Kun puolustus yksin oli ollut silmämääränä, oli tämä hirsilinna rakennettu kalkkikallion halkeamalle — koko saaren pohja oli kalkkikiveä — niin että sieltä raosta voitiin ammentaa sangolla vettä siinä tapauksessa, että tulisi kestää piiritystä. Rakennuksen alakerta oli kapeampi ja molemmissa päissä ulottuivat hirret useita jalkoja sen yli, ja näihin päihin oli runsaasti hakattu ampuma-aukkoja, jotka voitiin hirrenpäillä sulkea. Tavalliset tikapuut johtivat kerroksesta toiseen, ja jos lisäämme, että tämä hirsilinna oli varustettu kaikin puolin, kuin linnoitukset ainakin, huomaava lukija saanee oikean käsityksen siitä, mitä tarkoitamme kuvata.
Mutta saaren oma asema tarjosi sotilaallisessa suhteessa kuitenkin parhaimmat edellytykset. Kun se oli parinkymmenen muun saaren keskessä, sitä oli vaikea löytää, ellei sattunut kulkemaan ihan läheltä ja jostakin aukosta keksinyt, että tämä saari oli toisenlainen kuin muut. Saarien väliset salmet olivat niin kapeat, että joskus oli sangen vaikeata huomata, mihin toinen saari loppui ja missä toinen alkoi, ja jos tahtoi päästä siitä selville, täytyi tunkeutua pensaikkoihin, jotka yli erottavien salmien eri saarilta toisilleen kättä antoivat. Se pieni lahdenpoukama, johon Jasper tavallisesti aluksensa laski, oli niin puitten ja pensaitten sisässä, että kerran, kun purjeet olivat alas lasketut, oma väki oli tuntikausia etsinyt sitä palatessaan lyhyeltä kalastusmatkalta. Lyhyesti sanoen, itse paikka oli aivan ihanteellinen tarkoitukseensa, luonnon etuja oli mitä viisaimmalla tavalla hyväksensä käytetty ja saatu siten verraton väijytyspaikka ja tukikohta salaisille liikkeille.
Ensimmäisenä Lokin saapumista seuranneena tuntina oli saarella tavattoman vilkas liike. Joukkue, joka tähän asti oli saarella vartiota pitänyt, ei toivonut mitään muuta niin hartaasti, kuin saada palata Oswegoon takaisin. Kun kersantti vapautetulta aliupseerilta oli pienten muodollisuuksien perästä saanut päällikkyyden, astui viimeksimainittu miehineen laivaan, ja Jasper, joka mielellään olisi viettänyt tämän päivän saarella, sai määräyksen heti lähteä takaisin, koska suotuisa tuuli lupasi heille helpon paluumatkan. Ennen eroa oli luutnantti Muirilla, Capilla ja kersantilla kuitenkin salainen neuvottelu palaavan vänrikin kanssa, ja hänelle ilmoitettiin, mitä epäluuloja Jasperia kohtaan oli olemassa. Luvattuaan mitä tarkimmin pitää silmänsä auki, vänrikki astui laivaan, ja tuskin oli kolmea tuntia kulunut Lokin saapumisesta, kun se jo oli uudestaan liikkeessä.
Mabel oli saanut muutaman majan asunnokseen, ja naisen kätevyydellä ja maulla hän teki ne yksinkertaiset, kotoiset valmistelut, jotka näissä oloissa olivat mahdolliset, ei ainoastaan itseänsä, vaan isäänsäkin varten. Tämä oli saaren paras asumus ja järjestellessään Mabel ensi kertaa ylpeydellä tunsi, että tämä oli hänen kotinsa, jossa hän saisi määräillä mielensä mukaan.
Niin pian kuin hän oli saanut välttämättömimmät valmistelut suoritetuksi, hän lähti katselemaan saarta kulkien sitä polkua, joka kävi yli aukean paikan. Siellä hän pysähtyi katselemaan välkkyvää vettä, joka säteili ja lipatti hänen jalkainsa juuressa, nauttien täysin rinnoin kaikesta tästä uudesta, joka häntä ympäröi ja muistellen niitä vaaroja, joita oli kokenut keinuessaan noilla aalloilla ja joita ehkä tulevaisuudessa saisi yhä runsaammin osakseen.
"Siinäpä on kaunis olento kauniilla paikalla, Mabel haltiatar", virkkoi Davy Muir ilmestyen äkkiä hänen sivulleen, "enkä saata kieltää, että te olette suloisempi niistä kahdesta."
"En voi sanoa, herra Muir, että kohteliaisuudet olisivat minulle vastenmielisiä, sillä jos kuulisin totuuden, voisin ehkä tulla pahoilleni", vastasi Mabel reippaasti, "mutta tahtoisin kuitenkin väittää, että jos suvaitsisitte puhua minulle jotakin muuta, minä ehkä voisin näyttää ymmärtäväni sitä."
"Teidän järkenne, suloinen Mabel, on terävä kuin kaksiteräinen miekka, ja teidän puheenne on usein liiankin viisasta ja arvostelevaa sellaiselle, joka on kokonaista neljä vuotta viettänyt täällä kirotussa erämaassa, aivan kuin metsänelukka sen sijaan, että olisi saanut elellä aikansa vertaistensa parissa ja ottaa osaa sivistyneen elämän suomiin nautinnoihin. Mutta te ette suinkaan, nuori neiti, ole pahoillanne, että olette saanut kauniin jalkanne kuivalle maalle?"
"Niin ajattelin pari tuntia sitten, herra Muir, mutta Lokki näyttää niin kauniilta pujotellessaan vihreitten puitten välitse, että melkein olen pahoillani, kun en saa enää olla sen matkustajana."
Lopetettuaan puheensa Mabel heilutti käsinettään vastaukseksi Jasperin tervehdykseen, sillä nuorukainen katsoi lakkaamatta häneen kunnes valkoinen purje katosi niemen taa ja sukelsi metsän vihreään lehtimereen.
"Siellä ne menevät, enkä tahdo sanoa: 'ilo hävisi heidän kanssaan', mutta palatkoot he onnellisina, sillä ilman heitä me saamme viettää talvemme tällä saarella — ellemme joudu sitä viettämään Quebecin linnaan. Tuo Jasper Vesikoira on epävakainen nuorukainen ja hänestä on kaikenlaisia huhuja linnassa. Ne kiusaavat minua, eikä teidän arvoisalla isällänne eikä sedällänne ole erittäin hyvää käsitystä hänestä."
"Minua surettaa kuulla sitä, herra Muir. En epäile, että aika parantaa heidät heidän epäilyksistänsä."
"Jospa aika parantaisi minutkin, suloinen Mabel", vastasi Muir laulavalla äänellä, "tahtoisin mielelläni parantaa retkikunnan päällikön asemaa. Jos minä joutuisin toiseen asemaan, niin kersantti varmasti astuisi minun saappaihini."
"Jos minun rakas isäni on kyllin arvokas astumaan teidän saappaihinne, herra Muir", vastasi tyttö ilkeästi, "niin toivon, että suostumus on yhteinen ja te olette joka suhteessa kyllin arvokas astumaan hänen saappaihinsa."
"Lapset ovat aina yltiöpäitä! Ette suinkaan tahtoisi minua alentaa jonkun aliupseerin asemaan, Mabel?"
"En suinkaan, herra; minä en ajatellut ollenkaan armeijaa, kun te puhuitte toiseen asemaan joutumisesta. Minun ajatukseni olivat paljon itsekkäämpää laatua. Mietin juuri miten paljon te muistutattekaan minun hyvää isääni viisautenne ja kokemuksenne kautta ja soveltuisitte varmaan hyvin hänen perheensä pääksi."
"Sulhasena, suloinen Mabel, mutta ei vanhempana tai luonnollisena päällikkönä. Siinä taas ilmenee teidän terävä älynne ja loistava ajatuskykynne. Minä rakastan nuorten naisten terävyyttä, ellei se terävyys ilmene moitiskeluhaluna. — Tuo Haukansilmä on kummallinen mies, jos totuuden saa hänestä sanoa."
"Hänestä on sanottava totuus tai ei mitään. Haukansilmä on minun ystäväni — minun parhain ystäväni, eikä hänestä voida minun läsnä-ollessani lausua mitään pahaa, jota vastaan minä en häntä puolustaisi."
"Minä en sano hänestä mitään pahaa, sen vakuutan teille, Mabel; mutta epäilen myöskin, voidaanko hänen puolestaan lausua paljon hyvääkään."
"Hän voi kuitenkin käsitellä pyssyä erinomaisella taidolla, sitä te ette voi mitenkään kieltää", vastasi Mabel hymyillen.
"Antakaa hänelle siinä suhteessa kaikki tunnustus, jos suvaitsette.
Mutta hän on niin sivistymätön kuin joku mohokki."
"Hän ei voine ymmärtää latinaa, mutta irokeesien kieltä hän osaa paremmin kuin useimmat muut miehet ja tämän kielen taito toki lienee hyödyllisin näistä kahdesta tässä maailman osassa."
"Jos Lundie itse kysyisi minulta, kumpaa ihailen enemmän, teidän kauneuttanne, vai teidän terävyyttänne, minun olisi vaikea vastata. Minun ihailuni, viehättävä Mabel, jakaantuu molemmille, niin että toisinaan ihailen enemmän toista ja toisinaan toista. Viimeinen rouva Muir oli tässäkin suhteessa niin erilainen."
"Viimeinen, sanoitteko viimeinen rouva Muir, herra?" kysyi Mabel katsoen ehdottomasti toveriansa silmiin.
"Hullua, hullua! Sekin on yksi Haukansilmän häväistysjutuista. Uskallan sanoa, että poika on uskotellut teille, että minä olen ollut enemmän kuin kerran naimisissa."
"Sellainen olisi ollut turhaa ajanhukkaa, kun jokainen tietää, että te olette ollut kyllin onneton ollaksenne neljä kertaa naimisissa."
"Vain kolmesti yhtä varmasti kuin nimeni on Davy Muir. Neljäs oli pelkkä häväistysjuttu — tai pieni salaisuus, jota maailman ei tarvitse tietää."
"Olen iloinen, etten minä ole se neljäs, sillä minä en haluaisi olla sellainen salaisuus enkä häväistysjuttu."
