"Hiuuu!" vihelsi Cap puhaltaen ilmaa kuin pumpusta. "Leveysaste joku ranskalainen yläjärvillä! Odotapas, nuori mies, tiedätkö sinä, mitä pituusaste tarkoittaa?"
"Luulenpa tietäväni, herra; se on viisi jalkaa, kuusi tuumaa — säännöllinen kuninkaan soturin pituus."
"Siinä on pituusaste, joka on keksitty sinulle, kersantti, voidaksesi hankkia olkahihnat sotureillesi. Toivoakseni teillä toki lienee joku käsitys asteista, minuuteista ja sekunneista?"
"On, herra. Aste tarkoittaa parempia ihmisiä, ja minuutit ja sekunnit ovat pitempiä tai lyhyempiä mittausnuoria. Ne me kyllä tiedämme yhtä hyvin kuin suolaveteläisetkin."
"Hitto minut vieköön, veli Dunham, jos ymmärrän, kuinka ne voivat kulkea näillä vesillä! — Näen ihan selvään, kersantti, ettemme voi odottaa mitään tuolta vekkulilta. Minä annan vielä pari tuntia mennä samaan suuntaan ja sitten voimme menetellä olosuhteitten mukaan."
Kersantti ei väittänyt sitä vastaan, ja kun tuuli oli tasainen, eikä näyttänyt esiintyvän mitään vastuksia, hän laittoi purjeista vuoteen kannelle ja paneutui siihen pitkäkseen, nukahtaen heti raskaasti kuin ainakin sotilas. Cap puolestaan asteli edestakaisin kannella sulkematta koko yönä hetkeksikään silmiänsä, sillä hän oli karaissut itseänsä ja kykeni kestämään ankarimpiakin ponnistuksia.
Oli täysi päivä, kun kersantti Dunham heräsi seuraavana aamuna, ja se hämmästyksen huudahdus, joka häneltä pääsi heti, kun oli noussut jaloilleen ja katsonut ympärilleen, kuului voimakkaampana kuin tavallisesti tämän hillityn miehen ääni. Ilma oli täydellisesti muuttunut ja sakea sumu peitti kaiken niin, että taivaan rannasta toiseen saattoi olla penikulman taival. Muuta ei näkynyt kuin vaahtoavia aaltoja joiden keskellä Lokki keinui. Lyhyt keskustelu lankonsa kanssa johti hänet tämän äkillisen muutoksen perille.
Kuten herra Cap oli otaksunutkin tyyntyi tuuli tuossa puolen yön seuduilla tai juuri, kun hän ajatteli laskea luotinuoransa salmeen, sillä saaret alkoivat edestäpäin näkyä. Kello yksi alkoi puhaltaa koillistuuli kehittyen vähitellen myrskyksi ja hän laski pohjoista ja länttä kohden tietäen, että päinvastaisella puolella on New York; puoli kaksi hän otti pois halkaisijan ja reivasi pääpurjeen; kello kaksi hän reivasi peräpurjeen ja puoli kolmelta loput purjeet, joten alus jäi vapaana kellumaan.
"En voi sanoa muuta kuin että alus kulkee mainiosti" lisäsi vanha merikarhu, "vaikka tuuli on aika raju. Minulla ei ollut aavistustakaan, että se tällä suolattomalla vesilätäköllä voisi puhaltaa tuollaisella voimalla, vaikka en ole vielä huolinut rakastua siihen senvuoksi, että se nyt näyttää vähän luonnollisemmalta; ja jos tällä kirotulla vedellä olisi hieman suolan tuoksua, niin siihen voisi olla tyytyväinen."
"Kuinka kauan sinä olet laskenut tähän suuntaan, veli Cap?" kysyi järkevä soturi; "ja millähän nopeudella me nyt kulkenemme?"
"No, pari kolme tuntia ehkä ja se kiitää kuin parhain kilpa-ajohevonen. Meillä on nyt hyvä vauhti, sillä toden tunnustaakseni, vähät välittäen saarien läheisyydestä, vaikka ne ovatkin tuulen puolella, minä itse tartuin ruoriin ja ohjasin sitä penikulman tai pari vapaille vesille. Me olemme niistä nyt tyynen puolella, sen tunnustan, sillä vaikka voi mielellään pysytellä tuulen puolella yhdestä, vieläpä puolesta tusinastakin saaria, niin tuhannen saaren läheisyydestä laskee pois niin pian kuin suinkin. Ei, ei, tuolla ne ovat jossakin usman sisässä ja olkoot, sillä Charles Cap niistä vähät välittää."
"Kun pohjoinen ranta on vain viiden tai kuuden ranskan penikulman päässä ja siellä on suuri lahti, johon voi helposti eksyä, niin eiköhän olisi parempi kysyä neuvoa laivamiehistöltä, ellemme suorastaan kutsu Jasper Vesikoiraa ja pyydä häntä viemään meitä Oswegoon takaisin? Aivan mahdotonta meidän on kuitenkin milloinkaan päästä sinne, minne piti, kun tällainen tuuli puhaltaa ihan vastaan."
"Ammattimies voi esittää monta vakavaa syytä ehdotustasi vastaan, kersantti. Suurin on: jos päällikkö tunnustaa tietämättömyytensä, hävittää se kerrassaan tarpeellisen kurin. Niin se on, veli. Minä ymmärrän sinun päänpudistuksesi, mutta ei mikään muu käännä järjestystä nurin niin helposti kuin tunnustaa tietämättömyytensä. Tunsin kerran laivanpäällikön, joka kulki viikon väärään suuntaan, ennenkuin tunnusti erehtyneensä; ja oli aivan ihmeellistä, miten suuresti hänen arvonsa nousi miehistön silmissä juuri siksi, etteivät he voineet häntä ymmärtää."
"Se voi käydä suolaisilla vesillä, veli Cap, mutta tuskin suolattomilla. Mieluummin kuin joutua haaksirikkoon Canadan rannikolla minä tunnen velvollisuudekseni päästää Jasperin pois arestista."
"Ja joutua Frontenacin satamaan. Ei, kersantti; laiva on nyt hyvissä käsissä ja voi oppia hieman merenkulkua. Meillä on vallassamme aava ulappa, eikä muu kuin hullu voi ajatella maihinmenoa tällaisella myrskyllä. Vahdista minä pidän huolen ja silloin me olemme turvassa kaikelta muulta vaaralta paitsi siltä, mikä tällaista kevyttä matalaa alusta joka hetki uhkaa. Jätä kaikki minun huolekseni, kersantti, ja minä takaan sinulle Charles Capin puolesta, että kaikki käy hyvin."
Kersantti Dunham tyytyi helposti. Hän luotti suuresti lankonsa ammatilliseen taitoon ja toivoi, että tämän erinomainen huoli kutterista ei saattaisi hänen hyvää uskoansa häpeään. Toiselta puolen epäilys, samoin kuin luottamuskin, voimistuu saadessaan uutta ravintoa ja hän kuvitteli niin lakkaamatta mielessään petosta, että olisi uskonut seurueen kohtalon kenelle muulle hyvänsä mieluummin kuin Jasperille. Toden tunnustaaksemme siinä oli vielä toinenkin syy. Tämä vastuunalainen tehtävä, jota suorittamaan hänet oli lähetetty, olisi kuulunut oikeastaan komentavalle upseerille, ja majuri Duncan oli herättänyt alemmissaan suurta tyytymättömyyttä uskoessaan sen niin alhaiselle virkamiehelle kuin kersantille. Palata takaisin löytämättä edes määrättyä asemaa osoittaisi tavatonta saamattomuutta, joka puhuisi kauan häntä vastaan ja siitä olisi seurauksena, että heti paikalla asetettaisiin joku häntä ylempi hänen saappaihinsa.
XVI LUKU.
"Sun voimasi suuri on, Kaikkivaltias, sen myrskyjen pauhussa kuulen. Kun aallot käy ja tuuli soi sun neuvostas ja ma haakseni hukkuvan luulen, mun aatokseni nöyränä sun luoksesi käy ja rukoilen hartaalla miellä: Oi, johda mua satamaan, vaikk' maata ei näy, äl' anna mun eksyä tiellä!"
Byron.
Päivän noustessa ilmestyi se osa miehistöä, jolla oli siihen oikeus, laivan kannelle. Kun aallot eivät käyneet vielä kovin korkeina, voitiin päättää, että vielä oltiin saariston suojassa, mutta ne, jotka olivat kokeneempia, ymmärsivät selvään, että oli odotettavissa ankara syysmyrsky, joka on näillä seuduin niin tavallinen. Maata ei missään näkynyt, ja joka puolelta peittyi näköpiiri läpinäkymättömään usmaan herättäen synkän, salaperäisen tunnelman. Kuohut, tai kuten rannikkojen asukkaat sanovat aallot, olivat lyhyet ja kiemurtelevat uhaten turmiota helpommin kuin valtameren pitkät ja säännöllisemmät mainingit. Itse vesi näytti vihreältä ja vihaiselta sen sijaan, että olisi loistossa kilpaillut rusopilvien kanssa, vaikka näyttikin odottavan sitä viihdytystä, jonka auringonsäde voi antaa.
Sotilaat tyytyivät pian tilanteeseen ja vähitellen katosivat, kunnes kannelle jäi vain laivamiehistö, kersantti, Cap, Haukansilmä, majoitusmestari ja Mabel. Viimeksimainitun otsalle oli ilmestynyt pilvi, sillä hänelle oli ilmoitettu asioitten todellinen tila ja hän turhaan oli vedonnut Jasperin ansioihin ja koettanut saada komennon jälleen muutetuksi hänelle. Yön lepo ja yön mietiskely oli myöskin Haukansilmää varmistanut nuoren miehen syyttömyydestä, ja hänkin oli lämpimästi puhunut ystävänsä puolesta, vaikka yhtä huonolla tuloksella.
