"Kuule, kuule, poika! Tuo on ihan hullua puhetta! Minä hassaan siitä puoli guineaa mieluummin kuin jätän sen riippumaan sinun hyttisi naulaan, josta se lopuksi kuitenkin joutuu koristamaan jonkun intiaanimuijan päätä."
Vaikk'ei Jasper tiennyt, ettei varovainen majoitusmestari tarjonnut puoltakaan palkinnon todellisesta hinnasta, hän kuunteli ehdotusta epämieluisin tuntein. Pudistaen kieltävästi päätään hän astui lähemmä naisten koroketta, jossa syntyi äkillistä liikettä, sillä upseerinrouvat olivat päättäneet ottaa lahjan vastaan, jos ritarillinen merimies tarjoaisi sen heille. Mutta Jasperin arkuus, vielä enemmän kuin toiseen kohdistuva ihailu, esti häntä osoittamasta kunnioittavaa kohteliaisuuttansa niille, jotka olivat häntä niin paljon ylempänä.
"Mabel", hän sanoi, "tämä palkinto on teille, ellette —"
"Ellette mitä, Jasper?" vastasi tyttö unohtaen oman arkuutensa koettaessaan kohteliaasti lieventää toisen hämminkiä, vaikkakin molemmat punastuivat tavalla, joka kavalsi heidän tunteittensa laadun.
"Ellette pidä sitä halpana, koska sen tarjoaa mies, jolla ei ole oikeutta vaatia, että hänen kykyihinsä luotettaisiin."
"Minä luotan niihin, Jasper. Se on muistuttava minulle niistä vaaroista, jotka olen onnellisesti teidän seurassanne voittanut ja siitä kiitollisuudesta, jonka olen huolenpidostanne velkaa teille — teille ja Haukansilmälle."
"Ei ollenkaan minulle — ei ollenkaan", huudahti opas. "Siinä on Jasperin onni ja Jasperin lahjat, luottakaa niihin molempiin. Minun vuoroni tulee jonakin toisena päivänä — minun ja majoitusmestarin, joka näyttää kadehtivan pojan hattua, vaikk'en ymmärrä, mitä hän sillä tekisi, eihän hänellä ole vaimoa."
"Ja onko Jasper Vesikoiralla vaimo? tai onko teillä itsellänne vaimo, Haukansilmä. Minä voin toivoa sitä saadakseni vaimon, tai muistoksi siitä, että minulla on ollut vaimo, tai osoittamaan minun suurta naissuvun ihailuani, tai siksi, että se on naisten koriste, tai jostakin muusta kunnioitettavasta syystä. Harvoin viisaat tyhmiä kehuvat, eikä ole varmempaa merkkiä, josta ensi kertaa naimisissa olevan hyvän aviomiehen tuntee kuin — sallikaa minun sanoa teille — se, että hän ahkerasti katselee sopivaa seuraajaa, jos sija jäisi tyhjäksi. Uskollisuus on Luojan lahja ja kerran uskollisesti rakastettuaan on mies kehittynyt rakastumaan toiseen niin pian kuin suinkin."
"Saatatte olla oikeassa — saatattepa hyvinkin olla oikeassa. En ole kokeilija sellaisissa asioissa enkä siis voi vastaanne väittää. Mutta Mabel — kersantin tytär — tässä voinee antaa täyden arvon sanoillenne. — Tule, Jasper, vaikka meidän kilpailumme onkin loppunut, voimmehan katsoa, mitä toiset pojat voivat pyssyillänsä tehdä."
Haukansilmä ystävineen poistui, sillä kilpailu todellakin jatkui vielä. Rouvat eivät kuitenkaan välittäneet, niin paljoa ampumakilpailusta kuin tästä uudesta hatusta. Se kiersi kädestä käteen; silkki arvioitiin, muoto tutkittiin ja työ arvosteltiin, ja yleinen mielipide, joka salaa kierteli rouvasta rouvaan, oli, ettei näin ylellinen esine sopinut alipäällystöön kuuluvan miehen lapselle.
"Ehkäpä haluatte myydä tämän hatun, Mabel, kunhan se vähän aikaa on ollut teidän hallussanne?" kysyi kapteeninrouva. "Ettehän te voi sitä kuitenkaan koskaan käyttää."
"En minä voi sitä käyttää, rouva", vastasi sankarittaremme nöyrästi, "mutta en minä tahdo sitä poiskaan antaa."
"Tietenkin kersantti Dunham pitää teistä sellaisen huolen, ettei teidän tarvitse vaatteitanne myydä, lapsi, mutta samalla ajattelen, että on turhaa rahanhukkaa pitää vaatekappaleita, joita ei voi milloinkaan käyttää."
"Minä en mielelläni halua erota esineestä, jonka olen ystävältä lahjaksi saanut."
"Mutta nuori mies ajattelee sitä parempaa teistä teidän viisautenne vuoksi, kun riemunpäivä on unohtunut. Se on kaunis ja pukeva hattu eikä sitä pitäisi turhaan jättää."
"Minä en aio sitä turhaan jättää, hyvä rouva, ja jos suvaitsette, minä mieluummin pidän sen itse."
"Kuten haluatte, lapsi. Tytöt teidän iässänne usein valvovat huonosti omaa etuansa. Muistakaa, että asia on päätetty, jos te joskus haluaisitte luopua siitä, mutta minä en tahdo ostaa sitä, jos kerrankaan olette pitänyt sitä omassa päässänne."
"Muistan, rouva", sanoi Mabel suloisimmalla äänellänsä, vaikka silmät iskivät tulta ja posket punoittivat kuin kaksi hohtavaa ruusua, kun hän asetti kielletyn koristeen päähänsä, ja hetken siinä pidettyään, ikäänkuin koetellakseen, sopiiko se, taas hitaasti nosti sen pois.
Kilpailun loppu ei tarjonnut erikoista mielenkiintoa. Tosin ammuttiin monta laukausta kohtalaisen hyvin, mutta ainoatakaan ei voinut verrata Jasperin ja Haukansilmän perunanäytteisiin. Rouvat ja suurin osa upseereista poistuivat ja jäljelle jääneet naiset seurasivat pian heidän esimerkkiänsä. Mabel asteli myöskin yksin matalaa, tasaista rantakalliota kotiin heilutellen kaunista hattuansa kädessänsä, kun Haukansilmä saavutti hänet, olallaan pyssy, jota tänään oli käyttänyt. Metsästäjän esiintyminen ei nyt ollut niin vapaa kuin tavallisesti ja katseessa oli jotakin hermostunutta ja levotonta. Lausuttuaan muutamia tarkoituksettomia sanoja veden välkkyvästä pinnasta heidän edessään hän kääntyi toveriinsa ja katsoen suoraan silmiin virkkoi: "Jasper voitti teille tuon hatun panematta taitoansa erittäin kovalle koetukselle."
"Hän ampui kuitenkin hyvin, Haukansilmä."
"Epäilemättä, epäilemättä. Kuula meni melkein perunan keskipisteen kautta eikä kukaan olisi voinut tehdä enempää, vaikka toiset olisivat saattaneet tehdä yhtä paljon."
"Mutta kukaan ei tehnyt yhtä paljon!" huudahti Mabel kiihkolla jota hän heti katui, sillä hän näki värin muuttuvan oppaan kasvoilla ja ymmärsi, että hänen puheensa saattoi toista loukata.
"Se on totta, se on totta, Mabel — kukaan ei silloin tehnyt yhtä paljon; mutta nyt — ei ole mitään syytä kieltää niitä lahjoja, jotka minä olen Luojalta saanut — niin, niin; ei kukaan siellä tehnyt niin paljoa, mutta te saatte nähdä, mitä voidaan täällä tehdä. Näettekö noita lokkeja, jotka lentävät tuolla päämme päällä?"
"Näen toki, Haukansilmä; niitä on liian paljon, että ne voisivat jäädä huomaamatta."
"Nuo, jotka lentävät ristiin keinuessaan ilmassa", hän lisäsi vetäen liipasimen vireisiin ja ojentaen pyssynsä, "nuo kaksi — nuo kaksi! Katsokaa!"
Kaikki tämä tapahtui ajatuksen nopeudella ja pian linnutkin joutuivat kohdakkain, vaikka väliä oli ollut useita kyynäriä. Pyssy pamahti ja luoti lävisti kummankin uhrieläimen ruumiin. Niin pian kuin lokit putosivat veteen, Haukansilmä laski pyssynperän maahan nauraen omalla hiljaisella tavallaan, ja kaikki harmin merkit olivat kadonneet hänen rehellisiltä kasvoiltaan.
"Se on jotakin, Mabel — se on jotakin, vaikka minulla ei ole hattua antaa teille! Kysykää Jasperilta. Koko asian jätän Jasperin huoleksi, sillä rehellisempää kieltä ja uskollisempaa sydäntä ei ole koko Amerikassa."
"Eikö se siis ollut Jasperin ansio, että hän sai palkinnon?"
"Sitä en sano. Hän teki parhaansa ja hän teki sen hyvin. Sillä katsoen siihen, että Jasperin lahjat viittaavat vesille paremmin kuin maalle, hän on tavattoman taitava, eikä kukaan voi toivoa varmempaa toveria, olkoonpa kysymyksessä maa tai meri. Mutta se oli minun syyni, että hän sai hatun, vaikk'ei sillä nyt väliä, koska se kaikissa tapauksissa on joutunut oikealle henkilölle."
"Luulen ymmärtäväni teitä, Haukansilmä", sanoi Mabel punastuen vasten tahtoansa, "ja minä pidän tätä hattua kuin se olisi yhteinen lahja teiltä ja Jasperilta."
"Sekään ei olisi poikaa kohtaan oikein. Hän voitti palkinnon ja hänellä oli oikeus antaa se pois. Riittää, kun uskotte, Mabel, että jos minä olisin voittanut sen, se olisi joutunut samalle henkilölle."
"Minä muistan sen, Haukansilmä, ja pidän huolen, että muutkin oppivat tuntemaan taitonne, josta olette minulle antanut niin erinomaisen näytteen kokeillessanne lokkiparoilla."
"Jumala teitä siunatkoon, Mabel! Mutta ei teidän tarvitse puhua minun ampumataidostani näillä rajaseuduilla enempää kuin järven vedestä tai taivaan auringosta: sen tuntee jokainen jo ennestään. Sananne olisivat siis aivan turhat."