"Siitä ei pelkoa, suloinen Mabel, sillä jos te olisitte neljäs, kaikki muut olisivat unohdettuja ja teidän ihmeellinen kauneutenne tekisi teistä ensimmäisen. Ei ole pelkoa, että te missään olisitte neljäs."
"Sellainen vakuutus tuottaa lohtua, herra Muir", sanoi Mabel nauraen; "panen sille yhtä suuren arvon kuin toisellekin vakuutuksellenne, vaikkakin olisin mieluummin neljännen luokan kaunotar kuin neljäs vaimo."
Niin sanoen hän pyörähti ympäri jättäen majoitusmestarin miettimään, miten oli onnistunut. Mabel käytti näin rohkeasti naisellista vapauttaan siksi, että hän oli viime aikoina huomannut tämän ihailijansa tarvitsevan kouraantuntuvaa ojennusta ja osaksi sentähden, että hän oli uskaltanut puhua pahaa Jasperista ja Haukansilmästä. Vaikka Mabel olikin vilkas ja rohkea, hän ei kuitenkaan ollut luonnostaan nenäkäs, mutta tämän tilanteen hän luuli vaativan tavallista jyrkempää esiintymistä. Kun hän näin oli jättänyt toverinsa, hän ajatteli, että oli kerta kaikkiaan lopettanut tällaiset kosiskelut, jotka olivat hänestä yhtä kömpelöitä kuin vastenmielisiäkin. Davy Muir ei kuitenkaan ollut samaa mieltä. Tottuneena vastustukseen ja ymmärtäen, mihin kestävällä ponnistelulla voi päästä, hän ei nähnyt mitään epätoivon syytä, vaikkakin se puoliksi uhkaava, puoliksi itsetyytyväinen ilme, joka levisi hänen kasvoilleen, kun hän katseli poistuvan tytön jälkeen, todisti, ettei kohtaus ollut jälkeä jättämättä. Kun hän oli kokonaan antautunut mietiskelemään tätä, lähestyi Haukansilmä häntä ja pääsi huomaamatta muutaman askelen päähän.
"Se ei koskaan käy, majoitusmestari — se ei koskaan käy", virkkoi hän nauraen äänettömällä tavallaan; "hän on nuori ja vilkas eikä kukaan muu kuin ripeäjalkainen nuorukainen voi häntä saavuttaa. Minulle on sanottu, että te olette hänen ihailijansa, ellette liene suorastaan kosija."
"Samaa olen kuullut teistä, mies, vaikka sellainen puhe on liian raakaa ollakseen totta."
"Pelkään, että olette oikeassa — sitä todellakin pelkään. Kun selvitän itselleni, mitä minä olen, minkälainen minun elämäni on ollut ja miten vähän minä tiedän, kaikki ne yhdessä kieltävät minua toivomasta hetkeäkään niin hyvän kasvatuksen saanutta ja reipasta ja iloista ja suloista —"
"Älkää myöskään unohtako sanoa kaunista", keskeytti Muir karkeasti.
"Niin, kaunista myöskin", vastasi nöyrä ja itsensä alentava opas. "Minun olisi tullut mainita kauneus ensiksi luetellessani hänen ominaisuuksiansa, sillä nuori fasaani ei ihastuta metsästäjän silmää enempää kuin Mabel viehättää minua. Pelkään kuitenkin, että kaikki ajatukset, jotka hänestä ovat sielussani heränneet, ovat turhia ja 'raakoja'."
"Jos te ajattelette niin, ystäväni, ilmenee siinä luontaista nöyryyttä ja tervettä järkeä, ja minun velvollisuuteni vanhana asetoverina on sanoa —"
"Majoitusmestari", keskeytti toinen katsellen häntä terävästi silmiin, "te ja minä olemme eläneet yhdessä kauan linnan varustusten suojissa, mutta vähän metsissä ja taisteluissa vihollisen kanssa."
"Linnat tai metsämajat, molemmissa tullaan yhtä läheisiksi tovereiksi, kuten tiedätte, Haukansilmä. Minun velvollisuuteni pitää minua varastohuoneitten lähettyvillä, vaikka se onkin kovin minun luonnettani vastaan, kuten voitte otaksua oman luonteenne mukaan, sillä tehän etsitte taisteluita ja vihollisen piilopaikkoja. Mutta jos olisitte kuullut, mitä Mabel juuri sanoi, niin ette minuuttiakaan ajattelisi koettaa miellyttää häntä ja tyrkyttäytyä hänelle vasten hänen mieltään mieheksi."
Haukansilmä katsoi vakavasti luutnanttiin, sillä olihan mahdotonta, ettei hän olisi halunnut kuulla, mitä Mabel hänestä ajatteli, mutta hänen tunteissaan oli liiaksi synnynnäistä hienoutta ja herrasmiestä, että hän olisi voinut ryhtyä utelemaan sellaista. Mutta Muir ei antanut toisen itsehillinnän ja -kunnioituksen pidättää itseään, vaan tietäen, miten suoran ja rehellisen miehen kanssa hän oli tekemisissä, hän päätti käyttää kaikki keinonsa päästäkseen yhdellä yrityksellä vapaaksi kilpailijastaan. Sen vuoksi hän jatkoi heti, kun huomasi, että toisen itsehillintä oli uteliaisuutta suurempi.
"Teidän tulee saada tietää hänen mielipiteensä, Haukansilmä", hän lisäsi, "ja minun mielestäni jokaisen ihmisen olisi hyvä kuulla, mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat. Niinpä kunnioituksesta luonnettanne ja tunteitanne kohtaan koetan kertoa sen niin lyhyesti kuin mahdollista. Te tiedätte, että Mabelilla on häijy kiusallinen tapa pelata silmillänsä, kun hän tahtoo loukata toisen tunteita."
"Minusta, luutnantti Muir, hänen silmänsä tuntuvat ilmeikkäiltä ja ihastuttavilta, vaikka myönnän, että ne joskus näyttävät nauravan — niin, minä olen nähnyt niiden nauravan oikein sydämellisesti ja voittavanhyväntahtoisesti."
"Niin, niin se juuri oli: hänen silmänsä nauroivat kaikin voimin; ja kesken iloansa hän sitten purki sisuansa. Mutta eihän se vain loukkaa teidän tunteitanne, Haukansilmä?"
"Sitä en voi sanoa, majoitusmestari — sitä en voi sanoa. Mabelin mielipide on minulle tärkeämpi kuin useitten muitten."
"No, sitten minä en tahdo sanoakaan; ja miksi mies kertoisi toiselle, mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat, varsinkin kun he sattuvat sanomaan sellaista, joka on epämieluista kuulla? Minä en siis virka sanaakaan äskeisestä keskustelusta."
"En voi pakottaa teitä puhumaan, majoitusmestari, ellette itse halua, ja ehkäpä onkin hyvä, etten tiedä Mabelin mielipidettä, varsinkin, kun se teidän ajatuksenne mukaan on minulle epäedullinen. Jospa me voisimmekin olla, mitä tahtoisimme sen sijaan, että olemme vain sitä, mitä olemme, niin luonteemme, tietomme ja esiintymisemme olisivat ihan toisenlaiset. Ihminen voi olla kömpelö, raaka ja oppimaton, mutta kuitenkin onnellinen, kun ei tiedä puutteistansa; kuitenkin on raskasta nähdä omat puutteensa voimakkaimmassa valossa silloin, kun kaikista vähimmin haluaisi niistä tietää."
"Niin on asia, ja sitä juuri selitin Mabelille, kun hän jätti minut ja juoksi matkaansa. Tehän itse tullessanne näitte, miten hän kippasi tiehensä?"
"Se oli helppo huomata", vastasi Haukansilmä puristaen pyssynsä piippua aivan kuin sormet olisivat tahtoneet hautautua rautaan.
"Se oli enemmän kuin huomattavaa — se oli hävytöntä; se on juuri oikea sana, eikä sanakirjasta löytäisi parempaa, vaikka kuinka kauan etsisi. Nyt te saatte tietää, Haukansilmä — en näe mitään järjellistä syytä jättää sanomatta teille — teidän täytyy tietää, että hempukka leiskutti tiehensä mieluummin kuin kuunteli, mitä minulla olisi ollut teidän puolestanne sanottavaa."
"Ja mitä te olisitte keksinyt sanoa minun puolestani, majoitusmestari?"
"Mitäkö? Ymmärtäkää minua oikein. Asianhaarat määräsivät, etten voinut käydä puhumaan yleisominaisuuksistanne, vaan valmistuin juuri kumoamaan yksityiskohdat yksityiskohdilla. Että teidän ajatuksenne ovat villit ja puoliksi raakalaisen, minä olisin voinut selittää hänelle niiden johtuvaa viettämästänne rajaseudun elämästä, joka on villiä ja raakalaista, ja hänen vastaväitteensä olisivat heti loppuneet tai hän ei tahdo ymmärtää luonnonlakeja."
"Sanoitteko te sen hänelle, majoitusmestari?"
"En tahdo väittää käyttäneeni juuri niitä sanoja, mutta se ajatus oli mielessäni, ymmärrättehän. Tyttö oli kärsimätön eikä tahtonut kuulla puoltakaan siitä, mitä minulla oli sanottavaa, mutta riensi tiehensä, kuten näitte omin silmin, Haukansilmä, sillä hän oli määrännyt kantansa eikä tahtonut kuulla enempää. Pelkään, että hän muodostelee itsenäisesti päätöksensä eikä välitä toisten toiveista."
"Niin minäkin luulen, majoitusmestari, ja hänen isänsä sittenkin on erehtynyt. Niin, niin, kersantti on päätellyt väärin ja tehnyt kauhean erehdyksen."
"Mitä, mies! Miksi rupeatte suremaan, ettekä tee, kuten niin monina vuosina ennen? Olalle pyssy, jota te käyttelette niin hyvin ja pois kauas metsiin, sillä ei ole yhtään naissydäntä, jonka vuoksi kannattaisi hetkeäkään huokailla ja murehtia, sen tiedän kokemuksesta. Uskokaa, mitä sanoo mies, joka sen suvun tuntee: naiset sittenkin ovat sellaista väkeä, millaista emme ikinä luulisi heidän olevan. Jos nyt tahdotte kesyttää Mabelin, tässä on niin mainio tilaisuus kuin ikinä joku hylätty rakastaja voi toivoa."
"Kyllä minä haluaisin, luutnantti, kesyttää Mabelin."
