Haukansilmä

"Toivoakseni ei — ei ainakaan ennenkuin on näyttänyt jokaiselle, että hänkin voisi olla kelvollinen saamaan vaimon."

"Jasper on kelpo poika ja omaa suuret lahjat alallansa; hän voi vaatia itsellensä vaimon yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä."

"Ollakseni sinulle rehellinen, Haukansilmä, minä pyysin sinua tänne puhuakseni sinulle juuri siitä nuorukaisesta. Majuri Duncan on saanut jonkunlaisen ilmoituksen, joka on herättänyt hänessä epäilyksiä, että Jasper Vesikoira olisi petollinen ja että vihollinen olisi hänet ostanut. Minä tahdon kuulla sinun ajatuksesi asiasta."

"Mitä?"

"Minä sanon, että majuri epäilee Jasperia kavaltajaksi, ranskalaiseksi vakoojaksi — tai, mikä vieläkin pahempi, luulee, että hänet on ostettu kavaltamaan meidät. Majuri on saanut kirjeen tästä, ja vaatinut minua pitämään pojan hommia silmällä, sillä hän luulee, että voisimme kohdata viholliset silloin, kun vähimmän odotamme, ja pojan avulla."

"Onko Duncan of Lundie sanonut teille tämän, kersantti?"

"On, Haukansilmä; ja vaikka minulla on monia syitä luottaa Jasperiin, minulla on kuitenkin tunne, joka sanoo, että minun pitäisi epäillä häntä. Uskotko sinä aavistuksiin, ystäväni?"

"Mihin, kersantti?"

"Aavistuksiin — jonkunlaiseen salaiseen esitietoon onnettomuuksista, jotka tulevat meitä kohtaamaan. Meidän rykmenttimme skotlantilaiset uskovat siihen järkkymättä, ja minun ajatukseni Jasperista ovat muuttuneet niin äkkiä, että olen alkanut pelätä heidän oppinsa sisältävän jonkunlaisen totuuden."

"Mutta tehän olette puhunut Duncan of Lundien kanssa Jasperista, ja hänen sanansa ovat herättäneet pahoja aavistuksia."

"Ei niin — ei ollenkaan niin, sillä keskustellessani majurin kanssa minun tunteeni olivat kokonaan toiset, ja minä kaikin keinoin koetin todistaa hänelle, että hän teki pojalle vääryyttä. Mutta täällä ei hyödytä vastustaa aavistusten varoituksia, ja pelkään, että epäilyksessä on sittenkin jotakin perää."

"Kersantti, minä en ymmärrä aavistuksia, mutta minä olen tuntenut hänet pojasta asti ja oppinut luottamaan häneen yhtä varmasti kuin itseeni ja Suureen Käärmeeseen."

"Mutta Käärmeellä on omat keinonsa ja hän väijyy ja tiedustelee sodassa yhtä hyvin kuin kuka tahansa."

"Se kuuluu juuri hänen ja hänen kansansa luonteeseen. Ei punanahka eikä valkoihoinen voi kieltää perusluonnettansa, eikä myöskään Chingackgook voi taistella kohtalon määräyksiä vastaan."

"Sen uskon; en minäkään olisi voinut ajatella vielä tänä aamunakaan Jasperista mitään pahaa. Minusta tuntuu, Haukansilmä, saatuani tämän aavistuksen, ettei poika puuhaile kannellansa luonnollisesti, vaan on äänetön, synkkä ja miettiväinen, kuten mies, jolla on paino omallatunnollaan."

"Ei Jasper koskaan melua, ja hän sanoo minulle, että meluapitävät alukset ovat huonoja sotalaivoja. Herra Cap on samaa mieltä. Ei, ei; minä en usko Jasperista mitään pahaa, ennenkuin näen. Kutsukaa tänne lankonne, kersantti, niin saamme kysyä hänen mielipidettään asiassa, sillä nukkua ja epäillä ystäväänsä sydämessään on samaa kuin nukkua painon alla. Minä en ollenkaan luota teidän aavistuksiinne."

Kersantti, vaikk'ei ollenkaan ymmärtänyt itseään tässä asiassa, suostui, ja Cap liittyi neuvottelijoihin. Kun Haukansilmä oli vähemmän hämillään kuin hänen toverinsa ja luotti täydellisesti syytetyn rehellisyyteen, hän aloitti keskustelun.

"Me olemme kutsuneet teidät, herra Cap, tänne", hän virkkoi, "kysyäksemme teiltä, oletteko te huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa Jasperin liikkeissä tänä iltana."

"Hänen liikkeensä ovat — sen uskallan sanoa — kyllin tavalliset suolattomille vesille, herra Haukansilmä, vaikka hänen toimensa rannalla antavat aihetta moniin muistutuksiin."

"Kyllä, kyllä; me tiedämme, että te ette koskaan ole pojan kanssa samaa mieltä siitä, miten kutteria on kuljetettava, mutta on eräs toinen asia, josta haluaisimme kuulla teidän mielipiteenne."

Haukansilmä kertoi nyt epäilyksistä, jotka kersantissa olivat heränneet ja miten majuri Duncania oli varoitettu.

"Nuorukainen puhuu ranskaa, eikö niin?" kysyi Cap.

"Sanotaan hänen puhuvan sitä paremmin kuin tavallisesti", vastasi kersantti synkästi. "Haukansilmä tietää, että se on tosi."

"En halua väittää sitä vastaan", virkkoi Haukansilmä — "ainakin minulle on sanottu, että niin on asianlaita. Mutta se ei todista mitään sellaisesta pojasta kuin Jasper. Minä puhun mingojen kieltä opittuani sitä ollessani niiden roistojen vankina, mutta kuka sanoo, että minä olen heidän ystävänsä? Vaikk'en olisi heidän vihollisensakaan, minun ei kuitenkaan tarvitsisi taipua intiaanien vehkeisiin. Nyt minä kuitenkin olen heidän vihollisensa ja ajatukseni ovat kristityn miehen."

"Niin, Haukansilmä, mutta Jasper ei oppinut ranskaansa vankina, vaan poikasena, jolloin mieli on vaikutuksille altis ja jolloin voidaan luonteeseen juurruttaa mitä vain, ellei hyvä kohtalo suojele pahojen ihmisten ilkeydeltä."

"Se on ihan totta", lisäsi Cap, "sillä silloin opimme katkismuksen ja muut siveyssäännöt. Kersantin huomautus ilmaisee, että hän tuntee ihmisluonteen ja olen hänen kanssaan täydellisesti samaa mieltä. On turmiollinen seikka nuorelle miehelle, että hän tämän suolattoman vesilätäkön seuduilla puhuu ranskaa. Jos tämä nyt olisi Atlantilla, jossa merimiehet silloin tällöin joutuvat puhumaan luotsien tai muiden kielimiesten kanssa sitäkin kieltä, niin en sanoisi mitään, vaikka sielläkin katselemme epäluulolla sellaista toveria, joka sitä liian hyvästi osaa. Mutta täällä Ontariolla se on minusta mitä epäiltävin asianhaara."

"Mutta Jasperin täytyi puhua ranskaa ihmisten kanssa järven toisella rannalla", sanoi Haukansilmä, "tai pitää suunsa aivan kiinni, koska siellä ei kukaan puhu muuta kuin ranskaa."

"Ette kai tahdo sanoa minulle, Haukansilmä, että ranskalaiset ovat tuolla toisella rannalla?" huudahti Cap osoitellen peukalollaan olkansa yli Canadaan päin, "että toinen tämän vesilätäkön ranta on Yrjön ja toinen ranskalaisten?"

"Minä tahdon sanoa teille juuri sen, että tämä on Yrjön ja tuo tuolla on Ylä-Canada ja että täällä puhutaan englantia, saksaa ja intiaanien kieliä yhtä varmasti kuin siellä ranskaa ja intiaanien kieliä. Myöskin mingot ovat saaneet kieleensä monia ranskalaisia sanoja, eivätkä ole kuitenkaan siitä sen kummemmiksi tulleet."

"Ihan totta. Mutta minkälaista väkeä nämä mingot oikeastaan ovat, ystäväni?" kysyi kersantti nykäisten toista olasta ja katsoen suoraan silmiin. "Kukaan ei tunne niitä paremmin kuin sinä, ja minä kysyn, minkälaisia roistoja ne ovat."

"Jasper ei ole mingo, kersantti."

"Hän puhuu ranskaa ja sen puolesta hän voisi yhtä hyvin ollakin. — Veli Cap, etkö ole huomannut tämän onnettoman nuorukaisen toimissa mitään epäiltävää?"

"En suorastaan, vaikka hän on tehnyt työnsä väärästä päästä melkein koko ajan. On kyllä totta, että hän kiersi nuoraa kimppuun vastapäivään, mutta olen varma, ettei hän sillä mitään tarkoittanut, vaikka myöskin voi tapahtua, että ranskalainen nuoran kimputtaminen voi viedä koko aluksen väärään. Sitäpaitsi Jasper kiinnitti halkaisijan hinausköyden poikkipuuhun sensijaan, että olisi sitonut sen mastoon, johon se kuuluu — ainakin englantilaisen purjehdustavan mukaan."

"Uskallan sanoa, että Jasper on voinut saada jonkun canadalaisen merimiestavan ollessaan niin kauan toisella rannalla", pisti Haukansilmä väliin, "mutta jos saakin jonkun ajatuksen tai sanan, ei sitä kuitenkaan voida pitää petoksena eikä epäillä. Minä itse joskus saan ajatuksia mingoilta, mutta minun sydämeni on aina ollut delawarelainen. Ei, ei, Jasper on rehellinen, ja kuningas voi kruunuineen luottaa häneen ihan yhtä hyvin kuin omaan vanhimpaan poikaansa, joka, tietäessään saavansa sen joskus päähänsä, lienee toki viimeinen koettamaan varastaa sitä."

