"Hän on hyvä lapsi — rakas, hyvä lapsi", mutisi kersantti ja kyynelet täyttivät hänen silmänsä, "ja minun onnettomuuteni on, etten ole tuntenut häntä ennemmin."
"Hän on hyvä tyttö ja tietää paljon enemmän kuin Haukansilmä, joka, vaikka onkin järkevä ja kokenut mies tavallaan, ei kuitenkaan ymmärrä jalompaa elämää paremmin kuin sinä avaruus-geometriaa."
"Ah, veli Cap! Jos Haukansilmä olisi ollut meidän kanssamme veneissä, tämä onnettomuus ei olisi tapahtunut."
"Se on minunkin mielestäni varma, sillä hänen pahinkin vihollisensa myöntää, että mies on erinomainen opas; mutta jos saa sanoa toden, kersantti, sinä suunnittelit tämän retken häilyvälle pohjalle. Sinun olisi pitänyt jäädä odottamaan ja lähettää tiedustelija, kuten jo sanoin. Sitä asiaa kannattaa katua, ja sanon sen sulle, koska tällaisessa tilanteessa aina puhutaan totta."
"Minun erehdykseni ovat kalliisti maksetut, veli, ja minä tunnen, että Mabel-parka joutuu sen vuoksi kärsimään. En kuitenkaan usko, että onnettomuus olisi tapahtunut, ellei olisi ollut pettureita. Minä pelkään, että Jasper Vesikoira on kavaltanut meidät."
"Se on minunkin varma vakaumukseni, sillä tämä suolaton vesi ennemmin tai myöhemmin perinjuurin turmelee purjehtijansa siveellisen tarmon. Ollessamme luutnantti Muirin kanssa kolossamme tällä saarella keskustelimme tästä ja tulimme siihen varmaan vakaumukseen, että ilman Jasperin petollisuutta emme olisi joutuneet tähän onnettomuuteen. Niin, niin, kersantti. On parasta, että rauhoitat mieltäsi ja ajattelet muita asioita, sillä kun laiva on laskemassa outoon satamaan, on viisaampaa miettiä ankkuripaikkaa siellä, kuin muistella seikkailuja, joita on ollut matkan varrella. On olemassa muistikirja, johon kirjoitetaan kaikki, ja loppusummassa näkyy, mikä puhuu meidän puolestamme, mikä meitä vastaan. — Mitä nyt, Haukansilmä? Onko jotakin tekeillä, kun te hyökkäätte portaita alas kuin intiaani, joka luulee saavansa päänahan?"
Opas kohotti sormensa hiljaisuuden merkiksi ja viittasi Capia seuraamaan häntä ensimmäiseen kerrokseen ja Mabelia tulemaan hänen sijaansa sairaan luo.
"Meidän täytyy olla viisaita ja samalla rohkeita", hän kuiskasi. "Villit yrittävät nyt tosissaan sytyttää hirsilinnan tuleen, kun tietävät, ettei enää hyödytä mitään säästää sitä. Minä kuulen heidän äänensä. Nuolenpää on heidän joukossaan ja kiihoittaa heitä toteuttamaan pirullisen suunnitelmansa jo tänä yönä. Meidän täytyy siis, Suolavesi, olla varuillamme ja myöskin tarpeen tullen toimia ripeästi. Onneksi meillä on vettä, sillä se on tarpeen piirityksessä. Elleivät aavistukseni petä, niin varmaankin pian saamme tietoja siltä kelpo pojalta — Käärmeeltä, — joka on vapaudessa."
Cap ei antanut pyytää kahta kertaa, vaan pian hän oli ylemmässä kerroksessa Haukansilmän kanssa, kun taas Mabel istahti hänen paikalleen isänsä vaatimattoman sairasvuoteen viereen. Haukansilmä avasi muutaman aukon, ensin asetettuaan kynttilän syrjään, ettei jäisi jonkun petollisen kuulan maalitauluksi; ja odottaen heidän vaativan antautumaan pysytteli siinä lähellä voidakseen heti vastata. Hiljaisuuden keskeltä kuuluikin vihdoin herra Muirin ääni.
"Herra Haukansilmä", virkkoi skotlantilainen, "ystävä pyytää teitä keskustelemaan kanssaan. Tulkaa vapaasti johonkin ampuma-aukkoon, sillä teidän ei tarvitse pelätä mitään niin kauan kuin olette keskustelussa 55:nnen upseerin kanssa."