"Lopuksi te tahdotte kuitenkin masentaa hänet, sillä inhimillinen luonto tahtoo kostaa niille, jotka ovat loukanneet meidän hellimpiä tunteitamme. Parempaa tilaisuutta kuin tämä ei voi ilmetä, että saisitte ystävänne rakastamaan ja vihollisenne kadehtimaan teitä."
"Majoitusmestari, Mabel ei ole minun viholliseni, ja vaikka olisikin, olisi viimeinen asia, jota voisin toivoa se, että tuottaisin hänelle raskaita hetkiä."
"Te sanotte niin, te sanotte niin, Haukansilmä, ja uskallan väittää, että myöskin ajattelette niin, mutta kaikki on teitä vastaan, kuten ehkä lopuksi huomaatte. Katsokaa siis, mitä voitte tehdä. Me olemme täällä epävarmassa ja vaarallisessa asemassa, ihan kuin leijonan häkissä."
"Ette suinkaan tarkoita, että ranskalaiset ovat leijonia ja tämä saari on niiden häkki, luutnantti?"
"Kuvaannollisesti sanottuna tietysti, ystäväni, sillä ranskalaiset eivät ole leijonia eikä tämä saari ole häkki — ellei tämä ole, kuten suuresti pelkään, aasin karsina."
Tässä majoitusmestari päästi ilkeän naurun, joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kunnioitusta ja ihailua hänen ystävänsä Lundien suunnitelmaa kohtaan, kun tämä tahtoi tehdä tästä erittäin huomattavan tukikohdan sotilassuunnitelmillensa.
"Paikka on parhaiten valittu kaikista niistä, mihin olen jalkani koskaan astunut", sanoi Haukansilmä katsellen ympärilleen kuin tarkaten merkillistä kuvaa.
"Sitä en kiellä, sitä en tahdo kieltää. Lundie on suuri soturi pienellä tavallaan ja hänen isänsä oli suuri tilanomistaja samalla tavalla. Minä olen syntynyt samalla tilalla ja seuratessani majuria niin kauan olen oppinut ymmärtämään kaikki, mitä hän sanoo ja tekee. Se on juuri minun heikkouteni, tietäkää se, Haukansilmä. Tämä voi olla aasin karsina, tai kuten miehet luulevat varma turvapaikka, mutta se on vaarallinen, kuten näkee Lundien varovaisuudesta ja tarkoista ohjeista. Villit kiertelevät vaaniskellen näillä tuhannella saarella ja metsissä etsien juuri tätä paikkaa, kuten Lundie itsekin tietää, ja parhain palvelus, minkä voitte tehdä 55:nnelle, on koettaa johtaa viholliset väärille jäljille. Onnettomuudeksi kersantti otaksuu, että vaara on odotettavissa virran yläjuoksulta, koska Frontenac on siellä, vaikka pieninkin kokemus sanoo, että intiaanit ilmestyvät sieltä, mistä niitä vähimmän odottaa, ja tässä tapauksessa näyttää sangen järkevältä odottaa niitä alhaalta päin. Ottakaa siis kanottinne ja lähtekää myötävirtaan tutkistelemaan saaristoa, että saamme ajoissa tiedon mahdollisesti sieltä päin uhkaavasta vaarasta."
"Suuri Käärme on tiedustelemassa sillä suunnalla, ja kun hän hyvin tuntee seudun, ei ole vähintäkään epäilystä, ettemme saisi ajoissa tietää, jos jokin vaara sieltä meitä uhkaisi."
"Mutta sittenkin hän on vain intiaani, Haukansilmä, ja tämä on tehtävä, joka vaatii valkoisen miehen järkeä. Lundie on varmaan äärettömän kiitollinen sille, joka pelastaisi tämän osaston uhkaavasta vaarasta ja hävittäisi koko tämän aseman. Sanoakseni teille, ystäväni, totuuden, hän salaisesti katuu, että ollenkaan tuli tämä asema perustetuksi, mutta hän on liian vanha tilanomistaja tunnustaakseen erehdyksensä, vaikka se olisi tähdissä kirjoitettuna."
Majoitusmestari selitti sitten toverilleen syynsä koettaen saada hänet viivyttelemättä jättämään saaren käyttäen todistellessaan kaikkia keinoja, mitä sattui keksimään, puhuen joskus ristiin, mutta ei löytänyt ainoatakaan syytä, mitä toinen ei olisi heti kumonnut. Vaikka Haukansilmä olikin yksinkertainen, huomasi hän kuitenkin nämä luutnantin ajatushairahdukset, vaikka hän ei ollenkaan aavistanut, että kaikella tällä tahdottiin Mabelin kosija lähettää pois tieltä. Hän ei käsittänyt toisen salaisia syitä, mutta hän ei myöskään saattanut sokeasti uskoa hänen viisasteluansa. Tulos oli, että nämä kaksi erosivat pitkän keskustelun jälkeen kumpikin pitäen päänsä ja epäillen toistensa tarkoituksia, vaikkakin Haukansilmän epäilystä lievensi hänen oma rehellisyytensä ja hyvä uskonsa kaikista ihmisistä.
Neuvottelu, joka pian tämän jälkeen oli kersantilla ja luutnantilla, sai aikaan erikoisia toimenpiteitä saarella. Kun se oli loppunut, annettiin salaiset määräykset, että hirsilinnaa erikoisesti varustettaisiin, asumuksissa oli kiirettä hommaa, niin että joku sotilaselämän tuntija olisi voinut heti saada selville, että retkelle lähtöä valmisteltiin. Todellakin juuri auringon laskiessa palasi kersantti Haukansilmän ja Capin kanssa rannalta, jota kutsuttiin satamaksi, omaan asuntoonsa ja istuutui Mabelin kattaman siistin illallispöydän ääreen ja alkoi keskustelun.
"Sinusta on todellakin jotakin hyötyä täällä, lapseni", virkkoi vanha soturi, "kuten tämä siisti ja hyvin järjestetty pöytä voi todistaa, ja luotan siihen, että sopivan ajan tultua sinä haluat tulla sellaisen miehen seuralaiseksi, joka tietää, miten on katseltava vihollista silmästä silmään."
"Mutta rakas isä, et suinkaan halunne, että minä näyttelisin Jeanne d'Arcia ja johtaisin miehiä taisteluun?"
"Näyttelisit mitä, lapsi? — Oletko sinä koskaan kuullut Mabelin mainitsemasta henkilöstä, Haukansilmä?"
"En, kersantti, mutta mitäs siitä? Minä olen oppimaton ja kouluttamaton, ja minusta on tavattoman hauskaa kuulla hänen ääntänsä ja muistella hänen sanojansa välittämättä ollenkaan nimistä."
"Minä tiedän, kuka se oli", virkkoi Cap päättävästi, "se oli eräs merirosvo, joka viime sodan aikana herätti suurta huomiota."
Mabel punastui huomattuaan tahtomattaan tehneensä sellaisen viittauksen, joka ulottui kauemmaksi kuin hänen isänsä tiedot, puhumattakaan hänen enonsa viisastelevasta tietämättömyydestä ja Haukansilmän yksinkertaisesta totisuudesta, ja hän varoi hymyllä osoittamasta etevämmyyttään.
"Tarkoitan, isä, ettei suinkaan minun tarvitse miesten kanssa sulkeutua varustuksiin ja avustaa saaren puolustamisessa?"
"Ja kuitenkin monet naiset ovat tässä maailman osassa tehneet usein niin, kuten Haukansilmä voi sinulle kertoa. Mutta tahdon vain ilmoittaa sinulle, ettet hämmästyisi huomenaamuna herätessäsi, jos et tapaa meitä täällä, sillä me aiomme tehdä pienen retken vielä tänä yönä."
"Me, isä! ja jätättekö te Jennien ja minut yksin tänne saarelle?"
"Ei, tyttäreni, emme suinkaan menettele niin taitamattomasti. Me jätämme luutnantti Muirin, veli Capin, korpraali M'Nabin ja kolme miestä vartioimaan linnoitusta poissa ollessamme. Jennie voi olla sinun toverinasi tässä majassa ja veli Cap täyttää minun paikkani."
"Entäs herra Muir?" kysyi Mabel oikeastaan tietämättä, mitä sanoi, sillä hänestä tuntui sangen epämieluisalta tällainen asioitten järjestely.
"Hänkö, hän voi jäädä rakastelemaan sinua, jos sitä toivot, tyttö, sillä hän on sangen rakastettava nuorukainen ja omattuaan jo neljä vaimoa haluaa taas kiihkeästi näyttää, ottamalla viidennen vaimon, miten paljon hän kunnioittaa heidän muistoansa."
"Majoitusmestari sanoo minulle", virkkoi Haukansilmä viattomasti, "että kun miehen tunteita on karhittu niin monta kertaa, ei ole mitään varmempaa keinoa asettaa niitä, kuin kyntää maaperä uudelleen, ettei jää muistojen kätköön mitään vanhaa kasvamaan ja vaivaamaan."
"Sellaisen miehen tunteet pysyvät jokseenkin samanarvoisina, kyntipä noita tai karhitsi", vastasi kersantti ilkeästi hymähtäen. "Mutta antaa hänen selvittää Mabelille tarkoituksensa, niin hänen yrityksistänsä tulee vihdoinkin loppu. Minä tiedän ihan varmaan, ettei minun tyttäreni koskaan halua tulla luutnantti Muirin vaimoksi."
Tämä lausunto tahtoi selittää, että vaikka hänellä olisi kuinka monta tytärtä, kukaan heistä ei lähtisi kysymyksessäolevan miehen vaimoksi. Mabel oli punastunut, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja hän näytti kiusaantuneelta, mutta hilliten mieltänsä hän virkkoi niin huolettomalla äänellä, että se kokonaan salasi hänen kiihtyneen mielensä: "Mutta isä, meidän on kai parasta odottaa, kunnes herra Muir osoittaa toivovansa, että sinun tyttäresi ottaisi hänet, tai oikeammin hän ottaisi sinun tyttäresi, muuten voidaan heittää meille vasten kasvoja tarina happamista rypäleistä."
"Ja mikä se tarina on, Mabel?" kysyi Haukansilmä kiihkeästi, sillä hän osasi kaikkea muuta, mutta ei valkoihoisten koulujuttuja. "Kertokaa se meille omalla viehättävällä tavallanne, ja minä uskallan sanoa, ettei kersantti ole sitä koskaan kuullut."