"Teidän mielestänne Jasper siis tiesi, että te annoitte hänelle tilaisuuden, jota hän niin itsekkäästi hyväkseen käytti?" sanoi Mabel, ja loistava väri katosi hänen kasvoiltaan ja sijalle ilmestyi vakava, miettivä ilme.
"Sitä en sano, kaukana siitä. Monesti unohdamme tuttuja asioita koettaessamme toteuttaa toiveitamme. Jasper on vakuutettu, että minä voin lävistää yhdellä luodilla kaksi perunaa aivan kuin lävistin lokit, ja hän tietää, ettei koko rajaseudulla ole toista joka voi sen tehdä. Mutta hattu silmäinsä edessä ja toivoessaan voivansa antaa sen teille poika ehkä erehtyi luulemaan itsestään parempaa, kuin mihin hänellä oli oikeastaan syytä. Ei, ei; Jasper Vesikoirassa ei ole mitään alhaista ja epäiltävää, vaikkakin nuorten miesten luonteen mukaista on, että he kaikin mokomin tahtovat päästä nuorten kauniitten naisten suosioon."
"Minä koetan unohtaa kaiken muun paitsi sen hyvyyden, jota te molemmat olette osoittaneet äidittömälle tytölle", sanoi Mabel koettaen hillitä mielenliikutustaan, joka väkisinkin pyrki purkautumaan esille. "Uskokaa minua, Haukansilmä, minä en voi milloinkaan unohtaa sitä, mitä te ja Jasper olette minulle tehneet, ja tämä on uusi todistus ystävyydestänne. Tässä on hopeinen solki, jonka minä annan teille ikuisen ystävyyden pantiksi."
"Mitä minä sillä teen, Mabel?" kysyi huumaantunut metsästäjä pyöritellen tätä vaatimatonta koristusta käsissään. "Minulla ei ole solkia eikä nappeja, sillä minä en koskaan käytä muuta kuin nahkanauhoja ja nekin hyvästä hirvennahasta. Se on kaunis katsella, mutta se on kauniimpi siinä paikassa, mistä se otettiin, kuin minun mukanani."
"Ei, pankaa se metsästyspaitaanne; se sopii siihen hyvin. Muistakaa, Haukansilmä, se on ystävyyden pantti ja merkki siitä, etten minä milloinkaan voi unohtaa teitä enkä teidän palveluksianne."
Sitten Mabel hymyili hyvästiksi, ja kiiveten mäkirinnettä ylös katosi pian varustusten taa.
XII LUKU.
"On varustukset vakavat tään joen rannikolla, ja välkkyy teräs kiiltävä tääll' öitten kuutamolla."
Byron.
Muutamia tunteja myöhemmin Mabel Dunham seisoi korkeimmalla vallilla, joka aivan kuin vaipuneena juhlallisiin mietteihin katseli kauas joelle ja järvenulapalle. Ilta oli viileä ja tyyni, ja oli noussut kysymys, voisiko joukkue ollenkaan tänä yönä lähteä Tuhatsaarille, kun tuuli oli niin kerrassaan asettunut. Muonavarat, aseet ja ampumatarpeet samoin kuin Mabelinkin tavarat olivat jo valmiina laivassa, mutta se pieni sotaväen osasto, jonka oli määrä lähteä, odotteli vielä rannalla tietämättä, saisiko se astua laivaan vai ei. Jasper oli kuljettanut Lokin lahden poukamasta ulomma joelle, josta hän helposti saattoi päästä ulapalle, milloin mieli teki, ja siinä se nyt hiljaa odotteli vaatimattoman ankkurinsa varassa. Laivamiehistö loikoili lahden rannalla odotellen määräyksiä.
Aamupäivän kilpailut olivat jättäneet linnaan hiljaisuuden, joka täydellisesti soveltui suloisenrauhalliseen luontoon, ja Mabel tunsi sen vaikutuksen koko sielullansa, vaikk'ei voinut täysin selittää, mistä se johtui. Mihin katsoikin kaikkialla ilmeni luonnon kiehtova suuruus. Hiljainen, juhlallinen metsä ja rannattomalta näyttävän ulapan hohtava pinta antoivat näköalalle mahtavuuden, jota turhaan muualta hakee. Ensi kertaa Mabel nyt tunsi, että kaupungit ja inhimillinen sivistys olivat suuresti heikontaneet hänen luonnettaan ja että tällaisessa ympäristössä vietetty elämä varmaankin olisi onnellinen. Miten paljon viimeisen kymmenen päivän kokemus oli hänessä herättänyt ja vahvistanut tällaista ajatusta, voidaan helpommin aavistaa kuin sanoilla todistaa.
"Ihana auringonlasku, Mabel", kuului hänen enonsa ääni niin läheltä hänen korvaansa, että sankarittaremme oikein hätkähti, — "ihana auringonlasku, tyttö, näin sisäjärven rannalla, vaikk'emme sitä merellä uskoisi."
"Ja eikö luonto ole sama tällaisella suurella järvellä kuin merellä? Eikö aurinko paista samalla tavalla, eno hyvä? ja emmekö voi tuntea olevamme Luojalle kiitollisia näillä rajaseuduilla yhtä hyvin kuin omalla Manhattanillammekin?"
"Tyttö on saanut jotakin äitinsä luonteesta. Eikö muka luonto ole yksi ja sama! Ei, Mabel! Vai kuvitteletko sinä, että sotamiehen ja merimiehen luonto on sama? Molemmilla aloilla sinulla on sukulaisia ja sinun pitäisi kyetä vastaamaan."
"Mutta, eno, minä tarkoitan luonnon vaikutusta ihmisluonteeseen."
"Niin minäkin teen, tyttö — minä tarkoitan merimiehen luonnetta ja 55:nnen soturien luonnetta sinun isäsikin niihin luettuna. Tässä ne nyt ovat harjoittaneet kilpa-ammuntaa — pilkka-ammuntaa, voisin sanoa — tämän päivän, ja kuinka suuresti se onkaan eronnut pilkka-ammunnasta merellä! Siellä lähetetään ammus laivankylkeen vähintäänkin puolen penikulman päästä; ja perunat, jos niitä sattuisi olemaan laivassa — joka kumma myöskin voi tapahtua — annetaan kokin kattilaan. Tällainen voi olla kunniallista soturielämää, mutta kokenut silmä näkee monia heikkouksia näissä linnoissa. Minun mielipiteeni tästä vesilätäköstä sinä jo ennestään tiedät, eikä minulla ole suinkaan erikoisesti mitään moittimishalua. Oikea merimies ei moiti mitään; mutta hitto vie — minä en pidä koko tätä lätäkköä, jota Ontarioksi kutsuvat, ihmeellisempänä kuin laivan vesitynnyriä. Katsopas nyt, Mabel; jos sinä tahdot oppia ymmärtämään eron valtameren ja tämän järvenselän välillä, niin minä näytän sen sinulle yhdellä silmäyksellä. Tätä ne nyt sanovat tyyneksi tuntiessaan, että tuuli ei ollenkaan käy, vaikkakin, toden sanoakseni, tyyneys ei ole tällaista, kun tulemme merelle."
"Mutta, eno, eihän nyt käy pieninkään ilmanhenki. En pidä ollenkaan mahdollisena, että lehdet voisivat missään olla liikkumattomampia kuin juuri tällä hetkellä tuossa uinuvassa metsässä."
"Lehdet! Mitä ovat lehdet, lapsi? Merellä ei ole mitään lehtiä. Jos tahdot saada selville, onko tyyneys täydellinen vai ei, niin sytytä kynttilänpätkä ja jos liekki vähänkään lepattaa, silloin ei tuuli ole kuollut. Jos joutuisit sellaiseen tilaan, että olisi hirveän vaikea vetää ilmaa keuhkoihisi hengittäessäsi, silloin voit ilmaa pitää tyynenä. Joskus ihmiset joutuvat sellaiseen tilaan. Katsopas nyt tuota vettä! Se lekottaa kuin maito kiulussa eikä hievahda sinne eikä tänne. Valtameren vesi ei koskaan pysy niin hiljaa, olkoonpa ilma kuinka tyyni tahansa."
"Eikö valtameren vesi pysy hiljaa, eno? Eikö tyynelläkään?"
"Sitä yksinkertaisuutta! Ei, lapsi. Valtameri hengittää, kuten elävä olento, sen rinta nousee ja laskee, kuten runoilijat sanovat, vaikka ei ilmaa ja tuulia olisi olemassakaan. Kukaan ei ole nähnyt meren lepäävän niin hiljaa kuin tuo järvi tuossa, vaan se nousee ja laskee aivan kuin sillä olisi keuhkot."
"Eihän tämä järvikään pysy aivan liikkumattomana, vaan voit huomata, että vesi lipattaa rantakiviä vasten, ja ajoittain voit kuulla sen loiskinnan rannan kallioihin."
"Lörpötystä! Ontarion järvi muistuttaa Atlanttia yhtä paljon kuin likalätäkkö lähdettä. Tuo Jasper kuitenkin on kelpo poika ja vaatii vain vähän opetusta, että hänestä tulisi mies."
"Onko sinusta, eno, Jasper oppimaton?" kysyi Mabel ryhtyen hauskasti järjestelemään hiuksiaan ja saaden siten tekosyyn kääntää kasvonsa toisaalle. "Minusta Jasper Vesikoira näyttää tietävän enemmän kuin useimmat hänen luokkaansa kuuluvat nuoret miehet. Hän on lukenut tosin sangen vähän, sillä kirjoja ei ole runsaasti tässä maailman ääressä, mutta hän on ajatellut paljon — ainakin minun mielestäni — niin nuoreksi mieheksi."
"Hän on oppimaton, kuten luonnollisesti kaikki, jotka ovat liikkuneet vain tällaisilla sisävesillä. Ei, ei, Mabel; me molemmat olemme kiitollisuuden velassa Jasperille ja Haukansilmälle ja minä olen koettanut miettiä, miten parhaiten voisin heitä palvella, sillä kiittämättömyyttä pidän sian viisautena. Syötä sille oma päivällisesi ja se syö sinut itsesi jälkiruoaksi."
"Niin se on, enokulta: meidän tulee tehdä, mitä suinkin voimme ilmaistaksemme kiitollisuuttamme niille molemmille kelpo miehille."