"Hyvin puhuttu — hyvin puhuttu, Haukansilmä!" sanoi Cap. "Paljon koreita sanoja, mutta hiton vähän johdonmukaisuutta. Ensiksi kuninkaallinen majesteetti ei voi antaa pois kruunuansa, koska valtakunnan laki määrää hänet aina käyttämään sitä, että hänen korkeutensa tunnettaisiin, aivan samoin kuin laivaston päällikön merkkinä on hopea-airo. Toiseksi on suuri rikos lakia vastaan, jos hänen majesteettinsa vanhin poika tavoittelee kruunua tai hankkii lapsia muuten kuin laillisessa avioliitossa — molemmat vaikuttavat turmiollisesti kruununperimykseen. Siitä näette, Haukansilmä-ystävä, että jokaisen pitää kulkea tietänsä järkevästi ja oikeassa tahdissa. Laki on järkeä, ja järki on viisautta ja viisaus on oikeata elämää. Siitä seuraa, että kruunu on perustettu laille, järjelle ja viisaudelle."

"Kaikesta siitä minä tiedän sangen vähän, herra Cap, mutta mikään ei saa minua ajattelemaan, että Jasper olisi kavaltaja."

"Siinä olette taaskin väärässä, Haukansilmä, sillä onhan eräs keino saada asia selville paremmin kuin ajattelemalla ja tuntemalla, ja se on: sattuman kautta."

"Asia voi olla niin kaupungeissa, mutta täällä rajaseudulla on toisin."

"Asian luonto on sellainen, ja se vallitsee kaikkialla. Niinpä huomasin hyvin epäilyttävän sattuman juuri laivaan astuessani tänä iltana ja olkoon sekin mainittuna Jasperia vastaan. Jasper otti omin käsin alas kuninkaan lipun. Juuri kun hän oli katsovinaan Mabeliin ja sotamiehen vaimoon ja antoi määräyksensä heidän viemisestään hyttiin, hän otti alas liittovaltion lipun!"

"Se nyt saattoi olla sattumalta", vastasi kersantti, "sellaista on joskus minullekin tapahtunut. Ehkä oli lippunaru sidottu kelaan ja lippu oli joutunut kehnosti ylös."

"Kelaan!" huudahti Cap ilkamoiden. "Toivon, kersantti Dunham, että käyttäisit oikeita sanontatapoja. Kuka nyt lippunarun kelaan sitoo? Minä pidän kuitenkin tätä lippujuttua merkittävänä asianhaarana, ettekä te voi saada minua mielipiteestäni luopumaan. Meidän ei kuitenkaan pitäisi unohtaa illallista, vaikka laiva olisi täynnä kavaltajia."

"Ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, veli Cap. Mutta minä voin luottaa siihen, että voin uskoa Lokin päällikkyyden sinulle, jos jokin pakottaisi minut vangitsemaan Jasperin."

"Minä en jätä sinua pulaan, kersantti, ja siinä tapauksessa sinä saat nähdä, mihin Lokki oikeastaan kelpaa, tähän asti sitä on voinut vain aavistaa."

"Minusta nähden", virkkoi Haukansilmä syvään huoaten, "Jasper on syytön, ja koko ikävyydestä päästään sillä, että kysytään häneltä suoraan, onko hän kavaltaja vai ei. Jasperin puolesta minä uskallan kaikki siirtomaitten aavistukset ja asianhaarat."

"Se ei käy päinsä", väitti kersantti. "Vastuu tämän retken onnistumisesta lankeaa minulle, ja minä pyydän ja vaadin, ettette minun tietämättäni lausu sanaakaan koko asiasta kenellekään. Meidän tulee vain pitää silmämme auki ja toimia asianhaarain mukaan."

"Niin, niin; asianhaarat on otettava lukuun", vastasi Cap. "Sattuma voi esittää sata todistusta. Sellainen on elämän laki. Moni on joutunut sen kautta hirteen."

Tähän loppui keskustelu, ja hetkisen kuluttua koko seurue ilmestyi kannelle, kukin tarkaten epäillyn Jasperin hommia luonnettaan kuvaavalla tavalla.

XIV LUKU.

"Tuo oudonlainen mies, niin heikko, hervoton, niin tylsä, tunteeton ja surunmurtama, käy sydänyöllä Priamon luo ja kertoo: 'Sun Troijastas on palanut jo puolet'."

Shakespeare.

Koko tämän ajan olivat asiat laivassa kulkeneet omaa latuansa. Jasper laivoineen näytti odottavan, että maalta alkaisi puhaltaa yötuuli, kun taas soturit tottuneina aikaisin nousemaan, painautuivat jok'ikinen levolle. Kannelle jäi vain laivamiehistö, herra Muir ja molemmat naiset. Majoitusmestari koetti nyt sukeltautua Mabelin suosioon, kun taas meidän sankarittaremme vähät välitti hänen ponnistuksistansa, pitäen niitä osaksi sotilaan omituisena lörpöttelynä ja osaksi hänen kauniitten kasvojensa aiheuttamana mielittelyhaluna, vaan antautui täysin rinnoin nauttimaan paikan ja ajan tarjoamasta huvista, joka oli täynnä uutuuden viehätystä.

Purjeet oli levitetty, mutta vieläkään ei tuntunut vähintäkään tuulenhenkeä, ja niin tyyni oli järven pinta, ettei alus vähääkään liikahtanut paikaltaan. Se oli kulkenut virran mukana vähän enemmän kuin neljännespenikulman, mutta siihen se oli pysähtynyt kuin naulattu ja näytti ihailevan kaunista muotoansa veden synkässä peilissä. Nuori Jasper oli peräkannella kylliksi likellä kuullakseen osan keskustelusta, mutta liian kaukana esittääksensä omat vaatimuksensa ja myöskin tuntien liian selvästi velvollisuutensa voidakseen ottaa syrjästä osaa keskusteluun. Mabelin siniset silmät seurasivat kaikkia hänen liikkeitään kiihkeästi odottaen, ja useammin kuin kerran sai majoitusmestari uudistaa kohteliaisuutensa, ennenkuin hän kuuli niitä, niin kiintynyt hän oli tarkastamaan ympäristöänsä ja — voimme lisätä — niin haluton kuuntelemaan toverinsa kaunopuheisuutta. Vihdoin herra Muirkin vaikeni, ja järvellä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Äkkiä kuului linnalta päin kuin airo olisi pudonnut veneeseen ja se ääni oli niin selvä kuin kaikki olisi tapahtunut laivan kannella. Sitten kuului hiljaista tohinaa aivan kuin yö olisi huokaillut, purjeet lepattivat, puomit natisivat ja halkaisija käänsi puolta. Tämä tuttu ääni pani aluksen liikkeelle ja purjeet alkoivat pullistua.

"Siinä on tuuli, Anderson", huudahti Jasper vanhimmalle laivamiehelle, "tartupa peräsimeen."

Tätä lyhyttä määräystä noudatettiin, heti peräsin kääntyi ja alus muutti suuntaa. Muutamassa minuutissa alkoi kuulua veden tasaista lipatusta kokassa, ja Lokki kiisi veden pintaa viiden penikulman nopeudella tunnissa. Yhä vallitsi ehdoton hiljaisuus, kunnes kuultiin Jasperin komentavan: "Käännäpäs vähän ja laske lähemmäksi rantaa."

Se tapahtui samana hetkenä, jolloin neuvottelijat hytistä ilmaantuivat kannelle.

"Ette suinkaan aikone uskaltaa liian lähelle naapureitamme ranskalaisia, Jasper poikaseni?" huomautti Muir ottaen tilaisuudesta vaarin alkaakseen keskustelun uudelleen. "Eipä sillä, että tahtoisin epäillä teidän viisauttanne, sillä tiedänhän, että te rakastatte canadalaisia yhtä vähän kuin minäkin."

"Lasken rannemmalle tuulen vuoksi, herra Muir. Rantatuuli on aina voimakkaampi kuin aavalla, kun vain ei laske niin lähelle, että metsä alkaa suojata. Meidän on kuljettava Meksikonselän yli ja siinä tällaisella tuulella on tietämistä."

"Olen iloinen, ettei se ole Meksikonlahti", huomautti Cap, "sillä siinä maailman osassa minä en mielelläni haluaisi vierailla tällaisella sisäjärven purrella. Onko teidän laivanne raskas käännellä?"

"Ei, se on kevyt kuin alli, herra Cap, ja tottelee pienimpiäkin viittauksia."

"Otaksun, että teillä on reiviköydet, vaikka tuskin te koskaan tarvitsette niitä käyttää?"

Mabelin kirkas silmä näki sen hymyn, joka hetkeksi levisi Jasperin kauniille kasvoille ilmaisten hämmästystä ja ylenkatsetta, mutta kukaan muu ei sitä huomannut.

"Kyllä meillä on reivit ja sangen usein joudumme niitä tarvitsemaan", vastasi nuori mies sävyisästi. "Ennenkuin ehdimme perille, herra Cap, voimme ehkä saada tilaisuuden näyttää, miten käytämme niitä, sillä itäinen taivas lientyy, ja Ontariolla tuuli voi puhaltaa yhtä vapaasti kuin valtamerelläkin."

"Kuinkahan lie! Olen nähnyt tuulispään Atlantilla iskevän purjeihin sellaisella voimalla, että se voisi repiä ne kappaleiksi. Sellaisina hetkinä laiva seisoo liikkumatta paikoillaan, kun se ei tiedä, mihin päin sen olisi mentävä."

"Luonnollisesti meillä täällä ei ole sellaisia äkillisiä puuskia", huomautti Jasper vaatimattomasti, "vaikka usein kuitenkin saamme olla valmiina kaiken varalta. Kaikesta huolimatta tällä tuulella voimme päästä ensimmäisille saarille, missä meillä ei ole niin suurta pelkoa siitä, että frontenacilaisten tiedusteluveneet voisivat meitä seurata."

"Luuletko sinä, Jasper, että ranskalaisten vakoojia on myöskin täällä suurella selällä?" kysyi Haukansilmä.

"On, siitä ei ole epäilystä. Tulipa niitä viime maanantaita vasten yöllä Oswegoonkin. Kaarnakanotti laski satama-alueelle itäisestä väylästä ja maihin astui intiaani ja upseeri. Jos sinä olisit ollut vaanimassa sinä yönä, niin olisit varmaan vanginnut niistä toisen, ellet molempia."

