamerellä. Kaiken itsetiedottoman voiman käyttö älyn avulla, aineen asteittainen alistaminen ja sen arvoituksen etsiminen — se on tällä hetkellä sukumme todennäköisin tarkoitus ja tehtävä. Ennen vanhaan, kun epäilyksestä ei oltu vielä päästy, oli kaikki halujen tyydyttäminen, jopa liiallisuuksiinkin meneminen anteeksiannettavaa ja siveellistä, kunhan siitä ei vain seurannut korvaamaton voimainmenetys tai jotakin, mikä vahingoitti elimistöä. Nyt, kun lajin tehtävä saa määritellymmän muodon, meidän tehtävämme on poistaa kaikki se, mikä ei suoranaisesti edistä olentomme henkisen puolen kehitystä. Synti henkeä vastaan, mikä on juuri synti tervettä järkeä vastaan, joka Jesuksella varmaankin oli mielessä ja jonka hän kirosi ennenkuulumattoman ankarasti, tulee anteeksiantamattomaksi. Vähitellen täytyy uhrata kaikki se, mikä tuottaa ruumiille vain hyödytöntä mielihyvää, se on, mikä ei ilmaannu ajatuksen suuremmassa ja kestävämmässä tarmossa, kaikki nuo pienet, n.k. viattomat nautinnonhalun tyydyttämiset, jotka, niin vaarattomia kuin ne itsessään ovatkin, tottumuksen ja esimerkin kautta ylläpitävät kuitenkin yleisesti omaksuttua käsitystä alhaisista nautinnoista ja väkivaltaisesti anastavat paikan, mikä kuuluisi älyn tyydyttämisille. Mutta nämä eivät ole kuten ruumiinhalujen tyydyttämiset, joista toiset voivat olla hyödyllisiä, toiset vahingollisia tämän kehkeytymiselle. Ajatuksen elysion-kentillä jokainen tyydytys vastaa nuortumista ja kehitystä, eikä mikään ole terveellisempää mielelle kuin tiedonhalun, käsityskyvyn ja ihailun huumaukset ja mässäykset.
IV
Meidän moraalimme on varmaankin jonakin päivänä mukaannuttava lajin todennäköiseen tehtävään ja sen on korvattava suurin osa niitä mielivaltaisia ja usein naurettavia rajoituksia, jotka muodostavat sen kudoksen, näillä loogillisilla ja välttämättömillä rajoituksilla. Sillä jonkin olennon tai lajin ainoa moraali on siinä, että se alistaa elintapansa sen yleisen tehtävän täyttämiseen, joka sille näyttää olevan uskottu. Täten me näemme erinäisten syntien ja suurten rikosten painopisteen vähitellen siirtyvän paikaltaan, kunnes kaikkien sovinnaisten rikosten sijalle ruumista vastaan tulevat todelliset rikokset ihmiskunnan kohtaloita vastaan, se on sellaiset, jotka kohdistuvat älyn voimaa, kokonaisuutta, vapautta, ylivaltaa ja häiriytymättömyyttä vastaan.
Tällä ei ole sanottu, että ruumis olisi sovittamaton vihollinen, kuten kristinoppi opettaa. Kaukana siitä. Aivan ensimmäiseksi kehittyköön se niin terveeksi, voimakkaaksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Mutta se on oikullinen, vaatelias, lyhytnäköinen, itsekäs lapsi ja sitäkin vaarallisempi, mitä voimakkaampi se on. Se palvoo vain kuluvaa hetkeä. Pienen koiran ja neekerin lapsellinen ajattelutapa ja autuaallinen, toisten armosta riippuva alkeellisten vaistojen tyydyttäminen — siinä kaikki, mitä se voi kuvitella ja haluta. Muutoin se nauttii, ikäänkuin tämä kuuluisi sille luonnostaan ja hänellä olisi siihen täysi oikeus, hyvinvoinnista, turvallisuudesta, joutohetkistä, mukavuuksista ja mielihyvästä, joita toimeliaampi järki osaa sille hankkia. Ja omiin valtoihinsa jätettynä se nauttisi niistä niin mielettömästi ja hillittömästi, että se pian tukahduttaisi järjen, josta sen on kiittäminen onneaan. Rajoitukset ja kieltäymykset ovat siis välttämättömiä, ja ne käyvät välttämättömiksi ei ainoastaan sille, jolla on syytä luulla tai toivoa työskentelevänsä vaikuttavalla tavalla arvoituksen ratkaisemiseksi, ihmiskohtaloiden täyttymiseksi, ajatuksen voitoksi sokeasta aineesta, vaan myöskin kaikille niille, jotka seuraavat passiivisina, suuressa itsetiedottomassa jälkijoukossa järjen fosforihohteista kehitystä läpi maailmojemme kaaosmaisen pimeyden. Ihmiskunta on yksi ainoa ja yhtenäinen olento. Tuntuu kummalliselta, että joukkoajattelu, joka tuskin ansaitsee ajattelun nimeä, saattaa mitenkään vaikuttaa astronoomin, kemistin, runoilijan tai filosoofin luonteeseen, moraaliin, työtapoihin, ihanteeseen, velvollisuudentuntoon, riippumattomuuteen ja henkiseen voimaan. Näyttää kuitenkin siltä, että se vaikuttaa niihin, vieläpä ratkaisevastikin. Ei yhtään aatetta syty kukkuloilla, jolleivät tasangon lukemattomat ja samanlaatuiset pikku aatteet saavuta määrättyä tasoa. Alhaalla ei ajatella voimakkaasti, mutta ajattelijoita on siellä monta. Ja se vähä, mitä siellä ajatellaan, alkaa vaikuttaa niin sanoaksemme atmosfäärisesti. Tämä atmosfääri, ilmapiiri, on joko vihamielinen tai hyväätekevä niille, jotka uskaltavat nousta huipuille, jyrkänteiden reunoille, jäätiköiden korkeuksiin, riippuen siitä, miten se on raskas tai kevyt, miten se on ylevien ajatusten tai karkeiden tapojen tai halujen kyllästämä. Jonkin kansan sankarillinen toiminta, kuten esim. uskonpuhdistus, Ranskan vallankumous, kaikki riippumattomuus- tai vapautussodat, tyrannien murha j.n.e. puhdistaa ja hedelmöittää sitä enemmäksi kuin vuosisadaksi. Mutta niin paljoa ei tarvita niiden työn tukemiseksi, jotka työskentelevät kohtaloittemme täyttymiseksi. Kunhan vain heidän ympäristönsä tavat ovat hieman jalompia, toiveet epäitsekkäämpiä; kunhan vain levottomuutta, intohimoja, nautintoja, rakkautta valaisee viehkeyden, huolettomuuden, epämateriaalisen innon säde, niin he hengittävät vapaasti, he tuntevat saaneensa siivet, heidän ei tarvitse enää taistella sitä vastaan, mikä heissä on vaistomaista, heidän voimansa kohoutuvat ja keskittyvät. Talonpoika, joka ei sunnuntaisin juo itseään humalaan kapakassa, vaan jää rauhallisena lukemaan puutarhansa omenapuiden alle; pikkuporvari, joka nähdäkseen ylevän näytelmän tai viettääkseen yksinkertaisesti hiljaisen iltapäivän uhraa kilpa-ajojen kiihoitukset ja melun; työläinen, joka ei kaduilla laulele ruokottomia tai typeriä lauluja, vaan menee mieluummin kävelemään maalle tai katselemaan auringonlaskua kaupunginvallilta — kaikki he vaikuttavat osaltaan nimettömästi ja tiedottomasti sen suuren liekin voittoon, joka palaa ihmiskunnassa.