Mabel kertoi siis tämän hyvin tunnetun tarinan, kuten hänen ihailijansa oli pyytänyt omalla viehättävällä tavallaan, joka merkitsi sitä, että kuuntelijan katse lakkaamatta tähysteli hänen kasvojansa ja pojan rehellisten kasvojen ilme oli pelkkää tyytyväistä hymyä.
"Se oli ketun tapaista!" huudahti Haukansilmä, kun tarina loppui; "niin, ja samalla mingojen tapaista — viekasta ja häpeämätöntä — molemmat elukat käyttäytyvät siten. Löytyy paljon tässä maakunnassa happamiin rypäleihin verrattavaa, jota mingo tahtoisi saavuttaa. Niinpä minun päänahkani mingon silmissä on sangen hapan."
"Eivät happamet rypäleet koske meitä, lapsi. Kyllä se on herra Muir, joka joutuu valittamaan. Et suinkaan sinä tahdo ikipäivinä mennä naimisiin sen miehen kanssa, Mabel?"
"Ei suinkaan", pisti Cap väliin — "mieshän ei ole edes sotilaskaan kuin puoliksi. Asianhaarat valmistavat kyllä hänelle sopivat rypäleet."
"Sangen vähän ajattelen mennä kenenkään kanssa naimisiin, rakas isä ja eno, ja siksi haluaisin puhua siitä niin vähän kuin mahdollista, jos suvaitsette. Mutta jos aikoisin mennä naimisiin, ei valittuni kuitenkaan saisi olla mies, jonka ominaisuuksilla kolme tai neljä vaimoa jo ennen on kokeillut."
Kersantti nyökkäsi oppaalle aivan kuin sanoen: siinä näet, mistä tuuli käy, ja sitten hän tyttärensä toivomuksen mukaan muutti puheenaihetta.
"Ei sinulla eikä Mabelilla, veli Cap", hän virkkoi, "ole laillista päällikön oikeutta linnoitukseen, jonka jätän tänne saarelle, mutta voitte kuitenkin neuvoa ja siten vaikuttaa asioitten kulkuun. Täsmälleen sanottuna, korpraali M'Nab tulee komentavaksi päälliköksi, ja minä olen koettanut herättää hänessä omanarvon tuntoa, ettei hän anna liiaksi luutnantti Muirin korkeamman aseman vaikuttaa, sillä majoitusmestari on vapaaehtoinen eikä hänellä ole komennusoikeutta. Minä toivon, veli Cap, että sinä tuet korpraalia, sillä jos majoitusmestari kerran saisi omin päinsä määrätä, niin voisi hän pian ruveta komentelemaan minuakin yhtä hyvin kuin M'Nabia."
"Siinä suhteessa Mabel parhaiten voi leikata hänen kunnianhimoltaan siivet. Totta kai, kersantti, jätät laivaston minun johdettavakseni? Hitonmoista kahnausta on usein syntynyt mailla ja vesillä komentavien päälliköitten välillä."
"Kyllä saat ottaa osaa komennukseen, veli, vaikka ylipäällikkyys kuuluu korpraalille. Korpraalin täytyy komentaa, mutta sinä saat vapaasti antaa neuvojasi, erittäinkin veneitten suhteen, sillä jätän tänne yhden, jolla voitte pakonne turvata, jos sellainen välttämättömyys sattuisi. Minä tunnen korpraalin hyvin: hän on kelpo mies ja hyvä soturi, häneen kyllä voi luottaa. Mutta hän on skotlantilainen ja voi antautua liian alttiiksi majoitusmestarin vaikutukselle, jonka suhteen pyydän sinua ja Mabelia olemaan varuillanne."
"Mutta miksi sinä jätät meidät tänne, isä hyvä? Minä olen tullut tänne asti tehdäkseni elämäsi hieman mukavammaksi, miksi en saa etemmä sinua seurata?"
"Sinä olet hyvä tyttö, Mabel, ja kuten oikea Dunham ainakin. Mutta sinun täytyy jäädä tänne. Me lähdemme aamulla ennen päivän koittoa, ettei vaaniva silmä voisi keksiä tätä piilopaikkaamme ja otamme kaksi suurinta venettä ja jätämme teille yhden veneen ja kanotin. Me menemme vahtimaan sen väylän varrelle, jota ranskalaiset tavallisesti kulkevat ja viivymme siellä ehkä viikon. Koetamme napata jonkun veneen, joita he lähettävät Frontenaciin täynnä kaikenlaisia intiaanien kalleuksia."
"Oletko katsonut paperisi tarkkaan, veli?" kysyi Cap huolissaan. "Totta kai tiedät, että nappaaminen avoimella merellä on samaa kuin merirosvous, ellei sinulla ole virallista määräystä harjoittaa kaappausta laveammassa tai vähemmässä määrässä."
"Minulla on kenraalin määräys toimia 55:nnen kersantti-majurina", vastasi toinen ojentaen ylpeästi vartaloansa, "ja sen tulee riittää itselleen Ranskan kuninkaallekin. Sitäpaitsi minulla on majuri Duncanin kirjallinen määräys."
"Eiväthän ne paperit oikeuta harjoittamaan sodalta näyttävää merirosvousta."
"Niiden täytyy kelvata, veli, kun ei ole parempia. Hänen majesteettinsa etujen mukaista on, että kaikki mainitunlaiset veneet kaapataan ja viedään Oswegoon. Niissä on peitteitä, koristeita, pyssyjä, ampumatarpeita — lyhyesti: kaikkea, mitä ranskalaiset lurjukset toimittavat villeille vintiöille, ja kehoittavat väärän uskonsa varjossa ja avulla heitä toimittamaan ilkitöitänsä. Ryöstämällä heidän varastonsa rikomme heidän suunnitelmansa, hävitämme heiltä aikaa ja estämme heidän tavaranvaihtonsa!"
"Mutta, isä, eikö hänen majesteettinsakin palveluksessa ole intiaaneja?" kysyi Mabel uteliaasti.
"On tietysti, tyttö — ja hänellä on oikeus käyttää heidän palvelustaan hyväkseen. Onhan siinä suuri ero, käyttääkö joku ranskalainen tai englantilainen intiaania palveluksessansa, kuten jokainen voi ymmärtää."
"Mutta, isä, minä en voi ymmärtää, kuinka tämä muuttaa asian. Jos on väärin, että ranskalainen kiihoittaa villejä vihollisiansa vastaan, on minusta yhtä väärin, jos englantilainen tekee sen. Teidän, Haukansilmä, täytyy myöntää se!"
"Se on järkevää, se on järkevää, enkä minä ole koskaan kuulunut niihin, jotka syyttävät ranskalaisia juuri siitä, mitä itsekin teemme. On kuitenkin pahempi liittoutua mingon kuin delawarelaisen kanssa. Kun on kysymys viimeksimainitusta, en ollenkaan pidä syntinä, jos sen lähettää taisteluun vihollista vastaan."
"Ja kuitenkin, kuitenkin he riistävät päänahan ja surmaavat nuoret ja vanhat, naiset ja lapset!"
"Niillä on omat taipumuksensa, Mabel, eikä niitä saa moittia siitä, että ne seuraavat sitä. Luonto on luonto, vaikka eri heimoilla on eri tapansa näyttää sitä, Minä puolestani olen valkoihoinen ja koetan säilyttää myöskin tunteeni valkoisina."
"Tuota minä en voi hyväksyä", vastasi Mabel. "Mikä on oikein kuningas
Yrjölle, sen täytyy myöskin olla oikein kuningas Ludvigille."
Kun koko seura, myöskin Mabel, näytti olevan tyytyväinen siihen suuntaan, minkä keskustelu oli saanut, ei kukaan näyttänyt enää haluavan jatkaa sitä. Niin pian kuin illallinen oli loppunut, kersantti lausui hyvästinsä vierailleen ja jäi kauaksi aikaa keskustelemaan tyttärensä kanssa. Hän oli sangen vähän taipuvainen antamaan valtaa hellemmille tunteilleen, mutta nykyinen tilanne oli niin outo ja uusi, että se herätti tunteita, joihin hän ei kokemuksesta ollut tottunut. Sotilas ja merimies ei paljoa välitä tavallisissa oloissa vaaroista, jotka hänen eteensä sattuvat, mutta sinä hetkenä, kun hän tuntee edesvastuun painon hartioillansa, uhkapeli hänen yrityksistänsä häviää ja hän keskittää kaiken ajatuksensa onnistumiseen ja epäonnistumiseen. Silloin hän ei voi olla niin huoleton kuin jos olisi kysymys vain hänen omasta elämästään, vaan hän miettii tarkasti, miten koko joukkonsa voisi vaaroista pelastaa. Tällä hetkellä kersantti Dunham ei kuitenkaan ajatellut voittoa, kuten hänen tapansa oli, vaan hän alkoi tuntea mahdollisena senkin sattuman, että hän nyt eroaisi lapsestaan ainiaaksi.
Milloinkaan ennen ei Mabel ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin tänä iltana. Mahdollisesti tytär ei ollut ennen löytänyt tietä hänen sydämeensä, mutta tänä iltana hänen altis rakkautensa oli herättänyt isänylpeyden ja rakkauden vanhan veteraanin povessa. Mabel ei ollut vielä oikein päässyt lapsen suhteeseen isäänsä, sillä erilainen kasvatus ja isän sotilaallinen jäykkyys, joka vaati kaikkien kunnioitusta, olivat kaivaneet jonkinlaisen kuilun heidän välilleen. Tällä hetkellä kuitenkin keskustelu isän ja tyttären välillä tuli läheisemmäksi kuin tavallisesti, kunnes Mabel alkoi tuntea, että heidän suhteensa oli muuttumassa sellaiseksi, kuin hän salaisesti kaihoten oli toivonut.
"Äiti oli sitten jokseenkin minun kokoiseni", sanoi Mabel pitäen isänsä kättä omissaan ja katsellen isänsä kasvoja kostein silmin. "Minä olen ajatellut, että hän oli pitempi."
"Niinhän useimmat lapset, jotka ajattelevat kunnioituksella vanhempiansa, luulevat. Milloin he pitävät heitä suurempina, milloin taas mahtavampina ja käskevämpinä kuin he todellisuudessa ovat. Sinun äitisi, Mabel, oli niin täsmälleen sinun pituisesi, kuin joku nainen voi olla samankokoinen toisen kanssa."