"Puhut, tyttö, kuten oikea äitisi tytär ainakin ja tavalla, joka tuottaa kunniaa Capin perheelle. Nyt minä olen keksinyt keinon, joka tyydyttää molempia puolia, ja niin pian kuin olemme palanneet retkeltämme Tuhatsaarille minun on aika esittää se."
"Rakkahin eno, se on juuri sinun hienotunteisen luonteesi mukaista!
Saanko kysyä, mitä sinä aiot?"
"En näe mitään syytä salata aikomuksiani sinulta, Mabel, vaikk'ei sinun isällesi tarvitse niistä puhua, sillä kersantilla on omat ennakkoluulonsa ja hän kyllä mielellään asettaa esteitä tielle. Ei Jasperista eikä Haukansilmästä voi tulla mitään erikoista täällä, ja siksi aion ehdottaa heille, että vien heidät täältä pois merille. Jasper tottuu mereen parissa viikossa ja kahdentoista kuukauden purjehdus tekee hänestä miehen. Vaikka Haukansilmältä menee enemmän aikaa ja vaikk'ei hänestä ehkä koskaan tule erinomaisen taitavaa, voidaan kuitenkin hänestäkin tehdä jotakin, ainakin erinomainen tähystäjä, sillä hänellä on tavattoman tarkka silmä."
"Eno, luuletko sinä, että ne molemmat suostuvat siihen?" kysyi Mabel hymyillen.
"Luulenko, että he ovat pöllöjä? Kuka järkevä olento tahtoisi vastustaa omaa onneansa? Jos et jätä Jasperia oman onnensa nojaan, niin poika kuolee kerran nelimastoisen kapteenina."
"Ja onko hän siitä sen onnellisempi, eno hyvä? Kuinka paljon parempi on kuolla nelimastoisen kuin kolmimastoisen laivan päällikkönä?"
"Oh, hoh, Mabel! Sinä olet erittäin sopiva lukemaan laivajuttuja hermostuneille naisille, sillä sinä et juuri paljoa tiedä, mitä puhut. Jätä koko asia minulle, niin se varmasti onnistuu mainiosti. Kas, tuoltahan tuleekin Haukansilmä, ja minä voin vihjata, mitä hyväntahtoisia suunnitelmia minulla on häneen nähden. Toivo on hyvä rohkaisija ponnistuksissamme."
Cap lopetti puheensa ja nyökkäsi päätään lähestyvälle metsästäjälle, jonka olento nyt ei ollut yhtä reipas ja vapaa kuin tavallisesti, vaan hänen käytöksessään ilmeni jonkunlaista epäilystä ja arkuutta.
"Eno ja sisarentytär muodostavat suljetun piirin", sanoi Haukansilmä päästyään lähelle näitä kahta, "eikä vieras liene tervetullut seuraan?"
"Te ette olekaan vieras, herra Haukansilmä", vastasi Cap, "eikä kukaan voi olla tervetulleempi kuin te. Hetki sitten puhuimme teistä, ja kun kaksi puhuu poissaolevasta ystävästään, hän voi arvata, mitä he ovat sanoneet."
"Enpä kysy salaisuuksia. Kullakin on vihollisensa; niinpä minullakin vaikk'en luekaan teitä, herra Cap, enkä tätä kaunista Mabel-neitiä niihin. Mingoista en puhu mitään, vaikk'ei heilläkään pitäisi olla syytä vihata minua."
"Olen samaa mieltä, Haukansilmä. On eräs keino, jolla voi päästä yksin mingojenkin vihoista, ja jos haluatte valita sen, ei kukaan ole valmiimpi kuin minä auttamaan teitä neuvoilla ja töillä."
"En toivo, että minulla olisi vihollisia, Suolavesi", vastasi Haukansilmä alkaen hänkin käyttää sitä nimeä, jonka linnassa olevat intiaanit olivat Capille antaneet, "en halua vihata ketään. Olen valmis puolestani unohtamaan vihani mingoihin samoin kuin ranskalaisiinkin, vaikkakin tiedän, että tämä vihollisuus riippuu suuremmasta Voimasta kuin teidän ja minun."
"Nostamalla ankkurinne ja seuraamalla minua merenrannalle, Haukansilmä ystäväni, kun palaamme siltä retkeltä, jolle olemme lupautuneet, pääsette kuulemasta sotahuutoa ja olette turvassa mingojen kuulilta."
"Ja mitä minä tekisin siellä suolaisen veden rannalla? Metsästäisin teidän kaupungeissanne? Seuraisin ihmisten jälkiä, kun ne tulevat ja menevät torille ja väijyisin koiria ja kanoja? Te ette ole minun onneni ystävä, herra Cap, jos te tahdotte johtaa minut täältä metsien varjosta sinne puhdistettavien laivojen päivänpaisteeseen."
"Enhän minä ehdottanutkaan, Haukansilmä, että tahtoisin viedä teidät kaupunkeihin, vaan merelle, jossa ihminen voi vapaasti hengittää. Mabel voi sanoa, että sellainen oli minun suunnitelmani, ennenkuin olin puhunut sanaakaan teille."
"Ja mitä Mabel luulisi seuraavan sellaisesta muutoksesta? Hän tietää, että kullakin on omat lahjansa, joista erilleen pyrkiminen on yhtä turhaa kuin vastustaa Luojan määräyksiä. Minä olen metsästäjä, tiedustelija ja opas, Suolavesi, enkä halua juoksennella maan äärestä toiseen tullakseni joksikin muuksi. Olenko oikeassa, Mabel, vai oletteko niin paljon nainen, että tahtoisitte nähdä ihmisluonteen muuttuvan ihan toiseksi?"
"Minä en toivoisi teidän ollenkaan muuttuvan, Haukansilmä", vastasi Mabel niin rehellisen sydämellisesti ja viehättävän kohteliaasti, että sanat menivät suoraan metsästäjän sydämeen, "ja niin paljon kuin minun enoni ihaileekin merta ja niin paljon hyvää kuin hän sieltä toivookin, minä en kuitenkaan toivoisi, että parhain ja ylevin näiden erämaitten metsästäjä muuttuisi laivanpäälliköksi. Pysykää sinä, mikä olette, kelpo ystäväni, eikä Luojan hyvyys ole täällä teiltä puuttuva."
"Kuulettekos sitä, Suolavesi? Kuuletteko, mitä kersantin tytär sanoo? Ja hän on liian rehellinen, oikeamielinen ja kaunis ajatellakseen muuta kuin mitä sanoo. Niin kauan kuin hän tyytyy minuun sellaisena, kuin olen, minä en tahdo paeta Luojan antamaa tehtävää saadakseni itselleni jotakin muuta. Minä saatan näyttää hyödyttömältä täällä linnassa, mutta päästyämme Tuhatsaarille voimme saada tilaisuuden huomata, mikä Luojan lahja tarkka pyssy joskus on."
"Te tulette siis meidän mukaamme?" kysyi Mabel hymyillen oppaalle niin kohteliaasti ja suloisesti, että tämä olisi heti halulla seurannut häntä vaikka maailman loppuun. "Minä olen koko seurueessa ainoa nainen — lukuunottamatta erästä soturin vaimoa emmekä tunne itseämme vähemmän turvalliseksi sen vuoksi, että te olette mukana puolustamassa meitä."
"Kersantti puolustaisi teitä, Mabel, vaikka te ette olisikaan hänen ainoa kalleutensa. Kukaan ei unohda teitä. Teidän enonne varmaankin pitää tällaisesta purjehdusretkestä, jolloin saa tarkemmin tutustua sisämaan järveen?"
"Teidän sisämaan järvenne ei ole suurenarvoinen, enkä minä siltä ihmeitä odota. Tunnustan kuitenkin, että mielelläni haluaisin tietää retken tarkoituksen, sillä ei tässä tahtoisi olla aivan hyödytön, ja minun lankoni, kersantti, vaikenee kuin muuri. — Tiedätkö sinä, Mabel, mitä se kaikki merkitsee?"
"En niin rahtuakaan, eno. Minä en uskalla kysyä isältä mitään hänen velvollisuuksistaan, sillä hän sanoo, ettei se ole naisten asia. Kaikki, mitä voin sanoa, on, että me purjehdimme heti, kun tuuli sallii ja viivymme sillä matkalla kuukauden."
"Ehkäpä herra Haukansilmä voi edes hieman valaista minua tässä asiassa, sillä matka ilman tarkoitusta ei milloinkaan miellytä vanhaa merimiestä."
"Ei se ole suuri salaisuus, Suolavesi, vaikka siitä on kielletty puhumasta linnassa. Minä en kuitenkaan ole soturi ja voin siis käyttää kieltäni, kuten haluan, vaikk'en toivottavasti käytä sitä turhaan lörpöttelyyn. Kun me nyt kuitenkin matkustamme niin pian ja te molemmat kuulutte retkikuntaan, lienee teidän yhtä hyvä tietää se täällä kuin perilläkin. Luullakseni tiedätte, herra Cap, että on olemassa paikka, jota sanotaan Tuhatsaariksi?"
"Olen kuullut täällä niin sanottavan ja pidän varmana, ettei siellä ole mitään oikeita saaria — sellaisia, joihin me joskus merellä ankkuroimme laivamme ja että tuhannella tarkoitetaan paria kolmea."
"Minun silmäni ovat hyvät ja minä olen usein turhaan koettanut lukea niitä."
"Niinkö, niinkö? Minä olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät ole voineet laskea määrättyä lukua edemmä. Te oikeat maalinnut ette koskaan tiedä omien munienne lukua ja se koskee myöskin järvienne saaria. Kuinka monesti olenkaan nähnyt niemiä, taloja ja kirkkoja, kun matkustajat ovat nähneet vain vettä! Minä en voi ajatella, että joku voisi joutua tällä järvellä sellaiselle paikalle, johon ei maata näkyisi. Koko juttu tuntuu minusta hullulta ja mahdottomalta."
"Te ette tunne tätä järveä, herra Cap, muuten ette puhuisi noin. Ennenkuin olemme päässeet Tuhatsaarille, te saatte toisen käsityksen siitä, mitä ihmeitä luonto on tehnyt näissä erämaissa."
"Minä epäilen sitäkin, voiko koko näillä seuduin löytyä yhtään ainoata oikeata saarta."
"Me näytämme teille satoja — ellei ihan tuhansia ja ainakin niin paljon, ettei silmä voi nähdä eikä kieli lukea kaikkia."
