Haukansilmä

X LUKU.

"En häntä rakasta, vaikk' kosin puolestaan. Ärtyinen se poika on, vaikk' puheensa on huoleton, en huoli sanoistaan."

Viikko kului tavallisessa linnan hälinässä. Mabel tottui vähitellen asemaansa, joka aluksi oli tuntunut ei vain uudelta, vaan myöskin ikävältä. Upseerit ja miehet vähitellen tottuivat ajattelemaan, että heillä oli lähettyvillään nuori, kukoistava tyttö, jonka koko olennossa ja esiintymisessä ilmeni sellainen ylimyksellinen arvokkuus ja samalla vaatimattomuus, että hänen kasvattajansa joutui mitä edullisimpaan valoon. Heidän huonosti salattu ihailunsa kiusasi häntä vähemmän, kun hän kokemattomuudessaan ajatteli, että heidän kunniatervehdyksensä tarkoitti hänen isäänsä, vaikka ilmeisesti hänen koruton, reipas esiintymisensä viehätti heitä enemmän kuin kersantin arvokas totisuus.

Tässä metsäisessä seurapiirissä ja tällaisten olosuhteitten vallitessa seuran jäsenet pian tutustuivat toisiinsa. Viikon oleskelu Oswegon rannalla oli ehtinyt saada Mabelin selvittämään itselleen, ketä hänen tulisi lähentyä ja kenen seuraa karttaa. Se tavallaan puolueeton asema, joka hänen isällään oli, koska hän ei kuulunut upseereihin, vaikka olikin paljon enemmän kuin tavallinen soturi, piti häntä erossa kummankin suuren puolen sotilaallisesta elämästä ja vähensi niiden lukua, joihin hänen teki mielensä tutustua tehden samalla valitsemisvelvollisuuden suhteellisen helpoksi. Pian hän myöskin vaivatta sai selville, että harvat saivat oikeuden saapua komendantin pöytään ja että tämä mieluummin näki hyvin kehittyneen vartalon ja kauniit, viehättävät kasvot kuin ahavoituneita ja parroittuneita pyssymiehiä, ja parin kolmen päivän kuluttua hänellä oli ihailijoita myöskin herrojen puolella. Erittäinkin majoitusmestari, keski-ikäinen soturi, joka jo enemmän kuin kerran oli nauttinut avioliiton siunausta ja oli nyt leski, koetti yhä enemmän ja enemmän lähestyä kersanttia, varsinkin, kun heidän tehtävänsä usein veivät heitä yhteen; ja nuorimmat hänen pöytätovereistaan julistivat, että tämä komea järjestyksen mies, joka oli Skotlannista kotoisin ja nimellään Muir, kävi nyt lakkaamatta vierailulla alipäällikkönsä luona. Nauru ja pila joskus lievittivät heidän arvosteluansa "kersantin tyttärestä", ja "Mabel Dunhamin" illalliset olivat niin haluttuja, etteivät vänrikit ja luutnantit suinkaan niitä halveksineet.

Eräänä iltana viikon lopulla nimenhuudon jälkeen kutsutti Duncan of Lundie kersantti Dunhamin luokseen keskustelemaan eräästä asiasta, joka ilmeisesti vaati tällaista salaperäisyyttä. Tämä vanha veteraani asui liikkuvassa parakissa, joka oli asetettu väkipyörille ja jota saatettiin siirtää, mihin hän milloinkin suvaitsi pysähtyä. Tällä kertaa hän oli asettunut melkein keskelle, ja täällä hänen alipäällikkönsä tapasi hänet noudattaessaan viivyttelemättä päällikkönsä kutsua. Itse asiassa ero päällystön ja miehistön asuntojen välillä oli sangen pieni, vaikkakin edellisten huoneet olivat hieman suurempia.

"Astukaa sisään, kersantti, astukaa sisään, hyvä ystäväni", sanoi vanha Lundie sydämellisesti, kun hänen vieraansa pysähtyi kunnioittavan välimatkan päähän tämän puoliksi kirjastona ja makuusuojana käytetyn huoneen ovelle, "astukaa sisään ja istukaa tähän tuolille. Olen pyytänyt teidät luokseni keskustellakseni kanssanne tänä iltana jostakin muusta kuin palvelusvuoroista ja maksuluetteloista. Siitä on monia vuosia, kun olen ollut teidän toverinne, ja 'olosuhteet' asettavat jotakin majurin ja hänen päivystäjänsä skotlantilaisen ja amerikkalaisen välille. Istukaa, veikko, ja olkaa kuin kotonanne. On ollut ihana päivä, kersantti."

"On todella, majuri Duncan", vastasi toinen, joka — vaikka olikin käynyt istumaan — oli liian paljon kokenut unohtaakseen sen kunnioituksen, jota hän asemansa vuoksi oli velvollinen osoittamaan —"oikein herttainen päivä, herra; näyttää, että tähän vuodenaikaan saamme nauttia niistä useammastikin."

"Niin toivon koko sydämestäni. Sato näyttää lupaavalta ja toivon sen osoittavan, kersantti, että 55:nnen miehet ovat yhtä hyviä maanviljelijöitä kuin sotilaita. En koskaan ole nähnyt kauniimpia perunoita Skotlannissa kuin meidän uudessa perunamaassamme."

"Se lupaa hyvän sadon, majuri Duncan, ja siinä suhteessa miellyttävämmän talven kuin mennyt oli."

"Elämä on suhteellinen, kersantti, jakaessaan mukavuuksiaan ja tarpeitaan. Me vanhenemme yhä ja olen alkanut ajatella, että minun aikani olisi vetäytyä yksityiselämään. Minusta usein tuntuu, että minun palvelusaikani lähenee loppuansa."

"Kuningas — Jumala häntä siunatkoon! — tarvitsee vielä paljon teidän palvelustanne."

"Ehkäpä niinkin, kersantti Dunham, ja ainakin niin kauan, kuin on asettanut maaherran näihin siirtokuntiin."

"Se arvo lankeaa 55:nnelle siten, että jonakin päivänä valtakirja annetaan Duncan of Lundielle."

"Ja Duncan of Lundie on oleva ylpeä saadessaan sen. Mutta, kersantti, vaikka te ette olekaan ollut siirtokuntien maaherrana, on teillä kuitenkin ollut hyvä vaimo, ja se on järjestyksessä toinen asia, että mies voisi tuntea itsensä onnelliseksi."

"Minä olen ollut naimisissa, majuri Duncan, mutta siitä on jo liian kauan, että se vähentäisi rakkauttani hänen Majesteettiinsa ja velvollisuuksiini."

"Mitä, mies! Eikö edes rakkaus siihen vilkkaaseen soreavartiseen, punaposkiseen pikku tyttäreen, jonka olen muutamia päiviä nähnyt täällä linnassa? Kunniani kautta, kersantti! Niin vanha kuin olenkin, minäkin voisin rakastaa tuota suloista tyttöstä ja jättää maaherranarvon hiiteen."

"Me kaikki tiedämme, missä majuri Duncanin sydän on, että se on Skotlannissa, missä kaunotar odottaa valmiina tehdäkseen hänet onnelliseksi niin pian kuin velvollisuudet suovat hänelle siihen tilaisuuden."

"Eikö mitä, turha on toivoa kaukaista hyvää, kersantti", vastasi päällikkö, ja surumielinen ilme levisi hänen puhuessaan hänen skotlantilaisille kasvoilleen, "ja kaunis Skotlanti on kaukainen maa. Niinpä niin, vaikk'ei meillä olekaan vehnää eikä kauraryynejä tässä seudussa, on meillä hirviä ja lohia mielinmäärin. Onko totta, kersantti, että miehistö valittaa saaneensa hirvi- ja lintupaistia liiaksi viime aikoina?"

"Ei muutamiin viikkoihin, majuri Duncan, sillä ei hirviä eikä lintuja ole tähän vuodenaikaan ollut tarjona niin runsaasti kuin muulloin. He alkavat moittia myöskin lohiamme, mutta siitä huolimatta uskon, että kesä menee ilman erikoisia levottomuuksia ruoan vuoksi. Skotlantilaiset pataljoonassamme puhuvat kuitenkin enemmän kuin olisi viisasta kaurapuurostaan, moittien varsinkin meidän leipäämme."

"Ah! se on inhimillistä, kersantti, — puhdas väärentämätön skotlantilainen luonne! Leivos — sanoakseni teille totuuden — on himoittava suupala ja monesti tapaan itseni toivomassa, että olisi edes yksi."

"Jos tuo halu tulee kiusalliseksi, majuri Duncan — miehistölle, tarkoitan, herra, sillä en tahtoisi lausua niin alentavaa ajatusta teistä — mutta jos miehistö todellakin vaatii luonnollista ravintoansa, minä yksinkertaisesti ehdottaisin, että tuotaisiin kauraryynejä tai annettaisiin laittaa niitä täällä ja olen aivan varma, että puhe siitä loppuisi sillä kertaa. Minä vastaan, että se parantaisi asian, herra."

"Te olette aika veitikka, kersantti; ja minut saa hirttää, ellen ole ihan varma, että olette oikeassa. Tässä maailmassa voi olla paljon suloisempia tavaroita kuin kauraryynit. Sanoakseni yhden: teillä on suloinen tytär, Dunham."

"Tyttö on äitinsä kaltainen, majuri Duncan, ja voi kestää arvostelua", sanoi kersantti ylpeästi. "Kumpikin on kasvanut vapaasti kuin Amerikan vehnä. Tyttö voi kestää arvostelua, herra."

"Totisesti, siitä voin mennä takuuseen. Hyvä, minä käyn asiaan heti, parahin Dunham, ja tuon paikalla reservinikin tuleen. Täällä on Davy Muir, majoitusmestari, joka haluaisi saada tyttärenne vaimokseen, ja on antanut minun tehtäväkseni esittää asian teille peläten, että hänen arvokkuutensa voisi tulla loukatuksi, jos hän saisi kiellon; ja minä voin lisätä, että puolet linnan nuorukaisista ovat ihastuneet tyttäreenne ja puhuvat hänestä aamusta iltaan."

"Se on hänelle liian suuri kunnia, herra", vastasi isä hieman vaikeasti, "mutta minä luotan, että herrat ennen pitkää keksivät paremmin arvoansa vastaavaa puheenaihetta. Toivon saavani nähdä hänet muutamien viikkojen kuluttua rehellisen miehen vaimona, herra."

