Haukansilmä

"Mistä sinä sitten tiedät, että kaikki, mitä puhut, on totta? Minun isäni, Haukansilmä ja Vesikoira voivat olla tässä ihan lähellä ja kuulevat, jos suvaitsen kutsua heitä."

"Kaikki mennyt", sanoi Kevät varmasti ja samalla hyväntuulisesti hymyillen.

"Ei, sitä sinä et voi niin varmaan sanoa, ellet ole ollut ennemmin tutkimassa asiaa."

"Saanut hyvä silmä. Näkee vene, miehet mennä pois; näkee laiva,
Vesikoira mennä."

"Silloin sinä olet jonkun aikaa ollut vaanimassa. Luulen kuitenkin, ettet ole laskenut niitä, jotka ovat jäljellä."

Kevät nauroi, kohotti neljä sormeansa ja peukalot ja nykäisten sormiansa virkkoi: "punatakit", ja peukaloita koskien lisäsi: "Suolavesi, majoitusmestari." Tämä kaikki oli aivan oikein, ja Mabel alkoi vakavasti miettiä, olisiko hänen ollenkaan soveliasta päästää tätä vierasta pois ilman, että häneltä olisi tavalla tai toisella saatu täydellinen selvyys. Mutta pakotus soti tässä niin kokonaan vastaan niitä ystävyyden ja luottamuksen tunteita, joita tämä olento hänessä oli herättänyt, että hän empimättä hylkäsi ajatuksen kutsua enon tutkimaan asiaa heti, kun sellainen oli hänen mieleensä selvästi juolahtanut. Sellainen oli arvotonta hänelle itselleen ja väärin hänen ystäväänsä kohtaan. Tätä hyvää päätöstä tuki vielä se varmuus, ettei tyttö kuitenkaan mitään virkkaisi, jos häntä ruvettaisiin pakottamaan.

"Sinä ajattelet siis, Kevät", virkkoi Mabel niin pian kuin nämä ajatukset olivat hänen mielestään häipyneet, "että minun olisi parasta asua hirsilinnassa?"

"Hyvä paikka vaimolle. Hirsilinna pitää päänahka. Hirret paksu."

"Sinä puhut niin varmasti kuin olisit ollut siellä ja mitannut sen seinien paksuuden."

Kevät nauroi, ja hän näytti tietävän, vaikk'ei puhunut mitään.

"Tietääkö joku muu kuin sinä, miten tämä saari löytyy? Onko joku irokeeseista nähnyt sen?"

Kevät näytti surulliselta ja heitti levottomia silmäyksiä ympärilleen aivan kuin peläten kuulijoita.

"Tuskaroora kaikkialla — Oswego — täällä — Frontenac, mohokki kaikkialla."

"Mutta me luulimme, ettei yksikään tätä saarta tiennyt, emmekä uskoneet tarvitsevan ollenkaan pelätä vihollisiamme täällä."

"Irokeesi — paljo silmä."

"Silmät eivät aina auta, Kevät. Me uskoimme, ettei ainoakaan muukalainen tiennyt tätä paikkaa, harvat omastakin väestämme tietävät tien tänne."

"Yksi mies osaa puhuu; muutamat yengeesit puhuu ranska."

Mabel tunsi piston sydämessänsä. Kaikki epäilykset Jasperia kohtaan, jotka hänen oli tähän asti onnistunut karkoittaa, palasivat nyt ylenmääräisellä voimalla, niin että hän hetkisen luuli pyörtyvänsä. Mutta voittaen itsensä ja muistaen lupaustaan isälleen hän asteli yli lattian muutamia kertoja kuvitellen, että Jasperin rikokset häntä kohtaan olivat kauheat, vaikka sydämen syvimmässä eli varmuus, että poika on viaton.

"Minä ymmärrän tarkoituksesi, Kevät", hän sitten sanoi. "Sinä tahdot ilmoittaa minulle, että joku meidän väestämme kavalalla tavalla on ilmoittanut sinun heimollesi, missä saari on ja miten sinne päästään."

Kevät nauroi, sillä viekkaus sodassa hänen mielestään oli pikemmin hyve kuin pahe, mutta hän oli liian uskollinen heimonsa jäsen sanoaksensa enemmän kuin oli tarpeellista. Hänen tarkoituksensa oli pelastaa Mabel, mutta vain Mabel, eikä hän nähnyt mitään syytä lähteä "syyhyttä saunaan", kuten sanotaan, jos tehdään jotakin tarpeetonta.

"Kalpeanaama tietää nyt", hän sanoi. "Hirsilinna hyvä tyttöille, ei on väli miehet ja sotilaat."

"Mutta minusta niistä on paljonkin väliä, Kevät; yksi miehistä on minun enoni, jota rakastan ja toiset ovat minun maanmiehiäni ja ystäviäni. Minun täytyy kertoa niille, mitä on tapahtunut."

"Silloin Kevät on tappo", vastasi nuori intiaani hiljaa, vaikka hän ilmeisesti puhui kauhulla.

"Ei, he eivät saa tietää, että sinä olet ollut täällä. Siitä huolimatta he saavat olla varuillansa ja me kaikki menemme hirsilinnaan."

"Nuolenpää tietää, näkee kaikki, ja Kevät on tappo. Kevät tuli kertoo nuori kalpeanaama ystävä, ei kerto miehet. Joka soturi suojaa oma päänahka. Kevät nainen ja kertoo nainen, ei miehet."

Mabel joutui hirveään hätään tämän hänen villin ystävänsä selityksen vuoksi, sillä oli aivan ilmeistä, ettei tämä nuori olento voinut ilmaista enempää. Hän oli kerrassaan tietämätön siitä, miten nuo ihmiset ymmärsivät kunnian vaatimukset säilyttää uskotun salaisuuden, yhtä paljon kuin siitäkin, kuinka suureen vaaraan asettaisi Kevään, jos puhuisi. Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, ja mietintä tuotti vain suurempaa tuskaa. Kevätkin näytti katselevan asiaa yhtä vakavasti, ja alkaen ottaa takaisin niitä pieniä esineitä, joita oli Mabelille näytellyt, hän alkoi valmistua lähtemään. Pidättää häntä ei tullut kysymykseenkään, ja erota hänestä oli vasten niitä ystävällisiä tunteita, joita toisen uhkapeli oli hänessä herättänyt.

"Kevät", hän sanoi innokkaasti kiertäen kätensä toisen hennon, mutta kankean vartalon ympäri, "me olemme ystäviä. Minun tähteni sinun ei tarvitse mitään pelätä, sillä kukaan ei saa vierailustasi tietää. Jos sinä voisit antaa minulle jonkinlaisen merkin juuri silloin, kun vaara on tulossa, että tietäisin mennä hirsilinnaan, niin varmaankin ehdin sinne aikanaan turvaan."

Kevät vaikeni, sillä ero oli hänetkin tehnyt vakavaksi. Hetken mietittyään hän virkkoi: "Anna Keväälle kyyhkynen."

"Kyyhkynen! Mistä minä kyyhkysen löydän sinulle antaakseni?"

"Lähin maja. Tuo vanha kyyhky. Kevät menee kanotti."

"Luulen ymmärtäväni sinua, Kevät, mutta eikö minun olisi parasta viedä sinua pensasten taa, ettei kukaan miehistä sinua näkisi?"

"Menee ulos ensin, laskee miehet — yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi" — tässä Kevät kohotti taas sormensa ja nauroi. "Kaikki pois tie — hyvä. Laula sitten, ja kyyhkynen kiini."

Mabel hymyili tytön kiihkolle ja terävyydelle ja valmistui täyttämään hänen pyyntöänsä. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyen ympäri palasi intiaanivaimon luo virkkaen: "Eikö ole mitään toivoa, että ilmoittaisit enemmän, Kevät?"

"Tietää kaikki nyt, hirsilinna hyvä, kyyhkynen sanoo, Nuolenpää tappaa."

Viimeiset sanat olivat tarpeeksi, sillä Mabel ei voinut tiedustella enempää ajatellessaan, että lisätiedot voisivat tuottaa hänen toverilleen surman tämän oman miehen kädestä. Heittäen oven auki hän teki Keväälle merkkejä jäähyväisiksi ja astui ulos majasta. Ottaen huomioon intiaanitytön neuvon hän tahtoi tarkastaa, mitä eri yksilöt saarella touhusivat. Välittämättä heidän puvuistaan ja kasvoistaan hän vaivatta sai ne lasketuksi ja huomasi, että kolme vielä istui äskeisellä paikalla, kun taas kaksi oli mennyt veneelle ja toinen niistä oli herra Muir. Kuudes miehistä oli hänen enonsa, ja tämä laitteli huolettomana kalanpyydystä vähän matkaa toisista. Vaimo taas oli matkalla omalle majalle. Nähtyään täten koko joukon hommat Mabel — näytellen pudottaneensa jotakin — kääntyi takaisin majalleen, pysähtyi ja ollen ottavinaan maasta jotakin juoksi sille majalle, jota Kevät oli tarkoittanut. Se oli rappiolla oleva asumus, ja viimeinen sotaväen osasto käytti sitä jonkinlaisena varastohuoneena. Muiden tavaroiden muassa siellä oli joku tusina kyyhkysiä herkuttelemassa Canadan puolelta muutamasta talosta ryöstetyllä vehnällä. Mabelilla ei ollut suurta vaivaa ottaa kiinni yhtä niistä, vaikka ne lensivät ja parkuivat kuin pasuuna. Hän kätki sen pukunsa laskoksiin ja kiiruhti ylpeänä omalle asunnolleen. Mutta se oli tyhjä, ja heitettyään sinne ovelta silmäyksen hän enempää viivyttelemättä riensi rantaan. Kanotilla hän tapasi Kevään, joka otti kyyhkysen ja pisti omaan tekemäänsä koriin hokien: "Hirsilinna hyvä" ja niin hän sousi pensaitten alta ja poikki kapean salmen yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Mabel odotti hetkisen nähdäkseen jonkun ystävällisen jäähyväismerkin, mutta turhaan. Läheiset saaret olivat niin hiljaisia ja rauhallisia, kuin ei kukaan koskaan olisi niiden juhlallista tyyneyttä häirinnyt. Missään ei voinut huomata merkkiäkään, kuten Mabel silloin luuli, josta voisi päättää heitä uhkaavan niin suuren vaaran kuin hänelle oli ilmoitettu.

