XVIII LUKU.
"Se kyyneleet ja huokaukset povellensa sulkee, se väsymättä palvellen tietänsä kulkee, luo unelmille siivet ja herättävi hengen, jos sieluus' sen saanut oot, siit' tuntenet sa lemmen."
Shakespeare.
Oli melkein puolessa päivä, kun myrsky lakkasi, ja silloin sen voima taittui yhtä äkkiä kuin sen raivo oli noussut. Tuskin kahta tuntia oli kulunut vihurien taukoamisesta, kun järven selältä oli vaahto kadonnut, vaikkakin se vielä keinui levottomasti; ja kun vielä kului toiset pari tuntia, järven pinta välkehti kuten tavallisesti eikä näyttänyt muistavankaan, että myrsky oli sen rauhaa häirinnyt. Vieläkin tosin aallot vyöryivät lakkaamatta rantaan, mutta usma oli hävinnyt, ja niiden liike oli tyynempi muistuttaen vain kuin kaukaisena kajastuksena tuulen raivoa, joka nyt oli lannistunut.
Vaikkakin myrsky oli asettunut, kävi kuitenkin navakka itätuuli ja järvi kuohui niin, ettei ollut vielä ajattelemistakaan ulapalle. Jasper, joka nyt äänettömällä päätöksellä oli ottanut Lokin päällikkyyden, laittoi kuitenkin kaikki kuntoon matkaa varten niin pian kuin ilma suinkin sallisi. Sill'aikaa joutilaat huvittelivat, miten parhaiten voivat näissä oudoissa olosuhteissa.
Kuten aina laivastoelämään tottumattomat, Mabel katseli kaihoten rannalle eikä kestänyt kauaa, ennenkuin hän ilmaisi toivonsa saada pistäytyä maissa, jos se voisi käydä päinsä. Haukansilmä sattui silloin olemaan lähellä häntä ja vakuutti, ettei mikään olisi sen helpompaa, koska heillä oli laivassa mukana kaarnakanotti, jolla vaaratta voi päästä aallokossa kulkemaan. Hetkisen epäilyksen ja pelon jälkeen ilmoitettiin asia kersantille. Hän suostui heti ja matkavalmistelut pantiin viivyttelemättä toimeen.
Joukkoon, jonka oli mentävä maihin, kuului kersantti Dunham tyttärineen ja Haukansilmä. Tottuneena kanotteihin Mabel otti paikan vakavasti ja horjumatta keskelle, hänen isänsä asettui kokalle, kun taas opas otti johdon käsiinsä ja istuutui perään. Airojen apua kanotin kuljettamiseen ei juuri tarvittu, sillä aallot kuljettivat sitä liiankin joutuin, kunhan vain ohjauksesta pidettiin huoli. Ennenkuin päästiin rantaan Mabel katui useammin kuin kerran hurjapäisyyttänsä, mutta Haukansilmä rohkaisi häntä ja osoitti itse niin suurta mielenmalttia, kylmäverisyyttä ja voimaa, että mikä nainen tahansa olisi ujostellut ilmaista vauhkoa pelkoansa. Mutta meidän sankarittaremme ei ollutkaan pöllö; ja kun hän tunsi sen uutuuden viehätyksen, jota veneellä kulku kuohukossa tarjosi, hän tottui siihen ja nautti täysin rinnoin sen suomasta villistä sulosta. Hetkittäin kuitenkin hänen sydämensä oli haljeta, kun laine heitti kanotin aallolta toisen harjalle, jota se tuntui vain hipaisevan kuin lentävä pääskynen, mutta sitten hän punastui ja nauroi aivan kuin häveten, että oli antanut ilakoivan luonnonvoiman itseänsä niin pahasti säikyttää. Tätä ihastuttavaa menoa kesti jonkun minuutin, sillä vaikka välimatka kutterilta rantaan saattoi olla noin neljännespenikulma, se kesti vain aivan muutaman minuutin.
Astuttuaan maalle kersantti suuteli kohteliaasti tytärtään, sillä hän oli niin paljon soturi, että tunsi olevansa kovalla kamaralla paremmin kotonaan kuin vesivarassa, ja ottaen pyssynsä hän sanoi aikovansa koettaa tunnin ajan metsästys-onneansa.
"Haukansilmä jää sinun luoksesi, tyttöseni ja epäilemättä tahtoo kertoa sinulle näiden seutujen elämästä ja omista kokemuksistansa mingojen kanssa."
Opas nauroi, ja lupasi pitää huolta Mabelista, ja muutamassa minuutissa isä oli kiivennyt jyrkännettä ylös ja kadonnut metsään. Toiset lähtivät päinvastaiselle suunnalle ja kavuttuaan jonkun minuutin jyrkännettä he joutuivat korkealle, puuttomalle kallioniemekkeelle, josta silmää kohtasi mitä omituisin ja viehättävin näköala. Täällä Mabel istahti kallion halkeamalle tyynnyttääkseen kiihtynyttä hengitystään, kun taas hänen toverinsa, jonka jäntereitä ei ponnistus näyttänyt ollenkaan rasittaneen, seisoi hänen rinnallaan nojaten omalla miehekkäällä tavallaan pitkään pyssyynsä. Kului useita minuutteja eikä kumpikaan puhunut — Mabel erittäinkin oli kokonaan antautunut ihailemaan suurenmoista näköalaa.
Näiden kahden eteen avautui nyt tuo koilliseen päin rannattomalta näyttävä ulappa, jonka pinnalla iltapäivän auringon säteet kilvan leikittelivät ja joka vieläkin levottomasti keinui muistuttaen äskeistä myrskyä ja heidän kokemiaan kauhuja. Suunnaton metsä rajoitti sitä puolikuunmuotoisena kaarena, jonka sakarat kaakossa ja pohjoisessa pistivät syvälle veteen ja kaaren selkä ulottui vihreänä vaippana taivaanrannan taa, eikä näkynyt pienintäkään merkkiä ihmiselämästä, joka olisi rajoittanut luonnon juhlallista suuruutta. Myrsky oli ajanut Lokin niille rajaseuduille, joita ranskalaiset koettivat kaikin voimin riistää pois englantilaisilta. Seuraten luonnollisia kulkuväyliä suurista järvistä toisiin, olivat ranskalaiset varustaneet Niagaran rannat, mutta meidän seikkailijamme olivat nyt useita ranskan penikulmia näistä seuduista länteen. Kutteri keinui ankkurissa vähän ulompana aivan kuin leväten sen suurenmoisen ponnistuksen jälkeen, minkä se juuri oli saanut kestää, kun taas kanotti oli vedetty kuivalle tasaiselle pengermälle juuri tässä kallion alla.
"Me olemme täällä sangen kaukana inhimillisistä asumuksista!" huudahti Mabel katseltuaan kauan näköalaa ja saatuaan vilkkaassa mielessään jonkunlaisen käsityksen sen omituisista yksityiskohdista. "Tällaista nyt on olla rajaseuduilla."
"Ovatko nämä näköalat miellyttävämpiä kuin lähempänä merta ja suurten kaupunkien ympärillä?" kysyi Haukansilmä kiihkeästi, kuten aina tällaisesta asiasta puhuttaessa.
"En tahdo sanoa juuri sitä. Siellä ne ehkä muistuttavat enemmän kanssaihmisistä kuin täällä, mutta vähemmän Luojan suuruudesta."
"Niin, Mabel, minun oma tunteeni sanoo aivan samaa. Minä olen vain köyhä metsästäjä, sen tiedän, ilman opetusta ja oppia, mutta Jumala on yhtä lähellä minua tässä minun kodissani kuin hän on lähellä kuningasta hänen linnassaan."
"Kuka voisi sitä epäillä?" vastasi Mabel kääntäen katseensa näköalasta toverinsa päivettyneihin, mutta rehellisiin kasvoihin ja hämmästyen niiden ilmeen jaloutta. "Tällaisessa paikassa tuntee olevansa lähempänä Jumalaa, luulisin, kuin kaupungeissa, joissa tuhannet pikku seikat kiinnittävät ajatuksen kaikkeen muuhun."
"Te puhutte, Mabel, aivan samaa kuin tahtoisin itsekin sanoa, vaikkakin niin selvästi, että minä ihan häpeän, kun en voi toisille lausua tunteitani tällaisesta asiasta. Minä olen kierrellyt näitä rantoja metsästysmatkoillani ennen sotaa, täälläkin olen ollut — en juuri tässä paikassa, vaan me nousimme maihin tuolla tuon tuuhean tammen luona, joka kohoaa lehtikuusien yli —"
"Kuinka, Haukansilmä, voitteko te muistaa kaikki retkenne noin tarkkaan?"
"Nämä ovat meidän katujamme ja talojamme, kirkkojamme ja palatsejamme. Kuinka ei niitä muistaisi! Kerran me teimme Suuren Käärmeen kanssa sopimuksen tavata toisemme kuuden kuukauden kuluttua kello 12 päivällä muutaman kuusen juurella, vaikka kumpikin oli kauempana kuin kolmensadan penikulman päässä siitä. Kuusi oli ja on vieläkin, ellei Luoja ole sitä kaatanut, keskellä metsää, johon on enemmän kuin viisikymmentä penikulmaa lähimmiltä varustuksilta, ja mitä runsaimman majavaseudun lähettyvillä."
"Ja kohtasitteko toisenne siinä paikassa ja sillä hetkellä?"
"Nousee ja laskeeko aurinko? Tullessani puun luo tapasin Käärmeen nojaamassa puunrunkoon jaloissaan risaiset säärystimet ja likaiset mokkasiinit. Delawarelainen oli joutunut vetelälle suolle, josta oli suurella vaivalla päässyt pois, mutta yhtä varmasti kuin aurinko kultaa aamuisin ensiksi itäisen taivaan ja laskee illalla länteen, hän tiesi ajan ja paikan. Chingackgookiin saa luottaa, olkoonpa kysymyksessä ystävä tai vihollinen. Kumpaankin nähden hän on yhtä varma."
"Mutta missä delawarelainen nyt on? Miksi hän ei ole meidän kanssamme tänään?"
"Hän on tiedusteluretkellä tutkimassa mingojen jälkiä, niinkuin minunkin pitäisi olla, ellei inhimillinen heikkous olisi pidättänyt minua siitä."
"Te näytätte olevan kaikkien heikkouksien yläpuolella, Haukansilmä. En ole ikinä tavannut ketään, jossa olisin huomannut niin vähän vikoja kuin teissä."
"Jos tarkoitatte terveyttä ja voimaa, niin on Luoja ollut minulle hyvä, vaikka ajattelenkin, että raitis ilma, pitkät metsästysmatkat, ainaiset tiedusteluretket, metsäin antama ravinto ja hyvän omantunnon suoma lepo voinevat pitää tohtorit kaukana. Mutta kaikesta huolimatta minä olen, kuten muutkin ihmiset; niin, huomaan, että monet minun tunteistani ovat sangen inhimilliset."