V
Mutta miten paljon onkaan tekemistä ja oppimista, ennenkuin tuo suuri liekki nousee kirkkaana ja korkeana! Kuten hiljan sanoimme ei ihmiskunta suhteessaan aineeseen ole vielä päässyt ensi ajan hapuilemisesta ja kokeiluista. Se ei edes oikein tiedä, minkälaista ravintoa sen on käytettävä, onko se kasvis- vai lihansyöjä ja kuinka paljon se tarvitsee ravintoa. Sen järki eksyttää sen vaiston. Vasta vähän aikaa sitten sille on annettu tiedoksi, että se on tähän saakka luultavasti erehtynyt ravintoaineittensa valinnassa, että sen on vähennettävä enemmän kuin kahdella kolmanneksella nauttimaansa typpimäärää ja ilmeisesti lisättävä hiilihydraattimäärää, että joku määrä vihanneksia, hedelmiä, jauhoruokia, maitoa — mitkä nyt ovat vain sen aterioitten lisänä, aterioitten, jotka ovat sen ponnistusten päämaali ja joiden turmiollisen ylellisyyden saavuttamiseksi se ponnistaa viimeisetkin voimansa — riittää ylläpitämään mitä ihanimman ja voimakkaimman elämän intoa. Aikomukseni ei ole syventyä tässä vegetarismikysymykseen eikä vastata niihin huomautuksiin, joita sitä vastaan voidaan tehdä, mutta tunnustettava on, että hyvin harvat näistä huomautuksista kestävät rehellistä ja tarkkaavaista tutkistelua, ja voidaan vakuuttaa, että kaikki ne, jotka ovat alkaneet noudattaa tuota ruokajärjestystä, ovat tunteneet voimiensa lisääntyvän, terveytensä palautuvan tai vakaantuvan, mielensä keventyvän ja puhdistuvan kuin olisivat he päässeet vuosisataisesta inhoittavasta ja kurjasta vankeudesta.
Me emme päätä tätä esitystä tutkielmalla ravinnostamme, niin luonnollista kuin se olisikin. Kaikki oikeustajuntamme, moraalimme, tunteemme ja ajatuksemme johtuvat yleisesti katsoen kolmesta tai neljästä perustarpeesta, joista tärkein on ravinnontarve. Vähäisinkin muutos jossakin näistä tarpeista saisi aikaan huomattavia muutoksia siveellisessä elämässämme Jos jonakin päivänä varmuus siitä, että ihminen voi olla ilman eläinten lihaa, tulisi yleiseksi, niin seurauksena siitä olisi ei ainoastaan suuri taloudellinen vallankumous — sillä tuottaakseen kilon lihaa härkä kuluttaa yli sata kiloa rehuja — vaan myöskin luultavasti yhtä tärkeä ja varmastikin vilpittömämpi ja kestävämpi siveellinen parantuminen kuin jos Isän lähettämä tulisi toisen kerran maapallollemme korjatakseen ensimmäisen vaelluksensa erehdykset ja huomaamattomuudet. Voidaan tosiaankin todeta, että henkilö, joka luopuu liharavinnosta, jättää melkein välttämättömästi alkoholinkäytön, ja se, joka luopuu alkoholinkäytöstä, luopuu samalla useimmista väkivaltaisista ja karkeista nautinnoista. Ja näiden nautintojen arvossapito ja intohimoinen etsintä ne juuri muodostavat suuren esteen ihmiskunnan sopusointuiselle kehitykselle. Niistä vapautuminen on samaa kuin luoda itselleen jaloja vapaahetkiä, toisenlaisia haluja ja huvitteluvaatimuksia, mikä huvittelu tulee välttämättä olemaan ylevämpää, sillä se ei voisi olla yhtä alhaista kuin alkoholin synnyttämä. Mutta tulemmeko näkemään näitä valoisampia ja puhtaampia aikoja? Alkoholin syntiluettelo ei rajoitu ainoastaan siihen, että se tappaa ne, jotka sille ovat uskollisia, ja myrkyttää puolet ihmiskunnasta, vaan sillä on myöskin epäsuora, mutta syvä vaikutus niidenkin aatteisiin, jotka kauhistuen kääntyvät siitä pois. Se ylläpitää kansassa ja, kansan vastustamattoman vaikutuksen kautta, myöskin yläluokkien tavallisessa elämässä sellaisen huvituksen käsitystä, joka turmelee ja halventaa kaiken, mikä ihmisessä vivahtaa lepoon, rauhaan, elämäniloon, hilpeyteen, ja saattaa sanoa, että se nykyhetkellä tekee melkein mahdottomaksi todellisemman, syvemmän, yksinkertaisemman, rauhallisemman, vakavamman, henkevämmän, inhimillisemmän onnen ihanteen syntymisen. On ihme, että tämä onnen ihanne näyttää vielä aivan kuvitellulta ja merkityksettömältä. Ja joskin jotkut ovat vakuutettuja siitä, että meidän rotumme on tähän asti erehtynyt ravintoaineittensa valinnassa olettamalla, että kaikki kokemukset vahvistavat sen, niin tarvitaan tässä, kuten kaikessa muussakin, mistä jo on päästy varmuuteen, loppumattoman pitkä aika, ennenkuin tuo vakaumus pääsee eksytettyyn suureen joukkoon, jota sen tulee valistaa ja auttaa. Mutta ehkäpä tämä onkin ulospääsy, jota luonto pitää varalla, kun taistelu elämästä, joka on tällä hetkellä taistelua lihasta ja alkoholista — näistä kahdesta hävityksen ja vääryyden lähteestä, jotka ruokkivat kaikkia muitakin, tästä ei-inhimillisestä välttämättömyyden ja onnen symboolista — käy kerran ehdottomasti sietämättömäksi.
VI
Minne kulkee ihmiskunta? Tämä päämäärästä ja loppukohdasta huolehtiminen on puhtaasti inhimillistä, jonkinlaista mielemme yksinkertaisuutta tai heikkoutta eikä sillä ole mitään yhteistä universaalisen todellisuuden kanssa. Onko asioilla päämäärää? Miksi niillä olisi ja mitä olisi päämäärä ja loppu elimistössä, jolla ei ole loppua?