"Uskon vasta sitten kun näen. Mutta kun kaikki käy ympäri, ehkäpä ne ovatkin vain niemiä, kallionkärkiä tai mantereita, vaikka uskallan väittää, että niistä te ette tiedä paljoa — tuskin mitään. Mutta olkootpa saaria tai mitä tahansa; mikä on retken tarkoitus, herra Haukansilmä?"
"Ei suinkaan siitä nyt ole mitään ikävyyttä, vaikkapa sanonkin, mitä tekemään me sinne menemme. Vanhana merimiehenä, herra Cap, tiennette, missä on Frontenacin satama?"
"Kukapa siitä ei olisi kuullut? En tahdo sanoa olleeni itse satamassa, mutta usein olen kulkenut siitä ohi."
"Silloin te helposti pääsette selville paikoista. Nämä suuret järvet, kuten tiedätte, muodostavat yhtenäisen jakson, sillä vesi juoksee järvestä toiseen, kunnes se saapuu Eriehen, joka on yhtä suuri selkä kuin Ontario, tästä länteen. No niin, Erie laskee vetensä pitkin jokea, joka kulkee vuoriston kautta."
"Minä haluaisin tietää, kuinka se sen voi tehdä."
"No se nyt on helppoa, herra Cap", vastasi Haukansilmä nauraen, "kun ottaa huomioon, että vesi juoksee vuorenrinnettä alas. En kai liene sanonut, että se juoksee ylöspäin, joka olisi vasten luontoa. Mutta eihän ole ihme, että vesi juoksee mäkeä alas — varsinkin kun se on suolatonta."
"Eipä ei, mutta te puhutte järvien vedestä, joka juoksee vuorensivusta.
En saanut kiinni järjen päästä, jos nyt järjellä päätä on."
"Kuinka liekin, emme halua siitä väitellä, mutta minkä olen nähnyt, sen olen nähnyt. Päästyään Ontarioon kaikkien näiden järvien vesi laskee mereen jokea myöten ja siinä, missä järvenselkä kapenee, ettei se ole järveä eikä jokea, siinä ovat Tuhatsaaret. No niin, Frontenac on ranskalaisten satama virran alajuoksulla ja kun niillä on varustuksia näiden järvien rannoilla, voivat he Frontenacista lähettää ampuma- y.m. tarpeita kaikkialle ja siten he saattavat villien kanssa harjoittaa kirottuja vehkeitään ja ryöstää kristittyjen päänahkoja."
"Ja voiko meidän läsnäolomme estää heidän hommiansa?" kysyi Mabel jännitettynä.
"Voi tai ei, kuten kohtalo määrää. Lundie, kuten sanotaan tämän linnan komentajaa, on lähettänyt sinne joukko-osaston, joka on muodostanut aseman Tuhatsaarille napatakseen muutamia ranskalaisten lähetyksiä. Me menemme sinne toista kertaa muuttamaan vahtia. Paljoa ei vielä ole voitu tehdä, vaikkakin on saatu siepatuksi pari suurenpuoleista lähetystä intiaanien tavaroita; mutta nyt toi lähetti viime viikolla sieltä tietoja, joiden perusteella majuri luulee vihdoinkin saavansa ne roistot ansaan. Jasper tietää tien, eikä meillä ole mitään hätää, sillä kersantti on viisas ja väijytyksissä aivan erinomainen; niin, hän on sekä viisas että taitava."
"Sitäkö vain?" sanoi Cap halveksien; "valmistuksista päättäen olen luullut, että tässä olisi suurempikin asia kysymyksessä. Eihän vain kukin tahtone paikata omaa pussiansa näillä retkillä?"
"Mitäh!"
"Pidän varmana, että kuningas saa kaiken, mitä nämä soturiosastot väijytysretkillänsä voittavat, kuten te sanotte."
"Siitä minä en mitään tiedä, herra Cap. Minä otan osani lyijynä ja ruutina enkä välitä vähääkään kuninkaasta, jos onnistumme jotakin saamaan. Jos joku ottaa jotakin muuta, en se ole minä, vaikka olisikin aika minunkin alkaa ajatella taloa, tavaroita ja kotia."
Vaikka Haukansilmä ei uskaltanut katsoa Mabeliin nähdessään tämän suoranaisen viittauksen ajateltuun elämänsä muutokseen, hän olisi kuitenkin antanut koko maailman saadakseen tietää, kuunteliko hän ja millainen oli hänen kasvojensa ilme. Mabel tajusi kuitenkin sangen huonosti tätä vihjausta, ja hänen kasvojensa ilme oli aivan tavallinen, kun hän käänsi silmänsä joelle päin, jossa hän Lokin kannella huomasi jotakin eloa.
"Jasper valmistelee kutteriansa matkalle", huomautti opas, jonka katse vaistomaisesti kääntyi samaan suuntaan. "Epäilemättä poika huomaa joitakin tuulen merkkejä ja tahtoo olla heti valmis."
"Kas, nythän meillä on tilaisuus oppia merimiestaitoa", vastasi Cap virnistäen. "Siitä, miten laiva varustetaan lähtöön, voi kokeneen merimiehen tuntea paremmin kuin mistään muusta."
"En tahdo sanoa, ettei Jasper voisi verratessa teidän merimiehiinne jäädä alakynteen", huomautti Haukansilmä, jonka rehellinen luonne ei toisen kerskuntaa selvään tajunnut, "mutta hän on rohkea poika ja kuljettaa kutteriansa niin taitavasti, kuin joku ikinä voi toivoa — ainakin näillä vesillä. Ettehän huomannut häntä perin taitamattomaksi Oswegon koskissa, herra Cap, sillä niissä kuohuissa kulku on joka tapauksessa melkoisen vaivalloista."
Cap myhähti tyytymättömästi eikä vastannut muuta, ja täydellisen hiljaisuuden vallitessa he kaikki tutkivat kutterin liikkeitä tavattomalla mielenkiinnolla, sillä olihan heidän pian uskottava itsensä sen varaan. Ilma oli vielä ihan tyyni, ja välkkyvän järven pinnalla leikkivät ilta-auringon viimeiset säteet. Lokin keula-ankkuri oli heitetty satakunnan kyynärän päähän joen suusta, jossa sille avautui laaja liikkumisala ja jota käytettiin Oswegon satamana. Täydellinen tyyneys teki nyt kaikki liikkeet mahdottomiksi. Ainoakaan purje ei ollut levitetty. Kuitenkin lähti alus airojen avulla heti, kun ankkuri oli nostettu, kevyesti lekottelemaan keskelle jokea kokka vastavirtaan. Sinne päästyä miesten ponnistus lakkasi ja se solui itsestään virransuuta kohden. Kapealla kohdalla se kulki aika vauhdilla ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa se oli sivuuttanut molemmat hietikkoniemet, jotka rajoittivat satamaa selältä päin. Ankkuria ei vieläkään heitetty, vaan alus lipui yhä ulommaksi maasta, kunnes sen tumma runko kohosi järven kiiltävästä pinnasta ainakin neljännespenikulman päässä niistä matalista kallioista, jotka sulkivat itäisen väylän muodostaen jonkunlaisen ulkosataman. Siellä virrankäynti kokonaan loppui, ja alus jäi hiljaa paikalleen.
"Minusta se näyttää hyvin komealta, eno", sanoi Mabel, jonka silmät olivat herkeämättä seuranneet sen vaihtelevia liikkeitä. "Tohdin väittää, että sinä löydät vikoja sen rakenteessa ja sen kuljetuksessa, mutta minusta taitamattomasta ne molemmat ovat täydelliset."
"Oh, hoh! Meneehän se virtaa alas, kuten laiva ainakin. Mutta jos sinä olisit samanlainen vanha pikihousu kuin minä, et tarvitsisi silmälaseja löytääksesi vikoja."
"Tokkohan vain, herra Cap", pisti opas väliin, sillä hän ei voinut kuulla Jasperista mitään epäedullista ilmaisematta eriävää mielipidettään, "minä olen kuullut kokeneitten merimiesten tunnustavan, että Lokki on kerrassaan mainio alus uimaan. Itse minä en ymmärrä mitään sellaisista asioista, mutta kullakin voi olla omat mielipiteensä laivastakin, vaikkapa ne olisivatkin vääriä, ja tarvittaisiin useita todistajia vakuuttamaan minulle, ettei Jasper hoida alustansa mitä parhaimmalla tavalla."
"Enhän minä sanokaan, että laiva on kerrassaan kelvoton, herra
Haukansilmä, mutta siinä on vikoja ja suuria onkin."
"Ja mitä ne ovat, eno? Jos hän ne tietää, on Jasper varmaan iloinen voidessaan korjata ne."
"Mitä ne ovat? Viisikymmentä — ei, sata mitä silmäänpistävintä vikaa."
"Sanokaa ne, herraseni, ja Haukansilmä kertoo ne ystävälleen."
"Sanokaa ne! Ei ole helppoa laskea tähtiä siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä on niin hirveän paljon. Luettelen nyt joitakin niistä. Katsopas nyt, sinä kaunis sisareni tytär, neiti Magneetti, mitä sinä ajattelet tuosta päämastosta? Se on ainakin jalan verran liian kokalla, ja viiri on ruma ja — ja, totta vie — eivätkö päämaston purjenuorat ole tuuliajolla, eikä minua ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka keula-ankkurissa olisi puukela. Virheitä kaikkialla! Ei ainoakaan merimies voisi tarkastella sitä hetkeäkään huomaamatta, että se on yhtä täynnä virheitä kuin palvelija, joka on vaatinut eropassiansa."
"Se voinee olla ihan totta, eno, vaikka suuresti epäilen, tietääkö Jasper niistä. — Minä en usko, Haukansilmä, että hän sietäisi niitä, jos ne kerran olisi näytetty hänelle."
"Antaa Jasperin käyttää kutteriansa, niinkuin hän haluaa, Mabel. Siihen viittaavat hänen lahjansa, ja minä vastaan siitä, ettei kukaan voi opettaa hänelle, kuinka pelastaa Lokki frontenacilaisten ja heidän ystäviensä mingojen käsistä. — Kuka välittää mastoista ja ankkureista niin kauan kuin alus kulkee hyvin ja pystyy kilpailemaan ranskalaisten kanssa? Minä uskallan lähettää Jasperin kilpailemaan kaikkien merimiesten kanssa purjehdustaidossa tällä järvellä, mutta en silti sano, että hän valtamerellä olisi erinomainen, kun hän ei siellä ole kokeillut."