Mabel näytti hämmästyneeltä, ja kuvaisimme vain totuudenmukaisesti hänen sukupuolensa luonnetta, jos lisäisimme, että hänen suloisten kasvojensa ilme osoitti tavatonta uteliaisuutta, vaikka hän hillitsikin kielensä.
"Tässä teidän villissä elämässänne, Haukansilmä, on jotakin lumoavaa", huudahti Mabel ja innostuksen puna lehahti hänen kasvoilleen. "Minä tunnen, että minustakin vähitellen tulee rajaseutujen tyttö, ja minä varmastikin opin rakastamaan näiden metsien juhlallista hiljaisuutta. Kaupungit tuntuvat masentavan minua; ja kun minun isäni mahdollisesti jää lopuksi iäkseen tänne, jossa hän jo niin kauan on ollut, alkaa minusta tuntua, että olisin onnellinen, jos saisin jäädä hänen luokseen eikä tarvitsisi enää palata meren rannalle."
"Metsä ei ole, Mabel, koskaan hiljaa sille, joka ymmärtää sen kieltä. Sangen usein olen päiviä kierrellyt saloja kaipaamatta mitään inhimillistä seuraa. Siellä voi jutella mielin määrin eikä kaipaa muuta puhetoveria."
"Minä luulenkin, että te olette, Haukansilmä, onnellisempi yksin kuin joutuessanne toisten seuraan."
"Sitä en tahdo sanoa, en tahdo sanoa juuri sitä. Olen elänyt aikoja, jolloin olen ajatellut, että Jumala yksin on minulle tarpeeksi metsissäni enkä ole kaivannut mitään muuta kuin Hänen armoansa ja huolenpitoansa. Mutta sittemmin ovat toiset tunteet nousseet etualalle, ja minä otaksun, että luonto sittenkin vaatii osansa. Kaikki olennot elävät parittain, Mabel, ja sama lienee tarpeellista ihmiseenkin nähden."
"Ja ettekö, Haukansilmä, ole ajatellut etsiä itsellenne vaimoa, joka jakaisi teidän kohtalonne?" kysyi Mabel suoruudella ja yksinkertaisuudella, joka ilmaisi puhdasta ja vilpitöntä sydäntä, vaikkakin ajatuksessa saattoi huomata naissuvun synnynnäistä kaksimielisyyttä. "Minusta näyttää, että tarvitsisitte vain kodin, johon saisitte retkiltänne palata tunteaksenne elämänne täysin onnelliseksi. Jos minä olisin mies, minun suurin onneni olisi kierrellä näissä metsissä tai risteillä tuolla loistavalla ulapalla."
"Minä ymmärrän teitä, Mabel, ja Jumala siunatkoon teitä toivoessanne meille onnea ja menestystä niin vaatimattomia kuin olemmekin. Meillä on huvimme ja ilomme, mutta me voisimme olla onnellisempia; niin, minä ajattelen, että me voisimme olla onnellisempia."
"Onnellisempia! Millä tavalla, Haukansilmä? Tässä puhtaassa ilmassa, kuljeksia läpi viileitten, varjoisien metsien, katsella ja purjehtia tuolla loistavalla ulapalla, tyydyttää puhtaalla omallatunnolla kaikki tarpeensa, pitäisipä silloin olla niin onnellinen kuin vajavainen ihminen suinkin voi."
"Kaikilla olennoilla on taipumuksensa, Mabel, niinpä miehilläkin", vastasi opas katsellen ihaillen kaunista toveriansa, jonka posket punoittivat ja silmät loistivat tuhansien tunteitten risteillessä hänen rinnassaan tässä erinomaisessa ja kiihdyttävässä tilanteessa, "ja kaikkien tulee totella niitä. Näettekö tuota kyyhkystä, joka juuri laskeutuu tuonne niemekkeelle — juuri tuon kaatuneen kastanjan luona?"
"Tietysti. Se on ainoa elävä olento meitä lukuunottamatta tässä autiossa erämaassa."
"Ei suinkaan, Mabel, ei suinkaan. Luoja ei lähetä mitään olentoa viettämään elämäänsä yksin. Tuolla on sen toveri, lähtee juuri lentoon. Se on etsinyt ravintoansa toiselta niemekkeeltä, mutta se ei voi kauan olla erossa toveristaan."
"Minä ymmärrän teitä, Haukansilmä", vastasi Mabel hymyillen suloisesti, vaikka niin kylmästi kuin olisi keskustellut isänsä kanssa. "Mutta voineehan metsästäjäkin löytää toverin näilläkin villeillä seuduilla. Intiaanitytöt ovat helliä ja uskollisia, sen tiedän, sillä sellainen oli Nuolenpään vaimo miehelle, joka useammin torui kuin hymyili."
"Se ei ikinä kävisi päinsä, Mabel, eikä siitä ikinä tulisi mitään hyvää. Heimon tulee etsiä heimoa, kansallisuuden kansallisuutta, jos toivoo saavuttavansa onnen. Mutta jos minä tapaisin teidänlaisenne olennon, joka voisi suostua metsästäjän vaimoksi ja joka ei halveksisi minun tietämättömyyttäni ja kömpelyyttäni, silloin eletty elämä olisi onnellista kuin ilakoivan nuoren hirven ja tulevaisuus pelkkää päivänpaistetta."
"Minunlaiseni! Minun ikäiseni ajattelematon tyttöhupakko olisi tuskin sovelias toveri rohkeimmalle tiedustelijalle ja uskollisimmalle erämaitten metsästäjälle."
"Siinäpä se vika onkin! Pelkään, että olen koettanut juurruttaa intiaanin tapoja valkoihoisen luonteeseen! Kai sellaisen miehen olisi haettava morsian intiaanikodasta."
"En tiedä, Haukansilmä, en tiedä, mutta te ette suinkaan voi ajatella valita vaimoksenne niin oppimatonta, arvotonta, turhamaista ja kokematonta kuin minä?" Mabel olisi voinut lisätä: "ja niin nuorta", mutta vaistomainen tunne pysäytti nämä sanat hänen huulilleen.
"Ja miksi en, Mabel? Jos te olette tietämätön rajaseudun elämästä, te osaatte kuitenkin enemmän kuin me muut miellyttäviä juttuja ja tunnette kaupunkien tapoja. Turhamaisuutta minä en ymmärrä, mutta jos se merkitsee kauneutta, ei se suinkaan ole vika minun silmissäni! Arvoton te ette myöskään ole, vaan koko teidän olemuksenne puhuu arvoista, jotka minulle merkitsevät enemmän kuin mikään muu, ja kokemus taas tulee vuosien mukana. Sitäpaitsi, Mabel, minä luulen, että miehet ajattelevat sangen vähän näitä asioita, kun aikovat ottaa itselleen vaimon. Minä en ainakaan ajattele."
"Haukansilmä, teidän sananne — katseenne — ja kaikki ilmaisee, että laskette leikkiä; te teette pilaa."
"Minä olisin mielelläni aina teidän luonanne, Mabel, ja nukkuisin levollisemmin tulevan yön, kuin olen tehnyt viikkomääriin, jos tietäisin, että tämä keskustelu teistä on yhtä mieluista kuin minusta."
Emme voi sanoa, ettei Mabel Dunham olisi kuvitellut oppaan häntä ihailevan. Sen hänen tarkka naisellinen vaistonsa oli sangen pian tajunnut, ja ehkä hän toisinaan oli ajatellut, että oppaan osoittamassa kunnioituksen sekaisessa kohteliaisuudessa ilmeni sitä miehekästä hellyyttä, jota vahvempi sukupuoli ei voi salata, vaikk'ei saisikaan tilaisuutta ilmaista hellempiä tunteitansa. Mutta tietoisuus, että hän vakavasti ajatteli häntä vaimokseen ei milloinkaan ollut välähtänyt tämän vilkkaan ja nerokkaan tytön mieleen. Nyt se kuitenkin silmänräpäyksessä selvisi hänelle, vähemmin hänen toverinsa sanojen kuin käytöksen kautta. Katsoessaan vakavasti oppaan karkeihin, rehellisiin kasvoihin, Mabelin oma ilme muuttui vakavaksi ja surulliseksi, ja kun hän puhui, oli siinä lämpöä ja hellyyttä, jotka vaikuttivat enemmän kuin sanat.
"Teidän ja minun pitäisi ymmärtää toisiamme, Haukansilmä", sanoi hän vakavalla suoruudella, "eikä meidän välillämme saisi olla mitään pilviä. Te olette liian suora ja rehellinen, että teitä voisi kohdella muuten kuin suoruudella ja rehellisyydellä. Varmasti, varmasti ei merkitse mitään — ellei teidän tunteissanne ole muuta kuin ystävyyttä, jota teidän harkitseva sydämenne ja jalo luonteenne luonnollisesti voi tuntea minunlaistani tyttöä kohtaan."
"Minä uskon, että se on luonnollista, Mabel — niin, niin se on. Kersantti sanoo, että hän on tuntenut samaa teidän omaa äitiänne kohtaan, ja samaa luulen huomanneeni kaikissa niissä nuorissa ihmisissä, joita olen opastanut erämaan läpi. Niin, niin, uskallan sanoa, että se on luonnollista, ja siksi se on herännyt niin helposti ja tuntuu minusta niin suloiselta."
"Haukansilmä, sananne kiusaavat minua. Puhukaa selvemmin tai jätetään se puheenaihe ainaiseksi. Te ette — te ette voi tarkoittaa — ette voi toivoa, että minä ymmärtäisin teitä —" Mabel oli niin kiihtynyt, että hänen kielensä sammalsi ja naisellinen kainous kielsi häntä lisäämästä, mitä hän vakavasti olisi tahtonut sanoa. Rohkaisten mielensä hän päätti kuitenkin tietää kaikki niin selvästi ja pian kuin mahdollista. Sentähden hän hetkisen epäröityänsä virkkoi: "Minä tarkoitan, Haukansilmä, että te ette voi saada minua uskomaan, että te ihan vakavasti ajattelette saada minut vaimoksenne."
"Kyllä, Mabel, sitä minä juuri tahdon. Te olette ymmärtänyt sen paremmin kuin minä metsäläistaipumuksineni ja erakkotapoineni voin sen selittää. Kersantti ja minä olemme puhuneet asiasta ja toivomme, että te voisitte suostua siihen, vaikkakin epäilen omaa kykyäni voida miellyttää tyttöä, joka ansaitsee parhaimman Amerikasta löytyvän puolison."
Mabelin kasvojen ilme muuttui kiusaantuneesta hämmästyneeksi, ja sitten vielä sukkelammin hämmästyneestä tuskalliseksi.
