V. ONNEN VAIHTEESSA
I
Oli kerran kaksi veljestä, kertoo vanha serbialainen taru. Toinen oli toimelias ja onneton, toinen laiska ja onnen suosikki. Kovan onnen kolhima veli tapasi eräänä päivänä kauniin, nuoren tytön, joka kaitsi lampaita kehräten kultalankaa. — "Kenen nuo lampaat ovat?" hän kysyy. — "Ne ovat sen, jolle minäkin kuulun." — "Kenelle sinä sitten kuulut?" — "Veljellesi, olen hänen onnensa." — "Ja missäs minun onneni sitten on?" — "Hyvin kaukana sinusta." — "Voinko sen löytää?" — "Voit kyllä, jos etsit."
Ja hän lähtee etsimään onneaan. Eräänä iltana hän huomaa synkässä metsässä puun alla köyhännäköisen harmaahapsisen vaimon nukkuvan. Hän herättää tämän ja kysyy, kuka hän on. — "Etkö tunne minua?" vaimo vastaa. "Totta on, ettet ole nähnyt minua koskaan: minä olen sinun onnesi." — "Ja kuka minulle on antanut sitten niin viheliäisen onnen?" — "Kohtalo."
— "Voinko minä löytää Kohtalon?" — "Ehkä, kovasti etsimällä."
Hän lähtee etsimään Kohtaloa. Kuljettuaan pitkät matkat hänelle näytetään, missä se on. Se elää suunnattoman palatsin loistossa; mutta sen rikkaudet vähenevät päivä päivältä ja sen asunnon ovet, ikkunat ja seinät kutistuvat. Se selittää hänelle, että se näin vuorotellen siirtyy kurjuudesta ylellisyyteen; ja että se tila, jossa se jonakin määrättynä hetkenä on, määrää kaikkien tuona hetkenä syntyvien lasten tulevaisuuden.
— "Sinä tulit maailmaan hetkellä, jolloin varallisuuteni oli vähenemässä, siitä johtuvat kaikki onnettomuutesi." — Se neuvoo häntä lepyttämään tai pettämään kovan kohtalon vaihtamalla onnea veljentyttärensä Militzan kanssa, joka on syntynyt suotuisana hetkenä. Tätä vaihdosta varten riittäisi se, että hän ottaisi luokseen tuon veljentyttären ja selittäisi kaikille, jotka sitä kysyvät, että kaikki, mitä hän omistaa, kuuluu Militzalle.
Hän seuraa neuvoa, ja hänen asiansa kääntyvät toiselle tolalle. Hänen karjansa vaurastuvat ja lisääntyvät, hänen puunsa ovat murtua hedelmien painosta, hän saa odottamatta perintöjä, hänen peltonsa tuottavat uhkuvia satoja-. Mutta eräänä aamuna, hänen katsellessaan onnellisen tyytyväisenä ihanaa viljapeltoa, eräs vieras ohikulkiessaan kysyy häneltä, kenelle kuuluvat nuo aamukasteessa uhkuvat tähkäpäät, jotka ovat kaksi kertaa niin korkeita ja raskaita kuin naapuripellossa. Silloin hän unohtaakin ja vastaa: — "Ne ovat minun." — Heti syttyy pellon toinen pää tuleen ja tuli alkaa hävityksensä. Hän muistaa silloin unohtamansa neuvon, juoksee vieraan jäljestä ja huutaa hänelle: "Minä erehdyn! En ole puhunut sinulle totta; pysähdy, tule takaisin; tämä pelto ei ole minun, vaan veljentyttäreni Militzan!" Ja heti sammuvat liekit ja tähkäpäät kasvavat jälleen.
II
Tämä naiivi ja ikivanha taru näyttää, että onnen salaperäinen ongelma on tuskin muuttunut siitä lähtien, jolloin ihminen alkoi sitä mietiskellä. Se voisi vielä valaista, miten vähän me nykyhetkelläkin tiedämme. Meillä on ajatuksemme ja nämä muodostelevat sisäisen onnemme tai onnettomuutemme, joihin ulkonaiset tapahtumat vaikuttavat enemmän tai vähemmän. Muutamilla nämä ajatukset ovat tulleet niin valtaviksi ja voimakkaiksi, ettei heidän suostumuksettaan mikään voi tunkeutua siihen kristalli- ja pronssirakennukseen, jonka he ovat osanneet rakentaa odottamattomien tapahtumien tavallista tietä hallitsevalle kukkulalle. Meillä on tahtomme, joka ajatustemme ravitsemana ja ylläpitämänä kykenee karkoittamaan suuren joukon hyödyttömiä tai vahingollisia tapahtumia. Näiden enemmän tai vähemmän turvallisten, enemmän tai vähemmän valloittamattomien saarekkeiden ympärillä leviää kuitenkin ulappa yhtä hillitön, yhtä laaja kuin valtameri, ulappa, jota yksin sattuma näyttää hallitsevan kuten tuuli laineita. Ei mikään ajatus, ei mikään tahto voi estää jotakin lainetta odottamatta syntymästä, meitä yllättämästä, huumaamasta, vahingoittamasta. Niiden hyväätekevä vaikutus alkaa vasta sitten, kun laine on vyörynyt pois. Silloin ne nostavat meidät jälleen, sitovat haavamme, elvyttävät meidät ja valvovat, ettei töytäyksen aiheuttama paha tunkeudu aina elämämme syviin lähteisiin asti. Siihen niiden tehtävä rajoittuukin. Näköjään se on hyvin vaatimaton. Todellisuudessa, jollei sattuma saa julman sairauden tai kuoleman järkähtämätöntä muotoa, se saattaa tuon sattuman melkein voimattomaksi ja riittää pitämään yllä sitä, mitä ihmisonnessa on parasta ja ihmiselle ominaisinta.
III
Niiden tekojen välillä, joita olemme aavistelleet määräämiemme tosiasioiden yhteydessä ja jotka vaivalloisesti piirtävät olemuksemme suuntaviivat, väijyy peloittava sattumajoukko. Ilma, jota hengitämme, tila, jossa liikumme, aika, jossa elämme, ovat täynnä seikkoja, jotka odottavat meitä ja valitsevat meidät muiden joukosta. Tarkatessaan heidän tapojaan huomaa pian, että nuo sattuman merkilliset tyttäret, joiden luulisi olevan sokeita ja kuuroja kuten isänsäkin, eivät toimi ollenkaan umpimähkään. He tietävät, mitä tekevät, ja he erehtyvät harvoin. Selittämättömän varmasti he tuntevat ohikulkijoista sen, jonka edessä heidän on noustava. Kahden ihmisen kulkiessa samalla hetkellä samaa tietä ei niissä kahdessa näkymättömässä joukossa, jotka kohtalo asettaa väijyksiin, ole epäröintiä eikä sekaannusta. Toisen ihmisen saapuessa asettuvat hänen tiensä oheen valkoiset neitsyet tarjoten palmunoksia, amforeja ja matkan tuhansia odottamattomia myötäkäymisiä; toisen lähestyessä nuo Aiskyloon kuvaamat "häijyt näkölennot" syöksyvät viidakosta, ikäänkuin heillä olisi mitäänaavistamattomalle uhrille kostettavana jokin selittämätön, ennen syntymää tehty loukkaus.
IV
Kaikki me olemme kautta elämämme enemmän tai vähemmän seuranneet muutamien olentojen kohtaloa, joiden osaksi, aivan riippumatta heidän toimistaan, tuli onnea ja onnettomuutta, mikä näytti äkkiä kasvavan maasta tai putoavan tähdistä, aivan valmiina, ilman mitään syytä, järkähtämättömästi. Joku, joka ei edes uneksinut itselleen tointa, johon ansiokkaampi kilpailija sulki häneltä pääsyn, näkee tuon kilpailijan poistuvan ratkaisevalla hetkellä; joku toinen, joka luotti vaikutusvaltaisen ystävän suojelukseen, näkee tuon ystävän kuolevan hetkellä, jolloin tämä ojentaa hänelle auttavan kätensä. Toinen, joka ei ole lahjakas eikä kaunis ja jolta puuttuu ennakoltanäkemiskykyä, pääsee joka aamu Onnettaren, Kunnian ja Rakkauden palatsiin juuri sinä lyhyenä silmänräpäyksenä, jolloin kaikki ovet ovat avoinna; joku toinen taas, jolla on erinomaiset ansiot ja joka on kauan harkinnut täysin rehellistä toimenpidettään, ilmaantuu sinne hetkellä, jolloin kovaonni sulkee sen puoleksi vuosisadaksi. Toinen saattaa parikymmentä kertaa terveytensä vaaraan mielettömissä yrityksissä ja pääsee niistä ehjin nahoin, joku toinen uskaltaa panna sen varovaisesti alttiiksi jossakin kunniallisessa yrityksessä ja menettää sen auttamattomasti. Tuhannet tuntemattomat auttavat tietämättään toista näkemättä häntä koskaan; tuhannet tuntemattomat ovat haittana toisen työlle tietämättä edes, että hän on olemassa. Kummatkaan eivät tiedä, mitä he tekevät; merten erottamina he tottelevat samaa yli maailman levinnyttä, mutta samalla tarkkaa käskyä; sitten, ennakolta määrätyllä hetkellä tuon suunnattoman koneen irtonaiset osat liittyvät toisiinsa, ja siten on syntynyt kaksi täydellistä ja erilaista kohtaloa, jotka aika panee liikkeelle.
V
Tohtori Froissac luettelee merkillisessä kirjassaan La Chance et la Destinée, Sattuma ja Kohtalo, lukemattomia ihmeellisiä esimerkkejä siitä ennakoltasäädetystä, järkähtämättömästä, muuttumattomasta perusepäoikeudenmukaisuudesta, jota useimmat ihmisolennot saavat osakseen. Tuota kirjaa lukiessaan voisi luulla joutuneensa jonkin toisen maailman meitä ällistyttävään laboratorioon, josta ei löydä onnen ja onnettomuuden punnitsemista ja jakelua varten mitään, mikä muistuttaa oikeudelle ja ihmisjärjelle välttämättömiä välineitä. Tällaisen esimerkin tarjoo muiden muassa ihailtavan Vauvenargues'in, tuon suurista viisaista onnettomimman elämä, miehen, joka huolimatta nerostaan, moraalisesta suuruudestaan, urheudestaan, ponnistuksistaan kauheiden tautien murtamana ja runtelemana joutuu hetkinä, joina hänen onnettarensa on kahden vaiheilla, joka päivä ansaitsemattomasta pettymyksestä ja kohtuuttomasta vääryydestä toiseen ja kuolee kolmenkymmenen kahden vuotiaana, juuri kun hänen työnsä alkaa saada tunnustusta. Samoin Lesurques'in kauhea tarina, missä tuhannet sattumat, joita voisi sanoa helvetin juoniksi, yhtyvät saattamaan turmioon viattoman, ilman että kohtalon kahlehtima totuus, joka vaikeroi hiljaa sitä etsivien erehdysten ylivoiman alla, kuten vaikeroidaan hiljaa painajaisten käsissä — ilman että tuo totuus voisi sormeakaan liikauttaa haihduttaakseen yön. Esitämme tässä tuon tarinan tohtori Froissac'in mukaan:
"Floréalkuun 8 p:nä vuonna IV hyökättiin Paris-Lyonin postin kimppuun ja postinkuljettajat surmattiin kello 9 illalla Sénartin metsässä. Murhaajat olivat Couriol, joka matkusti postin mukana, Durochal, Rossi, Vidal ja Dubosq, jotka olivat ratsastaneet vuokrahevosilla sitä vastaan, sekä vihdoin Bernard, joka oli hankkinut hevoset ja otti osaa saaliin jakoon. Tästä rikoksesta, johon otti osaa viisi murhaajaa ja yksi kanssarikollinen, joutui seitsemän henkeä neljän vuoden kuluessa mestauslavalle. Oikeus siis tuomitsi yhden miehen liikaa, yhden viattoman. Se ei voinut olla kukaan niistä kuudesta, jotka kaikki olivat tunnustaneet rikoksensa. Se viaton oli Lesurques, joka oli lakkaamatta vakuuttanut syyttömyyttään ja jonka jokainen hänen luulotelluista kanssarikollisistaan kielsi tuntevansa. Ja miten tuo onneton sekaantui tähän juttuun, joka oli antava hänen nimelleen niin surullisen kuolemattomuuden? Kovaonni satutti, että Lesurques, joka oli muuttanut Douaista Parisiin antaakseen siellä, hyvissä varoissa kun oli, lapsilleen paremman kasvatuksen, neljä päivää ennen rikosta oli aamiaisilla erään kotiseutulaisensa Guesnon luona, juuri kun sattumalta paikalle osuva Couriol kutsuttiin mukaan aterialle. Koska epäluulot heti kohdistuivat Courioliin, niin tuo aamiainen oli riittävänä syynä Guesnon vangitsemiseen. Mutta koska hän saattoi todistaa olleensa ryöstön tapahtuessa muualla, niin tuomari laski hänet heti vapaaksi. Myöhäisen ajan vuoksi hän oli käskenyt Guesnon tulla seuraavana päivänä hakemaan pois papereitaan.