"Ja hänen silmänsä, isä?"
"Hänen silmänsä, lapsi, olivat myöskin ihan samanlaiset kuin sinun — siniset, lempeät ja viehättävät, ehkeivät aivan niin nauravat."
"Minun silmäni eivät milloinkaan enää naura, rakkahin isä, ellet pidä hyvää huolta itsestäsi tällä retkelläsi."
"Kiitos, Mabel — hem — kiitos, lapseni, mutta minun täytyy tehdä velvollisuuteni. Minä olisin tahtonut nähdä sinut hyvissä naimisissa, ennenkuin me jätimme Oswegon, silloin mieleni olisi kevyempi."
"Naimisissa! — kenen kanssa, isä?"
"Sinä tunnet miehen, jota toivoisin sinun rakastavan. Sinä voit tavata monta komeampaa ja hienommin puettua, mutta et yhtään niin uskollista ja oikeamielistä."
"Ei yhtään, isä?"
"Minä en tunne ainoatakaan. Kaikissa tapauksissa on vähän, jotka vetävät vertoja tälle erinomaiselle Haukansilmälle."
"Mutta minunhan ei tarvitse mennä naimisiin. Sinä olet yksinäinen ja minä jään sinun luoksesi pitämään huolta sinusta."
"Jumala sinua siunatkoon, Mabel! Minä tiedän, että sinä tahdot, enkä väitä, ettei se tunne olisi oikea, mutta on tunteita, jotka ovat vieläkin oikeampia."
"Mikä voi olla oikeampaa kuin kunnioittaa vanhempiansa?"
"Kunnioittaa miestänsä, rakas lapseni."
"Mutta minulla ei ole miestä, isä."
"Ota sitten niin pian kuin mahdollista, että sinulla olisi mies, jota kunnioittaisit. Minä en voi ikuisesti elää, Mabel, vaan ennen pitkää poistun näyttämöltä luonnollista tietä, vaikka säilyisinkin sodalta. Sinä olet nuori ja saat elää vielä kauan. Siksi on hyvä, että saat miehisen puolustajan, joka vie sinut turvallisesti läpi elämän ja hoitaa sinua vanhuuden päivinä, kuten sinä tahdot hoitaa minua."
"Ja luuletko, isä", sanoi Mabel leikkien isän jäntevillä sormilla, jotka olivat hänen pienessä kädessään ja katsellen niitä tarkasti, ikäänkuin ne olisivat ansainneet mitä suurinta huomiota, vaikka hänen huulillaan väreili heikko hymy hänen puhellessaan — "ja luuletko sinä, isä, että juuri Haukansilmä on se mies, joka tämän voi tehdä? Eikös hän ole vain kymmenen tai kaksitoista vuotta sinua nuorempi?"
"Mitäs siitä? Hänen elämänsä on ollut ainaista harjoitusta ja vuodet, tyttö, merkitsevät vähemmän kuin luja ruumiinrakenne. Tunnetko sinä ketään, joka paremmin sopisi sinun suojelijaksesi?"
Mabel ei tahtonut ilmaista tuntevansa ketään, joka paremmin vastaisi hänen toiveitansa.
"Ei, isä; me puhumme nyt vain Haukansilmästä", hän vastasi hieman lyhyesti. "Jos hän olisi nuorempi, niin voisin ehkä ajatella häntä miehenäni."
"Sehän riippuu ruumiin rakenteesta, kuten sanoin, lapsi. Haukansilmä on nuorempi kuin puoletkaan vuosiltaan meitä nuoremmista."
"Tietysti hän on nuorempi, herraseni, kuin joku — luutnantti Muir."
Mabel nauroi niin vallattomasti ja huolettomasti, kuin tämä asia ei ollenkaan häntä painaisi.
"On — Haukansilmä hyvin sopisi hänen pojanpojakseen, ja vuosiltakin on hän nuorempi. Jumala kieltää, että ollenkaan ajatteletkaan tulla upseerin rouvaksi, ennenkuin olet upseerin tytär."
"Siitä ei suinkaan ole pelkoa, jos otan miehekseni Haukansilmän", vastasi tytär katsoen taas kaksimielisin ilmein isänsä kasvoihin.
"Ehk'ei virallisesti, mutta mies on nytkin kenraalien ystävä ja toveri.
Luulen, että kuolisin onnellisena, jos sinä olisit hänen vaimonsa."
"Isä!"
"On surullinen asia käydä taisteluun, kun sydäntä painaa ajatus, että maailmaan voi jäädä tytär turvattomaksi."
"Minä antaisin koko maailman voidakseni ottaa sen taakan sydämeltäsi, rakas herraseni."
"Voisipa olla niin", sanoi kersantti katsellen ihastuneena lastansa, "vaikka en suinkaan haluaisi vapautua kuormastani sillä ehdolla, että sinä saisit sen kannettavaksesi."
Ääni oli matala ja värähtelevä, eikä Mabel ollut milloinkaan ennen huomannut vanhemmassaan sellaista mielenliikutusta. Lämmin tunne oli karkoittanut jäykän totisuuden, ja kun Mabel nyt ensi kerran tapasi isän, hänen sydämensä tunsi kiihkeää halua saada lievittää isän surua.
"Isä, puhu selvemmin!" hän huudahti melkein vavisten.
"Ei, Mabel, se ei voisi olla oikein, sinun ja minun toiveemme ovat sangen erilaiset."
"Minulla ei ole mitään toiveita — en tiedä mitään siitä, mitä tarkoitat. Puhutko sinä minun tulevasta avioliitostani?"
"Jos minä saisin kuulla, että olet lupautunut Haukansilmälle, että aiot joskus ruveta hänen vaimokseen, minä olisin onnellinen, olkoonpa oma kohtaloni mikä tahansa. Mutta minä en vaadi mitään vakuutusta sinulta, lapseni, minä en pakota sinua tekemään mitään, mitä sittemmin katuisit. Suutele minua, Mabel, ja mene sitten levolle."
Jos kersantti Dunham olisi koettanut pakolla saada Mabelin lupaamaan asian, jota hän niin kiihkeästi halusi, olisi hän kohdannut niin jyrkkää vastarintaa, että hänen olisi ollut hyvin vaikea saada tahtoansa kuuluviin. Mutta jättäessään asiat käymään luonnollista tietään, hän menetteli sangen viisaasti, sillä lämminsydäminen, jaloluontoinen Mabel oli heti valmis taipumaan, jota hän ei suinkaan pakottaessa olisi tehnyt. Tällä liikuttavalla hetkellä tytär ajatteli vain isäänsä, joka oli juuri jättämäisillään hänet kenties ainiaaksi; ja lapsenrakkaus, joka oli saanut ravintoa vain mielikuvituksesta näiden kahden viimeisen viikon aikana, täytti nyt hänen olentonsa sellaisella voimalla, että kaikki arvelut haihtuivat tämän puhtaan tunteen tieltä. Hänen isänsä tuntui olevan hänen kaikkensa, eikä mikään uhraus tuntunut liian suurelta, jos sillä saattoi tehdä hänet onnelliseksi. Tuhannet kiusalliset ja melkein villit ajatukset risteilivät sillä hetkellä tytön aivoissa ja hänen entiset päätöksensä horjuivat. Naisena hän oli tottunut hillitsemään voimakkaimmatkin tunteensa, ja hänen ajatuksensa kääntyivät vanhempiin ja siihen siunaukseen, joka lapsia seuraa, jos he noudattavat vanhempiensa toivomuksia.
"Isä", hän virkkoi tyynesti ja melkein juhlallisella kylmyydellä,
"Jumala siunaa kuuliaisia tyttäriä."
"Niin tekee, Mabel; meillä on varma vakuutus siitä."
"Minä menen naimisiin, kenen kanssa sinä ikinä tahdot."
"Ei, ei, Mabel, sinun täytyy valita oman —"
"Minulla ei ole mitään valittavaa — se on — ei kukaan muu kuin Haukansilmä ja herra Muir ole pyytänyt minua valitsemaan, ja jos heistä on kysymys, ei kummankaan meistä tarvitse arvella. Ei, isä; minä menen naimisiin sen kanssa, jonka sinä valitset."
"Sinä tiedät minun vaalini, lapsikulta: ei kukaan voi tehdä sinua niin onnelliseksi kuin jalosydäminen opas."
"Hyvä, jos hän kosii uudestaan minua, jos hän toivoo sitä — sillä et suinkaan, isä, tahdo, että menisin itse tarjoutumaan tai että joku toinen tekisi tarjouksen minun puolestani." Ja veri syöksyi takaisin Mabelin kalvenneille kasvoille hänen puhuessaan, sillä suuri päätös pani hänen sydämensä rajusti sykkimään. "Kukaan ei saa puhua siitä hänelle; mutta jos hän uudestaan pyytää minua, ja saatuaan tietää kaiken, mitä jokainen kunnon tyttö tahtoo sanoa miehelle, jonka kanssa aikoo naimisiin, yhä tahtoo saada minut vaimokseen, niin minä olen hänen."
"Jumala siunatkoon sinua, Mabel! Taivaan Jumala siunatkoon sinua ja palkitkoon, kuten nöyrä jumalaapelkääväinen tytär ansaitsee!"
"Niin, isä, rauhoita mielesi, mene tälle retkelle keveällä mielellä ja luota Jumalaan. Minusta sinun ei nyt tarvitse huolia. Keväällä — minun täytyy saada vähän aikaa, isä — mutta keväällä minä menen Haukansilmän kanssa naimisiin, jos se jalosydäminen metsästäjä sitä silloin haluaa."
"Mabel, hän rakastaa sinua, kuten minä rakastin sinun äitiäsi. Minä olen nähnyt hänen itkevän kuin lapsen puhuessaan tunteistaan sinuun."
"Sen minä uskon, isä. Minä olen nähnyt kylliksi uskoakseni, että hän pitää minusta enemmän kuin useimmista muista, ja on ihan selvää, ettei ole toista miestä, jota kunnioittaisin enemmän kuin häntä — et edes sinä, isä."
"Se on niinkuin olla pitääkin, lapsi, ja liitto on oleva onnellinen.
Saanko minä sanoa sen Haukansilmälle?"