Mutta joskin on luultavaa, ettei meillä ole muuta tehtävää ja tarkoitusta kuin hetken ajan pitää hallussamme pientä paikkaa, joka voisi olla yhtä hyvin heinäsirkkojen tai orvokkien hallussa, ilman että maailmankaikkeuden ihanuus tai talous kärsisi siitä, ilman että maan kohtalot jatkuisivat tai lyhenisivät hetkeäkään, jos me kulkisimme vain kulkeaksemme, menemättä minnekään, niin me siitä huolimatta voimme osoittaa mielenkiintoa muuhunkin kuin tuohon hyödyttömään kulkemiseen, ja tämä on sitäpaitsi täysin järkevää ja viisainta ja parasta, mihin voimme ryhtyä. Jos muurahainen kykenisi tutkimaan taivaankappaleiden lakeja, ilman että sillä muuten olisi pienintäkään toivoa siitä, että se koskaan voisi vähääkään vaikuttaa niihin, ja saisi päähänsä, ettei enää kannata välittää pesän asioista eikä tulevaisuudesta, niin eikö se meidän mielestämme olisi väärässä? Olisiko meistä, jotka tuomitsemme tai hallitsemme sitä yhtä varmasti ja helposti kuin mitä oletamme suurten jumaliemme tekevän meihin nähden, tuo liian universaalinen muurahainen hyvä ja moraalinen muurahainen?
Järki loistossaan on hedelmätön eikä opeta meille muuta kuin liikkumattomuutta, jollei se, huomattuaan intohimojemme, toiveittemme, koko olentomme ja oman itsensä pienuuden ja mitättömyyden, palaa jäljilleen osoittaakseen harrastustaan tätä pientä ja mitätöntä kohtaan, ikäänkuin tämä olisi kaikki, missä se voisi olla hyödyksi täällä maan päällä.
Jollemme tiedäkään, minne olemme menossa, niin iloitkaamme yhtä kaikki kulustamme ja, helpottaaksemme ja edistääksemme sitä, koettakaamme arvata, millainen seuraava päivämatka tulee olemaan. Niin, millainen se tulee olemaan? Meidän on nähtävästi kuljettava kauhean vuorisolan läpi. Mutta huolimatta tuosta uhkaavasta solasta levenevät ja tasaantuvat tiet, pyöristyvät ja latvoissaan vähitellen kukkaan puhkeavat puut, nämä ja juoksussaan hiljenevien ja laajenevien virtojen tyyneys, kaikki ilmaisee, että lähenemme laajinta tasankoa, mitä ihmiskunta on tähän saakka saanut tervehtiä niiltä mutkittelevilta poluilta, joita se on kiipeillyt syntymästään saakka. Tullaanko sitä nimittämään "lepohetkien ensimmäiseksi tasangoksi?" Vaikkakin saamme olla varuillamme tulevaisuuden yllätyksiä vastaan, ja minkälaiset vaivat ja huolet odottanevatkaan solan tuolla puolen, niin näyttää melkein varmalta, että ihmisten suuri joukko saa nähdä päiviä, jolloin todellisemman tasa-arvon, koneiden, maanviljelyskemian, ehkä lääketaidon tai jonkin muun syntyvän tieteen vaikutuksesta työ tulee olemaan vähemmän raskasta, vähemmän yhtämittaista, vähemmän aineellista, vähemmän tyrannimaista, vähemmän säälimätöntä. Miten ihmiskunta tulee viettämään joutohetkensä? Kuka tietää, eikö sen kohtalo riipu niiden käytöstä? Sen neuvonantajien ensimmäisiä tehtäviä olisi totuttaa sitä tästä hetkestä lähtien nauttimaan niistä vähemmän halpamaisella ja vähemmän turmiollisella tavalla. Se enemmän tai vähemmän arvokas, kunniallinen, harkittu, viehkeä ja ylevä tapa, jolla yksilö tai kansa nauttii joutohetkistään, määrää yleensä yhtä paljon kuin työ ja sota sen siveellisen arvon. Se se sitä myöskin heikontaa ja vahvistaa, alentaa tai jalostaa. Nykyään kolme vapaapäivää kokoo suurten kaupunkien sairaaloihin vaarallisemmin vahingoittuneita uhreja kuin kolme työkuukautta.
VII
Tämä johtaa meidät onneen, jonka olisi oltava ja joka tulee aikaa voittaen todennäköisesti olemaan varsinainen ihmisonni. On otaksuttavaa, että jos me olisimme ottaneet osaa tämän maailman luomiseen, niin me olisimme antaneet sille, mikä on parasta, epäaineellisinta, selvimmin inhimillistä ihmisessä: tuntuvamman ja tehokkaamman voiman. Rakkauden ajatus, älyn välähdys, oikeamielinen sana, säälintyö, yksinkertainen uhrautumis- ja anteeksiannon halu, myötätunnon synnyttämä liikutus, olentomme kauneuden, hyvyyden tai totuuden jano olisivat voineet synnyttää — jos ne olisivat maailmankaikkeuden silmissä sitä, mitä ne todella ovat sen ihmisen silmissä, joka ne tuntee — ihmeellisiä kukkia, valon, jollaista ei ole ennen nähty, käsittämättömän sopusoinnun, ne olisivat voineet poistaa yön, loihtia esille kevään ja auringon, estää kurjuuden, sairauden, tuskan ja myrskyn, vapauttaa ajatuksen, tehdä tunteet kuolemattomiksi, pidentää nuoruutta, päästää ilon valloilleen, ikuistuttaa elämän. Olisi voinut tapahtua, että ne olisivat vastustamattomia, että ne palkittaisiin kaikkien nähden, kuten työntekijän vaivannäkö, mehiläisen uurastus, satakielen laulu. Mutta nyt me jo tiedämme, että moraalinen maailma on maailma, jossa me olemme ehdottomasti yksin, että se on aivan kokonaan meihin itseemme sisältyvä maailma, joka ei niin sanoaksemme ole missään yhteydessä aineen kanssa ja vaikuttaa siihen vain sattumalta ja kuin poikkeustapauksissa. Siitä huolimatta se on todellinen ja loppumaton, ja jos sanat eivät siitä puhu kuten pitäisi, niin on se siksi, että sanat ovat kokonaisuudessaan pieniä aineen osia, jotka tahtoisivat tunkeutua piiriin, missä aine ei hallitse. Ne hämmentävät aina enemmän tai vähemmän ajatusta herättämiensä kuvien kautta. Ilmaistakseen hennointa ja henkevintä hekumaa, jalointa henkistä huumausta, täydellisintä, järkkymättömintä rakkautta sen täytyy verrata niitä mitä raaimpaan hekumaan ja huumaukseen, mitä aistillisimpaan lihalliseen omistamiseen ja haluun. Eikä siinä kylliksi, että ne täten alentavat alkuperäisten luonnonilmiöiden tasalle kaiken sen, mitä ihmishenki on hankkinut parasta, vaan vastoin tahtoamme pakottavat meidät uskomaan, että vertailtu esine tai tunne on vähemmän todellinen, vähemmän kiinteä kuin se, mihin sitä verrataan. Siinä kaiken sen heikkous ja epäoikeudenmukaisuus, millä koetetaan ilmaista ihmisen salaisuudet. Me kuitenkin tekisimme väärin kiinnittäessämme vain hiukkasen ohimenevää huomiota tuon sisäisen maailman tapahtumiin, joiden täyttä arvoa sanat eivät kykene ilmaisemaan; ne ovat ainoat todellisesti ja puhtaasti inhimilliset, mitä meidän on ollut tähän saakka mahdollista tavata.