"Floréalkuun 11 päivän aamuna tapasi Guesno, mennessään tässä tarkoituksessa poliisiprefektuuriin, Lesurques'in, jota hän pyysi seurakseen. Tämä suostuikin siihen aikansa kuluksi. Heidän odottaessaan eteisessä tuotiin sinne kaksi todistajiksi kutsuttua naista, jotka Lesurques'in ja pakoon päässeen Dubosqin yhdennäköisyyden pettäminä väittivät häntä yhdeksi murhamiehistä ja pysyivät kovaksi onneksi jyrkästi tässä väitteessään. Lesurques'in entisyys puhui hänen puolestaan ja muiden seikkojen lisäksi, joita hän mainitsi todistaakseen, ettei hän ollut poistunut Parisista Floréalkuun 8 p:nä, hän ilmoitti olleensa läsnä erään jalokivikauppiaan luona Legrandin ja Aldenoffin välisessä kaupanteossa. Tämä oli todellakin tapahtunut 8 p:nä. Mutta Legrand, jota vaadittiin esittämään kirjansa, huomasi, että hän oli erehdyksessä merkinnyt nuo kaupat tehdyiksi 9 p:nä. Hän luuli tekevänsä parhaiten raaputtamalla 9 ja tekemällä siitä 8; hän tahtoi täten pelastaa kotiseutulaisensa Lesurques'in, jonka hän tiesi syyttömäksi, mutta saattoikin hänet sen kautta turmioon. Tämän lisäsyytöksen ilmitultua eivät yleiset syyttäjät ja valamiehet kiinnittäneet enää minkäänlaista huomiota niiden syytetyn esittämän kahdeksankymmenen todistajan lausuntoon, jotka todistivat hänen syyttömyytensä: hänet tuomittiin ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Tuomion ja sen toimeenpanon välillä kului kahdeksankymmentä seitsemän päivää, mikä oli siihen aikaan tavaton aika. Syynä tähän oli se, että oli noussut voimakkaita epäilyksiä hänen syyllisyydestään.
"Direktoriolla ei ollut armahdusoikeutta; se luuli olevansa pakotettu vetoamaan Viidensadan Neuvostoon kysyen siltä, 'onko Lesurques'in kuoltava, koska hän on jonkun rikollisen näköinen'. Neuvosto siirtyi päiväjärjestykseen Simeonin esityksestä, ja Lesurques, joka antoi tuomareilleen anteeksi, teloitettiin. Eikä sillä hyvä, että hän oli lakkaamatta vakuuttanut syyttömyyttään, myöskin Couriol, kuullessaan Lesurques'in vangitsemismääräyksen, oli huudahtanut lujalla äänellä: Lesurques on viaton! Saman vakuutuksen hän toisti vielä mestauslavallakin. Kaikki toisetkin tuomitut, tunnustaen oman syyllisyytensä, samoin selittivät, että Lesurques oli viaton. Vasta vuonna IX Dubosq, hänen yhdennäköinen haamunsa, vangittiin ja tuomittiin.
"Kova kohtalo, joka oli kohdannut perheen päätä, ei säästänyt ainoatakaan sen jäsentä. Lesurques'in äiti kuoli tuskasta, hänen vaimonsa tuli hulluksi, hänen kolme lastaan riutuivat avuttomuudessa ja kurjuudessa. Noin julman kohtalon hellyttämänä hallitus kuitenkin kaksi eri kertaa palautti Lesurques'in perheelle ne viisi- tai kuusisataatuhatta frangia, jotka väärä takavarikointi oli siltä riistänyt, mutta suurimman osan tästä omaisuudesta kavalsi eräs roisto. Oli kulunut 60 vuotta; Lesurques'in kolmesta lapsesta oli kaksi kuollut, yksi ainoa oli vielä jäänyt eloon. Se oli Virginie Lesurques. Jo aikoja sitten yleinen mielipide oli julistanut hänen onnettoman isänsä syyttömäksi ja vaati hyvitystä. Heti kun oli julaistu vuoden 1867 kesäkuun 29 päivän laki, joka salli tuomioiden tarkistuksen rikosasioissa, hän toivoi, että vihdoinkin oli päivä koittanut, jolloin hän saattoi esittää hyvitysvaatimuksensa oikeuden pyhäkössä. Mutta viimeisen kovan onnen kolahduksesta korkein oikeus, vedoten erinäisiin muodollisiin seikkoihin, selitti 17 p:nä syyskuuta 1868 antamallaan päätöksellä, ettei asiaa enää voinut ottaa tarkistettavaksi ja ettei Virginie Lesurques'in tarkistusanomus antanut aihetta mihinkään toimenpiteisiin."
On kuin näkisi kauheata unta, jossa joku onneton on Eumenidien, kostotarten, uhrina. Aina tuosta aamiaisesta lähtien Guesnon luona, melkein yhtä traagillisesta kuin Thyesteen ateria [Kreikkalaisen tarun mukaan tarjoo Mykenain kuningas Atreus veljelleen Thyesteelle syötäviksi tämän omat pojat, koska Thyestes on viekoitellut hänen puolisonsa. Kauhusta kääntyy aurinkokin radallaan. Suom.], tuo onneton häilyy lakkaamatta sen kuilun partaalla, joka vetää häntä puoleensa, kun taas hänen kohtalonsa, joka liitelee hänen päänsä päällä kuin suunnaton vaakalintu, sammuttaa kaikkien niiden valon, jotka häntä lähestyvät. Ja piirit ylhäältä ja alhaalta syöksyvät esille, supistuvat, tapaavat toisensa ikäänkuin taikavoiman avulla, kunnes niiden pyörteet yhtyvät ja laskeutuvat samalle ruumiille.
Kaameiden kovanonnen kolahdusten yhteensattuminen näyttää tosin tässä jutussa varmaankin yliluonnolliselta; ja tuo tapaus on tyypillinen, kauhea ja symboolinen kuin jumalaistaru. Mutta varmaa on, että samantapaisia tapahtumasikermiä toistuu pienoiskoossa joka päivä sellaisten elämäntarinoiden tuhansissa vähäpätöisissä tai naurettavissa vastahakoisuuksissa, jotka ovat turmiotatuottavan tai pahansuovan tähden alaisia.
Yhtä traagillinen oli Aimar de Ranconnet'in, Parisin oikeushovin presidentin, kohtalo. Hän, joka oli kunnollisimpia ihmisiä, mitä olla voi, erotetaan väärin virastaan, hän näkee tyttärensä kuolevan kurjuudessa, poikansa saavan surmansa pyövelin kädestä, ja hänen vaimonsa surmaa salama, kun taas häntä itseään syytetään kerettiläisyydestä, ja Bastiljiin suljettuna hän kuolee suruun ennen tuomiotaan.
Atrideen ja Oidipoon onnettomuudet tuntuvat meistä tarumaisilta ja epätodenmukaisilta, ja kuitenkin me näemme uudenajan historiassakin kovan onnen persoonallisella vihalla vainoovan muutamia viattomia ja onnettomia uhreja, kuten Englannin Henrietteä, Henrik IV:n tytärtä, Louise Bourbon'ia, Joosef II:ta ja Maria Antoinettea, tai purkavan samalla itsepäisyydellä kiukkuaan muutamiin sukuihin, kuten Coligny'ihin, Stuart'eihin j.n.e.
Stuart'ien onnettomuudet ovat yleensä tunnetut, Coligny'den vähemmän.
Esitämme ne tässä sellaisina kuin Froissac ne kuvaa.
"Frans I:n aikuinen Ranskan marsalkka Gaspard de Coligny oli mennyt naimisiin armeijan ylipäällikön sisaren Anna de Montmorencyn kanssa. Häntä moitittiin siitä, että hän viivyttämällä puoli päivää hyökkäystään Kaarlo V:n kimppuun oli menettänyt melkein varman voiton tilaisuuden. Yksi hänen pojistaan, arkkipiispa ja kardinaali, kääntyi protestanttisuuteen ja meni naimisiin. Hän taisteli Saint-Denis'in taistelussa kuningasta vastaan, pakeni Englantiin, jossa eräs hänen palvelijansa yritti hänet myrkyttää v. 1571. Tästä hän kuitenkin toipui ja tahtoi palata Ranskaan. Mutta jouduttuaan la Rochellessa [Hugenottien lujimpia turvapaikkoja. Suom.] vangiksi hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.
"Amiraali de Coligny, kardinaalin veli, luettiin aikansa suurimpiin sotapäällikköihin; hän teki ihmeitä Saint-Quentin'in puolustuksessa. Kun paikka kuitenkin väkirynnäköllä valloitettiin, joutui hän sotavangiksi. Tultuaan prinssi Condén aikana hugenottien todelliseksi päälliköksi hän osoitti rohkeutta kaikissa yrityksissä, henkistä joustavuutta ja suurta neuvokkuutta, eikä kukaan epäillyt hänen ansioitaan eikä taitavuuttaan sotapäällikkönä. Ja kuitenkin hän oli aina onneton yrityksissään. V. 1562 hän joutui tappiolle taistellessaan Dreux'ssä Guisen herttuaa vastaan, Saint-Denis'ssä Montmorency'tä vastaan ja vihdoin Jarnac'in taistelu samaten tuli onnettomaksi hänen puolueelleen. Hän kärsi vielä tappion Moncontourissa Poitoussa, mutta hänen rohkeutensa ei kuitenkaan koskaan järkkynyt. Hän osasi taitavuudellaan korjata onnen petokset ja näytti tappioittensa jälkeen pelättävämmältä kuin hänen vihollisensa keskellä voittojaan. Usein haavoittuneena, mutta koskaan tuntematta pelkoa, hän eräänä päivänä rauhallisesti sanoi ystävilleen, jotka itkivät nähdessään hänen verensä virtoina vuotavan: 'Eikö toimen, jota harjoitamme, tule meitä totuttaa kuolemaan kuten elämäänkin?' Muutamia päiviä ennen Pärttylin yötä ampui Maurevert häneen luodin, joka haavoitti häntä vaarallisesti oikeaan käteen ja vasempaan käsivarteen. Tunnettua on, että Pärttylin verilöylyn aattona Besme tunkeutui palkatun salamurhaajajoukon etupäässä amiraalin asuntoon, lävisti hänet usealla iskulla ja heitti hänet ikkunasta hänen talonsa pihalle, jossa hänen sanotaan heittäneen henkensä Guisen herttuan jalkojen juuressa. Oltuaan kolme päivää roskaväen häväistävänä hänen ruumiinsa vihdoin hirtettiin jaloistaan Montfaucon'in hirsipuuhun.