"Hyvä, Davy on rehellinen mies, ja se on enemmän kuin yleensä voidaan majoitusmestareista sanoa, kersantti", vastasi Lundie leveästi hymyillen "Hyvä, saanko minä siis kutsua sen kiihkeän nuorukaisen ja ilmoittaa hänelle, että asia on yhtä paljon kuin päätetty?"

"Kiitän, teidän korkeutenne; mutta Mabel on toisen kihlattu."

"No, hitto vie! Se herättää melun linnassa! Mutta omasta puolestani en siitä ole ollenkaan pahoillani, sillä minä en suuresti ihaile kahden niin erilaisen ihmisen avioliittoa."

"Minä ajattelen samoin enkä ollenkaan himoitse saada nähdä tytärtäni upseerin rouvana. Jos hän voi päästä yhtä korkealle kuin äitinsä, sen pitäisi tyydyttää järkevää naista."

"Ja saanko kysyä, kersantti, kuka on se onnellinen, jota te haluatte nimittää vävyksenne?"

"Haukansilmä, teidän korkeutenne."

"Haukansilmä!"

"Sama mies, majuri Duncan, ja esittäessäni hänet teille kerroin koko hänen historiansa. Ei kukaan ole näillä rajaseuduilla paremmin tunnettu kuin minun rehellinen, uljas, uskollinen ystäväni."

"Se kaikki on ihan totta. Mutta onko hän sittenkään oikea mies tekemään kaksikymmenvuotiaan tytön onnelliseksi?"

"Miksi ei, teidän korkeutenne? Mies on parhaassa miehuusiässä. Ei ole ainoatakaan opasta tai vakoojaa koko armeijassa, jolla olisi Haukansilmän maine ja joka kykenisi suorittamaan niin vaarallisia tehtäviä kuin hän."

"Totta sekin, kersantti. Mutta onkohan maine ja erittäinkin juuri vakoojan maine omansa valloittamaan nuoren tytön sydämen?"

"Puhe nuoren tytön sydämestä, herra, minun yksinkertaisen ajatukseni mukaan on sama kun puhe rekryytin arvostelusta. Jos me oppimattoman osaston asettaisimme johtoon, emme koskaan saisi pataljoonaa kiitettävään ampumalinjaan, majuri Duncan."

"Mutta teidän tyttäressänne ei ole mitään oppimatonta ja kömpelöä, sillä hienompaa tyttöä hänen luokastaan ei voi löytää, vaikka etsisi läpi vanhan Albionin. Ajatteleeko hän kanssanne samalla tavalla tästä asiasta? — vaikka minun täytyy otaksua, että hän on yhtä mieltä kanssanne, koska on jo kihloissa."

"Emme ole vielä puhuneet tästä asiasta, teidän korkeutenne; mutta minusta tuntuu, että olen saanut hänen ajatuksensa selville monista pikkuseikoista."

"Ja mitä ovat nuo pikkuseikat, kersantti?" kysyi majuri, joka alkoi tuntea asiaan suurempaa mielenkiintoa kuin oli luullut. "Tunnustan uteliaisuudella haluavani tietää jotakin naisten mielipiteistä, koska itsekin olen poikamies."

"No, teidän korkeutenne, kun minä puhun Haukansilmästä tytölle, hän katsoo aina minua suoraan silmiin, iloitsee kaikesta, mitä sanon hänen edukseen ja esiintyy avoimena ja reippaana, joka kaikki todistaa, että hän puoliksi ajattelee häntä jo omana miehenään."

"Hm! Ja nämä merkit, kersantti, ovat teistä luotettavat todisteet tyttärenne tunteista?"

"Niin ovat, teidän korkeutenne, sillä ne tuntuvat minusta niin luonnollisilta. Kun minä tapaan miehen, herra, joka katsoo minua suoraan silmiin, kun hän kehuu jotakin upseeria — sillä, teidän korkeutenne suokoon anteeksi, miehet joskus arvostelevat esimiehiänsä — ja kun minä huomaan, että hän katsoo minua silmiin kehuessaan kapteeniansa, minä aina olen varma, että poika on rehellinen ja tarkoittaa, mitä sanoo."

"Eikö ajatellun sulhasen ja kauniin morsiamen välillä ole jotensakin huomattava iänero, kersantti?"

"Olette ihan oikeassa, herra; Haukansilmä on kääntynyt neljännelle kymmenelle, ja Mabelilla on kaikki edellytykset siihen onneen, jonka elämänkoulussa kehittynyt mies voi hänelle antaa. Olin itse lähes neljäkymmentä, teidän korkeutenne, kun nain hänen äitinsä."

"Mutta onkohan teidän tyttärenne taipuvainen ihailemaan vihreää metsästyspaitaa ja susihattua, jollaisia meidän arvoisa oppaamme käyttää, mieluummin kuin 55:nnen hienoa univormua?"

"Ehkä ei, herra; ja siksi hänen täytyy käyttää itsekieltämystä, joka aina tekee nuoren naisen paremmaksi ja viisaammaksi."

"Ja eikö teitä peloita, että hän voisi jäädä leskeksi vielä nuorena ollessaan? Villit eläimet ja vielä villimmät raakalaiset voivat milloin tahansa ryöstää Haukansilmän elämän."

"Yksikin luoti voi miehen surmata, Lundie", sillä luottavassa keskustelussa majuri mielellään salli käyttää tätä nimeä, kun ei sotilasasioista ollut kysymys, "eikä kukaan 55:nnen miehistä voi karttaa äkillistä kuolemaa, jos niin sattuu. Siinä suhteessa Mabel ei mitään voittaisi vaihtamisesta. Sitäpaitsi, herra, jos saan vapaasti puhua tällaisesta asiasta, minä en usko, että Haukansilmä kaatuu taistelussa tai saa muuten äkillisen surman erämaassa."

"Ja miksi ette, kersantti?" kysyi majuri. "Hän on soturi aina, kun vaara uhkaa, ja hänen asemansa on vaarallisempikin kuin muiden. Vaikka hän on vapaa tavallisista sotilassäännöistä, mikä pelastaa hänet, kun muut eivät pelastu?"

"Minä en usko, teidän korkeutenne, että Haukansilmä pitää omia mahdollisuuksiaan parempina kuin toistenkaan, mutta minä en luule, että se mies kuolisi kuulasta. Minä olen nähnyt hänen käsittelevän pyssyänsä tyynenä ja rauhallisena keskellä kamalinta kuulasadetta, enkä siis voi otaksua, että kohtalo olisi määrännyt hänet sillä tavalla kaatumaan. Ja toiselta puolen, jos hänen Majesteettinsa joukoissa on joku, joka todella ansaitsee sellaisen kuoleman, on se Haukansilmä."

"Sitä emme koskaan tiedä, kersantti", vastasi Lundie ja kasvoille kohosi vakava, mietiskelevä ilme, "ja mitä vähemmän puhumme sellaisesta asiasta, on ehkä sitä parempi. Mutta onko Mabel — se kai on hänen nimensä, onko Mabel halukas ottamaan miehen, joka todellisuudessa on riippuvaisempi armeijasta kuin ne, jotka ovat armeijan luetteloissa. Oppaalla ei ole ylenemisen toivoa, kersantti."

"Hän on jo päässyt korkeimpaan asemaansa, teidän korkeutenne. Lyhyesti, Mabel on määrännyt kantansa tässä asiassa; ja kun teidän korkeutenne on suvainnut puhua minulle herra Muirista, minä pyydän teitä hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle, että tyttö on sidottu koko elämänsä ajaksi."

"Hyvä, hyvä, kuten tahdotte; ja nyt — kersantti Dunham!"

"Teidän korkeutenne", sanoi toinen nousten ja tervehtien sotilaallisesti.

"Onhan teille sanottu, että aikomukseni on lähettää teidät Tuhatsaarille ensi kuun ajaksi? Kaikki alipäälliköt ovat vuorostaan olleet siellä — ainakin kaikki, joihin voi luottaa — ja nyt vihdoin on tullut teidän vuoronne. Luutnantti Muir haluaisi kyllä lähteä sinne; mutta koska hän on majoitusmestari, en voi antaa hänelle määräystä. Onko miehistö valittu?"

"Kaikki on valmiina, teidän korkeutenne. Miehet on valittu ja lähetti, joka viime yönä toi sieltä tietoja, kertoi, että miehistö kiihkeästi odottaa vapautusta."

"Niin teki. Teidän täytyy siis purjehtia sinne ylihuomenna, tai ehkä vielä parempi, huomeniltana. Viisainta lienee suorittaa matka pimeällä."

"Niin ajattelee Jasperkin, teidän korkeutenne, enkä voi tällaisessa asiassa luottaa kehenkään paremmin kuin Jasper Westerniin."

"Nuori Jasper Vesikoira!" sanoi Lundie ja hymy levisi hänen muuten vakaville kasvoilleen. "Tuleeko se poika teidän mukaanne, kersantti?"

"Teidän korkeutenne suvainnee muistaa, ettei Lokki koskaan lennä satamasta ilman häntä."

"Totta, mutta kaikilla säännöillä on poikkeuksensa. Eikös täällä linnassa ole ollut joku merimies, kuten viime päivinä luulen nähneeni?"

"On kyllä, teidän korkeutenne; se on herra Cap, minun lankoni, joka on tuonut minun tyttäreni tänne."

"Miksi ei ottaa häntä Lokin kapteeniksi tälle retkelle ja jättää Jasper pois? Teidän lankonne varmaan vaihtelun vuoksi haluaa tehdä tämän retken suolattomalla järvellä, ja te voitte nauttia enemmän hänen seurastaan."

"Minä juuri ajattelin pyytää teidän korkeutenne suostumusta saada ottaa hänet mukaan; mutta hän saa tulla vapaaehtoisena. Jasper täyttää liian hyvin tehtävänsä, että hänet voitaisiin syrjäyttää ilman ymmärrettävää syytä, majuri Duncan; ja sitäpaitsi luulen, että veli Cap halveksii liian paljon suolatonta vettä voidakseen ryhtyä palvelemaan siellä."

"Voitte olla oikeassa, kersantti; minä jätän kaiken teidän harkintanne varaan. Vesikoira voi jäädä paikoilleen, kunnes toisin määrätään. Te haluatte siis, että Haukansilmä seuraa mukana?"

"Jos teidän korkeutenne sen sallii. Siellä voi olla tehtävää molemmille oppaille, sekä intiaanille että valkoiselle miehelle."