"Mitä te tahdotte, majoitusmestari, mitä te tahdotte? Minä tunnen 55:nnen ja uskon, että se on urhoollinen rykmentti, vaikkakin itse oikeastaan kuulun 60:nteen, kuten useimmat ystävistäni delawarelaisista. Mutta mitä te tahdotte, herra Muir? Teidän on täytynyt saada tärkeä tehtävä, kun olette lähtenyt tähän aikaan yöstä ampuma-aukon luo, vaikka tiedätte, että hirvenkaataja on sisäpuolella."
"Oh, te ette tahdo vahingoittaa ystävää, Haukansilmä, siitä olen varma, ja se onkin minun ainoa suojani. Te olette oikeudenmukainen mies ja olette tullut kuuluksi näillä rajaseuduilla rohkeudestanne ja terävästä älystänne. Te sangen hyvin ymmärrätte, hyvä ystäväni, ettei hyödytä mitään itsepäisesti koettaa pitää puoliansa vastoin kaikkia sodan tapoja, kun kerran tilanne on tällaiseksi tullut, vaan kun vihollinen on liian vahva, on silloin viisainta antautua sotavangiksi."
"Kiitän teitä tästä neuvosta, majoitusmestari, ja kai sen joku voisi hyväksyäkin ja ehkä se olisi helpointa. Mutta minun luonteeni mukaista ei ole antautua viholliselle ilman vastarintaa niin kauan kuin minulla on tarpeeksi vettä, ruokavaroja ja ampuma-tarpeita."
"Minä en tahtoisi mitenkään väittää sitä vastaan, jos näkisin pienenkään mahdollisuuden, että voitte puolustaa sitä. Ette taida tietääkään, että herra Cap on kaatunut?"
"Eikä ole, eikä ole!" mörisi merimies muutamasta ampuma-aukosta. "Hitto vie, luutnantti, minä voin vallan mainiosti, enkä aio lähteä näin verrattomasta paikasta semmoisten raakalaisten valtaan, niin kauan kuin voin estää sen. Tänne hirsilinnaan pääsyni on asianhaara, ja minä tahdon käyttää sitä hyväkseni."
"Jos tuo on elävän ihmisen ääni", virkkoi Muir, "niin minä suuresti iloitsen, sillä me kaikki luulimme, että te olitte kaatunut viimeisessä kauheassa ottelussa. Mutta, herra Haukansilmä, vaikka olettekin yhtyneet ystävänne Capin kanssa — joka lienee suuri ilo — minä tiedän kahden päivän kokemuksesta, että piiritettynä on paha olla. Ja nyt tiedämme, ettei kersantti Dunham voi tuoda apua, koska hän on kaatunut komennettuaan viimeistä retkikuntaansa. Se oli Lundien tahto, vaikka tällaisen retkikunnan komento olisi luonnollisesti kuulunut jollekin upseerille. Dunham oli kuitenkin urhoollinen mies, olkoon se sanottu hänen muistoksensa."
"Taaskin erehdytte, majoitusmestari; te erehdytte taas", virkkoi Haukansilmä ääntänsä kohottaen. "Kersantti on myöskin turvassa hirsilinnassa, ja koko perhe on siis koolla."
"Hyvä, minä iloitsen sen kuullessani, sillä me luulimme kersantin kuuluvan kuolleihin. Jos kaunis Mabel on hirsilinnassa, älkää taivaan tähden pidättäkö häntä hetkeäkään siellä, sillä vihollinen aikoo täydellä todella sytyttää hirsilinnan heti tuleen. Te tunnette tulen kauhean voiman ja teette viisaasti, jos luovutatte varustuksen ajoissa, ennenkuin hautaatte itsenne ja toverinne sen raunioihin."