Oli liian pimeä, että kukaan olisi voinut huomata sitä hohtavaa punaa, joka syöksähti oppaan ahavoituneille kasvoille, sillä hän tunsi menetelleensä väärin jäädessään sinä iltana sisään kuuntelemaan Mabelin suloista ääntä, kun tämä lauloi ballaadeja isällensä, ja katselemaan niitä kasvoja, jotka hänen mielestään olivat niin sanomattoman viehättävät. Tämän erikoisen miehen luonne oli niin perin rehellinen, ettei hän missään tilanteessa tahtonut asioita kaunistella eikä nytkään ollenkaan ajatellut kieltää laiminlyöntiänsä.

"Tunnustan sen, Jasper — minä tunnustan sen", hän sanoi yksinkertaisesti. "Jos minä olisin ollut ulkona sinä yönä — enkä voi esittää mitään hyväksyttävää syytä, miksi en ollut — niin olisipa todellakin voinut käydä, kuten sanot."

"Sen illanhan te vietitte meidän kanssamme, Haukansilmä", huomautti Mabel viattomasti. "Totisesti sellainen mies, joka viettää niin suuren osan ajastaan metsissä vihollisten rintamalla, saanee toki anteeksi, jos hän muutamia tunteja kuluttaa vanhan ystävänsä ja tämän tyttären seurassa."

"Ei, ei; minä olen tehnyt sangen vähän muuta kuin laiskoitellut sen jälkeen kuin saavuimme linnaan", vastasi toinen huoaten, "ja on hyvä, että poika huomauttaa minua siitä. Laiskuri ansaitsee nuhteet — todellakin hän ansaitsee toria."

"Toria, Haukansilmä! En ole koskaan uneksinutkaan sanoa sinulle mitään epämieluista, vielä vähemmän torua siksi, että joku vakooja tai pari intiaania pääsee pujahtamaan käsistämme. Minä tiedän, missä sinä olit, ja sinun poissa-olosi oli luonnollisin asia maailmassa."

"En ole sanoistasi loukkaantunut, Jasper, sillä ne olivat oikeutetut. Me olemme kaikki inhimillisiä ja kaikki erehdymme."

"En tahtonut olla epäkohtelias, Haukansilmä."

"Anna minulle kätesi, poika, anna minulle kätesi. Et sinä minua muistuttanut, vaan omatunto."

"Hyvä, hyvä", keskeytti Cap. "Tämä viimeinen riita on ratkaistu molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Mutta tahtoisitteko sanoa meille, miten onnistuttiin saamaan selville, että niin äskettäin vakoojat ovat meitä kierrelleet. Tämä minusta on kummallinen asianhaara."

Tätä viimeistä lausetta sanoessaan hän polkaisi kevyesti kersantin varpaita ja nykäisi kyynärpäällään opasta nyökäten kevyesti päätään, vaikka katselikin avaruuteen.

"Siitä, että Käärme huomasi niiden jäljet seuraavana päivänä. Ne oli tehnyt sotilaan saapas ja mokkasiini. Eräs meidän metsästäjistämme näki vielä kanotin kiitävän seuraavana aamuna Frontenacille päin."

"Johtivatko jäljet varustuksille asti, Jasper?" kysyi Haukansilmä toriasaaneen koulupojan nöyrällä äänellä. "Johtivatko jäljet sisään varustuksiin, poika?"

"En usko. Se ei ollut tullut joen yli, vaan poikennut itäiselle niemelle. Sen mukaan kuin saatoimme päättää, ei se ollut tullut joen yli."

"Ja miksi te ette tarttunut asiaan, Jasper, ja näyttänyt niille?" kysyi Cap. "Tiistai-aamuna kävi rivakka tuuli — tällaisella kutterilla olisi voinut laskea monen solmuvälin nopeudella."

"Se voisi onnistua valtamerellä herra Cap", pisti väliin Haukansilmä, "mutta ei täällä. Vesi ei jätä mitään jälkiä, eikä voisi keksiä, mistä ranskalainen tai intiaani ovat kulkeneet."

"Miksi tarvittaisiin jälkiä, kun laivan kannelta voidaan huomata karkulaiset, kuten Jasperin sanojen mukaan olisi voinut huomata tämän kanotin? Ei haittaisi, vaikka olisi parikymmentä mingoa tai ranskalaista, kun kelpo brittiläiset käyvät vihollisensa kimppuun. Olisittepa sanonut minulle, herra Vesikoira, silloin tiistai-aamuna, niin olisimme näyttäneet niille lurjuksille."

"Uskallan väittää, herra Cap, että niin vanha ja viisas merimies kuin te, ei olisi kuitenkaan saanut aikaan enempää kuin minunlaiseni nuori aloittelija. Pitkä ja toivoton yritys on koettaa saada kiinni kaarnakanotti."

"Eihän olisi tarvinnut muuta kuin kiitää nopeasti sen perässä, niin olisi sen pakottanut maihin."

"Maihin, herra Cap! Te ette ymmärrä koko näiden sisäjärvien liikennettä, jos luulette, että niin helposti voitaisiin pakottaa joku kaarnakanotti maihin. Heti kun he huomaavat takaa-ajajat, he lähtevät apupurjeittensa avulla myötätuuleen ja ennenkuin ehditte ajatella, ohjailette purttanne penikulman tai parin päässä heidän vanavedessään."

"Ette kai tahdo saada minua uskomaan, herra Jasper, että kukaan niin päättömästi uskaltaisi lähteä noilla munankuorilla purjehtien aavalle selälle, jos vähänkään tuuli käy?"

"Olen usein kulkenut sillä tavalla Ontarion yli, vaikka aallot ovat kuohuneet melkoisen korkeina. Oikein käytettynä niissä säilyy kuivimpana ja ne ovat parhaat veneet, mitä tunnetaan."

Cap vei nyt lankonsa ja Haukansilmän syrjään vakuuttaakseen heille, että Jasperin selitys vakoojista oli "asianhaara", vieläpä "hyvin vaikuttava asianhaara", jota piti tutkia ja punnita mitä suurimmalla tarkkuudella, sillä hänen selityksensä kanoteista oli niin epäiltävä, että sillä ilmeisesti tahdottiin johtaa kuulijoita harhaan. Jasper hänen mielestään puhui liian varmasti niistä miehistä, jotka olivat käyneet maissa, ollakseen niistä tietämättä enemmän kuin ilmaisi. Mokkasiinit eivät hänen mielestään ilmaisseet mitään, koska valkoinen mies saattoi käyttää niitä yhtä hyvin kuin intiaanikin — hänellä itsellään oli yksi pari, ja saappaat — sehän oli tietty — eivät tehneet sotilasta. Vaikka kersantti ei pannut kovin suurta arvoa tälle todistelulle, ei se kuitenkaan ollut vaikuttamatta häneen. Hänestä tuntui hyvin omituiselta, että vakoojia olisi käynyt niin lähellä varustuksia ilman, että hänellä olisi ollut niistä vähintäkään aavistusta, eikä hän voinut ymmärtää, että tämä olisi ollut sellaista tietoa, josta yksin Jasper saattoi saada selvän. Oli kyllä totta, että kerran tai kahdesti Lokki oli lähetetty ulapalle tällaiselle asialle, mutta vaikka kutteri kulki Jasperin johdolla, ei hän tiennyt vehkeilijöitten hommista enempää kuin muutkaan. Mikä nyt olisi ilmaissut nuuskijoitten käynnin hänelle paremmin kuin kenellekään muulle läsnä-olijoista? Haukansilmä taas ajatteli asiaa toisin. Herkkätunteisena hän moitti itseään velvollisuuden laiminlyönnistä, ja kun hän ajatteli, että juuri hänen olisi pitänyt tietää tällaisten vieraitten käynti, hän luki Jasperille suureksi ansioksi tämän valppauden. Hän ei nähnyt mitään erikoista siinä, että Jasper oli saanut selville kertomansa tosiasian, vaikkakin hän myönsi itselleen, että oli tavatonta — ellei häpeällistä — kun hän nyt vasta kuuli tämän asian ensimmäisen kerran. "Mitä mokkasiiniin tulee, herra Cap", hän sanoi, kun lyhyt keskeytys antoi hänelle tilaisuuden puhua, "niitä on saattanut käyttää yhtä hyvin valkoihoinen kuin punanahkakin, vaikk'ei jälki ole koskaan sama, kun sitä käyttää toinen eikä toinen. Jok'ikinen, joka on tottunut liikkumaan metsissä, voi tuntea valkean miehen jäljen olkoonpa sen tehnyt saapas tai mokkasiini. Tarvitaan parempia todistuksia kuin tämä, että minä voisin pitää Jasperia epärehellisenä."

"Te myönnätte, Haukansilmä, että metsissä on sellaisiakin olentoja kuin kavaltajat?" pisti Cap väliin johdonmukaisesti.

"En ole ikinä tuntenut rehellistä mingoa — sellaista, johon voisitte luottaa — jos hän vain saa tilaisuuden teitä pettää. Petos kuuluu niiden perusluonteeseen ja mielestäni heitä tulee surkutella mieluummin kuin vihata."

"Miksi ei sitten uskoa, että tällä Jasperilla on sama heikkous? Kukin on omalaisensa ja inhimillinen luonto on joskus ihan ihmeellinen — sen minä tiedän kokemuksesta."

Se oli tulos pitkästä ja hapuilevasta keskustelusta, jossa koetettiin puolustaa Jasperin viattomuutta toisten syytöksiä vastaan, kunnes kersantti ja hänen lankonsa olivat yhä varmistuneet siinä käsityksessä, että hän on syyllinen, kun taas heidän toverinsa yhä lujemmin ja lujemmin koetti puolustaa syytettyä ja kaikin mokomin varoa langettamasta väärää tuomiota. Hänestä kaikki asiat kävivät ihan säännöllistä latuaan, sillä ei ole mitään parempaa keinoa varmistua jossakin mielipiteessä, kuin koettaa puolustaa sitä. Olemmehan saaneet itsenäisimmät ajatuksemme juuri siten, että olemme puolustaneet sitä, mitä olemme pitäneet totena ja oikeana, vaikka siinäkin ehkä olemme vain pitäneet kiinni vanhoista ennakkoluuloista.

Tällä hetkellä kersantti oli joutunut sille asteelle, että hän katseli kaikkia nuoren merimiehen toimia epäluulolla ja pian hän oli sukulaisensa kanssa samaa mieltä, etteivät Jasperin tiedot — erittäinkin tiedot vakoilijoista — voineet johtua hänen tunnontarkasta velvollisuuksiensa täyttämisestä, vaan —"asianhaaroista".