"Sekin kai on totta. Toivon, että suoritatte tehtävän mitä suurimmalla huolella; ja muistakaa, että koko asema on hävitettävä, kun teidän määräyksenne palautetaan. Tällä aikaa sen pitää täyttää tarkoituksensa tai me olemme erehtyneet koko aseman suhteen; se on liian hankala pitää kunnossa turhan vuoksi. Ja nyt, onnellista matkaa!"

Kersantti Dunham tervehti sotilaallisesti, kääntyi ympäri ja oli juuri sulkemaisillaan oven jälkeensä, kun hänet kutsuttiin takaisin.

"Olen unohtanut, kersantti, että nuoremmat upseerit ovat pyytäneet saada järjestää ampumakilpailut ja ne on määrätty tapahtuvaksi huomenna. Kaikki saavat vapaasti ottaa osaa ja palkintona annetaan hopeasuinen ruutisarvi ja nahkainen patroonakotelo", lukien paperista — "kuten tähän on kirjoitettu ja naisten silkkihattu. Tämän viimeksimainitun saa voittaja antaa jollekin linnan naisista, josta hän enimmän pitää."

"Erinomaisen hauskaa, teidän korkeutenne — varsinkin voittajasta. Saako myöskin Haukansilmä ottaa osaa kilpailuun?"

"En ymmärrä, kuinka häntä voisi kieltää, jos hän itse haluaa ottaa osaa. Viime aikoina olen kuitenkin ollut huomaavinani, ettei hän enää välitä sellaisesta urheilusta — luultavasti erehtymättömän taitavuutensa vuoksi."

"Niin kyllä, herra majuri; se kelpo poika tietää kyllä, ettei näillä seuduin ole ainoatakaan, joka voisi kilpailla hänen kanssaan eikä hän halua turmella toisten voitoniloa. Luulen, herra, että voimme luottaa hänen hienotunteisuuteensa joka asiassa. Ehkäpä hän tässä asiassa saa menetellä mielensä mukaan?"

"Luonnollisesti, kersantti, tässä tapauksessa. Hyvästi, kersantti
Dunham."

Kersantti poistui nyt jättäen Duncan of Lundien omiin ajatuksiinsa. Etteivät ne olleet vastenmielisiä, saattoi huomata siitä hymystä, joka silloin tällöin kirkasti hänen tavallisesti kovia ja ankarapiirteisiä kasvojansa, mutta toisina hetkinä taas ilmeni niissä järkkymätön vakavuus. Noin puolisen tuntia lienee kulunut, kun ovelta kuului koputus ja hän kehoitti tulijaa astumaan sisään. Keski-ikäinen mies, puvusta päättäen upseeri, vaikkakin univormulta puuttui muodin hienous ja aistikkuus, astui esiin ja tervehtiessä sanottiin: "Herra Muir".

"Tulin kutsustasi, herraseni, saadakseni kuulla kohtaloni", sanoi majoitusmestari skotlantilaisella murteella heti, kun oli ottanut tarjotun istuimen. "Sanoakseni sinulle totuuden, majuri Duncan, tämä tyttö on linnassa saanut häiriötä aikaan enemmän kuin ranskalaiset ennen sua. En ikinä ole nähnyt niin yleistä ihastusta niin lyhyessä ajassa!"

"Todellakin Davy, et suinkaan tahdo koettaa saada minua uskomaan, että sinun nuori ja turmeltumaton sydämesi olisi sellaisessa liekissä yhden viikon tuttavuuden jälkeen? Mitä, mies! Tämähän on pahempi kuin se juttu Skotlannissa, jossa kuumuus poltti reiän sinun kelpo vartaloosi ja tuotti kaikille pojille tilaisuuden tarkastella minkä arvoinen se niin helposti syttyvä esine on."

"Sull' on omat tapasi, majuri Duncan; samoin oli sinun isälläsi ja äidilläsi ennen sinua, vaikka sitten vihollinen olisi ollut linnassa. En minä pidä ollenkaan ihmeenä, että nuoret ihmiset seuraavat sydämensä haluja ja taipumuksia."

"Mutta sinä, Davy, olet seurannut sydämesi vaatimuksia niin usein, että luulisin nyt jo niiden menettäneen uutuuden viehätyksen. Sen taipumuksin jälkeen, joka aiheutti poikasena ollessasi Skotlannin jutun, sinä olet ollut neljä kertaa naimisissa."

"Vain kolmesti, majuri, ja nyt minä haluan saada uuden vaimon. Minun määräni ei vielä ole täysi — ei, ainoastaan kolmesti."

"Luulenpa, Davy, ettet ensimmäistä seikkailuasi pidä minään, — kun siinä ei ollut pappia."

"Ja miksi minä pitäisin, majuri? Tuomioistuin selitti, ettei se ollut oikea avioliitto; ja mitä muuta mies voi toivoa? Nainen piti kevyttä ja vapaata rakkaussuhdetta parempana — ja sama lienee minunkin luonteeni heikkous — ja vietteli minut sopimukseen, joka sittemmin huomattiin laittomaksi."

"Jos muistan oikein, Muir, niin siihen aikaan yleensä ajateltiin, että asiassa oli kaksi puolta."

"Minusta se on huono asia, jossa ei ole kahta puolta, ja tiedän monia asioita, joissa on kolme. Mutta vaimoparka kuoli ilman lapsia ja koko asia raukesi tyhjiin. Sitten minä olin sanomattoman onneton toisen vaimoni kanssa — sanon toisen sinun mieliksesi, majuri, vaikkakin pidän kiinni siitä, ettei ensimmäinen ollut mikään avioliitto. Olkoonpa ensimmäinen tai toinen, minä olin äärettömän onneton Jannie Grahamin kanssa, joka kuoli muutaman vuoden kuluttua jättämättä jälkeensä mitään muistoa itsestään. Minä luulen, että jos Jannie eläisi, minä en koskaan olisi ajatellut toista vaimoa."

"Mutta kun hän ei elänyt, sinä olet mennyt hänen kuolemansa jälkeen kahdesti naimisiin ja nyt kiihkeästi haluat päästä kolmannen kerran."

"Totuutta ei voi koskaan kieltää, sen olen aina valmis tunnustamaan.
Mutta luulen, Lundie, että sinä olet synkkämielinen tänään."

"Ei, Muir, en ollenkaan synkkämielinen; hieman miettiväinen ehkä, sen tunnustan. Olen muistellut nuoruuteni päiviä, jolloin minä tilanomistajan ja sinä papin poikana yhdessä leikimme kotoisilla kunnailla huolettomina poikina vähät välittäen tulevaisuudesta. Sen jälkeen on tapahtunut paljon sellaista, joka on muuttanut tulevaisuuden toiseksi kuin se muuten olisi ollut."

"Totta puhut, Lundie, mutta sinulla ei ole syytä valittaa kohtaloasi. Sinä olet kohonnut majuriksi ja olet kohta siirtomaitten maaherra, elleivät kirjeet turhia puhu. Minä taas olen vain yhtä askelta ylempänä kuin silloin, kun sinun kunnioitettu isäsi antoi minulle ensimmäisen toimen, vain kurja majoitusmestari-raukka."

"Ja entäs ne neljä vaimoa?"

"Kolme, Lundie — vain kolme laillista, katseltakoonpa sitä miltä kannalta hyvänsä."

"Hyvä on, kolme sitten. Tiedäthän, Davy", sanoi majuri Duncan, hänkin korostaen sanat skotlantilaisen tavalla, kuten usein lapsuustoverien kanssa, jolloin ei tarvinnut seurata kasvatuksen määräämiä hiuksentarkkoja rajoja — "tiedäthän, Davy, että minun oma vaalini on aikoja sitten suoritettu ja miten levottomana ja vaihtelevin tuntein odotan sitä onnellista hetkeä, jolloin voisin kutsua niin kauan rakastamani naisen vaimokseni; ja nyt olet sinä ilman onnea, nimeä, syntyperää tai ansioita, tarkoitan erikoisia ansioita —"

"Ei, ei, elä sano niin, Lundie. Muirit ovat hyvää sukua."

"Olkoot. Siis ilman ansioita, mutta sukusi vuoksi ollut neljä kertaa —"

"Sanoinhan kolmesti, Lundie. Minä lopetan ystävyytemme, jos sanot neljästi."

"Mutta sehän on oma määräsi, Davy, ja se on paljon se. Meidän elämämme on ollut sangen erilainen, ainakin avioliiton suhteen, se sinun täytyy myöntää, vanha veikko."

"Ja mitä hyötyä siitä on ollut, puhuaksemme yhtä vapaasti kuin ennen poikasina?"

"Enpä tiedä, se vain on ollut toisenlaista kuin minun. Minun on kulunut toivossa ja kieltäymyksissä, kun taas sinun on kulunut —"

"On kulunut ilman, että yksikään toive olisi täyttynyt", keskeytti majoitusmestari. "Olen toivonut, että uusi yritys olisi entistä parempi, mutta pettymys näyttää olevan miehen osa. Ah, kaikki tässä maailmassa on turhuus Lundie, eikä sen totuus ilmene missään niin kuin avioliitossa."

"Ja nyt sinä olet valmis panemaan paulan kaulaasi viidennen kerran."

"Minä tahdon sanoa, että se on vain neljäs, majuri Duncan", sanoi majoitusmestari innokkaasti. Sitten hänen kasvojensa ilme äkkiä muuttui ja hän hymyili ja punastui kuin nuori poika lisäten: "Mutta tämä Mabel Dunham on aivan verraton olento! Meidän skotlantilaiset tyttäremme ovat kauniita ja viehättäviä, mutta täytyy tunnustaa, että nämä siirtokuntan sulottaret ovat hämmästyttävän ihastuttavia."

"Teet viisaasti, jos hillitset toiveitasi ja kuuman veresi, Davy.
Luulen, että kaikki sinun neljä vaimoasi —"

"Toivon, rakas Lundie, että tarkistat hieman laskutaitoasi. Kolme kertaa yksi on kolme."

"Kaikki kolme sitten, olivat sellaisia, joita voidaan sanoa ylhäisiksi naisiksi."

"Niin juuri olivatkin, majuri. Ne kolme olivat ylhäisiä naisia, kuten sanot, ja liitot olivat arvokkaat."