Kului useita tunteja, joiden aikana tuuli kiihtyi ja aallot yhä kohosivat, kunnes kutterin keinunta pakotti Mabelin ja majoitusmestarin vetäytymään suojiinsa. Cap kirosi usein, ja oli ihan ilmeistä, että alus nyt oli menossa aavimmille ulapoille aaltojen heitellessä sitä niin, että vain parhaimmin ja lujimmin rakennettu laiva saattoi sitä kestää. Tämä kaikki ei kuitenkaan Capia suuresti huolettanut, vaan kuten metsästäjä heristää korviansa kuullessaan koiran haukunnan tai sotaratsu, joka kuopii ja hörhättää kuullessaan sodan pauhun, hänkin tässä tilanteessa tunsi heräävän kaiken, mikä hänessä oli miehekästä; ja sen sijaan, että ennen oli lakkaamatta ylimielisesti ja saivarrellen arvostellut ja väitellyt turhasta, hän nyt esiintyi kestävänä ja kokeneena merimiehenä, joka hän todella oli. Apulaisten tahtomattaankin täytyi pian tottua kunnioittamaan hänen taitoansa, ja vaikka he ihmettelivätkin, kun ei heidän entistä päällikköänsä ja luotsia näkynyt, eikä mitään järkevää syytä näiden katoamiseen ollut annettu, he kuitenkin pian hyväksyivät vaihdoksen ja huolellisesti tottelivat uutta kapteeniansa.
"Sittenkin tässä suolattomassa vesilätäkössä, veli Dunham, on jonkun verran voimaa, kun se vain kaikkensa näyttää", huudahti Cap puolenpäivän maissa hykerrellen käsiään pelkästä mielihyvästä huomatessaan joutuneensa koettelemaan luonnonvoimien kanssa. "Tuuli on rehellinen, vanha vihuri ja järvi näyttää erehdyttävästi samalta kuin Golfvirran seudut. Minä pidän siitä, kersantti — minä pidän siitä ja opin kunnioittamaan tätä ulappaanne, jos ilma voi kestää samanlaisena kuin on alkanut kaksikymmentäneljä tuntia."
"Maa, hei!" huudahti mies, joka oli asetettu keulakannelle tähystämään.
Cap kiiruhti kokalle, ja toden totta maa häämötti sumun läpi noin puolen penikulman päässä ja kutteri laski juuri suoraan sinne. Vanhan merimiehen ensimmäinen ajatus oli komentaa: "Seis, käännä ulos rannasta!" mutta kylmäverinen soturi pidätti häntä.
"Kun menemme lähemmä", virkkoi kersantti, "niin voi joku meistä tuntea paikan. Useimmat meistä ovat selvillä tämän järven rannoista, ja se auttaa meitä saamaan selville, missä olemme."
"Totta, totta; jos siellä on sopivaa paikkaa, niin pysähdymme sinne. Mikä tuo on, tuolla ylähangan puolella meistä? Sehän näyttää matalalta niemeltä."
"Joven varustukset!" huudahti toinen, jonka tottunut silmä pikemmin erotti varustusten ääriviivat kuin hänen sukulaisensa, jonka huomiokyky tällaisiin asioihin oli vähemmän harjaantunut.
Kersantti ei ollut erehtynyt. Siinä oli linnake, vaikka se hienon sateen läpi näkyi epäselvästi ja hämärästi aivan kuin iltahämyssä tai aamun sarastaessa. Matala, vihertävä turvevarustus, synkkä paaluaitaus, vielä tummempi kuin vesi, parin huoneen harja, pitkä juhlallinen lipputanko, jonka nuora oli vedetty johonkin nurkkaan niin tiukalle, ettei se ollenkaan näyttänyt tuulessa liikkuvan, kaikki tämä selvisi katsojalle yhdellä silmäyksellä. Ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt. Yksinpä vahtikin näytti menneen rajuilmaa pakoon katon alle, ja aluksi saattoi luulla, ettei yksikään silmä keksisi heidän aluksensa läsnäoloa. Mutta rajavarustuksen horjumaton valppaus ei torkkunut: jostakin tähystysluukusta todennäköisesti tehtiin tämä innostava huomio, että joku alus lähestyi; pari miestä huomattiin jollakin korokkeella ja samassa rannimmainen varustus vilisi täynnä inhimillisiä olentoja.
Koko kuva oli suurenmoinen ja vaikuttava. Yhä yltyvä myrsky pakotti väkisinkin kuvittelemaan, että se täällä ainaisesti kestää. Tuuli ulvoi lakkaamatta, ja kuohuva vesi vastaili synkällä, uhkaavalla kohinallaan muodostaen yhä korkeampia vuoria, ja avaten niiden väliin pohjattomia laaksoja. Tihkusade teki ilman sakeaksi, niin että kaikki näkyi vain usvan läpi, tyynnyttäen ja lievittäen niitä kauhun tunteita, joita myrsky itsestään herättää. Tumma, rajaton metsä kohosi harmaudesta suurena, synkkänä ja vaikuttavana, kun taas vilahdus omituisesta ja yksinäisestä ihmiselämästä, jota linnakkeella saattoi huomata, soi silmälle toisenlaista viihdytystä ja herätti toivoa saada vetäytyä sataman suojaan, kunnes luonnon raivo asettuisi.
"He näkevät meidät", sanoi kersantti, "ja luulevat, että olemme palanneet myrskyn vuoksi sataman suojaan. Tietysti, tuollahan on majuri Duncan koillisella vallilla, tunnen hänet pituudesta ja hänen ympärillään olevista upseereista."
"Kersantti, voisipa ehkä sietää hieman ivaakin, jos voisimme päästä joelle ja saisimme turvallisesti ankkurin lasketuksi. Sen lisäksi saisimme päästää herra Vesikoiran maihin ja puhdistaa siten miehistön vaarallisista aineksista."
"Kai sitä voisi, mutta niin huono purjehtija kuin olenkin, minä hyvin tiedän, että se ei käy päinsä. Ei mikään, mikä purjehtii näillä vesillä, voi päästä tuulen puolelta satamaan tällaisella myrskyllä, eikä tämmöisellä ilmalla tule kysymykseenkään ankkuroida ulkopuolelle."
"Minä tiedän sen, minä näen sen, kersantti, ja niin hauskaa kuin olisikin nähdä maanmiehiäsi, meidän täytyy jättää ne. Omasta puolestani myrskyllä en ole koskaan niin onnellinen kuin tietäessäni, että maa on jäänyt taakseni."
Lokki oli nyt päässyt niin lähelle rantaa, että sen kokka tuossa paikassa oli syöksyä maalle ja täytyi ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin. Myrskypurje käännettiin ja pieni alus, joka näytti kilpailevan luonnonvoimain kanssa kuin alli, muutti suuntaa totellen helposti peräsintä ja kiisi pian tuulen vauhdilla kohti kuohuvaa ulappaa. Se lensi niin sukkelaan, että, vaikka maa näkyikin vielä sen alahangan puolella, sumu ikäänkuin nielaisi linnakkeen, jonka vallille oli kerääntynyt joukko levottomia katselijoita. Välttämättömyys pakotti kuitenkin pian kääntämään sen kokan vastatuuleen, jolloin se taas alkoi luovia raskasta matkaansa pohjoista rantaa kohden.
Kului useita tunteja, ennenkuin tapahtui mitään muutoksia; tuuli vain puhalsi sellaisella voimalla, että vihdoin viisasteleva Capkin tunnusti tällaisen myrskyn kohtuulliseksi. Auringonlaskun maissa Lokki taas kääntyi myötätuuleen, ettei pimeinä tunteina joutuisi pohjoiselle rannalle. Puolen yön seutuvilla laivan tilapäinen päällikkö, joka kyselemällä kiertoteitse laivan miehistöltä oli saanut jonkinlaisen käsityksen, millainen tämä järvi on, luuli voivansa päättää, että oltiin puolitiessä molempien rantojen välillä. Tähän voimme lisätä, että Cap alkoi tuntea kunnioitusta suolatonta vettä kohtaan, jota hän kaksikymmentäneljä tuntia aikaisemmin ei olisi pitänyt mahdollisena. Juuri kun yö saapui, kiihtyi tuuli niin raivokkaaksi, että hänestä tuntui mahdottomalta kestää sitä; vesi löi pienen aluksen kannelle sellaisella voimalla, että sen saumat natisivat ja oli haudata sen aaltojen syvyyteen. Lokin miehistö vakuutti, ettei se milloinkaan ollut ollut ulkona sellaisella myrskyllä, ja se oli tosi, sillä tuntien jokaisen joensuun, niemen ja lahdenpoukaman, Jasper olisi kuljettanut kutterinsa johonkin suojaisaan ankkuripaikkaan paljon ennen, kuin tällainen myrsky olisi ehtinyt sitä ruhjoa. Mutta Cap yhä halveksien kieltäytyi kysymästä neuvoa nuorelta mestarilta, joka edelleenkin oleskeli alhaalla, päättäen menetellä, kuten suurtenkin valtamerien purjehtijat.