Sill'aikaa kun tätä asiaa pohdittiin, Mabel istui, kuten matkustaja ainakin, ja hiljakseen mietiskeli. Herra Muir oli mennyt alas järjestelemään tavaroitansa ja Jasper seisoi hieman erillään kädet ristissä rinnalla ja silmä siirtyi purjeista pilviin, pilvistä rannan epäselviin ääriviivoihin, rannasta ulapalle ja ulapalta takaisin purjeihin. Niinpä sankarittaremmekin alkoi selvitellä omia ajatuksiansa. Viime matkan jännitys, ensi päivän tapaukset hänen saavuttuaan linnaan, kohtaus isän kanssa, joka oikeastaan oli hänelle vieras, hänen omituinen asemansa linnassa ja hänen nykyinen matkansa, kaikki muodostivat yhtenäisen tapausten sarjan ja tuntui kuin olisi aikaa kulunut kuukausia. Hänen oli vaikea uskoa, että hän niin äskettäin oli jättänyt kaupungin kaikkine sivistyneen elämän mukavuuksineen, ja hän suuresti ihmetteli, ettei oleskelu Oswegon omituisessa ilmapiirissä ollut sen enempää muuttanut hänen ajatusmaailmaansa. Tapaukset olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti, ettei hänelle ollut oikeastaan jäänyt aikaa seurata niiden kulkua. Mutta nyt hänelle muistellessaan niitä uusia, voimakkaita vaikutteita, joita hän niin runsaasti jo tulomatkalla oli saanut, johtui mieleen sekin, että hän oli tuntenut Jasperin, Haukansilmän ja oman isänsä vasta vähän yli parin viikon. Mabel oli enemmän tunteen kuin järjen ihminen, vaikka viimeksimainittukin oli hyvin kehittynyt, mutta sittenkään hän ei voinut oikein ymmärtää, kuinka oli mahdollista, että vielä niin äskettäin vieraat ihmiset olivat päässeet niin lähelle hänen sydäntänsä, ja hän oli liian kokematon eritelläkseen tunteitansa ja ymmärtääkseen kokemiensa vaikutelmien luonnetta. Tähän asti ei epäluulon rutto ollut päässyt hänen vapaata ajatustansa kahlitsemaan, vaan hän luotti täydellisesti molempiin ihailijoihinsa, ja viimeisenä ajatuksena, joka itsestään olisi voinut syntyä, olisi johtunut hänen mieleensä epäillä heitä molempia maansa ja kuninkaansa kavaltajiksi. Hänen sieluunsa oli juurtunut syvä kruunun kunnioitus, ja hallitusta ympäröi kaukainen, salaperäinen loiste. Hän ajatteli, kuten kaikki siirtomaalaiset, että petos sitä kohtaan olisi kaikista rikoksista suurin.

Vuodenaika ja yö esittivät hänelle parhaita puoliansa ja herättivät hänessä tunnelman, johon yhdistyi nuoruus, terveys, onni ja uutuudenviehätys. Ilma oli lämmin, mutta mantereelta tuleva tuulenhenki toi tullessaan metsän raikasta viileyttä ja teki sen miellyttäväksi. Tuuli ei suinkaan ollut rivakka, mutta oli kuitenkin kylliksi kuljettamaan Lokkia kohden päämäärää, ja ehkäpä se oli omansa pitämään valppautta vireillä huomaamaan niitä vaaroja, joita pimeys mukanaan tuo. Jasper puolestaan näytti mielihyvällä alistuvan tähän ja ilmaisi ajatuksensa lyhyessä keskustelussa Mabelin kanssa.

"Tällä vauhdilla, Vesikoira", sillä niin oli Mabelkin tottunut nimittämään nuorta merimiestä, virkkoi sankarittaremme, "ei kai viipyne kauaa, ennenkuin pääsemme perille."

"Onko teidän isänne sanonut teille, Mabel, mihin me menemme?"

"Ei hän ole minulle sanonut mitään. Minun isäni on liiaksi soturi ja liian vähän tottunut elämään perheensä piirissä puhuakseen sellaisista asioista. Onko kielletty sanomasta, pitkältikö on matkan määrään?"

"Se ei voi olla kovin kaukana, sillä ohjatessamme tähän suuntaan kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa vie meidät St. Lawrence joelle, jossa ranskalaiset voivat valmistaa meille kuuman vastaanoton. Muuten matka mihinkään suuntaan tällä järvellä ei ole kovin pitkä."

"Niinhän enoni Cap sanoo; mutta minusta, Jasper, Ontario ja valtameri näyttävät ihan samalla."

"Te olette sitten ollut valtamerellä, kun taas minä, joka pidän itseäni merimiehenä, en ole nähnyt suolaista vettä. Varmaankin te sydämessänne julmasti halveksitte sellaisia merimiehiä kuin minä, Mabel Dunham?"

"Sellaisia tunteita minun sydämessäni ei ole, Jasper Vesikoira. Mitä oikeutta olisi kokemattomalla, tyhmällä tytöllä ylenkatsoa jotakin, vielä vähemmän sellaista kuin te, jolla on majurin täysi luottamus ja joka on tällaisen aluksen päällikkö? En ole koskaan ollut valtamerellä, vaikkakin olen sen nähnyt, ja sanon vielä: minä en näe mitään eroa tämän järven ja Atlantin välillä."

"Ettekö niissäkään, jotka purjehtivat molemmilla? Pelkäsin, Mabel, että teidän enonne on puhunut niin paljon meitä sisäjärvien purjehtijoita vastaan, että tekin olisitte voinut ajatella meitä vain tuon kunnioitetun ammatin anastajina."

"Älkää vaivatko itseänne sillä, Jasper, sillä enoni puhuu yhtä paljon pahaa niistä, jotka asuvat Yorkin rannoilla, kuin sisäjärven purjehtijoistakin. Ei, ei; ei minun isäni enkä minä itsekään pane kovin suurta arvoa sellaisille puheille. Jos enoni Cap puhuisi vapaasti, niin huomattaisiin, että hän ajattelee sotilaista ainakin yhtä pahaa kuin merimiehistä, jotka eivät ole nähneet valtamerta."

"Mutta teidän isänne, Mabel, ajattelee soturin ammattia paremmaksi kuin mitään muuta. Hän kai tahtoo tehdä teistä soturin vaimon?"

"Jasper Vesikoira! — Minusta soturin vaimon! Minun isäni tahtoo sitä! Miksi hän sellaista tahtoisi? Kuka soturi on linnassa, jonka kanssa voisin mennä naimisiin — jonka kanssa hän tahtoisi minut naimisiin?"

"Joku voi rakastaa ammattiansa niin paljon, että luulee sen peittävän tuhansia virheitä."

"Mutta eihän kukaan voi tointansa rakastaa niin, ettei hän sen vuoksi näe mitään muuta. Te sanotte, että isäni tahtoo minut soturin vaimoksi, eikä kuitenkaan ole koko Oswegossa ainoatakaan soturia, jolle hän voisi minut antaa. Minä olen tukalassa asemassa, sillä en ole kyllin hyvä jonkun herrasmiehen puolisoksi, mutta olen taas liian hyvä tavallisen soturin vaimoksi."

Puhuessaan nämä suorat sanat Mabel punastui tietämättä miksi, vaikka pimeys esti hänen toveriansa huomaamasta sitä; ja hän nauroi vallattomasti niin kuin se, joka tietää, että koko juttu on ihan tuulesta temmattu. Jasper ilmeisesti ajatteli asiaa aivan toisin.

"Se on totta, Mabel", hän sanoi, "teitä ei kai voine kutsua ylimysnaiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä."

"Ei missään merkityksessä, Jasper", vastasi vaatimaton tyttö reippaasti, "sillä toivoakseni en ole turhamainen, joka on pääasia. Luoja on antanut minun syntyä kersantin tyttärenä, ja olen tyytyväinen asemaani."

"Mutta kaikki eivät halua jäädä siihen asemaan, johon ovat syntyneet, Mabel, sillä monet kohoavat ylemmä ja toiset painuvat alemma. Monet kersantit ovat kohonneet upseereiksi — vieläpä kenraaleiksikin, ja miksi ei voisi kersantin tyttärestä tulla upseerin rouva?"

"Kersantti Dunhamin tyttäreen nähden en voi tietää järjellisempää syytä kuin sen, ettei kukaan upseeri halua tehdä häntä rouvakseen", vastasi Mabel nauraen.

"Te voitte ajatella niin, mutta 55:nnessä on muutamia, jotka ajattelevat asiaa toisin. Siellä varmasti on eräs upseeri, joka haluaa tehdä teidät rouvakseen."

Salaman nopeudella Mabel Dunhamin ajatus loihti esiin ne viisi tai kuusi hänen ikäistään soturia, jotka mahdollisesti voisivat toivoa jotakin sellaista, ja tekisimme ehkä vääryyttä hänen luonteelleen, ellemme myöntäisi, että mieluisa tyydytyksen tunne hetkeksi kohotti hänen rintaansa ja hän ajatteli, että oli kylliksi hyvin kasvatettu täyttääkseen kunnialla sellaisenkin paikan. Mutta nämä ajatukset hävisivät yhtä pian kuin tulivatkin, sillä Mabel Dunhamin sydän oli liian puhdas ja naisellinen voidakseen iäksi kiintyä niin maailmalliseen ja turhaan seikkaan kuin ulkonaiseen asemaan. Turhamaisuus ja totuttu tapa saattoi hetkeksi synnyttää tuollaisen haihtuvan mieliteon, mutta vakaantunut luonne ja harkitseva ajatus heti karkoittivat sellaiset turhat toiveet.

"En tunne ainoatakaan upseeria 55:nnessä, joka haluaisi tehdä mitään niin hullua, enkä usko, että itsekään olisin niin järjetön, että menisin naimisiin jonkun upseerin kanssa."

"Järjetön, Mabel!"

"Niin juuri; järjetön, Jasper. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä maailma sellaisesta sanoisi; ja minä olisin pahoillani, hyvin pahoillani, jos huomaisin mieheni katuvan, että hän kerran kauniitten kasvojen ja soman vartalon vuoksi unohti kokonaan yleisen mielipiteen ja kohotti puolisokseen niin paljon alempansa kuin kersantin tyttären."