"Ja kun neljäs oli minun isäni puutarhurin tytär, liitto ei ollut arvokas. Etkö sinä pelkää, että mennessäsi naimisiin tytön kanssa, jonka isä kuuluu samaan joukko-osastoon kuin sinä eikä ole upseeri, menetät vaikutusvaltasi rykmentissä?"

"Se juuri on ollut minun heikkouteni läpi elämän, majuri Duncan, sillä minä olen aina mennyt naimisiin ollenkaan ajattelematta vaikutusvaltaa. Joka miehellä on omat helmasyntinsä ja pelkään, että naiminen on minun. Ja nyt, kun me olemme väitelleet asian periaatteellisesta puolesta, minä kysyn sinulta, teitkö sinä minulle sen ystävän palveluksen, että puhuit kersantille tästä asiasta?"

"Tein, Davy, ja olen pahoillani sinun toiveittesi vuoksi, sillä minusta nähden sinulla ei ole suuria menestymisen mahdollisuuksia."

"Ei menestymisen! Upseeri ja päälle päätteeksi majoitusmestari, eikä menestysmahdollisuuksia yrittäessään kersantin tytärtä!"

"Niin se juuri on, Davy."

"Ja miksi ei, Lundie? Tahdotko olla hyvä ja vastata minulle juuri siihen?"

"Tyttö on kihlattu — käsi annettu, vala vannottu, rakkaus taattu. Ei, hirtä minut, jos minä ollenkaan sitä uskon; mutta hän on kihloissa."

"Se on kyllä jonkunlainen este, se täytyy myöntää, majuri, vaikk'ei se paljoa merkitse, jos sydän on vapaa."

"Aivan oikein, ja pidän sangen luultavana, että sydän tässä tapauksessa on vapaa, sillä tuleva aviomies näyttää olevan paremminkin isän kuin tytön valitsema."

"Ja kuka se sitten on, majuri?" kysyi majoitusmestari, joka katseli koko juttua filosofin tyyneydellä ja kokeneen kylmäverisyydellä. "En satu muistamaan ainoatakaan niin huomattavaa kilpailijaa, joka voisi lyödä minut laudalta."

"Ehket, sinähän olet ainoa huomattava kosija koko rajaseudulla, Davy. Se onnellinen mies on Haukansilmä."

"Haukansilmä, majuri Duncan!"

"Ei enempää eikä vähempää, Davy Muir. Haukansilmä se on, mutta ainakin minun arvioni mukaan sinun mustasukkaisuuttasi voi viillyttää se tieto, että avioliitto on isän eikä tyttären suunnittelema."

"Sitä juuri ajattelin!" huudahti majoitusmestari huoaten pitkään helpotuksesta. "On ihan mahdotonta, että minun kokemukseni ja ihmistuntemukseni —"

"Erittäinkin naistuntemus, Davy."

"Sinä voit laskea leikkiä, Lundie, ja minun on se käsitettävä. Mutta en voi pitää mahdollisena, että niin täydellisesti erehtyisin siinä, mihin nuoren naisen taipumukset ja toiveet vetävät, etten uskoisi hänen pitävän minua kaikissa suhteissa kilpailijaani etevämpänä. Siinä suhteessa voin olla levollinen — aika näyttää."

"Kuulepas, Davy Muir", sanoi Lundie pysähtyen äkkiä käynnistään ja katsellen toista silmiin niin vakavasti ja hullunkurinen ilme kasvoillaan, että itse vanha taiturikin muuttui tahtomattaankin vakavaksi — "sano minulle suoraan, luuletko sinä todellakin, että sellainen tyttö kuin kersantti Dunhamin, vakavasti voi mieltyä mieheen, jolla on sinun ikäsi, ulkomuotosi ja voisin lisätä: kokemuksesi?"

"Iva sikseen, Lundie; sinä et tunne naisia ja siinä syy, miksi olet naimatonna vielä nelikymmenviisi-vuotiaana. Sinä olet ollut kauhean kauan poikamiehenä, majuri!"

"Ja kuinkas vanha sinä olet, jos sallit minun tehdä niin arkaluontoisen kysymyksen?"

"Neljäkymmentäseitsemän, sitä en salaa, Lundie, ja jos minä saan Mabelin, on siinä mulle vaimoa loppuiäkseni. Enkä voi ymmärtää, minkä vuoksi kersantti Dunham olisi niin järjetön, että voisi uneksiakaan antavansa suloisen tyttösensä Haukansilmän laiselle miehelle."

"Ei siinä mitään uneksimista olekaan; mies on tosissaan kuin soturi, jota selkäsauna odottaa."

"Olkoonpa niin, majuri. Me olemme vanhat ystävät" — molemmat olivat kotoisin Skotlannista ja käyttivät usein synnyinseutunsa murrettakin puhuessaan lapsuutensa ajoista — "ja tiedämme, miten annetaan sana sanasta tai täytetään velvollisuus. Ehkäpä se kelpo mies ei ole ymmärtänyt viittaustani; muuten hän ei ikinä olisi ajatellut mitään niin hullua. Ero upseerin rouvan ja oppaan vaimon välillä on yhtä suuri kuin ero Skotlannin ja Amerikan muinaisuuden välillä. Minä olen vanhaa verta, Lundie."

"Luota minun sanaani, Davy, sinun muinaisuutesi ei auta yhtään tässä asiassa, eikä sinun veresi ole vanhempi kuin luusikaan. No niin, sinä tiedät kersantin vastauksen ja huomaat, ettei minun vaikutukseni, johon sinä niin suuresti luotit, voi paljoa auttaa sinua. Ottakaamme lasi yhdessä, Davy, vanhan tuttavuutemme vuoksi, ja sitten teet viisaasti, jos ajattelet huomista kilpailua ja unohdat Mabel Dunhamin niin pian kuin suinkin."

"Ah, majuri, minä olen aina huomannut, että vaimo on helpompi unohtaa kuin lemmitty. Kun pariskunta on puolittainkaan onnellinen avioliitossaan, on kaikki hyvin. Mutta sitten tulee kuolema, joka kaikki erottaa, kuten sanotaan, ja minusta tuntuu kauhean alhaiselta ruveta surulla häiritsemään poismennyttä. Elämässä on niin paljon huolta ja murhetta sekä toivoa ja suloa — erittäinkin, mitä naisiin tulee — että se voi kääntää ajatukset toisaalle."

"Niin juuri minäkin ajattelen sinun asemaasi, Davy. Sinun vaimosi eivät voi enää sulostuttaa sinun elämääsi. Olen kyllä kuullut kerrottavan miehistä, jotka ovat olleet niin tyhmiä, että ovat surreet pitkiä aikoja kuolleita vaimojansa. Juon onneksesi ja toivon, että hyvin pian pelastut tästä epätoivoisesta asemasta, luutnantti. Sitäpaitsi kehoitan sinua varovaisuuteen tulevaisuudessa ja toivon, että tällä kertaa elämäsi sulostuttaja tuudittaa sinut ikilepoon."

"Paljon kiitoksia, rakas majuri; siinä taas ilmenee vanha ystävyytemme, jolle minä annan niin suuren arvon. Tämä tyttö on minun sydämelleni kuin aamukaste ja se lämmittää kuin Skotlannin suloinen päivä. Niillä miehillä, joista mainitsit, on varmaan kullakin ollut vain yksi vaimo, sillä jos niitä olisi ollut useampia, heidän kuolemansa olisi vaikuttanut heihin vallan toisella tavalla. Minusta jokainen järkevä mies voi olla tyytyväinen hyvän vaimon kanssa, mutta turhaa on surra sitä, mitä ei voi muuttaa. Minä olen äärettömän kiitollinen sinulle, majuri Duncan, tästä ja kaikista muistakin ystävyydenosoituksistasi, ja jos sinä edelleenkin voisit olla yhtä huomaavainen ja tekisit minulle vielä muutaman palveluksen, se varmasti vakuuttaisi minua siitä, ettet ole unohtanut lapsuutesi leikkitoveria."

"Olkoon menneeksi, Davy, jos pyyntö on järkevä ja sellainen, että sen täyttäminen riippuu minusta, niin lausu se julki."

"Jos sinä voisit järjestää minulle jotakin tehtävää Tuhatsaarille pariksi viikoksi tai niille main, niin luulisin asian tulevan autetuksi molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Ajattelehan, Lundie, että tyttö on ainoa sovelias koko rajaseudun valkoisista naisista."

"Siellä on aina joku tehtävä sinun arvoisellesi miehelle, vaikkakin ehkä vähäinen, mutta sen saa kersantti suoritetuksi yhtä hyvin kuin joku majoitusmestari-kenraali, vieläpä paremminkin."

"Mutta ei paremmin kuin joku rykmentin upseereista. Alipäälliköt voivat yhdessä ja toisessa suhteessa olla epäluotettavia."

"Minä ajattelen asiaa, Muir", sanoi majuri nauraen, "ja saat vastaukseni huomenna. Huomenna, mies, on verraton tilaisuus sinun esitellä itsesi naisväelle. Sinä olet taitava pyssymies ja palkintoja on saatavissa. Valmistu näyttämään taitoasi, ja kukapa tietää, mitä voi tapahtua, ennenkuin Lokki lentää pois satamasta."

"Luulen, että useimmat nuoret miehet ottavat osaa kilpailuun, majuri."

"Niin tekevät, ja monet vanhemmat myöskin, jos kerran sinäkin esiinnyt. Pidä puolesi, Davy, minäkin aion ampua pari laukausta ja tiedäthän, että siinä suhteessa olen saavuttanut jonkunlaisen maineen."

"Se on joka tapauksessa mainiota. Naisen sydämen voi valloittaa mitä moninaisimmilla keinoilla ja monia tapoja eivät filosofien säännöt ollenkaan hyväksy. Muutamat vaativat, että kosija istuu heidän edessään aivan kuin kysymyksessä olisi säännöllinen piiritys ja antautuvat vasta, kuin enempi vastustus on turha; toiset taas täytyy valloittaa väkirynnäköllä. Vielä on sellaisiakin tytönletukoita, jotka täytyy johtaa väijytyspaikkoihin. Ensimmäiset ovat ehkä upseerin arvon mukaisia, mutta minun täytyy sanoa, että viimeksimainitut viehättävät minua enimmän."

"Ja mielipide muodostuu kokemuksen kautta kaikissa asioissa. Entäs ne, jotka täytyy valloittaa väkirynnäköllä?"