"Minun isäni!" hän huudahti — "minun rakas isänikö olisi ajatellut minua teidän vaimoksenne, Haukansilmä?"
"Niin, niin on, Mabel — niin hän on ajatellut. Hän on myöskin toivonut, että se voisi teitä miellyttää, ja on aina rohkaissut minua kuvittelemaan, että se voisi olla mahdollista."
"Mutta te itse — te ette suinkaan voi vähääkään välittää siitä, olisiko tuo otaksuma toteutettavissa vai ei?"
"Kuinka?"
"Tarkoitan, Haukansilmä, että te olette puhunut tästä asiasta vain miellyttääksenne isääni, välittämättä sen enempää siitä, ettei teidän tunteenne voisi sitä hyväksyä olkoonpa minun vastaukseni mikä hyvänsä."
Opas katsoi vakavasti Mabelin kauneihin kasvoihin, joihin lämpö ja tilanteen omituisuus oli kohottanut hehkuvan punan, eikä saattanut erehtyä siitä kiihkeästä ihastuksesta, joka loisti hänen ylevien kasvojensa jokaisesta piirteestä.
"Olen usein pitänyt itseäni hyvin onnellisena, Mabel, kierrellessäni tuottavilla metsästysretkilläni, hengittäessäni vuoristojen raikasta ilmaa täynnä voimaa ja terveyttä. Mutta nyt minusta tuntuu, että kaikki on ollut vähäistä ja turhaa sen ilon rinnalla, mitä minulle tuottaisi se tieto, että te ajattelisitte minusta hieman parempaa kuin useimmista muista."
"Parempaa teistä! Minähän ajattelen teistä, Haukansilmä, parempaa kuin useimmista muista. En voi ihan varmaan sanoa, enkö minä ajattele teistä parempaa kuin kenestäkään muusta, sillä teidän uskollisuutenne, rehellisyytenne, yksinkertaisuutenne, oikeudenmukaisuutenne ja rohkeutenne voittavat vertailussa kenen tahansa."
"Oi, Mabel, ne ovat suloisia ja rohkaisevia sanoja, ja ehkäpä ei kersantti ollutkaan niin väärässä kuin luulin!"
"Ei, Haukansilmä; sen nimessä, mikä on totta ja oikeaa, älkäämme ymmärtäkö toisiamme väärin näin tärkeässä asiassa. Vaikka minä annan arvoa, ei, kunnioitan teitä, melkein yhtä paljon kuin rakasta isääni, on kuitenkin mahdotonta, että minä milloinkaan tulisin teidän vaimoksenne — että minä —"
Muutos hänen toverinsa kasvojen ilmeessä oli niin suuri ja äkillinen, että Mabel saattoi ihan selvään huomata, miten musertavasti hänen sanansa vaikuttivat Haukansilmään, vaikkakin hän kiihkeästi halusi saada ratkaistuksi kerralla tämän vaikean asian, joka tuotti tuskaa heille molemmille. Kumpikaan ei puhunut mitään vähään aikaan, mutta oppaan karkeille kasvoille lankesi niin synkkä pettymyksen varjo, että se suretti ja peloitti hänen toveriansa. Samalla näytti Haukansilmän kurkkua kuristavan niin kauheasti, että hän tarttui siihen molemmin käsin ihan kuin lievittääkseen ruumiillisilla keinoilla ruumiillista tuskaa. Ne suonenvedon tapaiset liikkeet, joilla hänen sormensa työskentelivät hänen kurkussaan, täyttivät pelästyneen tytön kauhulla.
"Ei, Haukansilmä", lisäsi Mabel innokkaasti heti, kun sai äänensä kuuluviin, "minä taisin sanoa enemmän kuin tahdoin, sillä kaikkihan tässä suhteessa on mahdollista, ja naiset — kuten sanotaan — eivät ole koskaan omasta itsestään varmoja. Minä tahtoisin saada teidät ymmärtämään, miten vaikeata on oppia ajattelemaan meitä miehenä ja vaimona ja voisimmeko me koskaan ajatella toisistamme niinkuin miehen ja vaimon tulee."
"Minä en — minä en milloinkaan enää ajattele mitään sellaista, Mabel", läähätti Haukansilmä aivan kuin juuri olisi päässyt vapaaksi jostakin tukahduttavasta aineesta. "Ei, ei, minä en milloinkaan ajattele teistä enkä muistakaan samaa."
"Haukansilmä, rakas Haukansilmä, ymmärtäkää minua; älkää panko sanoihini suurempaa merkitystä kuin minä itse panen. Tällainen avioliitto olisi epäviisas — luonnoton ehkä."
"Niin, luonnoton — vastoin luontoa, ja niin minä sanoin kersantillekin, mutta hän tahtoi sen toisin."
"Haukansilmä! Oh, tämä on pahempaa kuin ikinä olisin saattanut kuvitella! Ottakaa minun käteni, parahin Haukansilmä, ja luvatkaa minulle, ettette vihaa minua. Jumalan tähden, hymyilkää taas minulle."
"Vihata teitä, Mabel, hymyillä teille, voi kuitenkin!"
"Ei, antakaa minulle kätenne, teidän kova, uskollinen, miehekäs kätenne. Molemmat, molemmat, Haukansilmä, sillä minä en ole levollinen ennenkuin olen varma, että olemme ystäviä jälleen ja että tämä on ollut kauhea erehdys."
"Mabel!" virkkoi opas katsellen tytön levottomia, hämmästyneitä kasvoja pitäen kovissa ja päivettyneissä käsissään hänen kauniita, hienoja sormiansa ja nauraen omituisella, hiljaisella tavallansa, vaikka tuska vääristi jokaista piirrettä silloinkin, kun hän koetti miehekkäästi mielenliikutustaan hillitä — "Mabel, kersantti oli väärässä!"
Järkytetyt tunteet eivät sallineet jatkaa, ja kyynelet vierivät tulvana hänen poskiansa pitkin. Hänen sormensa työskentelivät taas suonenvedon tapaisesti kurkussa, ja hänen rintansa kohosi kuin siellä olisi ollut jättiläinen, josta hän koetti taistellen päästä eroon, vaikka onnistumatta.
"Haukansilmä! Haukansilmä!" Mabel melkein huusi, "mitä muuta tahansa, mutta ei tätä — ei tätä! Puhukaa minulle, Haukansilmä, hymyilkää minulle — sanokaa yksi ainoa sana, joka osoittaa, että te voitte minulle antaa anteeksi."
"Kersantti oli väärässä", selitti opas nauraen hirveissä sieluntuskissaan tavalla, joka sekä kauhistutti että huvitti samalla hänen toveriansa. "Tiesin sen, tiesin sen ja sanoin sen; niin, niin, kersantti oli sittenkin väärässä."
"Me voimme olla ystäviä, vaikka emme voi olla mies ja vaimo", virkkoi Mabel melkein yhtä levottomana kuin toverinsakin, tuskin tietäen, mitä sanoi, "me voimme aina olla ystäviä, ja tahdomme aina olla."
"Minä ajattelin, että kersantti erehtyi", jatkoi Haukansilmä, kun hän äärettömällä ponnistuksella kykeni hillitsemään itsensä, "sillä minä tiesin, etteivät kykyni voisi miellyttää kaupunkilaistyttöä. Olisi ollut parempi, Mabel, ellei hän olisi voinut saada käännetyksi ajatustani toiseksi; ja varmasti olisi ollut myöskin parempi, jos te ette olisi ollut niin suloinen ja luottavainen, niin olisi ollut."
"Jos minä ajattelisin, että joku minun erehdykseni olisi herättänyt teissä, Haukansilmä, vääriä toiveita, vaikkakin olisin tehnyt ne ihan tietämättäni, niin en antaisi itselleni milloinkaan anteeksi, sillä uskokaa minua: minä mieluummin tahtoisin tuottaa itselleni tuskaa kuin näkisin teidän kärsivän."
"Sepä se on Mabel — se se juuri on. Nuo sanat ja ajatukset lausuttuna niin pehmeällä ja suloisella äänellä jollaista en ole tottunut metsissä kuulemaan, ne ne juuri ovat pahan saaneet aikaan. Mutta nyt minä näen selvästi ja alan ymmärtää eron meidän molempien välillä, ja koetan hillitä ajatuksia ja löytää huvini, kuten ennen, eräretkiltä ja taistelurintamilta. Toden totta, Mabel! Minä olen ollut väärillä jäljillä aina siitä asti kuin me kohtasimme toisemme."
"Vähässä ajassa te unohdatte minut tai ajattelette minua vain, kuten ystävää, joka elämästään on teille kiitollisuuden velassa."
"Se voi olla kaupunkien tapaista, mutta epäilen, olisiko se luonnollista täällä metsissä. Meillä on sellainen tapa, että silmä nähdessään suloisen ilmestyksen, tahtoisi kauan sitä katsella, tai kun sydämessä herää todellinen voimakas tunne, siitä ei tahdota mielellään luopua."
"Te unohdatte sen kaiken, kun vakavasti ajattelette, että minä olen sopimaton teidän vaimoksenne."
"Niinhän minä sanoin kersantille, mutta hän tahtoi sen toisin. Minä tiesin, että te olitte liian nuori ja liian kaunis jollekin keski-ikäiselle, kuten minä, joka ei ole kaunis katsella, ei edes nuorena. Sitten teidän tapanne eivät ole minun tapojani, eikä metsästäjän maja ole sopiva asunto sille, joka on kasvatettu ylimysten joukossa. Jos minä olisin nuorempi ja kauniimpi, vaikkapa vain kuten Jasper Vesikoira —"
"Älkää puhuko Jasper Vesikoirasta", keskeytti Mabel kärsimättömästi, "me voimme puhua jostakin muusta."
"Jasper on kelpo poika, Mabel, — niin, ja kaunis", vastasi vilpitön opas katsellen vakavasti tyttöä aivan kuin epäillen hänen arvostelukykyänsä, kun hän saattoi niin ylimielisesti puhua hänen ystävästään. "Jos minä olisin puoliksikaan niin komea kuin Jasper Western, minun epäilykseni tässä asiassa ei olisi ollut niin suuri eikä tosi."
"Me emme halua puhua Jasper Westernistä", kertasi Mabel punastuen hiusmartoa myöten, "hän voi olla kyllin hyvä myrskyssä ja ulapalla, mutta hän ei ole kyllin hyvä puheenaiheeksi täällä."
"Minä pelkään, Mabel, että hän on parempi kuin se mies, joka haluaisi tulla teidän mieheksenne, vaikka kersantti sanoo, että hän ei koskaan saisi sitä ajatella. Kersantti oli kuitenkin kerran väärässä ja hän saattaa olla niin kahdestikin."
"Ja kuka on se mies, joka haluaisi tulla minun miehekseni, Haukansilmä? Se on jokseenkin yhtä outo kuin sekin, mitä juuri on tapahtunut meidän välillämme."