Palatessaan rannalta Mabel hämmästyi vähäistä seikkaa, joka tavallisissa oloissa ei ollenkaan olisi kiinnittänyt hänen huomiotansa, mutta nyt, kun hänen pelkonsa oli herännyt, se ei jäänyt hänen levottomalta silmältään huomaamatta. Pieni kaistale punaista kangasta, sellaista, jota käytetään laivojen lippuna, oli sidottu pienen puun alaoksaan sillä tavoin, että päät jäivät vapaina riippumaan.

Nyt kun pelko oli terästänyt Mabelin ajatuskykyä, ei itse Kevätkään olisi sukkelammin keksinyt pieniä seikkoja, joiden hän luuli seurueen turvallisuuteen vaikuttavan. Yhdellä silmäyksellä hän näki, että tämän kangaskaistaleen saattoi läheiseltä saarelta nähdä, että se oli juuri sillä linjalla, joka kävi hänen asunnostaan kanotille ja epäilemättä Kevät oli kulkenut läheltä, ellei suorastaan sen kautta. Olisiko tämä nyt luvattu merkki, että pensaikoissa piileskelevät raakalaiset juuri nyt alkaisivat hyökkäyksensä. Irroitettuaan kangaskaistaleen puusta Mabel kiiruhti pois tuskin tietäen, mitä hänen velvollisuutensa nyt vaatisi. Oliko Kevät petollinen? Mutta hänen katseensa, antaumuksensa ja koko olentonsa jo matkan varrella puhui kokonaan sitä ajatusta vastaan. Sitten johtui mieleen Nuolenpään kalpeanaamojen ihailu, omituiset ja kiusalliset Nuolenpään katseet ja se tuskallinen tietoisuus, että harvat naiset voisivat ystävyydellä kohdella sitä, joka on saanut osakseen heidän miehensä ihailua. Yksikään näistä ajatuksista ei ollut selkeä eikä varma ja ne pysähtymättä kiisivätkin vain läpi sankarittaremme aivojen, kiihdyttäen kuitenkin valtimon lyöntiä samoin kuin jouduttaen jalannousuakin, johtamatta kuitenkaan mihinkään varmaan päätökseen, kuten hänen mietiskelynsä tavallisesti. Hän oli ensin rientänyt omalle asunnolleen ja sitten sille pirtille, jossa sotilaan vaimo asusti muuttaakseen hänen kanssaan heti hirsilinnaan, kun hän ei voinut kehoittaa muita seuraamaan. Kun hän näin kiihkeästi miettien asteli, keskeytti hänen käyntinsä Muirin ääni:

"Mihinkäs niin kiire, kaunis Mabel? ja miksi niin yksin? Arvoisa kersantti pilkkaa varmaan minun saamattomuuttani, jos hän saa kuulla, että hänen tyttärensä saa kulkea täällä yksin ja puolustajatta, vaikka hän hyvin tietää, että minun hartain haluni on olla hänen orjansa ja toverinsa koko elämäni ajan."

"Todellakin, herra Muir, teillähän täytyy olla vaikutusvaltaa täällä?" kysyi Mabel äkkiä pysähtyen. "Teidän arvonne voi saada tottelemaan — ainakin jonkun korpraalin?"

"Sitä en tiedä, sitä en tiedä", keskeytti Muir kärsimättömästi ja sellaisella kiihkolla, että se olisi jossakin muussa tilanteessa Mabelia hämmästyttänyt.

"Päällikkö on päällikkö, kuri on kuri, vaikutusvalta vaikutusvalta. Isänne olisi hyvin pahoillaan, jos minä kävisin ryöstämään häneltä niitä laakereita, jotka hän aikoo voittaa, enkä minä voi komentaa korpraalia ilman kersantin nimenomaista määräystä. Viisainta on minun vapaaehtoisena yksilönä tällä retkellä jäädä kokonaan varjoon, ja kaikki Lundiesta lähtien ymmärtävät minun menettelyni."

"Sen minä tiedän, ja se voi olla niin, enkä minä halua antaa rakkaalle isälleni valittamisen syytä, mutta te voitte kuitenkin vaikuttaa korpraaliin hänen omaksi edukseen."

"Sitä en tahdo sanoa", vastasi Muir taas murtaen skotlanniksi. "Olisi paljon turvallisempaa neuvoa häntä toimimaan hänen vahingokseen. Miesväellä, kaunis Mabel, on omat omituisuutensa, ja koettaa saada toista tekemään hänen oman etunsa mukaisesti on inhimilliselle luonteelle sangen vaikea tehtävä, kun vastakohta on helpoin. Älkää unohtako tätä, rakkaani, ja ottakaa se kaikissa toimissanne huomioon. Mutta mikä tuo on, jota te kiertelette hennoissa sormissanne?"

"Ei se ole muuta kuin kangaspala — jonkinlainen lippu — mitätön nauha, joka tuskin ansaitsee huomiotamme tällä vakavalla hetkellä. Jos —"

"Mitätön nauha! Se ei ole niin mitätön kuin saatatte luulla, neiti
Mabel", ja ottaen nauhan hän veti sen suoraksi käsiensä välissä ja
samalla hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja silmänsä tutkivammiksi.
"Ettekö te ollut löytänyt tätä jo ennen aamiaista, neiti Dunham?"

Mabel kertoi hänelle, mistä ja miten hän oli tämän nauhan löytänyt. Hänen puhuessaan majoitusmestarin silmät lakkaamatta siirtyivät kangaspalasta sankarittareemme ja taas takaisin siihen. Helppoa oli nähdä, että hänen epäilyksensä olivat heränneet, eikä hän vitkastellut ilmaistessaan, mihin suuntaan ne kävivät.

"Emme ole siinä osassa maailmaa, jossa meidän tulisi levitellä tuuleen lippumme ja koristenauhamme, neiti Dunham!" hän sanoi nyökäten tuhoa uhkaavasti päätänsä.

"Niin minä itsekin ajattelin, herra Muir ja otin pois tämän pienen lipun, ettei se voisi kavaltaa tätä paikkaa viholliselle, jos ne eivät sitä jo ennemmin ole keksineet. Eikö minun enolleni olisi tästä seikasta ilmoitettava?"

"En katso sitä välttämättömäksi, kaunis Mabel, sillä kuten äsken sanoitte, se nyt on aivan pieni seikka, ja pienet seikat joskus huolestuttavat merimiestä. Mutta tämä lippu, jos sitä nyt lipuksi voi sanoa, kuuluu johonkin alukseen. Kuten näette, on se villaista lippukangasta, niinkuin laivoissa tavallisesti käytetään, kun taas meidän lippumme ovat silkistä tai maalatusta kankaasta, kuten lienette huomannut. Hämmästyttävässä määrässä se on samannäköistä kuin Lokin lippu. Ja nyt minä muistankin kerran huomanneeni, että siitä oli pala poissa."

Mabel tunsi piston sydämessään, mutta hän hillitsi itsensä eikä vastannut mitään.

"Se täytyy tutkia", lisäsi Muir, "ja sittenkin lienee hyvä neuvotella enonne kanssa, sillä häntä uskollisempaa alamaista ei ole koko Brittein valtakunnassa."

"Minä pidän tätä varoitusta niin vakavana", vastasi Mabel, "että aion muuttaa asumaan hirsilinnaan ja otan soturinvaimon mukaani."

"Siinä minä en näe mitään järkeä, Mabel. Hirsilinnaanhan ne ensiksi yrittävät, jos ne todellakin aikovat hyökätä, eikä se ole hyvin varustettu kestämään piiritystä, se täytyy myöntää. Jos minä saisin niin viehättävää olentoa neuvoa, niin kehoittaisin häntä ottamaan veneen turvapaikakseen, sillä kuten näette, on sillä verrattoman helppo paeta tuolla puolen saarta olevasta salmesta, jossa se parissa minuutissa on katoava näkyvistä. Vesi ei jätä jälkiä, kuten Haukansilmä sanoo, ja siellä näyttää olevan niin monia salmia, että pelastus tuntuu enemmän kuin mahdolliselta. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että Lundie pelasi liian rohkeaa uhkapeliä ottaessaan haltuunsa näin kaukaisen ja vaarallisen paikan."

"Nyt on liian myöhäistä sitä katua, herra Muir, ja meidän on nyt vain ajateltava omaa turvallisuuttamme."

"Ja kuninkaan etua, kaunis Mabel. Niin, ei hänen majesteettinsa aseita eikä hänen kuulua nimeään saa tahrata missään tilaisuudessa."

"Siksipä luulenkin, että meidän on paras kääntää silmämme siihen paikkaan, joka on rakennettu niiden puolustamiseksi, eikä veneisiin" sanoi Mabel hymyillen — "ja siksi herra Muir minä menen hirsilinnaan odottamaan isäni ja hänen joukkonsa tuloa. Hän pettyisi pahasti, jos huomaisi meidän paenneen, kun hän palaa onnistuneelta retkeltänsä varmasti luottaen siihen, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme yhtä uskollisesti kuin hänkin."

"Ei, ei; taivaan tähden älkää ymmärtäkö minua väärin Mabel" Muir keskeytti melkoisesti hämmästyneenä. "Kaukana siitä että tahtoisin kehoittaa muita kuin teitä naisia pakenemaan veneisiin. Miesten velvollisuus on ihan epäämättömän selvä ja minun päätökseni on koko ajan ollut seisoa tai kaatua yhdessä hirsilinnan kanssa."

"Ja kuvittelitteko te, herra Muir, että kaksi naista voisi soutaa tuota raskasta venettä, niin että he pääsisivät intiaanin kevyttä kanottia pakoon?"

"Ah, kaunis Mabelini, rakkaus on harvoin johdonmukainen ja pelko lemmittynsä puolesta johtaa esittämään tyhmyyksiä. Minä vain näin välttämättömäksi koettaa saada teidän suloisen persoonanne turvaan ajattelematta tarkemmin, kuinka sen voisi toteuttaa. Mutta te ette voi olla niin julma, suloinen olento, että syyttäisitte minua virheistä, joihin minun huolenpitoni teistä on minut tehnyt vikapääksi!"

Mabel oli kuullut tarpeekseen. Kaikki se, mitä tänä aamuna oli tapahtunut, oli vallannut hänen mielensä niin kokonaan, ettei hän ollenkaan halunnut kuunnella rakkauslörpöttelyä, joka hänestä parhaimmallakin tuulella ollessa olisi tuntunut sietämättömältä. Hän sanoi pikaiset jäähyväiset toverilleen ja oli juuri lähdössä toisen naisen luo, kun Muir pannen kätensä hänen käsivarrelleen vieläkin pidätti häntä.