"Ne sopivat nuoremmille miehille, Lundie", vastasi majoitusmestari nousten ja iskien silmää, — jonka vapauden hän usein otti keskustellessaan päällikkönsä kanssa ja se oli merkkinä heidän pitkäaikaisesta ystävyydestänsä; "jokaisella ikäkaudella on omat välttämättömyytensä ja neljänkymmenen seitsemän vuoden ikäisenä ei enää vaivaa lapsen huimuus. Toivotan sinulle hyvää yötä, majuri Duncan, näe suloisia unia ja herää virkistyneenä uuteen päivään."

"Kiittäen toivotan samaa itsellesi, veli Muir. Muista huomista kilpailua!"

Majoitusmestari poistui jättäen Lundien kirjastossaan miettimään, mitä juuri oli tapahtunut. Majuri Duncan oli niin tottunut luutnantti Muirin omituiseen käytökseen ja sukkeluuksiin, etteivät ne häntä ollenkaan loukanneet samassa määrässä kuin ehkä loukkaavat lukijaa. Tosiasia on, että seuratessa samanlaisia lakeja ja määräyksiä ja yhdessä työskennellessä mitä erilaisimmat luonteet voivat ymmärtää toisiansa, vaikka ne muissa oloissa voisivat joutua mitä kiusallisimpaan ristiriitaan.

XI LUKU.

    "Vapaana vapaata lempii hän kai.
    Turha on hillitä lentoa haukan,
    vangita hirvi, mi vapauden sai.
    Kenpä nyt kahleihin sulkisi raukan."

Maistraatin kuvastin.

Harvoin täyttyvät toiveet niin täydellisesti, kuin täyttyi se linnan nuorten miesten toive, että kilpailupäivänä olisi kaunis ilma. Tähän aikaan, josta nyt kerromme, kesän kuumuus Oswegon seutuvilla oli hieman vähentynyt, sillä metsän varjot kävivät pitemmiksi, ja ulapalta käyvä raitis tuuli teki yöt viileiksi ja päivät vähemmän painostaviksi.

Elettiin syyskuussa, jolloin usein rajumyrskyt raivoten käyvät yli metsän ja järven. Silloin sisävesien purjehtijakin saa aavistuksen valtameren vaaroista, jolloin luonnonvoimat näyttävät mahtiansa ja kohottavat ankaran aallokon, ikäänkuin ne haluaisivat musertaa kappaleiksi kaiken, mikä eteen sattuu. Mutta tänään ilma oli tyyni ja leuto, aivan kuin luonto käyttämättä voimakeinoja olisi tahtonut mahtavalla kädellään auttaa Oswegon "pyssykokeita". Lundie oli mies paikallaan — — ainakin sotilaallisessa suhteessa — ja hän piti kunnia-asianaan johtaa alaistensa nuorten miesten lukuja ja ajatuksia henkisemmille aloille, kuin mihin jokapäiväinen elämä antoi aihetta. Itsellään hänellä oli hyvä ja laaja kirjasto, ja siitä hän vapaasti lainasi kirjoja jokaiselle, ken halusi lukea.

Kasvattaakseen sotureissaan ritarillisia tapoja hän keksi huveja ja kilpailuja, joissa tarkastettiin nuorukaisten käytöstä ja taitoa ja ne suuressa määrässä estivät heitä villiytymästä, joka helposti olisi täällä kaukaisella rajaseudulla saattanut tapahtua. Mutta silloinkin, kun he antautuivat huvittelemaan, muisti linnan päällikkö pitää huolta linnan turvallisuudesta. Aina olivat valleilla vahdit, jotka pitivät lakkaamatta silmällä pohjoisen näköpiirin taa ulottuvaa välkkyvää ulappaa ja uinailevaa rajattomalta näyttävää metsää, joka avautui eteen näköalan toiselta puolen ja uskotteli olevansa loputtoman rauhan ja levon viihtyisä kehto. Mutta Duncan of Lundie tiesi liian hyvin, että metsä voi lähettää soturinsa hävittämään linnaa ja kaikkia, mitä siellä on äkimmin kuin saattoi aavistaakaan, vieläpä autio ja tyyni järven ulappakin tarjosi helpot, salaiset tiensä hänen sivistyneemmille, mutta melkein yhtä villeille vihollisillensa, ranskalaisille, jotka saattoivat ilmestyä silloin, kun niitä vähimmän odotti. Vanhoja, taitavia upseereja, jotka eivät välittäneet tällaisista huveista, oli joukkoineen lähetetty kiertelemään metsiä ja yksi kokonainen komppania oli valmiina asianmukaisesti kohtelemaan vihollista, jos se joltakin puolen lähestyisi. Näiden varovaisuustoimenpiteitten vuoksi jäljelle jääneet upseerit ja miehistö saattoivat nauttia päivän huvista täysin rinnoin, huolimatta huomisesta.

Kilparadaksi oli laitettu linnan länsipuolella oleva järven ranta. Siitä oli raivattu kaikki puut ja kannot ja sitä käytettiin harjoituskenttänä, johon se erinomaisesti soveltuikin, sillä kahdelta puolen se oli hyvin suojattu: toisella puolen oli järven selkä, toisella linnoitus. Hyökkäys saattoi siis tapahtua vain kahdelta sivulta, ja koska etelässä ja lännessä oli laaja aukea, eivät hyökkääjät ehtineet pahimmassakaan tapauksessa saada suuria aikaan, ennenkuin varusväki heidät huomasi.

Vaikka rykmentti käytti tavallisesti aseinaan musketteja, oli kuitenkin viitisenkymmentä rihlapyssyä tuotu tällaisia tarkoituksia varten. Joka upseerilla oli sellainen yksityistä huvittelua varten; oppaat ja ystävälliset intiaanit, joita jo oli monenlaisissa toimissa linnassa, olivat saaneet niistä useita; olipa vielä varattu yleinen kokoelma, josta annettiin pyssy onnelliselle voittajalle. Viisi tai kuusi osanottajista tiesi, miten käyttää tällaista asetta erinomaisen hyvin — vieläpä niin hyvin, että he saattoivat vaatia itselleen kuuluisuutta taitavina pyssymiehinä näillä rajaseuduilla; kahdesti enemmän oli niitä, joita pidettiin tavallista taitavampina ja näiden lisäksi vielä monia, joita pidettiin asiantuntijoina melkein kaikessa muussa kuin siinä, mikä tänä päivänä sattui olemaan kysymyksessä.

Matka oli sata kyynärää ja tuli ampua käsivaralta. Maalitauluksi oli laitettu tavallinen valkoinen levy, johon oli piirretty ympyröitä ja keskelle musta pilkka. Kilpailun aloittivat ne nuoret miehet, joilla ei vielä ollut mitään mainetta, vaan joiden tuli näissä kokeissa näyttää kätensä vakavuutta ja silmänsä tarkkuutta. Näihin alkukilpailuihin ottivat vain soturit osaa ja kun ne eivät paljoa katselijoita huvittaneet, ei ainoatakaan upseeria vielä näkynyt.

Useimmat sotilaat olivat skotlantilaisia, ja koko rykmentti oli muutettu tänne siirtomaihin Skotlannista jokunen vuosi sitten. Sen jälkeen oli siihen liittynyt monta amerikkalaistakin. Tällaisessa kilpailussa näiden seutujen miehet näyttelivätkin mitä huomatuinta osaa. Niinpä puolisen tunnin säännöttömän yrityksen perästä täytyi myöntää, että se nuorukainen, joka tähän asti kokeilleista oli saavuttanut parhaan tuloksen, oli syntynyt New Yorkin siirtokunnassa saksalaisista vanhemmista. Juuri kun tästä päästiin selville, ilmestyi vanhin kapteeni linnan herrojen ja naisten kanssa radalle. Jälkijoukkona kulki parisen kymmentä alempiarvoista naista, joiden joukossa huomasi Mabel Dunhamin kaunismuotoiset, viehättävät, kukoistavat ja vilkkaat kasvot ja aistikkaasti puetun, sorean vartalon.

Kuten yleensä tiedettiin, oli naisissa vain kolme, jotka saattoivat kerskua kuuluvansa hienostomaailmaan ja kun ne olivat upseerien rouvia, oli Mabel ainoa sopiva ehdokas avioliittoon, kuten majoitusmestari oli lausunut.

Naisille oli laitettu laudoista koroke rantamalle, ja siihen lähelle huomattavalle paikalle olivat palkinnot asetetut. Ensimmäinen penkki oli varattu äskenmainituille rouville ja heidän lapsilleen, kun taas Mabel ja muut naiset, jotka eivät kuuluneet komentavien upseerien perheisiin, saivat asettua toiselle penkille. Sotilaitten vaimot ja tyttäret istuivat tai seisoivat eri ryhmässä ja koettivat saada esteettömän näköalan. Mabel oli jo tavallaan päässyt rouvien seurapiiriin ja suosioon huolimatta alhaisesta syntyperästään, sillä hänen olennossaan jokainen voi huomata arvokasta itsetuntoa ja käytöksen hienoutta, joka väkisinkin valloitti, vaikka he tarkasti pitivätkin lukua arvoasteista, kuten aina tällaisissa linnoituksissa.

Niin pian kuin tämä verraton katsojain joukko oli asettunut paikoilleen, Lundie antoi määräyksen, että taidonnäytteen piti alkaa siinä järjestyksessä, kuin hän erikoisella määräyksellä oli säätänyt. Kahdeksan tai kymmenen parhainta ampujaa astui nyt jalustalle laukaisten kukin vuorostansa. Siinä olivat upseerit ja soturit sekaisin välittämättä arvojärjestyksestä eikä keneltäkään ollut kilpailuoikeutta kielletty. — Kuten saattoikin odottaa miehiltä, joiden ainaisena huvina ja ajanvietteenä oli asetaidon kehittäminen, he kaikki osasivat maaliin, vieläpä monet mustan ympyrän keskellä olevaan valkeaan pilkkuun. Oli kyllä muutamia, jotka tapasivat vain ympyröihin osaamatta mustaan keskukseen.