"Luonnollista on, että vertaiset etsivät vertaisiansa, ja ne, jotka ovat seurustelleet paljon upseerinrouvien kanssa, haluavat varmaan itsekin tulla upseerinrouviksi. Mutta, Mabel, saanhan puhua teille suoraan? Minä tiedän, minä toivon, etteivät sanani tuota teille mielipahaa, sillä nyt kun minä tiedän, mitä on pettyä sellaisissa tunteissa, en haluaisi tuottaa edes mingolle surua siinä suhteessa. Mutta onnea ei voine aina olla upseerinteltassa enempää kuin halvassa majassakaan, ja vaikka upseerien asunnot näyttävät houkuttelevammilta kuin muut soturimajat, on siellä usein sisällä kurjuutta ja epäsopua miehen ja vaimon välillä."
"Sitä minä en vähintäkään epäile, Haukansilmä, ja jos minun olisi valittava, niin mieluummin seuraisin teitä johonkin metsämajaan ja jakaisin teidän kohtalonne, olkoonpa se sitten hyvä tai huono, kuin menisin jonkun tuntemani upseerin asuntoon ajatellen jäädä sen isännän vaimoksi."
"Mabel, se ei ole sitä, mitä Lundie toivoo tai Lundie ajattelee."
"Ja mitä minä Lundiesta välitän? Hän on 55:nnen majuri ja voi komentaa ja marssittaa miehiänsä mielensä mukaan, mutta hän ei voi pakottaa minua valitsemaan miehekseni ei arvokkainta eikä halvinta miehistään; sitäpaitsi, mistä te voitte tietää, mitä Lundie toivoo tässä asiassa?"
"Lundien omasta suusta. Kersantti oli ilmaissut hänelle toivovansa minua vävyksensä, ja majuri vanhana, uskollisena ystävänä puhui minulle asiasta. Hän koetti saada minut ymmärtämään, eikö olisi viisaampaa antaa upseerin onnistua, kuin tehdä teistä metsästäjän vaimo. Minä myönsin sen todeksi, sen tein — ja se minusta olisi ollut oikeinkin; mutta kun minä kuulin, että hänen ehdokkaansa oli majoitusmestari, minä en ollenkaan voinut hyväksyä hänen ajatustansa. Ei, ei, Mabel; minä tunnen Davy Muirin hyvin ja vaikka hän voi tehdä teistä rouvan, hän ei milloinkaan voi tehdä teistä onnellista naista, yhtä vähän kuin itsestään herrasmiestä."
"Minun isäni on tehnyt hyvin väärin, jos hän on sanonut tai toiminut niin, että siitä on johtunut teille, Haukansilmä, surua; ja niin suuri on minun kunnioitukseni, niin vilpitön minun ystävyyteni, että vaikka hän olisi ainoa mies — kenenkään ei tarvitse otaksua, että se ainoa olisi luutnantti Muir — minä teidän toivostanne mieluummin jäisin kuolemaani asti siksi, mikä olen, kuin haluaisin tulla rouvaksi hänen vaimokseen menemisen hinnalla."
"Minä en luule, että sanoisitte noin, ellette siten tuntisi, Mabel", vastasi Haukansilmä vakavasti.
"En tällaisena hetkenä, tällaisesta asiasta ja kaikista vähimmän teille. Ei, luutnantti Muir saa etsiä vaimonsa, mistä löytää, minun nimeni ei saa milloinkaan olla niiden luettelossa."
"Kiitos, kiitos siitä, Mabel, sillä vaikka minulla itselläni ei enää ole vähintäkään toivoa, minä en kuitenkaan voisi olla koskaan onnellinen, jos tietäisin, että majoitusmestari on saanut teidät omakseen. Pelkään, että tätä retkeä varten määräyksiä annettaessa on otettu joitakin seikkoja lukuun ja minä tunnen miehen. Toista olisi, jos ajattelisitte jotakin kelvollista nuorukaista, — sellaista kuin Jasper Western esimerkiksi —"
"Miksi aina mainitsette Jasper Vesikoiran, Haukansilmä? Hän ei ole millään tavalla osallinen meidän ystävyysliitossamme. Puhukaamme mieluummin teistä ja siitä, miten aiotte viettää alkavan talven."
"Mitä minusta! Minä en ole parhaimman arvoinen, Mabel, ellei ole kysymyksessä ampuminen tai väijyntä, ja vieläkin vähemmän nyt, kun olen saanut selville kersantin erehdyksen. Siksipä minusta ei tarvitse mitään puhua. On ollut tavattoman hauska olla teidän lähellänne niin kauan ja kuvitella, että kersantti oli oikeassa, mutta se on nyt ohi. Minä menen Jasperin kanssa järville, ja siellä voi olla touhua meille molemmille niin paljon, että hyödyttömät ajatukset pysyvät mielestä kaukana."
"Ja te tahdotte unohtaa minut — tai ei unohtaa — Haukansilmä, vaan koettaa päästä entiseen mielialaanne ja ajatella kärsivällisyydellä tyttöä, joka on teidän rauhaanne häirinnyt?"
"Ennen minä en sitä tiennyt, Mabel, mutta nyt minä tiedän, että tytöt voivat kääntää koko elämän nurin. Niinpä ennenkuin minä tunsin teitä, vastasyntynyt lapsi ei voinut nukkua suloisemmin kuin minä. Tuskin olin laskenut pääni jonkun puun juurelle, kivelle tai vaikkapa nahalle, kun kaikki oli hävinnyt minun mielestäni, ellen yöllä unessa elänyt päivän toimia uudelleen; ja siinä minä lepäsin, kunnes tuli nousun hetki, eikä pääskynen lähde päivän sarastaessa lentoon varmemmin kuin minä olin jaloillani sinä hetkenä kuin halusin. Se oli minun luonteeni mukaista eikä se pettänyt minua, vaikka nukuin mingoparvien keskellä, sillä aikoinani minä olen kierrellyt ihan niiden riiviöitten kylissä."
"Ja se kaikki palaa vielä, Haukansilmä, sillä niin suora ja rehellinen yksilö ei milloinkaan ikuisesti voi kiintyä turhaan haavekuvaan. Te uneksitte vielä metsästysretkistänne, kaatamistanne hirvistä ja majavista, joiden turkin olette riistänyt."
"Mitä vielä, Mabel, minä en halua enää koskaan uneksia: ennenkuin minä tapasin teidät, minulla oli tapana mielikuvituksissani kiitää koirien jäljissä tai etsiä irokeesien piilopaikkoja — ei, minä jouduin otteluun ja väijyin heitä ajatuksissani saaden siitä tyydytystä, koska luulin, että se oli minun lahjojeni mukaista, mutta se kaikki on menettänyt viehätyksensä sen jälkeen kuin tutustuin teihin. Niin, nyt minun unelmissani ei ole enää mitään loistoa, mutta viime yönä minä näin unta, että olimme olevinamme linnalla ja minulla oli oma sokeritopan muotoinen asunto, ja joka puun juurella oli Mabel Dunham, kun taas puiden oksilla lauloivat linnut ihania virsiänsä tuhansin sävelin, niin että hirvikin pysähtyi kuulemaan. Minä koetin ampua fasaanin, mutta Hirvenkaatajani ei lauennut ja lintu lähti lentoon nauraen minulle vasten silmiä ilakoiden kuin nuori tyttö, ja sitten se lensi tiehensä katsellen jälkeensä aivan kuin innostaen minua seuraamaan."
"Ei enää siitä, Haukansilmä — me emme enää halua puhua siitä", sanoi Mabel pyyhkien kyyneleitä silmistänsä, sillä se yksinkertainen, vakava tapa, jolla tämä karaistunut metsien mies ilmaisi, miten syvän haavan hänen tunteensa oli saanut, tuotti melkein liian suurta tuskaa hänen omalle, paatumattomalle sydämelleen. "Etsikäämme nyt minun isäni, hän ei voi olla kaukana, koska kuulin hänen pyssynsä paukahtavan tässä aivan lähellä."
"Kersantti oli väärässä — niin, hän oli väärässä; eikä ole mitään järkeä koettaa viedä kyyhkystä asumaan suden luolaan."
"Tuolla tulee minun rakas isäni", keskeytti Mabel, "näyttäkäämme onnellisilta ja huolettomilta, kuten hyvien ystävien tulee ja säilyttäkäämme toistemme salaisuus."
Seurasi äänettömyys; kersantin askelten ääni kuului raskaana ja kuivat oksat ritisivät. Pianpa hänen muotonsa ilmestyi esille, kun hän taivutti pensaita syrjään aivan heidän lähellään. Kun hän pääsi aukealle paikalle, tutki vanhan soturin silmä tytärtään ja tämän toveria ja hyvätuulisesti hän virkkoi: "Mabel, lapseni, sinä olet nuori ja kevytjalkainen, etsipä lintu, jonka ammuin, se putosi juuri lehtikuusikkoon rannalle, ja koska Jasper näyttää antavan merkkejä, että voisimme lähteä liikkeelle, ei sinun tarvitse kiivetä tänne takaisin, vaan me tapaamme kanotilla muutaman minuutin kuluttua."
Mabel totteli ja asteli alas rinnettä niin kevyesti ja joustavasti kuin nuoruus ja terveys suinkin sallivat. Mutta vaikka askel oli kevyt, oli kuitenkin tytön sydän raskas, ja heti kun oli kadonnut näkyvistä kuusikkoon, hän heittäytyi puun juurelle ja itki kuin sydän olisi tahtonut haljeta. Kersantti katseli häntä, kunnes hän katosi, isän ylpeydellä, ja sitten hän kääntyi toveriinsa niin kohteliaasti ja tuttavallisesti kuin luonteensa suinkin salli.
"Hänessä on äitinsä joustavuutta ja hilpeyttä ja isänsä voimaa, ystäväni", hän virkkoi. "Hänen äitinsä ei tainnut olla noin kaunis, ajattelen; mutta Dunhameja on pidetty kauniina, olkoonpa kysymys miehistä tai naisista. No, Haukansilmä, pidän varmana, että otit tilaisuudesta vaarin ja puhuit suoraan tytölle? Naiset pitävät suoruudesta tällaisissa asioissa."
"Uskokaa minua, kersantti, Mabel ja minä ainakin ymmärrämme toisemme", vastasi toinen katsellen toisaalle välttääkseen soturin katsetta.
"Sitä parempi. Jotkut arvelevat, että pieni epäilys ja epävarmuus tekee rakkauden vaikuttavammaksi, mutta minä kuulun niihin, jotka ajattelevat, että kuta selvempää kieltä käyttää, sitä helpommin saavuttaa tarkoituksensa. Oliko Mabel hämmästynyt?"