Älkäämme pitäkö niitä hyödyttöminä, vaikkakin ne häviävät kuten kaste haihtuu kalpean aamukukan terältä aineellisten voimien äärettömään virtaan. Me elämme maailmassa, joka, vaikkakin se on rajaton, on yhtä tiiviisti suljettu kuin teräskuula. Mitään ei joudu ulkopuolelle, koska ei ole mitään ulkopuolta. On ilmeistä, ettei yhtään atomia joudu hukkaan. Silloinkin, kun sukumme häviäisi kokonaan, jäisi kuitenkin, huolimatta ulkonaisista muutoksista, jäljelle siitä tilasta, johon se on sijoittanut tiettyjä ainemääriä, häviämätön periaate ja kuolematon syy. Primäärikauden jättiläismäistä ja tilapäistä kasvullisuutta, sekundäärikauden kaaosmaisia ja tuskin elinkykyisiä hirviöitä: plesiosaureja, ichtyosaureja, pterodaktylejä voisi myöskin pitää vielä lapsellisen luonnon turhina ja ohimenevinä yrittelyinä, naurettavina kokeiluina, jotka eivät tulisi jättämään mitään jälkeä paremmin järjestetyllä maapallolla. Ja kuitenkaan ei mitään niiden ponnistuksista ole joutunut avaruudessa hukkaan. Ne ovat puhdistaneet ilman, hävittäneet hapon hengitettäväksi mahdottoman liekin, järjestäneet sopusointuisemman elämän jälkeläisilleen. Meidän on kiittäminen käsittämättömän villejä sananjalkametsiä siitä, että keuhkomme saavat ilmasta ravintoa, jota ne tarvitsevat, kauhistuttavia lentäviä tai uivia reptiilijoukkoja siitä, että meillä on nykyiset hermomme ja aivomme. Ne ovat tehneet, mitä niiden tuli tehdä. Ne ovat muunnelleet ainetta niille määrätyllä tavalla. Samaten mekin: tuodessamme samaisen aineen murusia siihen korkeimpaan valkohehkumäärään, joka on ominaista ihmisajatukselle, me ilmeisesti kiinnitämme tulevaisuuteen jotakin, joka ei enää häviä.
IV. MENNEISYYS
I
Takanamme häipyy menneisyys etäisyyteen. Siellä se uinuu kuin sumuun kietoutunut kaupunki, josta me olemme lähteneet. Muutamat kukkulat rajoittavat ja hallitsevat sitä. Jotkut tapahtumat kohoavat siitä kuin tornit, toiset vielä valaistuina, toiset puoleksi raunioina ja vähitellen kallistuen unohduksen painon alla. Puut pudottavat lehtensä, muurit murenevat ja suuria aloja joutuu hämärän peittoon. Kaikki näyttää kuolleelta ja siinä ei tunnu olevan muuta liikettä kuin se, jonka sille antaa pettävästi muistimme hidas haihtuminen. Mutta lukuunottamatta tätä itse muistojemme kuoleman aiheuttamaa elämää, näyttää siltä kuin kaikki olisi ehdottomasti liikkumatonta, ainiaaksi muuttumatonta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta virran erottamaa, jonka yli ei kukaan voi kulkea.
Todellisuudessa on siellä kuitenkin elämää, useammalle meistä kiihkeämpää ja syvempää kuin mitä on nykyisyyden tai tulevaisuuden elämä. Todellisuudessa tuo kuollut kaupunki on usein olemassaolomme vilkkain tyyssija, ja sen hengen mukaan, joka heidät tuo sinne takaisin, toiset ammentavat sieltä kaikki rikkautensa, toiset kadottavat ne siellä.
II
Meidän käsityksemme laita menneisyydestä on samoin kuin käsityksemme laita rakkaudesta, oikeudesta, kohtalosta, onnesta ja useimmista niitä epäaineellisia elimistöjä, epävarmoja ja kuitenkin mahtavia, mitkä edustavat niitä suuria voimia, joita me tottelemme. Me olemme ne saaneet valmiina edeltäjiltämme. Ja silloinkin, kun herää toinen tietoisuutemme, se, joka kerskuu siitä, ettei hyväksy mitään ummessa silmin, silloinkin, kun koettelemme niitä tutkistella, hukkaamme aikaamme tekemällä kysymyksiä niille käsityksille, jotka puhuvat äänekkäästi ja lakkaamatta toistavat sanottavaansa, sen sijaan että tarkastelisimme, eikö niiden ympärillä ole toisia, jotka eivät ole vielä sanoneet mitään. Tavallisesti ei tarvitse mennä kovin kauas huomatakseen nämä. Ne odottavat meissä, että me kääntyisimme niiden puoleen. Ne eivät muutoin hiljaisuudessa ole toimettomia. Suurisuisten vakaumusten ylitse ne ohjaavat rauhallisesti osan todellista elämäämme, ja ollen lähempänä totuutta kuin niiden itsekylläiset sisaret, ne ovat usein yksinkertaisempia ja kauniimpia.
III
Kaikkien näiden valmiiden käsitysten joukossa ovat ne, jotka muodostavat käsityksemme menneisyydestä, erikoisen järkkymättömiä. Niiden ansiota on, että menneisyys näyttää meistä yhtä tärkeältä, yhtä järkähtämättömältä voimalta kuin kohtalokin. Menneisyys on se kohtalo, joka toimii takanamme ja ojentaa kätensä sille, joka toimii edessämme. Se antaa tuolle kohtalolle kahleittemme viimeisen renkaan. Se työntää meitä yhtä vastustamattoman kovakouraisesti kuin tuo toinen meitä vetää. Sen häikäilemättömyys on ehkä vielä kauheampi. Kohtaloa voi epäillä. Se on Jumala, joka ei etsiskele kaikkia. Mutta kukaan ei ajattelekaan asettua vastustamaan menneisyyden voimaa. Näyttää mahdottomalta, että ennemmin tai myöhemmin pääsisi kokemasta sen vaikutuksia. Nekin, jotka hyväksyvät vain sen, mikä on käsin kosketeltavaa, siirtävät tuolle menneisyydelle, jota he voivat koskettaa sormellaan, kaiken vaikutuksen, kaikki ne mysteerion ja ylimmän kaitselmuksen ajatukset, jotka he riistävät siltä, minkä he kieltävät, tehdäkseen siitä aution Olympoksensa melkein ainoan ja siis sitäkin pelättävämmän jumalan.