"Teidän miehenne, Mabel, ei joudu kiusaukseen ajatella isää, vaan hän lakkaamatta ajattelee tytärtä."

Tyttö oli puhunut leikillisesti, vaikka ilmeisesti oli ajatellut sitä, mitä sanoi, mutta Jasperin viime huomautuksen jälkeen hän vaikeni ainakin minuutin ajaksi, ennenkuin virkkoi sanaakaan. Sitten hän jatkoi vakavammin, ja tarkempi arvostelija olisi äänessä huomannut surumielisyyttä:

"Vanhempien ja lasten tulisi elää niin, ettei olisi kahta sydäntä eikä kahta sielua tunteissa ja ajatuksissa. Yhteisymmärrys miehen ja naisen samoin kuin muidenkin perheenjäsenten välillä lienee onnen välttämätön ehto. Ei miehellä eikä naisella saisi olla mitään syitä onnettomuuteen, maailma siitä kuitenkin pitää huolen, ettei niitä puutu."

"Ymmärränkö teitä oikein? Te aiotte kieltäytyä menemästä upseerin kanssa naimisiin vain sen tähden, että hän on upseeri?"

"Onko teillä oikeutta kysyä sellaista Jasper?" sanoi Mabel hymyillen.

"Ei muuta oikeutta kuin se, jonka antaa kiihkeä halu nähdä teidät onnellisena, ja se oikeus lienee sittenkin sangen pieni. Minun levottomuuteni on tullut sangen suureksi saatuani sattumalta tietää, että teidän isänne vaatii teitä menemään luutnantti Muirin rouvaksi."

"Minun rakas — rakas isäni ei voi koskaan saada päähänsä niin naurettavaa, niin julmaa ajatusta."

"Olisiko nyt niin julmaa toivoa, että teistä tulisi majoitusmestarin rouva?"

"Olen lausunut teille, mitä asiasta ajattelen enkä voi käyttää ankarampia sanoja. Vastattuani teille, Jasper, niin suoraan, minulla lienee oikeus kysyä, mistä te tiedätte, että isäni ajattelee sellaista asiaa."

"Että teidän isänne on valinnut teille puolison, sen olen kuullut hänen omasta suustansa, sillä sen hän sanoi minulle luottavasti keskustellessamme, kun valitsimme miehiä tälle retkelle. Että herra Muir tarjoutuu teille, sen taas olen kuullut upseerilta itseltään, sillä hän on ihan selvästi viittoillut sinnepäin. Asettaessani nämä kaksi seikkaa yhteen olen johtunut ajattelemaan, että asia olisi niin."

"Eiköhän minun rakas isäni, Jasper", sanoi Mabel ja hänen kasvonsa hehkuivat kuin tuliset hiilet, vaikka sanat tuntuivat hillityiltä, "eiköhän minun rakas isäni liene ajatellut jotakin toista? Siitä, mitä nyt sanoitte, ei seuraa, että hänen mielessään olisi ollut herra Muir."

"Eikö kaikesta päättäen, Mabel, asia kuitenkin ole niin? Mikä tuo majoitusmestarin tänne? Hän ei ole koskaan ennen huomannut välttämättömäksi seurata tänne-tulevia retkikuntia. Hän toivoo teitä vaimokseen ja teidän isänne on selvittänyt itselleen, että teistä se tulee. Ettekö näe, Mabel, että herra Muir on matkalla juuri teidän tähtenne?"

Mabel ei vastannut. Hänen naisellinen vaistonsa oli kaikesta huolimatta sanonut hänelle, että majoitusmestari häntä ihaili, vaikka hänen oli vaikea otaksua, että asia oli niin kuin Jasper väitti. Tosin hän oli muutamista isänsä lauseista saanut selville, että tämä todellakin vakavasti ajatteli toimittaa hänet naimisiin, mutta mikään ei ollut vihjannut hänelle, että tuleva mies olisi herra Muir. Hän ei voinut sitä uskoa, vaikk'ei hän tahtonut epäillä toisen sanoja. Varmana hän ajatteli, että hänen isänsä mielellään tahtoi saada järjestetyksi hänen kohtalonsa, mutta ei siinä suinkaan ajatellut ketään määrättyä yksilöä. Nämä ajatukset hän kuitenkin salasi, sillä itsekunnioitus ja naisellinen ylpeys sanoivat hänelle, ettei tämä asia ollut ollenkaan sovelias keskustelunaihe hänen nykyisen toverinsa kanssa. Muuttaakseen puheenaihetta hän senvuoksi melkoisen pitkän äänettömyyden jälkeen virkkoi: "Yhdestä asiasta saatte olla varma, Jasper — ja se on kaikki, mitä haluan sanoa tästä jutusta — luutnantti Muirista, vaikka hän olisi kenraali, ei tule milloinkaan Mabel Dunhamin miestä. Ja nyt sanokaa minulle matkamme päämäärä. Milloin tämä loppuu?"

"Sitä ei voi niin varmaan sanoa. Kerran lähdettyämme vesille me olemme tuulten ja aaltojen armoilla. Haukansilmä voi sanoa teille, ettei metsästäjä, joka aamulla lähtee hirvenajoon, voi sanoa, missä hän yönsä nukkuu."

"Mutta me emme ole hirvenajossa eikä nyt ole aamu, ja siksi Haukansilmän viisaus on turha."

"Vaikkapa emme olekaan hirvenajossa, ajamme kuitenkin jotakin, jota on hyvin vaikea saavuttaa. En voi sanoa teille tämän enempää, sillä meidän velvollisuutemme on pitää suu kiinni, vaikkapa puhuminen ei meitä vahingoittaisikaan. Pelkään vain, etten saa pitää teitä Lokissa kyllin kauan voidakseni näyttää, mitä se hädässä voi tehdä."

"Minä en pidä viisaana sitä naista, joka menee merimiehen kanssa naimisiin", sanoi Mabel äkkiä ja melkein vaistomaisesti.

"Sepä on kummallinen mielipide. Mihin sen perustatte?"

"Siihen, että merimiehen vaimo voi saada kilpailijan miehensä aluksesta. Minun enoni, Cap, sanoo myöskin, ettei merimiehen pitäisi mennä naimisiin."

"Hän tarkoittaa valtameren purjehtijoita", vastasi Jasper nauraen. "Ellei hän pidä vaimoja kyllin hyvinä niille, jotka purjehtivat valtamerillä, hän voi pitää niitä kerrassaan soveliaina niille, jotka purjehtivat sisäjärvillä. Toivon, Mabel, ettette muodostaisi mielipidettänne meistä suolattoman veden purjehtijoista juuri kokonaan sen mukaan, mitä teidän enonne sanoo."

"Purje, hei!" huudahti juuri puheena-ollut henkilö, "tai vene, hei! se voi olla lähempänä totuutta."

Jasper juoksi kokalle; ja todellakin, pienen esineen saattoi huomata noin sadan kyynärän päässä kutterista hieman tuulen alapuolella. Ensi silmäyksellä hän havaitsi, että se oli kaarnakanotti, sillä vaikka pimeys esti tarkasti erottamasta piirteitä, tottunut silmä saattoi kuitenkin näin läheltä huomata, mikä esine se oli; ja sellainen silmä kuin Jasperin, joka kauan oli tuntenut vesillä-käytettävät kulkuvälineet, ei voinut olla tulematta mainittuun johtopäätökseen.

"Siinä voi olla vihollisia", huomautti nuori mies, "ja taitaa olla paras siepata ne kiinni."

"Hän meloo kaikin voimin, poika", huomautti Haukansilmä, "ja tekee yrityksesi yhtä turhaksi kuin täysikasvuinen jänis suksimiehen ponnistukset."

"Käännä myötä", huudahti Jasper perämiehelle, "käännä myötä ja pidä varasi."

Perämies totteli, Lokki kiisi niin, että vesi hauskasti kokassa kohisi, ja parissa minuutissa kanotti oli joutunut sellaiseen asemaan, että antautuminen oli välttämätöntä. Kun oli päästy niin lähelle, että haka ulottui tarttua siihen kiinni, määrättiin, että siinä olevat kaksi henkilöä saivat nousta laivaan, ja niin pian kuin he olivat päässeet laivan kannelle, huomattiin, että ne olivat Nuolenpää ja hänen vaimonsa.

XV LUKU.

"Mi on se helmi, mitä rikas ei voi ostaa, oppinut on liian hyvä etsiäkseen, mut jota köyhä etsii ja halveksittu hakee ja usein etsimättä omakseen sen saa? Sä sano se mulle ja minä sanon sulle, mi on totuus, jota koetella saa."

Cowper.

Intiaanin ja hänen vaimonsa kohtaaminen ei herättänyt sen suurempaa kummastusta suurimmassa osassa tämän tapauksen todistajia, mutta Mabel ja ne, jotka tiesivät, millä tavalla päällikkö oli eronnut Capin seurueesta, epäilivät samalla ankarasti häntä, sillä heistä sellaista tekoa ei millään voinut puolustaa. Haukansilmä, joka yksin osasi vapaasti puhua vankien kanssa — sillä sellaisina heitä nyt tuli kohdella — vei Nuolenpään hiukan syrjään ja keskusteli kauan hänen kanssaan saadakseen selville hänen pakonsa syyn ja mitä hän senjälkeen oli tehnyt.

Tuskaroora vastasi kaikkiin tehtyihin kysymyksiin intiaanin järkkymättömällä rauhallisuudella. Karkaamisensa hän selitti sangen yksinkertaisesti ja tyydyttävästi. Kun hän huomasi, ettei seurue voisi pelastua, hän piti huolta omasta turvallisuudestansa syöksymällä metsän kätköihin. Yhdellä sanalla: hän oli karannut pelastaakseen oman henkensä.

"Se on hyvä", vastasi Haukansilmä ollen uskovinaan toisen puolustelun, "veljeni teki siinä sangen viisaasti. Mutta hänen vaimonsa seurasi mukana?"

"Eivätkö kalpeanaamojen vaimot seuraa miehiänsä? Eikö Haukansilmä olisi katsonut jälkeensä, seuraako häntä hänen rakastettunsa?"