"Pelkään, että hän oli, kersantti; pelkään, että hän oli pois suunniltaan hämmästyksestä — niin, sitä pelkään."
"Niin, niin, hämmästys rakkaudessa on kuin väijytys sodassa ja yhtä luvallinen; mutta ei ole yhtä helppoa sanoa, milloin nainen on hämmästynyt kuin huomata se vihollisesta. Mabel ei juossut tiehensä, kelpo ystäväni, vai juoksiko?"
"Ei, kersantti, Mabel ei koettanut karata, sen minä voin sanoa hyvällä omallatunnolla."
"Mutta minä toivon, ettei tyttö ollut myöskään liian valmis. Hänen äitinsä oli kaunis ja odotutti ainakin yhden kuukauden, mutta suoruus sittenkin on eduksi sekä naiselle että miehelle."
"Niin on, niin on, ja arvostelukyky myöskin."
"Sinun ei pidä odottaa liian paljon arvostelukykyä kaksikymmenvuotiaalta, Haukansilmä, mutta se tulee kokemuksen kanssa. Jos esimerkiksi sinä tai minä tekisimme erehdyksen, sitä ei niin helposti voisi sivuuttaa, mutta Mabelin ikäisiä tyttöjä ei voi moittia, vaikka he nielaisisivat kamelin."
Lukijan tulee muistaa, ettei kersantti Dunham ollut uskonnoltaan hebrealainen.
Hänen kuulijansa kasvojen lihakset värähtelivät aivan kuin hän olisi tahtonut nauraa, vaikka itku pyrki väkisinkin esille. Hetkisen taisteltuaan hän virkkoi:
"Puhutte totta, kersantti; sellaisen miehen kuin teidän erehdyksenne on vakavampi asia."
"Lopuksi kumminkin huomaat Mabelin suoraksi ja rehelliseksi; anna hänelle vain vähän aikaa."
"Sitä en epäile, kersantti."
"Mies, jolla on sinun ansiosi, taivuttaisi kallionkin, kunhan antaa sille, aikaa, Haukansilmä."
"Kersantti Dunham, me olemme vanhoja sotaveikkoja — ja hänkin nyt on joutunut yhteiselle retkellemme — ja olemme tehneet toisillemme niin monta ystävänpalvelusta, ettemme voi puolueettomasti arvostella toisiamme. Mikä on saanut teidät luulemaan, että sellainen tyttö kuin Mabel voisi koskaan suostua minunlaiseeni hiomattomaan mieheen?"
"Mikä? Tuhannet syyt ja hyvin vaikuttavat syyt, ystäväni! Ne samat palvelukset ehkä ja mainitsemasi sotaretket. Sen lisäksi sinä olet minun koeteltu, uskollinen ystäväni."
"Se on totta ja hyvää niin kauan kuin on kysymys teistä ja minusta, mutta ne eivät vaikuta asiaan kauniin tyttärenne suhteen. Hän voi ajatella, että nuo samaiset sotaretket ovat voineet hävittää kaiken vähänkin miellyttäväisyyden, mitä minulla mahdollisesti joskus on ollut, enkä ole aivan varma, tuottaako vanha ystävyys isään kosijalle mitään etua tyttären silmissä. Vertaiset rakastavat vertaisiansa, tahdon sanoa teille, kersantti, eivätkä minun taipumukseni ole ollenkaan Mabel Dunhamin taipumuksia."
"Nuo ovat sinun vanhoja epäilyksiäsi, Haukansilmä, eivätkä tuota sinulle tytön silmissä pienintäkään etua. Naiset epäilevät miehiä, jotka epäilevät itseänsä ja ottavat miehiksensä ne, jotka eivät mitään epäile. Kainous on hyvä rekryytissä, sen vakuutan, tai nuoressa aliupseerissa, joka on juuri tullut joukkoihin, sillä se estää häntä esiintymästä komentajana, ennenkuin tietää, miten komentaa. Enkä ole aivan varma, eikö se soveltuisi myöskin jollekin komisaariolle tai papille, mutta oikealle soturille ja kosijalle se, hitto vie, soveltuu kaikista viimeksi. Osoita sitä niin vähän kuin mahdollista ja sinä voitat naisen sydämen. Sinun lauselmasi, että vertaiset etsivät vertaisia, on tässä suhteessa niin väärä kuin olla saattaa. Ei, ei, erilaisuudet etsivät toisiansa, eikä sinun tarvitse Mabelin puolelta tässä suhteessa mitään pelätä. Katsopas tuota luutnantti Muiria: hänellä on ollut jo viisi vaimoa, kuten minulle on sanottu, eikä hän ole kainompi kuin parkuva kissa."
"Luutnantti Muir ei pääse ikinä Mabel Dunhamin mieheksi, pöyhistelköönpä höyheniänsä kuinka paljon tahansa."
"Se on asiallinen huomautus, Haukansilmä, sillä minä olen päättänyt, että sinä olet oleva minun vävyni. Jos minä itse olisin upseeri, voisi Muirilla olla joitakin toiveita, mutta elämä on pannut minut ja tyttäreni sellaiseen asemaan, ettei milloinkaan voida solmia liittoja upseerien kanssa."
"Kersantti, meidän täytyy antaa Mabelin menetellä tässä täydellisesti mielensä mukaan. Hän on nuori ja iloinen, ja Jumala kieltää minua toivomasta mitään, mikä hiuskarvankaan verran voisi raskauttaa hänen valoisaa mieltänsä tai rajoittaisi rahtuistakaan hänen onnellista nauruansa."
"Puhuitko sinä avoimesti tytölle?" kysyi kersantti äkkiä ja hieman terävästi.
Haukansilmä oli liian rehellinen kieltääkseen totuuden vastatessaan noin selvään kysymykseen, mutta myöskin liian kunniantuntoinen kavaltaakseen Mabelin ja jättääkseen hänet ankaran miehen närkästykselle alttiiksi.
"Me olemme ilmaisseet ajatuksemme", hän vastasi, "ja vaikka jokainen mies haluaisi tutustua Mabelin ajatuksiin, minä en löytänyt niissä mitään, mikä olisi saanut minut pitämään itseäni muita parempana."
"Tyttö ei suinkaan uskaltanut hylätä sinua — hylätä isänsä parasta ystävää?"
Haukansilmä käänsi kasvonsa toisaalle salatakseen sitä tuskan ilmettä, jonka hän tunsi kohoavan kasvoilleen, mutta jatkoi keskustelua hiljaisella, miehekkäällä tavallansa.
"Mabel on liian ystävällinen hylätäksensä ketään, tai lausuaksensa karkeita sanoja edes koiralle. Minä en ole asettanut kysymystäni niin, että hylkääminen olisi voinut tulla kysymykseen, kersantti."
"Ja odotitko sinä, että minun tyttäreni olisi heittäytynyt sinun syliisi, ennenkuin sinä pyysit? Hän ei olisi ollut äitinsä tytär, jos hän olisi tehnyt niin, enkä minäkään voisi tuntea häntä omakseni. Dunhamit vaativat selviä vesiä, kuten kuninkaallinen majesteettikin, mutta he eivät ole syliin hyppääjiä. Anna minun järjestää tämä asia sinun puolestasi, Haukansilmä, niin siinä ei ole turhaa viivytystä. Minä puhun Mabelille vielä tänä iltana ja esiinnyn sinun valtuuttamanasi."
"Sitä minä en tahtoisi, en suinkaan tahtoisi, kersantti. Jättäkää asia Mabelille ja minulle, ja se kyllä ratkeaa itsestään hyvin. Nuoret tytöt ovat kuin arat linnut: ne eivät voi sietää liikaa kiirettä eikä karkeata puhetapaa. Jättäkää asia Mabelille ja minulle."
"Jätän sen yhdellä ehdolla, ystäväni, ja se on: sinun tulee luvata minulle vakoilijakunniasi kautta, että sinä suoraan puhut tästä Mabelille ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ja ilman verukkeita."
"Minä lupaan kysyä häneltä, kersantti, sillä ehdolla, että te ette ryhdy välittämään tässä asiassa — niin, minä lupaan kysyä häneltä, haluaako hän mennä minun kanssani naimisiin, vaikka hän sitten nauraisi minulle vasten kasvoja, niin, sillä ehdolla."
Kersantti Dunham suostui tähän ilolla, sillä häneen oli syöpynyt syvälle se ajatus, että miehen, johon hän itse pani niin suurta arvoa, täytyi myöskin kelvata hänen tyttärelleen. Hän itse oli ottanut itseänsä paljon nuoremman vaimon eikä nähnyt mitään sopimatonta ehdokkaan kunnioitettavassa iässä. Mabel oli kasvatettu myöskin toisenlaisissa oloissa kuin hän, niin ettei isä ollenkaan tajunnut sitä suunnatonta eroa, joka hänen ja tyttären ajatussuunnan välillä tässä suhteessa oli. Siitä seurasi, ettei kersantti Dunham ottanut tyttären mieltymystä ollenkaan lukuun eikä myöskään antanut arvoa niille tunteille, jotka omalla voimallaan heräävät ja valloittavat koko olennon kysymättä järkeviä syitä. Arvoisa soturi ei sentään liene ollut niin kokonaan väärässä kuin ensi silmäyksellä näyttää pitäessään Haukansilmää mahdollisimman sopivana ehdokkaana tyttärelleen. Kun hän tunsi kaikki miehen verrattomat ominaisuudet — hänen rehellisyytensä, horjumattoman pyrkimyksensä, rohkeutensa, itsehillintänsä, epäitsekkäisyytensä — ei ollut ollenkaan niin järjetöntä, että hän ajatteli niiden voivan valloittaa minkä naisen sydämen tahansa. Mutta isä erehtyi täydellisesti luullessaan, että tytär vaistomaisesti tuntisi kaikki ne hyvät ominaisuudet, jotka hän oli saanut monivuotisen seurustelun ja yhteisten seikkailujen kautta selville.
Kun Haukansilmä sotilaallisen ystävänsä kanssa astui rinnettä alas, ei keskustelu tahtonut luistaa. Isä koetti kyllä kaikin tavoin todistella, että ero aiottujen puolisoitten välillä oli omansa vain taivuttamaan Mabelin mieltä ja että sulhon tarvitsisi vain rohkeasti yrittää päästäksensä onnellisesti toiveittensa perille. Haukansilmä käsitti kuitenkin liian hyvin ja äskettäin juuri oli saanut liian selviä todisteita asiain oikeasta tilasta uskoakseen kaikkea sitä, mitä kuuli. Isä käytti kuitenkin niin monia uskottavilta näyttäviä todistuskeinoja ja oli niin suloista ajatella, että tytär sittenkin voisi olla hänen, ettei lukija ihmetelle vaikka sanomme, että hän ei Mabelin äskeistä esiintymistä pitänyt lopullisesti ratkaisevana, vaan toivoi asian sittenkin päättyvän hänelle edullisesti. Hän ei pannut täyttä arvoa nyt kuulemiinsa sanoihin, se on kyllä totta, mutta kuitenkin hän alkoi ajatella, että nuorten impien pidättyväisyys ja tietämättömyys omista tunteistaan oli saattanut Mabelin käyttämään sellaista kieltä kuin hän käytti.