"Minä mieluummin tahtoisin, ettet puhuisi. Anna sen tapahtua itsestään — luonnollisesti." Hymy, joka valaisi Mabelin kauniita kasvoja, oli enkelimäinen, kuten hänen vanhempansa ajatteli, vaikka tottuneempi silmä olisi huomannut siinä jotakin villiä ja luonnotonta. "Ei, ei, isä; meidän täytyy antaa asioitten kulkea luonnollista tietänsä. Isä, riittäköön sinulle minun juhlallinen lupaukseni."
"Se riittää, se riittää, Mabel; suutele nyt minua. Jumala siunatkoon ja suojatkoon sinua, sinä olet hyvä tytär."
Mabel heittäytyi isänsä syliin — ensimmäisen kerran elämässään — ja nyyhkytti hänen rinnoillaan kuin pieni lapsi. Jäykän sotilaan sydän oli sulanut, ja näiden kahden kyynelet yhtyivät, mutta kersantti Dunham pian hätkähti, ikäänkuin häveten itseänsä ja hellästi työntäen lapsensa luotaan lausui hänelle hyvää yötä ja laskeutui levolle. Mabel vetäytyi nyyhkyttäen siihen karkeaan nurkkaan, joka oli valmistettu häntä varten, ja hetkisen kuluttua majassa olivat kaikki äänet vaienneet ja kuului vain vanhan veteraanin raskas hengitys.
XX LUKU.
"Kun kuljin erämaata yksinäin yl' ikivanhain sammalkallioiden, siell' ihanaisen salonruusun näin, mi sulollansa hurmas henget soiden."
Campbell.
Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, ei ollut ainoastaan valoisa päivä, vaan aurinko oli jo kohonnut korkealle. Hänen unensa oli ollut levollinen, sillä hän nukkui hyvällä omallatunnolla eikä ainoakaan varhainlähteneen ääni ollut häirinnyt tämän väsyneen matkamiehen suloista lepoa. Hypättyään jaloilleen hän pukeutui kiireesti ja jo seuraavana hetkenä oli ulkona hengittämässä aamun raitista tuoksua. Ihan ensiksi hänen sielunsa antautui nauttimaan seudun verrattomasta kauneudesta, mutta samalla hän tunsi, että paikka oli kaukainen ja yksinäinen. Päivä näytti tänään kirkastuvan yhdeksi noista myöhäsyksyn hohtopäivistä, jotka joskus tässä ilmastossa ilostuttavat mieltä innostaen ja virkistäen, mutta katoavat yhtä äkkiä kuin tulevatkin. Mabelin koko olento ihasteli ja nautti siitä, vaikkakin hän luuli sydämensä raskaaksi niiden vaarojen vuoksi, joiden kuvitteli uhkaavan hänen isäänsä. Olihan hän vasta löytänyt hänet ja rakasti, kuten vain naisen sydän voi koko antaumuksellansa rakastaa.
Nyt koko saari näytti muuttuneen täydelliseksi erämaaksi. Tulevat ja lähtevät joukot olivat edellisenä iltana antaneet saarelle eloa, joka nyt näytti kerrassaan hävinneen, ja sankarittaremme ehti tarkata melkein jok'ikistä esinettä, ennenkuin huomasi merkkiäkään inhimillisistä olennoista. Vihdoin hän kuitenkin keksi kaikki, jotka oli saarelle jätetty, kokoontuneena ryhmään muutaman majan edustalle. Enonsa persoonan Mabel hyvin tunsi ennestään ja toisia hän tutki sillä tarkkuudella, joka hänen asemassaan oli aivan luonnollinen. Siinä olivat Cap, majoitusmestari, korpraali, kolme soturia ja vaimo, joka laittoi ruokaa. Asumukset olivat hiljaisia ja tyhjiä, ja matalan linnamaisen hirsilinnan harja kohosi hieman pensaitten yli, vaikka ne peittivätkin sen melkein kokonaan, ja täydensi kuvan kokonaisvaikutusta. Aurinko pilkisti juuri metsän yli ruohokentälle, ja pohjaton sinitaivas kaareutui hänen päänsä päällä ihastuttavan kuulakkaaksi kuvuksi. Ei ainoatakaan pilvenhattaraa näkynyt ja olo tuntui niin huolettomalta ja turvalliselta, ettei mikään tätä rauhaa voisi häiritä.
Huomattuaan, että kaikki toiset valmistuivat aamiaiselle tyydyttääkseen luonnon vaatimuksia, Mabel asteli kenenkään huomaamatta etäisimpään saaren päähän, johon hän pian katosi puiden ja pensaitten taa. Siellä hän painui aivan pensaitten sisään taivuttaen vesoja syrjään ja pääsi siten ihan veden rajaan, jossa lukemattomat pienet aaltoset hiljaa lipattivat rannan kivissä — aivan kuin kaukaisena kaikuna viitisenkymmentä penikulmaa tästä olevan suuren ulapan mahtavista aalloista. Luonnonkieli oli vivahdusrikasta ja viehättävää, ja sankarittaremme helposti huomasi kauneimmat puolet luonnossa. Hän tuijotteli saarien välisistä aukoista eri maisemia, eikä luullut missään nähneensä suloisempia seutuja.
Näin katsellessaan Mabel äkkiä hätkähti, sillä hän oli huomaavinaan pensaitten välitse vilahduksen ihmisolennosta juuri hänen kohdallaan toisella saarella. Välimatka yli salmen oli tuskin sataa kyynärää; mutta vaikka hän pelästyi ja oli joutua pois suunniltaan, ei hän kuitenkaan voinut ajatella, että joku tahtoi häntä vakoilla. Tietäen kuitenkin varmasti, ettei hänen sukupuolensa suojelisi häntä vihollisen luodilta, jos joku irokeesi huomaisi hänet, tyttö vetäytyi vaistomaisesti pensaitten taa piiloon lakkaamatta tarkaten vastaista rantaa ja turhaan odottaen jonkun aikaa, että muukalainen uudestaan ilmestyisi. Hän oli juuri jättämäisillään paikkansa mennäkseen ilmoittamaan sedälleen epäilyksistänsä, kun hän näki lepän oksan kohoavan pensasten yli toisella saarella ja viittovan hänelle merkitsevästi ja ystävällisesti, kuten hänestä tuntui. Tämä oli jännittävä ja ankara hetki rajaseudun sotatapoihin niin tottumattomalle, tytölle, kuin meidän sankarittaremme oli, mutta samalla hänelle selvisi, että täydellinen mielenmaltti yksin saattoi pelastaa pulasta ja terävällä silmällä täytyi tehdä havaintoja niin paljon kuin suinkin.
Näiden Amerikan rajaseutujen ominaisuuksiin kuului, että naisetkin saivat usein osoittaa niin suurta urheutta, johon he missään muissa oloissa eivät olisi kyenneet; ja Mabel hyvin tiesi, että rajaseudun soturi mielellään luo kaikenlaisia taruja siitä tavattomasta tarmosta ja tahdonlujuudesta, jota heidän vaimonsa ja sisarensa koetuksen hetkellä ovat osoittaneet. Kuullessaan sellaisia juttuja hänen kateutensa oli herännyt, ja äkkiä iski hänen mieleensä, että nyt oli hänen hetkensä tullut näyttää olevansa oikea Dunham. Kuten sanottu, oksan heiluttaja näytti tekevän sen ystävällisessä tarkoituksessa; ja hetkisen epäröityänsä Mabel taittoi pienen oksan, sitoi sen keppiin ja kohottaen sen muutamasta aukosta ylös heilutti sitä vastaukseksi jäljitellen toisen liikkeitä niin paljon kuin suinkin.
Tämä mykkä puhelu kesti pari kolme minuuttia molemmilla puolilla, kun Mabel huomasi, että pensasta toisella rannalla varovasti taivutettiin ja aukosta kurkistivat esiin inhimilliset kasvot. Yhdellä silmäyksellä Mabel tajusi, että ne olivat punanahan kasvot ja että katselija oli nainen. Toinen silmäys ja tarkempi huomio ilmoitti hänelle, että vieras oli Kevätkaste, Nuolenpään vaimo. Matkustaessaan tämän vaimon kanssa oli Mabelin kokonaan voittanut se ystävällisyys, alttius ja nöyrä kuuliaisuus, jota tämä vaimo lakkaamatta osoitti miehellensä. — Kerran tai kahdesti heidän matkallaan Mabel kuvitteli tuskarooran osoittaneen hänelle kiusallista huomiotansa ja vaimo oli silloin näyttänyt surulliselta ja loukkautuneelta. Kun Mabel kaikin mokomin tahtoi hyvittää kaiken sen tuskan, jota täten tahtomattaan oli toiselle tuottanut, hän kohteli tätä mitä suurimmalla ystävyydellä ja rakkaudella, joka näytti kokonaan voittavan vaimon sydämen, ja kun he erosivat, tunsi sankarittaremme kaihoten, että hän Kevätkasteessa oli menettänyt ystävän.
Hyödytöntä on koettaa kuvata kaikkia niitä seikkoja, joiden kautta sydän liittyy toiseen. Sellaisen tunteen oli kuitenkin tuskarooran vaimo herättänyt myöskin sankarittaremme sydämessä, siksipä Mabel tahtoikin välttämättä lähemmin saada tietää, mitä tämä outo vierailu merkitsi. Enempää arvelematta hän siis astui esille pensaasta ja ilokseen huomasi, että Kevätkaste palkitsi luottamuksen luottamuksella astumalla hänkin pois piilostaan. Molemmat tytöt — sillä tuskaroora, vaikkakin naimisissa, oli nuorempi kuin Mabel — tekivät nyt toisilleen ilmeisiä ystävyyden merkkejä, ja Mabel viittoi toista tulemaan lähemmä, kun ei itse tiennyt, miten pääsisi yli. Eikä Kevätkaste vitkastellut näyttämästä, että se oli hänen vallassaan, sillä kadottuaan hetkeksi hän pian ilmestyi uudestaan kaarnakanotissa, jonka hän oli tullessaan kätkenyt pensaikkoon. Mabel oli juuri käskemäisillään häntä tulemaan yli, kun hän kuuli enonsa kovan basson huutelevan hänen nimeänsä. Tehden äkkiä merkkejä tuskarooratytölle piiloittaa itsensä Mabel juoksi pensaikosta kentälle ja tultuaan toisten luo huomasi, että he juuri olivat asettumassa ruoalle ja pyysivät häntä liittymään joukkoon. Mutta hän kieltäytyi sillä tekosyyllä, ettei ollut vielä ihan valmis, vaan palaisi hetken kuluttua, ja niin hän kiiruhti takaisin pensaikkoon jatkamaan keskusteluansa intiaanivaimon kanssa.