Aamusella myrskypurje asetettiin paikoilleen, isopurjeen yläosa käärittiin kokoon ja Lokki käännettiin taas myötätuuleen. Vaikka mastot melkein viistivät vettä, pieni alus kuitenkin luonnon raivotessa koetti vastata nimeänsä. Kahdeksan tienoissa se todellakin kiisi samoin kuin ilmojen lokit ilmeisesti peläten muuten sortuvansa järven kuohuvaan kattilaan. Päivä kuluessaan ei tuonut mitään muutosta, sillä ilmapiiri ei laajennut, vaan näkyi vain pieni tuhupilvien ympyrä ihan kuin pata olisi asetettu kumolleen veden meuruavalle pinnalle. Laivamiehistö ja matkustajat välttämättömyyden pakosta pysyivät toimettomina. Jasper ja luotsi oleskelivat alhaalla, mutta muu osa miehistöä oli vähitellen ilmestynyt kannelle. Aamiainen oli syöty täydellisen hiljaisuuden vallitessa, mutta katseilla oli toisilta kyselty, miten päättyisi tämä melkein epätoivoinen taistelu luonnonvoimia vastaan. Cap kuitenkin oli täysin tyytyväinen, ja hänen katseensa loisti, askel kävi varmemmaksi ja koko olemus rohkeammaksi, kuta enemmän myrsky kiihtyi ja kuta suurempaa ammattitaitoa ja mielenmalttia se kysyi. Hän seisoi kokalla käsivarret ristissä pysytellen merimiehen vaistolla tasapainossa ja katsellen aaltoja, jotka nousivat ja laskivat, läikkyivät ja lipattivat niin hurjalla vauhdilla kuin olisivat tahtoneet kohottaa Lokin pilviin. Tällaisena hetkenä joku miehistöstä päästi odottamattoman huudahduksen: "Purje!"
Niin suuri oli luonnon raivo ja niin yksinäinen Ontarion rannikkojen villi erämaa, että sangen vaikea oli otaksua kohtaavansa jonkun aluksen täällä ulapalla. Lokki itse ja ne, jotka siinä olivat, oli kuin metsästäjä, joka luulee yksin omistavansa koko metsän, ja kohtaaminen tuntui samalta kuin tuntuu kahdesta yksinäisestä metsästäjästä, jotka tapaavat toisensa monia miljoonia aarin-aloja peittävän lehtikaton alla. Tämä harvinainen ilma lisäsi vielä kohtauksen vaikutusta, niin että se tuntui yliluonnolliselta ilmestykseltä. Cap yksin katseli sitä kokeneen silmällä, vaikka hänkin tunsi rautaisten hermojensa värähtelevän, kun hän katseli kuohuvilla aalloilla keinuvaa alusta. Vieras alus oli Lokista parin kaapelin matkan päässä kulkien sen editse melkein poikittaista suuntaa, niin että Lokki joutui sivuuttamaan sen vain muutaman kyynärän päästä. Se oli täydessä asussa oleva alus, eikä tottuneinkaan silmä voinut huomata myrskyn utusateen läpi pienintäkään puutteellisuutta sen varustuksessa tai rakenteessa. Ainoat purjeet, mitä oli levitetty, olivat päämaston märssypurje ja pari pientä haruspurjetta, toinen kokalla, toinen perällä. Tuulen voima ajoi sitä kuitenkin sellaisella painolla, että se oli ihan kallellaan, mutta siitä huolimatta se ui kevyesti ja näytti uhmaavan aaltojen leikkiä. Puomit olivat paikoillaan, ja se kulki noin neljän solmuvälin nopeudella tunnissa.
"Tuo poika nähtävästi tuntee asemansa hyvin", sanoi Cap, kun kutteri kiisi melkein tuulen nopeudella laivaa kohden, "sillä hän laskee rohkeasti etelään päin, jossa hän varmaankin tietää löytävänsä jonkun tyynen ankkuripaikan tai sataman. Ei kukaan voisi noin vapaasti laskea, ellei tuuli olisi peräntakainen, kuten meidän, jos ei tietäisi ihan varmasti, mihin mennä."
"Me olemme tehneet kauhean kierroksen, kapteeni", sanoi mies, jolle hän oli huomautuksensa lausunut. "Tuo on Ranskan kuninkaan laiva — Le Montcalm — ja se on matkalla Niagaran niskalle, jossa sen omistajalla on linnoitus ja satama. Me olemme kulkeneet hirvittävän matkan!"
"Kirous sille! Se on ranskalaisten tapaista, että he laskevat satamaan heti, kun näkevät vilahduksenkaan englantilaisesta."
"Saattaisipa tehdä meillekin hyvää saada seurata sitä", vastasi mies pudistaen toivottomasti päätään, "sillä olemme menossa koko järven pisimmän lahden perukkaan ja voi olla sangen epävarmaa, pääsemmekö sieltä koskaan ulos."
"Hullua, mies, hullua! Meillä on järvellä runsaasti tilaa ja hyvä englantilainen alus. Me emme ole Johnny Crapandeja piilottaaksemme itsemme jonkun niemen tai sataman suojaan, jos hieman vihuri puhaltaa. Käännä ruori, herraseni!"
Tämä määräys annettiin yhteentörmäyksen välttämiseksi. Lokki kiisi nyt juuri ranskalaisen purren keulaa kohti, ja kun laivojen välimatka oli lyhentynyt niin, että sitä oli tuskin sataa kyynärää, heräsi kysymys voisivatko ne ollenkaan onnellisesti sivuuttaa toisensa.
"Vasemmalle, herra, vasemmalle!" karjaisi Cap. "Ruori vasemmalle ja pitäkää varanne!"
Ranskalaisen laivan miehistön nähtiin kokoontuvan kannelle ja muutamat musketit ojentuivat, ikäänkuin komentaakseen Lokin miehistöä antautumaan. Liike kyllä huomattiin, mutta merenkäynti oli niin raivokas, että oli turhaa ajatellakaan säännöllistä taistelua. Vesi tippui parin kolmen laivan kannella olevan kevyen tykin piipusta, eikä kenenkään johtunut mieleenkään panna niitä toimintaan tällaisella rajuilmalla. Tuuli lauloi ja vihelsi laivan mastoissa ja purjeissa, niin ettei ranskalaisen päällikön huutoa ja komennusta kukaan näyttänyt kuulevan.
"Antaa sen kirkua itsensä käheäksi!" murisi Cap. "Tämä ei ole sovelias ilma ruveta juttelemaan salaisuuksia. Vasemmalle, herra, vasemmalle!"
Mies totteli, ja seuraava aalto heitti Lokin niin lähelle toisen laivan perää, että itse vanha merikarhukin otti askelen taaksepäin peläten, että seuraava vastaan tuleva aalto löisi laivat yhteen. Mutta se ei kuitenkaan tapahtunut: hyökäten äkkiä aallon pohjasta laineen harjalle, kuten saalistaan vaaniva pantteri, kutteri kiisi edelleen ja pääsi kuin pääsikin ohi hipaisten vain toisen perää alahangallansa.
Montcalmin ranskalainen komentaja kiiruhti perälle ja hienolla kohteliaisuudella, joka aina lievittää hänen maanmiestensä huonoimpiakin tekoja, hän nosti lakkia ja tervehti ohikiitävää Lokkia. Tässä kohteliaisuudessa oli arvokkuutta ja itsehillintää, kun tilanne ei sallinut toisenlaista menettelyä, mutta Capiin se ei vähintäkään vaikuttanut, vaan heimolleen uskollisena hän melkein vaistomaisesti heristi nyrkkiänsä uhkaavasti ja mutisi partaansa:
"Ai, ai, kirottu onni sinulle, ettei minulla ole kunnollista tykkiä mukana, muuten minä tarjoisin sinulle uuden, hieman toisenlaisen hytin. — Kersantti, hän on viekas lurjus."
"Se oli säädyllistä, veli Cap", vastasi kersantti laskien kätensä sotilaallisesta tervehdyksestä, johon hänen soturiylpeytensä oli sen vienyt, — "se oli säädyllistä ja se on enemmän kuin joltakin ranskalaiselta saa odottaa. Mitä hän oikeastaan sillä tarkoitti, sitä ei kukaan voi sanoa."
"Hänkään ei ole lähtenyt järvelle ilman tarkoitusta. No, antaapa hänen laskea satamaan, jos voi. Me hallitsemme kuitenkin järveä, kuten oikeat englantilaiset meriurhot ainakin."
Tämä kuului komealta, mutta siitä huolimatta Cap katseli kateellisin silmin Montcalmin välkkyvänmustia piirteitä ja tummin värein koristeltuja mastoja, kun se vähitellen eteni etenemistään ja vihdoin hävisi sumuun aivan kuin mielikuvituksen esille-loihtima varjo. Ilolla hän olisi seurannut sen vanavedessä, jos olisi uskaltanut, sillä toden tunnustaaksemme, pelko, että täytyisi viettää toinen myrsky-yö tuntemattomalla, kuohuvalla ulapalla, toi sangen vähän lohdutusta. Vielä kuitenkin hänen ammattiylpeytensä oli liian suuri, että hän olisi voinut ilmaista levottomuutensa, varsinkin kun hänen huostaansa uskotut osoittivat rajatonta luottamusta hänen tietoonsa ja keinoihinsa, kuten aina tietämättömät luultua etevämmyyttä kohtaan.
Kului muutamia tunteja ja pimeys tuli täydelliseksi lisäten suuresti Lokin vaaroja. Hetkisen tyyneys oli saanut Capin taas muuttamaan suuntaa, ja yön kuluessa useammin kuin kerran pieni alus koetti päästä johonkin rantaan. — Turha on kuitenkin kuvata laajemmin tämän yön tapauksia, kun myrskyn raivo uudelleen yltyi. Aallot kuohuivat, laiva keinui, myrsky ulvoi ja vihurit heittelivät raivokkaasti pientä alusta, joka ilman pohjalastia oli liian kevyt ja monesti vaarassa hautautua suurimpiin aaltoihin.