"Majoitusmestari ei ole mikään kilvoiteltava lemmikki", sanoi Haukansilmä vastaukseksi muutamaan toverinsa huomautukseen. "Mabel ei voi koskaan katsella häntä muuna kuin miehenä, jolla jo on ollut neljä vaimoa."
"Ja se on enemmän kuin hänen osansa. Mies voi naida kahdesti loukkaamatta siveyttä ja hyviä tapoja, sen myönnän, mutta neljästi on jo toki liikaa."
"Minun mielestäni yksikin naimisiin-meno on asianhaara, kuten herra Cap sanoo", pisti Haukansilmä nauraen hiljaisella tavallaan, sillä nyt hän alkoi jo saada entisen reippautensa ja iloisuutensa takaisin.
"Niin on, ystäväni, ja mitä juhlallisin asianhaara onkin. Ellei se olisi juuri Mabel, josta tulee vaimosi, niin kehoittaisin sinua aina pysymään yksinäisenä. Mutta tuossahan on tyttö itse, ja tunnussana on: ota tilaisuudesta vaari."
"Voi kuitenkin, kersantti! Minä pelkään, että erehdytte."
XIX LUKU.
"Tämä paikka oli siis vaihtelevien näköalojen ihana paratiisi."
Milton.
Mabel oli jo odottamassa kanotilla, ja pian kevyt alus kellui taas aalloilla. Haukansilmä kuljetti sitä yhtä suurella taidolla kuin tullessakin, ja vaikka Mabelin poskille kohosi innostuksen puna, ja sydän oli joskus lakata lyömästä, he pääsivät kuitenkin Lokin sivulle saamatta pisaraakaan vettä päällensä.
Ontario on kuin kiivasluontoinen ihminen — suuttuu äkkiä, mutta voi myöskin samassa leppyä. Vihurit olivat jo asettuneet, vaikkakin laineet vyöryivät vielä rantaan ja karikoitten kivet paljastuivat ja peittyivät, kuin merenväki olisi leikkiä lyönyt. Jasper oli sillä välin levittänyt purjeet ja laittanut kaikki kuntoon odotellen nyt vain maalta tulevaa iltatuulta päästäkseen taas matkaan.
Juuri auringon laskiessa pääpurje alkoi pullistua selälle päin, ja alus lähti hiljalleen liikkeelle. Etelätuuli oli hiljainen ja tasainen, ja alus ohjattiin pitkin etelärantaa, sillä tarkoitus oli päästä itäosaan niin pian kuin suinkin. Seuraava yö oli rauhallinen ja nukkujien lepo syvä ja suloinen.
Laivan päällikkyyden järjestäminen oli tuottanut hieman vaikeuksia, mutta sitten oli asia päätetty yhteisen sovittelun tietä. Kun epäluulo Jasperia kohtaan ei vieläkään ollut kokonaan hävinnyt, Cap sai ylimmän vallan. Nuorempi merimies sai kuljettaa laivaa ja määrätä työt, kun taas vanhempi tarkasti hänen puuhiansa ja halusta olisi useinkin sekautunut niihin. Jasper suostui tällaiseen asiain tilaan voidakseen siten pelastaa Mabelin tämän tilanteen tuottamista vaaroista, sillä hän tiesi hyvin, että nyt, kun luonnon raivo oli asettunut, Montcalm olisi heitä etsimässä. Mutta hän päätti kuitenkin olla puhumatta tästä otaksumisestansa, sillä jos hän virkkoi sanankaan vihollisten ajatelluista puuhista, näytti se heti herättävän uusia epäluuloja niissä, joilla oli valta vastustaa hänen aikomuksiansa. Toisin sanoen: Jasper tiesi, että se nuori, kohtelias ranskalainen, joka komensi vihollisen laivaa, nostaisi heti ankkurinsa Niagaran satamassa ja lähtisi ulapalle, kun vain myrsky asettuisi, saadakseen Lokin valtoihinsa. Siksi hän varmaankin asettuisi vaanimaan keskelle selkää, josta hänellä olisi avarin näköala. Jasper tahtoi kuitenkin välttää kohtaamasta häntä, mutta samalla koetti varoa joutumasta rantavarustusten tulen alaiseksi. Hän valitsi etelärannikon, koska täältä saattoi käyttää hyväkseen maatuulta, ja hän ajatteli, että vihollinen viimeksi luulisi hänen valitsevan tämän suunnan, koska se johti suorastaan linnoituksille, joissa oli heidän parhaimmat varustuksensa näillä rajaseuduilla.
Kaikesta tästä Cap onneksi oli tietämätön, ja kersantin ajatus askarteli liian hartaasti sotilaallisissa suunnitelmissa, että hän olisi voinut käydä määräilemään sitä, mikä koski kokonaan toista alaa. Siksipä ei kukaan sanallakaan vastustanut Jasperin suunnitelmia, ja ennen aamua hän oli täydellisesti saavuttanut entisen asemansa ja arvonsa ja jakeli käskyjä vapaasti, kuten ennenkin, ja laivamiehet taas tottelivat arvelematta ja ilman mutinaa.
Päivänsarastus nosti kaiken väen laivankannelle, ja kuten aina vesillä seikkailijat, hekin tutkivat näköpiiriä sitä suuremmalla huolella, kuta selvemmin se sukelsi pimeydestä esille nousevan päivän valaistessa seutuja. Idässä, lännessä ja pohjoisessa näkyi vain vettä, joka säteili ja välkehti aamuauringon valossa, mutta etelässä huojui rajaton metsä, joka siihen aikaan vihreänä vyönä ympäröi joka puolelta Ontariota. Äkkiä huomasivat he siinä aukon, josta kohosi synkännäköinen rakennus, ympärillään vallituksia, varastohuoneita, paalutuksia ja ulkovarustuksia, jotka kaikki oli rakennettu suuren virran suulle. Juuri kun linna tuli näkyville, leijaili sen päällä musta pilvi, jota vastaan pitkässä tangossa liehui valkoinen Ranskan lippu.
Cap päästi hämmästyksen huudahduksen saatuaan selville tämän raivostuttavan tosiasian ja heitti pikaisen, epäilevän silmäyksen lankoonsa.
"Likainen pöytäliina liehuu ilmassa, niin totta kuin nimeni on Charles Cap!" hän mutisi, "ja me ihailemme tätä kirottua rannikkoa, aivan kuin palaisimme Intianmatkalta ja vaimomme ja lapsemme odottaisivat meitä siellä! Kuulkaapas, Jasper, oletteko te pyydystelemässä sammakoita, kun laskette näin lähelle tätä uutta Ranskaa?"
"Lasken lähelle sivuuttaakseni vihollisen laivan sen huomaamatta, sillä luulen, että sen täytyy olla jossakin ulompana väijymässä."
"Ai, ai, se kuuluu hyvältä ja toivon, että se onnistuu yhtä hyvin.
Toivoakseni täällä ei ole mitään pohjavirtoja?"
"Me olemme nyt tuulenpuoleisella rannalla, herra Cap", sanoi Jasper hymyillen, "ja melkeinpä uskon teidän myöntävän, herra Cap, että voimakas pohjavirta tekee ankkuroinnin helpommaksi. Me olemme elämästämme kiitollisuuden velassa tämän järven pohjavirralle."
"Se on ranskalaista lörpöttelyä!" mörisi Cap kuitenkin varoen, ettei Jasper sitä kuullut. "Antakaa minulle luja englantilais-amerikkalainen ankkuriköysi, jos minun ollenkaan tarvitsee ankkuroida, enkä tarvitse teidän luikertelevia, vedenalaisia virtojanne, joita ei kukaan voi nähdä eikä tuntea. Uskallan sanoa, jos ei totuutta tarvitse kiertää, että tämä viimeinen pelastuskeinomme oli kokonaan tuulesta temmattu."
"Meillä on nyt kuitenkin hyvä tilaisuus tutkia vihollisen varustuksia Niagaran suulla, veli, — sillä linnahan tämä nyt on olevinaan", keskeytti kersantti. "Pitäkäämme ohikulkiessamme silmämme auki ja muistakaamme, että olemme melkein vihollisen kidassa."
Tämä kersantin kehoitus oli kuitenkin tarpeeton, sillä tieto, että he nyt kulkivat ihmisten asumaseutujen ohi näillä rajattomilla autioilla seuduilla, oli niin uutta, että he itsestään heristivät huomiokykynsä äärimmilleen huomatakseen kaiken, mitä näköala tarjosi. Tuuli oli kyllin navakka kuljettaakseen Lokkia melkoista vauhtia ja Jasper laski melkein siihen lahteen, joka muodosti joen suun ja sanottiin virraksi. Mahtava, kaukainen kohina kuului rantavallien välitse pannen koko seudun soimaan aivan kuin äärettömät urut, joiden voimasta itse maakin tuntui värisevän.
"Sehän kaikuu ihan kuin meren pauhu rannan kallioihin!" Huudahti Cap, kun tavallista voimakkaampi jyminä kuului hänen korviinsa.
"Se on sitä pauhua, mistä me saamme nauttia tässä maailman osassa", vastasi Haukansilmä. "Siellä ei ole mitään pohjavirtoja, vaan vesi ikäänkuin tahtoisi pysähtyä ilmaan miettimään, kääntyäkö takaisin, vai mennäkö eteenpäin. Se on vanha Niagara, jonka kuulette, tämä uljas virta syöksyy siellä alas kalliolta."
"Ei toki lie ketään niin häpeämätöntä, joka väittää, että tämä komea, leveä virta kulkee tuolla yli kallioiden?"
"Kyllä, herra Cap! kyllä se kulkee; se on itse laittanut tiensä ja hakannut portaansa. Sellainen on luonto täällä, vaikka uskallan otaksua, että voitte kerskua valtamerenne voittavan sen. — Jospa me, Mabel, voisimme kävellä kymmenen tai viisitoista penikulmaa tämän joen rantaa, niin näyttäisin teille, mitä ihmeitä Jumala on täällä tehnyt."
"Te olette sitten nähnyt sen suurenmoisen putouksen, Haukansilmä?" kysyi tyttö innokkaasti.