"Täten amiraali Coligny oli aina onneton, aina häviön puolella, vaikka häntä pidettiin aikansa suurimpana sotapäällikkönä, kun taas hänen kilpailijansa Guisen herttua, joka oli vähemmän järkevä, mutta rohkeampi, ja joka ennen kaikkea luotti enemmän onneensa, osasi hämmästyttää vihollisiaan ja asettua tapausten herraksi. 'Coligny oli kunnon mies', sanoi l'abbé de Mably; 'Guise osasi näyttää hyveellisemmältä. Coligny oli kansajoukon vihaama, Guisen herttua oli sen epäjumala.' Colignyn kerrotaan jättäneen jälkeensä päiväkirjan, jota Kaarlo IX luki mielenkiinnolla, mutta jonka marsalkka de Retz poltatti. Onneton kohtalo, joka seurasi kaikkia Coligny-nimisiä, määräsi vihdoin, että viimeinen tämän suvun jälkeläinen sai surmansa kaksintaistelussa ritari Guisen kanssa."
Ja, siirtyäksemme hieman toiselle alalle, mitä sanoa siitä käsittämättömästä, mutta melkein itsetietoisesta, järjestelmällisestä kohtalon vääryydestä, joka sisältyy uhkapeleihin, kaksintaisteluihin, taisteluihin, myrskyihin, haaksirikkoihin, tulipaloihin, salaman tuhoihin? Mitä sanoa sellaisen ihmisen kuin Chastenet de Puységurin uskomattomasta onnesta, hänen, joka neljänkymmenen vuoden sotapalveluksensa aikana otti osaa kolmeenkymmeneen taisteluun ja sataan kahteenkymmeneen piiritykseen, taistellen aina ensi rivissä ja osoittaen tarumaista uhkarohkeutta, eikä koskaan saanut naarmuakaan, kun taas marsalkka Oudinot haavoittui kolmekymmentä viisi kertaa ja kenraali Trézel sai itseensä kuulan joka taistelussa? Mitä sanoa vielä jonkun Lauzun'in, Chamillart'in, Casanovan, Chesterfieldin y.m. erinomaisesta onnesta, tuosta käsittämättömästä ja itsepintaisesta onnesta, mikä seurasi Sullan, Mariuksen, Dionysius Vanhemman rikoksia, joka viimeksimainittu päästyään hyvin korkeaan ikään ja vietettyään inhoittavaa ja kohtalon siunaamaa elämää kuoli ilosta kuultuaan, että ateenalaiset olivat palkinneet yhden hänen murhenäytelmänsä? Mitä vihdoin sanoa sellaisesta kohtalosta, kuin Herodes n.k. Suuren, joka ui veressä, surmautti yhden vaimonsa, viisi lastaan, kaikki ne hyveelliset ihmiset, jotka olivat hänen tiellään, ja joka kuitenkin oli onnellinen kaikissa yrityksissään?
VI
Näissä kuuloisissa esimerkeissä, joita voisi jatkaa loppumattomiin, esiintyvät historian jättiläismäisissä suhteissa ne vaatimattomat, mutta ehkä selväpiirteiset tapahtumat, joita meille tarjoovat joka päivä tavallisen elämän pienellä, huonosti valaistulla näyttämöllä nuo myötä- ja vastoinkäymisen tuhannet oikut.
Selvitelläkseen noita sokeita onnenpotkauksia ja itsepintaisia kovanonnenkolahduksia on otettava erikoisesti huomioon ne fyysilliset ja moraaliset syyt, jotka voivat niitä selvittää. Luultavaa on, että jos olisimme tunteneet Vauvenargues'in, niin olisimme huomanneet hänen luonteessaan ujoutta, epäröintiä tai onnetonta ylpeyttä, jotka estivät häntä hankkimasta itselleen otollista tilaisuutta ja käyttämästä sitä hyväkseen. On mahdollista, että Lesurques'ilta puuttui taitavuutta ja tuota sisäistä ja ihmeellistä voimaa, jota odottaa tapaavansa viattomasti syytetyssä. Varmaa on, että Stuartit, Joosef II ja Maria Antoinette tekivät suunnattomia virheitä, joista onnettomuudet aiheutuivat, että Lauzun, Casanova, lordi Chesterfield eivät välittäneet välttämättömästä epäröinnistä, joka suojelee kunniallista ihmistä. Samaten on varmaa, että joskin Sullan, Mariuksen, Dionysius Vanhemman, Herodes Suuren elämä oli ulkonaisesti ihmettä lähentelevän onnellinen, niin ei kukaan meistä luullakseni tyytyisi tuohon outoon, levottomaan, veriseen, melkein ajatuksettomaan ja tunteettomaan varjoon, jota täytyy sisäisesti olla alituisiin rikoksiin perustuvan onnen (jos onni-sanaa voi tässä käyttää). Mutta jos tämä vähennys tehdäänkin mahdollisimman harkiten ja perusteellisesti (ja mitä enemmän nähdään ja tutkitaan elämää, mitä syvemmälle tunkeudutaan pikku syiden ja suurten seurausten salaisuuteen, sitä perusteellisemmin tuo vähennys suoritetaan), niin ei voi kuitenkaan kieltää, että itsepintaisesti toistuvissa tapahtumissa, hyvän onnen ja kovan onnen järkähtämättömän yhtäjaksoisissa sarjoissa (jo aikoja sitten on huomattu, että onni ja onnettomuus tulevat melkein aina keskeytymättömissä sarjoissa), — jää huomattava, usein ratkaiseva, välistä kaikkikäsittävä osa, jota ei voi viedä minkään muun kuin sen käsittämättömän, mutta eittämättömän tahdon tilille, jota edustaa tuntematon, mutta todellinen mahti, tuo mahti, jota kutsutaan sattumaksi, kohtaloksi, sallimukseksi, "tuuriksi", kovaksionneksi, onnelliseksi tai onnettomaksi tähdeksi, valkoiseksi tai mustaksi siiveksi tai miksi kaikeksi sitä kutsuttaneenkaan aina kansojen ja aikojen enemmän tai vähemmän mielikuvitusrikkaan ja runollisen hengen mukaan.
Tässä on ihmisellä yksi sotkuisimpia, vaikeimpia probleemeja, mitä hänen tarvitsee selvittää tunteakseen kerran olevansa tämän maapallon ylin, täysin laillinen, riippumaton ja eittämätön valtias.
VII
Tarkastelkaamme tätä yksinkertaisemmin ja katsokaamme ensin, eikö tämä koske muita kuin ihmistä. Meillä on tällä jokseenkin käsittämättömällä maapallollamme hiljaisia ja uskollisia elämänkumppaneita, joita on useinkin hyödyllinen tarkastella, kun päätämme huimaa määrätyissä — ehkä illusoorisissa — korkeuksissa, joissa mielellämme kuvittelemme, että taivaankappaleet, jumalat tai maailmankaikkeuden korkeimpien lakien siivekkäät edustajat huolehtivat vain meistä. Luottavaisessa ja tyynessä alistuvaisuudessaan nuo meidän animaalisen elämämme puolettomat veljet näyttävät tietävän yhtä ja toista, jota me emme enää tiedä. Mutta ne säilyttävät tyyninä salaisuuden, jota me ajamme niin kiihkeästi takaa! Varmaa on, että eläimillä, erittäinkin kotieläimillä, on jonkinlainen kohtalo. Ne tuntevat ansaitsemattoman, jatkuvan onnen ja odottamattoman, hellittämättömän onnettomuuden; ne voisivat meidän tavoin puhua tähdestä, hyvästä tai kovasta onnesta tai sattumasta. Ajurinhevosen kohtalo, jonka päivät päättyvät teurastuslaitoksessa sen kuljettua satojen tuntemattomien pyövelien käsien kautta, verrattuna puhdasrotuisen hevosen kohtaloon, joka kuolee vanhuuttaan säälivän isännän tallissa, on yhtä selittämätön oikeuden kannalta katsoen (jollemme buddhalaisten tavoin siinä näe palkintoa ja rangaistusta aikaisemman elämän teoista) kuin sattuman kautta köyhäksi tai ansiottomasti rikkaaksi tulleen ihmisen kohtalo. Flaamilaisilla seuduilla on eräs vetokoirarotu, jolle kohtalo osoittaa vuorotellen suosiotaan ja vihaansa. Jos nuo koirat joutuvat teurastajalle, on niillä erinomainen elämä. Työ ei niiden hartioita halkaise: aamulla ne nelivaljakkona vetävät teurastuslaitokseen kevyet vaunut ja tuovat ne sieltä illalla täynnä lihaa nelistäen iloisina ja voitonriemuisina vanhojen kaupunkien mutkittelevia katuja valaistujen talonpäätyjen välitse. Koko väliajan ne ovat joutilaina — mikä ihana joutoaika rottien ja teurastuslaitoksen jätteiden parissa! Niillä on yltäkylläinen ruoka, ne ovat lihavia, kiiltäviä kuin hylkeet ja nauttivat täysin määrin sitä ainoaa onnea, josta varmaankin uneksii hyvän koiran naiivi ja vaaniva sielu. Mutta niiden onnettomat veljet samasta pesuudesta, jotka joutuvat talousjätteitä keräilevälle vanhukselle tai melkein aina ontuvalle hiekkakauppiaalle taikka köyhälle talonpojalle ja jotka kytkettyinä raskaitten ja muodottomien vankkurien eteen juoksevat ruokkoamattomina, karvattomina, rupisina, nälkäisinä, laihoina kuin luurangot kuolemaansa saakka sen helvetin piiriä, johon muutamat känsäiseen käteen pistetyt lantit ne syöksivät. Ja vähemmänkin suorasti ihmisestä riippuvaisessa maailmassa tavataan ilmeisesti peltopyitä, fasaaneja, hirviä, jäniksiä, joilla tuskin on onnea ja jotka haavoittuvat aina, kun tapaavat metsästäjän, kun taas on toisia, jotka selviytyvät kaikista ajojahdeista — mene ja tiedä, miten ja millä etuoikeudella.
Ne ovat siis, kuten mekin, eittämättömien vääryyksien alaisia. Mutta näiden vääryyksien takia emme me uneksikaan panna taivasta ja maata ylösalaisin tai kysyä neuvoa salatuilta voimilta. Ja se, mitä niille tapahtuu, ei ehkä ole mitään muuta kuin naiivisti yksinkertaistunut kuva siitä, mitä meille tapahtuu. On totta, että me niihin nähden edustamme juuri niitä salattuja voimia, joita me etsimme taivaastamme. Mutta onko meillä silloin oikeutta odottaa näiltä voimilta enemmän tunnollisuutta ja ymmärtävää oikeutta kuin mitä me osoitamme eläimiä kohtaan? Oli miten oli, vaikkakaan tämä esimerkki ei olisi aikaansaanut mitään muuta kuin riistänyt sattumalta hieman sen tarpeetonta tenhovoimaa vahvistaakseen sitä enemmän aloitekykyämme ja taisteluhaluamme, niin se jo olisi kunnioitettava voitto.