"Yksi sana Mabel", hän sanoi, "ennenkuin jätätte minut. Tällä pienellä lipulla on oma tarkoituksensa tai ei sillä sitä ole. Nyt kun me tiedämme sen olemassaolosta eiköhän olisi parasta panna se paikoilleen ja me vartioimme tarkasti, mitä siitä seuraa; ehkäpä siten keksimme petturin? Ja ellei se mitään merkitse eihän sitten ole syytä mitään pelätäkään."

"Se voinee olla hyvä, herra Muir, vaikkakin ajattelen, että jos lippu jotakin merkitsee niin aiheuttaa se tämän paikan keksimisen."

Mabel ei virkkanut enempää, vaan katosi pian näkyvistä juosten pirtille, johon hän alkujaan oli ollut matkalla. Majoitusmestari jäi samalle paikalle ja samaan asemaan ainakin minuutiksi. Ensin hän katseli tytön notkeaa vartaloa ja sitten kangaskaistaletta, jota hän yhä piti käsissään ja näytti hyvin harkitsevalta. Mutta hänen arvelunsa kestivät vain sen hetken, sillä pian hän oli sen puun alla, josta nauha oli löydetty ja tietämättä, missä oksassa se oli ollut, kun Mabel sen otti, hän sitoi sen tammen oksaan, josta sen näki kuka tahansa kulkiessaan salmesta ohi, kun se taas saaren puolelta oli aivan piilossa.

XXI LUKU.

"Sinä aaveeksi mun luulet. En ole lähetetty säikyttämään enkä pettämään sua, vaan palkitsemaan uskollisuutesi."

Wordsworth.

Mabel Dunhamista tuntui kauhealta hänen kiirehtiessään etsimään naistoveriansa, kun asiat olivat kehittyneet sellaisiksi, ettei hän voinut toisille puhua mitään, vaikka tunsikin koko vastuunalaisuuden painon lepäävän hartioillansa. On kyllä totta, että hänen pahoihin aavistuksiinsa sekaantui jonkinlaista epäilystä Kevään tarkoituksia kohtaan. Mutta kun hän ajatteli nuoren intiaanitytön antautuvaa ja luonnollista esiintymistä ja muistellessaan, miten rehellinen ja uskollinen tämä oli ollut koko heidän yhteisellä matkallansa, hän inhoten karkoitti kaikki pahat luulot luotansa. Samalla hän näki, ettei hän voisi kehoittaa tovereitansa olemaan varuillansa ilmaisematta samalla Kevään salaista vierailua ja keskustelua hänen kanssaan. Mutta vaikka olikin tottumaton tällaisiin tilanteihin, hän kuitenkin päätti toimia varovasti ja harkitsevasti niin paljon kuin saattoi ilmaisematta salaisuuttansa.

Hän kehoitti siis soturin vaimoa muuttamaan tärkeimmät tavaransa hirsilinnaan ja kielsi häntä poistumasta koko päivänä vähääkään ulomma. Mabel ei tarkemmin selittänyt, miksi tämä oli tarpeellista. Hän huomautti vain kävellessään saarella löytäneensä jonkinlaisen merkin, josta päätteli, että vihollisella saattoi olla enemmän tietoa heidän asemastaan kuin he olivat luulleet, ja siksi ainakin heidän kahden pitäisi olla valmiita pakenemaan suojaan vähimmänkin merkin saatuansa. Ei ollut vaikea herättää hänen pelkoansa, sillä vaikka hän olikin lujaluontoinen skotlantilainen nainen, hän oli kuitenkin valmis kuuntelemaan kaikkia varoituksia, jotka kehoittivat suojautumaan intiaanien julmuuksilta. Niin pian kuin Mabel huomasi, että hänen toverinsa pelko oli herätetty ja tämä näytti aikovan ryhtyä kaikkiin varovaisuustoimenpiteihin, hän lähti miesten luo saadakseen heidätkin ymmärtämään asemansa ja hakemaan turvaa kaiken mahdollisuuden varalta. Ensiksi hän tapasi korpraali M'Nabin ja virkkoi tälle:

"Minun isäni on antanut teille sangen vastuunalaisen tehtävän, korpraali, sillä jos saari nyt joutuisi viholliselle, emme yksin me menettäisi vapauttamme, vaan myöskin ne, jotka nyt ovat retkellä, joutuisivat vangiksi, jos täällä vihollinen heidät äkkiä yllättäisi."

"Ei tarvitse tulla Skotlannista tänne asti ymmärtääkseen, että niin on asian laita", vastasi M'Nab vakavasti hieman skotlanniksi murtaen.

"En ollenkaan epäile, ettette te ymmärtäisi tätä yhtä hyvin kuin minäkin, herra M'Nab; mutta minä pelkään, että te vanhat veteraanit, jotka olette tottuneet sodan vaaroihin, unohdatte joskus välttämättömän varovaisuuden, mikä kuitenkin saattaisi meidän asemassamme tuottaa hirveän onnettomuuden."

"Skotlanti ei ole mikään valloitettu alusmaa, nuori neiti, ja väärin on otaksua, että sen lapset viheliäisinä raukkoina antaisivat yllättää itsensä keskellä kirkasta päivää."

"Te ymmärrätte minua väärin. Ensiksikin, minä en tarkoita Skotlantia, vaan tätä saarta, ja toiseksi minä en ollenkaan epäile teidän valppauttanne, jos näette hyväksi sitä käyttää, mutta minua suuresti peloittaa, että teidän rohkeutenne saa teidät unohtamaan varovaisuustoimenpiteet."

"Minun rohkeuteni, neiti Dunham, ei ole puhumisen arvoinen, se on vain skotlantilaisen rohkeutta. Teidän isänne on yankee, ja jos hän olisi meidän kanssamme, niin epäilemättä olisi ryhdytty myöskin toisenlaisiin varovaisuustoimenpiteihin. Jaa, jaa, siirtomaalaiset saavat isännöidä, vieläpä komennella skotlantilaisia joukkojakin, enkä sen vuoksi ihmettele, että taisteluissa hävitään ja asiat menevät hullusti."

Mabel joutui melkein epätoivoon. Mutta Kevään hiljainen varoitus muistui taas hänen mieleensä niin selvästi, ettei hän voinut tyytyä tähän. Hän muutti senvuoksi puhetapaansa toivoen yhä viisaudella saavansa kaikki lähtemään hirsilinnaan tarvitsematta kavaltaa salaisuuttansa.

"Uskallan sanoa, että olette oikeassa, korpraali M'Nab", hän virkahti, "sillä olen kuullut kerrottavan kotimaanne sankareista, jotka ovat ensimmäisiä koko sivistyneessä maailmassa, jos kaikki kuulemani kertomukset ovat tosia."

"Oletteko te lukenut Skotlannin historiaa, neiti Dunham?" kysyi korpraali ja hänen rosoisille kasvoillensa ilmestyi ensimmäistä kertaa hymynhäivä.

"Olen lukenut vähän, korpraali, mutta kuullut sitä enemmän. Sillä rouvalla, joka minua kasvatti, oli skotlantilaista verta suonissaan, ja ihastuneena hän puheli Skotlannista."

"Olen vakuutettu, ettei teidän isänne ole jättänyt kertomatta sen maan maineesta, josta hänen rykmenttinsä on kotoisin?"

"Isälläni on ollut muuta ajateltavaa, ja sen vähän, minkä tiedän, olen saanut mainitsemaltani rouvalta."

"Ei suinkaan hän liene unohtanut kertoa teille Wallacesta?"

"Olen lukenut melkoisen joukon hänen teoksiansa."

"Ja Brucesta ja Bannockburnista?"

"Sekä niistä että Culloden Muirista."

Tämä viimeksimainittu taistelu oli tapahtunut vain muutamia vuosia sitten ja siksi sankarittaremme oli siitä jotakin kuullut, vaikk'ei voinut aavistaa, minkä vaikutuksen tämä huomautus hänen toveriinsa tekisi. Hän tiesi, että se oli ollut loistava, sillä hän oli usein kuullut kasvatusäitinsä vieraitten puhuvan siitä voitonriemulla ja hän otaksui, että se herättäisi myötätuntoa jokaisessa brittiläisessä soturissa. Onnettomuudeksi M'Nab oli tuona onnen päivänä taistellut kruununtavoittelijan puolella, ja muistona siitä hänen kasvoissaan oli paksu arpi, joka oli jäänyt jäljelle hänen saksalaisen soturin miekasta saamastaan haavasta. Hänestä tuntui, että Mabelin viitatessa tuohon taisteluun haavat ratkesivat uudestaan vuotamaan. Veri syöksyi hänen kasvoilleen aivankuin tuo häpeämerkki olisi auennut ja hurme olisi tahtonut juosta kuiviin.

"Lörpötystä! Kirottua lörpötystä!" hän melkein karjui. "Hitto vieköön teidän Cullodeninne ja Muirinne, nuori neiti; te ette asiaa ollenkaan ymmärrä, ja osoitatte sekä viisautta että säädyllisyyttä puhuessanne mieluummin teidän oman maanne monista puutteista. Epäilemättä on kuningas Yrjöllä monta uskollista alamaista siirtomaissa, mutta kuluu kauan, ennenkuin ne oppivat johtamaan valtiollisia asioita."

Mabel hämmästyi korpraalin kiivautta, sillä hänellä ei voinut olla vähintäkään aavistusta, mistä kenkä puristi, mutta vieläkään hän ei tahtonut jättää asiaa sikseen.

"Olen kuullut, että skotlantilaisilla on kaksi tärkeää sotilaan ominaisuutta: rohkeutta ja varovaisuutta", hän sanoi, "ja minä tunnen varmasti, ettei korpraali M'Nabilta puutu kumpaakaan."

"Kysykää omalta isältänne, neiti Dunham; hän tuntee korpraali M'Nabin eikä tahdo salata hänen ansioitansa. Olemme olleet yhdessä taisteluissa, ja koska hän on minun lähin päällikköni, hänellä on jonkinlainen oikeus kuvata minun luonnettani."

"Minun isäni ajattelee hyvää teistä, korpraali, muuten hän ei olisi uskonut saarta ja kaikkia, mitä siinä on, m.m. tytärtänsä, teidän huostaanne. Ennen kaikkea hän luottaa teidän viisauteenne. Hän pitää varmana, että hirsilinna voi suojata äkillisiltä päällekarkauksilta."