Cap hymyili armollisesti, mutta ei katsonut olevan syytä jatkaa arvosteluansa sen pitemmälle. Nyt juuri alus alkoi liikkua kääntyen, vaikka hitaasti, milloin mihinkin suuntaan. Purjeet oli juuri levitetty ja ne pullistuivat maalle päin, vaikk'ei järvenselällä vielä tuulenviriä näkynyt. Vaikka ilmavirta oli melkein huomaamaton, kevyt Lokki tunsi kuitenkin sen vaikutuksen ja kaarteli hitaasti virtaa poikin ja pitkin. Pian se kääntyi linnalle päin, laski läpi pyörteitten ja saavuttuaan lähelle rantaa se pysähtyi, sillä Jasper oli heittänyt taas ankkurinsa.
"Eipä hullummin tehty", mutisi Cap yksikseen, "ei hullummin, vaikkakin olisi voinut kääntää kokan ulapalle päin eikä päinvastoin; silloin se näyttää hauskemmalta ja näkö myöskin merkitsee jotakin tässä maailmassa."
"Jasper on taitava nuorukainen", virkkoi äkkiä kersantti Dunham laskien kätensä lankonsa kyynärpäälle, "ja me luotamme suuresti hänen taitoonsa retkellämme. Mutta tulkaa nyt kaikki; meillä on vain puolisen tuntia päivää jäljellä mennäksemme veneisiin, jotka ovat valmiit heti, kun me joudumme."
Tämän ilmoituksen tapahduttua seurue hajosi ja kukin meni kokoilemaan viimeisiä komppeitansa matkaa varten. Muutamat rummun iskut antoivat sotureille merkin, ja samana hetkenä kaikki olivat liikkeellä.
XIII LUKU.
"Nyt peikot väärin hälyyttää ja menninkäiset kokoon saa. Yönusvat järjen sumentaa ja keijuin tantereen' on maa."
Catton.
Näin pienen joukon laivaankuljetus ei tuottanut suurta vaivaa eikä ajan hukkaa. Kersantti Dunhamin huostaan uskottuun joukkoon kuului vain kymmenkunta soturia ja kaksi aliupseeria, vaikka pian tuli yleisesti tunnetuksi, että myöskin herra Muir aikoi lähteä matkaan. Majoitusmestari lähti kuitenkin vapaaehtoisena, vaikkakin oli keksitty joku näennäinen syy, joka oikeastaan salasi hänen matkansa, kuten hän päällikkönsä kanssa oli sopinut. Näihin on vielä lisättävä Haukansilmä ja Cap sekä Jasper miehineen, joista yksi oli poikanen. Koko joukon muodosti siis parisenkymmentä miestä ja nelitoistavuotias poika. Mabel ja erään sotilaan vaimo olivat ainoat naiset.
Kersantti Dunham määräsi joukkonsa suureen veneeseen ja palasi sitten saamaan viimeisiä määräyksiä ja katsomaan, että hänen lankonsa ja tyttärensä pääsivät hyvin matkaan. Neuvottuaan Capille veneen, jota hän ja Mabel saisivat käyttää, hän asteli mäkirinnettä vallille, jossa hänellä ja Lundiella oli viimeinen neuvottelu.
Oli melkein pimeä, kun Mabel huomasi olevansa veneessä, joka vei hänet laivalle. Järvi oli ihan rasvatyyni eikä siis katsottu tarpeelliseksi lastata veneitä sataman suojassa, vaan astuttiin niihin niemen kärjessä. Kun vene lähti maasta, ei Mabel voinut ymmärtää, että hän oli joutunut tälle suurelle selälle, sillä vene ei ollenkaan keinunut, kuten tavallisesti retkelle lähtiessä. Vain tusina aironvetoja, ja veneet pääsivät kutterin sivulle.
Jasper oli valmiina ottamassa vastaan matkustajansa, ja kun Lokin kansi oli vain pari kolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella, sai hän vaikeudetta naiset kannelle. Heti kun he olivat sinne päässeet, hän osoitti Mabelille ja hänen seuralaiselleen paikan, joka oli varattu heille asunnoksi. Pienessä aluksessa oli neljä asuntoa kannen alla, koska se oli nimenomaan varustettu kuljettamaan upseereja ja miehistöä sekä heidän vaimojaan ja lapsiansa. Arvokkain oli perähytti, jossa oli neljä sijaa ja pieniä ikkunoita ilmansaantia ja valoa varten. Tämä annettiin poikkeuksetta aina naisille, jos yksikään oli mukana, ja kun Mabel toverinsa kanssa oli kahden, heillä oli sangen mukava asunto. Keskushytti oli suurempi ja siihen tuli valo katosta. Se oli nyt määrätty majoitusmestarille, kersantille, Capille ja Jasperille — kun taas Haukansilmä sai vapaasti olla koko laivassa, missä vain halusi, lukuunottamatta naisten osastoa. Korpraalit ja soturit saivat paikan alhaalla olevassa suuressa hytissä, jossa heille oli yhteinen lava, kun taas laivaväki oli sijoitettu keulakannelle, kuten tavallista. Vaikk'ei laiva kantanut enempää kuin viitisenkymmentä tonnia, tämä miehistö upseereineen ja tavaroineen otti niin pienen tilan, että siellä oli oikein mukava kulkea ja hätätilassa olisi voitu kuljettaa kolmestikin tämä määrä.
Niin pian kuin Mabel oli ottanut paikan ja hieman silmäillyt ympärilleen tässä oikein kodikkaassa hytissä tuntien samalla, että Jasper oli tehnyt kaikkensa saadakseen sen miellyttämään häntä, hän lähti uudestaan kannelle. Siellä olivat juuri kaikki liikkeessä: miehet kulkivat edestakaisin kantaen reppujansa ja muita tavaroitansa. Mutta tapa ja tottumus sai pian kaikki järjestykseen ja laivalla vallitsi täydellinen hiljaisuus, sillä jokainen ymmärsi tulevan retken vaarat eikä varomattomuudellansa tahtonut niitä lisätä.
Hämärä verhosi nyt koko seudun tummaan vaippaansa. Maa muodosti epäselvän synkän juovan, josta korkeimpien puitten latvat saattoi joskus hämärästi erottaa, kun pilvet hajosivat ja päästivät valoa hieman runsaammin alas sinitaivaan niukoista lähteistä. Pian kuitenkin tuikahti tähti toisensa perästä tervehtien lempeällä, hiljaisella valollansa maan asukkaita ja tuoden tullessaan sen rauhan, jota yksin yö voi tarjota. Tämä näky oli sekä tyynnyttävä että ihastuttava, ja Mabel, joka oli istahtanut peräkannelle, tunsi voimakkaana kummankin. Haukansilmä seisoi siinä lähellä nojaten, kuten tavallista, pitkään pyssyynsä, ja Mabel kuvitteli, että pimenevän yön rauhallisina hetkinä hän saisi lukea selvemmin oppaan ajatuksia kuin päivän ankarassa hälyssä.
"Teille, Haukansilmä, eivät suinkaan tällaiset retket ole uusia", hän sanoi, "vaikka olen hämmästynyt huomatessani, miten hiljaisilta ja miettiviltä kaikki miehet näyttävät."
"Sen me opimme käydessämme sotaa intiaaneja vastaan. Teidän soturinne puhuvat paljon ja tekevät yleensä vähän, mutta soturit, jotka kohtaavat usein mingoja, oppivat ymmärtämään viisaan kielen arvon. Äänetön armeija metsissä on kaksinverroin voimakas ja äänekäs kaksin verroin heikko. Jos kieli tekisi sotureja, saisivat useimmiten intiaanimuijat voiton taisteluissa."
"Mutta eihän täällä ole armeijaa emmekä ole edes metsässä. Ei suinkaan
Lokissa tarvitse pelätä mingoja."
"Mingolta ei ole yksikään turvassa, ellei ymmärrä hänen perinnäistä luonnettaan, ja toimissaan täytyy aina poikkeuksetta ottaa se huomioon. Kysykääpä Jasperilta, kuinka hän on päässyt juuri tämän laivan päälliköksi."
"Ja kuinka hän pääsi siihen?" kysyi Mabel niin vakavasti ja innokkaasti, että se ihastutti hänen yksinkertaista ja rehellistä toveriansa, joka ei koskaan tuntenut suurempaa iloa kuin saadessaan tilaisuuden kertoa ystävänsä erinomaisista ominaisuuksista. "Se on kunniakasta hänelle, että hän on päässyt siihen asemaan jo niin nuorena."
"Niin onkin; mutta hän ansaitsee sen ja enemmänkin. Fregattikaan ei olisi ollut liian suuri palkkio sellaisesta rohkeudesta ja kylmäverisyydestä, jota ei kukaan milloinkaan ennen eikä jälkeen ole osoittanut."
"Mutta Jasper — te ette ole vielä kertonut minulle, kuinka hän pääsi tuon laivan päälliköksi."
"Se on pitkä juttu, jonka teidän isänne, kersantti, voi kertoa teille, Mabel, paremmin kuin minä, sillä hän oli läsnä, kun minä taas olin kaukaisella vakoiluretkellä. Jasper ei kerro sitä hyvin, sen myönnän —; olen kuullut kysyttävän siitä häneltä, mutta hän ei ole osannut sitä kertoa paljon mitenkään, vaikka kaikki tietävät, että se oli erinomainen yritys. Lokki oli ihan joutua ranskalaisten ja mingojen käsiin, kun Jasper pelasti sen tavalla, joka vaati terävää kekseliäisyyttä ja tavatonta rohkeutta. Kersantti kertoo teille sen paremmin kuin minä, jos viitsitte häneltä kysyä, kun ei ole muuta parempaa."
Mabel päätti pyytää isäänsä kertomaan tämän jutun vielä tänä yönä, sillä mikään ei kiihoittanut hänen mielikuvitustaan enemmän kuin saada kuulla kehuttavan miestä, joka kykeni huonosti kertomaan omista sankaritöistänsä.
"Jääkö Lokki meidän luoksemme, kun pääsemme saaristoon?" hän kysyi hieman arveltuaan, sopisiko hänen kysyä tätä, "vai jäämmekö me sinne oman onnemme nojaan?"