"Olen — olen kyllä; ja katsellessani sitä näin mitä kamalimman näytelmän. Olimme Käärmeen kanssa tiedusteluretkellä. Hän ilmoitti minulle, että tämän suurenmoisen luonnonihmeen näkeminen hänen kansansa luulon mukaan antaa salaista voimaa, ja pyysi minua jatkamaan matkaa saadaksemme nähdä sen. — Minä kuulun oikeastaan 60:nteen rykmenttiin, vaikka olenkin joutunut kuljeskelemaan niin paljon 55:nnen sotureitten mukana, ja minun oman rykmenttini miehet olivat kertoneet siitä niin monia kummallisia juttuja, että olin alkanut pitää niitä sotilasmielikuvituksen tuotteina ja uskoin tuskin puoliakaan. No niin, me menimme siis. Mutta vaikka me uskoimme, että korvamme voisivat meitä johtaa ja kuulisimme tuon kauhean kohinan, kuten tänäänkin, erehdyimme täydellisesti, sillä luonto ei puhunutkaan niin kaikuvaa kieltä kuin tänä aamuna. Usein tapahtuu täällä metsissä, herra Cap, että luulee Jumalan kaikella voimalla ja pauhulla kulkevan maan päällä ja toisina hetkinä on niin tyyntä ja rauhaisaa kuin Hän olisi hiljaa asettunut levolle. Tulimme siis ihan kuin huomaamatta joelle vähän putouksen yläpuolella, ja eräs nuori delawarelainen, joka oli meidän kanssamme, löysi kaarnakanotin ja työnsi sen vesille päästäkseen saarelle, joka on juuri kuohujen ja pyörteitten keskellä. Me kielsimme häntä ja sanoimme, että hän kiusaa kohtaloansa etsiessään turhan vuoksi vaaraa, joka varmasti hänet tuhoaisi, mutta delawarelaisnuorukaiset ovat melkein samanlaiset kuin soturinuorukaisetkin — rohkeita ja turhamielisiä. Vaikka kuinka varoitimme, emme voineet hänen mieltään muuttaa, ja poika teki, kuten tahtoi. Minusta tuntuu, Mabel, että jos ilmiö on oikein suuri ja voimakas, siinä ilmenee luonnon mahtava majesteetti niin täydessä loistossaan, että kaikki muu pienenä ja vähäisenä unohtuu; ja niin oli tässäkin. Tuskin oli kanotti oikein joutunut virtaan, kun se otti sen valtoihinsa aivan kuin tuuliaispää tuohilevyn, eikä delawarelaisen erinomainen taito kyennyt vastustamaan virran voimaa. Hän taisteli kuitenkin miehekkäästi elämänsä puolesta, kuten hirvi, joka on hyökännyt veteen pelastuakseen uimalla koirista. Aluksi hän kiisi poikki virtaan niin tulisesti, että luulimme hänen pelastuvan, mutta hän oli laskenut välimatkan väärin, ja kun totuus iski hänen mieleensä, hän käänsi kanotin vastavirtaan ja ponnisti niin, että sitä oli kauhea katsella. Olisin säälinyt häntä, vaikka hän olisi ollut mingo. Muutamia sekunteja näytti, että hänen ponnistuksensa onnistuisivat ja hän voittaisi virran vetovoiman; mutta luonnolla on omat keinonsa. Muutamat epäonnistuneet aironvedot jättivät kanotin veden valtaan, ja niin hän solui alas jalka jalalta, tuuma tuumalta, kunnes hän joutui paikkaan, jossa virta näytti tasaiselta ja vihreältä ja kuin se olisi tehty miljoonista vesisäikeistä, jotka kaartuvat terävien, jyrkkien kallioitten yli. Siitä hän syöksyi takaperin kuin nuoli ja hävisi, kanotin kokka vain sen verran vilahti, että ymmärsimme, miten hänelle oli käynyt. Tapasin muutaman vuoden perästä erään mohokin, joka oli nähnyt tapauksen alapuolelta, ja hän kertoi, että delawarelainen koetti meloa ilmaa, kunnes kokonaan katosi putouksen synnyttämään usmaan."
"Ja miten sille raukalle kävi?" kysyi Mabel, joka oli mitä voimakkaimmalla mielenkiinnolla kuunnellut kertojan luonnollista ja korutonta puhetta.
"Epäilemättä hän meni kansansa onnellisille metsästysmaille, sillä vaikka hän oli uskalias ja turhamainen, hän oli kuitenkin oikeauskoinen ja urhea. Jaa, hän kuoli kyllä hullun tavalla, mutta punanahkojen manitoulla on varmaan omat suunnitelmansa kansansa suhteen aivan samoin kuin Jumalalla on suunnitelmat kristittyihin nähden."
Juuri sinä hetkenä laukesi tykki jossakin varustuksella, ja ilmeisesti kevyen tykin kuula lensi vonkuen kutterin maston yli sitä kuitenkaan ollenkaan hipaisematta. Jasper oli ruorissa ja hän käänsi kutterin ulapalle hymyillen aivan kuin tervehdyksen raakuus ei olisi häntä ollenkaan hämmästyttänyt. Lokki pääsi pian ulomma virran suusta ja pelkäämättä, että ammunta enää voisi uudistua, jatkoi matkaansa rannikkoa pitkin. Niin pian kuin virta oli auennut heidän eteensä Jasper oli huomannut, ettei Montcalm ollut täällä ankkuroituna, ja mies, joka oli tähystämässä, ilmoitti, ettei purjeita missään näkynyt. Nyt sai melkein varmasti toivoa, että Jasperin kepponen oli onnistunut, ja että ranskalaisten komentaja turhaan tähyili heitä keskellä ulappaa, kun he kiersivät odottamattomia teitä vaarattomammille vesille.
Koko päivän tuuli pysytteli etelässä, ja kutteri kulki noin ranskanpenikulman päässä rannasta kuuden tai kahdeksan solmuvälin nopeudella tunnissa. Vaikka näköala oli suhteellisen yksitoikkoinen — koko ajan metsää ja aina vain metsää toisella puolen — herätti se kuitenkin omalla tavallaan mielenkiintoa ja huvitti katselijaa. Maasta pisti kauas pitkiä metsäisiä niemiä, ja kun he purjehtivat niemeltä toiselle, he kulkivat yli lahtien, jotka olivat niin syviä, että näyttivät joilta. Mutta silmä ei keksinyt inhimillistä viljelystä: alkavat joet aluksi levisivät suuriksi suvannoiksi ja vaikka olisi niiden rantoja kulkenut penikulmamäärältä, olisi kahden puolen ollut vain rajaton metsä. Samoin suuret lahdet, jotka olivat kaivautuneet metsän syliin ja joihin pääsi ulapalta kapeitten salmien kautta, olivat säilyttäneet alkuperäisen vihreän kauneutensa, eikä missään huomannut merkkiäkään sivistyneestä elämästä.
Kaikista kannella-olijoista Haukansilmä nautti näistä näköaloista enimmän eikä hänen ihastustaan mikään sekoittanut. Hänen silmänsä tuijottelivat lakkaamatta yli rajattoman metsän, ja vaikka hänestä oli niin ihanaa oleskella Mabelin lähettyvillä, kuunnella hänen suloista ääntänsä ja vastata kaikuna — ainakin tunteissaan — hänen iloiseen nauruunsa, hän kuitenkin enemmän kuin kerran päivän kuluessa kaihoten ikävöi saada vapaana kierrellä tuolla noiden korkeitten vaahterain, tammien ja lehmuksien alla: vain siellä hänen henkensä saattoi löytää puhtainta iloa. Cap katseli maisemia aivan toisin tuntein: enemmän kuin kerran hän lausui vastenmielisyytensä siitä, ettei nähnyt majakoita, kirkontorneja eikä reimareita koko matkalla. Tällaisten rannikkojen valtaamisesta ei maailman kannattaisi pitää niin suurta melua; ja vieden kersantin syrjään hän vakavasti todisteli, ettei koko seutu milloinkaan mihinkään kelpaisi, kun ei ollut mitään satamia, jokien suut näyttivät hyödyttömiltä, ja yksin tuulessakin tuntui metsien tuoksu, joka puhui pahaa kaikista mahdollisuuksista.
Mutta kannella olevien eri yksilöitten mielenlaatu ei hidastuttanut Lokin vauhtia. Auringonlaskun ajoissa se oli kulkenut satasen penikulmaa kohden Oswegoa, johon kersantti piti velvollisuutenaan palata saadakseen uusia ohjeita, jos majuri Duncan näkisi hyväksi niitä antaa. Tämän vuoksi Jasper piti parhaana laskea koko yön rantaa pitkin, ja vaikka tuuli alkoi tyyntyä, se kesti kuitenkin kyllin kauan kuljettaakseen kutterin muutaman niemen kärkeen, jonka tiedettiin olevan vain parin ranskanpenikulman päässä linnasta.
Kun päivä sarasti, oli kevyt pohjatuuli kuljettanut kutteria niin, että Oswegon suulle oli vain noin pari englanninpenikulmaa, ja juuri, kun aamulaukaus kuului linnalta ja Jasper antoi määräyksen vähentää purjeita ja kääntää linnan satamaan, kuului tähystäjän huuto, joka sai kaikkien silmät kääntymään itäisen reitin puoleisen niemen taa, ja siellä juuri niin kaukana, etteivät linnan kevyet tykit sinne kantaneet, purjeet levällään oli Montcalm ilmeisesti vartomassa heidän ilmestymistään.
Ohi pääsystä ei ollut puhettakaan, sillä käyttäen kaikkia purjeitaan ranskalainen laiva olisi saavuttanut heidät muutamassa minuutissa, ja tilanne vaati pikaista toimintaa. Lyhyen mietiskelyn jälkeen kersantti muutti suunnitelmaansa päättäen kääntää matkansa sinne, minne hänet alkujaan oli lähetetty ja luottaen Lokin vauhtiin hän toivoi ajoissa pääsevänsä sellaisille vesille, ettei vihollisen alus voisi siellä liikkua.
Kutteri käännettiin siis tuulen myötä ja kaikki purjeet levitettiin. Linnan tykit jyskyivät, liput liehuivat ja miehet ilmestyivät varustuksille. Mutta myötätunto oli ainoa, mitä Lundie voi omillensa osoittaa. Montcalmista kuului myöskin neljä tai viisi tykin laukausta, mutta pian sen purjeet pullistuivat ja se lähti liikkeelle vaanimapaikastaan.
Useita tunteja nämä kaksi alusta kilvan halkoivat aaltoja ja aluksi näytti, että molemmat laivat pitivät silmällä linnaa, toinen pyrkien sinne sisälle ja toinen koettaen sitä estää.
Mutta tuuli yhä kiihtyi ja risteillessä raskas ranskalainen alus oli hitaampi, ja kun lähettyvillä oli muutamia saaria, arveli Jasper, että niiden suojassa Lokki saattoi turvallisesti määrätä tulevat liikkeensä. Vaikka Cap ja kersantti sekä erittäinkin luutnantti Muir, — hänen käyttämistään sanoista päättäen — vieläkin suuresti epäilivät nuorta miestä eikä eräs vihollisen varustuksista ollut kaukana, noudatettiin kuitenkin tätä neuvoa ja majoitusmestari hienotunteisesti huomautti, ettei Jasper voinut helposti heitä pettää menemättä julkisesti vihollisen puolelle, jossa tapauksessa he saattoivat tuomion tehdä lyhyeksi, koska petturi olisi heidän vallassaan.