"Jos hän tahtoo 55:nnen kunniaa suojata hirsiseinän takaa, hänen olisi itsensä pitänyt jäädä komentajaksi, sillä, totta puhuen, on vasten skotlantilaisen luonnetta paeta taistelukentältä, ennenkuin vihollinen on tehnyt valloittamisyritystäkään. Me annamme iskun iskusta ja askel askelelta on meiltä vallattava. Tämä Amerikan sotatapa, jolla niin paljon kerskutaan, häpäisee hänen majesteettinsa mainetta, ellei suorastaan tee sotaväkeä kelvottomaksi."

"Oikea soturi ei milloinkaan unohda varovaisuutta. Yksinpä majuri Duncankin, jota uljaampaa soturia ei ole, pitää erinomaista huolta miehistään."

"Lundiella on omat heikkoutensa ja usein hän unohtaa kykenevimmätkin miehensä ja itse taistelut ajatellessaan ainaisia ampumakilpailujansa. Mutta uskokaa minua, neiti Dunham. Ei ole varmempaa keinoa rohkaista vihollisiamme, kuin osoittaa pelkäävänsä. Viitenäkymmenenäviitenä ikävuotenani olen tullut kokemaan, ettei ole syytä lähteä pakoon, ennenkuin on villi jokaisessa pensaassa. Me skotlantilaiset tulemme aukeista seuduista emmekä ole tottuneet luottamaan suojaaviin pensaihin, ja te saatte nähdä, neiti Dunham —"

Korpraali hypähti korkealle ilmaan, putosi suulleen maahan ja pyörähti taas selälleen, kaikki niin äkkiä, että Mabel tuskin oli ehtinyt kuulla kovan pyssynpamahduksen, josta kuolettava kuula oli mennyt soturin ruumiin läpi. Sankarittaremme ei huutanut, ei edes vavissut, sillä tapaus oli niin äkillinen, niin kauhea ja liian odottamaton, että hän olisi voinut näyttää tällaisia heikkouden merkkejä. M'Nabissa oli vielä eloa juuri sen verran, että hän saattoi ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Koko hänen kasvojensa ilme osoitti, että kuolema saapui aivan odottamatta; ja myöhemmin Mabel tyynesti ajatellessaan luuli huomanneensa niissä suuren syntisen katuvaa anteeksipyyntöä.

"Koettakaa — päästä hirsilinnaan — niin pian kuin suinkin", kuiskasi M'Nab, kun Mabel kumartui hänen ylitsensä saadakseen selville, mitä hänellä oli sanottavaa.

Sitten syöksähti sankarittaremme mieleen voimakkaana tietoisuus, että hänen täytyi jotakin tehdä asemansa auttamiseksi. Hän heitti pikaisen silmäyksen maassa makaavaan mieheen ja huomasi, että tämä oli lakannut hengittämästä ja haavasta vuosi verta. Matka hirsilinnalle kesti juosta vain muutaman minuutin. Mutta kun Mabel saapui sinne, sulkeutui ovi ihan hänen nenänsä edessä, sillä Jennie, soturin vaimo, kauhuissaan oli ajatellut vain omaa turvallisuuttansa välittämättä muista. Juuri kun Mabel pyrki sisään kuului viiden tai kuuden pyssyn paukahdus herättäen soturin vaimossa sellaisen kauhun, että hänen oli melkein mahdoton avata. Odoteltuaan muutaman minuutin Mabel huomasi oven kuitenkin avautuvan sen verran raolleen, että hänen hento vartalonsa mahtui sisään. Tällä hetkellä Mabelin sydämen vallaton tykintä alkoi tyyntyä ja hilliten itseänsä hän alkoi toimia harkiten. Kuuntelematta toverinsa epätoivoista vaatimusta hän piti ovea auki kyllin kauan nähdäkseen pyrkisikö joku hänen omasta joukostaan tänne suojaan, ja vasta sitten hän antoi sulkea sen. Hän määräsi, että oveen pantiin vain yksi poikkipuu ja Jennie sai määräyksen olla valmiina heti avaamaan, jos joku ystävistä pyrkisi sisään. Sitten hän lähestyi portaita mennäkseen yläkertaan, josta hän ampumaluukuista saattoi nähdä niin hyvin kuin pensaat sallivat yli saaren. Kehoittaen toveriansa alhaalla pysymään varmana ja valppaana paikallaan hän kävi tarkastamaan asemaansa niin hyvin kuin nyt oli mahdollista.

Suureksi ihmeekseen Mabel ei aluksi voinut nähdä elävää sielua, ei ystävää eikä vihollista koko saarella. Ei näkynyt ranskalaisia eikä intiaaneja, vaikkakin kevyt, leijaileva savupilvi ilmaisi hänelle, mistä päin heitä oli odotettava. Pyssyjen pauke oli kuulunut juuri samalta suunnalta, mistä Kevät oli tullut, vaikka hän ei voinut sanoa, oliko vihollinen ampunut siltä saarelta, vai oliko se jo tullut heidän saarelleen. Mentyään sille luukulle, josta voi nähdä korpraalin, hänen verensä oli hyytyä, sillä korpraalin kolme soturia makasi ilmeisesti hengetönnä hänen vierellänsä. Nämä miehet olivat ensimmäisen laukauksen hälyyttäminä hyökänneet paikalle ja näkymätön vihollinen, jota korpraali oli niin kovin halveksinut, oli ampunut heidät vastusta kohtaamatta.

Ei näkynyt Capia eikä luutnantti Muiria. Sykkivin sydämin Mabel tarkasti jokaista puiden aukeamaa, menipä vielä ullakkokerrokseenkin, josta hän esteettä näki yli saaren rantapensaihin asti, mutta yhtä huonolla tuloksella. Hän oli odottanut keksivänsä enonsa ruumiin ruohokossa, kuten sotilaittenkin, mutta missään sitä ei näkynyt. Kääntyen katselemaan sinne, missä vene oli, hän näki, että se vieläkin oli paikallaan rannassa, ja hän otaksui, että Muir oli jotenkin estetty pakenemasta siihen suuntaan. Lyhyesti, saarella vallitsi kuolon hiljaisuus, ja sotilaitten ruumiit antoivat sille näyn, joka oli yhtä kauhistava kuin tavatonkin.

"Jumalan tähden, neiti Mabel", huudahti vaimo alhaalta, sillä vaikka hänen pelkonsa oli tullut niin suureksi, ettei hän voinut pysyä hiljaa, sankarittaremme esiintyminen, enemmän kuin hänen isänsä sotilasarvo, oli vaikuttanut, että vaimo puhutteli tässäkin tilassa häntä säädyllisesti, "neiti Mabel, sanokaa minulle, elääkö vielä jokukaan meidän ystävistämme. Olen kuulevinani yhä hiljenevää valitusta ja pelkään, että sotatappara on iskenyt heidät kuoliaaksi."

Mabel muisti nyt, että yksi näistä sotureista oli tämän vaimon mies ja vapisi ajatellessaan, millä tavalla vaimon suru ilmenisi, jos hän äkkiä saisi tiedon miehensä kuolemasta. Valituskin antoi vain vähän toivoa, sillä hän luuli, että valittaja olisi juuri hänen enonsa, joka jossakin näkymättömässä paikassa kamppaili kuoleman kanssa.

"Me olemme Kaikkivaltiaan turvissa, Jennie", hän vastasi. "Meidän täytyy luottaa Luojaan, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään seikkaa itsemme puolustamiseksi. Pidä tarkkaa huolta ovesta äläkä missään tapauksessa avaa sitä ilman minun nimenomaista lupaani."

"Oi, sanokaa minulle, neiti Mabel, voitteko siellä missään nähdä Sandya. Jos minä voisin ilmoittaa hänelle olevani turvassa, hänen olisi helpompi olla, olkoonpa hän sitten vapaa tai vanki."

Sandy oli Jennien mies, ja hän makasi kuolleena kentällä, sen hyvin näki siitä luukusta, josta sankarittaremme nyt katseli.

"Te ette sano, näettekö Sandya", kertasi vaimo kärsimättömänä, kun Mabel vaikeni.

"Muutamat meidän väestämme kokoontuvat juuri M'Nabin ruumiin ympärille", hän vastasi, sillä hänestä tuntui jumalattomalta lausua suoranaista valhetta tässä tilassa, jossa hän nyt oli.

"Onko Sandy niiden mukana?" kysyi vaimo äänellä, joka kaikui terävänä ja tarmokkaana läpi hiljaisuuden.

"Kyllä kai hän lienee, sillä minä näen yksi, kaksi, kolme, neljä, ja kaikki rykmentin punaisessa takissa."

"Sandy!" huusi vaimo mielipuolen vimmalla. "Miksi sinä et pidä huolta itsestäsi, Sandyy? Sandyy, tule heti tänne ja ja'a onnettomuus kuten onnikin vaimosi kanssa. Älä viivy hetkeäkään tyhmän tottelevaisuuden ja turhan kunnian vaatimusten vuoksi. Sandy! Sandy!"

Mabel kuuli salpaa nostettavan ja sitten ovi kitisi saranoillaan. Odotus, ellemme sano kauhu, piti häntä liikkumatta paikallaan luukulla ja pian hän näki Jennien syöksyvän pensaitten välitse tuonne tuonen niittomaille. Kesti vain hetkisen, ennenkuin vaimo oli onnettomuuspaikalla. Se oli tapahtunut niin äkkiä, ettei vaimo kauhuissaan ollut ehtinyt ajatella seurauksia. Jokin villi ja epämääräinen toivo oli vallannut hänet ja hän luuli, että miehet vain leikkivät hänen pelollansa. Hän otti miehensä käden omaansa, se oli vielä lämmin ja hän oli näkevinään heikon hymyn karehtivan hänen huulillansa.

"Sandy, miksi sinä ihan turhan tautta antaudut ilmeiseen vaaraan?" hän huudahti puristaen hänen kättään. "Intiaanit murhaavat teidät, jos ette heti paikalla turvaudu hirsilinnaan. Kiirehtikää! kiirehtikää hukkaamatta hetkeäkään kallista aikaa."