"Tuskin vain koko ajaksi. Jasper ei usein pidä kutteriansa toimettomana, jos sillä voi jotakin tehdä, ja voimme uskoa, että hän tehokkaasti ottaa osaa toimintaan. Minun lahjani ja taitoni eivät ulotu niin pitkälle vesille eikä laivoihin, lukuunottamatta virtoja ja putouksia ja kanotteja, joita luulen jossakin määrin ymmärtäväni. Minä en ollenkaan epäile, että Jasperin johdolla matka mainiosti onnistuu, sillä hän löytää uran Ontariolla yhtä helposti kuin delawarelainen maalla."
"Ja meidän oma delawarelainen, Haukansilmä — Suuri Käärme — miksi hän ei ole tänä yönä meidän mukanamme?"
"Kysymyksenne olisi ollut luonnollisempi, jos se olisi kuulunut: miksi te olette täällä, Haukansilmä? Käärme on omalla paikallaan, kun taas minä en ole. Hän on parin kolmen toverin kanssa tiedustelumatkalla tutkien rannikoita ja yhtyy meihin saaristossa kertoen kaikki, mitä on saanut selville. Kersantti on liian hyvä soturi unohtaakseen varovaisuustoimenpiteet, kun hän valmistuu otteluun vihollisen kanssa. Tuhatkertainen vahinko on, ettei kersantti ole syntynyt kenraaliksi, kuten monet niistä englantilaisista, jotka tulevat tänne, sillä minusta tuntuu varmalta, etteivät ranskalaiset viipyisi Canadassa viikkoa kauemmin, jos hän voisi tehdä oman mielensä mukaan."
"Joudummekohan me kosketuksiin vihollisen kanssa?" kysyi Mabel hymyillen ja tuntien ensi kertaa epäilystä, että ehkä on jotakin pelonkin syytä tällä matkalla. "Juodummekohan oikein suoranaiseen taisteluun?"
"Vaikkapa joudummekin, Mabel, meillä on miehiä kyllin valmiina suojelemaan teitä kaikista ikävyyksistä. Sitäpaitsi te olette soturin tytär, ja me kaikki tiedämme, että te olette rohkea. Älkää antako taistelun pelon karkoittaa unta kauneista silmistänne."
"Minä tunnen itseni rohkeammaksi täällä metsissä kuin milloinkaan ennen kaupunkien juorukellojen joukossa, vaikka olenkin aina koettanut muistaa, mitä olen isälleni velkaa."
"Niin, te olette samanlainen kuin äitinne ennen teitä. 'Te huomaatte, että Mabel on äitinsä kaltainen, ei kirkuja eikä arka, joka tuottaa miehelle vastuksissa harmia, vaan tyttö, joka rohkaisee toveriansa ja auttaa häntä pitämään toivonsa vireillä pahojen päivien tullen', sanoi kersantti minulle, ennenkuin minä olin saanut silmätä suloisiin kasvoihinne, niin hän sanoi."
"Ja mitä varten hän puhui teille siitä, Haukansilmä?" kysyi tyttö hieman vakavasti. "Ehkä hän kuvitteli, että te pidätte enemmän minusta, jos en ole niin tyhmä lammas kuin niin monet sukupuolestani haluavat näyttää olevansa."
Petos, ellei se tapahtunut vihollisen kustannuksella taistelukentällä — niin, vieläpä ajatusten salaaminenkin — oli niin perin vieras Haukansilmän todelliselle luonteelle, että hän melkoisesti hämmästyi tästä viattomasta kysymyksestä. Pelastuakseen pulasta hän valitsi keskitien, ei kertonut sitä, mitä ei pitänyt tarpeellisena, mutta ei myöskään täydellisesti salannut totuutta.
"Teidän tulee muistaa, Mabel", hän sanoi, "että me olemme kersantin kanssa vanhat ystävät ja olemme käyneet rinnan — tai ellei sananmukaan rinnan, niin ainakin niin lähekkäin kuin on mahdollista vakoilijain ja teidän isänne miehineen, kuten kuninkaan soturien sopii — moneen veriseen otteluun. Taistelijain tapana on unohtaa koko juttu heti, kun pyssyt ovat lakanneet paukkumasta ja öisin nuotiomme ääressä tai marssiessamme me puhumme kaikesta, mitä rakastamme, kuten te nuoret naiset unelmistanne ja toiveistanne, jolloin te nauratte toistenne päähänpistoille. Nyt oli ihan luonnollista, että kersantti omatessaan teidänlaisenne tyttären, rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta ja halusi myöskin puhua hänestä enemmän kuin mistään muusta; kun taas minä, jolla ei ollut tytärtä, ei siskoa, ei äitiä, ei ystäviä eikä sukulaisia, ei ketään muuta kuin delawarelaiset, joita voin rakastaa, luonnollisesti kuuntelin mielelläni ja opin rakastamaan teitä, Mabel, ennenkuin milloinkaan olin nähnyt teitä — niin minä tein — puhellessani teistä niin paljon."
"Ja nyt te olette nähnyt minut", vastasi hymyilevä tyttö, jonka teeskentelemätön ja luonnollinen olento niin selvästi ilmaisi, kuinka vähän hän ajatteli muuta kuin isällistä tai veljellistä kohteliaisuutta tässä puheessa, "nyt te varmaankin alatte huomata, kuinka hullua on solmia ystävyyttä ihmisten kanssa, joista ei tiedä mitään muuten kuin kuulopuheista."
"Ei se ollut ystävyyttä — ei se ole ystävyyttä, mitä minä teihin nähden tunnen, Mabel. Minä olen delawarelaisten ystävä ja olen ollut sellainen poikuusvuosista asti, mutta minun tunteeni niihin tai parhaimpaankaan niistä eivät ole samat kuin kersantti minussa herätti teihin ja miksi ne ovat muodostuneet sen jälkeen kuin olen oppinut paremmin teitä tuntemaan. Usein olen tuntenut, ettei ole terveellistä, jos mies, jolla on miehekäs kutsumus, kuten oppaalla, vakoojalla tai soturilla, solmii ystävyysliittoja naisten — varsinkin nuorten naisten kanssa — sillä minun mielestäni rakkauden arvo vähenee, kun se johtaa miehen tunteet ja ajatukset pois luonnollisista tehtävistä, jotka hän lahjojensa mukaan on osaksensa saanut."
"Ette suinkaan tarkoita, Haukansilmä, että ystävyyssuhde tyttöön, kuten minuun, tekisi teidät vähemmän rohkeaksi tai haluttomammaksi kohtaamaan ranskalaisia, kuin olitte ennen?"
"Ei sitä, ei sitä. Joutuessani teidän kanssanne hätään, minä tuntisin saavani hullun rohkeuden. Mutta ennenkuin tunsin teidät, minä mielelläni ajattelin vakoilua, marsseja, vaanimista, taistelua ja muita seikkailuja, mutta nyt minä vähät välitän niistä. Nyt minä ajattelen pirttejä, joissa voi viettää keskustellen iltoja takan ääressä, eikä muistu mieleen verenvuodatus ja tora, ja nuoria naisia, heidän nauruaan ja suloista, pehmeätä ääntänsä, heidän kauneuttansa ja ihastuttavia tapojansa. Minä joskus sanon kersantille, että hän ja hänen tyttärensä valloittavat vielä kerran parhaan ja kokeneimman vakoojan koko rajaseudulla."
"Eivät suinkaan, Haukansilmä; he koettavat säilyttää hänet juuri sellaisena. Ette tunne meitä, jos luulette, että toivomme teidän muuttuvan joksikin muuksi kuin nyt olette. Pysykää rehellisenä, suorana, tunnollisena, pelottomana, miellyttävänä ja luotettavana oppaana, eikä minun kallis isäni enkä minä itse ajattele teistä koskaan toisin kuin nyt."
Oli liian pimeä, että Mabel olisi voinut huomata kuulijansa kasvojen ilmeitä, vaikka hänen suloiset kasvonsa olivat kääntyneet sinnepäin, kun hän kohteliaasti ja varmasti puhui ilmaisten siten, että hänen ajatuksensa oli selvä ja sanansa rehelliset. On kyllä totta, että hänen kasvonsa punoittivat, mutta tunne oli tosi ja vakava, eikä hermo värähdellyt, käsi vavissut eikä sydän kiivaammin sykkinyt. Lyhyesti: hänen tapansa ja esiintymisensä ilmaisivat kohteliaan rehellisen tytön, joka julisti hyväntahtoisuuttaan ja kiitollisuuttaan toisen sukupuolen jäsenelle hänen monista palveluksistaan ja ansioistaan ilman sitä mielenliikutusta, joka välittömästi tulkitsee taipumuksen hellempien tunteitten ilmaisuun.
Haukansilmä oli kuitenkin liian kokematon voidakseen arvostella tämänluontoisia asioita ja hänen nöyrä luontonsa ihastui niistä suorista ja lupaavista sanoista, jotka oli juuri kuullut. Voimatta — vaikk'ei tahtomatta — sanoa sen enempää hän asteli pois ja seisoi pyssyynsä nojaten ja tähtiin katsellen runsaasti kymmenen minuuttia ehdottoman hiljaisuuden vallitessa hänen ympärillään.
Täll'aikaa keskustelivat myöskin kersantti ja Lundie vallilla, johon heidät jätimme.
"Ovatko miesten tavarat reilassa?" kysyi Lundie heitettyään silmäyksen kersantin tuomaan luetteloon, jota hän ei pimeän tähden kuitenkaan voinut lukea.
"Ovat, herra majuri, mitään ei puutu."
"Myöskin ampumatarpeet ja aseet?"
"Kaikki on kunnossa, majuri Duncan, ja valmiina palvelukseen."
"Te valitsitte ne miehet, jotka minä määräsin, Dunham?"
"Poikkeuksetta, herra. Parempia miehiä ei rykmentistä löydy."
"Te tarvitsette meidän parhaat miehemme, kersantti. Tämä yritys on nyt tehty kolmesti — joka kerta vänrikkien johdolla, ja he ovat aina luvanneet minulle onnistuvansa ja kuitenkin yhtä usein erehtyneet. Niin paljon huolen ja vaivan jälkeen en tahtoisi ihan turhan vuoksi luopua koko yrityksestä; mutta tämä on joka tapauksessa viimeinen kerta ja onnistuminen lopultakin riippuu teistä ja Haukansilmästä."