Kevätkaste ilmestyi taas heti näkyville ja muutamalla aironvedolla hän pääsi yli ja kanotti kätkettiin asemasaaren pensaisiin. Seuraavana hetkenä Mabel piti hänen kättään omassaan ja johti häntä viidakon läpi omalle asunnolleen. Onneksi se sijaitsi sellaisessa paikassa, että se oli täydelleen piilossa ruokailijoitten silmiltä, joten he pääsivät sinne kenenkään huomaamatta. Kiireesti Mabel selitti vieraalleen, että hänen täytyi hänet hetkiseksi heittää yksin ja vietyään hänet omaan huoneeseensa, jota hän ei voinut luvatta jättää, Mabel riensi toisten luo ja istuutui pöytään hilliten mielensä niin täydellisesti, kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Viimeksi tulleelle viimeksi tarjotaan, Mabel", sanoi hänen setänsä haukaten hiilellä paistettua lohta suunsa täyteen, sillä vaikka valmistaminen olikin ollut puutteellista, oli ruoka kuitenkin herkullinen; "viimeksi tulleelle viimeksi tarjotaan, se on hyvä sääntö ja pitää kuhnurit aisoissa."
"Minä en ole kuhnuri, eno, sillä minä olen jo tuntikausia ollut ylhäällä ja tutkinut tätä meidän saartamme."
"Siitä teille o' vähä hyötyy, neiti Mabel", pisti Muir väliin julmasti murtaen. "Lundie, — tai taitaa olla parasta sanoa häntä majuri Duncaniksi tässä seurassa" — tämä sanottiin luottavasti hillityllä äänellä korpraalille, sillä soturit söivät aivan siinä lähellä — "ei ole suuresti hyödyttänyt hänen majesteettinsa valtakuntaa ottamalla haltuunsa tämän saaren, joka on tulojensa ja rikkautensa puolesta samanlainen kuin Sancho — josta epäilemättä herra Cap on kuullut tai lukenut laiskoina hetkinänsä jotain."
"Minä tiedän paikan, jota tarkoitatte, majoitusmestari — Sanchon Saari — koralliriutta myöhemmältä ajalta ja niin paha päästä maihin pimeinä öinä kuin ikinä joku synninmyyrä voi toivoa. Se on kuuluisa paikka kookospähkinöistään ja kitkerästä vedestään tämä Sanchon saari."
"Se ei kuitenkaan ruokailijoissa herätä erikoista ruokahalua", vastasi Muir kunnioittavasti hymyillen Mabelille, "enkä usko, että kannattaa paljon päällistää sen ja tämän paikan välillä. Minun arveluni mukaan, herra Cap, tämä ei sotilaallisessa suhteessa ole ollenkaan viisaasti valittu ja pelkään ennemmin tai myöhemmin koituvan onnettomuuden sen omistamisesta."
"Toivottavasti se ei tapahdu, ennenkuin meidän tehtävämme on suoritettu", huomautti Mabel. "Minun ei ollenkaan tee mieleni opetella ranskaa."
"Saamme pitää itseämme onnellisina, ellei se olisi irokeesien kieltä. Olen koettanut saada Duncanin ymmärtämään sen, mutta 'hullu mies pitää päänsä'. Minun ensimmäinen tehtäväni liittyessäni tähän retkikuntaan oli koettaa miellyttää ja auttaa teidän sisarenne tytärtä, herra Cap, ja toiseksi saada selville, kuinka paljon on minun hoitooni uskottuja varoja heitetty täällä hukkaan, kun vihollinen on vienyt ja hävittänyt kaiken."
"Luuletteko, että asia on niin vakava?" kysyi Cap lakaten puremasta hirvenpaistia — sillä vaihteen vuoksi hän siirtyi lohesta hirveen ja päinvastoin — saadakseen vastatuksi. "Luuletteko, että jokin vaara uhkaa?"
"En tahdo sanoa juuri sitä enkä tahdo väittää sitä vastaankaan. Sodassa uhkaa aina vaara, ja se on suurempi kaukaisilla pienillä asemilla kuin pääasemilla. Siksi minä en ollenkaan hämmästyisi, jos ranskalaiset yllättäisivät meidät millä hetkellä hyvänsä."
"Ja mitä hittoa sellaisessa tilaisuudessa on tehtävä? Kuusi miestä ja kaksi naista kykenee vain heikosti puolustamaan tällaista paikkaa, jos vihollinen yllättää meidät ranskalaisten tavalla — kuten epäilemättä on asianlaita — vahvasti asestettuna."
"Silloin kohtalomme riippuu hiuskarvasta. Sotilaallinen suunnitelma tulisi heti panna täytäntöön saaren puolustamiseksi — sehän nyt on varma — ja pitäisi olla valmis ilmisotaan, vaikka meiltä ehkä puuttuisi voimaa käydä sitä erittäin edullisella tavalla. Ensiksikin sotaväen osasto olisi lähetettävä rannalle estämään vihollisen maihinnousua; voimakas osasto tulisi heti sijoittaa hirsilinnaan, linnoitukseemme — jonka toiminnan tieltä muiden osastojen tulisi väistyä odottamaan ranskalaisten tuloa; ulomma pitäisi laittaa vahva tukikohta sotaväelle, sillä olisihan sotilaallisessa suhteessa tyhmää antaa vihollisen saapua ihan valleille. Paaluvarustus pitäisi ratsuväkeä kurissa, ja järeä tykistö, jonka asettaisimme tuon metsän suojaan, pitäisi huolta jalkaväestä. Vahvat etuvartiojoukot siellä täällä voisivat aikalailla estää vihollisen vapaita liikkeitä, ja nuo eri asumukset hyvin varustettuina voisivat sillä kulmalla muodostaa melkoisen suojan."
"Vhuiiii! Ja mistä hitosta te, majoitusmestari, otatte ne miehet, jotka voivat sen suunnitelman panna täytäntöön?"
"Kuninkaalta, siitä ei kysymystäkään. Hän on sodan nostanut ja hän saa luvan kantaa myöskin sen kuorman."
"Ja meitä on vain kuusi! Se on sanottu niin, että tuntuu! Teidät kai täytynee lähettää rannalle estämään maihinnousua, Mabel muodostaa retkeilevät osastot, soturin vaimo asettuu paalutukseksi pitämään kurissa ratsuväkeä, korpraali saa komentaa ulkovarustuksia, nämä kolme miestä miehittävät nuo viisi asumusta ja minä otan osalleni hirsilinnan. Vhuiiii! Te kuvittelette hyvin, luutnantti ja teistä olisi pitänyt tulla muotokuvaaja sensijaan, että nyt olette soturi."
"Ei! Minä olen suoraan ja sananmukaisesti kuvannut meidän nykyistä asemaamme. Ettei täällä ole kylliksi voimaa panemaan suunnitelmaa toimeen, on syy hänen majesteettinsa ministerien eikä minun."
"Mutta ilmestyvätkö teidän vihollisenne todellakin?" kysyi Mabel suuremmalla uteliaisuudella kuin muuten, ellei olisi muistanut huoneessaan olevaa vierasta. "Mille suunnalle meidän olisi paettava?"
"Kaunis Mabel, minun neuvoni saisi aikaan sellaisen häiriön kuin oli se, joka teki Xenophonin niin kuuluksi."
"Luulen teidän tarkoittavan peräytymistä, vaikka vain puoliksi voin arvata teidän kuvittelujanne."
"Te olette keksinyt sen luontaisella terävyydellänne, nuori vallatar. Olen varma, että teidän kunnioitettava isänne on selvittänyt korpraalille määrätyn suunnitelman, jonka avulla tämä saari voitaisiin pitää siinäkin tapauksessa, että ranskalaiset keksisivät sen aseman. Mutta vaikka kersantti onkin teidän isänne ja velvollisuuksissaan niin uskollinen kuin ikinä voi toivoa, ei hän ole Kaikkivaltias, eipä edes herttua Marlbrough. Minä en kiellä kersantin kykyjä hänen omalla alallaan, vaikkakaan en voi liioitella hänen lähimmän päällystönsä ominaisuuksia — olkootpa ne kuinka erinomaiset tahansa. Kersantti Dunham on kuunnellut sydämensä eikä päänsä neuvoa lähtiessään toimeenpanemaan sellaisia määräyksiä. Mutta jos linna menee, eihän syy ole sen, jonka sitä pitää puolustaa, vaan sen, joka sen miehitti. Määräysvalta on nyt kuitenkin kersantilla, ja hänen on keksittävä pelastuskeinot, jos ranskalaiset tai heidän liittolaisensa eksyisivät tänne, eikä hyvä päällikkö koskaan jätäkään tekemättä valmisteluja peräytymistietä varten, jos tarve vaatisi. Minä neuvoisinkin herra Capia, joka on laivaston amiraali täällä, laittamaan veneen kuntoon, että hädän tullen voisimme tyhjentää tämän saaren. Suurin vene, joka meille on jätetty, voi kantaa melkoista purjetta ja kuljettamalla sen tälle toiselle puolen voi sen panna kuntoon ja siellä pensaitten suojassa voi kiireellisesti astua siihen, jos äkillinen pako olisi välttämätön. Sitten te, suloinen Mabel, saatte huomata, ettei ole viittäkäänkymmentä kyynärää kahden muun saaren välillä olevaan salaiseen salmeen, jossa voimme olla piilossa niiden katseilta, joiden ehkä olisi onnistunut päästä isänniksi tänne."
"Kaikki mitä sanotte, herra Muir, saattaa olla totta. Mutta eikö vihollinen tule juuri tuolta suunnalta? Jos siitä on hyvä paeta, on siitä myöskin hyvä saapua."
"He eivät voine niin viisaasti tietänsä keksiä", vastasi Muir vilkuillen vähän levottomasti ja puoliksi varkain ympärilleen. "Heillä ei voi olla niin selvää käsitystä paikasta. Teidän ranskalaisenne ovat nurinkurista väkeä ja tavallisesti he kulkevat ihan umpimähkään; siksi me saamme odottaa niitä, jos ne nyt ollenkaan tulevat, toiselta puolen saarta."