"Minä tunnen hyvin tulen voiman, majoitusmestari, ja tiedän, että sitä voi käyttää muuhunkin kuin päivällisen keittoon, ei teidän näin myöhällä tarvitse tulla sitä sanomaan. Mutta te lienette myöskin kuullut kerrottavan pyssystä, jonka nimi on hirvenkaataja, ja se, joka uskaltaa tulla asettelemaan palavia risukimppuja tämän rakennuksen seinustoille, saa tuntea, mihin tämä pyssy kelpaa. Nuolilla ne eivät koskaan voi sytyttää tätä, sillä katto ei ole tuohista, vaan hirsistä ja paksusta kaarnasta, ja siellä on runsaasti vettä. Se on sitäpaitsi tasainen, joten me hyvin voimme siellä liikkua eikä niin ollen ole mitään vaaraa sieltä päin pelättävissä. Minä olen rauhallinen mies, kun ei kukaan tee minulle pahaa, mutta varjele taivas, jos joku uskaltaa tulla panemaan hirsilinnaa tuleen! Silloin minä sammutan tulen hänen verellään."
"Tuo on turhaa ja järjetöntä puhetta, Haukansilmä, sen myönnätte itsekin, kun tarkemmin ajattelette asiaa. Puolustautuminen olisi nyt hullua uhkarohkeutta, eikä oikea soturi koskaan antaudu sellaiseen."
"Kun nyt molemmat meistä ovat lausuneet ajatuksensa, enempää sanoja ei tarvita. Jos villipedot aikovat todellakin pirullisen suunnitelmansa panna täytäntöön, niin yrittäkööt heti, sittenpähän saamme nähdä, kuinka käypi. He voivat polttaa puuta ja minä poltan ruutia. Jos minä olisin intiaani, voisin paljonkin kerskua, mutta minun tunteeni ovat valkoisen miehen, ja minä mieluummin toimin kuin puhun. Kuninkaan upseeriksi te olette puhunut tässä asiassa ihan kylliksi, eikä meistä kumpikaan sen vuoksi tahdo kantaa kaunaa teille."
"Haukansilmä, ette kai tahtone viedä Mabelia, kaunista Mabelia, kanssanne onnettomuuteen?"
"Mabel Dunham on haavoittuneen isänsä luona ja Jumala on suojeleva rakastavaa lasta. Hiuskarvaakaan ei ole häneltä taittuva, niin kauan kuin minun käteni ja silmäni pysyvät ennallaan. Te voitte luottaa mingoihin, herra Muir, minä en sitä tee. Teillä on seurassanne tuskaroora-lurjus, joka läsnäolollaan turmelee parhaimmankin ihmisen luonteen ja on valmis johtamaan mingotkin turmioon, kun sen pään ottaa. Puhe loppukoon nyt. Kukin käyköön toimeen, niinkuin parhaiten taitaa."
Koko keskustelun ajan Haukansilmä oli pysytellyt syrjässä aukosta, ettei kavalan vainolaisen kuula olisi voinut tehdä hänelle pahaa ja nyt hän kehoitti Capia nousemaan katolle ottamaan vastaan ensimmäistä hyökkäystä. Vaikka merimies totteli viivyttelemättä, hän huomasi kokonaista kymmenen palavaa nuolta katon kaarnassa, ja koko ilma oli täynnä villien huutoa ja kirkunaa. Sitä seurasi hillitön pyssyjen pauke ja kuulat naksahtelivat seiniin osoitukseksi siitä, että valloitusyritys todellakin oli alkanut.
Nämä synnyttivät kuitenkin vaaratonta melua, joka ei peloittanut Capia eikä Haukansilmää, ja Mabelilla oli liian paljon puuhaa haavoittuneen hoitamisessa, että hän olisi joutanut sitä kuuntelemaan. Sitäpaitsi hän oli jo tottunut tällaiseen meluun ja ymmärsi antaa sille vain sen arvon, minkä se ansaitsi. Mutta — isää nämä tutut äänet innostivat ja lapselle tuotti tuskaa, kun hän tällaisena hetkenä näki jo melkein lasimaisen silmän välähtävän ja punan kohoavan harmaankalpeille kasvoille hänen kuunnellessaan taistelun melua. Ensi kertaa Mabel nyt huomasi, että sairas alkaa hourata.
"Eteenpäin, toverit, mars!" mutisi sairas. "Krenatöörit, ampukaa!
Uskaltavatko ne rynnätä meidän linnaamme? Miksi ei tykistö puhu mitään?"
Juuri sillä hetkellä kuului tykin jyrinä, puut ruskivat ja yläkerrasta kuului räjähdys, joka pani koko rakennuksen heilumaan. Haukansilmä pelastui töin tuskin tuholta, ja Mabel parahti kauhusta, sillä hän luuli, että kaikki elävät olennot hänen yläpuolellaan olivat kuoleman omia. Hänen kauhunsa yhä lisääntyi, kun isä huusi: "Ampukaa!"