"Te voitte luottaa meihin molempiin, majuri Duncan. Velvollisuus, jonka olette meille antanut, ei mene yli meidän kokemuksemme ja ymmärryksemme, ja luulisin, että voimme tehdä sen hyvin. Tiedän, ettei Haukansilmä jätä toivomisen varaa."
"Häneen voi kyllä täydelleen luottaa. Hän on aivan erikoinen mies, joka kauan epäilytti minua, mutta nyt, kun minä ymmärrän häntä, hän on saavuttanut minun kunnioitukseni ja luottamukseni yhtä täydellisesti kuin joku hänen majesteettinsa kenraaleista."
"Olen toivonut, että te voisitte ajatella hänen aiottua avioliittoansa
Mabelin kanssa soveliaana ja arvokkaana molemmin puolin."
"Sen kyllä aika näyttää, kersantti", vastasi Lundie hymyillen — vaikka tässäkin hämärä peitti ilmeitten hienoimmat vivahteet; "yksi nainen on joskus vaikeampi hallita kuin kokonainen rykmentti miehiä. Tehän tiedätte, että teidän toinen vävyehdokkaanne tulee mukaan, ja minä luotan, että te annatte hänelle vapaan kilpailuvallan koettaa voittaa tyttärenne suosion."
"Ellei kunnioitus hänen asemaansa kohtaan kehoittaisi minua siihen, olisi teidän korkeutenne toivo määräävä."
"Kiitän teitä, kersantti. Me olemme paljon palvelleet toisiamme, ja osaamme antaa toisillemme arvon, niin erilaisissa asemissa kuin olemmekin. Ymmärtäkää tässä minua oikein. En pyydä Davy Muirille muuta kuin vapaan taistelukentän, ei mitään etuoikeuksia. Rakkaudessa ja sodassa kukin saa nauttia omista voitoistaan. Oletteko varma siitä, että annokset on oikein laskettu?"
"Minä vastaan siitä, majuri Duncan; mutta elleivät ne riittäisi, voimme luottaa sellaisiin metsästäjiin kuin Haukansilmä ja Suuri Käärme ovat."
"Se ei ikinä käy, Dunham", keskeytti majuri jyrkästi, "tuo puhe on teidän amerikkalaisen syntyperänne ja tapojenne mukaista. Oikea soturi ei koskaan luota muuhun kuin mitä hän omista varastoistaan saa; ja minä pyydän, etteivät minun rykmenttini osastot anna esimerkkiä toisenlaiseen menettelyyn."
"Teidän tarvitsee vain käskeä, majuri Duncan, saadaksenne tahtonne täytetyksi; mutta jos minä uskallan vapaasti sanoa, herra —"
"Puhukaa empimättä, kersantti, te puhutte ystävälle."
"Usein on tehnyt mieleni sanoa, että skotlantilaiset soturit pitävät hirvestä ja linnusta aivan yhtä paljon kuin sianlihasta silloin, kun niitä on vaikea saada."
"Voitte olla ihan oikeassa; mutta pitämisellä ja pitämättä jättämisellä ei ole mitään tekemistä sääntöjen määräysten kanssa. Armeija ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin omiin varastoihinsa. Siirtomaitten säännöttömät tavat ovat jo vaikuttaneet liian paljon kuninkaan palvelijoihin voidaksemme jatkaa pitemmälle."
"Kenraali Bruddock, teidän korkeutenne, oli suositellut samaa eversti
Washingtonille."
"Mitä minä Washingtonista! Te siirtomaalaiset, mies, puolustatte toisianne aivan kuin olisitte vannoutuneet liittoon."
"Minä en usko, että hänen majesteetillaan on uskollisempia alamaisia kuin amerikkalaiset, teidän korkeutenne."
"Siinäkin, Dunham, luullakseni olette oikeassa, ja olen ehkä ollut liian kiivas. Teitä, kersantti, minä en oikeastaan pidäkään siirtomaalaisena, sillä vaikka olettekin syntynyt Amerikassa, ei parempi sotilas ole milloinkaan muskettia olallaan kantanut."
"Ja eversti Washington, teidän korkeutenne?"
"No niin! — Eversti Washington voi myöskin olla hyödyllinen alamainen.
Hän on amerikalainen sankari ja minä voin antaa hänelle kaiken
tunnustukseni, mitä haluatte. Te ette ollenkaan epäile Jasper
Vesikoiraa?"
"Poika on koeteltu, herra, ja havaittu, että hän tekee kaikki, mitä häneltä suinkin voi odottaa."
"Hänellä on ranskalainen nimi ja hän on viettänyt suuren osan poikavuosistansa ranskalaisissa siirtomaissa. Onko hänellä ranskalaista verta suonissaan, kersantti?"
"Ei tippaakaan, teidän korkeutenne. Jasperin isä oli minun vanha toverini ja hänen äitinsä kuului juuri tämän maakunnan uskollisiin ja kunnioitettuihin perheisiin."
"Kuinka hän sitten joutui ranskalaisten seuraan? ja hänen nimensä? Hän puhuu canadalaisten kieltäkin, olin huomannut."
"Sen voi helposti selittää, majuri Duncan. Jäätyään orvoksi poika joutui erään merimiehen kasvatiksi ja tottui jo lapsesta elämään vedessä kuin sorsa. Teidän korkeutenne tietää, ettei Ontarion rannalla ole varsinaisia satamapaikkoja ja niin hän joutui viettämään suurimman osan ajastaan järven toisella puolella, jonne myöskin ranskalaiset ovat aluksineen tulleet jo viidenkymmenen vuoden aikana. Hän oppi puhumaan heidän kieltänsä — välttämättömyyden pakosta tietysti — ja sai nimensä intiaaneilta tai canadalaisilta, jotka mielellään käyttävät työtä ja luonnetta kuvaavia nimiä."
"Ranskalainen laivuri on kuitenkin minun mielestäni huono opettaja englantilaiselle merimiehelle."
"Pyydän anteeksi, herra; Jasper Vesikoiraa on opettanut ja kasvattanut oikea englantilainen merimies — mies, joka on purjehtinut kuninkaan laivoissa ja jota voidaan sanoa puhdasveriseksi. Poika on syntynyt siirtomaissa, se voidaan hänestä sanoa, mutta toivoakseni hän ei sen vuoksi ole ammattiinsa kelvoton, majuri Duncan."
"Ehkei, kersantti — ehkäpä ei; mutta se ei häntä myöskään paranna. Tämä Jasper käyttäytyi hyvin silloin, kun minä annoin hänelle Lokin päällikkyyden. Ei yksikään nuorukainen olisi voinut menetellä uskollisemmin eikä paremmin."
"Eikä urhoollisemmin, majuri Duncan. Minä olen pahoillani, herra, että huomaan teidän epäilevän Jasperin uskollisuutta."
"Se on soturin velvollisuus, kun hänelle on uskottu tällaisen kaukaisen, tärkeän paikan vartio, Dunham, eikä hän saa milloinkaan unohtaa valppauttaan. Meillä on kaksi huomattavinta vihollista, mitkä maailmassa milloinkaan ovat konnankoukkujaan harjoittaneet — intiaanit ja ranskalaiset — eikä saa jättää huomioonottamatta mitään, mikä voi estää heidän vehkeitänsä."
"Minä toivon, että teidän korkeutenne voi uskoa minulle ne syyt, jotka ovat tämän epäluulon aiheuttaneet, koska kerran on uskonut minulle myöskin tämän retkikunnan päällikkyyden."
"En sen vuoksi, että epäilisin teitä, Dunham, epäröi ilmaistessani kaikkea, mitä olen onnistunut saamaan tietää, vaan minusta on sangen vastenmielistä levittää pahaa juttua miehestä, jota olen tähän asti pitänyt suuressa arvossa. Teidän täytyy ajatella hyvää Haukansilmästä, muuten te ette tahtoisi antaa hänelle tytärtänne."
"Haukansilmän rehellisyydestä minä panen pääni pantiksi, herra", vastasi kersantti lämpimästi ja ylpeydellä, joka voimakkaasti vaikutti hänen päällikköönsä. "Sellainen mies ei osaa olla petollinen."
"Uskon, että olette oikeassa, Dunham; ja tämä viimeinen lausunto on karkoittanut kaikki minun vanhat epäilykseni. Olen saanut nimettömän kirjeen, jossa minua neuvotaan olemaan varuillani Jasper Westernin eli Jasper Vesikoiran suhteen, kuten sanotaan, sillä vihollinen olisi muka ostanut hänet, ja minulle luvataan lähitulevaisuudessa tarkempia tietoja."
"Kirjeet ilman allekirjoitusta eivät ansaitse sodassa suurta arvoa."
"Entäs rauhassa, Dunham? Kukaan ei voi tavallisissa oloissa antaa nimettömälle kirjeelle vähemmän arvoa kuin minä: se todistaa raukkamaisuutta, ilkeyttä ja matalamielisyyttä ja sitä voi pitää kavaluuden merkkinä yhtä paljon kuin minä muuna tahansa. Mutta sodassa on asia hieman toinen. Sitäpaitsi on minulle ilmoitettu monenlaisia epäilyttäviä merkkejä."
"Ovatko ne sellaisia, jotka voitte käskyläisellenne ilmoittaa, teidän korkeutenne?"
"Ovat kyllä. Yksi näyttää yhtä varmalta kuin te itse Dunham. On sanottu esimerkiksi, että teidän kaunis tyttärenne tovereineen pelastui irokeesien kynsistä vain sen vuoksi, että Jasper pääsisi parempiin kirjoihin minun silmissäni. Minulle on huomautettu, että frontenacilaiset haluavat vallata Lokin silloin, kun se kuljettaa kersantti Dunhamia miehistöineen, sekä katkaista mielisuunnitelmamme mieluummin kuin saada jonkun tytön ja hänen enonsa päänahan."
"Minä ymmärrän tämän viittauksen, mutta en anna sille mitään arvoa. Jos Jasperissa on vilppiä, niin Haukansilmä on petollinen, mutta minä voisin yhtä helposti epäillä teidän korkeuttanne kuin viimeksimainittua."
"Siltä se voi tuntua, kersantti — siltä se todellakin tuntuu. Mutta Jasper nyt kuitenkaan ei ole Haukansilmä, ja tunnustan, Dunham, että luottaisin häneen enemmän, ellei hän puhuisi ranskaa."