Tänä yönä Cap nukkui kuorsaten monta tuntia. Mutta päivän sarastaessa hän tunsi itseänsä ravistettavan olkapäästä ja noustuaan jaloilleen hän tapasi Haukansilmän seisomassa vieressään. Myrskyn raivoissa opasta oli vähän näkynyt kannella, sillä hänen luonnollinen kainoutensa oli sanonut hänelle, että vain merimiehet ymmärtävät hoitaa alusta, ja hän osoitti yhtä paljon luottavansa niihin, jotka olivat saaneet Lokin kohtalot ohjatakseen, kuin toivoi niiden, jotka metsässä joutuivat hänen opastettavikseen, luottavan hänen taitoonsa; mutta nyt hän piti velvollisuutenaan tarttua asiaan, ja sen hän teki omalla teeskentelemättömällä ja vaatimattomalla tavallaan.
"Uni on suloista, herra Cap", hän sanoi niin pian kuin toinen oli saanut silmänsä auki ja näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys, — "uni on suloista, sen tiedän kokemuksesta, mutta elämä on vielä suloisempi. Katsokaa ympärillenne ja sanokaa, onko tämä nyt soveliain hetki komentajan pysytellä pois komentosillalta."
"Mitä nyt, mitä nyt, herra Haukansilmä?" mörisi Cap ihan ensiksi, kun hänen itsetietoisuutensa heräsi. "Joko tekin olette siirtymässä nurisijoihin? Maalla minä ihailin teidän terävyyttänne kulkea pahimmistakin paikoista ilman kompassia, ja vesilläkin teidän nöyryytenne ja kuuliaisuutenne on ollut yhtä miellyttävä kuin maalla luottamus omaan taitoonne. Tällaista epäluottamusta en suinkaan osannut teiltä odottaa."
"Omasta puolestani, herra Cap, en puhu; minulla on omat tapani enkä halua heittäytyä toisten harmiksi, mutta asia lienee hieman toisin Mabel Dunhamin suhteen. Hänelläkin on omat taipumuksensa, mutta ne eivät ole raa'at, kuten meidän, vaan hienot ja naiselliset, kuten tuleekin. Hänen puolestaan minä puhun enkä omastani."
"Niin, niin; minä alan ymmärtää. Tyttö on hyvä tyttö, arvoisa ystäväni; mutta hän on soturin lapsi ja merimiehen sisarentytär, eikä hän suinkaan saa olla liian hento ja arka pienellä myrskyllä. Onko hän näyttänyt pelon merkkejä?"
"Ei suinkaan, ei suinkaan! Mabel on nainen, mutta hän on järkevä ja hiljainen. En ole kuullut hänen lausuvan sanaakaan meidän toimistamme, vaikkakin luulen, herra Cap, että hän pitäisi parempana, jos Jasper Vesikoira saisi jälleen entisen asemansa ja asiat alkaisivat kulkea entistä latuansa. Ja se on inhimillistä."
"Vakuutan, että se on — tyttöjen ja Dunhamien tapaista. Kaikki ovat parempia kuin vanha eno, ja kaikki tietävät enemmän kuin vanha merimies. Se on inhimillistä, herra Haukansilmä, mutta hitto minut vieköön, jos tässä sylenkään mutkan teen päästäkseni satamaan jonkun tyttöhuitukan tai parinkymmenen — tai ei" — ääntänsä alentaen —"koko hänen majesteettinsa 55:nnen rykmentin sotilaitten vuoksi. Minä en ole ollut neljääkymmentä vuotta merillä tullakseni tälle suolattomalle vesilätäkölle sitä varten, että ken hyvänsä saisi minulle inhimillisyyttä opettaa. Kuinka kestävä onkaan tämä myrsky! Nythän tuulee ihan kuin itse pohjanpuhuri olisi taittunut palkeeseen. Ja mikä tuo tuolla tuulen alla on?" — hieraisten silmiänsä — "maa, niin totta kuin nimeni on Cap, ja onkin korkea rannikko."
Haukansilmä ei heti vastannut, vaan pudistaen päätään katseli hyvin huolestuneena toverinsa kasvojen ilmeitä.
"Maa, yhtä varmasti kuin tämä on Lokki!" toisti Cap. "Utuinen ranta eikä kauempana kuin ranskan penikulman päässä meistä yhtä komeine kallioineen ja hyrskyineen kuin voi toivoa tapaavansa Long Islandin rannikolla!"
"Ja onko se rohkaisevaa vai masentavaa?" kysyi Haukansilmä.
"Häh! rohkaiseminen — masentaminen! Ei kumpaakaan. Ei, ei; ei siinä ole mitään rohkaisevaa, ja mitä masennukseen tulee, niin mikään ei saa merimiestä masentaa. Ettekö ole milloinkaan pelännyt tai masentunut metsissä, ystäväni?"
"Sitä en sano — sitä en sano. Kun vaara on suuri, minun velvollisuuteni on katsoa siihen ja koettaa voittaa se, muuten minun päänahkani aikoja sitten olisi riippunut kuivamassa mingon kodassa. Järvellä kuitenkaan ei ole mitään polkuja ja tunnen velvollisuudekseni jättää asiat toisten johdettaviksi, vaikkakin mielestäni meidän pitäisi ajatella, että meillä laivassa on sellainenkin henkilö kuin Mabel Dunham. Mutta tuossa tulee hänen isänsä, joka luonnollisesti parhaiten ymmärtää oman lapsensa aseman."
"Me olemme vakavassa asemassa, veli Cap, luulen", sanoi kersantti lähelle päästyänsä, "sen mukaan, mitä kuulin parilta kokkamieheltä. He sanovat, ettei ainoatakaan purjetta voi levittää ja tuuli kantaa aluksen tunnissa tai parissa rannalle. Toivoakseni he pelkonsa vuoksi erehtyvät?"
Cap ei vastannut, vaan tuijotti maahan katuvin ilmein ja kääntyi sitten raivokkain elein tuulenperälle aivan kuin olisi tahtonut riidellä ilman kanssa.
"Ehkä olisi parasta, veli", lisäsi kersantti, "kutsua Jasper ja kysyä neuvoa, mitä on tehtävä. Ranskalaisista ei ole pelkoa, ja poika kaikkien asianhaarain vallitessa pelastaa meidät hukkumasta, jos suinkin voi."
"Niin, niin; ne ovat juuri ne kirotut asianhaarat, jotka ovat saaneet kaiken pahan aikaan. Mutta antaa pojan tulla — antaa hänen tulla; muutamat hyvin, tehdyt kysymykset saavat häneltä totuuden julki, sen takaan."
Tuskin oli viisasteleva Cap myöntänyt näin paljon, kun Jasperia lähetettiin hakemaan. Nuori mies ilmestyi heti ilmaisten koko olennollaan, kasvoillaan ja ilmeillään loukattua kunniantuntoa, kuten hänen käytöksensä tarkkaajat olivat ymmärtävinään. Astuttuaan kannelle Jasper loi pikaisen huolestuneen silmäyksen ympärilleen aivan kuin saadakseen kerralla käsityksen kutterin tilasta, ja tämä silmäys näytti hänelle selvittävän, mitä vahinkoja se oli kärsinyt. Tutkittuaan tuulenperää, kuten jokainen merimies olisi tehnyt, hän kääntyi ja katsoi ympäri näköpiirin huomaten korkean kalliorannan tuulen alla ja saaden kerralla selvän tilanteesta.
"Olen kutsunut teidät, herra Jasper", sanoi Cap ristien käsivartensa ja ottaen ylpeän taka-asennon, kuten arvokas päällikkö ainakin, "saadakseni tietää jotakin tuulen alla olevasta rannikosta. Me pidämme varmana, ettette ole niin vihoissanne, että tahtoisitte hukuttaa meidät kaikki, varsinkin naiset; ja otaksun, että olette kylliksi mies neuvoaksenne meille jonkun tyynen lahdelman, jossa voimme odottaa, kunnes tämä lätäkkö on raivonnut kylliksensä."
"Kuolisin mieluummin itse kuin soisin Mabel Dunhamille mitään harmia", vastasi nuori mies vakavasti.
"Minä tiesin sen — minä tiesin sen!" huudahti Haukansilmä taputtaen kohteliaasti Jasperia olalle. "Poika on yhtä rehellinen kuin kompassi, joka johtaa suurimpia laivoja tai opastaa miehen oikeaan väärältä polulta. Kuoleman synti on uskoa muuta."
"Hum!" äännähti Cap; "erittäinkin naiset! ikäänkuin he nyt olisivat erikoisessa vaarassa! Turha huoli, nuori mies; me ymmärrämme toisiamme puhumalla kuin silkat merimiehet ainakin. Tiedättekö tuulen alla jonkun satamaksi sopivan paikan?"
"En. Järven tässä osassa on suuri lahti, mutta sitä ei meistä yksikään tunne, ja sen suussa on matalikkoja."
"Ja tämä rannikko tuulen alla; — eiköhän siinä olisi mitään satamapaikkaa?"
"Se on kokonaan erämaata, kunnes saavutte Niagaran suulle toisaalla ja Frontenaciin toisaalla. Pohjoisessa ja lännessä minulle on kerrottu olevan vain metsää ja ruohoaavikoita tuhansia penikulmia."
"Jumalan kiitos! Silloin siellä ei voi olla ranskalaisia. Onko täällä paljon villejä näillä rannikoilla?"
"Intiaaneja tapaa joka suunnalla, vaikk'ei niitä missään ole erittäin lukuisasti. Jos sattuu, voimme tavata niitä rannikolla jonkun joukkueen, tai saatamme kulkea kuukausimääriä tapaamatta ainoatakaan."
"No, meidän tulee sitten pitää silmämme auki; mutta ollakseni suora teille, herra Western, ellei tämä ikävä ranskalaisten juttu olisi tullut väliin, mitä te nyt tekisitte kutterille?"