VIII
Huolimatta tästä uudesta vähennyksestä ei voida kieltää, että on — ainakin mitä tulee ihmisen monimutkaisempaan elämään — kaiken sen lisäksi, mitä olemme sanoneet, sattuman useinkin näkyvässä tahdossa onnen tai onnettomuuden syy, johon selityksemme eivät vielä riitä. Me tiedämme — ja tämä muodostaa osan niistä elämän lakien muodottomista, mutta samalla perustavista aatteista, jotka tuhatvuotinen kokemus on muuttanut jonkinlaiseksi vaistoksi — me tiedämme olevan ihmisiä, joilla on "onnellinen" tai "onneton tähti". Minulla on ollut tilaisuus seurata hyvin läheltä erään kovan onnen itsepintaisesti vainooman ystävän elämää. En tarkoita tällä, että hänen elämänsä oli onneton. Vieläpä on huomattava, että vastoinkäymiset kunnioittivat aina hänen todellisen onnensa suuntaviivoja, luultavasti, koska ne olivat hyvin puolustettuja. Sillä hänen olemuksellaan oli luja siveellinen pohja, hänellä oli ajatuksia, toiveita, syviä tunteita, varmuutta. Hän tiesi varsin hyvin, että nämä hyveet olivat suojattuja kohtalon iskuilta ja ettei mikään olisi voinut niitä hävittää ilman hänen apuaan. Kohtalo ei ole voittamaton; se on: olemuksemme keskiväylä, tuo suuri sisäkanava, on suunnattavissa onneen tai onnettomuuteen päin, vaikkakaan sen tuhannet sivuhaarat, jotka siihen kuljettavat ulkomaailman sattumia, eivät ole tahdostamme riippuvaisia. Samaten kaunis jokikin, joka on syöksynyt alas kukkuloilta ja joka vielä loistaa jäätiköiden ylvästä kirkkautta, virtaa vihdoin tasankojen ja kaupunkien läpi, joista se saa enää vain saastutettua vettä. Se sekoittuu hetkiseksi; ja me pelkäämme sen kadottavan ainaiseksi vuorilähteiltä saamansa puhtaan taivaan kuvan, joka näytti olevan sen sielu ja sen voiman syvä ja selvä ilmaus. Mutta tarkastapas sitä etempänä, kun sitä reunustavat suuret puut: se unohtaa siellä jo rännien ja ojien tahrat. Se saa jälleen taivaansinen kuultaviin aaltoihinsa ja vie sen meren helmaan yhtä kirkkaana kuin se oli hymyillessään vielä vuorten lähteillä.
Niinpä ystäväkin, josta puhun. Vaikka hän on itkenyt useamman kuin yhden kerran, ei hän ole koskaan itkevä niitä kyyneleitä, joita vuodatetaan oman itsensä kuoleman johdosta ja jotka eivät enää haihdu mielestämme. Niinpä jokainen pettymys, välttämättömän herpautumisen ohimentyä, vain auttoi häntä yleensä lähentymään salaista onneaan, keskittämään sitä, antamaan sille tummemman reunustan saadakseen sen näyttämään kallisarvoisemmalta, hehkuvammalta ja varmemmalta. Mutta heti kun hän jätti tämän lumotun piirin, vihamieliset tapahtumat hyökkäsivät kilvan hänen kimppuunsa. Hän oli esimerkiksi hyvin hyvä miekkailija, hän joutui kolme kertaa kaksintaisteluun ja haavoittui kolme kertaa, vaikka vastustajat eivät olleet niin taitavia. Hänen merimatkansa olivat harvoin onnellisia. Jos hän sijoitti rahaa johonkin liikeyritykseen, niin tämä meni huonosti. Eräs juriidinen hairahdus, johon hänet kietoi joukko merkillisen pahansuopia asianhaaroja, tuotti hänelle pitkiä ja vakavia ikävyyksiä. Sitäpaitsi, vaikka hänellä oli miellyttävät kasvot ja avomielisyyttä ja hyvyyttä ilmaiseva katse, hän ei ollut sitä, mitä kutsutaan "sympaattiseksi". Hän ei aluksi ollenkaan herättänyt tuota ensimmäistä äkillistä mieltymystä, jota usein aiheutamme, tietämättä miksi, ohikulkevassa tuntemattomassa, vieläpä vihollisessakin. Hänen tunne-elämäänsä onni suosi tuskin sen paremmin kuin muutakaan. Itse rakastaen ja ansaiten verrattoman paljon enemmän rakkautta kuin useimmat niistä, joille häilähtelevä naissydän sitä uhraa, hän tässäkin tapasi vain petosta, surua ja pettymystä. Näin hän kulki kulkuaan, koettaen parhaansa mukaan selviytyä ansoista, joita hänen nurjamielinen onnensa asetti hänen tielleen joka askelella, menettämättä rohkeuttaan tai sisäisesti masentumatta, mutta hieman hämmästyneenä niin itsepintaisesta vastahangasta, kunnes hän vihdoin löysi ainoan ja suuren elämänsä onnen: rakkauden, joka oli hänessä odottavan rakkauden arvoinen, ehdoton, intohimoinen, täydellinen, muuttumaton. Tästä hetkestä lähtien hän tunsi ikäänkuin uuden tähden hyväätekevästä vaikutuksesta ilkeiden tapahtumien vähitellen hajoavan, häipyvän, poistuvan ja kulkevan toista tietä. Olisi voinut sanoa, että niiden oli ikävä luopua häntä seuraamasta. Hän näki todellakin onnen kääntyvän. Ja nyt, jouduttuaan taas sattuman välinpitämättömään ja puolueettomaan ilmapiiriin, joka on yhteistä useimmille ihmisille, hän muistelee hymähtäen aikaa, jolloin jokainen hänen liikkeensä, jota näkymätön vihollinen näytti vaanivan, tuotti vaaraa.
IX
Älkäämme kutsuko jumalia selvittämään näitä ilmiöitä. Ne eivät kykene selittämään meille mitään, ennenkuin ovat antaneet täyden selvän itsestään. Ja kohtalolla, joka on niistä tuntemattomin, on kaikista vähimmän oikeutta sekaantua asioihin ja huutaa meille: "minä olen niin tahtonut!" Älkäämme myöskään vedotko maailmankaikkeuden rajattomiin lakeihin, historian tarkoituksiin, maailmojen tahtoon, tähtien tuomioon. Nämä mahdit ovat olemassa, ja me olemme niiden alaisia kuten olemme auringon mahdin alaisia. Mutta samoinkuin tämä toimii tuntematta meitä, samoin meille jää todennäköisesti suunnaton vapaus niiden rajattomassa vaikutuspiirissä, ja niillä on parempaakin tehtävää kuin kallistua meidän puoleemme asettaakseen muurahaiskekomme pienelle polulle heinänkorren tai ottaakseen siitä lehden. Kun on kysymys meistä, meidän ahtaasta elämästämme, niin luulen ongelman avaimen löytyvän meistä itsestämme, sillä todennäköistä on, että kullakin olennolla on omassa itsessään esittämänsä probleemin paras ratkaisu.
Meissä on järkeen ja tahtoon alistuneen tietoisen olemuksemme takana syvempi olemus, joka toiselta puolen ulottuu historiantakaiseen menneisyyteen ja toiselta puolen tulevaisuuteen, johon miljoonat vuodet eivät kanna. Ei ole liian uskallettua luulla, että siinä piilevät kaikki jumalat ja että ne, joilla olemme kansoittaneet maan ja muut taivaankappaleet, lähtevät siitä vuoronsa perään antaakseen sille nimen ja muodon, jonka mielikuvituksemme voisi käsittää. Mikäli ihminen näkee selvemmin, mikäli hän tarvitsee vähemmän symbooleja ja kuvia, sikäli hän vähentää näiden nimien ja muotojen lukua. Hän pääsee vähitellen niin pitkälle, ettei hänen tarvitse lausua kuin yksi nimi, säilyttää kuin yksi muoto, ja hän aavistaa pian, että tämä viimeinen nimi ja viimeinen muoto eivät nekään ole muuta kuin viimeinen kuva mahdista, jonka valtaistuin oli aina hänessä itsessään. Jumalat palaavat silloin meihin, mistä ne olivat lähteneetkin, ja siellä me niitä nyt tutkiskelemme.
X
Uskon siis, että juuri itsetiedottomasta elämästämme — tuosta suunnattomasta, ehtymättömästä, mittaamattomasta ja jumalaisesta — meidän on etsittävä selitys hyvään tai huonoon onneemme. Meissä asuu olento, joka on meidän todellinen minämme, meidän esikoisminämme, ikivanha, rajaton, universaalinen ja luultavasti kuolematon. Meidän ymmärryksemme, joka on vain jonkinlaista fosforihohdetta tuolla sisäisellä merellä, tuntee sen vasta vaillinaisesti. Mutta joka päivä se yhä enemmän oppii näkemään, että siinä epäilemättä piilevät kaikki inhimillisten ilmiöiden salaisuudet, joita se ei ole tähän saakka ymmärtänyt. Tuo itsetiedoton olento elää toisella tasolla ja toisessa maailmassa kuin meidän ymmärryksemme. Se ei ole tietoa ajasta eikä paikasta, noista kahdesta kauheasta ja illusoorisesta muurista, joiden välillä järkemme on liikuttava, jollei se aio joutua harhaan. Sille ei ole olemassa läheisyyttä eikä etäisyyttä, ei menneisyyttä, tulevaisuutta eikä aineen vastustusta. Se tietää kaikki ja voi kaikki. Muutoin tämä tieto ja mahti on aina eri asteissa myönnetty olevaksi ja sen ilmenemismuodoille on annettu sellaisia nimiä kuin vaisto, sielu, itsetiedottomuus, heijastusliikkeet, intuitsioni, aavistus j.n.e. Sen tilille luetaan erittäinkin niiden hermojemme epämääräinen ja usein ihmeellinen voima, jotka eivät suorastaan ole luomassa järkeämme ja tahtoamme. Tämä voima on silminnähtävästi yleiselämän oleellinen aine, sen ultravioletti säde. On todennäköistä, että tuo aine melkein aina on samaa laatua kaikilla ihmisillä. Mutta se on ymmärryksen kanssa yhteydessä hyvin eri tavoilla. Toisilla tuo tuntematon periaate pysyy niin syvälle kätkettynä, että se rajoittuu vain fyysillisiin tehtäviin ja suvun ylläpitämiseen. Toisilla taas se näyttää olevan aina valveilla, se kohoaa usein hipomaan ihmeellisellä läsnäolollaan ulkonaisen ja tietoisen elämän ulkopintaa; kaikissa oloissa se tulee esille, aavistelee, varoittaa, määräilee ja sekaantuu useimpiin elämänuran tärkeimpiin tapahtumiin. Mistä tämä kyky tulee? Sitä on mahdoton sanoa. Ei ole olemassa kiinteitä ja määrättyjä lakeja. Ei esimerkiksi huomaa mitään yhteyttä itsetiedottoman toiminnan ja älyn kehityksen välillä. Tämä toiminta on sääntöjen alainen, joita me emme tunne. Tällä hetkellä, tietoisuutemme nykyisellä asteella se näyttää puhtaasti satunnaiselta. Toisaalla sitä tavataan, toisaalla ei, minkään osoittamatta syytä tähän erotukseen.