Epätoivoissaan koetti hän nostaa miestään ylös ja kun hän silloin käänsi tämän päätä, huomasi hän ohimossa pienen luodin reiän, josta veri pulppusi vielä. Nyt vasta hän ymmärsi todellisen syyn miehensä äänettömyyteen. Kun kauhistava todellisuus näin hänelle selvisi, hän löi kätensä yhteen, päästi kauhean parahduksen ja kaatui hervotonna miehensä päälle. Kuinka kauhea, sydäntä-särkevä ja korvia-vihlova tämä huuto olikin, oli se sulolaulua sen äänen rinnalla, joka nyt seurasi kaikuna kiiriskellen yli ympäröivien saarien. Intiaanien hirveä sotahuuto kaikui kaikilta saaren kulmilta ja maalattuina ja täysissä aseissa hyökkäsi parikymmentä intiaania ryöstämään kaatuneitten vihollistensa päänahat. Nuolenpää oli ensimmäisenä ja vinkuen ilmassa hänen sotakirveensä halkaisi tajuttoman Jennien pään, ja hänen verinen päänahkansa riippui pedon vyössä, ennenkuin oli kulunut kahtakaan minuttia siitä, kun hän jätti hirsilinnan. Hänen toverinsa halusivat päänahkoja yhtä kiihkeästi kuin hän, eivätkä hetkisen kuluttua korpraali M'Nab ja hänen soturinsa näyttäneet miehiltä, jotka uinuvat levossa ja rauhassa. Villit jättivät heidän ruumiinsa pahasti runneltuina ja raiskattuina paikalleen virumaan.

Kaikki tämä tapahtui paljon vähemmässä ajassa kuin on mennyt sen kuvaamiseen ja Mabel oli sen todistajana. Hän oli ollut kuin naulattuna siihen paikkaan katsellen tätä kauheaa näytelmää, niinkuin se olisi ollut satua, joka kiihdytti mielikuvitusta, eikä sen aikana kertaakaan johtunut mieleen pelko hänen omasta kohtalostaan. Mutta heti kun hän näki, miten villit riemuitsivat, kun heidän kauhea yrityksensä oli onnistunut, hän muisti, että Jennie oli mennessään jättänyt oven auki. Hänen sydämensä löi kiivaasti, sillä hän ymmärsi, että tämä ovi yksin saattoi suojata häntä äkilliseltä kuolemalta, ja hän juoksi tikapuille mennäkseen sulkemaan sen heti. Mutta tuskin hän oli päässyt toiseen kerrokseen, kun oven saranat taas natisivat ja hän luuli viimeisen hetkensä tulleen. Langeten polvilleen kauhistunut, mutta rohkeamielinen tyttö koetti rukoilla Jumalaa päättäen kaikin voimin valmistua kuolemaan. Elämänhalu oli kuitenkin voimakkaampi kuin tarve rukoilla, ja samalla kuin huulet liikkuivat, terästetyt aistit tarkkasivat jokaista alhaalta tulevaa ääntä. Silloin hän kuuli, että salvat pantiin taas oveen eikä vain yksi, kuten hän oli käskenyt odotellessaan enoansa, vaan kaikki kolme ja nousten ylös rukousasemastaan hän tunsi, ettei ehkä vielä kaikki toivo ollut lopussa ja siksi koko hänen olentonsa oli pelkkänä korvana.

Sellaisena kauheana hetkenä ajatukset toimivat vilkkaasti. Ensin Mabel luuli, että hänen enonsa oli astunut hirsilinnaan ja hän oli juuri juoksemaisillaan portaille mennäkseen hänen luokseen ja heittäytyäkseen hänen syliinsä, kun mieleen iski ajatus, että se saattoi olla joku intiaani, joka oli sulkenut oven saadakseen vain toisten häiritsemättä paremmin ryöstää. Täydellinen hiljaisuus alhaalla oli aivan toista kuin Capin raskaat, levottomat liikkeet; nämä paremminkin tuntuivat ilmaisevan vihollisen. Jos oli kysymys ystävistä, siellä saattoi olla vain hänen enonsa tai majoitusmestari. Samalla selvisi sankarittarellemme se kauhistava tosiasia, että koko joukosta vain he kolme olivat jäljellä — niistäkin kahden kohtalo tuntui epävarmalta. Tämä ajatus piti häntä kuin kiinni naulattuna parin minuutin ajan, jolloin tuskin hengitystä kuului koko rakennuksessa. Tämän ajan tyttö seisoi yläkertaan johtavien tikapuitten juurella, kun taas alakertaan johtava aukko oli toisessa päässä huonetta. Mabelin silmät olivat lakkaamatta kiinnitetyt tuohon aukkoon, sillä hän alkoi kiihkeästi odottaa sitä hetkeä jolloin intiaanin inhoittava pää siitä ilmestyisi. Tämä pelko tuli niin suureksi, että hän katseli ympärilleen, mihin voisi piilottua. Joka hetki tuli loppu yhä lähemmäksi, mutta piilottumalla hän toivoi voivansa siirtää sitä edes jonkun sekunnin. Huoneessa oli useita tynnyreitä ja kahden taa Mabel puikahti, ja lakkaamatta katseli niiden välistä yli lattian aukolle. Vielä kerran hän koetti rukoilla, mutta hetki oli liian kauhea suodakseen tätä lievitystä. Äkkiä hänestä tuntui, kuin joku äärettömän varovasti olisi astunut tikapuun alimmalle puolapuulle. Samalla kuului natinaa, kuten hänen itsensäkin astuessa oli kuulunut muutamasta poikkipuusta. Tämä oli sellainen hetki, jolloin koko eletty elämä muiston siivillä palaa mieleen. Elämä, kuolema, ikuisuus ja kauhein ruumiillinen tuska sulautuvat yhteen ja ihmisen kohtalosta määrää horjumaton täytymys. Tänä hetkenä hän oli kuin kuvapatsas, sydän tuntui lakanneen lyömästä ja kasvot olivat kalpeat kuin marmori. Mutta tätä jännitystä ei kestänyt kauan, ennenkuin hän näki selvästi pelkonsa toteutuvan. Tosin ei aukosta vielä mitään näkynyt, mutta hänen kuulonsa ja salaperäinen vaistonsa ilmoitti, että joku lähenemistään läheni aukkoa. Ensimmäinen, mitä hänen silmänsä keksi, oli intiaanin musta tukka, joka vähitellen kohosi lattian yläpuolelle; sitten ilmestyi musta naama, jonka keskeltä kiilsivät mustat villit silmät. Kun se tuuma tuumalta kohosi yhä ylemmä ja Mabel ehti tarkemmin nähdä koko pään, hän huomasi nöyrät — levottomat ja vieläkin kauniit Kevään kasvot.

XXII LUKU.

"Kukin katsoo kohdastansa, mitä tehdä voisi, mikä hyödyn omillensa taistelussa toisi."

Cotton.

On vaikea sanoa, kumpi tunsi suurempaa tyydytystä, Mabelko, ilmestyessään esille ja juostessaan hänen jalkoihinsa huomattuaan, että tulija oli Nuolenpään vaimo eikä Nuolenpää itse, vai Kevät nähtyään, että hänen neuvoansa oli seurattu ja että hirsilinna suojasi sitä henkilöä, jota hän pelolla ja vavistuksella melkein toivottomana oli etsinyt. He syleilivät toisiansa ja yksinkertainen intiaanivaimo nauroi herttaisesti pitäessään ystäväänsä molemmin käsin olkapäistä tullakseen vakuutetuksi tämän läsnäolosta.

"Hirsilinna hyvä", virkkoi nuori intiaani, — "ei antaa päänahka."

"Se on hyvin hyvä, Kevät", vastasi Mabel väristen ja sulkien samalla silmänsä aivan kuin karkoittaakseen mielestään ne kauhun tapaukset, joiden todistajana juuri oli ollut. "Sano minulle, Jumalan tähden, jos tiedät, miten on käynyt minun rakkaalle enolleni. Olen katsellut kaikille suunnille, mutta en voi missään häntä nähdä."

"Ei täällä hirsilinnassa?" kysyi Kevät hieman ihmeissään.

"Täällä hän ei ole; minä olen aivan yksin. Jennie, joka oli minun kanssani, hyökkäsi ulos miehensä luo, ja sen rohkeuden hän sai hengellänsä maksaa."

"Kevät tietää, Kevät näkee, paljo paha. Nuolenpää ei säälii vaimot — ei säälii oma vaimo."

"Ah, Kevät, sinun elämäsi kuitenkin on turvassa!"

"Ei tietää, Nuolenpää tappaa, jos tietää kaikki."

"Jumala siunatkoon ja suojatkoon sinua, Kevät. Hän varmaan suojelee ja puolustaa sinua sinun hyvyytesi tähden. Sano minulle, mitä on tehtävä ja onko minun enoparkani elossa."

"Ei tietää. Suolavedellä vene, ehkä mennyt jokelle."

"Vene on vieläkin rannassa, mutta enoa ja majoitusmestaria ei näy missään."

"Ei tappettu, tai Kevät olisi näkenyt. Mennyt piiloon. Punanen mies menee piiloon, ei häpeää kalpeanaamaa."

"Häpeää minä en pelkää, vaan pelkään, etteivät olisi kerjenneet piiloon.
Teidän hyökkäyksenne oli kauhean äkillinen, Kevät."

"Tuskaroora!" vastasi toinen ylpeästi hymyillen kehuessaan puolisoansa.
"Nuolenpää suuri soturi!"

"Sinä olet liian hyvä ja hento tällaiseen elämään, Kevät; sinä et voine olla onnellinen nähdessäsi alituiseen tuollaisia näytöksiä?"

Kevään kasvot synkistyivät, ja Mabel oli näkevinään tulen välähtävän päällikön vaimon silmistä hänen vastatessaan:

"Yenkee liian hävytön; ottaa kaikki metsästysmaat. Vainoaa kuusi heimo yötä ja päivää. Kirottu kuningas, kirottu kansa. Kalpeanaama paljo paha."

Mabel tiesi, että tänäkin kaukaisena aikana oli paljon totta tässä mielipiteessä, vaikkakin hän oli liian hyvin kasvatettu ollakseen huomaamatta, että kuningasta monesti syytettiin siitäkin, mistä hän useimmiten oli aivan tietämätön. Hänestä tämä moite kaikissa tapauksissa oli oikeutettu ja siksi hän vastauksen asemesta käänsi puheen itseensä.

"Ja mitä minun on tehtävä, Kevät?" hän kysyi. "Kauan ei kestä, ennenkuin sinun heimosi tahtoo vallata tämän rakennuksen."

"Hirsilinna hyvä — ei antaa päänahka."

"Mutta he huomaavat pian, ettei täällä ole puolustajia, elleivät he jo tiedä sitä. Sinä itse sanoit minulle, montako meitä oli täällä ja tietysti sinä olet kuullut sen Nuolenpäältä."

"Nuolenpää tietää", vastasi Kevät kohottaen kuusi sormea ilmaistakseen miesten lukua. "Kaikki punaset miehet tietää. Neljä menettänyt päänahka — kaksi pitänyt se."