"Minä olen niin paljon nuorempi merimies kuin te, herra Cap", vastasi
Jasper vaatimattomasti, "että tuskin olen kelvollinen teitä neuvomaan."
"Niin, niin; sen me kaikki kyllä tiedämme. Tavallisessa tilanteessa ehkä ette. Mutta tämä on tavaton tilanne ja asianhaara, ja tällä suolattomalla vesilätäköllä näyttää olevan omat oikkunsa. Kaikki puhuu sen puolesta, että te voisitte neuvoa omaa isäänne. Kaikissa tapauksissa voitte puhua vapaasti ja minä koetan sovittaa teidän mielipiteenne omaan kokemukseeni."
"Minä luulen, herra, että ennenkuin kaksi tuntia on kulunut, laiva on ankkuroitava."
"Ankkuroitava! Täällä aukealla selällä?"
"Ei, herra, vaan tuolla lähempänä maata."
"Ette suinkaan tarkoittane sanoa, herra Vesikoira, että tahtoisitte ankkuroida vastarannalle ihan suojattomaan paikkaan?"
"Jos haluaisin pelastaa alukseni, aikoisin tehdä juuri niin, herra Cap."
"Hiuuu! Tämä on suolaton vesi kaikkine ihmeineen! Huomatkaa, nuori mies; minä olen ollut merieläin, poikana ja miehenä, neljäkymmentä yksi vuotta, mutta koskaan en ole sellaista kuullut. Minä heitän ankkurin köysineen järveen mieluummin kuin suostun tekemään niin hullun työn!"
"Niin me teemme tällä järvellä", vastasi Jasper vaatimattomasti, "kun joudumme kovaan pulaan. Varmaankin tekisimme paremmin, jos meitä olisi paremmin opetettu."
"Niin varmaankin tekisitte! Ei; mikään ei voi saada minua tekemään niin suurta syntiä omaa kasvatustani vastaan. Minä en ikinä voisi näyttäytyä Sandy Hookille, jos voisin suostua niin kerrassaan typerään hommaan. Haukansilmässä on enemmän merimiestä, kun kaikki käy ympäri. Te saatte mennä taas alas, herra Vesikoira."
Jasper kumarsi ääneti ja vetäytyi pois. Mutta ennenkuin hän astui portaita alas, katsojat huomasivat, että hän loi huolestuneen silmäyksen ensin tuulenperälle ja sitten tuulen alle ja katosi kasvoillaan ankara, huolestunut ilme.
XVII LUKU.
"Hän viisastellen oikkujaan vain näyttää ja saivarrellen turhuuttansa puoltaa; hän kokemustaan turmioks nyt käyttää ja kuollessaan vain maineestansa huoltaa."
Cowper.
Kun sotamiehen vaimo makasi kipeänä vuoteessaan, oli Mabel Dunham ainoa, joka istui keskihytissä, kun Jasper saapui; kersantin suurenmoisen hyväntahtoisuuden vuoksi oli Jasper saanut luvan vapaasti oleskella missä hytissä tahansa ja hän oli ottanut entisen paikkansa. Kuvaisimme liian yksinkertaiseksi sankarittaremme luonteen, jos sanoisimme, ettei hän tuntenut Jasperia kohtaan vähintäkään epäluuloa, vaikka tämä pantiin arestiin, mutta samalla tekisimme vääryyttä hänen lämpimälle tunteelleen ja jalolle ajatustavalleen, ellemme lisäisi, että tämä epäilys oli vähäinen ja haihtuva. Kun Jasper nyt istuutui lähelle häntä kasvoillaan synkkä huolenpilvi sen tilan vuoksi, johon kutteri oli joutunut, tytön mielestä oli sillä kertaa kadonnut kaikki, mikä muistuttikaan epäluuloa ja hän näki hänessä vain vääryyttä kärsivän miehen.
"Te annatte tämän seikan liian kovin raskauttaa mieltänne, Jasper", hän sanoi kiihkeästi ja sillä itsensä unohtavalla lämmöllä, jolla hänen sukupuolensa usein kavaltavat tunteensa laadun, kun jokin voimakas mielenkiinto on heissä herännyt; "ei kukaan, joka teidät tuntee, voi pitää teitä rikollisena. Haukansilmä sanoo, että hän tahtoo uskaltaa henkensä teidän puolestanne."
"Entäs te, Mabel", vastasi nuorukainen, ja silmät iskivät tulta, "ettekö tekin pidä minua kavaltajana, kuten teidän isänne näyttää luulevan?"
"Minun rakas isäni on soturi ja hän on velvollinen esiintymään soturina. Mutta minun isäni tytär ei ole, ja hän ajattelee teistä, kuten miehestä, joka jo niin monella tavalla on palvellut häntä."
"Mabel, minä en ole tottunut puhumaan sellaiselle kuin te enkä voi kenellekään sanoa kaikkea, mitä tunnen. Minulla ei ole koskaan ollut sisarta, ja äitini kuoli lapsena ollessani, enkä siis ollenkaan tiedä, mitä naiset mieluimmin haluavat kuulla —"
Mabel olisi antanut koko maailman saadakseen tietää, mitä Jasper epämääräisillä sanoillansa tarkoitti; mutta naisen selittämätön ja harkitseva tunne sai hänet hillitsemään uteliaisuutensa. Hän odotti vaieten, kunnes nuorukainen itse selittäisi tarkoituksensa.
"Haluaisin sanoa, Mabel", virkkoi nuorukainen hetkisen vaitiolon jälkeen, joka oli saanut hänet aivan hämilleen, "että minä olen tottumaton teidänlaisenne olennon tapoihin ja mielipiteisiin ja että saatte kuvitella, mitä haluaisin lisätä."
Mabelin vilkas mielikuvitus kykeni kyllä selvittelemään monenlaisia seikkoja, mutta on ajatuksia ja tunteita, joita hänen sukupuolensa haluaa kuulla, ennenkuin voi kohdella niitä hyväksyvällä myötätunnolla, ja hänellä oli varma tunne siitä, että nämä Jasperin nyt kuuluivat niihin. Sukupuolensa valmiudella hän sen vuoksi tahtoi vaihtaa puheenaihetta päästäkseen asiasta pikemmin ja tyydyttävämmin selville.
"Sanokaa minulle yksi asia, Jasper, ja minä olen tyytyväinen", hän sanoi puhuen lämmöllä, jossa ei ilmennyt vain hänen oma vakavuutensa, vaan sen piti herättää luottamusta myöskin hänen toverissaan, "ettekö te ansaitse sitä raakaa epäluuloa, johon olette nyt joutunut?"
"En, Mabel", vastasi Jasper katsoen suoraan hänen sinisiin silmiinsä niin avoimesti ja rehellisesti, että se olisi voinut ankarammankin epäluulon karkoittaa. "Kuten toivon voivani tämän jälkeen osoittaa, minä en sitä ansaitse!"
"Minä tiesin sen — olisin voinut vannoa sen!" vastasi tyttö lämpimästi. "Ja kuitenkin minun isäni tarkoittaa hyvää. Mutta älkää antako tämän masentaa itseänne, Jasper."
"Juuri nyt on niin paljon pahempaa pelättävänä, etten ollenkaan ajattele sitä."
"Jasper!"
"Minä en tahdo peloitella teitä, Mabel, mutta olisi hyvä, jos te voisitte saada enonne muuttamaan mielensä siitä, miten Lokkia on käsiteltävä. Hän on niin paljon kokeneempi kuin minä ja hänen tulisi senvuoksi myöskin ymmärtää tilannetta paremmin."
"Luuletteko, että kutteria uhkaa jokin vaara?" kysyi Mabel ajatuksen nopeudella.
"Sitä pahoin pelkään — meidän kokemuksemme mukaan se on mitä suurimmassa vaarassa, mutta ehkäpä vanha valtamerien purjehtija keksii jonkun keinon sen pelastamiseksi."
"Jasper, kaikki yksimielisesti antavat tunnustuksensa teidän taidollenne hoitaa Lokkia. Te tunnette järven, te tunnette aluksen; teillä täytyy olla oikea käsitys todellisesta tilastamme."
"Levottomuuteni teistä tekee minut ehkä tavallista tyhmemmäksi, mutta ollakseni teille rehellinen, on ainoastaan yksi keino pelastaa Lokki joutumasta parissa kolmessa tunnissa haaksirikkoon kulkiessaan tähän suuntaan, mutta sitä teidän enonne kieltäytyy käyttämästä. Tämä varmuuteni johtunee kuitenkin tietämättömyydestä, sillä, kuten hän sanoo, Ontario on vain suolaton vesilätäkkö."
"Se ei muuta asiaa. Ajatelkaa minun isäparkaani, Jasper! Ajatelkaa itseänne — ajatelkaa kaikkia, joiden elämän voitte pelastaa yhdellä ainoalla aikanaan lausutulla sanalla."
"Minä ajattelen teitä, Mabel, ja se on enemmän, paljon enemmän, kuin kaikki muut yhteensä!" vastasi nuori mies niin oudoin ilmein ja vakavin katsein, että ne puhuivat enemmän kuin itse sanat.
Mabelin sydän löi rajusti, ja kiitollisen tyydytyksen välähdys kiisi yli hänen punastuneitten poskiensa, mutta pelko oli niin suuri ja vakava, ettei se jättänyt tilaa suloisemmille ajatuksille. Hän ei voinut olla luomatta kiitollista katsetta, mutta sitten saivat vallan tunteet, jotka luonnollisesti tällä hetkellä olivat etualalla.
"Minun enoni itsepäisyys ei saa johtaa meitä kaikkia sellaiseen onnettomuuteen. Menkää vielä kerran kannelle, Jasper, ja pyytäkää isääni tulemaan tänne hyttiin."