XI
Olkoonpa kysymyksessä hyvä tai huono onni, luultavasti käy näin: Suotuisa tai tuhoisa tapahtuma, joka on noussut ikuisten lakien syvyyksistä, ilmaantuu tiellemme ja sulkee sen kokonaan. Siinä se sitten on, liikkumatonna, turmiotatuottavana, rajattomana, järkkymättömänä. Se ei välitä meistä; se ei ole olemassa meitä varten. Sillä on olemassaolo-oikeus ainoastaan omassa itsessään ja omaa itseään varten. Me olemme sille aivan yksinkertaisesti kuin tyhjää ilmaa. Me juuri sitä lähestymme ja meidän on, päästyämme sen vaikutuspiiriin, sitä joko paettava tai uhmattava, kierrettävä tai kuljettava sen yli. Oletan, että tapahtuma on turmiotatuottava: haaksirikko, tulipalo, salaman tuho; tai kuolema, sairaus, tapaturma, ahdinko hieman tavallisesta poikkeavassa muodossa. Siinä se odottaa näkymättömänä, sokeana, välinpitämättömänä, täydellisenä, muuttumattomana, mutta vielä mahtina. Se on olemassa aivan kokonaan, mutta vain tulevaisuudessa. Mutta meille, joiden aistimet älymme ja tietoisuutemme palveluksessa ovat niin rakennetut, että ne tajuavat asioita vain peräkkäisesti, meille se on vielä ikäänkuin olematon. Tarkistaaksemme edelleen olettakaamme, että on kysymys haaksirikosta. Laiva, joka on hukkuva, ei ole lähtenyt satamasta; salakari tai merenhylky, johon se on murskautuva, lepää rauhassa aaltojen alla; ja myrsky, joka puhkeaa vasta kuukauden lopulla, uinuu katseitten tuolla puolen, ilmojen salaisuudessa. Jos kaikki olisi käynyt normaalisesti, jollei mitään olisi ollut säädetty tähdissä, jos katastroofi olisi jo ollut tulevaisuudessa, olisi laivaan astunut viisikymmentä matkustajaa viidestä tai kuudesta eri maasta. Mutta laiva on selvästi kohtalon merkitsemä. On varmaa, että sen on hukuttava. Niinpä kuukausia, ehkä vuosiakin sitten on niiden matkustajien keskuudessa, joiden olisi pitänyt lähteä samana päivänä, tapahtunut ihmeellinen valinta. On mahdollista, että noista viidestäkymmenestä alkuperäisestä matkustajasta vain kaksikymmentä astuu laivaan sillä hetkellä, jolloin ankkuri nostetaan. Vieläpä on mahdollista, ettei yksikään noista viidestäkymmenestä vastaa niiden olosuhteiden kehoitukseen, jotka olisivat tehneet heidän lähtönsä välttämättömäksi, jollei olisi ollut tuota tulevaa onnettomuutta, ja että heidän sijallaan on kaksi- tai kolmekymmentä muuta joissa kohtalon ääni ei puhu yhtä voimakkaasti. Tässä, jossa tunkeudutaan syvimmälle syvimpään ihmisarvoitukseen, otaksuma pakostakin erehtyy. Mutta mitä tulee tuohon kuviteltuun seikkaan, joka vain tuo julki sen, mitä niin usein esiintyy jokapäiväisen elämän ahtaammissa oloissa, niin eikö etäisten ja epäiltävien jumalien sijasta ole se otaksuma luonnollisempi, että itsetiedoton sielunelämämme toimii ja ratkaisee. Se tuntee, sen tulee tuntea, sen tulee nähdä onnettomuus, koska sille ei ole olemassa aikaa eikä paikkaa, ja koska onnettomuus tapahtuu sen silmissä tuona hetkenä kuten se tapahtuu ikuisten voimien silmissä. Tapa jolla se varoittaa onnettomuudesta, merkitsee vähän. Kolmestakymmenestä kohtalolta varoituksen saaneesta matkustajasta kahdella tai kolmella on kenties ollut todellinen aavistus vaarasta; ne ovat niitä, joissa se, mikä on itsetiedotonta, on vapaampaa ja tunkeutuu helpommin älyn ensimmäisiin, vielä hämäriin piireihin. Toiset eivät aavista mitään, sadattelevat selittämättömiä viivytyksiä ja esteitä, tekevät kaiken voitavansa ennättääkseen ajoissa, mutta eivät kuitenkaan joudu mukaan. Muutamat sairastuvat, erehtyvät tiestä, muuttavat suunnitelmiaan, heille sattuu mitätön este, riita, rakkaussuhde, laiskuuden puuska tai he unohtavat koko matkan ja siten jäävät pois vastoin tahtoaan. Toiset taas eivät ole koskaan ajatelleetkaan astua tuohon tuhoon tuomittuun laivaan, vaikka se oli ainoa, joka heidän loogillisella välttämättömyydellä olisi pitänyt valita. Useimmilla nuo itsetiedottoman alitajunnan ponnistukset heidän pelastamisekseen tapahtuvat niin syvällä, ettei ajatus, että heidän on hengestään kiittäminen hyvää onneaan, johdu heidän mieleensäkään, vaan he luulevat hyvässä uskossa, ettei heillä ollut koskaan aikomustakaan astua tuohon laivaan, johon meren voimat olivat iskeneet silmänsä.
[On todellakin huomattava ja tavallinen seikka, että suuret onnettomuudet vaativat tavallisesti paljon vähemmän uhreja kuin mitä kaiken järjen ja todennäköisyyden mukaan olisi voinut odottaa. Viime hetkessä on jostakin satunnaisesta ja poikkeuksellisesta syystä pelastunut puolet ja joskus kaksi kolmannestakin henkilöistä, joita uhkasi vielä näkymätön vaara. Hukkuvassa matkustajalaivassa on yleensä paljon vähemmän matkustajia kuin mitä siinä olisi ollut, jos sen ei olisi pitänyt hukkua. Kahdessa yhteentörmäävässä junassa, kiskoiltasuistuvassa pikajunassa j.n.e. on vähemmän matkustajia kuin niinä päivinä, jolloin niille ei tapahdu mitään. Silta vajoaa useimmiten ja vastoin kaikkia odotuksia hetkellä, jolloin ihmiset siltä poistuvat. Näin ei valitettavasti ole asianlaita tulipalon sattuessa teatterissa ja muissa yleisissä paikoissa. Mutta näissä ei suurinta vaaraa aiheuta tuli, kuten tiedetään, vaan itse hätääntyneen ja järkensä menettäneen ihmisjoukon läsnäolo. Toiselta puolen tapahtuu kaivosräjähdys etupäässä silloin, kun kaivoksessa on tuntuvasti vähemmän työmiehiä kuin mitä siellä säännöllisesti pitäisi olla. Samoin räjähtää ruuti- tai patruunatehdas yleensä ilmaan hetkellä, jolloin suurin osa työmiehiä, jotka kaikki olisivat joutuneet tuhon omiksi, oli poistunut jonkin mitättömän, mutta sallimuksen määräämän syyn takia. Tämä on niin totta, että tuo melkein väkinäinen huomio on muuttunut jonkinlaiseksi seisovaksi sananparreksi, jonka me kaikki tunnemme. Me luemme joka päivä sanomalehtiuutisista tämän tapaisia lauseita: "onnettomuudella olisi voinut olla kauheat seuraukset, mutta sen ja sen seikan vuoksi se onneksi rajoittui siihen ja siihen j. n, e." Tai: "värisyttää ajatellessa, että jos sama tapaturma olisi sattunut minuuttia aikaisemmin, kun kaikki työläiset, kaikki matkustajat j.n.e."]
[Onko tämä kohtalon laupeutta? Me uskomme yhä vähemmän ja vähemmän kohtalon henkilöllisyyteen, älyyn ja aikeisiin. Paljon luonnollisempaa on otaksua, että ihmisessä on jotakin, joka on vainunnut onnettomuutta, ja että hämärä, mutta useilla olennoilla hyvin varma vaisto on ajanut heidät pois vaaran lähettyviltä hetkellä, jolloin se äkkiä kasvaen sai välttämättömyyden uhkaavan ja valtaavan muodon. Se on silloin jonkinlaista tiedottoman sielunelämän kuuroa ja salattua kauhua, joka ulkonaisesti ilmenee vain tahtomispuuskana, oikkuna, sattumana, jotka usein ovat lapsellisia ja epävakaisia, mutta vastustamattomia ja pelastavia.]
Mitä niihin tulee, jotka uskollisesti ovat saapuneet tuhopaikalle, niin he kuuluvat kovaosaisten heimoon. He muodostavat erikoisen onnettoman rodun meidän rodussamme. Kaikkien muiden paetessa he yksin jäävät paikalle. Toisten hajaantuessa he luottavaisesti lähenevät. He astuvat välttämättömästi junaan, joka suistuu kiskoilta, kulkevat säädetyllä hetkellä maahanlysähtävän tornin ohi, astuvat taloon, jossa tuli jo kytee, kulkevat metsän läpi, johon salama iskee, vievät omaisuutensa pankkiirille, joka luikkii tiehensä, astuvat askelen ja tekevät liikkeen, jota ei saisi tehdä, rakastavat sitä ainoaa naista, jota olisi pitänyt karttaa. Ja päinvastoin, jos on kysymyksessä onni, jonka ulottuville toiset juoksevat hyväntahtoisten voimien kutsuvan äänen houkuttelemina, he kulkevat ohi kuulematta sitä ja, koska heitä ei ole koskaan varoitettu, vaan he ovat jätetyt älynsä, tuon vanhan, hyvin viisaan, mutta melkein sokean oppaan varaan, joka tuntee vain pienet vuoren juurella risteilevät polut, niin he eksyvät maailmassa, jota ihmisjärki ei ole vielä käsittänyt. Heillä on todellakin syytä syyttää kohtaloa, mutta ei niin kuin he sen ymmärtävät. Heillä on oikeus kysyä siltä, miksi se ei ole pannut heihin tuota valpasta vartijaa, joka suojelee heidän veljiään. Mutta tehtyään tämän moitteen, tämän suuren syytteen vääryyksiä kohtaan, joille ei mitään mahda, heillä ei ole enää valittamista. Maailmankaikkeus ei ole heille ollenkaan vihamielinen. Onnettomuudet eivät vainoo heitä, he itse hakevat niitä. Ulkonaiset seikat eivät tahdo heille pahaa; he antautuvat ikävyyksille. Heitä kohtaava kovaonni ei ole vaaninut heitä; he itse ovat sen valinneet. Kautta heidän, samoinkuin jokaisen ihmisen elinvuosien tapahtumat odottavat, kuten kauppatavarat basaarissa odottavat ostajaa. Kukaan ei petä heitä; he pettävät yksinkertaisesti itse itsensä. Ei mikään vainoo heitä; mutta heidän itsetiedoton sielunsa ei täytä tehtäväänsä. Onko se taitamattomampi vaiko vähemmän tarkkaavainen? Nukkuuko se toivottomana huolellisemmin vartioidun vankilan komeroissa kuin toiset? Ja eikö mikään tahto voi sitä herättää niin turmiollisesta unesta ja ravistella noita peloittavia portteja, jotka vievät itsetiedottomasti kaikkitietävästä elämästä sellaiseen elämään, joka ymmärtämisestään huolimatta ei tiedä mitään.
XII
Eräs ystävä, jolle koskettelin näitä kysymyksiä, sanoi minulle äskettäin: "Elämä, joka antaa meille enemmän ajattelemista kuin filosoofit, pakottaa minut juuri tänään lisäämään yhden jokseenkin merkillisen kysymyksen sinun kysymyksiisi. Mitä tapahtuu, kun kaksi onnea, se on kaksi vastakkaista itsetiedotonta sielunelämää, toinen onnellinen ja taitava, toinen onneton ja taitamaton, yhtyy ja sekaantuu jollakin tavoin samassa tapahtumassa, samassa yrityksessä? Kumpiko voittaa? Voin sen sanoa heti. Aion tänään iltapäivällä ottaa tärkeän askelen, josta melkein kokonaan riippuu minulle rakkaimman olennon tulevaisuus, mahdollisuus elää luontonsa ja oikeuksiensa mukaan, menestys ja ulkonainen onni. Kysyessäni neuvoa menneisyydeltäni, joka oli aina lempeä ja jossa sattuma oli minulle viisas ja uskollinen ystävä, kääntyessäni katsomaan jälleen niitä viittä tai kuutta hetkeä, jotka jokaisen elämässä ovat kuin kultanapoja, joilla suotuisa onni on pyörinyt, minä uskon tähteeni ja olen sisimmässäni varma siitä, että yritys onnistuisi vaivatta, jos se tarkoittaisi vain minua, sillä minulla on onnea." Mutta sitä ei ole ollut koskaan henkilöllä, jonka hyväksi minä siihen ryhdyn. Vaikka hänellä on mitä terävin ja laajin äly, tuhat kertaa varovaisempi ja lujempi tahto kuin minulla, niin joutuu uskomaan, että hänen itsetiedoton sielunelämänsä on typerä ja pahansuopa ja pakottaa hänet hellittämättä kulkemaan vääryyksien, kohtuuttomuuksien, ilkeiden sattumien, vastoinkäymisten ja pettymysten kivikkoista tietä päähän asti. Ei ole epäilemistäkään, etteikö hän olisi väk'väkisin astunut laivaan, josta puhuitte. Kysyn siis itseltäni, millä tavoin valpas ja viisas itsetiedottomuuteni käyttäytyisi tuota välinpitämätöntä ja kovaonnista veljeä kohtaan, jonka nimessä sen on toimittava ja jonka paikalle se niin sanoakseni on asettuva. Miten ja missä tehdään tänä hetkenä se niin tärkeä päätös, jota minä kohta tulen tiedustelemaan? Ja mikä on juuri nyt puhuessani se mahti, joka pitää tasapainossa vastakohdat, se on: sen henkilön onnen ja onnettomuuden, jota minä edustan. Ja mistä ilmapiiristä, mistä ehkä muistintakaisesta hyveestä, mistä salatusta hengestä tai mistä näkymättömästä tähdestä putoo se paino, joka kallistaa vaa'an varjon tai valon puolelle? Näköjään ovat ratkaisevia järki, tahto, riitapuolien etu; syvemmässä todellisuudessa asia on usein toisin. Kun täten joutuu katselemaan kysymystä vasten kasvoja ja kun rakkaus niitä kohtaan, joita kysymys koskee, avaa hieman meidän silmiämme, niin se ei näytä enää yhtä yksinkertaiselta, ja me luomme kummastuneen, hätääntyneen ja melkein kainon katseen kaikkeen tuntemattomaan, joka meitä johtaa ja jota me tottelemme.