"Ei se ole suositus minunkaan mielestäni, sen vakuutan teidän korkeudellenne. Mutta poikahan oppi sen pakosta ja — luvallanne — häntä ei pitäisi sen vuoksi liian pikaisesti tuomita."
"Se on kirottua kieltä eikä milloinkaan tuota kenellekään mitään hyvää — vielä vähemmän jollekin brittiläisille, vaikka otaksun, että ranskalaistenkin pitää käyttää keskustellessaan jotakin kieltä. Luottaisin paljon enemmän Jasperiin, ellei hän tietäisi mitään heidän kielestään. Tämä kirje vaivaa minua, ja jos minä voisin luovuttaa kutterin kuljetuksen jollekin toiselle, minä keksisin jonkun syyn pidättääkseni hänet täällä. Olen puhunut teille langostanne; hänhän tulee mukaanne ja on merimies?"
"Oikea merimies, teidän korkeutenne, ja hänellä on omat ennakkoluulonsa suolattomasta vedestä. Epäilen, haluaisiko hän panna taitoansa koetukselle tällaisella järvellä, ja olen varma, ettei hän löytäisi asemaamme."
"Jälkimmäinen on epäilemättä totta eikä hän tunne kylliksi hyvin tätä omituista järveä voidakseen palvella siellä. Pitäkää siis valppautenne kaksin verroin vireillä. Minä annan teille täyden vallan. Jos huomaatte Jasperissa jotakin petollista, vangitkaa hänet heti paikalla."
"Ollen kruunun palveluksessa, teidän korkeutenne, hänen on alistuttava sotalakien tuomittavaksi."
"Niin on. Kurittakaa häntä ja lähettäkää sitten tänne hänen omalla kutterillansa. Teidän lankonne varmaankin osaa takaisin samaa tietä, kun pitää mennessään silmänsä auki."
"En ollenkaan epäile, majuri Duncan, ettemme kaikki osaisi takaisin, jos Jasperin ennenaikainen paluu tekisi sen välttämättömäksi, vaikka luulen uskaltavani panna pääni hänen uskollisuudestansa pantiksi."
"Minua miellyttää teidän luottamuksenne — se puhuu hyvää pojan puolesta. Mutta tämä kirottu kirje — siinä on niin paljon totuudenmukaisuutta; ei, siinä on paljon totta muihin asioihin nähden."
"Minä luulin teidän korkeutenne sanoneen, että allekirjoitus puuttui — suurin seikka, joka voisi ilmaista rehellisen lähettäjän."
"Ihan oikein. Dunham; ei muu kuin raukka ja lisäksi suuri pelkuriraukka voisi lähettää yksityisessä elämässä nimetöntä kirjettä. Sodassa on kuitenkin toista. Käsiala on väärennettyä ja koko juoni on taitavasti keksitty."
"Sota suvaitsee sellaisia alhaisia keinoja, herra, kuin väijytyksiä, yllätyksiä, valehyökkäyksiä, vieläpä vakoojiakin, mutta se kaikki on sittenkin toista kuin nimetön kirje."
"Minä olen nähnyt monia kummallisia tapauksia ja omituisia ihmisiä elämäni aikana. Mutta hyvästi nyt, kersantti; minä en saa pidättää teitä kauemmin, olkaa varuillanne ja pitäkää silmänne auki. Muir luultavasti palaa sangen pian. Jos te nyt tällä uhkarohkealla retkellänne täydellisesti onnistutte, niin minä olen tekevä kaiken voitavani, kun tulee täytettäväksi joku virka, jota monien ansioittenne perusteella voitte itsellenne toivoa."
"Nöyrä kiitos, teidän korkeutenne", vastasi kersantti tyynesti, sillä kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli turhaan koettanut saada tunnustusta ansioilleen, "ja toivon, etten koskaan häpäise tehtävääni, olkoon se mikä tahansa. Minä olen se, miksi luonto ja Luoja ovat minut tehneet ja toivon voivani olla tyytyväinen."
"Ette kai ole unohtanut haupitsia?"
"Jasper otti sen laivaan tänä aamuna, herra."
"Olkaa varovainen älkääkä luottako täydellisesti siihen mieheen. Uskokaa asia heti Haukansilmälle, hänen tarkka silmänsä keksii kyllä jokaisen lurjuksen, joka kiertelee vehkeilleen. Hänen vaatimaton rehellisyytensä pakottaa hänet ilmaisemaan kaikki, mitä hän saa selville. Häneen täytyy voida luottaa."
"Hänestä minä vastaan päälläni tai asemallani rykmentissä. Minä olen nähnyt häntä koeteltavan liian usein epäilläkseni häntä."
"Kaikista inhoittavista tunteista pahin, Dunham, on epäluulo, joka on herännyt ennen täydellisesti uskottua miestä kohtaan. Olette kai huolehtinut, että piikiveä tulee mukaan?"
"Kukaan kersantti ei milloinkaan unohda sellaisia asioita, teidän korkeutenne."
"Hyvä, antakaa minulle sitten kätenne, Dunham. Jumala olkoon kanssanne ja antakoon aikeenne onnistua! Muir palaa pian. Antakaa hänen matkalla seurustella tyttärenne kanssa, sillä se ratkaisee tämän asian ainaiseksi. Kuka hyvänsä palaisi iloisena sellaisessa seurassa kuin Mabel, eikö sitten joku iloton leski, jolla ei ole rakastettavana muita kuin hän itse — ja päälle päätteeksi sellainen itse kuin Davy!"
"Toivon, herra, että tyttäreni tekee järkevän päätöksen ja että hänen päätöksensä on jo vakaantunut Haukansilmän hyväksi. Eikä ratkaisun pitäisi olla vaikeatakaan, sillä tottelemattomuus johtaa aina kapinaan."
"Tarkastakaa kaikki ampumatarpeet ja koettakaa heti, kun pääsette perille; kosteus matkalla voi turmella ruudin. Ja nyt vielä kerran hyvästi, kersantti. Pitäkää Jasperia silmällä ja neuvotelkaa Muirin kanssa, jos vaikeuksia ilmestyisi. Odotan teidän palaavan voittajana kuukauden päästä tästä päivästä."
"Jumala siunatkoon teitä, majuri! Jos minulle jotakin tapahtuisi, niin pyydän teitä puoltamaan vanhan soturin kunniaa."
"Luottakaa minuun, Dunham; te saatte luottaa ystävään. Olkaa varuillanne. Te joudutte suorastaan leijonan kitaan; ih! eikä edes leijonan, vaan inhoittavan tiikerin, joka lakkaamatta vaanii. Tarkastakaa aamulla pii ja ampumatarpeet; ja nyt hyvästi, Dunham, hyvästi!"
Kersantti puristi sydämellisesti esimiehensä tarjottua kättä ja sitten he erosivat — Lundie liikkuvaan asuntoonsa ja kersantti niemelle astuakseen sieltä veneeseen.
Ei voi otaksua, että kersantti esimiehestään erottuaan olisi heti unohtanut saamansa määräykset. Hän ei voinut ajatella Jasperista muuta kuin hyvää, mutta ankara velvollisuus pakotti myöskin kuulemaan sitä ääntä, joka kielsi luottamasta. Kun hän nyt tunsi, että kaikki riippui hänen taitavuudestansa, hän oli päättänyt pitää silmällä nuoren merimiehen toimia ja päästyään varmuuteen, ettei mitään voitaisi tehdä ihan huomaamatta, hän oli saavuttanut takaisin hyvän tuulensa, kun vene joutui Lokin sivulle. Tultuaan kannelle hän näki kaikki kunnossa ja hänen epäilyksensä hieman haihtui ja hän melkein säälien ajatteli nuorukaista, jonka elämä ja kokemukset olivat niin suuressa määrässä samanlaiset kuin hänen omansa.
Lokin ankkuri oli nostettu heti, kun huomattiin kersantin veneen lähtevän rannasta, sillä hän oli tulijoista viimeinen, ja kokka käännettiin airojen avulla itäiseen suuntaan. Muutamat voimakkaat vedot veivät aluksen ulomma, jossa virta sitä kuljetti yhä etemmä. Oli aivan tyyni; sekin järveltä tuleva ilmanhenki joka äsken oli hieman purjeita pullistanut, oli kerrassaan asettunut.
Koko ajan vallitsi aluksella tavaton hiljaisuus. Kaikki laivalla-olijat ilmeisesti tunsivat, että he olivat yön pimeässä lähdössä epävarmalle ja uhkarohkealle retkelle, ja siksi velvollisuus, tämä myöhäinen hetki ja edessä ammottava tuntematon kohtalo — kaikki yhdessä valoivat omituista juhlallisuutta heidän liikkeihinsä. Tottumus tuli vielä avuksi. Senpävuoksi kaikki olivat vaiti ja ne, jotka puhuivat, puhuivat harvoin ja kuiskaten. Näin kulki kutteri hiljalleen selälle niin kauaksi kuin joen virran vaikutus ulottui, mutta sitten se kokonaan pysähtyi odottaen maalta päin tuulahdusta. Seurasi puolisen tunnin väliaika, jolloin Lokki lepäsi hiljaa kuin vettynyt hako. Mutta tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa ei kuitenkaan kaikki keskustelu Lokilla ollut loppunut, sillä kersantti Dunham saatuaan varmuuden, että hänen tyttärensä seuralaisensa kanssa oli peräkannella, vei Haukansilmän hyttiinsä, katsoi tarkasti, ettei ollut syrjäisiä saapuvilla ja lukittuaan oven virkkoi:
"Siitä on nyt monta vuotta, kun sinä aloit minun seurassani totutella itseäsi metsien vaaroihin ja vastuksiin, ystäväni."
"Niin on, kersantti, on kyllä. Joskus minua peloittaa, että olen liian vanha Mabelille, joka ei ollut vielä syntynytkään, kun me jo tovereina taistelimme ranskalaisia vastaan."
"Siitä ei pelkoa, Haukansilmä. Minä olin melkein sinun ikäisesi, kun voitin omakseni hänen äitinsä; ja Mabel on vakava ajatteleva tyttö — joka panee luonteelle suuremman arvon kuin millekään muulle. Joku poika, kuten esimerkiksi Jasper Vesikoira, ei pääsisi mihinkään hänen kanssaan, vaikka onkin sekä nuori että kaunis."
"Ajatteleekohan Jasper naimisiin menoa?" kysyi opas tyynesti, mutta vakavasti.