IV
Todellisuudessa menneisyyden voima on raskaimpia, mitä lepää ihmisten yllä ja painaa heitä suruun. Mikään ei kuitenkaan olisi taipuvaisempi eikä kulkisi mieluummin meidän sille määräämäämme suuntaa, jos me vain osaisimme paremmin käyttää eduksemme sen taipuvaisuutta. Jos asiaa oikein ajattelee, niin menneisyys kuuluu meille yhtä todellisesti kuin nykyisyyskin ja se on taipuisampi kuin tulevaisuus. Se on yhtä paljon kuin nykyisyys, paljon enemmän kuin tulevaisuus meidän ajatuksissamme ja se on lakkaamatta kädessämme. Eikä tämä koske ainoastaan aineellisen menneisyytemme piirejä, joissa meidän on vielä mahdollista panna jälleen kuntoon se, minkä olemme saattaneet raunioksi, vaan myöskin niitä menneisyyden osia, jotka liian myöhäiset hyvät aikeemme näyttävät auttamattomasti tukahduttaneen, ja erityisesti meidän siveellistä menneisyyttämme ja kaikkea sitä, minkä siinä katsotaan olevan korjaamattominta.
V
"Mikä on mennyttä, se on mennyttä", sanomme. Mutta se ei ole totta. Mikä on mennyttä, on aina nykyisyyttä. "Me kannamme menneisyytemme taakkaa", vakuutamme vielä. Sekään ei ole totta. Menneisyys se kantaa meidän taakkamme. "Ei mikään voi pyyhkiä pois menneisyyttä." Se ei ole totta. Nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat, saatuaan tahdoltamme pienenkin merkin, menneisyyden läpi ja pyyhkivät pois kaiken, minkä käskemme niiden sieltä hävittämään. "Hävittämätön, korjaamaton, muuttumaton menneisyys!" Ei sekään ole totta. Nykyisyys se päinvastoin on muuttumaton ja korjaamaton niillä, jotka noin puhuvat. "Menneisyyteni on huono, surullinen, tyhjä", sanomme vihdoin, "en löydä siitä yhtään kauneuden, onnen tai rakkauden hetkeä; en näe siinä muuta kuin raunioita, joilla ei ole minkäänlaista suuruutta." Kaikki tämä on yhtä vähän totta, sillä siinä näkee juuri sitä, mitä tahtoo nähdä juuri sillä hetkellä, jolloin sitä katselee.
VI
Meidän menneisyytemme riippuu kokonaan nykyisyydestämme ja muuttuu lakkaamatta sen mukana. Se saa välittömästi niiden astioiden muodon, joihin nykyiset ajatuksemme sen kokoavat. Se sisältyy muistiimme, eikä mikään ole vaihtelevampi eikä vaikutuksille alttiimpi, ei mikään ole riippuvaisempi kuin tuo muisti, jolle sydämemme ja älymme antavat lakkaamatta ravintoa ja askartelua. Ja sydämemme ja älymme tulevat suuremmiksi tai pienemmiksi, paremmiksi tai huonommiksi aina pyrkimystemme mukaan. Se mikä meille jokaiselle on tärkeää menneisyydessä, se, mikä meille jää siitä jäljelle, se, mikä on osa meistä itsestämme — sitä eivät ole tehdyt teot ja eletyt vaiheet, vaan sitä ovat ne siveelliset vastavaikutukset, joita meissä tänä hetkenä synnyttävät sattuneet tapahtumat; ne ovat olleet mukana muodostamassa sisäistä olemusta. Ja nuo vastavaikutukset, jotka luovat sisäisen ja ylimmän alennuksen, riippuvat kokonaan siitä tavasta, jolla me katselemme päättyneitä tapahtumia. Ne vaihtelevat sen siveellisen aineksen mukaan, jota ne meissä tapaavat. Mutta olemuksemme siveellinen aines vaihteleekin sen mukaan, miten ymmärryksemme ja tunteemme kehittyvät; ja heti järkähtämättömimmätkin tosiasiat, jotka näyttävät olevan kaiverretut kiveen ja vaskeen, saavat aivan eri ulkoasun, lähtevät liikkeelle ja vilkastuvat jälleen, antavat meille laajakantoisempia ja rohkeampia neuvoja, vetävät muistiamme mukanaan korkeuteen ja rakentavat uudelleen varjossa rapautuneista raunioröykkiöistä kaupungin, joka kansoittuu uudelleen ja jonka yli aurinko jälleen nousee.
VII
Mielivaltaisesti me sijoitamme jonkun tietyn luvun tapahtumia taaksemme. Me karkoitamme ne muistojemme äärille ja kerran ne sinne saatuamme me kuvittelemme, että ne kuuluvat maailmaan, missä kaikkien ihmisten yhteiset ponnistukset eivät saa puhkeamaan kukkaa eikä kuivamaan kyyneltä. Mutta mikä merkillinen ristiriita! Vaikka me uskomme, ettei meillä ole mitään vaikutusta niihin, olemme silti vakuutetut, että ne vaikuttavat meihin. Totuus on se, että ne vaikuttavat meihin vain, mikäli me olemme vaikuttamatta niihin. Vain niille, joissa siveellinen elämä on pysähtynyt, on menneisyys jotakin. Vasta tuosta pysähtymisestä lähtien se saa peloittavan muotonsa, meillä on takanamme todellakin sellaista, mikä ei ole korjattavissa, ja tekojemme paino laskeutuu hartioillemme. Mutta niin kauan kuin me emme syrjäytä elämästämme henkeä ja luonnetta, tuo paino jää riippumaan päämme päälle; ja niiden hauskojen pilvien tavoin, joita Hamlet näyttää Poloniukseile, se odottaa, että katseemme antaa sille toivon tai pelon, hämmennyksen tai ylevän tyyneyden muodon, aina sen mukaan, millaiseksi sen laadimme sisimmässämme.