Saatuaan näin vallan Jasper Western näytti, mihin hän oikeastaan kykeni. Hän laski siis saaristoon ja sivuutti sen, ja kun hän tuli itäpuolella taas väljille vesille, ei vihollisesta näkynyt jälkeäkään. Auringonlaskun aikoina ilmestyivät joen suulla olevat ensimmäiset saaret näkyviin ja ennen pimeää oli kuljettu vartiopaikalle johtavien kapeitten salmien läpi. Kello yhdeksän Cap välttämättä vaati, että he ankkuroisivat johonkin, sillä saarten paljous teki matkan niin monimutkaiseksi ja epävarmaksi, että joka aukeamasta saattoi odottaa ranskalaisten tykkien tervehdystä. Jasper taas väitti itsepintaisesti, että hänelle oli annettu horjumaton määräys lähestyä asemaa niin, ettei kukaan oppisi ihan varmaan löytämään sitä eikä niin ollen voisi kavaltaa sitä viholliselle, vaikka tahtoisikin.
Lokki vietiin siis pieneen, salaiseen lahteen, josta sitä olisi ollut sangen vaikea löytää päivälläkin, ja siellä se oli piilossa yötä, jolloin kaikki muut, paitsi sotilaspäällikkö, lepäsivät. Viimeisen neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa Cap oli ollut niin suuressa vaivassa, että hän nukkui kauan ja raskaasti eikä hän kertaakaan herännyt, ennenkuin päivä alkoi sarastaa. Mutta tuskin hän oli saanut silmänsä auki, kun hänen merimiesvaistonsa sanoi hänelle, että kutteri oli taas kulussa. Kiirehdittyään ylös hän huomasi Lokin taas pujottelevan saarten lomitse, eikä kannella ollut ketään muita kuin Jasper, luotsi ja retkikunnan päällikkö, jolla ei ollut vähääkään muistuttamista tätä asiain järjestystä vastaan, koska se hänestä oli sekä viisas että välttämätön.
"Mitä nyt, herra Western?" kysyi Cap raivoissaan, kun hänen untaan oli käytetty tällä tavalla hyväkseen. "Aiotteko viedä meidät Frontenaciin ja kaikki miehet huolettomina alhaalla nukkumassa aivan kuin odottaen vahtivuoroansa?"
"Se on horjumaton määräys. Majuri Duncan on kieltänyt koskaan lähestymästä asemaa lähettämättä miehistöä alas, sillä hän ei halua, että näillä vesillä on enemmän luotseja kuin kuninkaalle on välttämätöntä."
"Hiuuu! Olisipa minulle ollut työtä kulkea näiden pensaikkojen ja kallioitten läpi ilman mitään apulaisia! Viisainkaan yorkilainen luotsi ei osaisi mihinkään näissä salmissa."
"Minä aina ajattelin, herra", sanoi Jasper hymyillen, "että olisitte tehnyt viisaammasti antaessanne kutterin minun käsiini, kunnes olisimme päässeet määränpäähän."
"Me olisimme antaneet, Jasper, me olisimme antaneet, ellei olisi ollut asianhaaroja, mutta asianhaarat ilmaisevat tärkeitä seikkoja eikä yksikään viisas mies halveksien jätä niitä huomioonottamatta."
"Olkoonpa niin, herra, mutta minä toivon, että nuo asianhaarat nyt ovat lopussa. Me saavumme perille vähemmässä kuin tunnissa, jos tuuli kestää ja silloin te olette turvassa kaikilta asianhaaroilta, mikäli ne minusta riippuvat."
"Hump!"
Cap suostui alistumaan, ja kun kaikki Jasperin puuhat näyttivät ilmeisesti rehellisiltä, ei ollutkaan vaikea häntä tyynnyttää. Ehk'ei se kuitenkaan olisi ollut niin helppoa miehelle, joka niin tarkasti piti lukua asianhaaroista, jos hän olisi tiennyt, että he olivat niin lähellä niin tunnettua ja peljättävää vihollisasemaa kuin Frontenac oli. Saaria ei liene ollut sananmukaisesti tuhatta luvultaan, mutta niitä oli kuitenkin pieniä ja suuria niin paljon, että parhainkin laskija sekaantui. Jasper oli jättänyt suurimman salmen ja laski nyt hyvän tuulen ja virran avulla kapeita salmia, joista Lokki tuskin mahtui ja puomit koskivat puihin. Toisinaan taas kuljettiin pienten lahtien yli tai kallioitten väliin tai puiden ja pensasten sisään. Vesi oli niin kirkasta, että syvyyden voi mittaamatta huomata, mutta Cap oli kuitenkin merimiestottumuksineen ainaisessa hädässä, kuinka heille lopulta kävisi.
"Minä vakuutan, sen vakuutan, Haukansilmä!" huudahti kerran vanha merimies, kun pieni alus oli turvallisesti kulkenut kahdennestakymmenennestä niin kapeasta kallion solasta että näytti olevan aivan mahdotonta siitä laivan kulkea. "Tämä menee yli kaiken merimiestaidon ja heittää hitolle kaikki sen lait ja määräykset!"
"Niin, Suolavesi! Siinä ilmenee korkein taito. Huomaatte, että Jasper ei milloinkaan erehdy, vaan kulkee nenänsä avulla, niinkuin koira, sinne, mihin haluaa, ihan kuin hänellä olisi erehtymätön vainu. Panen pääni pantiksi, että poika vie meidät lopulta perille, kuten olisi jo ensi yritykselläkin tehnyt, jos me olisimme sallineet."
"Ei luotsia, ei luotausta, ei reimareita, ei majakoita, ei —"
"Jälkiä"; keskeytti Haukansilmä, "sillä se näyttää minusta koko jutussa omituisimmalta. Vesi ei jätä mitään jälkiä, kuten kaikki tietävät, mutta Jasper laskee ihan yhtä varmasti kuin hänen silmäinsä edessä olisi selvät mokkasiinin jäljet lehdissä ja aurinko paistaa taivaalla."
"Hitto minut vieköön, jos uskon, että heillä on edes kompassia!"
"Perillä, halkaisija alas!" huudahti Jasper, joka enimmäkseen oli vain hymyillyt merimiestoverinsa huomautuksille. "Alas — ruori oikealle — hyvin oikealle — niin — ihan lähelle — hyppää maihin, poika — no, siellähän onkin omia miehiä, jotka voivat ottaa köyden."
Kaikki kävi niin nopeasti, ettei katsojalle jäänyt aikaa lähempien huomioitten tekemiseen. Kevyesti Lokki kääntyi kallion sivulle ja sidottiin lujasti tähän luonnolliseen laituriin. Sanalla sanoen, perille oli päästy ja 55:nnen miehiä tervehtivät heidän odottavat toverinsa sillä riemukkaalla tyytyväisyydellä, jonka vapautus tavallisesti antaa.
Ihastuneena hyppäsi Mabel rannalle ja hänen isänsä johti miehensä hänen jäljessänsä maihin niin tyytyväisenä ja iloissaan, että jokainen saattoi huomata, miten kiihkeästi hän oli halunnut saada jättää kutterin. Asema, kuten 55:nnen sotilaat tuttavallisesti paikkaa nimittivät, oli niin luonnonihana, että se helposti sai kaikki haltioihinsa, saati sitten soturit, jotka niin kauan olivat olleet sullottuina Lokin-laiseen ahtaaseen alukseen. Muutamat saaret olivat korkeita ja kaikkikin niin paljon veden yläpuolella, että ne olivat kuivia ja ilma niissä terveellinen. Jokaisessa oli enemmän tai vähemmän metsää, mutta tänä kaukaisena aikana useaa peitti uhkea aarniometsä. Se saari, johon nämä joukot olivat asettuneet, oli pieni, pinta-alaltaan ehkä parisenkymmentä aaria, ja joku luonnonoikku oli raivannut siitä suurelta osalta metsän pois, ehkä useita vuosisatoja ennen kuvattaviamme aikoja, ja ainakin puolen siitä peitti pehmeä ruohomatto.
Tämän asema-saaren rantoja peittivät sakeat pensaikot, ja suurella huolella oli varottu vahingoittamasta niitä, sillä ne muodostivat vihreän suojusmuurin niiden ympärille, jotka piileskelivät siellä sisällä. Käyttäen hyväkseen näitä luonnon etuja oli tänne rakennettu kuusi tai kahdeksan majaa upseerin ja miehistön asunnoksi, ja toisia käytettiin keittiönä, sairashuoneena j.n.e. Nämä huoneet oli rakennettu hirsistä yleisellä tavalla ja katettu kaarnalla ja tuohilla, joita oli kiskottu sangen kaukaa täältä, etteivät vain työmiesten jäljet olisi johtaneet vihollisia asemalle, ja kun täällä oli asuttu jo muutamia kuukausia, saattoi täällä elämä muodostua niin mukavaksi kuin se näissä oloissa suinkin oli mahdollista.
Saaren itäpuolella oli kapea, tuuhean metsän peittämä niemi, jossa juurimetsä oli niin sakea, ettei voinut nähdä sen yli, kun lehti oli puissa. Tämän niemen kainaloon oli rakennettu jonkunlainen puinen varustus, hirsilinna, niin jykevä, että se saattoi kestää piiritystä. Vankan hirsiseinän läpi ei luoti voinut tunkeutua, ja koko huone oli niin rakennettu, ettei ollut jäänyt varustamatonta paikkaa. Ikkunoina oli ampumaluukut, ovi oli vankka ja ahdas, yksinpä kattokin oli laskettu hirsistä ja peitetty kaarnalla, ettei sade läpäissyt. Alakertaan oli talletettu kaikki ampuma- ja ruokatarpeet, kuten tavallista; toinen kerros suoritti samalla asunnon ja linnoituksen virkaa ja matalalle ullakolle oli järjestetty pari kolme huonetta, joihin voi laittaa vuoteen kymmenelle — viidelletoista hengelle. Tämä kaikki oli hyvin yksinkertaista, mutta kuitenkin kylliksi vahvaa suojelemaan sotureita äkillisiltä yllätyksiltä. Kun koko rakennus oli vähemmän kuin neljäkymmentä jalkaa korkea, sen harja peittyi puiden latvojen taa kaikkien muiden silmiltä, paitsi niiden, jotka olivat päässeet saaren sisäosiin. Ampumaluukuista oli tänne päin näköala vapaa, vaikka pensaat sielläkin puolen peittivät tätä puista linnoitusta.