Tämä vetoaminen oppaaseen sattui otolliseen maaperään, sillä Mabelin ystävällisyys ja hyvyys oli antanut hänelle lakkaamatta ajattelunaihetta. Tuskaroora, vaikk'ei ymmärtänyt syytä, huomasi, että hänen selityksensä hyväksyttiin, ja hän seisoi ylpeästi vaiti odottaen seuraavaa kysymystä.

"Se on ymmärrettävää ja luonnollista", vastasi Haukansilmä, "se näyttää luonnolliselta ja voi olla niin. Vaimo lienee halukas seuraamaan miestänsä, jolle hän on uskollisuutta luvannut, sillä ovathan he yksi liha. Sanasi tuntuvat rehellisiltä, tuskaroora", hän lisäsi jatkaen intiaaninkielellä, "sanasi tuntuvat rehellisiltä ja miellyttäviltä. Mutta miksi on veljeni ollut niin kauan poissa? Hänen ystävänsä ovat ajatelleet häntä usein, mutta eivät ole saaneet häntä nähdä."

"Ellei naaras seuraa koirasta, eikö koiraksen ole seurattava naarasta?" vastasi tuskaroora hymyillen ja laskien merkitsevästi sormensa kyselijänsä olkapäälle. "Nuolenpään vaimo seuraa Nuolenpäätä, ja oikeuden mukaan Nuolenpään tuli seurata vaimoansa. Hän eksyi ja he veivät hänet kokiksi vieraaseen kotaan."

"Ymmärrän sinua, tuskaroora. Vaimo joutui mingojen käsiin ja sinä ajoit niitä jäljestä."

"Haukansilmä ymmärtää syyt yhtä helposti kuin näkee sammalen puissa.
Niin se on."

"Ja kauanko sitten sinä sait vaimosi takaisin ja miten se kävi?"

"Kaksi aurinkoa. Kevään-kaste oli juuri tullut, kun minä kuiskasin häntä polulle."

"Se kaikki näyttää luonnolliselta ja kuuluu kai avioliittoon. Mutta, tuskaroora, miten sinä sait tuon kanotin ja minkätähden sinä melot St. Lawrencelle päin linnan asemesta?"

"Nuolenpää tuntee omansa ja voi erottaa sen toisten tavaroista. Tämä kanotti on minun, ja minä löysin sen rannalta läheltä linnaa."

"Sekin tuntuu uskottavalta; kanotti kuuluu intiaanille ja intiaani ottaa omansa muitta mutkitta. Se on kuitenkin kummallista, ettemme me nähneet kanottia, vaikka sen on täytynyt lähteä rannasta pikkuisen ennen kuin meidän aluksemme."

Nämä ajatukset, jotka äkkiä lensivät oppaan mieleen esitettiin nyt intiaanille kysymyksenä.

"Haukansilmä tietää, että soturi voi olla häpeissään. Isä olisi voinut
kysyä minulta tytärtään, enkä olisi voinut sitä hänelle antaa. Lähetin
Kevään-kasteen hakemaan kanottia, mutta yksikään ei häntä puhutellut.
Tuskarooran vaimo ei saa alkaa itse puhutella vieraita miehiä."

Tämäkin oli todennäköistä ja kuvasi intiaanin tapoja ja luonnetta. Kuten tavallista, Nuolenpää oli saanut etukäteen puolet palkastaan Mohawkissa käynnistään; ja hänen kieltäytymisensä vaatimasta jäännöstä näytti osoittavan oikeudentuntoa, joka antaa arvoa villille yhtä hyvin kuin kristityllekin. Niin rehellisestä miehestä kuin Haukansilmä, Nuolenpää oli käyttäytynyt hienosti ja kunnollisesti, vaikkakin hänen oman luonteensa mukaista olisi ollut, että intiaani olisi tullut isän luo ja peittelemättä tunnustanut totuuden. Mutta tuntiessaan intiaanien tavat hän ei nähnyt mitään tavatonta siinä, että intiaani oli siten menetellyt.

"Sehän juoksee kuin vesi vuorenrinnettä alas, Nuolenpää", hän vastasi vähän mietittyään, "ja minusta se näyttää totuudenmukaiselta. Punanahan luonteen mukaista oli menetellä siten, vaikk'ei valkoihoisen. Sinä et välittänyt mitään tyttären isän surusta?"

Nuolenpää kohautti olkapäitään ikäänkuin kieltäen.

"Yhden asian tahtonee minun veljeni vielä sanoa minulle", lisäsi Haukansilmä, "ja sitten ei jää mitään pilviä hänen kotansa ja yankeen hirsimajan välille. Jos hän voi puhaltaa pois hienon sumun, hänen ystävänsä katselevat häntä, kuin hän istuisi rauhallisena oman nuotionsa ääressä ja hän saa katsella heitä, kuin he olisivat panneet pois aseensa eivätkä olisikaan sotureita. Miksi oli Nuolenpään kanotin kokka St. Lawrencelle päin, vaikka siellä ei ole tavattavissa muita kuin vihollisia?"

"Mitäs varten Haukansilmä ja hänen ystävänsä kulkevat samaa tietä?" kysyi tuskaroora rauhallisesti. "Tuskaroora saanee kulkea samaa tietä kuin yankeekin."

"Miksikö? Toden sanoakseni, Nuolenpää, me olemme tiedustelemassa — se merkitsee, purjehtimassa. Toisin sanoen, me kuljemme kuninkaan asioilla ja meillä on oikeus olla täällä, vaikk'ei meillä ole oikeutta sanoa, miksi me olemme täällä."

"Nuolenpää näki suuren kanotin ja hänen teki mielensä nähdä Vesikoiraa. Nuolenpää oli menossa auringonlaskuun päin tänä iltana etsiäkseen kotaansa, mutta huomatessaan nuoren merimiehen laskevan toiseen suuntaan hän käänsi samanne päin. Vesikoira ja Nuolenpää olivat yhdessä viime retkellä."

"Tuo kaikki voi olla totta, tuskaroora, ja sinä olet tervetullut. Sinä saat syödä meidän hirveämme ja sitten meidän täytyy erota. Laskeva aurinko on takanamme ja me molemmat liikumme sukkelaan. Veljeni tulee liian kauaksi siitä, jota hän etsii, ellei hän käänny ympäri."

Haukansilmä kääntyi nyt toisiin ja ilmaisi kuulustelunsa tuloksen. Hänestä näytti, että Nuolenpään kertomus saattoi olla tosi, mutta lisäsi, että mitä tarkin varovaisuus oli tarpeen, että säästyttäisiin epämieluisilta yllätyksiltä. Mutta hänen kuulijansa, Jasper niiden mukana, näyttivät hyvin epäillen suhtautuvan noihin selityksiin.

"Se vekkuli on pantava heti rautoihin, veli Dunham", sanoi Cap niin pian kuin Haukansilmä oli lopettanut kertomuksensa, "hänet täytyy viedä majoitusmestarin luo, jos täällä suolattomilla vesillä on sellaista virkamiestä, ja hänet on annettava sotaoikeuden tutkittavaksi heti, kun pääsemme satamaan."

"On viisainta pidättää poika", vastasi kersantti, "mutta raudat ovat tarpeettomat niin kauan kuin hän jääpi kutteriin. Huomen aamuna on asia järjestetty."

Nuolenpää kutsuttiin nyt saapuville ja hänelle ilmoitettiin päätös. Intiaani kuunteli vakavana eikä tehnyt mitään vastaväitteitä. Päinvastoin hän tyynenä ja hillityllä ylpeydellä kuuli määrättävän kohtalostaan, kuten muutkin Amerikan alkuasukkaat olisivat tehneet. Hän jäi erikseen toimetonna seisomaan, mutta seurasi tarkasti kaikkea, mitä tapahtui. Jasper järjesti purjeet tuulen mukaan, ja Lokki otti entisen suuntansa.

Noin tunti oli kulunut ja luonto alkoi vaatia osaansa. Suurin osa miehistöstä meni siis alas jättäen kannelle vain Capin, kersantin, Jasperin ja pari laivamiestä. Nuolenpää vaimoineen jäi myöskin, edellinen ylpeänä tehden huomioita ja jälkimmäinen koko olennossaan osoittaen tyytyväisyyttä ja alistuvaa nöyryyttä, kuten oikea intiaanivaimo ainakin.

"Vaimollesi, Nuolenpää, voit löytää paikan alhaalta, jossa minun tyttäreni tyydyttää hänen tarpeitansa", sanoi kersantti kohteliaasti valmistautuen itsekin lähtemään kannelta, "tuolla on purje, jolle voit itsesi oikaista."

"Minä kiitän isääni. Tuskaroorat eivät ole köyhiä. Vaimo voi ottaa minulle peitteitä kanotista."

"Kuten haluat, ystäväni. Pidämme välttämättömänä pidättää sinut, mutta emme pidä tarpeellisena teljetä sinua sisään tai muuten pahoinpidellä. Lähetä eukkosi hakemaan kanotista vilttejä, ja mene samalla itsekin ja tuo tänne ylös airot. — Jos Lokissa olisivat jotkut liian uneliaita, Vesikoira", virkkoi kersantti matalalla äänellä, "niin on hyvä ottaa airot säilöön."

Jasper oli samaa mieltä, ja Nuolenpää ja hänen vaimonsa, jota asia ei näyttänyt ollenkaan liikuttavan, menivät ääneti täyttämään määräystä. Alhaalla tuntui intiaani ankarasti toruvan vaimoansa, joka kuunteli vaieten ja kävi viipymättä korjaamaan erehdyksensä panemalla syrjään ottamansa viltin ja etsimällä toista, joka paremmin miellyttäisi hänen ankaraa herraansa.

"Pidä kiirettä, Nuolenpää", sanoi kersantti seisten komentosillalla ja katsellen molempien liikkeitä tuntien samalla, että he hidastelivat vain koetellaksensa hänen kärsivällisyyttänsä; "alkaa tulla myöhä ja meillä sotureilla on semmoinenkin kapine kuin herätysrumpu — ei illanvirkku eikä aamuntorkku."

"Nuolenpää tulee", kuului vastaus ja tuskaroora vetäytyi kanottinsa kokalle.