VIII
Heti kun siveellinen toimintamme heikkenee, yhtyvät toteutuneet tapahtumat ja käyvät kimppuumme. Ja onneton se, joka avaa niille ovensa ja antaa niille paikan kotilietensä ääressä! Ne tuhlailevat hänelle kilvan antimia, jotka ovat omansa masentamaan mielen. Ja onnellisin ja jaloinkin menneisyys on, kun me sallimme sen ottaa asuntonsa itsessämme — ei kutsumanamme vieraana, vaan tunkeilevana loisoliona — yhtä vaarallinen kuin surkein ja rikollisin menneisyys. Kun jälkimmäinen vain saattaa aikaan voimattomia tunnonvaivoja, aiheuttaa edellinen ainoastaan hedelmättömiä kaipauksen tunteita. Mutta täten tunkeutuvat tunnonvaivat ja kaipauksen tunteet ovat meille yhtä turmiollisia. Saadaksemme menneisyydestä parasta, mitä sillä on — ja siinä piileekin melkein kaikki rikkautemme — on sitä lähestyttävä niinä hetkinä, jolloin voimamme on vahvimmillaan, astuttava valtiaana sen alueelle, valittava siitä, mikä meille sopii, ja jätettävä sille muu ja kiellettävä sitä ilman käskyämme astumasta kynnyksemme yli. Kuten kaikki, mikä yleensä elää vain henkisestä voimastamme, se pian tottuu tottelemaan meitä. Se ehkä koettaa aluksi vastustella, turvautua juoniin ja rukouksiin. Se tahtoo houkutella ja taivuttaa meitä. Se antaa meidän nähdä pettyneitä toiveita, riemuja, jotka eivät enää palaa, ansaittuja moitteita, rikkoutuneita ystävyyssuhteita, sammunutta rakkautta, haihtuvaa vihaa, menetettyä uskoa, kadotettua kauneutta, kaikkea, mikä kerran oli elämänhalumme ihmeellisenä kannustimena, kaikkea sitä surua ja kadonnutta onnea, mitä sen rauniot nyt kätkevät ja mikä meitä kutsuu. Mutta meidän on mentävä ohi päätä kääntämättä, torjuen kädenliikkeellä muistojen joukot, kuten viisas Odysseus miekkansa avulla karkoitti vainajien — yksin äitinsäkin — varjot, joita hänen ei ollut määrä puhutella, mustasta verestä, joka oli tekevä ne jälleen eläviksi ja antava niille puhelahjan. Meidän on lähestyttävä suoraan sellaista iloa, sellaista kaipuuta, sellaista tunnonvaivaa, jonka neuvoa me tarvitsemme. Meidän on tehtävä hyvin täsmällisiä kysymyksiä sille ja sille vääryydelle, joko siksi, että tahdomme tämän korjata, jos se on meille mahdollista, tai me tulemme pyytämään — huomatessamme toiset tekemämme vääryydet, joiden uhrit eivät ole enää olemassa, — itsellemme välttämätöntä voimaa kohotaksemme yläpuolelle vääryyksien, joita tunnemme vielä voivamme tehdä.
IX
Niin, silloinkin kun menneisyydessämme olisi rikoksia, joita parempi tahtomme ei voi enää tehdä ja joiden seurauksia sen on enää mahdoton estää: jos ottaa huomioon, aika- ja palkkasuhteista riippumatta, jokaisen inhimillisen olennon laajan liikunta-alan, niin nuo rikokset häviävät itse asiassa elämästämme siitä hetkestä lähtien, jolloin tunnemme, ettei mikään houkutus, mikään voima maailmassa saattaisi meitä enää tekemään samanlaisia rikoksia. Ulkomaailma ei niitä anna anteeksi, sillä harvoin siellä unohdetaan ja annetaan anteeksi; niiden aineelliset seuraukset jatkuvat, sillä syiden ja seurausten lait ovat vieraita omantuntomme laeille. Mutta oman oikeustajuntamme tuomioistuimen edessä, ainoan, jolla on ratkaiseva vaikutus omaan suljettuun elämäämme, ainoan, joka tuomitsee meitä tehokkaasti aina sisimpiä aivoituksiamme myöten ja jonka päätöksiä me emme voi tehdä olemattomiksi — tuon tuomioistuimen edessä pahateko, jota me katselemme korkeammalta tasolta kuin millä se suoritettiin, on enää olemassa vain vaikeuttaakseen paluumatkaamme, ja sillä on tästä lähtien oikeus asettua tiellemme vain silloin, kun kallistumme uudelleen sitä kuilua kohti, jota se vartioi.
Syvimpiä inhimillisiä suruja tuottaa varmasti se, että menneisyydessä on vääryyksiä, joihin kaikki tiet, niin sanoaksemme, ovat takanamme suljetut, joiden uhreja on enää mahdotonta löytää, nostaa tai lohduttaa. Myöhemmin unohtuviin tuskiin kuuluu se, että on väärinkäyttänyt voimaansa ryöstääkseen heikon tämän tuhouduttua, että on väärin tai kuolettavasti haavoittanut rakastavan sydämen tai on yksinkertaisesti palkinnut kiittämättömyydellä liikuttavan hellyyden, joka oli tarjolla. Tämä painaa ehdottomasti raskaana koko olemassaoloamme. Mutta nykyisen omantuntomme kehitysasteen mukaan riippuu meistä, saako tuo paino laskemaan vai nousemaan koko meidän siveellisen kohtalomme. Ei voi välttää — sillä siitä, mitä olemme tehneet, voi tehdä tuskin mitään olemattomaksi — ei voi välttää, että useat tehdyt vääryydet sukeltavat jälleen esille jonakin päivänä vaatimaan niille tulevaa osaansa ja alkamaan oikeudenmukaiset kostotoimenpiteensä. Ne kohdistuvat silloin ulkonaiseen elämäämme. Mutta ennenkuin ne voivat koskea sisäiseen olentoomme, joka on tämän elämän keskus, ne ovat pakotettuja alistumaan siihen tuomioon, jonka me olemme jo itse langettaneet itsestämme; ja tämän tuomion laatu määrää näiden salaperäisten lähettien käytöksen, lähettien, jotka tulevat syvyyksistä, missä säädetään ikuinen syiden ja seurausten tasapaino. Jos me olemme rehellisesti tutkistelleet ja tuominneet itsemme uuden omantuntomme korkeudesta, niin ne eivät ole suinkaan odottamattomia ja uhkaavia kostottaria, joiden me näemme ilmaantuvan joka puolelta, vaan hyväntahtoisia vieraita, melkein odotettuja ystäviä, jotka lähestyvät hiljaisuudessa. Ne tietävät ennakolta tapaavansa ihmisen, joka ei ole enää heidän etsimänsä syyllinen, ja kapinan, epätoivon, vihan tunteiden ja alentavien ja tappavien rangaistusten asemesta ne tuovat sydämiimme ajatuksia ja kärsimyksiä, jotka jalostavat, puhdistavat ja lohduttavat.