Tänä päivänä oli sääntönä, ettei kukaan, joka erehtyi ensi yrityksessä, saanut koettaa uudestaan. Ajutantti, joka toimi juhlamenojenohjaajana, lausui kuuluvasti julki onnistuneen yrittäjän nimen ja käski valmistautua seuraavaan koetukseen, tuomiten samalla kaikki, jotka eivät osanneet mustaan ympyrään, menettämään oikeuden ottaa osaa vaikeampiin kokeisiin. Juuri kun säännöt oli saatu esitetyksi, ilmestyivät Lundie, majoitusmestari ja Jasper Vesikoira ampumajalustalla olevien joukkoon, kun Haukansilmä taas asteli radalla aivan huoletonna, ja siitä kaikki läsnäolijat saivat päättää, ettei hän tänä päivänä aikonut vaatia itselleen voittajan kunniaa. Kaikki antoivat tilaa majuri Duncanille, joka päästyään ampumajalustalle hyväntuulisesti hymyillen heti laukaisi. Luoti sattui tarkoitetusta merkistä monen tuuman päähän.

"Majuri Duncan on suljettu pois jatkuvasta kilpailusta!" selitti juhlamenojenohjaaja hyvin kuuluvasti ja varmasti, josta vanhemmat upseerit ja kersantit ymmärsivät, että tämä erehdys oli edeltäpäin suunniteltu, kun taas nuoremmille herroille ja sotureille antoi uutta rohkeutta se ilmeinen puolueettomuus, jolla kaikkiin nähden urheilun lakeja käytettiin.

"Nyt, herra Vesikoira, on teidän vuoronne", sanoi Muir, "ja ellette onnistu paremmin kuin majuri, minä sanon, että kätenne on taitavampi airon kuin pyssyn käytössä."

Jasperin kauniille kasvoille lensi puna. Hän astui paikalle, heitti pikaisen silmäyksen Mabeliin, jonka kaunis vartalo oli eteenpäin kumartunut aivankuin hän olisi kiihkeästi halunnut jo edeltäpäin tietää tuloksen, kohotti ilmeisesti hyvin vähällä huolella pyssynsä piipun vasemmalle kämmenelleen, otti sihdin ja laukaisi. Luoti meni juuri pilkan keskitse — aamun paras laukaus, sillä toisten kuulat olivat vain koskeneet maaliin.

"Hyvin tehty, herra Jasper", sanoi Muir niin pian kuin tulos oli julkaistu. "Sellainen laukaus olisi tuottanut kunniaa vanhemmalle päälle ja kokeneemmalle silmälle. Luulen kuitenkin, että siinä suuressa määrässä auttoi nuorten onni, sillä ette näyttänyt ampuessanne erittäin taitavalta. Voitte olla vilkas liikkeissänne, Vesikoira, mutta ette käytä asettanne järkiperäisesti ettekä tieteellisesti. Nyt, kersantti Dunham, pyydän teitä kiinnittämään arvoisain naisten huomiota tarkemmin kilpailun kulkuun, sillä nyt aion minä näyttää, miten pyssyä on käsiteltävä, että siinä ilmenee yksilön luonne. Jasper olisi kaatanut vihollisen, sen myönnän, mutta sellainen luoti ei tuota puoliksikaan sitä tyydytystä kuin tieteellisellä tarkkuudella ammuttu."

Koko puheensa ajan majoitusmestari valmistelihe tieteelliseen yritykseensä viivytellen niin kauan, että huomasi Mabelin ja toisten naisten tarkkaavasti seuraavan hänen hommiansa. Kun kaikki antoivat hänelle tilaa hänen arvonsa vuoksi, ei ainoatakaan kilpailijaa ollut hänen lähellänsä paitsi hänen komentava upseerinsa, jolle hän virkkoi tuttavallisella tavallansa:

"Näethän, Lundie, täytyyhän jollain tyydyttää naisten uteliaisuutta. Uteliaisuus on voimakas tunne ja jos sitä viisaasti käyttää hyväkseen, voi se lopulta johtaa ihastuttaviin tuloksiin."

"Totta puhut, Davy, mutta sinä panet meidät kaikki odottamaan niin kauan valmistellessasi. Tuossahan tulee Haukansilmäkin saamaan oppia sinun suuresta kokemuksestasi."

"Oikein, Haukansilmä, tulkaa vain oppiaksenne ymmärtämään ampumisen filosofiaa. Minä en kätke kynttilääni vakan alle ja te olette tervetullut oppimaan kaikkea, mitä haluatte. Ettekös itse aio yrittää yhtäkään laukausta?"

"Mitä varten, herra majoitusmestari? Miksi minun pitäisi? Minä en halua ainoatakaan noista palkinnoista. Kunnian vuoksi ei kannata, sillä sitä olen saanut ihan tarpeekseni, jos voidaan pitää kunniana ampua paremmin kuin te. En minä ole nainen, että haluaisin käyttää silkkihattua."

"Totta kyllä, mutta voisittepa löytää jonkun naisen, joka olisi teidän silmissänne kyllin hyvä käyttämään sitä teidän puolestanne —"

"Tule, Davy", keskeytti majuri, "ammu tai anna tilaa toisille. Ajutantti menettää pian kärsivällisyytensä."

"Majoitusmestarin ja ajutantin osastot ovat harvoin hyvässä sovussa,
Lundie; mutta minä olen valmis nyt. Siirtykää hieman syrjään,
Haukansilmä, ja antakaa naisten käyttää tilaisuutta hyväkseen."

Luutnantti Muir valmistui nyt suorittamaan näytteensä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, vaikkakin ilman luontaista siroutta, kohotti hitaasti pyssynsä, laski sen alas, kohotti taas uudestaan ja laski alas, kerraten vielä koko tempun ja laukaisi.

"Ei käynyt edes ampumatauluun", huudahti merkitsijä vahingoniloisesti, sillä majoitusmestarin ikävystyttävä tieteellisyys oli raivostuttanut häntä. "Ei edes ampumatauluun!"

"Se on kerrassaan mahdotonta!" huusi Muir lentäen tulipunaiseksi sekä harmista että häpeästä; "se on ihan mahdotonta, ajutantti, sillä en eläissäni ole ampunut niin kollon kömpelösti. Minä vetoan arvoisain naisten oikeudenmukaiseen tuomioon."

"Naiset sulkivat silmänsä, kun te laukaisitte", huudahti eräs koiranleuka. "Teidän valmistelunne pelästytti heitä."

"Sellaista herjaavaa syytöstä arvoisista naisista minä en usko enempää kuin sitäkään, että olisin aivan kelvoton pyssymies", vastasi majoitusmestari yhä enemmän skotlanniksi murtaen, kuta enemmän hänen tunteensa lämpenivät. "Nyt on tehty salaliitto ryöstää ansiokkaalta mieheltä hänen oikeutensa."

"Sinun on parasta ottaa se tyynesti vastaan, Muir". sanoi Lundie nauraen. "Se oli harhalaukaus ja sinun täytyy, kuten muidenkin alistua kohtalon tuomioon."

"Ei, ei, majuri" huomautti vihdoin Haukansilmä, "majoitusmestari — hitaudestaan huolimatta — on tarkka ampuja tältä matkalta. Minä uskallan väittää, että majoitusmestarin kuula on mennyt Jasperin tekemästä reiästä. Jos joku haluaa tarkastaa ampumalaulun, tulee hän pian vakuutetuksi, että asia on niin."

Haukansilmän taitoa, silmän tarkkuutta ja huomiokyvyn vilkkautta kunnioitettiin niin suuresti, että heti kun hän oli lausunut julki tämän otaksumansa, katselijat alkoivat epäillä omaa varmuuttansa ja tusinan verran heitä hyökkäsi ampumataululle ottaakseen kukin vuorollaan selville, kuinka asia oikein oli. Ja miten ollakaan, huomattiin, että majoitusmestarin kuula oli kulkenut juuri Jasperin kuulan reiästä niin täsmällisesti, että kesti hetkisen tutkia, ennenkuin tästä päästiin täysin selville. Kaikki epäilykset hälvenivät kuitenkin, kun huomattiin, että kaksi kuulaa oli peräkkäin tunkeutunut siihen puuhun, johon ampumataulu oli kiinnitetty.

"Johan minä sanoin teille, arvoisat naiset, että nyt saisitte nähdä, kuinka pyssyä käsitellään tieteellisellä taidolla", sanoi majoitusmestari astellen lähemmäksi naisten koroketta. "Majuri Lundie pilkkaa matemaattista tarkkuutta kilpa-ammunnassa, mutta minä selitän hänelle, että siinä voi ottaa huomioon viisaustieteen ja kaiken tieteen sekä kaiken, mikä kuuluu inhimilliseen elämään, vaikkakin on kysymyksessä kilpa-ammunta eikä mikään saarna. Sanalla sanoen: viisaustiede on viisaustiede ja sillä on ilmaistu kaikki, mitä tarvitaan."

"Olen varma, että erotatte rakkauden pois viisaustieteestänne", huomautti eräs kapteenin rouva, joka tunsi majoitusmestarin aviolliset seikkailut ja naisen terävyydellä tahtoi hieman ojentaa tätä hänen sukupuolensa liehittelijää. "Minusta näyttää, ettei viisaustieteellä ole rakkauden kanssa mitään tekemistä."

"Te ette sanoisi niin, rouva, jos sydämenne olisi ollut useammassa leikissä. Vain se mies tai nainen, joka on kokeillut monen kanssa, on pätevä puhumaan siitä asiasta; ja luottakaa minuun: filosofinen rakkaus on kestävin, koska se on järkiperäinen."

"Te suosittelette siis kokemusta parhaana intohimon lääkkeenä?"

"Teidän terävä järkenne on loistavasti käsittänyt minun ajatukseni. Onnellisimmat avioliitot ovat ne, joissa nuoruus, kauneus ja itsetunto toiselta puolen luottaa iän antamaan älyyn, malttiin ja terävyyteen — tarkoitan keski-iän, sillä ei voi kieltää, että joskus sattuu avioliittoja, joissa mies on vaimolleen liian vanha. Tässä on nyt kersantti Dunhamin ihastuttava tytär, joka voi vahvistaa puheeni oikeaksi ja me luotamme hänen arvosteluunsa ja hienotunteisuuteensa, niin vähän aikaa kuin hän onkin meidän keskuudessamme ollut linnassa."

"Kersantti Dunhamin tytär on tuskin sopiva riidanratkaisija meidän välillämme, luutnantti Muir", vastasi kapteenin rouva tarkasti muistaen oman erinomaisen arvonsa. "Tuollahan tulee Haukansilmäkin. Saapa nähdä, eikö hänkin tahdo koettaa onneansa, ja kaikki tiedämme, että hän on mainio pyssymies."