Minä siis ryhdyn tuohon yritykseen suuremmalla mielenliikutuksella, voimalla ja innolla kuin jos oma elämäni ja onneni olisi vaarassa. Hän, jonka puolesta minä sen teen, on itse asiassa enemmän oma minäni kuin konsanaan minä itse ja hänen onnensa on jo aikoja sitten ollut minun onneni lähde. Järkeni ja sydämeni ovat siitä kyllin vakuutetut; mutta tietääkö siitä se, mikä minussa on itsetiedotonta? Järkeni ja sydämeni, jotka muodostavat tajuntani, ovat tuskin kolmenkymmenen vuoden vanhoja, mutta itsetiedottomalla sielullani, joka vielä muistaa alkusalaisuuksia, on takanaan ehkä vuosisatoja. Se kehittyy kiirehtimättä. Se on hidas kuin maailma, joka pyörii loppumattomassa ajassa. Niinpä se ei luultavastikaan vielä tiedä, että toinen olento on yhtynyt minun olentooni ja ottaa sen kokonaan valtaansa. Miten monta vuotta mahtaneekaan kulua, ennenkuin tuo suuri uutinen ennättää sen yksinäiseen olopaikkaan? Tässäkin se on moninainen ja erilainen. Toisella se saa heti tietää, mitä sydämessä tapahtuu; toisella se ottaa hyvin vitkastellen osaa järjen ilmiöihin. Sitäpaitsi löytyy rakkautta, jossa se käy sydämen ja järjen edellä: esimerkiksi äidinrakkaus. Äidin itsetiedoton sielu eroaa vasta ajan pitkään hänen lastensa itsetiedottomasta sielusta ja se valvoo aluksi niitä paljon suuremmalla innolla ja huolella kuin äitiä itseään. Mutta sellaisessa tapauksessa kuin minun rakkauteni on mahdotonta sanoa, tietääkö se, vai eikö, että tuo rakkaus on minulle välttämättömämpi kuin elämä. Minä puolestani luulen sen pysyvän vakuutettuna siitä, että yritys, johon ryhdyn tuon rakkauden nimessä, ei koske minua vähääkään. Se ei tule esille eikä ollenkaan sekaannu siihen. Silloin kun minä jännitän kaiken tarmoni, kaikki toiveeni enemmän kuin jos olisi kysymyksessä oma pelastukseni, se häärii salaperäisissä hommissaan pimeän asuntonsa perällä. Jos menisin pyytämään oikeutta itselleni, niin se kyllä olisi hereillä. Ehkä se tietäisi, ettei minun sovi tänään toimia. Luullakseni en mitenkään huomaisi sen väliintuloa, mutta se loihtisi esiin jonkun odottamattoman esteen. Minä sairastuisin, loukkaantuisin, minua pidättäisi jokin toisarvoinen tapahtuma, joka estäisi minua saapumasta epäsuotuisalla hetkellä. Jouduttuani sitten sen eteen, jonka käsissä kohtaloni on, tuo mahtava ystävättäreni peittäisi minut siivillään, puhaltaisi minuun henkensä, valaisisi minua valollaan. Se panisi suuhuni sanat, jotka olisivat sanottavat ja jotka yksin vastaisivat kohtaloni herran salaisiin vastaväitteisiin. Se määräisi minun käytöstapani, vaikenemiseni, liikkeeni; se antaisi minulle luottamusta, se levittäisi minuun nimetöntä vaikutusta, jotka kaikki useinkin määräävät ihmisten valinnan paljon enemmän kuin järkisyyt ja persoonallisen mielenkiinnon kaunopuheisuus. Pelkään pahoin, että se jättää kaiken tämän tekemättä. Se ei häiritse rauhaansa eikä näyttäydy totutulla kynnyksellä. Tylsänä ja voimatta käsittää sitä ajatusta, että minun elämäni ei ole enää kokonaan minussa itsessäni, se on toimiva monivuosisataisen vakaumuksensa mukaan, ja luullen tekevänsä minulle palveluksen jättämällä sikseen sen, mikä sen luulon mukaan ei koske minua, se aiheuttaa minulle enemmän pahaa ja syvempää tuskaa kuin jos se pettäisi minut kuoleman lähetessä. Minä siis tuon koko tuohon juttuun vain hyvin kalpean heijastuksen, jonkinlaisen varjon onnestani ja minä kysyn pelolla itseltäni, onko se riittävä pitämään tasapainossa omaksumani ja edustamani vastahakoisen onnen huonoa tahtoa.
XIII
Muutamia päiviä myöhemmin ystäväni ilmoitti, ettei hänen yrityksensä ollut onnistunut. Mahdollista on, että tähän oli syynä vain sattuma tai luottamuksen puute. Sillä luottamus, joka kiirehtii menestystä ja koettaa sitä kiihkeästi saavuttaa, loihtii esiin mahdollisuuksia, joita ei tunne epäröinti ja epäilys, eikä paljasta yhtään niistä epätahallisista heikkouksista, joita vastustajan vaisto osaa käyttää hyväkseen. Luultavasti on myöskin paljon totta siinä, mitä hän esitti itsetiedottomuudesta. Muutoin itsetiedottomuus ja luottamus sulautuvat jollakin asteella yhteen, niin että on hyvin vaikea sanoa, missä edellinen alkaa ja jälkimmäinen loppuu.
Pysähtymättä tähän liian ongelmalliseen tutkiskeluun antakaamme elämän asettaa meille toisia, suoranaisemmin onnen kysymykseen liittyviä, kysymykseen, joka on elämän suurimpia. Niitä on sellaisia, joilla on niin sanoaksemme jokapäiväinen mielenkiinto. Miten on esimerkiksi suhtauduttava ehdottomasti huono-onnisiin ihmisiin, joiden kovanonnen tähti on niin kohtalokkaan mahtava, että se vie ehdottomasti turmioon kaiken sen, mikä uskaltaa liian lähelle sen turmiollisen vaikutuksen useinkin laajaa piiriä. Onko niitä paettava aprikoimatta, kuten tri Froissac neuvoo? — Kyllä, epäilemättä, jos onnettomuudet johtuvat varomattomasta, uhkarohkeasta, tarkkaamattomasta, levottomasta, sekavasta tai utoopisesta mielestä. Kovaonni on tarttuva tauti, joka useinkin siirtyy toisesta itse tiedottomasta elämästä toiseen. Mutta jos on kysymys todella ansaitsemattomista kovanonnen kolahduksista, jotka kohtaavat niitä, joita rakastamme, niin pakeneminen on väärin ja häpeällistä. Tällä meidän olemuksemme vapaalla ja ylpeällä puolella, — olemuksemme, jolle niin monet seikat ovat tuntemattomia, mutta joka luo toisenluontoisia totuuksia, totuuksia, jotka ovat kuin muodostuksenalaisen maailman ensimmäiset kukat — sillä on velvollisuus vastustaa itsetiedottomuuden kaikkeakäsittävää viisautta, uhmata sen varoituksia ja saattaa se tuhon omaksi oman tuhonsa mukana.
XIV
Täten olemme johtuneet kysymään itseltämme, onko itsetiedoton sielunelämämme, jonka ansioksi luemme onnemme, todella muuttumaton ja kehityskyvytön. Ken meistä ei olisi huomannut onnen merkillisiä tapoja? Se näyttää jonkinlaiselta itsepäiseltä jumalattarelta, joka on häilyvä kuin sudenkorento, kun katselee sen toimintaa pienessä kaupungissa tai jossakin ihmisryhmässä, jonka vaiheita voi seurata pitemmän ajan. Olennon tai tapauksen mukaan, jota se seuraa, se saa kohta hyvin selvän henkilöllisyyden ja luonteen. Sillä on hyvin erilaisia eleitä, mutta se on niin sanoakseni muuttumaton kussakin niistä. Riippuen siitä, yllätämmekö sen ensimmäisestä vai toisesta liikkeestä, on mahdotonta tai helppoa nähdä ennakolta, miten se tulee jatkamaan. Se on proteusjumaluus, jota ei voi esittää millään kuvalla. Se sukeltaa esille odottamatta kuten vesisuoni erämaasta ja katoaa synnytettyään pian häviävän keitaan. Toisaalla se palaa säännöllisin väliajoin, kokoontuu ja hajaantuu kuin muuttolinnut, jotka seuraavat vuodenaikojen vaihtelua. Oikealla puolellamme se kaataa ihmisen eikä välitä siitä sen enempää; vasemmalla se lyö maahan toisen eikä sitten millään hellitä uhriaan. Mutta melkein aina, olkoonpa sitten kysymyksessä myötä- tai vastoinkäymiset, se pysyy joka erikoistapauksessa hämmästyttävän uskollisena sille luonteelle, jonka se on, kuten voisi luulla, omistanut itselleen kerta kaikkiaan. Se esimerkiksi, jota ei ole onnistanut sodassa, ei tule siinä onnistumaan koskaan; toinen taas menettää tai voittaa säännöllisesti pelissä; joku toinen joutuu välttämättömästi petetyksi; neljättä vainoavat alituisesti vesi, tuli tai katuonnettomuudet; viides huomaa olevansa aina onnellinen tai onneton rakkaus- ja raha-asioissa j.n.e. Eikö siinä olekin, jollei todiste, niin ainakin merkki siitä, ettei se hallitse meidän ulkopuolellamme, vaan meissä ja että me muodostamme sen ja varustamme sen salatulla voimalla, joka lähtee meistä? Joskus oudot käänteet, jotka nekin ovat sen oikuista johtuneita oikkuja, särkevät äkkiä sen tavat ja kieltävät sen luonteen vakaannuttaakseen sen heti senjälkeen uudessa ilmapiirissä. Silloin sanotaan, että "onni kääntyy." — Eikö pikemminkin se, mikä on itsetiedotonta, kehity? Herääkö vihdoin sen huomio tai taitavuus? — Huomaako se vähitellen, että maailmassa, joka on yläpuolella, sattuu tärkeitä tapahtumia? — Hankkiiko se jonkinlaisen kokemuksen? — Tunkeutuuko sen lymypaikkaan älynvälähdys, tahdon leimahdus ja varoittavatko ne sitä vaarasta? — Oppiiko se pitkien vuosien kuluttua ja julmien koettelemusten johdosta, että sen on paras luopua liian luottavaisesta välinpitämättömyydestä? Ulkonaiset onnettomuudetko ne karkoittavat sen turmiollisen unen? — Tai myöskin, jos se ei ole koskaan ollut tietymätön siitä, mitä tapahtui sen vankilan yläpuolella, niin onnistuuko se turhien ja vaivalloisten yritysten jälkeen tekemään nyt hädän hetkellä repeämän vuosisatojen ja välinpitämättömyyden suunnattomaan kerrostumaan, joka sen erottaa sen tuntemattomista sisarista, tahdosta ja älystä, ja onnistuuko se siten ottamaan osaa siihen lyhytaikaiseen elämään, josta riippuu osa sen elämää?