X
Monen muun seikan ohella, joista melkein kaikki johtuvat samasta luottamuksen ja innon perusprinsiipistä, erottaa onnelliset ja voimakkaat niistä, jotka itkevät ja ovat masentuneita, vähemmän se, mitä he ovat tehneet ja kärsineet, kuin se tapa, jolla he osaavat muistaa, mitä he ovat tehneet ja kärsineet. Sellaisenaan ei kenelläkään ole onnellista menneisyyttä. Ja jos kohtalon etuoikeutetut tarkastelevat sitä, mitä on jäljellä suurimmassa onnessa vietetyistä vuosista, on heillä ehkä enemmän syytä suruun kuin noilla osattomilla, jotka taivaltavat onnetonta elämää. Kaikella, mikä on ollutta ja mennyttä, on surumielisyyden leima, etupäässä sillä, mikä oli hyvin kaunista ja hyvin onnellista. Kaipauksen esine — kohdistuipa tuo kaipaus sitten siihen, mikä on ollut, tai siihen, mikä olisi voinut olla — on siis melkein sama kaikilla ihmisillä ja heidän surunsa pitäisi siis olla sama. Sitä se ei kuitenkaan ollenkaan ole. Toisilla se vallitsee lakkaamatta, toisilla se taas esiintyy pitkien väliaikojen kuluttua. Sen täytyy siis riippua muusta kun tehdyistä teoista. Se riippuu tavasta, jolla ihminen vaikuttaa niihin. Tämän maailman voittajat, ne, jotka eivät hukkaa aikaansa sulkemalla näköpiiriään luulotelmilla siitä, mikä on muuttumatonta ja korjaamatonta, ne, jotka näyttävät joka aamu syntyvän lakkaamatta uudistuvaan maailmaan — ne tietävät vaistomaisesti, että se, mikä ei näytä enää olevan olemassa, jatkaa yhä olemassaoloaan uutena ja tuoreena, että se, minkä luullaan olleen ja menneen, taivaltaa vielä loppumatkaansa. He tietävät, että vuodet, jotka aika on heiltä riistänyt, ovat vielä vaikuttamassa ja uuden herran aikana he tottelevat vain vanhaa. He tietävät, että heidän menneisyytensä on aina liikkeellä, että eilispäivä, joka oli synkkä, surkea tai hyvin rikollinen, palaa vielä iloisena, viattomana, nuortuneena, huomispäivän tietä. He tietävät, että heidän kuvansa ei ole vielä syöpynyt kuluneisiin päiviin, että yksi ratkaiseva ajatus tai teko riittää mullistamaan koko työn. He tietävät, että niin vanha, niin tiheä ja tiivis kuin heidän takanaan leviävä varjo lieneekin, heidän tarvitsee vain tehdä hilpeä tai toivehikas liike, niin varjo heti jäljittelee sitä ja jatkaa sitä aina heidän lapsuusvuosiensa vähäisille raunioille saakka ja vetää noista jäännöksistä esille odottamattomia aarteita. He tietävät, että kaikki voi taannehtivasti kaunistua ja tulla paremmaksi ja että kuolleetkin hautojensa pohjilla kumoavat tuomionsa arvioidakseen uudelleen menneisyyttä, jonka kuluva hetki on juuri saattanut jälleen eloon ja muunnellut.
Onnellisia ovat ne, jotka saavat tämän vaiston jo kehdossaan. Mutta eivätkö ne, joilla sitä ei ole, voi jäljitellä sitä, ja eikö ihmisviisauden tehtäviin kuulu opettaa meitä hankkimaan nuo terveelliset vaistot, jotka luonto on meiltä kieltänyt?
XI
Älkäämme unohtuko menneisyyteemme. Mitä onnellisempi tai kunniakkaampi se on, sitä enemmän meidän on sitä epäiltävä, jos se pyrkii kaareutumaan holviksi elämämme ylitse, jollei se lakkaamatta vaihdu silmissämme, jos nykyisyys tottuu käymään sitä katsomassa ei enää hyvänä työmiehenä, joka lähtee sinne suorittamaan nykyhetken vaatimaa työtä, vaan toimetonna ja liian herkkäuskoisena pyhiinvaeltajana, joka tyytyy katselemaan kauniita, elottomia raunioita.
Ja älkäämme osoittako sille sitä syvää kunnioitusta, johon vaisto ajaa meidät, jos tuo kunnioitus saa meidät pelkäämään, että sotkemme sen kauniin järjestyksen. Mieluummin tavallinen menneisyys, joka pysyy vaatimattomassa asemassaan, kuin korskea menneisyys, joka tahtoo hallita sitä, mikä sille ei kuulu. Mieluummin vaatimaton, mutta hyvin vietetty nykyisyys, joka toimii ikäänkuin se olisi yksin maailmassa, kuin nykyisyys, joka ylpeänä menehtyy ihmeellisen menneisyyden kahleisiin. Yksi askel, jonka tällä hetkellä astumme epävarmaa päämäärää kohti, on meille tärkeämpi kuin ne tuhat penikulmaa, jotka olemme kulkeneet ennen vanhaan loistavaa, mutta laiminlyötyä voittoa kohti. Meidän menneisyydellämme ei ollut muuta tehtävää kuin nostaa ja jalostaa meitä tällä kuluvalla hetkellä ja hankkia meille siihen aseet: kokemus, ajatus, ilo, joita me tarvitsemme. Olkoon, että se juuri tuona hetkenä vetää puoleensa tai vaatii hitusen meidän tarmoamme: niin kunniakas kuin se on ollutkin, se on vain ollut hyödytön, ja parempi olisi ollut, ettei sitä olisi ollut olemassakaan. Kun me sallimme sen ehkäistä kädenliikkeen, jonka olimme tekemäisillämme, silloin alkaa meidän kuolemamme, ja tulevaisuuden rakennukset saavat äkkiä haudan muodon.
XII
On toisia vielä vaarallisempiakin menneisyyksiä kuin onnelliset ja kunniakkaat menneisyydet, nimittäin ne, joita kansoittavat liian voimakkaat ja rakkaat fantoomit, aaveet. Monet ovat joutuneet perikatoon noihin rakastettuihin varjoihin kietoutuneina. Älkäämme unohtako niitä, jotka ovat menneet pois, mutta olkoon heidän ihanteellinen läsnäolonsa lohdutuksena, ei kärsimyksen lähteenä. Kootkaamme ja säilyttäkäämme uskollisessa ja kyyneleissään onnellisessa sielussa päivät ja hetket, joita he meille soivat. Lähtiessään he ovat jättäneet meille olemuksensa puhtaimman osan, älkäämme hukatko samaan pimeyteen sitä, mitä he ovat meille jättäneet ja mitä kuolema on meiltä riistänyt. Jos he itse tulisivat takaisin maan päälle, viisaina, koska he ovat nähneet sen, minkä katoava valo meiltä peittää, he luullakseni sanoisivat meille: "Älkää itkekö noin! Kaukana siitä, että teidän kyyneleenne meitä elähdyttäisivät, ne riuduttavat meitä, koska ne. riuduttavat teitä. Irroittautukaa meistä, älkää ajatelko enää meitä niin kauan kuin tuo ajatteleminen sekoittaa vain kyyneleitä siihen elämään, jonka me vielä elämme teidän omassa elämässänne. Me elämme enää vain teidän muistoissanne, mutta väärin te luulette, että meitä liikuttavat ainoastaan ne, jotka meitä kaipaavat. Kaikki, mitä te teette, on muisto meistä ja ilahduttaa meidän varjoamme teidän tietämättänne ja ilman että teidän tarvitsisi kääntyä meidän puoleemme. Jos meidän kalpea kuvamme laimentaa teidän intoanne, niin me tunnemme olevamme vielä tuskallisemman ja järkähtämättömämmän kuoleman omat kuin mitä ensimmäinen kuolema oli. Ja kumartuessanne liian usein hautojemme yli te riistätte meiltä elämän, rakkauden ja rohkeuden, joita te luulette meille antavanne.