"Älä puhu siitä, Kevät. Se kauhuntyö hyytää minun vereni. Sinun joukkosi ei voi tietää, että minä olen yksin hirsilinnassa, vaan luulee, että enoni ja majoitusmestari ovat täällä. Varmaankin he sytyttävät huoneen tuleen karkoittaakseen meidät täältä. Olen kuullut, että tuli tuottaa tällaisissa paikoissa suurimman turmion."

"Ei polta hirsilinna", sanoi Kevät tyynesti.

"Sitä sinä et voi tietää, parahin Kevääni, eikä minulla ole mitään keinoja, joilla voisin heitä estää."

"Ei polta hirsilinna. Hirsilinna hyvä — ei antaa päänahka."

"Mutta sano minulle, Kevät, miksi ei. Minä pelkään, että he polttavat sen."

"Hirsilinna märkä — paljo sataa — hirret vihreet — ei palaa helppo. Punanen mies tietää — hyvä asia — ei polta — ei antaa yenkee tietää — että irokeesi täällä. Isä tulee takasin — ei voittaa hirsilinna — hirsilinna punasen miehen. Intiaani paljo viekas, ei polttaa."

"Uskon sinua, Kevät, ja toivon, että ennustuksesi on tosi. — Miten kauheata olisikaan, jos isä häviäisi! Ehkä hän on jo kuollut tai antautunut."

"Ei koske isä — ei tietää, mihin mennyt — vesi ei jättää jälki — punanen mies ei osaa seuraa. Ei polttaa hirsilinna — hirsilinna hyvä — ei antaa päänahka."

"Luuletko, että olen täällä turvassa, kunnes isä tulee?"

"Ei tietää; tytär sanoo, koska isä tulee."

Mabelia kiusasi Kevään mustien silmien loiste, sillä hänen mielessään heräsi epämääräinen pelko, että toinen koetti udella heistä lähempiä tietoja ilmaistakseen ne omalle joukolleen hänen isänsä ja heidän joukkonsa turmioksi. Hän ajatteli juuri antaa karttelevan vastauksen, kun ovelta kuului liikettä. Hänen toverinsa säikähtänyt ilme sanoi hänelle, että sieltä villit sisään pyrkivät.

"Punanen mies", kuiskasi Kevät kohottaen sormeansa ja kehoittaen varovaisuuteen.

"Niitä on neljä, kauheaksi maalattua verisine päänahkoineen. Nuolenpää on mukana."

Kevät oli juossut nurkkaan, jossa oli varastossa pyssyjä ja ottanut niistä jo yhden käteensä, kun hänen miehensä nimi seisahdutti hänen liikkeensä. Mutta vain hetkeksi, sillä pian hän juoksi muutamalle ampumaluukulle ja aikoi juuri pistää pyssyn piipun siihen, kun Mabel tarttui hänen käteensä.

"Ei, ei, ei, ei, Kevät!" Mabel virkkoi — "sinä et saa ampua omaa miestäsi, et edes pelastaaksesi minun henkeäni."

"Ei ampuu Nuolenpää", vastasi Kevät hiukan vavahtaen — "ei ampuu kukaan punanen mies — ei ampuu, vain pelkottaa."

Mabel ymmärsi nyt ystävättärensä tarkoituksen ja lakkasi estelemästä.
Kevät pisti pyssyn ampuma-aukkoon pitäen kyllin suurta kolinaa
varoittaakseen omiansa ja laukaisi. Tuskin oli pyssy pamahtanut, kun
Mabel kävi nuhtelemaan ystäväänsä siitä, että hän häntä puolusti.

"Sinähän sanoit, ettet aikonut ampua", hän virkahti, "ja nyt olisit voinut surmata oman miehesi."

"Kaikki juoksut tiehen ennen ampuu", vastasi Kevät nauraen ja mentyään toiselle ampumaluukulle katsomaan ystäviensä liikkeitä, hän nauroi vielä sydämellisemmin. "Katsoo! Mennyt piiloon — kaikki sotilaat. Luulee, Suolavesi ja majoitusmestari täällä. Pitää paljo vara nyt."

"Taivas olkoon kiitetty! Ja nyt, Kevät, saanen hieman aikaa kootakseni ajatukseni rukoukseen, etten kuolisi, kuten Jennie, ajatellen elämää ja tämän maailman asioita."

Kevät pani pois pyssyn ja istahti lähelle sitä laatikkoa, jolle Mabel oli hervotonna vaipunut. Hän katsoi vakavasti sankarittaremme kasvoihin ja tämä luuli hänen silmissään näkevänsä sääliä ja lämmintä osanottoa.

"Nuolenpää suuri soturi", sanoi tuskarooran vaimo. "Kaikki heimon tyttöt katsovat paljo häntä. Kalpeanaama kaunotar on silmät myös?"

"Kevät, mitä nämä sanat — tuo katse — tarkoittavat? Mitä sinä tahdot sanoa?"

"Miksi sinä niin pelko, kun Kevät ampuu Nuolenpää?"

"Eikö olisi ollut kauheata nähdä vaimon surmaavan oman miehensä? Ei,
Kevät, mieluummin olisin itse tahtonut kuolla."

"Sekö kaikki?"

"Siinä kaikki, Kevät, niin totta kuin Jumala on todistajani, ja siinä onkin kylliksi. Ei, ei, tänään on jo tapahtunut kylliksi kauhuntöitä, ettei niitä enää saa tällaisella lisätä. Mitä muuta syytä sinä epäilet?"

"Ei tietää. Tuskarooratyttö paljo hupsu. Nuolenpää suuri päällikkö, katsoo ympäri. Puhuu unissaan kalpeanaama-kaunotar. Suuret päälliköt pitää moni vaimo."

"Voivatko päälliköt pitää teidän heimossanne monta vaimoa?"

"Pitää niin moni kuin jaksaa elättää. Suuri metsästäjä — moni vaimo. Nuolenpää ottanut vasta Kevät, mutta hän puhuu liian paljo, näkee liian paljo kalpeanaama tyttö."

Mabel oli tätä aavistanut ja se oli julmasti häntä kiusannut heidän viime retkellänsä, ja vielä enemmän häntä kammotti kuulla tämä vihjaus vaimolta itseltään. Hän tiesi, että tavat ja tottumukset suuresti vaikuttavat tällaisiin asioihin; mutta ajatus, että hän tahtomattaan kilpaili vaimon kanssa, sai hänet melkein epätoivoon, sillä mustasukkaisuus sangen vähän tässä tapauksessa teki hänen tilansa turvallisemmaksi. Katsellessaan Kevättä tarkemmin hän kuitenkin tyyntyi, sillä toisen koko olento ilmaisi niin täydellistä antaumusta ja luottamusta, ettei vihalle eikä petokselle jäänyt vähääkään sijaa.

"Ethän sinä tahdo pettää minua, Kevät?" kysyi Mabel puristaen toisen kättä. "Ethän tahdo antaa omaa sukupuoltasi olevaa, turvatonta olentoa alttiiksi sotakirveen iskuille?"

"Ei sotakirves koskee sinut. Nuolenpää ei sallii sen. Jos Kevään pitää saada sisarvaimo, tahtoo saada sinut."

"Ei, Kevät; minun uskontoni ja tunteeni, molemmat kieltävät sen, ja jos minun täytyisi ruveta intiaanin vaimoksi, minä en milloinkaan suostuisi kodassa ottamaan sitä paikkaa, joka on sinun."

Kevät ei vastannut, mutta hän näytti tyytyväiseltä ja kiitolliselta. Hän tiesi, että Nuolenpään tuttavapiirissä oli olemassa harvoja, tuskin yhtään, intiaanityttöjä, jotka kykenivät kilpailemaan hänen kanssaan persoonallisissa avuissa; ja vaikka hänen miehellään olisi tusina vaimoja, ei niiden vaikutus, Mabelia lukuunottamatta, tulisi hänelle kovin vaaralliseksi. Niin lämpimästi hän oli kiintynyt sankarittaremme kauneuteen, voittavaan esiintymiseen, kohteliaisuuteen ja naisellisiin hyveihin, ettei edes herännyt mustasukkaisuus voinut sitä tunnetta järkyttää, vaan sisäinen pelko oli antanut hänelle rohkeutta antautua sellaiseen vaaraan pelastaakseen ystävänsä siltä vaaralta, jonka hän äkillisessä päällekarkauksessa tiesi häntä uhkaavan. Sanalla sanoen, Kevät naisen terävällä vaistolla oli tajunnut Nuolenpään ihailevan Mabelia, mutta sen sijaan, että olisi mustasukkaisena alkanut kilpailijaansa vihata, kuten sellaiset naiset, jotka eivät ole tottuneet vahvemman sukupuolen tällaisiin oikkuihin, hän oli tutkinut kalpeanaamakaunottaren katseita ja tunteita, kunnes hänen omat tunteensa olivat heränneet ja hän oli alkanut häntä ihailla ja rakastaa — vaikkakin luonnollisesti toisella tavalla kuin hänen miehensä — kuitenkin yhtä voimakkaasti. Nuolenpää itse oli lähettänyt vaimonsa varoittamaan Mabelia uhkaavasta vaarasta, vaikk'ei hän nyt tiennyt, että hänen vaimonsa taistelun aikana oli salaa saapunut saarelle ja piilotteli nyt linnoituksessa yhdessä heidän molempien huolenesineensä kanssa. Päinvastoin hän otaksui, että Cap ja majoitusmestari olivat hirsilinnassa Mabelin kanssa ja että juuri miehet olivat äsken karkoittaneet hänet ja hänen toverinsa hirsilinnalta.

"Kevät suruissaan Liljan vuoksi", — niin oli intiaani runollisella kielellään alkanut sankaritartamme nimittää — "Kevät suruissaan, kun Lilja ei ottaa Nuolenpää. Hänen maja iso, ja suuri päällikkö pitää saada moni vaimo täyttää se."

"Kiitän sinua, Kevät, ystävyydestäsi, joka on suurempi kuin meidän valkoisten naisten koskaan voisi olla", vastasi Mabel hymyillen huolimatta peloittavasta tilanteesta, johon oli joutunut. "Mutta minä en voi — ehkäpä minä en — milloinkaan mene naimisiin."

"Pitää saa hyvä mies", sanoi Kevät, "ota se Vesikoira, jos ei tahtoo
Nuolenpää."

"Kevät, tällainen keskustelu ei sovi tytölle, joka ei tiedä, vieläkö hän seuraavana hetkenä on edes hengissä. Tahtoisin jotenkin saada selville, onko minun enoni vielä elossa vai ei."