"Minä panen vastalauseeni, majuri Duncan, minä panen vastalauseeni", huusi Muir rientäen takaisin ampumajalustalle ja ojennellen molempia käsiänsä aivan kuin antaakseen sanoillensa pontta. "Hyvät herrat, minä vastustan mitä ankarimmin sitä, että Haukansilmä saa ottaa kilpailuun osaa hirvenkaatajallansa, jolla hän pitkän kokemuksen kautta on saavuttanut sellaisen varmuuden, etteivät nämä tavalliset pyssyt voi sille vertoja vetää."

"Hirvenkaataja on jätetty levolle, majoitusmestari", vastasi Haukansilmä rauhallisesti, "eikä kukaan saa sen rauhaa häiritä. Minä en ajatellut tänä päivänä työntyä jarruttamaan kilpailua, mutta kersantti Dunham on vaatinut minulta, että osoittaisin sen kunnian hänen tyttärelleen, jonka olen johtanut erämaasta tänne. Minä käytän Jasperin pyssyä, kuten näette, majoitusmestari, eikä se ole parempi kuin teidänkään."

Luutnantti Muir tyytyi tähän, ja jokainen silmä kääntyi Haukansilmään, kun hän astui määrätylle paikalle. Tämän kuuluisan oppaan käytös ja esiintyminen oli äärettömän hiottu ja hieno, kun hän kohotti pitkän aseensa tähtäysasentoon osoittaen samalla täydellistä mielenmalttia, kuten mies, joka tuntee sekä aseensa että oman taitonsa. Haukansilmä ei ollut sanan varsinaisessa merkityksessä kaunis mies vaikkakin koko hänen olentonsa herätti suurta luottamusta ja vaati kunnioitusta. Hänen vartensa oli pitkä ja jäntevä ja hänen ulkomuotoansa olisi kylläkin voinut pitää mukiinmenevänä, ellei hän olisi ollut niin hirvittävän laiha. Tervaköysi ei saata olla jäykempi kuin hänen kätensä ja jalkansa eikä myöskään tarvittaessa notkeampi, mutta hänen piirteensä olivat melkein liian kulmikkaat viehättääkseen ihmisten silmiä. Mutta hänen liikkeensä olivat miellyttävät, koska ne olivat luonnolliset, ja antaen hänen esiintymiselleen erityistä arvokkuutta ne soveltuivat mainiosti siihen kuuluisaan asemaan, johon hänen monet palveluksensa ja verrattomat ansionsa olivat hänet saattaneet. Hänen rehelliset, avoimet kasvonsa olivat punaisiksi palaneet ja ilmaisivat voimaa ja kestävyyttä, kuten hänen työssä kovettuneet kätensäkin. Vaikk'ei hänen olennossaan ollutkaan niitä hienoston piirteitä, jotka ensi silmäyksellä valloittavat naisten suosion, ei kuitenkaan ainoakaan naissilmä katsonut häneen hänen nostaessaan pyssyä tähtäysasentoon huomaamatta hänen vapaata esiintymistään ja miehekästä olentoansa. Ajatus on tuskin nopeampi kuin hänen tähtäyksensä, ja kun vielä savu leijaili hänen päänsä päällä, oli pyssyn perä maassa, Haukansilmän käsi lepäsi tukilla ja hänen rehellisillä kasvoillansa leikki tavallinen hiljainen, sydämellinen hymy.

"Jos uskaltaisin tehdä omituisen viittauksen", huudahti majuri Duncan, "niin sanoisin että Haukansilmä ampui nyt harhaan."

"Ei, ei, majuri", vastasi opas varmasti, "sellainen väitös olisi liian rohkea. Minä en ole ladannut pyssyä, enkä tiedä, millainen oli luoti, mutta jos se oli lyijyä, te huomaatte, että se on työntänyt Jasperin ja majoitusmestarin kuulaa syvemmälle — tai minun nimeni ei ole Haukansilmä."

Huuto maalilta vakuutti hänen puheensa todeksi.

"Mutta ei siinä kaikki, ei siinä kaikki, pojat", sanoi opas astellessaan verkalleen naisiin päin, "jos minun kuulani on ollenkaan rikkonut puuta, tunnustan hävinneeni. Majoitusmestarin kuula on repinyt puuta reiän ympäriltä, mutta minun kuulani ei saanut sitä tehdä."

"Aivan totta, Haukansilmä, aivan totta", vastasi Muir pujotellen lähemmäksi Mabelia, vaikkakin hieman häpeillen ruveta hänen kanssaan juttusille upseerinrouvien läsnäollessa. "Majoitusmestari repäisi puuta ja kaivoi siis niin suuren reiän, että teidän kuulanne pääsi ilman muuta siitä lävitse."

"Olkoonpa niinkin, herra majoitusmestari, otetaanpas naula ja katsotaan, kuka lyö sen syvemmälle, tekö vai minä, sillä vaikka en tahdokaan näyttää tänä päivänä, mitä pyssy voi tehdä, en kuitenkaan tahdo kääntää selkääni kenellekään, jolla on kuningas Yrjön valtakirja taskussaan. Chingackgook on nyt ulkona linnasta, muuten hän pakottaisi tekemään erinäisiä temppuja, mutta teihin nähden, majoitusmestari, riittää vähempikin: ellette saa naulasta kylläksenne, perunasta ainakin saatte."

"Te olette tänään kovin kerskuvalla päällä, Haukansilmä, mutta tulette huomaamaan, ettei teillä olekaan vihreä rekryytti vastassanne, sen voin vakuuttaa."

"Sen minä hyvin tiedän, majoitusmestari, — tiedän sen oikein hyvin enkä kiellä teidän suurta kokemustanne. Te olette monia vuosia elänyt täällä rajoilla, ja minä olen paljon kuullut teistä siirtomaissa ja intiaaneiltakin — te olette taitava pyssymies."

"Ee, ee", keskeytti Muir leveimmällä Skotlannillansa. "Se on väärin, mies. Min' en oo hyvin monia vuosia vielä elänytkään."

"Minä teen teille oikeutta, luutnantti, vaikkapa voittaisittekin perunakilpailussa. Siksipä sanonkin, että te olette elänyt, kuten kelpo sotilas ainakin, harjoitellen ahkerasti aseenkäyttöä ja siinä te olette saavuttanut melkoisen kätevyyden, mutta rihlapyssyllä ette sittenkään taida olla oikein mestari. Minä en tahdo kerskua, mutta sanon kuitenkin, että kukin ihminen on saanut omat lahjansa ja olisi kohtalon kiusaamista, jos tahtoisi ruveta sitä kieltämään. Kersantin tytär saa tuomita meidän välillämme, jos te haluatte alistua niin kauniin tuomarin päätökseen."

Haukansilmä oli ehdottanut Mabelin palkintotuomariksi, koska ihaili häntä ja koska hän ulkonaiselle asemalle pani vähän, jos ollenkaan arvoa, mutta luutnantti Muir hätkähti kuullessaan sellaisen ehdotuksen upseerinrouvien läsnäollessa. Ilolla hän olisi antautunut toiveittensa esineen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mutta ehkä hän oli liiaksi vanhojen ennakkoluulojen vallassa ja sitäpaitsi liian varova voidakseen julkisesti esiintyä hänen ihailijanaan, ennenkuin saattoi olla aivan varma onnistumisestansa. Majuri Duncanin lausunnon mukaan hänellä kyllä oli toivoa eikä hänen tarvinnut pelätä tulevansa sieltä päin kavalletuksi, mutta samalla hän oli selvillä siitäkin, että jos hän epäonnistuisi kosiessaan alipäällystöön kuuluvan miehen tytärtä, hänen olisi sen jälkeen hyvin vaikea lähestyä ketään muutakaan naista, johon ehkä hänen mielensä ihastuisi. Näistä epäilyksistä ja arveluista huolimatta Mabel katseli niin kauniisti, punastui niin ihastuttavasti ja hymyili niin suloisesti, ja koko hänen olentonsa samalla uhkui nuoruutta, viisautta, hienoutta ja kauneutta siinä määrin, että majoitusmestari, tuntien mahdottomaksi vastustaa alistui mielellään hänen tuomioonsa.

"Olkoon menneeksi, Haukansilmä, kuten haluatte", hän sanoi niin pian kuin hänen arvelunsa olivat asettuneet sen verran, että hän saattoi tehdä päätöksensä. "Olkoon kersantin tytär — hänen ihastuttava tyttärensä, tarkoitin sanoa, — palkintotuomari ja hänen jalkainsa juureen meillä on ilo laskea palkinto, jonka varmasti toinen meistä voittaa. — Haukansilmän täytyy saada toteuttaa mielitekonsa, muuten, epäilemättä, meillä olisi ollut kunnia kuulla tuomiomme teidän ihastuttavilta huuliltanne, arvoisat rouvat."

Kilpailujen ohjaajan huuto lopetti nyt keskustelun, ja majoitusmestari ja hänen vastustajansa astuivat radalle, ja muutamissa hetkissä toinen taidonnäyte oli käynnissä. Tavallinen rautanaula, jonka pää oli maalattu, lyötiin keveästi maaliin ja nyt tuli kilpailijoiden kuulallansa ajaa se puuhun tai he menettivät oikeutensa jatkaa kilpailua. Nyt ei enää saanut yrittää kukaan, joka ei äsken ollut osannut keskelle pilkkaa.

Tähän kokeeseen kelvollisia yrittäjiä oli puolisen tusinaa, ja pari kolme, jotka tuskin olivat äsken onnistuneet hipaisemaan maalia, jäi pois peläten, etteivät kuitenkaan kunnialla voisi täyttää niin suuria vaatimuksia. Kolme ensimmäistä yrittäjää epäonnistui — jokainen osasi hyvin lähelle, mutta yksikään ei saanut sattumaan naulanpäähän. Neljäntenä esiintyi majoitusmestari ja hetkisen näyteltyään eri asentoja onnistui niin hyvin, että hänen kuulansa repäisi pienen palan naulanpäästä. Sitä ei kyllä pidetty erinomaisena laukauksena, mutta se oikeutti kuitenkin ampujan jatkamaan kilpailua.

"Nyt olette pelastanut nahkanne, kuten sanotaan", virkkoi Haukansilmä hymyillen, "mutta veisipä aikaa rakentaa talo vasaralla, joka ei ole parempi kuin teidän. Jasper tässä näyttää teille, miten naula on lyötävä, tai poika on menettänyt kätensä jäntevyyden ja silmänsä tarkkuuden. Te tekisitte viisaammin, luutnantti, ellette ampuessanne ottaisi niin sotilaallista asentoa. Ampumataito on luonnon lahja ja ampuminen on suoritettava luonnollisella tavalla."