XV
Kuitenkin kaikitenkin meidän on tunnustettava, että tämä otaksuma siitä, mikä on itsetiedotonta, ei riitä selittämään onnen kaikkia vääryyksiä. Seuraavat kolme suurinta, nuo kolme todellisinta onnettomuutta, jotka saattavat kohdata ihmistä, tulevat hänen osakseen tavallisesti jo ennen syntymää: ehdoton köyhyys, sairaus — erittäinkin noissa ilkeissä muodoissa: ruumiillinen rappeutuneisuus ja parantumattomat vammat, luotaankarkoittava rumuus ja muodottomuus ja henkinen vajavaisuus. Nämä ovat ne kolme suurta vääryyden papitarta, jotka odottavat viatonta ja merkitsevät hänet jo hänen elämään tullessaan. Mutta jos niiden valinta näyttääkin salaperäiseltä, niin ovat ne kolme lähdettä, josta ne ammentavat nuo kolme parantumatonta pahaa, ehkä vähemmän salaperäisiä kuin luullaan. Ei ole tarpeellista palauttaa niitä ennakolta määrättyyn tahtoon, järkähtämättömiin ja ikuisiin lakeihin. Ensimmäinen näistä lähteistä alkaa ja lopettaa juoksunsa ihmisalueella; ja jollei tiedetäkään, miksi toinen syntyy köyhänä, toinen rikkaana, niin tiedetään varsin hyvin, minkä puhtaasti inhimillisten vääryyksien takia tässä maailmassa on liian paljon kurjuutta toisella puolen ja liian paljon ylellisyyttä toisella. Jumalilla ja tähdillä ei ole mitään osaa tähän kohtuuttomuuteen. Kun noista kahdesta muusta on erottanut kaiken sen, mikä on pantava köyhyyden, tuon useimpien ruumiillisten ja siveellisten kurjuuksien synnyttäjän, laskuun, tai kaiken sen, mikä niille on johtunut vanhempien aikaisemmista tahallisista virheistä, niin jää muutamia itsepintaisia vääryyksiä, joita ei voi selvittää. Mutta tuo mysteeriojäännös mahtuisi melkein sen filosoofin kämmenkuoppaan, joka sitä myöhemmin sopivissa oloissa tutkisi lähemmin. Tällä hetkellä on viisasta, ettemme ympäröi elämäämme kirouksilla tai luulotelluilla vihollisilla, ettemme synkennä sitä ilman riittävää varmuutta.
Ja jokapäiväiseen onneemme nähden olettakaamme parempaa odotellessamme, että onnemme historia (jonka ei välttämättä tarvitse olla todellisen, se on sisäisen onnemme historia, koska tämän voi rakentaa sattuman yläpuolelle) on myöskin itsetiedottoman olemuksemme historia. Se on todennäköisempää kuin sekoittaa ikuisuus, tähdet ja maailmankaikkeuden henki vähäpätöisiin asioihimme, ja se antaa rohkeudellemme suurempaa pontta. Ehkä on yhtä vaikeaa muuttaa sen luonnetta, mikä meissä on itsetiedotonta, kuin muuttaa Marsin tai Venuksen ratoja, mutta tämä näyttää vähemmän etäiseltä ja vähemmän epätodelliselta. Ja kun meidän on valittava kahden todennäköisyyden välillä, niin on ehdoton velvollisuutemme omaksua se, mikä vähimmän estää toivomme toteuttamista. Ja sitäpaitsi, jos onnettomuus olisi todellakin voittamaton, niin tuottaisi jonkinlaista ylpeää lohdutusta saada sanoa itselleen, että vain meistä johtuu, ettemme ole ilkeän tahdon tai turhan sattuman leikkikaluja, vaan että kärsiessämme enemmän pahaa kuin veljemme me ehkä vain kuvaamme ajassa ja ulottuvaisuudessa oman persoonallisuutemme välttämättömiä ääriviivoja. Ja niin kauan kuin onnettomuus ei käy ihmisen sisimmän ylpeyden kimppuun, ihminen säilyttää voiman jatkaa taistelua ja täyttää oleellisen tehtävänsä, se on: elää voimakkainta elämää, mihin hän kykenee, ikäänkuin hänen elämänsä olisi tärkeämpi ihmiskunnan kohtaloille kuin mikään muu. Tämä on myöskin enemmän sen suuren lain mukaista, joka palauttaa meihin yksitellen kaikki ne jumalat, joilla olimme täyttäneet maailman. Useimmat näistä jumalista olivat vain vaikutelmia, joiden syyt olivat meissä itsessämme. Sitä mukaa kuin me etenemme, me huomaamme, että useat voimat, jotka hallitsivat ja ihmetyttivät meitä, eivät ole muuta kuin huonosti tunnettuja osia omasta mahdistamme, ja otaksuttavaa on, että tämä huomiomme vahvistuu päivä päivältä yhä enemmän.
Jolleikaan tuntematon voima ole vielä sillä voitettu, että sitä lähenemme ja rajoitamme itseemme, niin on kuitenkin jotakin, kun tietää, mistä se on löydettävissä ja mistä sitä voi tiedustella. Meitä ympäröivät hyvin hämärät voimat, mutta se, jonka kanssa me joudumme suoranaisimmin tekemisiin, piilee olemuksemme polttopisteessä. Kaikki muut voimat kulkevat sen kautta, yhtyvät ja kokoontuvat sinne, palaavat sinne ja kiinnittävät mieltämme vain, mikäli ne ovat suhteessa siihen. Tätä viimeksimainittua voimaa me olemme kutsuneet itsetiedottomaksi voimaksemme erottaaksemme sen muiden joukosta. Sinä päivänä, jolloin meidän on onnistunut tutkia lähempää tuota itsetiedotonta, sen salaperäisiä kykyjä, sen mieltymyksiä, sen antipatioita, sen kömpelyyksiä, me olemme ihmeellisellä tavalla leikanneet tuon hirviön kynnet ja hampaat, joka meitä vainoo onnen, sattuman ja kohtalon nimellä. Tällä hetkellä me sitä vielä ruokimme kuten sokea ruokkii leijonaa, joka kerran on pistävä sen poskeensa. Ehkä me piankin näemme leijonan oikeassa karvassaan ja opimme sitä silloin kesyttämään.
Kulkekaamme siis väsymättä kaikki tiet, jotka vievät itsetietoisuudestamme itsetiedottomuuteemme. Meidän onnistuu silloin tehdä jonkinlainen polku niille vielä käyttökelvottomille valtateille, "jotka vievät siitä, mitä näkee, siihen, mitä ei näe", ihmisestä Jumalaan, yksilöstä maailmankaikkeuteen. Näiden teiden päässä piilee elämän yleinen salaisuus. Omaksukaamme siihen saakka olettamus, joka rohkaisee elämäämme tässä yleiselämässä. Tämä tarvitsee meitä selvittääkseen omat arvoituksensa, sillä juuri meissä sen salaisuudet lopullisesti kiteytyvät nopeimmin ja selvimmin.
VI. TULEVAISUUS
I
Eräissä suhteissa on aivan käsittämätöntä, ettemme tunne tulevaisuutta. Riittäisi luultavasti aivan vähäpätöinen seikka, esim. paikoiltaan liikahtanut aivonsiru, Brocan poimukkeen siirtyminen, ohut hermoverkko niiden lisäksi, mitkä nyt muodostavat tietoisuutemme, jotta tulevaisuutemme vierisi editsemme yhtä selvänä, yhtä majesteetillisen ja muuttumattoman laajana kuin menneisyys, ei ainoastaan yksityisen elämämme, vaan sen lajin näköpiiristä, johon me kuulumme. Ymmärryksemme merkillinen heikkous ja ihmeellinen ahtaus on syynä siihen, ettemme tiedä, mitä meille tulee tapahtumaan, vaikka jo tapahtunut meille on tuttua. Siltä absoluuttiselta näkökannalta katsoen, johon meidän mielikuvituksemme onnistuu kohota, vaikkeikaan se voi siinä elää, ei ole olemassa mitään järkisyytä siihen, ettemme näe sitä, mitä ei vielä ole, koskapa sen, mikä ei meihin nähden ole vielä olemassa, täytyy väkisinkin olla olemassa ja ilmetä jossakin. Jollei niin olisi, niin täytyisi sanoa, että me aikaan nähden muodostamme maailman keskustan, että me olemme ainoita todistajia, joita tapahtumat odottavat saadakseen oikeuden esiintyä ja päästä mukaan syiden ja seurausten ikuiseen historiaan. Yhtä typerää kuin olisi vakuuttaa sitä, kun on kysymys ajasta, yhtä typerää se olisi ulottuvaisuuteenkin nähden, joka on loppumattoman kaksoismysteerion toinen, hieman käsitettävämpi muoto, mysteerion, joka käsittää koko elämämme.
Ulottuvaisuus on meille tutunomaisempi, koska elimistömme sattumat saattavat meidät suoranaisempaan suhteeseen sen kanssa ja tekevät sen konkreettisemmaksi. Me voimme liikkua siinä jokseenkin vapaasti muutamiin määrättyihin suuntiin, sekä taakse- että eteenpäin. Niinpä ei yksikään matkustaja tosissaan väitä, että kaupungit, joissa hän ei ole vielä ollut, tulisivat todellisiksi vasta sinä hetkenä, jona hän saapuisi niiden muurien sisälle. Mutta tätä me kuitenkin melkein teemme vakuuttaessamme itsellemme, että se, mikä ei vielä ole tapahtunut, ei ole vielä olemassa.
II
Mutta aikomukseni ei ole nyt eksyä arvoituksista vaikeimpaan. Älkäämme puhuko siitä sen enempää kuin että aika on mysteerio, jonka me olemme mielivaltaisesti jakaneet menneisyyteen ja tulevaisuuteen koettaaksemme käsittää siitä jotakin. On melkein varmaa, että se on itsessään vain suunnaton nykyisyys, ikuinen, liikkumaton, jossa kaikki, mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, tapahtuu järkähtämättömästi, ilman että huomispäivä eroaa eilisestä tai tästä päivästä paitsi ihmisten lyhytaikaisessa käsityksessä.
Voisi sanoa, että ihmisellä on aina ollut tunne siitä, että ainoastaan hänen käsityskykynsä heikkous erottaa hänet tulevaisuudesta. Hän tietää sen olevan todellisena, elävänä ja täydellisenä jonkinlaisen muurin takana, jota hän on lakkaamatta kiertänyt elämänsä ensimmäisistä päivistä alkaen. Tai pikemminkin hän tuntee, että se on hänessä itsessään tunnettuna osana hänestä, ilman että tuo ahdistava ja meitä vaivaava tunteminen pääsee hänen aistimiensa liian ahtaiden kanavien läpi hänen tietoisuuteensa asti, joka on ainoa paikka, missä tunteminen saa nimen, käyttökelpoisen voiman ja niin sanoaksemme ihmisen kansalaisoikeuden. Vain vilahdukselta ohi välähtävinä säteinä tunkeutuvat hänen aivoihinsa tulevat vuodet, jotka täyttävät hänet kokonaan ja joiden ankara todellisuus ympäröi häntä joka puolelta. Hän ihmettelee, että aivan erikoinen sattuma on melkein ilmanpitävästi sulkenut tulevaisuudelta nuo aivot, jotka ovat kuitenkin kokonaan upotettuina siihen, kuten sinetöity astia vedenpitävästi suunnattomaan mereen, joka sitä puristaa, ahdistaa ja hyväilee tuhansilla aalloillaan.