"Kevät menee katsoo."

"Voitko sinä? Tahdotko sinä? — Olisiko sinun turvallista näyttäytyä nyt saarella? — Tietävätkö soturit sinun olevan mukana taistelutantereella ja voivatko he sietää, että naiset seuraavat heitä?"

Nämä kysymykset Mabel teki kiihkeästi ja peläten, ettei vastaus olisi hänen mielensä mukainen. Hän oli pitänyt mahdottomana, että Kevät kuuluisi retkikuntaan, vaan luuli, että hän oli salaa kanotillaan seurannut irokeesejä tullakseen varoittamaan häntä. Mutta tässä luulossa hän oli täydelleen erehtynyt, kuten Kevät puutteellisella kielitaidollaan antoi hänen tietää.

Nuolenpää, vaikka olikin suuri päällikkö, oli epäsovussa oman heimonsa kanssa, vaikkakin toisinaan toimi heidän kanssaan täysin yksimielisesti. Hänellä oli suuri kota, se oli totta, mutta harvoin hän siellä asusti. Teeskennellen olevansa englantilaisten ystävä hän oli ollut kesän heidän palveluksessaan, vaikkakin oli koko ajan toiminut ranskalaisten hyväksi, ja hänen vaimonsa oli seurannut mukana näillä pitkillä matkoilla, joita usein oli tehty kanotilla. Sanalla sanoen, hänen läsnäolonsa ei ollut salaisuus, koska hänen miehensä harvoin liikkui ilman häntä. Kaikki tämä rohkaisi Mabelia toivomaan, että hänen ystävänsä jättäisi hirsilinnan, niin pian kuin sopiva tilaisuus tarjoutuisi.

He tutkivat saarta niin tarkasti kuin heidän asemansa salli tirkistellen joka puolelle ampumaluukuista ja huomasivat, että valloittajat valmistuivat juhla-aterialle etsittyään kaikkialta esille englantilaisten ruokavarat. Vaikka suurin osa varastoista olikin hirsilinnassa, löysivät he kuitenkin kylliksi jokapäiväisistä käyttövaroista. Kuolleet oli korjattu pois ja aseet oli tuotu yhteen kasaan lähelle juhlapaikkaa. Kevät huomautti, että jostakin erikoisesta syystä kuolleet oli joko haudattu tai kätketty näkyvistä pensaikkoon. Mitään ei saarella ollut muutettu, sillä joukon tarkoitus ilmeisesti oli pettää kersantin joukko, kun he retkeltänsä palaisivat. Hän osoitti Mabelille erästä miestä, joka oli kiivennyt puuhun ilmoittaakseen omillensa heti, jos huomaisi veneen joltakin suunnalta lähestyvän, vaikkakin he näyttivät aavistavan, että vain sattuma toisi heidät takaisin näin pian. Tällä hetkellä ei ollut odotettavissa hyökkäystä hirsilinnaa vastaan, ja Kevät huomautti, ettei sitä millään tavalla vahingoitettaisi ennen kersantin paluuta, sillä muuten voisi Haukansilmän terävä silmä huomata asiain oikean tilan. Vene oli kuitenkin viety toiselle puolen ja kätketty lahdenpoukamaan intiaanien kanottien luo.

Kevät sanoi nyt haluavansa ystäviensä luo, sillä hetki oli oikein sopiva hänen jättää hirsilinna. Mabelin epäluulot taas heräsivät, kun he astuivat portaita alas, mutta jo seuraavana hetkenä hän hylkäsi sellaiset tunteet epäoikeutettuina toveriansa kohtaan ja arvottomina hänelle itsellensä ja heidän päästyään alakertaan hänen luottamuksensa taas oli horjumaton. Salvat avattiin mitä suurinta varovaisuutta noudattaen ja ennenkuin viimeinen salpa nostettiin, Kevät asettui niin, että hänen hoikka vartalonsa saattoi puikahtaa raosta eikä tarvinnut ovea avata ihan selälleen. Sykkivin sydämin Mabel taas sulki oven, ja ensimmäistä salpaa asettaessaan hän olisi voinut kuulla sydämensä lyönnit. Nyt kuitenkin tuntui jo turvallisemmalta ja toiset kaksi salpaa asetettiin hätiköimättä paikoilleen. Sen tehtyään hän kiipesi toiseen kerrokseen, josta hän saattoi edes osiksi nähdä, mitä ulkona tapahtui.

Pitkät, tuskalliset ja ikävät tunnit kuluivat eikä Mabel saanut Keväältä pienintäkään viestiä. Hän kuuli villien kirkunan, — sillä he olivat löytäneet viinaa ja se sai heidät unohtamaan kokonaan varovaisuuden — näki joskus ampuma-aukoista vilahduksen heidän inhoittavista olennoistaan tuntien joka hetki heidän peloittavan läsnäolonsa ja kaikki, mitä hän kuuli ja näki, olisi voinut hyytää veren hänen suonissaan, ellei hän jo ennemmin olisi nähnyt vielä kauheampia näytelmiä. Puolenpäivän seuduissa hän luuli näkevänsä valkoisen miehen saarella villien joukossa, vaikkakin hänen pukunsa ja esiintymisensä sai Mabelin aluksi pitämään häntä vasta-saapuneena villinä. Hänen kasvonsa, vaikkakin tummat ja likaiset, ilmaisivat kuitenkin Mabelille, että ensimmäinen otaksuma oli oikea, ja hänestä tuntui lohduttavalta tietää, että oli yksi, jonka asema intiaanien joukossa oli kai jokseenkin sama kuin hänenkin ja joka tarpeen tullen varmaankin koettaisi puolustaa häntä. Mabel-rukka vähän tiesi, miten heikosti valkoihoiset kykenivät vaikuttamaan villeihin liittolaisiinsa, kun nämä olivat päässeet verenmakuun ja miten vähän he kykenivät näitä estämään kauheimmistakaan ilkitöistä.

Päivä tuntui Mabelista kuukauden pituiselta ja vain ne hetket, jotka hän käytti rukoukseen, kuluivat kiduttamatta häntä. Näin hän koetti saada lohtua, ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen hän tunsi mielensä rohkeammaksi ja asemansa varmemmaksi. Hän ymmärsi Kevään perusteluja ja alkoi varmistua siinä luulossa, että villit jättäisivät hirsilinnan hävittämättä niin kauaksi, kuin hänen isänsä palaisi, koska he toivoivat voivansa yllättää hänet hänen aavistamattaan, eikä hänellä siis tällä hetkellä ollut suoranaista vaaraa. Mutta tulevaisuus ei näyttänyt antavan toivolle sijaa ja hän alkoi mietiskellä, miten menettelisi, jos hänen olisi antauduttava. Silloin hänen mieleensä johtui Nuolenpään ihailu, ja sankarittaremme hyvin tiesi, että sellainen kohtalo oli tullut monen osaksi hänen sukupuolestaan. Vaikka he olivatkin hengissä pelastuneet, olivat he joutuneet lopuksi elämäkseen voittajan kodan asukkaiksi. Sellaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään saaden hänet tämän tästä lankeamaan polvilleen ja rukoilemaan voimaa tässä ahdistuksessa.

Päivän kestäessä sankarittaremme asema oli koko ajan levottomuutta herättävä, mutta kun ilta heitti varjojaan yli saaren, se kävi kauhistavan peloittavaksi. Villit olivat nyt juoneet kaiken englantilaisilta ryöstämänsä viinan ja joutuneet sellaiseen raivoon, että hyppivät ja kirkuivat, kuin paholainen olisi heidät riivannut. Kaikki ranskalaisen päällikön yritykset pitää heitä aisoissa olivat aivan hyödyttömät ja viisaasti kyllä hän itse oli vetäytynyt läheiselle saarelle, jossa hän oli tarpeellisen välimatkan päässä siinä tapauksessa, että hänen ystäviensä mieleen johtuisi kohdella häntä, kuten muitakin valkoihoisia. Ennen lähtöänsä oli hänen kuitenkin henkensä kaupalla onnistunut sammuttaa tuli ja hävittää kaikki tavalliset sytytysvehkeet. Tähän varovaisuustoimenpiteeseen hän oli ryhtynyt estääkseen intiaaneja polttamasta hirsilinnaa, joka olisi tehnyt tyhjäksi hänen lähimmät suunnitelmansa. Hän yritti myöskin ottaa heidän aseensa, mutta se oli mahdotonta, koska heidän puukkonsa ja sotakirveensä riippuivat vyössä, sillä pyssyjen valtaaminen ei olisi mitään hyödyttänyt, koska he kuitenkin tällaisissa tilaisuuksissa käyttivät näitä lähimpiä aseita. Tulen sammuttaminen oli ollutkin sangen viisas ajatus, sillä tuskin oli päällikkö poistunut, kun yksi todellakin ehdotti, että he polttaisivat hirsilinnan. Nuolenpääkin oli vetäytynyt pois heti, kun huomasi heimolaistensa joutuvan pois järjiltään, ja asettunut muutamaan pirttiin, jossa hän heittäytyi oljille saadakseen sitä lepoa, jonka kahden yön tarkka vaaniskelu oli tehnyt tarpeelliseksi. Siitä seurasi, ettei intiaanien joukkoon jäänyt ainoatakaan, joka olisi pitänyt Mabelin turvallisuudesta huolta, vaikkapa he olisivat tienneetkin hänen läsnäolostansa, ja kahdeksan tai kymmenen hirviönnäköistä juopunutta riiviötä otti polttoehdotuksen hyväksyvästi kirkuen ja meluten vastaan.

Mabelille tämä oli hirvittävä hetki. Juopuneina intiaanit vähät välittivät niistä kivääreistä ja tavaroista, mitä täällä mahdollisesti säilytettiin, yhtä vähän kuin ihmisistäkään, joita he hämärästi aavistivat siellä olevan, ja he lähestyivät hirsilinnaa hurraten ja kirkuen kuin paholaiset. He olivat nousuviinassa ja ripeimmillään ja ensimmäinen yritys oli tehty ovelta, jota vastaan he ruumiillaan ryntäsivät kaikin voimin. Mutta se oli tehty jykevistä hirsistä ja kesti vankkumatta kaikki heidän koetuksensa. Vaikka sata miestä tällä tavalla olisi yrittänyt, olisi se ollut yhtä turhaa. Sitä Mabel ei kuitenkaan tiennyt, ja sydän kurkussa hän odotti, milloin villien ryntäys onnistuisi. Vihdoin hän huomasi, että ovi kesti kuin kallioseinä vähintäkään peräänantamatta, ja vain raskaitten saranain narahtelu ilmaisi, ettei se ollut samaa seinää. Se rohkaisi häntä ja hän kiipesi muutamalle ampuma-aukolle saadakseen selville, kuinka suuri häntä uhkaava vaara oli. Hiljaisuus, joka ensi yritystä seurasi, lisäsi hänen pelkoansa, sillä mikään ei tee uhkaavaa vaaraa niin suureksi kuin tietämättömyys, miten ja mistä se tulee.