Siellä yksi ainoa terävän veitsen vilahdus katkaisi köyden, jolla kanotti oli sidottu, ja kun kutteri kiisi aika vauhtia eteenpäin, jäi veijarin kanotti ihan kuin paikalleen seisomaan. Tämä oli käynyt niin kätevästi ja äkkiä, että kanotti oli jäänyt melkoisen matkan päähän, ennenkuin kersantti oikein tajusi, mitä oli tapahtunut ja ehti ilmaista sen tovereilleen.

"Täyskäännös!" karjaisi Jasper päästäen omin käsin halkaisijan, jolloin kutteri kääntyi, niin että purjeet lepattivat ja suunta muuttui suoraan vastatuuleen ja se kantoi sitä satakunnan kyynärää kaaressa takaisin. Mutta niin sukkelaan ja kätevästi kuin tämä tarkoituksenmukainen liike kävikin, ei se kuitenkaan tapahtunut sukkelampaan eikä taitavammin kuin tuskarooran. Taidolla, joka osoitti hänen tuntevan laivojen liikkumismahdollisuuksia, hän tarttui airoihin ja sousi jo vaimonsa avustamana kaikin voimin omaan suuntaansa. Hän oli kääntynyt lounaaseen, toisin sanoen suuntaan, johon laiva joutui ihan vastatuuleen ja jossa maa oli lähinnä ja niin hän pääsi edelle sen verran, ettei ollut kiinnijoutumisen vaaraa, kun laivan piti uudestaan tehdä käännös. Heti kun Lokki oli saanut tuulta purjeihinsa ja alkoi kiitää eteenpäin, huomasi Jasper, että taas oli käännettävä, muuten he menisivät väärälle suunnalle. Eikä ollut kulunut kahtakaan minuuttia, kun laiva oli uudestaan kääntynyt ja saanut tuulta purjeihinsa.

"Se kyllä pelastuu!" sanoi Jasper saatuaan selville kanotin ja kutterin vauhdin. "Se viekas lurjus meloo juuri tyyntä kohti, eikä Lokki voi sinne sitä seurata!"

"Teillä on kanotti!" huudahti kersantti, jossa oli herännyt poikamainen takaa-ajon kiihko; "astukaamme siihen ja koettakaamme!"

"Se on hyödytöntä. Jos Haukansilmä olisi ollut kannella, olisi ehkä voinut yrittää, mutta nyt ei ole ketään. Kanottiin asettuminen vie kolme-neljä minuuttia ja sitä aikaa Nuolenpää käyttää kaikin voimin hyväkseen."

Molemmat, Cap ja kersantti, huomasivat tämän todeksi, sillä tämä oli itsestään selvä niillekin, jotka eivät olleet tottuneet sellaisiin liikkeisiin. Rantaan oli vähemmän kuin puoli penikulmaa ja kanotti laski juuri sen suojaan ja näytti varmasti saavuttavan sen, ennenkuin takaa-ajajat olisivat puoleenkaan väliin päässeet. Lokin peräsin kääntyi taas ja ihan kuin vaistomaisesti se oli saanut alkuperäisen suuntansa. Jasper teki tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa, ja hänen apulaisensa ymmärsivät välttämättömyyden näytellä osansa jonkunlaisella mekaanisella jäljittelyvaistolla. Heti kun nämä liikkeet oli suoritettu, Cap vei kersantin erikseen ja alkoi innokkaasti tyhjentää ajatusvarastoansa tästä kaikesta.

"Huomaa, veli Dunham", hän sanoi tuhoa-ennustavin ilmein, "tämä on asia, joka vaatii kypsää harkintaa ja tavatonta varovaisuutta."

"Sotilaan elämä, veli Cap, on kokonaan pelkkää harkintaa ja varovaisuutta. Jos näillä rajaseuduilla unohdamme niistä toisenkaan, menetämme päänahkamme ensi yrityksellä."

"Mutta minusta Nuolenpään vangiksiottaminen on asianhaara ja hänen karkaamisensa toinen. Olkoon tämä Jasper Suolatonvesi varuillaan."

"Molemmat ovat todella asianhaaroja, veli, mutta ne merkitsevät eri asioita. Jos intiaanin karkaaminen on asianhaara poikaa vastaan, niin on hänen vangiksi joutumisensa asianhaara pojan puolesta."

"Niin, niin; mutta kaksi asianhaaraa ei kumoa toisiansa samoin kuin kaksi negatiivia. Jos tahdot kuulla, kersantti, vanhan merimiehen neuvoa, ei hetkeäkään ole hukata, vaan on otettava välttämätön askel aluksen ja siinä-olijoitten turvaamiseksi. Kutteri kulkee nyt kuuden solmuvälin nopeudella, ja kun välimatkat ovat lyhyet tällä lätäköllä, me voimme ennen aamua olla ranskalaisessa satamassa ja ennen iltaa ranskalaisten vankina."

"Se kyllä voi olla totta. Minkä neuvon annat minulle, veli?"

"Minun mielestäni sinun on heti paikalla pantava Jasper Suolatonvesi arestiin, jätettävä hänet alhaalla vartioitavaksi ja annettava laivanpäällikkyys minulle. Siihen sinulla on täysi oikeus, koska laiva kuuluu armeijalle ja sinä olet tällä hetkellä retkikunnan komentava upseeri."

Kersantti Dunham punnitsi tätä ehdotusta enemmän kuin tunnin, sillä vaikka hän toimi ripeästi, kun vain oli päässyt varmuuteen, hän oli kuitenkin miettivä ja varova. Tottuneena valvomaan miesten käytöstä linnassa hän ymmärsi erilaisia luonteita ja kauan hän oli pitänyt Jasperia suuressa arvossa. Mutta nyt tämä vaikuttava myrkky, epäilys, oli päässyt hänen sieluunsa; ja kaikkialla pelättiin ranskalaisten petosta ja juonia niin suuresti, ettei ole ollenkaan ihme, että joukon johtaja, jota erikoisesti oli varoitettu, unohti monivuotisen hyvän käytöksen niin ankaran ja ilmeisesti todennäköisen epäluulon vuoksi. Päästäkseen tästä epävarmuudesta kersantti vetosi majoitusmestariin, jonka mielipiteille hän ylempänään pani suuren arvon, vaikkakin niiden toteuttaminen tällä hetkellä riippui hänen omasta harkinnastaan. On onneton sattuma, jos joku pulaan jouduttuaan kysyy neuvoa toiselta, joka tahtoo päästä hänen suosioonsa. Silloin tämä koettaa sovittaa vastauksensa niin, että se kysyjää miellyttäisi. Tässä tapauksessa asia kävi vielä pahemmaksi sen kautta, että Cap kersantin asemesta kävi esittämään asiaa eikä kiihkossaan suinkaan unohtanut viitata, mille puolelle hänen tulisi kallistua. Luutnantti Muir oli liian harkitseva voidakseen vastustaa sen tytön enoa ja isää, jonka hän toivoi omakseen voittavansa, vaikkapa hän koko epäilyksestä olisi ollut jyrkästi eri mieltä. Mutta siitä tavasta, jolla asia hänelle esitettiin, hän oli itsekin ruvennut epäilemään, että ehkä oli kaiken varalta hyvä varustautua mahdollista petosta vastaan ja antaa tilapäisesti laivanpäällikkyys Capille. Kuultuaan tämän tuloksen, kersantti viipymättä päätti panna sen täytäntöön.

Antamatta lähempiä selityksiä kersantti Dunham yksinkertaisesti ilmoitti Jasperille pitävänsä velvollisuutenaan ottaa häneltä tilapäisesti pois päällikkyyden ja antaa sen langolleen. Nuorukaisen luonnolliseen ja ehdottomaan hämmästyksen puuskaan hän vastasi vain, että sodassa usein täytyy menetellä salaperäisesti ja että nykyinen velvollisuus välttämättä vaati häntä menettelemään sillä tavalla. Vaikk'ei Jasperin hämmästys siitä vähentynyt — kersantti tarkasti varoi viittaamasta epäilyksiinsä — täytyi hänen kuitenkin totella sotilaallista määräystä, ja tyynesti hän itse ilmoitti pienelle laivamiehistölle, että heidän tämän jälkeen tuli kaikessa totella herra Capia, kunnes toisin määrättäisiin. Kun hänelle sanottiin, ettei ainoastaan hänen itsensä, vaan myöskin perämiehen, jota pitkän merimieskokemuksensa vuoksi pidettiin melkein luotsina, tuli mennä hänen kanssaan hyttiin, värähtivät hänen kasvonsa ilmaisten voimakasta mielenliikutusta, mutta hän hillitsi sen niin kokonaan, ettei edes Cap voinut selittää, mitä se merkitsi. Nyt oli siis herännyt epäluulo tukahdutettu mitä vaikuttavimmalla tavalla.

Niin pian kuin Jasper ja luotsi olivat jättäneet kannen, ovenvartija sai salaisen määräyksen panna erikoista huomiota molempiin — kumpaakaan ei saanut päästää kannelle ilman erikoista lupaa. Tämä toimenpide oli kuitenkin tarpeeton, sillä Jasper ja hänen apulaisensa heittäytyivät heti lavitsallensa, jota eivät koko yönä aikoneetkaan jättää.

"Ja nyt, kersantti", sanoi Cap niin pian kuin huomasi olevansa isäntä kannella, "ole hyvä ja sano minulle suunta ja välimatka, että voin tarkata, onko laivan kokka ohjattu oikeaan päin."

"Veli Cap, minä en tiedä kummastakaan yhtään mitään", vastasi Dunham aika lailla hämmästyneenä tästä kysymyksestä. "Meidän täytyy kulkea suorinta tietä Tuhatsaarille, jossa meidän 'tulee laskea maihin, vapauttaa joukko, joka on aikansa palvellut ja tehdä suunnitelma tulevaa toimintaamme varten'. Se on melkein sanasta sanaan, mitä kirjallisessa määräyksessä on sanottu."

"Mutta on kai teillä merikartta — jotakin, josta käy asema ja välimatkat selville — josta voi nähdä kulkureitin."

"En usko, että Jasper on koskaan kulkenut sellaisten mukaan."

"Ei karttaa, kersantti Dunham!"

"Ei edes pienintäkään kynänpiirtoa. Meidän merimiehemme tuntevat nämä vedet niin hyvin, etteivät ne merikortteja tarvitse."