Sill'aikaa kun nuori mies oli täyttämässä tätä pyyntöä, Mabel istui kuunnellen myrskyn raivoa ja aaltojen loisketta kutteria vasten pelolla, joka tähän asti oli ollut hänelle vieras. Luottaen täydelleen oivalliseen kapteeniin, kuten matkustajat tavallisesti sanovat, hän ei ollut tähän asti ajatellut mitään vaaraa ja oli myrskyn alusta alkaen viettänyt aikansa sellaisissa naisellisissa puuhissa, mitkä tässä tilanteessa olivat mahdollisia. Mutta nyt kun pelko todella oli herännyt, hän ei voinut olla myöntämättä, ettei hän milloinkaan ollut kulkenut tällaisessa myrskyssä. Minuutti tai pari, jotka kuluivat, ennenkuin kersantti ilmestyi, tuntuivat hänestä tunnilta ja hän tuskin hengitti, kun näki hänen Jasperin seurassa astuvan portaita alas. Niin pian kuin kieli voi kertoa hän ilmaisi hänelle Jasperin ajatuksen heidän tilastaan ja pyysi häntä, jos hän rakastaisi tytärtään, tai antaisi arvoa omalle ja miehistön elämälle, keskustelemaan enon kanssa ja vaatimaan häntä luovuttamaan kutterin päällikkyyden sen oikealle haltijalle.
"Jasper on rehellinen, isä", hän lisäsi vakavasti, "ja vaikka hän olisi petollinenkin, eihän siinä olisi mitään järkeä, että hän tahtoisi viedä aluksen haaksirikkoon täällä kaukaisella järvenperukalla saattaakseen meidän kaikkien ja omankin elämänsä turmioon. Minä panen oman elämäni pantiksi hänen uskollisuudestaan."
"Niin, se voi olla kylliksi nuorelle pelästyneelle naiselle", vastasi hitaampi vanhempi, "mutta sitä ei ehkä annettaisi anteeksi retkikunnan komentajalle. Jasper voi kyllä hukuttamisen asemesta johtaa meidät rantaan ja saada täyden palkinnon toimittaessaan meidät antautumaan viholliselle heti maihin päästyämme."
"Kersantti Dunham!"
"Isä!"
Nämä huudahdukset pääsivät yht'aikaa, mutta äänet ilmaisivat erilaisia tunteita. Jasperin äänessä ilmeni hämmästystä ja Mabelin nuhteita. Vanha soturi oli kuitenkin niin tottunut kuulemaan alaistensa mielenilmaisuja ja kohtelemaan heitä suoruudella, ettei kiinnittänyt kumpaankaan mitään huomiota, vaan jatkoi hetkisen kuluttua kuin ei kumpikaan olisi mitään puhunut: "Sitäpaitsi ei veli Cap ole mies, joka sallii itselleen opetettavan, mitkä hänen velvollisuutensa laivankannella ovat."
"Mutta, isä, kun meidän elämämme on ilmeisessä vaarassa!"
"Sen pahempi. Hyvällä ilmalla komentaa ei ole suuri taito; vasta silloin, kun asiat käyvät hullusti, oikea upseeri näyttää todellisen karvansa. Charles Cap ei mielellään suinkaan jätä peräsintä silloin, kun laiva on vaarassa. — Paitsi tätä, Jasper Vesikoira, hän sanoo, että ehdotuksenne on epäilyttävä ja sisältää enemmän petosta kuin järkeä."
"Hän voi ajatella niin, mutta kutsukaapa luotsi ja kysykää hänen mielipidettään. Kaikki tietävät, että minä en ole nähnyt miestä sitten kuin eilisiltana."
"Se kuulostaa järkevältä ja sitä voi koettaa. Seuratkaa minua kannelle, että kaikki käy avoimesti ja rehellisesti."
Jasper totteli, ja niin suuri oli Mabelin mielenkiinto, että hänkin seurasi kannelle, niin pian kuin sai varustetuksi itsensä myrskyn raivoa vastaan. Siellä naisellinen kainous pakotti hänet asettumaan syrjään ja ääneti katsomaan, mitä tapahtui.
Luotsi ilmestyi pian eikä kukaan voinut erehtyä siitä pelästyneestä katseesta, jonka hän loi ympärilleen heti, kun oli päässyt vapaaseen ilmaan. Lentävät huhut Lokin tilasta olivat löytäneet tiensä alas, se on kyllä totta, mutta tällä hetkellä huhut olivat haihtuneet, kun hän nyt huomasi itse vaaran. Hänen sallittiin joku minuutti katsoa ympärilleen ja sitten kysyttiin, miten nyt hänen mielestään oli meneteltävä.
"En näe muuta keinoa pelastaa kutteria kuin ankkuroida sen", hän vastasi yksinkertaisesti ja arvelematta.
"Mitä! Täällä aavalla selällä?" kysyi Cap, kuten aikaisemmin oli tehnyt
Jasperille.
"Ei, vaan rannempana, — juuri kallioitten ulommaisella reunalla."
Tämä lyhyt keskustelu ei jättänyt Capin mieleen vähintäkään epäilystä siitä, että päällikön ja luotsin välillä oli salainen sopimus saattaa Lokki turmioon — ehkäpä otaksuttavasti juuri siksi, että saataisiin heidät antautumaan. Epäilemättä hän senvuoksi lausui julki saman ajatuksen kuin ennemmin Jasperille.
"Minä sanon sinulle, veli Dunham", hän vastasi kersantin huomautukseen, ettei pitäisi olla ihan kuuro tälle kaksinkertaiselle esitykselle, "ettei yksikään merimies voi rehellisesti antaa sellaista neuvoa. Ankkuroida vastarannalle myrskyn runneltavaksi olisi sellainen hulluus, jota en ikinä voisi selittää vakuuttajalle, tapahtukoonpa se missä olosuhteissa tahansa, niin kauan kuin alus voi kulkea; ja varsinkin ankkuroida lähelle kallioita olisi järjettömyyden huippu."
"Hänen majesteettinsa vakuuttaa Lokin, veli, ja minä olen vastuussa komennettavieni hengestä. Nämä miehet tuntevat Ontarion paremmin kuin me, ja että he vakuuttavat samaa, puhuu minusta sangen voimakkaasti heidän puolestaan."
"Eno!" sanoi Mabel vakavasti, mutta Jasperin raju käännähdys sai hänet hillitsemään tunteitansa.
"Me kiidämme luotoja kohden sellaista vauhtia", sanoi nuori mies, "ettei tarvitse puhua paljoa siitä asiasta. Puolessa tunnissa asia selviää tavalla tai toisella, mutta minä huomautan teille, herra Cap, ettei sekään meistä, joka varmimmin jaloillansa seisoo, kykene pysyttelemään kannella, kun joudumme rantahyrskyihin tällä matalalla aluksella. En kuitenkaan suuresti epäile, ettemme joutuisi karille jo ennen, kuin pääsemme rantakuohukkoon."
"Ja mitä ankkurointi siinä hyödyttää?" kysyi Cap raivoissaan, ikäänkuin Jasper olisi ollut vastuussa myrskystäkin samoin kuin oli vastuussa antamastaan neuvosta.
"Ellei se hyödytä, niin ei se vahingoitakaan", vastasi Vesikoira tyynesti. "Kääntämällä kokan selälle päin hidastamme sen vauhtia, ja vaikkapa sitten ajautuisimmekin hyrskyihin, on vaara kuitenkin pienempi. Toivon, herra Cap, että sallitte luotsin ja minun järjestää ankkuroinnin valmiiksi, sillä varovaisuus saattaa olla hyvä eikä missään tapauksessa vahingoita."
"Järjestäkää köytenne, jos haluatte ja pankaa ankkurinne kuntoon, sydämen halusta aivan. Me olemme nyt sellaisessa tilanteessa, että mikään sellainen ei ole haitaksi. — Kersantti, yksi ainoa sana täällä perällä, jos suvaitset."
Cap vei nyt lankonsa peremmälle, ettei puhetta voinut kuulla ja äänessä ilmeni nöyrempi tunne kuin tavallisesti, kun hän avasi sydämensä ja selitti heidän todellisen asemansa.
"Mabelille tämä on kamala juttu", hän sanoi hiukan värähtävällä äänellä ja tuhautti sieraimiansa. "Sinä, kersantti ja minä, me olemme vanhoja poikia ja tottuneet katsomaan kuolemaa silmiin, — vaikka olemmekin vielä pelastuneet — meidän ammattimme vie meitä itsestään kuolemaa lähelle. Mutta Mabel! Hän on hento, lämminsydäminen tyttö, ja minä olen toivonut saavani nähdä hänet onnellisessa asemassa ja äitinä, ennenkuin päiväni päättyvät. Niin, niin! Meidän täytyy ottaa vastaan paha samoin kuin hyväkin. Se on kaikki, mitä voin sanoa tilastamme tällä kirotulla suolattomalla vedellä."
Kersantti Dunham oli rohkea mies ja oli näyttänyt urhoollisuuttaan paljon kamalammissa tilanteissa kuin tämä, mutta silloin hänellä oli ollut tilaisuus puolustautua vihollista vastaan, kun taas tämä vihollinen ahdisti häntä hänen voimatta millään tavalla sitä vastustaa. Itsestään hän huoli paljon vähemmän kuin tyttärestään, ja samalla hän tunsi voimakasta itseluottamusta, kuten ainakin terve ja voimakas mies, joka monissa vaaroissa on karaistunut. Mutta ajatellessaan Mabelin tuhoa hän isänrakkaudella heti päätti, että jos toinen on tuomittu tuhon omaksi, hän ja hänen tyttärensä tahtovat tuhoutua yhdessä.
"Luuletko sinä, että vaara on tarjona?" hän kysyi Capilta vakavasti ja järkytetyin ilmein.