"Saammepa nähdä, Haukansilmä. Minusta se oli komea koetus ja tahtoisinpa nähdä, kuka 55:nnessä tekee sen paremmin."

"Jasper ei kuulu 55:nteen, mutta tuossapa hänen yrityksensä nähdään."

Haukansilmän puhuessa Jasper laukaisi, ja hänen kuulansa sattui juuri naulanpään neliön keskelle, ajaen naulan noin tuuman verran puuhun.

"Vetäkää se irti uudestaan, pojat", huudahti Haukansilmä asettuen paikoilleen. "Uudesta naulasta ei ole väliä. Minä näen sen, vaikka maali onkin lähtenyt, ja minkä minä kerran voin nähdä, siihen minä osaan sadan kyynärän matkalta, vaikka se olisi pieni kuin hyttysen silmä. Onko naula paikoillaan?"

Pyssy paukahti, kuula lensi vinkuen tiehensä, ja naula upposi kokonaan puuhun peittyen litistyneellä lyijyllä.

"Kas niin, Jasper", alkoi Haukansilmä laskien pyssynperän maahan ja jatkaen keskustelua aivan kuin hän ei ollenkaan olisi ajatellut omaa urotyötänsä, "sinä kehityt päivä päivältä. Muutamia matkoja vielä erämaihin minun seurassani, ja rajaseudun parhaat pyssymiehet saavat olla varullansa, jos aikovat voida kilpailla kanssasi. Majoitusmestari on kunnioitettava pyssymies, mutta hän ei koskaan pääse pitemmälle kuin nyt on. Sinulla, Jasper, taas on taipumuksia ja ajan oloon voit kilpailla minkä pyssymiehen kanssa tahansa."

"Kuule! kuule!" huudahti Muir, "sanotteko te taitoa ampua naulanpäähän vain kunnioitettavaksi? Minusta se ilmaisee täydellistä taitoa. Jokainen kokenut yrittelijä tietää, että täsmällinen hipaisukin ilmaisee mestarin, vaikkakin nyt moukarina esiintyy kokemattoman pojan luoti. Tarkkuutta se vaatii, sillä jos erehtyy hiuksenkaan verran, on yritys turha."

"Ratkaistaksemme asian", sanoi Lundie, "on paras koetella vielä kerran ja siihen me valitsemme perunan. Skotlantilaisena sinä, veli Muir, varmaankin ottaisit piparikakun tai ohdakkeen nupun, mutta rajaseudun laki määrää siihen jonkun Amerikan hedelmän ja peruna sen pitää olla."

Kun majuri Duncan oli lausunut tämän määräyksen, ei Muir katsonut enää voivansa vastustaa, vaan valmistui seuraavaan koetukseen. Toden lausuaksemme, majoitusmestari luotti sangen vähän omaan taitoonsa ajatellessaan seuraavaa koetta ja hän olisi jättänyt koko yrityksen sikseen, jos se suinkin olisi käynyt, päinsä; mutta majuri Duncan, joka oli aika veitikka omalla tyynellä skotlantilaisella tavallaan, oli salaisesti määrännyt, että kilpailu oli loppuun suoriteltava, aivan kuin olisi nimenomaan tahtonut kiduttaa majoitusmestaria, sillä ollen itse ylimys hän ei sietänyt ajatusta, että mies, joka piti itseään herrasmiehenä, kävisi solmimaan liittoja säätynsä ulkopuolella. Niin pian kuin kaikki oli valmiina Muir huudettiin jalustalle ja peruna oli valmiina heitettäväksi. Koska tämä urheilu lienee lukijalle uutta, sallittakoon tässä lausua joku sana selitykseksi. Valittiin suuri peruna, joka annettiin ampujasta parinkymmenen kyynärän päässä olevalle miehelle. Kun ampuja sanoi: "Heitä!", hän heitti perunan ilmaan ja ampujan tehtävänä oli nyt lävistää se kuulallansa, ennenkuin se ehti maahan.

Kerran oli majoitusmestarin satoine kokemuksinensa onnistunut osata perunaan, mutta nyt hän ryhtyi uudestaan yritykseen hämärästi toivoen, että sattuisi onnistumaan, vaikkakin pettymys saattoi olla lähempänä. Peruna heitettiin kuten tavallisesti, pyssy paukahti, mutta lentävä maali oli koskematon.

"Käännös oikeaan! Sivu meni, majoitusmestari", sanoi Lundie sydämellisesti nauraen, kun hänen juonensa oli onnistunut. "Nyt on jäljellä vain Jasper Vesikoira ja Haukansilmä, jotka kilpailevat silkkihatusta."

"Ja kuinka kilpailu päättyy?" kysyi viimeksimainittu. "Onko käytettävä kahta perunaa, vai onko asia ratkaistu sillä, että rikkoo kuoren tai lävistää yhden sydämen?"

"Yksi riittää, jos tuloksessa huomaa jonkunlaisen eron; muuten saatte ampua kahteen."

"Tämä on minulle kauhea hetki, Haukansilmä", kuiskasi Jasper astellessaan ampumajalustalle vuoroin punastuen ja kalveten.

Haukansilmä katsoi vakavasti nuorukaiseen ja sitten hän pyydettyään majuri Duncania kärsivällisesti odottamaan hetkisen vei ystävänsä erikseen, ettei kukaan heitä voinut kuulla.

"Sinä taidat panna tämän asian kovin sydämellesi, Jasper?" kysyi metsästäjä katsoen nuorukaista tiukasti silmiin.

"Minun täytyy tunnustaa, Haukansilmä, etten ikinä ole niin hartaasti toivonut onnistuvani."

"Niinkö? Sinä tahdot siis välttämättä voittaa minut, vanhan koetellun ystäväsi — vieläpä minun omalla alallani. Ampumataito on luonnonlahja minulle, eikä ainoakaan tavallinen käsi kykene kanssani kilpailemaan."

"Tiedän sen — minä tiedän sen, Haukansilmä; mutta kuitenkin —"

"Mitä, Jasper, poikani? Puhu suusi puhtaaksi, tiedäthän, että puhut ystävälle."

Nuorukainen puri huultaan, hipaisi kädellään kasvojansa, punastui ja vaaleni, kuten nuori tyttö tunnustaessaan rakkauttansa. Sitten puristaen toisen kättä, hän sanoi tyynesti aivan kuin hänen miehuutensa olisi voittanut kaikki muut tunteet: "Minä antaisin toisen käteni, Haukansilmä, jos vain voisin saada tilaisuuden tarjota tuon silkkihatun Mabel Dunhamille."

Metsästäjiin katse painui maahan ja astellessaan hitaasti ampumajalustalle hän näytti ankarasti pohtivan sitä, mitä oli kuullut.

"Kahteen yht'aikaa heitettyyn perunaan sinä et milloinkaan osaa,
Jasper", hän äkkiä huomautti.

"Siitä olen itsekin varma ja se kiusaa minua."

"Kuinka ihmeellinen olento onkaan ihminen! Hän himoitsee kaikkea mahdotonta ja kiusaa kohtalolta lahjoja, jotka eivät luonnostaan hänelle kuulu. Ei hätää — ei hätää. Käy paikallesi, Jasper, sillä majuri odottaa, ja huomaa, poika, minun täytyy koskea kuorta; minä en voi enää näyttäytyä linnassa, ellen edes sitä tee."

"Minun täytynee alistua kohtalooni", vastasi Jasper punastuen ja kalveten, kuten äskenkin, "mutta minun täytyy kuitenkin yrittää, vaikka siihen paikkaan kuolisin."

"Kuinka onkaan ihminen ihmeellinen olento!" kertasi Haukansilmä siirtyen syrjään ja antaen ystävälleen tilaa yrittää. "Omista lahjoistaan hän vähät välittää, mutta sitä enemmän hän himoitsee toisen osaa!"

Peruna lensi, Jasper laukaisi, ja huuto, joka sitä seurasi, ilmaisi, että hänen luotinsa oli lävistänyt perunan sydämen tai ainakin niille main.

"Siinähän teillä onkin arvoisenne vastustaja, Haukansilmä", huudahti majuri Duncan ihastuneena, kun opas asettui paikoilleen, "ja tätä koetta uudistaessamme saamme vielä nähdä pari kelpo laukausta."

"Kuinka onkaan ihminen ihmeellinen olento!" kertasi taas metsästäjä tuskin huomaten, mitä hänen ympärillään tapahtui, niin syventynyt hän oli omiin mietiskelyihinsä. "Heitä!"

Peruna lensi ja pyssy laukesi juuri sinä hetkenä, kun maali näytti pysähtyneen paikalleen ilmassa. Haukansilmä oli tähdännyt ilmeisen tarkasti — ja siksi olikin pettymys suuri, kun huomattiin tulos.

"Kaksi reikää samassa perunassa?" huudahti majuri.

"Kuori, kuori", kuului vastaus, — "vain kuori!"

"No, kuinkas nyt, Haukansilmä? Jasper Vesikoirako siis on kilpailun voittaja?"

"Hattu on hänen", vastasi Haukansilmä pudistaen päätään ja astellen verkalleen pois ampumajalustalta. "Kuinka ihmeellinen olento onkaan ihminen! Hän ei koskaan tyydy siihen, mitä luonto on hänelle lahjoittanut, vaan lakkaamatta himoitsee sitä, mitä kohtalo on häneltä kieltänyt."

Kun Haukansilmän luoti ei ollut lävistänyt perunan sydäntä, vaan ainoastaan rikkonut kuoren, annettiin palkinto viipymättä Jasperille. Hattu oli mainitun nuorukaisen kädessä, kun majoitusmestari lähestyi ja kohteliaalla tavallaan toivotti onnelliselle kilpailijalleen paljon iloa tästä urotyöstä.

"Mutta nyt te olette saanut hatun, poika, eikä siitä teille ole mitään hyötyä", hän lisäsi, "se ei koskaan kelpaa purjeeksi, eipä edes lipuksikaan. Minä ajattelen, ettette panisi pahaksenne, vaikka näkisitte sen arvon kuninkaan hopeassa, vai kuinka?"

"Rahalla ei voida sitä maksaa", vastasi Jasper ilosta ja onnesta säteilevin silmin. "Mieluummin olisin tahtonut voittaa tämän hatun kuin saada viisikymmentä uutta pukua tai purjetta Lokkiin!"