"No, hitto vie! Nehän ovat ihan raakalaisia! Ja luuletko sinä, kersantti Dunham, että minä voin löytää jonkun määrätyn saaren tuhanten joukosta tietämättä nimeä tai asemaa — tietämättä edes, missä päin se on ja kuinka kaukana?"

"Mitä nimeen tulee, veli Cap, niin ei sinun siitä tarvitse olla huolissasi, sillä yhdelläkään noista tuhannesta saaresta ei ole nimeä eikä sinun siis siinä suhteessa tarvitse erehdystä pelätä. Sen asemasta taas, koska en ole siellä kertaakaan ollut, en voi sanoa sinulle yhtään mitään, eikä asemasta ole niin suurta väliäkään, kunhan vain löydämme sinne. Ehkäpä joku laivamiehistä tietää tien."

"Odota hetkinen, kersantti — odota hetkinen, jos suvaitset, kersantti Dunham! Jos minä olen tämän laivan päällikkö, niin täytyy minun — jos suvaitset — voida johtaa sitä pitämättä salaneuvottelua laivapojan tai kokin kanssa. Laivuri on aina laivuri ja hänellä täytyy aina olla oma mielipiteensä, vaikkapa se olisi vääräkin. Otaksun sinun kokeneen kyllin paljon ymmärtääksesi, että on parempi komentaa vääräänkin kuin ei mihinkään. Kaikissa tapauksissa — Jumalakaan, vaikka Hän on pääamiraali, ei voisi komentaa kalastajan purtta kyllin arvokkaasti, jos hän neuvottelisi perämiehen kanssa aina, kun haluaa laskea rantaan. Ei, herraseni! Jos minä hukun, niin hukun, mutta hitto vie, minä menen pohjaan haaksirikossa ja teen sen kunnialla."

"Mutta, veli Cap, minä en halua mennä pohjaan muualle, kuin Tuhatsaarten leiripaikalle, johon olemme määrätyt."

"Hyvä, hyvä, kersantti. Mutta ennenkuin kysyn neuvoa — suoranaista neuvoa peittelemättä ensimmäiseltä kenen tapaan, tai vaikkapa alemmalta perämieheltäkin, minä kierrän kaikki nuo tuhat saarta ja tutkin yksitellen, kunnes löydän oikean. Sitäpaitsi on varmempi keino saada selville kaikki heidän tietonsa tarvitsematta näyttää omaa tietämättömyyttään: minä panen heidät ajattelemaan, että tahdon omat kokemukseni heidän päähänsä päntätä! Merimiehen täytyy joskus käyttää kaukoputkea, vaikkei mitään ole näkyvissä, tai nostaa luoti ylös, ennenkuin syvyydestä on päästy selville."

"Minä tiedän, että tällä hetkellä kuljemme oikeaan suuntaan", vastasi kersantti, "mutta kuljettuamme muutaman tunnin kohtaamme luotoja, jolloin tarvitaan suurta tarkkuutta."

"Annapa kun minä koetan pumpata perämiestä ja saat nähdä, että se käy muutamassa minuutissa."

Cap ja kersantti menivät nyt sen miehen luo, joka piti perää, Cap astuen korokkeelle tyynenä ja varmana, niinkuin ainakin mies, joka täydellisesti tuntee oman voimansa.

"Erinomainen ilma, poikaseni", virkkoi Cap tavalla, jota laivojen päälliköt joskus osoittavat jollekin valitulle käskyläiselleen. "Tietysti teillä käy tällainen maatuuli joka yö?"

"Kyllä tähän vuodenaikaan, herra", vastasi mies hipaisten hattuansa kunnioituksesta uutta päällikköänsä ja kersantti Dunhamin sukulaista kohtaan.

"Sama kai on asianlaita myöskin Tuhatsaarilla? Tuuli tietysti asettuu, sillä meillä on maa molemmin puolin."

"Kun pääsemme kauemma itään, tuuli luultavasti muuttuu, sillä siellä ei voi olla varsinaista maatuulta."

"Niin, niin; semmoinen se teidän suolaton vetenne on! Sillä on joskus metkunsa, jotka ovat ihan luonnonvastaiset. No, Länsi-Intian saarilla tietää kyllä yhtä varmasti saavansa maa- kuin merituultakin. Tässä suhteessa ei ole mitään eroa, vaikka odottaisi tapaavansa poikkeuksen jokaisesta säännöstä täällä, suolattomalla vesilätäköllä. Tietysti sinä, poikaseni, tunnet tarkasti kaikki nämä Tuhatsaaret?"

"Varjelkoon, herra Cap! Kukaan ei tunne niitä kaikkia, eipä edes tiedä mitään niistä. Ne ovat arvoitus vanhimmallekin näiden vesien purjehtijalle, emmekä voi kerskua tietävämme edes niiden nimiä. Sitäpaitsi useimmilla niistä ei olekaan mitään nimeä enempää kuin kastamatta kuolleella lapsella."

"Oletteko te roomalaiskatolinen?" kysyi kersantti terävästi.

"En sitä, herra, enkä mitään muutakaan. Minä olen vapaa uskonnon suhteen, en koskaan vaivaa itseäni sillä, mikä ei ole tarpeellista."

"Hm! vapaa; Se on epäilemättä joku lahko, joka on tartuttanut tämän maakunnan", mutisi herra Dunham, jonka isoisä oli ollut Uuden Jerseyn kveekareita, isä presbyteerinen ja joka itse oli liittynyt Englannin kirkkoon tullessaan armeijaan.

"Minä otaksun, John", virkkoi Cap, "teidän nimenne kai on Jack?"

"Ei, herra, minun nimeni on Robert."

"No, Robert; se nyt on ihan sama Jack tai Rob; me käytämme molempia samassa merkityksessä. Sanon, Rob, siellä kai on selvät vedet, mihin me olemme matkalla?"

"Sitä en voi sanoa, herra! Minä en tiedä siitä enempää kuin joku mohokki tai 55:nnen sotilas."

"Etkö sinä ole koskaan ankkuroinut siellä?"

"En koskaan, herra. Herra Vesikoira tuntee ne rannikot hyvin."

"Mutta kulkiessanne kaupunkiin pitänette toki silmät auki, että tiedätte väylät."

"Kaupunkiin! Siinäpä se on, herra Cap. Siellä on yhtä paljon kaupunkia kuin nenänne päässä, ja mitä väyliä sitten!"

Kersantti hymyili ivallisesti, mutta hänen lankonsa ei menettänyt huumoriansa.

"Ei kirkontorneja, ei valoja, ei satamia, huh! Siinä ovat todellakin linnoitukset, kuten niitä sanotaan!"

"Kysykää kersantti Dunhamilta, herra, jos tahdotte tietää jotakin niistä. Kaikki linnavarustukset ovat mukana Lokilla."

"Mutta, Rob, kumpaa väylistä pidätte parempana — sitäkö, jota kuljitte viimein, vai, vai, vai — no, vai toista?"

"Sitä en voi sanoa, herra; minä en tunne kumpaakaan."

"Sinä nukut, poika, peräsimessä, nukutko?"

"En peräsimessä, vaan eturuumassa vuoteellani. Vesikoira lähettää alas kaikki sotilaat ja muut, lukuunottamatta luotsia, emmekä me tunne tietä paremmin kuin ensi kertaa kulkiessamme. Niin hän on aina tehnyt mennen ja palatessa, enkä voi sanoa teille väylää enkä suuntaa sen jälkeen, kun olemme päässeet lähelle saaristoa. Kumpaakaan ei tunne kukaan muu kuin Jasper ja luotsi."

"Siinä on taas asianhaara, kersantti", sanoi Cap vieden lankonsa, vähän syrjään. "Ei ole ainoatakaan koko laivassa, jolta voisi saada jotakin pumpatuksi. He ilmaisevat tietämättömyytensä ensimmäisellä sanalla. Mutta miten hitolla minä voin osata sinne, minne olemme määrätyt?"

"Siinäpä se on, veli Cap; kysymyksesi on helpommin tehty kuin vastattu.
Eikö merenkulkuoppi nyt tuommoista voi neuvoa. Minä ajattelin, että te
valtameren purjehtijat voisitte noin vähäisen asian saada selville.
Olenpa usein lukenut heidän saarilöydöistäänkin."

"Niin olet, veli, niin olet, ja tämä löytö olisi kaikista suurin, sillä ei tarvitse löytää vain yhtä, vaan tuhat saarta."

"Kuitenkin näiden järvien purjehtijoilla on omat keinonsa löytää ne seudut, joita etsivät."

"Jos olen ymmärtänyt sinua oikein, on tämä asema tai varustus aivan salainen."

"On, mitä suurinta huomiota on pantu, ettei sen asemaa vihollinen mitenkään saisi tietää."

"Ja sinä odotat, että minä, vento vieras teidän järvillänne, voisin löytää sen ilman korttia, suuntaa, välimatkaa, pituus- ja leveysasteita — tai hitto vie — ilman reimareita. Salli minun kysyä, luuletko sinä, että merimiehet kulkevat nokkavainulta kuin Haukansilmän koirat."

"No, veli, ehkäpä sinä sittenkin voit saada perämieheltä vielä joitakin tietoja. Minun on vaikea uskoa, että hän on niin tietämätön kuin tahtoo näyttää olevansa."

"Hum! Tämä näyttää toiselta asianhaaralta. Minusta koko tilanne on kohta niin täynnä asianhaaroja, ettei tiedä, mihin jalkansa astua. Mutta pian me saamme selville, mitä poika oikeastaan tietää."

Cap ja kersantti palasivat nyt paikallensa perämiehen luo ja edellinen jatkoi kysymyksiänsä. "Satutko tietämään, poikaseni, millä pituus- tai leveysasteella nuo mainitut saaret ovat?" hän kysyi.

"Mikä, herra?"

"Mikäkö? Pituus- ja leveysaste tai edes toinen; en tiedä aivan tarkkaan, miten täällä kasvatetaan nuoria sisäjärvien merimiehiä ja sitä varten minä kysyn."

"En ole ikinä kuullut kummastakaan ja siksi en satu tietämään, mitä niillä tarkoitatte, herra."

"Mitä minä tarkoitan! Tiedättekö, mikä leveysaste on?"

"En, herra", vastasi mies epäröiden, "vaikka luulen, että se on joku ranskalainen yläjärvillä."