"Kaksikymmentä minuuttia vie meidät rantahyrskyihin ja — ota huomioon, kersantti — mitä voimakkainkaan meistä voi tehdä sellaisessa kuohuvassa kattilassa, joka tuulen alle syntyy?"
Tämä ajatus herätti sangen vähän rohkaisevaa toivoa. Tällä hetkellä Lokki oli noin penikulman päässä rannasta, johon myrskyn raivo kiidätti sitä sellaisella voimalla, ettei ollut ajatustakaan lisätä purjeita, joiden avulla voitaisiin suuntaa muuttaa. Tosin oli pikkuisen levitetty isoapurjetta, mutta se oli tehty vain siksi, että Lokkia voitiin ohjata tuulen mukaan ja estää niin paljon kuin mahdollista aaltoja lyömästä yli kannen. Mutta sittenkin se vapisi ja lepatti aivan kuin myrsky olisi tahtonut kiskoa poikki ne lujat nuorat, joilla nämä monimutkaiset laitteet oli yhteen sidottu. Sade oli lakannut; mutta ilman, noin sata kyynärää järven pinnasta, oli täyttänyt hohtava usva, joka ei suinkaan suuresti eronnut välkkyvästä sumusta, sillä sen yläpuolella paistoi säteilevä aurinko pilvettömältä taivaalta. Jasper oli huomannut tämän enteen ja ilmoittanut, että se merkitsi myrskyn pikaista taukoamista, vaikkakin tämä ja seuraava tunti ehtisi ratkaista heidän kohtalonsa. Näköala kutterin ja rannan välillä muuttui yhä villimmäksi ja kauhistavammaksi. Rannan hyrskyt ulottuivat noin puolen penikulman päähän. Vesi kallioitten ympärillä peittyi kuohuvaan vaahtoon ja ilma oli niin täynnä utua ja räiskyviä vesipisaroita, että maa näkyi sen läpi vain epäselvänä ja utuisena. Kuitenkin saattoi huomata, että se oli korkeata — joka on harvinaista Ontarion rannoilla — ja että sitä peitti rajattoman metsän vihreä vaippa.
Sill'aikaa kun kersantti ja Cap katselivat äänettöminä tätä näytelmää, Jasper miehineen oli kokan puolella ahkerassa puuhassa. Niin pian kuin nuori mies oli saanut luvan ryhtyä vanhaan toimeensa, hän pyysi muutamia sotureja avukseen ja viiden tai kuuden miehen voimalla hän kävi täyttämään sitä velvollisuutta, joka häneltä liian kauan oli kielletty. Kun ei ankkuria näillä pienillä vesillä säilytetä laivassa eikä käytetä raskaita ankkurivitjoja, kuten valtamerillä, Jasper säästyi siitä ankarasta työstä, joka suurilla merillä tällaisissa tapauksissa on edessä. Kaksi ankkuria oli siis pian valmiina heitettäväksi, köydet selvitelty ja miehet seisoivat katsellen tehtyä työtä. Mitään parannusta kutterin tilassa ei ollut tapahtunut, vaan se lipui yhä rantaa kohden varmistaen katsojia joka hetki yhä enemmän siitä, ettei alusta voitaisi saada tuumaakaan kulkemaan toisaalle tuhon suunnasta.
Katsottuaan pitkään ja tutkistellen selälle Jasper antoi uusia määräyksiä tavalla, joka ilmaisi hänen täysin ymmärtävän hetken vaatimukset. Kaksi värppäysankkuria oli asetettu kannelle ja ankkurit oli pantu niihin, ja ne oli siirretty aukkoihin sakarat jo läpi aukkojen, ja kaikki odotti valmiina soveliasta hetkeä. Saatuaan suoritetuksi nämä valmistelut Jasper muuttui kiihkeästä toimijasta rauhalliseksi katsojaksi ja hätiköimättä teki havaintoja. Hän jätti kokan, joka peittyi kokonaan veteen joka kerta kun se puhkaisi aallon — työskennellessään laivamiehet melkein lakkaamatta olivat olleet kokonaan veden sisässä — ja asteli kuivemmalle osalle kantta, perälle. Täällä hän tapasi Haukansilmän, joka seisoi lähellä Mabelia ja majoitusmestaria. Melkein kaikki muut paitsi tässä mainitut olivat kadonneet kannelta etsiäkseen lievitystä vuoteellansa ruumiillisille tuskillensa, tai kuten toiset, hidastellen miettien syntejänsä. Ensi kertaa sen jälkeen kuin Lokin köli oli lähtenyt halkomaan Ontarion kirkasta vettä, kuiskaili rukouksen ääni jossakin sen nurkassa.
"Jasper", virkkoi hänen ystävänsä opas, "minusta on tänä aamuna ollut sangen vähän hyötyä, sillä minun taipumukseni eivät juuri viittaa merielämään, kuten tiedät, mutta jos Jumala sallisi kersantin tyttären päästä elävänä maihin, niin minun metsäntuntemukseni auttaisi minua varmasti kuljettamaan hänet turvallisesti sen läpi linnalle."
"Sinne on hirvittävä matka, Haukansilmä", vastasi Mabel, sillä ryhmät olivat niin lähellä, että toiseen kuului, mitä toisessa sanottiin. "Minä pelkään, ettei meistä yksikään elävänä palaa linnaan."
"Se olisi vaivalloinen ja mutkallinen matka, Mabel; vaikkakin monet teidän sukupuolestanne ovat antautuneet vaikeampiinkin koettelemuksiin erämaissa. — Mutta, Jasper, toisen meistä, sinun tai minun, taikkapa molempien, on astuttava kanottiin. Mabelin ainoa pelastus on, että hän pääsee yli rantahyrskyjen."
"Minä tekisin mielelläni mitä tahansa pelastaakseni Mabelin", vastasi Jasper surumielisesti hymyillen, "mutta yksikään ihmiskäsi ei voi kuljettaa tuota kanottia noiden hyrskyjen läpi. Minä sittenkin toivon ankkuroinnin auttavan meitä, sillä kerran ennenkin olemme pelastaneet siten Lokin melkein yhtä vaarallisesta tilanteesta kuin tämä."
"Jos meidän on ankkuroitava, Jasper", kysyi kersantti, "niin miksi ei tehdä sitä heti paikalla? Jokainen jalka, minkä kuljemme vähentää sitä välimatkaa, jonka aiomme saada pidetyksi ankkuroinnin avulla."
Jasper siirtyi lähemmäksi kersanttia, otti hänen kätensä ja puristi sitä lujasti ilmaisten siten voimakasta, melkein selittämätöntä tunnetta.
"Kersantti Dunham", hän virkkoi juhlallisesti, "te olette kunnon mies, vaikka olettekin tässä asiassa kohdellut minua kovakouraisesti. Rakastattehan tytärtänne?"
"Sitä teidän ei tarvitse epäillä, Vesikoira", vastasi kersantti yskähdellen.
"Tahdotteko pelastaa hänet — meidät kaikki — siitä vaarasta, johon olemme joutuneet?"
"Mitä te käskette minun tehdä, poika, mitä te käskette minun tehdä? Tähän asti minä olen toiminut oman harkintani mukaan; mutta mitä te pyydätte minua tekemään?"
"Auttamaan minua viisi minuuttia herra Capia vastaan ja kaikki, mitä ihminen voi, tulee tehdyksi Lokin pelastamiseksi."
Kersantti epäröi, sillä hän luotti liiaksi kurin voimaan, voidakseen noin vain ilman muuta myöntää menettelynsä vääräksi. Hän ei myöskään pitänyt siitä, että horjuttiin sinne tänne, ja sen lisäksi hänen kunnioituksensa sukulaisensa merimiestaitoon oli vieläkin horjumaton. Juuri hänen punnitessaan asiaa saapui siihen Cap perältä, jossa hän oli hetkisen viivytellyt perämiehen luona.
"Herra Vesikoira", sanoi hän niin pian kuin hänen ääntänsä saattoi kuulla, "olen tullut kysymään, ettekö voisi keksiä mitään paikkaa tässä lähellä, johon kutterin voisi laskea matalalle. On tullut hetki, jolloin meidän tulee koettaa sitä viimeistä keinoa."
Tämä Capin neuvottomuus takasi Jasperille voiton. Katsoessaan kersanttiin hän päännyökkäyksellä sai myönnytyksen kaikkeen, mitä pyysi eikä hän enää hukannut ainoatakaan hetkeä, josta riippui niin paljon.
"Saanko minä tarttua peräsimeen", hän kysyi Capilta, "ja koettaa etsiä täällä vastarannalla jonkun sopivan niemekkeen tai lahdenpoukaman?"
"Tehkää niin, tehkää niin", vastasi toinen kakistellen kurkkuansa tuntien edesvastuun painon hartioillansa sitä raskaampana, kuta vähemmän huomasi tietävänsä. "Tehkää niin, Vesikoira, sillä ollakseni teille rehellinen, en näe mitään parempaa keinoa. Meidän täytyy päästä johonkin matalalle tai hukkua."