Keskustelu kävi nyt aivan hajanaiseksi koskien pääasiassa kuitenkin hyökkäysmahdollisuuksia ja miten niitä olisi vastustettava.
Tähän kaikkeen Mabel kiinnitti sangen vähän huomiota, vaikkakin häntä hämmästytti, että luutnantti Muir, jonka rohkeus oli hyvässä maineessa, avoimesti neuvoi pakenemaan ja jättämään uskotun toimen ja velvollisuuden täyttämättä; erittäinkin se vaivasi Mabelia siksi, että saaren puolustaminen oli jätetty juuri hänen isälleen. Hänen ajatuksensa askartelivat kuitenkin koko ajan hänen vieraassaan, niin että hän ensimmäistä mahdollista tilaisuutta käytti hyväkseen jättääkseen pöydän ja oli pian taas vieraansa luona. Huolellisesti hän sulki oven ja nähtyään, että vaatimaton verho oli pienen akkunan edessä, Mabel johti Kevätkasteen tai Kevään, kuten häntä englanniksi puhutellessa sanottiin, ulommaiseen huoneeseen osoittaen kaikella tavoin ystävyyttä ja luottamusta.
"Minä olen niin iloinen nähdessäni sinut, Kevät", sanoi Mabel voittavimmalla äänellään ja suloisimmasti hymyillen — "oikein iloinen nähdessäni sinut. Mikä sinut on tänne tuonut ja miten sinä löysit tämän saaren?"
"Puhu hidas", sanoi Kevät vastaten hymyyn hymyllä ja puristaen pientä kättä, jota hän piti omassaan ja vaikka hänen oma kätensä olikin työn kovettama, ei se kuitenkaan ollut toisen kättä suurempi — "paljo hidas — liian sukkela."
Mabel kertasi kysymyksensä hilliten kuohuvia tunteitansa ja hänen onnistuikin puhua niin selvästi, että toinen ymmärsi.
"Kevät ystävä", vastasi intiaanivaimo.
"Uskon sinua, Kevät — uskon sinua koko sydämestäni. Mutta mikä on sinun asiasi?"
"Ystävä tulee katsoo ystävää", vastasi Kevät hymyillen.
"Siinä on jokin muu syy, Kevät, ilman et sinä koskaan olisi antautunut tällaiseen vaaraan, ja yksin. Oletko sinä yksin, Kevät?"
"Kevät sinu kansa — ei yksi muu. Kevät tuli yksin, souti kanotti."
"Toivon sitä, ajattelen niin — ei, minä tiedän sen. Sinä et tahdo olla minulle petollinen."
"Mikä petollinne?"
"Sinä et tahdo pettää minua, et tahdo antaa minua ranskalaisille, irokeeseille, Nuolenpäälle?" Kevät pudisti vakavasti päätään. "Sinä et tahdo myydä minun päänahkaani?"
Tässä Kevät kiersi ihastuneena kätensä Mabelin hennon vyötäreen ympärille ja puristi häntä niin hellästi sydäntänsä vasten, että se nosti kyynelet sankarittaremme silmiin. Siinä oli naisen huoltavaa hellyyttä eikä voinut olla mahdollista, ettei se olisi edullisesti vaikuttanut samaa sukupuolta olevaan niin nuoreen ja kokemattomaan henkilöön. Mabel vastasi syleilyyn ja piti sitten toista käsivarren matkan päässä ja katsoi suoraan silmiin jatkaessaan kysymyksiänsä.
"Jos Keväällä on jotain sanottavaa ystävälleen, puhukoon hän selvästi", hän virkkoi. "Minun korvani ovat auki."
"Kevät pelko, Nuolenpää tappaa hänen."
"Mutta eihän Nuolenpää saa sitä koskaan tietää." Mabel punastui hiusmartoa myöten, sillä hän tunsi, että hän koetti saada vaimon kavaltamaan miehensä. "Se on, Mabel ei kerro hänelle."
"Hän hautaa sotakirves Kevään päähän."
"Se ei saa koskaan tapahtua, rakas Kevät. Mieluummin saat olla puhumatta enää mitään kuin antautua sellaiseen vaaraan."
"Hirsilinna hyvä paikka makata, hyvä paikka olla."
"Tarkoitatko sinä, että pelastan elämäni pysyttelemällä hirsilinnassa, Kevät? Varmaankaan, varmaankaan Nuolenpää ei voi vahingoittaa sinua, jos sanot minulle sen. Hän ei voi toivoa minulle kovin suurta onnettomuutta, sillä minä en koskaan ole loukannut häntä."
"Nuolenpää ei tahtoo mikään paha kaunis kalpeanaama", vastasi Kevät kääntäen pois päänsä, ja vaikka hän tavallisesti puhui pehmeällä, hillityllä intiaanitytön äänellä, hän nyt antoi äänensä painua niin, että siihen tuli värähtelevä, surumielinen vivahdus. "Nuolenpää rakastaa kalpeanaama tyttö."
Mabel punastui tietämättä miksi, ja häneen tarttui toisen hentomielisyys, niin ettei hän vähään aikaan voinut mitään kysellä. Mutta välttämätöntä oli saada tietää enemmän, sillä hänet oli vallannut ankara pelko ja siksi täytyi edelleen koettaa udella.
"Nuolenpäällä ei voi olla mitään syytä rakastaa tai vihata minua," hän sanoi. "Onko hän sinun lähelläsi?"
"Mies aina lähellä vaimo, täällä", sanoi Kevät asettaen käden sydämelleen.
"Ihmeellinen olento! Mutta sano minulle, Kevät, pitääkö minun olla hirsilinnassa tänään — aamulla — juuri nyt?"
"Hirsilinna hyvä — paljo hyvä vaimolle. Hirsilinna pitää päänahka."
"Minä pelkään, että ymmärrän sinua liiankin hyvin, Kevät. Tahdotko sinä tavata minun isääni?"
"Ei täällä; mennyt pois."
"Sitä sinä et voi tietää, Kevät, voit nähdä, että saari on täynnä hänen sotilaitaan."
"Ei täynnä mennyt pois." Tässä Kevät kohoili neljä sormeansa. "Näin moni punanen takki."
"Ja Haukansilmä? Etkö tahdo häntä nähdä? Hän osaa puhua sinulle irokeesien kieltä."
"Kieli meni hänen kansa", sanoi Kevät nauraen. "Pitää kieli oma suu."
Intiaanin lapsellisessa naurussa oli jotakin niin suloista ja tarttuvaa, ettei Mabel voinut olla yhtymättä siihen niin suureksi kuin hänen pelkonsa kaiken tämän johdosta oli kasvanutkin.
"Sinä näytät tietävän, tai luulet tietäväsi kaikki, mikä meitä koskee, Kevät. Mutta vaikka Haukansilmä olisikin mennyt, Vesikoira osaa puhua sinulle ranskaa. Sinä tunnet Vesikoiran. Juoksenko hakemaan hänet puhumaan kanssasi?"
"Vesikoira mennyt myös — sydän jäänyt. Se on täällä." Sanoessaan tätä Kevät taas nauroi, katsoi toisaalle karttaakseen toisen katsetta ja pani kätensä Mabelin rinnalle.
Mabel oli kuullut paljon intiaanien ihmeen tarkasta vainusta ja siitä hämmästyttävästä tavasta, jolla he ottivat asioita selville, mutta tuskin hän saattoi ymmärtää sitä suuntaa, jonka keskustelu oli saanut. Tahtoen muuttaa puheenaihetta ja samalla kiihkeästi haluten saada tietää, kuinka suuri heitä uhkaava vaara todella oli, hän nousi pölkyltä, jolle oli istahtanut, ja ottaen arvokkaan asennon jatkoi:
"Sinä tiedät, Kevät, itse, kuinka paljon tai vähän sinä voit minulle kertoa, ja toivon sinun rakastavan minua niin paljon, että voit ilmaista minulle sen verran kuin tarvitsen välttämättä tietää. Minun rakas enoni on myöskin saarella ja sinä olet, tai sinun pitäisi olla hänen ystävänsä yhtä hyvin kuin minunkin, emmekä me kumpikaan unohda sinua, kun palaamme Oswegoon takaisin."
"Ehkä te ei koskaan sinne palaa; kuka tietää?" Tämä lausuttiin niin epäillen kuin joku hylkää epävarman ehdotuksen, eikä sen tarkoitus näyttänyt olevan ilkkua tai peloitella.
"Eihän tiedä muut kuin Jumala, mitä vielä voi tapahtua. Elämämme on Hänen kädessään. Kuitenkin luulen, että sinä olet hänen apulaisensa meidän pelastuksessamme."
Tämä kävi yli Kevään ymmärryksen ja hän katseli Mabelia tietämättömän näköisenä, vaikka ilmeisesti näytti tahtovan auttaa.
"Hirsilinna paljo hyvä", hän kertasi niin pian kuin epäilevä ilme hänen kasvoiltaan katosi pannen erikoista painoa kahteen viime sanaan.
"Hyvä, sen minä ymmärrän, Kevät, ja nukun siellä ensi yön. Tottahan saan sanoa enolleni, mitä sinä olet sanonut?"
Kevätkaste hätkähti, ja kysyjä huomasi, että hänet täytti tuska ja hätä.
"Ei, ei, ei, ei!" hän vastasi vilkkaudella ja kielevyydellä, jonka hän varmaankin oli Canadan ranskalaisilta oppinut — "ei hyvä sanoo Suolavesi. Hän paljo puhuu ja pitkä kieli; luulee puut vesi — ymmärtää ei mikään. Sanoo Nuolenpää, ja Kevät kuolee."
"Sinä teet minun rakkaalle enolleni vääryyttä, sillä hän on yhtä vähän halukas pettämään sinua kuin kuka muu tahansa."
"Ei ymmärtää. Suolavesi paljo kieli, ei silmät, ei korvat, ei nenä — ei mikään muu kuin kieli, kieli, kieli!"
Vaikk'ei Mabel ollut samaa mieltä, hän kuitenkin näki, ettei Cap ollut saavuttanut intiaanin luottamusta ja näytti ihan turhalta koettaa saada hänen myöntymystään siihen, että keskustelu ilmoitettaisiin enolle.
"Sinä näytät luulevan tuntevasi asemamme oikein hyvin", virkkoi Mabel.
"Oletko sinä ennen käynyt tällä saarella?"
"Juuri tuli."