"Me olemme teissä, meidän elämämme on koko teidän elämässänne. Ja kun te kasvatte, meidät unohtaessannekin, kasvamme me myöskin. Ja meidän varjomme hengittävät kuin vangit, joiden vankilan ovea raotetaan."
"Jos me olemme oppineet jotakin uutta siinä maailmassa, missä me olemme, niin on se ennen kaikkea sitä, että se hyvä, jota me olemme teille tehneet ollessamme kuten tekin tämän maan päällä, ei vastaa sen muiston tuottamaa pahaa, joka heikontaa elämän voiman ja luottamuksen."
XIII
Älkäämme ennen kaikkea kadehtiko kenenkään menneisyyttä! Oman menneisyytemme me olemme itse luoneet ja ainoastaan itseämme varten. Se on ainoa, mikä sopii meille, ainoa, minkä on opetettava meille totuus, jota ei kukaan olisi voinut meille opettaa, ainoa, mikä antaa meille voimaa, jota kukaan ei voisi meille antaa. Olkoonpa se hyvä tai huono, loistava tai harmaa, se on meille kuin museo, joka sisältää ainoalaatuisia mestariteoksia, sellaisia, jotka puhuvat vain meille; sillä ei yksikään mestariteos voisi olla meidän suorittamamme teon kaltainen, ei saamamme suudelman, ei tuntemamme kaameuden, ei osaksemme tulleen kärsimyksen, ei ahdistuksen, ei rakkauden kaltainen, joka on tuottanut meille hymyilyä ja kyyneleitä. Menneisyytemme olemme me itse, se, mitä me olemme, ja se, miksi me tulemme. Ja tässä tuntemattomassa maailmassa, missä me olemme ja elämme, ei kukaan, onnellisimmasta osattomimpaan asti, osaa aavistaa, mitä hän kadottaisi korvatessaan vierailla jäljillä ne jäljet, jotka hänen tuli jättää elämästään. Menneisyytemme on meidän salaisuutemme, jonka vuodet ovat tuoneet julki, se on olemuksemme salaperäisin kuva, ajan yllättämä ja varjelema. Tuo kuva ei ole kuollut; pieninkin seikka rumentaa tai kaunistaa sen; se saattaa myös kirkastua tai synkentyä, nauraa tai itkeä, ilmaista vihaa tai rakkautta; mutta se pysyy aina tunnettavana myrjaadien sitä ympäröivien kuvien keskellä. Se edustaa meitä eletyssä ajassa, kuten pyrkimyksemme ja toiveemme edustavat meitä tulevaisuudessa. Ja nuo molemmat kuvat sulautuvat yhteen opettaakseen meille itsellemme, mitä me olemme.
Kadehdittavia eivät suinkaan ole menneisyyden tapahtumat, vaan se henkinen kudos, jolla menneiden päivien muisto verhoo viisaan. Tuo kudos voi olla yhtä kallisarvoinen, olkoonpa että se on tehty surusta tai ilosta, että se on syntynyt tapahtumien runsaudesta tai kurjuudesta. Ja kun sen näkee välkkyvän elämän yllä, jota se verhoo, niin ei voisi sanoa, ovatko siinä säihkyvät tähdet ja jalokivikoristeet löydetyt töllin halpa-arvoisesta tuhkaläjästä vaiko palatsin portaista.
Ei ole ensinkään olemassa tyhjää tai köyhää menneisyyttä, ei kurjia tapahtumia, on vain kurjasti vastaanotettuja tapahtumia. Jos meille ei todellakaan olisi mitään tapahtunut, niin se olisi ihmeellisintä, mitä koskaan olisi kenellekään sattunut, ja siitä koituisi meille yhtä ihmeellinen valo. Todellisuudessa samat tosiasiat, samat intohimot, samat mahdollisuudet ja melkein yhtäläiset tilaisuudet odottavat ja kannustavat useimpia ihmisiä. Olosuhteet ja niiden loisto vaihtelevat, mutta paljon vähemmän kuin niiden herättämät sisäiset vastakaiut; ja vähäpätöinen ja keskeneräinen tapahtuma, joka sattuu hedelmälliseen mieleen ja sydämeen, saavuttaa helposti sellaisen korkeuden ja moraaliset suuruussuhteet, että ne toisella alalla järkyttäisivät kokonaisen kansan.
Sen, joka näkisi edessään jonkin ihmisryhmän eri menneisyydet, olisi vaikea päättää, minkä noista menneisyyksistä hän haluaisi elää edelleen, jollei hän samalla näkisi kaikkien noiden hajanaisten ja erilaisten tekojen siveellisiä seurauksia. Ehkä hän erehtyisi kauheasti valitessaan sellaisen elämän, josta suunnattomien kalleuksien tavoin uhkuu onnea ja verratonta voitonriemua, hänen katseensa liukuessa välinpitämättömänä toisen elämän yli, joka on näköjään autio ja kuitenkin puhtaiden liikutusten ja ylevien, sovittavien ajatusten täyttämä, mitkä tekevät sen onnelliseksi ennen muita, mutta eivät tule esille. Sillä me tiedämme hyvin, että yksi ajatus riittää mullistamaan yhtä perinpohjin kuin mitä tekisi suuri voitto tai tappio sen, mitä kohtalo meille antoi ja mitä se meille varaa. Tuo ajatus ei pidä melua itsestään, se ei liikauta pientä kiveäkään sillä pettävällä tiellä, jonka näemme; mutta hiljaisuudessa se pystyttää häviämättömän pyramiidin todellisemman tien käänteeseen, sen, jota salainen elämä kulkee. Ja yht'äkkiä saa kaikki se, mitä meille tapahtuu, aina taivaan ja maan ilmiöihin saakka, uuden suunnan. Tärkein hetki Siegfriedin elämässä ei ole se, jona hän takoo ihmeellisen miekan, eikä se, jona hän tappaa lohikäärmeen ja pakottaa jumalat väistymään tieltään, ei liioin se häikäisevä minuutti, jolloin hän löytää rakkauden liekehtivällä vuorella, vaan tuo lyhyt ikuisista säädöksistä irroitettu sekunti, tuo pieni poikamainen kädenliike, jolloin hän vahingossa vie huulilleen toisen, hänen salaperäisen uhrinsa veren punaaman kätensä. Tuona sekuntina hänen silmänsä ja korvansa aukenevat, ja hän kuulee kaiken sen salattua kieltä, mikä häntä ympäröi, saa yllättämällä selville pahoja voimia edustavan kääpiön petoksen ja yht'äkkiä oppii tekemään, mitä hänen on tehtävä.