Jasper ei kysynyt enempää. Juosten perälle hän tarttui ruoritankoon omin käsin. Luotsi piti varalla, mitä nyt seurasi, ja nuoren päällikkönsä viittauksesta hän irroitti purjeen riekaleet, jotka niin kauan olivat olleet paikoillaan. Siitä hetkestä Jasper piti vaarin ja käänsi peräsimen; haruspurjeen yläosa löyhtyi, kevyt kutteri käännähti hiukan aivan kuin olisi tuntenut, että sitä nyt johti tuttu käsi, ja joutui pian aallon pohjaan. Tästä vaarallisesta asemasta pelastuttiin kuitenkin turvallisesti ja seuraavana hetkenä pieni alus kiisi kohti kivikkoa, ja perikato näytti joka silmänräpäys tulevan yhä varmemmaksi. Välimatka oli tullut niin lyhyeksi, että Jasper viidessä tai kuudessa minuutissa pääsi toivomalleen kohdalle, ja pyöräyttäen peräsimen toisaalle hän käänsi Lokin vastatuuleen, huolimatta aaltojen hirveästä raivosta, niin joustavankevyesti kuin hanhi muuttaa suuntaa välkkyväntyynellä lammella. Jasperin merkki pani kaikki kokalla liikkeelle ja ankkuri heitettiin keulan kummaltakin puolelta, ja ankkuriköysien annettiin mennä melkein loppuun. Ei ollutkaan kovin vaikea asia pysäyttää niin kevyt alus kuin Lokki, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen, kuin Jasper tarttui peräsimeen, Lokki keinui ankkurissa kokka selälle päin ja ankkurinuorat tiukalla kuin pingoitetut rautalangat.
"Tämä ei ole hyvin tehty, herra Jasper!" virkkoi Cap vihaisesti heti, kun oli huomannut, mikä kepponen hänelle oli tehty — "tämä ei ole hyvin tehty, herraseni. Minä käsken teitä heti paikalla päästämään ja kuljettamaan kutterin matalalle rannalle."
Yksikään ei kuitenkaan näyttänyt välittävän hänen määräyksestään, sillä niin kauan kuin Vesikoira esiintyi komentajana, hänen oma väkensä ei halunnut totella ketään muuta. Huomattuaan, että miehet yhä virottelivat toimettomina, Cap, joka luuli, että he olivat mitä suurimmassa vaarassa, astui kiivaasti Jasperin luo ja uudisti määräyksensä.
"Te ette laskenutkaan siihen luuloteltuun lahdenpoukamaan", hän lisäsi karjuttuaan muutamia kiukkuisia lauseita, joita emme katso tarpeelliseksi toistaa, "vaan jäitte tähän, jossa jok'ikinen laivassaolija joutuu tuhon omaksi, jos menemme rantaan."
"Ja kuitenkin te haluatte päästää irti ja mennä rantaan juuri tässä paikassa!" vastasi Jasper hieman tylysti.
"Heittäkää luotinuora järveen ja koetelkaa vauhtia!" Cap nyt pauhasi kokkapuolen miehille. Jasperin viittaus hyväksyi tämän määräyksen ja silmänräpäyksessä sitä toteltiin. Kaikki kannella-olijat katselivat nyt niin kiihkeästi, että tuskin hengittivät, tämän kokeen tulosta. Niin pian kuin luoti oli pohjassa huomattiin, että nuora osoitti sen jäävän kokalle päin, ja parin minuutin kuluttua nähtiin kutterin soluneen pituutensa jyrkännettä kohti. Jasper katsoi huolestuneena, sillä hän tiesi hyvin, ettei mikään voisi pysäyttää alusta, jos se joutuisi rantahyrskyihin, ja ensimmäiset kalliot näkyivät ja taas katosivat noin kaapelin päässä suoraan heidän alapuolellaan.
"Kavaltaja!" karjaisi Cap puistaen sormeansa nuorelle komentajalle, ja kiihko sai hänen äänensä vapisemaan. "Teidän täytyy elämällänne vastata tästä!" hän lisäsi pienen väliajan kuluttua. — "Jos minä olisin tämän retkikunnan päällikkönä, kersantti, niin hirttäisin hänet päämaston huippuun, ettei hän karkaisi, jos me muut hukumme."
"Hillitse tunteitasi, veli — tyynny vähän, minä pyydän sinua. Jasper näyttää ilmeisesti tehneen parhaansa eikä vaara liene niin suuri kuin näyt luulevan."
"Miksi ei hän mennyt sinne lahteen, josta hän puhui? Miksi hän toi meidät tähän juuri tuulen puolelle kallioita, jossa hyrskyt taittuvat, ihan kuin saadakseen hukutetuksi meidät mitä pikimmin."
"Minä pysähdyin kallioitten edustalle juuri siitä järkevästä syystä, että hyrskyt tässä kohden ovat suppeammat", vastasi Jasper rauhallisesti, vaikka toisen käyttämä kieli sai hänen sisunsa kuohahtamaan.
"Tahdotteko te opettaa minunlaiselleni vanhalle merimiehelle, että kutteri voi säilyä ehyenä tuossa kuohukossa?"
"En, herra. Minä ajattelen, että se heti täyttyy ja uppoaa, jos se joutuu noihin rannempana oleviin hyrskyihin. Olen melkein varma, ettei se milloinkaan pääse rannalle, jos se menee niihin. Mutta minä aion estää sen sinne joutumasta."
"Silläkö, että se kulkee pituutensa minuutissa?"
"Ankkurin sakarat eivät vielä ole painuneet kyllin syvään, enkä minä usko, että ne täydellisesti voivat pidättääkään alusta."
"Mihin te sitten luotatte? Kiinnittää alus kokalta ja perältä hyvään uskoon, toivoon ja armeliaisuuteen?"
"Ei, herra, minä luotan pohjavirtoihin. Minä laskin lähelle jyrkännettä, koska tiedän, että se siinä paikassa on voimakkaampi kuin missään muualla ja koska siten pääsimme lähimmä maata joutumatta rantahyrskyihin."
Tämä sanottiin varmasti, vaikkakaan sillä ei ilmaistu mitään vihan merkkejä. Se tehosi Capiin voimakkaasti ja ilmeisin hänessä huomattava tunne oli hämmästys.
"Pohjavirrat!" hän kertasi, "kuka hitto nyt on kuullut, että pohjavirrat olisivat pelastaneet jonkun aluksen ajautumasta rannalle?"
"Se ei voine koskaan tapahtua valtamerellä, herra", vastasi Jasper kohteliaasti, "mutta tiedämme täällä kyllä tapahtuneen sellaista."
"Poika on oikeassa, veli", pisti kersantti väliin, "sillä vaikka minä en paljoa ymmärrä sitä, olen kuitenkin usein kuullut merimiesten puhuvan jostakin sellaisesta. Me teemme parhaiten luottaessamme siinä täydellisesti Jasperiin."
Cap murisi ja kirosi, mutta kun hän ei mitään voinut hänen täytyi kuitenkin tyytyä. Pyydettynä Jasper selitti, mitä tarkoitettiin pohjavirroilla. Vesi, jonka myrsky ajaa maalle, koettaa välttämättä löytää jonkin salaisen tien päästäkseen järveen takaisin. Se ei kuitenkaan voi palata pinnan kautta, koska tuuli ja aallot lakkaamatta hyökkäävät sitä vastaan, ja sen vuoksi se muodostaa jonkinlaisen vedenalaisen luoteen päästäkseen takaisin oikeaan paikkaansa. Tällaisia huomaamattomia veden kulkuteitä on ruvettu sanomaan pohjavirroiksi, ja kun se luonnollisesti vaikuttaa samalla aluksen pohjaan, joka kulkee niinkin syvällä kuin Lokki, Jasper oli luottanut sen apuun, että se työskentelee myrskyn voimaa vastaan ja estää köydet katkeamasta. Lyhyesti, yliset ja aliset virrat hävittävät toistensa vaikutusta.
Niin yksinkertainen ja älykäs kuin tämä teoria olikin, ei sitä näyttänyt kuitenkaan voivan hyväksensä käyttää. Mutta virta vaikutti kuitenkin ja ankkuriköydet, jotka äsken olivat äärimmilleen pingoittuneet, löyhtyivät hiukan. Hetkisen kuluttua mies, joka luotinuoralla kokeili, huudahti ihastuneena ja toivokkaasti, että ankkurit vetivät alusta selälle päin! Tänä hetkenä ensimmäiset vedenalaiset kalliot olivat noin sadan jalan päässä Lokin perästä, mutta näyttivät olevan paljon lähempänä, kun aallot heittelivät vaahtoa edestakaisin, myöskin selälle päin. Jasper juoksi kokalle ja heitettyään silmäyksen köysiin hymyili voitonriemuisesti ja viittasi merkitsevästi toisille. Merimiehen vaistolla hän tajusi, että alus keinui edestakaisin aalloilla, mutta ei enää ajautuisi kallioihin.
"Se on pohjavirta!" hän huudahti ihastuneena astuessaan kantta pitkin perälle tarttuakseen peräsimeen, jotta kutteri pitäisi oikean suunnan. "Kohtalo on asettanut meidät juuri sen uomaan eikä enää ole vähintäkään hätää."
"Niin, niin, Kohtalo on hyvä merimies", mörisi Cap, "ja usein auttaa laiskureita hädästä. Pohjavirrat tai pintavirrat, myrsky on asettumassa ja ankkurit ovat löytäneet oikean kiinnekohdan. Sitäpaitsi tällä kirotulla suolattomalla vedellä on omat luonnottomat tapansa."
Miehet riitelevät harvoin hyvää onneansa vastaan, mutta hätä tekee heidät suuriäänisiksi ja arvosteleviksi. Melkein kaikki laivassa-olijat uskoivat kuitenkin ihan arvelematta, että Jasperin tieto ja taito oli pelastanut heidät varmasta haaksirikosta, eikä kukaan kiinnittänyt vähintäkään huomiota Capin vastaväitteisiin.
Epävarmuus ja epäilys kesti kyllä puolisen tuntia, se on kyllä totta, ja sen aikana levottomina tarkattiin luotinuoraa, mutta sitten täytti jokaisen mielen horjumaton turvallisuuden tunne ja väsyneitä kun olivat he pian vaipuivat syvään uneen vähintäkään uneksimatta enää kuolemasta.