Mabel huomasi, että pari kolme penkoi tulisijaa, josta he sammutetusta tuhasta löysivät pieniä lämpimiä hiiliä. Tuli näytti kokonaan sammuneen ja joku valkoihoinen olisi hylännyt toivottomana tällaisen työn, mutta nämä luonnonlapset olivat eläneet niin paljon erämaassa, että he voivat saada tulen syttymään ilman sivistyneen elämän välineitäkin. He kokosivat kuivia lehtiä ja puhuivat hiiliin, kunnes saatiin syttymään pieni liekki. Lehtiä ja kuivia oksia koottiin nyt oven eteen, ja kun Mabel katseli muutamasta aukosta, hän huomasi, miten tuli tarttui oksasta oksaan, kunnes koko kasa loimusi iloisissa liekeissä. Heitettyään tuleen vielä suuret määrät kuivia puita ja pilkkeitä intiaanit julmasti riemusta kirkuen poistuivat varmana siitä, että nyt heidän tekonsa onnistui. Liekit kasvoivat kasvamistaan, kunnes ne löivät siihen aukkoon, josta Mabel katseli ja pakottivat hänet peräytymään pois. Kun hän pääsi toiseen päähän huonetta, leimusivat liekit sisään siitä aukosta, josta hän oli poistunut, ja valaisivat tätä puolipimeää huonetta kertoen lohduttomalla tavalla Mabelille, millainen hänen loppunsa oli oleva. Pelastuksen tie oli tukossa, sillä ainoa ovi oli liekkien peitossa ja niinpä hän lankesi polvilleen viettääkseen rukoillen elämänsä viimeisen hetken. Minuutin ajan olivat hänen silmänsä suljettuina ja hänen sielunsa näytti siirtyneen kauaksi tästä kauhun paikasta. Mutta elämänhalu oli kuitenkin liian voimakas ja vaistomaisesti hän avasi silmänsä huomaten suureksi ihmeekseen, että liekit olivat asettuneet. Ampuma-aukon ympärillä olivat puut hiiltyneet ja heikko liekki pilkahti niistä silloin tällöin ilmavirran vaikutuksesta. Muutamassa nurkassa oli vesitynnyri, ja Mabel toimien enemmän vaiston kuin järjen ohjaamana otti siitä kiulun vettä täyteen ja kaasi sen hiiltyneille puille. Savu esti häntä katsomasta alas pariin minuuttiin, mutta kun se hälveni sen verran, että hän saattoi lähestyä sitä, löi hänen sydämensä rajusti ilosta, sillä hän huomasi, että rovio oven edestä oli heitetty syrjään ja ovi valeltu vedellä, niin että se oli kokonaan sammunut, vaikkakin siitä vielä kohosi höyrynsekaista savua.

"Kuka siellä on?" kysyi Mabel asettaen suunsa ampuma-aukkoon. "Kenen ystävällisen käden on hyvä Luoja lähettänyt minun turvakseni?"

Hän kuuli alhaalta keveitten askelten sipsutusta ja huomasi, että ovea varovasti jytyytettiin.

"Kuka tahtoo päästä sisään? Oletko se sinä, iäkäs, rakas eno?"

"Suolavesi ei täällä. Avaa kiire", kuului vastaus, "tahtoo pääsee sisään."

"Jumala sinua siunatkoon, Jumala siunatkoon sinua, Kevät!" huudahti sankarittaremme melkein pois suunniltaan ilosta. "Jumala on lähettänyt sinut hyvänä enkelinänsä suojelemaan minua!"

Mabel sai nyt vilkkautta liikkeihinsä ja muutamissa minuuteissa nämä kaksi olivat yläkerrassa istuen, kuten ennenkin käsi kädessä ja pieninkin epäluulo oli hävinnyt Mabelin mielestä.

"Sano minulle nyt, Kevät", virkkoi Mabel niin pian kuin oli päästänyt toisen lämpimästä syleilystä — "oletko sinä nähnyt tai kuullut mitään minun enoparastani."

"Ei tietää. Joku ei näkee hänet; joku ei kuulee hänet; joku ei tietää mikään. Suolavesi mennyt jokelle, minä luulee, minä ei löytää hänet. Majoitusmestari mennyt myös. Minä etsii, etsii, etsii, mutta ei näkee kumpikaan ne."

"Jumalan kiitos! He ovat varmaankin pelastuneet, vaikk'emme tiedä, miten. Luulen nähneeni jonkun ranskalaisen täällä saarella, Kevät."

"On. Ranskalainen kapteeni tullut ja myös mennyt. Intiaanit paljo saarella."

"Oi, Kevät, Kevät, eikö ole mitään keinoa varoittaa rakasta isääni joutumasta intiaanien salaisen väijytyksen uhriksi?"

"Ei tietää. Luulee, että soturit odottaa pensaikkoissa. Yenkeesit menettää päänahka."

"Toden totta, Kevät, sinä, joka olet niin paljon auttanut tytärtä, et voi kieltäytyä auttamasta myöskin isää."

"Ei tuntee isä, ei rakastaa isä. Kevät rakastaa oma heimo, auttaa
Nuolenpää, mies rakastaa päänahka."

"Mutta sinä itse, Kevät? Minä en voi, en halua uskoa, että tahdot nähdä koko meidän väkemme murhattuna!"

Kevät käänsi tummat silmänsä Mabeliin ja hetkisen hänen katseensa oli terävä, mutta pian se muuttui hellänsurumieliseksi.

"Lilja yenkeesi tyttö?" kysyi hän, niinkuin asia olisi hänelle ollut tärkeä.

"Tietysti, ja yenkeesityttönä minä tahdon pelastaa maanmieheni teurastuksesta."

"Paljo hyvä, jos voi. Kevät ei yenkeesi. Kevät tuskaroora, saanut tuskaroora mies — tuskaroora sydän — tuskaroora tunne — kaikki tuskaroora. Ei tahtooko Lilja sanoo, isä tullut voittamaan ranskalainen?"

"Kuinka minä kehuisin?" vastasi Mabel puristaen melkein epätoivoissaan toisen kättä. "Kuinka minä tällaisessa tilassa kehuisin? Mutta sinä palvelet minua, Kevät, autat minua, olet pelastanut minut. Miksi sinä olet sen tehnyt, jos sinun tunteesi ovat samat kuin muidenkin tuskaroorain?"

"Ei tuntee vain kuin tuskaroora — tuntee kuin tyttö — kuin vaimo.
Rakastaa kaunis Lilja. Lilja hyvä asuu minun rintassa."

Mabel suli kyyneliin ja painoi tätä altista olentoa sydäntänsä vasten. Kului melkein minuutti, ennenkuin hän kykeni edelleen kyselemään, mutta sitten hänen kysymyksensä olivatkin rauhalliset ja johdonmukaisemmat kuin äsken.

"Sano minulle pahinkin, Kevät", hän virkkoi. "Tänään sinun heimolaisesi juovat ja juhlivat; mitä he tekevät huomenna?"

"Ei tietää, pelkää näkee Nuolenpää, pelkää kysyy kysymys; luulee, punanen mies menee piilo, odottaa yenkeesi tulee."

"Eivätkö he aio koettaa saada hirsilinnaa haltuunsa? Sinä näet, mitä he voivat tehdä, jos tahtovat."

"Liian paljo viina. Nuolenpää nukkuu, tai ei uskaltaa; ranskalainen kapteeni mennyt pois, tai ei uskaltaa. Kaikki nukkuu nyt."

"Ja sinä luulet, että minä olen turvassa ainakin tämän yön?"

"Liian paljo viina. Jos Lilja kuin Kevät, tekee nyt paljo apu oma heimo."

"Minä olen sinun kaltaisesi, Kevät, ja toivoessani voida auttaa maanmiehiäni, minä uskallan ryhtyä yhtä rohkeaan tekoon kuin sinäkin."

"Ei, ei, ei!" mutisi Kevät matalalla äänellä, "ei ole sydän, ei Kevät antaa tekee, jos uskaltaa. Kevään äiti kerta vanki ja sotilaat juo paljo viina, minun äiti hakkaa sotakirves kaikki päähän. Niin tekee intiaanivaimo, kun oma heimo uhkaa vaara ja tahtoo ottaa päänahka."

"Sinä puhut totta", virkkoi Mabel väristen ja vaistomaisesti työnsi luotaan Kevään käden. "Minä en voi tehdä sellaista. Minulla ei ole voimaa, ei rohkeutta, eikä halua tahrata käsiäni vereen."

"Minä myös luulee niin. Sinä on siis hirsilinnassa. Hirsilinna hyvä, ei antaa päänahka."

"Sinä luulet siis, että minä olen täällä turvassa ainakin niin kauan kuin isäni tulee?"

"Tietää, että on. Ei uskaltaa koskee hirsilinna huomenna. Kuule! Kaikki hiljaa nyt. Juo viina, kunnes pää putoo näin, sitten makaa kuin hako."

"Eikö minun pitäisi paeta? Eikös saarella ole useita kanotteja? Eikö minun pitäisi ottaa yhtä ja mennä ilmoittamaan isälleni, mitä on tapahtunut?"

"Osaako käyttää airot?" kysyi Kevät luoden salaisen silmäyksen toveriinsa.

"Ehk'ei niin hyvästi kuin sinä, mutta toki niin paljon, että pääsen täältä pois aamuun mennessä."

"Mitä tekee sitten? Ei jaksaa soutaa kuusi — kymmenen — kahdeksan penikulma!"

"Sitä en tiedä. Minä teen kuitenkin mitä tahansa varoittaakseni isääni ja kelpo Haukansilmää ja koko joukkoa uhkaavasta vaarasta."

"Rakastaa Haukansilmä?"

"Jokainen, joka hänet tuntee, rakastaa häntä. Sinäkin pitäisit, ei, rakastaisit häntä, jos tuntisit hänen sydämensä!"

"Ei pitää hänet yhtään — liian hyvä pyssy — liian hyvä silmä — liian paljo ampuu irokeesit ja Kevään heimo. Täytyy ottaa hänen päänahka, jos voi."