Hän on koettanut kaikkina aikoina löytää tuossa muurissa halkeamia, aiheuttaa vuotoa tuossa astiassa, lävistää seiniä, jotka erottavat hänen järkensä, joka ei tiedä juuri mitään, hänen vaistostaan, joka tietää kaikki, mutta ei voi käyttää tietoaan. Näyttää kuin hän olisi useitakin kertoja onnistunut. On ollut näkijöitä, profeettoja, sibylloja, pyytioita, joilla sairaus ja itsestään tai keinotekoisesti liiaksi kiihoittunut hermostorakenne ovat saaneet aikaan epätavallisia yhteyksiä tietoisuuden ja itsetiedottomuuden, yksityisen ja lajin elämän, ihmisen ja hänen näkymättömän jumalansa välillä. He ovat jättäneet tästä mahdollisuudesta yhtä päteviä todisteita kuin on mikä historian todiste tahansa. Koska toiselta puolen nuo ihmeelliset tulkitsijat, nuo suuret salaperäiset hysteerikot, joiden hermoja pitkin kierteli ja sekaantui toisiinsa nykyisyys ja tulevaisuus, olivat harvinaisia, niin keksittiin ja luultiin keksittävän kokemukseenperustuvia menettelytapoja päästäkseen melkein mekaanisesti selvittämään tulevaisuuden aina esiintyvää ja houkuttelevaa arvoitusta. Viehätyttiin tällä tavoin kyselemään esineiden ja eläinten itsetiedotonta tietämistä. Niin syntyivät ennustaminen lintujen lennosta, uhrieläinten sisälmyksistä, taivaankappaleiden liikkeistä, tulesta, vedestä, unista, ja kaikki nuo ennustamistavat, joista vanhan ajan kirjailijat kertovat meille.
III
Minusta on tuntunut mielenkiintoiselta tutkia, miten tuon tulevaisuudenennustelutieteen laita on tätä nykyä. Sillä ei ole enää entisaikojen loistoa eikä uskallusta. Se ei enää kuulu kansojen julkiseen eikä uskonnolliseen elämään. Nykyisyys ja menneisyys paljastavat meille niin paljon ihmeitä, että ne riittävät tyydyttämään meidän ihmeiden janoamme. Koska se, mikä on ja mikä on ollut, on vetänyt puoleensa mielenkiintomme, niin me olemme melkein luopuneet kyselemästä sitä, mikä voisi olla tai tulee olemaan. Kuitenkaan ei ole hylätty tuota vanhaa ja kunnianarvoista tiedettä, joka on niin syvään juurtunut ihmisen pettämättömään vaistoon. Sitä ei enää harjoiteta julkisesti kaikkien nähden. Se on paennut pimeimpiin nurkkiin, alhaisimpiin, herkkäuskoisimpiin, tietämättömimpiin ja halveksituimpiin piireihin. Se käyttää naiiveja ja lapsellisia keinoja. Siitä huolimatta sekin on tietyssä määrässä kehittynyt. Se halveksuu suurinta osaa alkuperäisistä ennustusmenettelyistä; se on löytänyt toisia, usein eriskummallisia, joskus naurettavia, ja on osannut käyttää hyväkseen muutamia keksintöjä, jotka eivät suinkaan olleet määrättyjä sitä varten.
Näihin hämäriin pakopaikkoihin minä olen sitä seurannut. Olen tahtonut nähdä sitä, en kirjoista, vaan käytännössä, todellisessa elämässä ja niiden yksinkertaisten uskovaisten piirissä, jotka luottavat siihen ja kysyvät siltä joka päivä neuvoa tai rohkaisua. Olen mennyt sinne vilpittömässä mielessä, uskomattomana, mutta valmiina uskomaan, puolueettomana, mutta jo ennakolta hymähtämättä, sillä jolleikaan saa sokeasti uskoa mihinkään ihmeeseen, niin on vielä pahempi nauraa sille umpimähkään. Ja jokaisessa itsepintaisessa erehdyksessä piilee tavallisesti oivallinen totuus, joka odottaa syntymähetkeään.
IV
Harvat kaupungit olisivat minulle tarjonneet laajemman ja hedelmällisemmän kokeilualan kuin Parisi. Siellä tein siis tiedusteluni. Sitä varten valitsin hetken, jolloin oli ratkaistavana eräs suunnitelma, jonka toteuttaminen (mikä ei riippunut yksin minusta) oli oleva minulle hyvin tärkeä. En kajoa asian yksityiskohtiin, jotka itsessään tuskin ovat mielenkiintoisia. Riittäköön, kun mainitsen, että tuohon suunnitelmaan liittyi joukko juonia ja useita mahtavia ja vihamielisiä tahtoja, jotka taistelivat minun tahtoani vastaan. Nuo voimat pitivät toisiaan tasapainossa, ja inhimillisen logiikan mukaan oli mahdotonta aavistella, mille puolelle voitto kallistuisi. Minun oli siis tehtävä tulevaisuudelle hyvin tarkkoja kysymyksiä, mikä on välttämätön ehto, sillä jos monet valittavat, ettei se sano heille mitään, niin on vika siinä, että he kyselevät siltä neuvoa hetkellä, jolloin heidän elämänsä näköpiirissä ei ole mitään tekeillä.
Kävin astrologien, kädestäkatsojien, samoinkuin rappeutuneiden ja hyvin tunnettujen sibyllojen luona, jotka uskovat lukevansa tulevaisuuden korteista, kahvinperistä, vesilasiin liuotetun munanvalkuaisen muodostamista kuvioista j.n.e. (Sillä mitään ei saa lyödä laimin; ja joskin vehkeet ovat joskus kummalliset, niin saattaa tapahtua, että totuuden sirunen piilee typerimpienkin temppujen takana.) Kävin erittäinkin kuuluisimpien ennustajanaisten luona, jotka unissakävijöiden, näkijöiden, mediumien j.n.e. nimellä osaavat sijoittaa omaan tietoisuuteensa heiltä neuvoakysyvien tietoisuuden ja vieläpä sitäkin, mikä on vain näiden alitajunnassa, ja jotka yleensä ovat entisajan ennustajien suoranaisimpia perillisiä. Tapasin tuossa tasapainonsa menettäneessä maailmassa paljon konnankoukkuja, petosta ja karkeita valheita. Mutta minulla oli samalla myöskin tilaisuus tutkia läheltä muutamia ihmeellisiä ja epäämättömiä ilmiöitä. Ne eivät riitä päättämään, onko ihmisen vallassa kohottaa sitä harhaluulojen verhoa, joka peittää häneltä tulevaisuuden, mutta ne luovat sangen ihmeellistä valoa siihen, mitä tapahtuu paikalla, jonka luulemme olevan loukkaamattomimman, tarkoitan "Haudatun temppelin" kaikkein pyhintä, missä sisimmät ajatuksemme ja niiden alla piilevät voimat, joista me emme tiedä mitään, tulevat ja menevät tietämättämme ja etsivät haparoiden sitä salaperäistä tietä, joka vie tuleviin tapahtumiin.
V
Kävisi ikävystyttäväksi kertoa, mitä kaikkea sain kuulla näiden profeettojen ja näkijöiden luona. Tyydyn esittämään lyhyesti erään mielenkiintoisimpia kokemuksia. Se muutoin lyhyesti esittää useimmat muut; ja kaikkien psykologia on jokseenkin sama.
Kysymyksessä oleva näkijä on Parisin kuuluisimpia. Hän väittää ruumiillistuttavansa hypnootisessa tilassaan erään pienen, tuntemattoman, Julia-nimisen tytön hengen. Asetettuaan minut istumaan pöydän eteen, joka oli meidän välillämme, hän pyysi minun sinuttelemaan Juliaa ja puhumaan hänelle lempeästi kuten puhutaan seitsemän- tai kahdeksanvuotiaalle lapselle. Sitten hänen kasvonpiirteensä, silmänsä, kätensä, koko ruumiinsa sai muutaman sekunnin ajan suonenvedontapaisia kouristuksia, hänen hiuksensa soljuivat hajalleen ja hänen aivan muuttuneiden kasvojensa ilme kävi viattomaksi ja lapselliseksi. Heikko lapsen ääni, kimeä ja kirkas, kuului silloin tuon täysikasvuisen naisen suusta ja se kysyi minulta hieman sopertaen: "Mitä sinä tahdot? Onko sinulla ikävyyksiä? Itsesikö vai jonkun toisen takia tulet luokseni?" — "Itseni takia." — "No hyvä, tahdotko auttaa minua hieman? Vie minut ajatuksissasi paikkaan, missä sinulla on ikävyyksiä." Keskitin huomioni suunnitelmaan, joka oli minulle niin tärkeä, ja tuon vielä salassa piilevän pienen draaman eri esittäjiin. Silloin hän vähitellen, alussa hieman haparoituaan, tunkeutui todellakin ajatuksiini, ilman että olisin häntä auttanut sanalla tai liikkeellä, ja niin sanoakseni luki niitä kuten ohuesti verhottua kirjaa, sijoitti aivan tarkalleen tapahtumapaikan, tunsi päähenkilöt ja kuvasi ne lyhykäisesti hajanaisin ja lapsellisin, mutta ihmeen oikein ja tarkoin piirtein. — "Hyvä on, Julia, oikein hyvä", sanoin hänelle tuona hetkenä, "mutta kaiken tuon minä tiedän; minulle on ilmoitettava, mitä sitten seuraa." — "Mitä sitten seuraa, mitä sitten seuraa… Kaikki te tahdotte tietää, mitä sitten tapahtuu, mutta se on hyvin vaikeaa…" — "Mutta koetahan kuitenkin!… Miten asia päättyy? Minäkö voitan?" — "Niin, niin, minä näen; älä pelkää, minä autan sinua; sinä tulet olemaan tyytyväinen…" — "Mutta entäs vihollinen, josta puhuit, se, joka vastustaa minua ja tahtoo minulle pahaa…?" — "Ei, ei, hän ei ole sinulle vihoissaan: — se on toisen henkilön takia… Minä en näe, miksi… Tuo toinen on hänelle vastenmielinen… Oh! hän vihaa häntä, hän vihaa häntä!… Ja se on siksi, että sinä rakastat kovin tuota toista, että hän ei tahdo, että teet hänen hyväkseen, mitä tahtoisit tehdä…" (Nainen puhui totta.) — "Entä sitten", intin minä, "kulkeeko hän loppuun saakka, eikö hän taivu ollenkaan?" — "Ah! en pelkää häntä… Näen, että hän on sairas; hän ei elä kauan." — "Erehdyt, Julia, näin hänet toissapäivänä, hän voi hyvin." — "Ei, ei, se ei tee mitään; hän on sairas… Sitä ei näy, mutta hän on hyvin sairas… Hän varmaankin kuolee pian…" — "Mutta milloin sitten ja miten?" — "Hänen päällään, ympärillään, kaikkialla on verta…" — "Verta? — Onko se kaksintaistelu?" (Olin hetkisen ajatellut löytäväni tilaisuuden tapella vastustajan kanssa.) "Vaiko tapaturma, murha, kosto?" (Se oli kiero ja häikäilemätön ihminen, joka oli monelle ihmiselle saattanut ikävyyksiä.) — "Ei, ei, älä kysele minulta enää, olen hyvin väsynyt… Anna minun mennä…" — "En, ennenkuin saan tietää…" — "Ei, en voi sanoa mitään… Olen hyvin väsynyt… Anna minun mennä… Ole hyvä, niin minä autan vielä sinua…"