"Mabel", kuului Haukansilmän ääni ylös johtavasta aukosta — "tämä on oikeata intiaanien touhua — kuta enemmän ääntä, sen parempi. Vintiöt ovat ottaneet sen haupitsin, jonka me valtasimme ranskalaisilta ja nyt ne ovat laukaisseet sen hirsilinnaa kohti, mutta onneksi siinä oli vain tämä yksi panos, niin etteivät ne enää tällä kertaa voi sillä säikytellä meitä. Tosin laukaus on tehnyt vahinkoa, mutta kukaan ei ole haavoittunut. Enonne on vieläkin katolla, ja minä olen ollut liian usein tulessa voidakseni saada surmani mingo-lurjusten ainoasta tykinkuulasta."
Mabel kuiskasi kiitoksensa ja kohdisti nyt kaiken huomionsa isäänsä, jota vain hänen ääretön heikkoutensa esti ryntäämästä ylös. Tytär oli niin kiintynyt sairaan isänsä vaalintaan, että tuskin huomasi villien hirvittävää melua, joka olisi voinut järkyttää vahvempiakin hermoja kuin hänen. Se elämä oli kuitenkin niin kauheaa, ettei hän olisi voinut sitä kestää, elleivät hänen ajatuksensa kokonaan olisi olleet kiintyneenä muuhun.
Cap säilytti ihailtavasti kylmäverisyytensä. Huoneen katolla hän oli aivan kuin laivan kannella ja kun hänen ei tarvinnut pelätä laskevansa harhaan, hän liikkui villien kuulasateesta huolimatta melkein uhkarohkeasti, ja Haukansilmä varmaan olisi varoittanut häntä, jos olisi tullut hänen käytöstänsä tarkanneeksi. Sen sijaan, että olisi koettanut suojata ruumistansa, kuten intiaanisodassa on välttämätöntä, hän liikkui katolla vapaasti joka puolella ja kaateli huolettomasti vettä oikealle ja vasemmalle, missä vain huomasi nuolien kytevän. Hän todellakin näytti haavoittumattomalta, sillä vaikka kuulat lakkaamatta vinkuivat joka puolella ja vaatteet olivat täynnä reikiä, ei hänen nahassaan ollut naarmuakaan. Kun räjähdys alemmassa kerrassa tapahtui, hän heilutti hattuaan ja päästi kolme riemuhuudahdusta. Tämä rohkeuden näyte varmasti pelasti hänen henkensä, sillä intiaanit lakkasivat heti ampumasta katolle, tähdäten nyt palavat nuolensakin hirsilinnan seiniin, sillä heidän mieleensä oli vaistomaisesti hiipinyt kauhea pelko, että Suolavesi on noita, ja kuten aina, he varoivat nostamasta kättänsä sitä vastaan, joka oli liitossa manan henkien kanssa.
Haukansilmän esiintyminen oli vallan toisenlaista. Kaikkia hänen liikkeitään ohjasi pitkäaikaisen kokemuksen opettama järkevä harkinta. Hän pysyi tarkasti syrjässä ampumalinjasta tähystellessään aukoista, ja se paikka, jonka hän otti puolustusasemakseen, oli aivan turvallinen. Tämä kuuluisa opas oli usein joutunut mitä kriitillisimpiin tilanteisiin. Kerran hän oli joutunut intiaanien polttoroviolle ja kärsinyt vapisematta villien julmuutta ja pilkkaa, ja monia tarinoita kerrottiin hänen kylmäverisyydestään ja neuvokkuudestaan vaaran hetkenä. Mutta joku, joka ei olisi häntä tuntenut, olisi pitänyt hänen varovaisuuttaan pelkuruutena. Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan hän ajatteli koko ajan Mabelia ja sitä kohtaloa, johon tyttörukka joutuisi, jos hän menettäisi puolustuskykynsä. Tällainen väärä luulo olisi vain terästänyt hänen valppauttaan ja tehnyt hänen viisaan varovaisuutensa vieläkin suuremmaksi. Hän oli tottunut niin vaaroihin, ettei olisi voinut ymmärtää niitä, jotka hänen käytöstänsä olisivat pelkurimaiseksi arvostelleet.
Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa Haukansilmä ei kohottanut pyssynsä perää lattiasta muuten, kuin siirtyessään toiseen paikkaan, sillä hän tiesi hyvin, ettei summamutikassa kannattaisi ampua. Mutta kun hän kuuli mokkasiinin astuntaa ja lehtien kahinaa, arvasi hän, että nyt ne aikovat sytyttää seinähirret tuleen. Hän käski sen vuoksi Capin astua katolta alas, sillä siellä nyt ei ollut mitään vaaraa ja asettua vesisankoineen ampuma-aukolle, joka oli juuri sytytettävän kohdan yläpuolella.
Joku vähemmän kokenut olisi hätääntynyt tällaisena hetkenä pois suunniltaan, mutta meidän sankarimme ei. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain saada sammutetuksi tuli, jonka tuhoa hän ei kovin suuresti pelännyt, vaan hän tahtoi antaa viholliselle opetuksen, jonka tämä muistaisi lopun ikänsä. Siksi hän päätti kärsivällisesti odottaa, kunnes liekit kasvaisivat niin suuriksi, että hän niiden valossa voi saada intiaanit taas muistamaan, millä kunnioituksella Haukansilmää on lähestyttävä. Niinpä saivat irokeesit häiritsemättä koota kuivia risujansa seinää vasten, sytyttää ne ja palata pensaihinsa. Cap odotti tyynesti vesitynnyreineen aukolla valmiina tarvittaessa kaatamaan sen liekkeihin. Hän ei kuitenkaan saanut määräystä, ennenkuin liekit valaisivat lähimpiä pensaita ja Haukansilmä oli huomannut kolme tai neljä hiipivää villiä ihailemassa työnsä onnistumista läheisessä pensaassa. Silloin virkkoi Haukansilmä:
"Ystäväni Cap, oletteko valmis? Kuumuus alkaa tulla sietämättömäksi, ja vaikka nuo vihreät hirret eivät välitä pahanilkisten villien nuolista, ne kuitenkin voivat suuttua, jos liekit niitä liian kauan härnäävät. Onko teidän vesisankonne valmiina? Katsokaa, että vesi menee oikeaan paikkaan eikä pisaraakaan joudu hukkaan."
"Valmis olen!" vastasi Cap, kuten vain merimies voi vastata tällaiseen kysymykseen.
"Odottakaa sitten määräystäni. Älkää olko liian kärsimätön tärkeällä hetkellä, enempää kuin taistelussakaan hullunrohkea. Odottakaa komennusta."
Antaessaan näitä määräyksiään Haukansilmä teki omia valmistuksiansa, sillä nyt oli tullut aika toimia. Hirvenkaataja tarkastettiin, ojennettiin ja laukaistiin. Tähän kaikkeen oli mennyt puolisen minuuttia, ja nyt oli pyssy maassa ja ampuja tarkasti tulosta.
"On kuitenkin yhtä lurjusta vähemmän", mutisi Haukansilmä itsekseen. "Olen nähnyt tuon villityn ennen ja tiedän, että hän oli oikea paholaisen esikuva. Hyvä, hyvä; mies toimi lahjojensa mukaan ja on saanut lahjojensa mukaisen palkan. Vielä yksi ja me pääsemme niistä täksi yöksi rauhaan. Päivän tullen me voimme saada kuumempaa työtä."
Tällä aikaa Haukansilmä latasi uudestaan hätäilemättä, ja ennenkuin hän oli puheensa lopettanut, kaatui toinen villi. Se riitti karkoittamaan koko joukon pakosalle, sillä yksikään ei enää halunnut jäädä hirvenkaatajan maalitauluksi, vaan kukin etsi mahdollisimman etäisen piilopaikan niin pian kuin suinkin.
"Kaatakaa nyt, herra Cap", sanoi Haukansilmä, "minä olen huomauttanut noille hurjimuksille, mitä heidän rauhaansa sopii, eikä meillä enää tänä yönä ole tulipalon pelkoa."
"Helei!" huudahti Cap kaataen astiansa tyhjäksi niin taitavasti, että liekit heti paikalla tukehtuivat.
Tähän loppui taistelu tällä kertaa ja loppuyö kului rauhallisesti. Haukansilmä ja Cap vartioivat vuoron perään, vaikk'ei voida sanoa, että kumpikaan olisi silmäänsä ummistanut. Eipä näyttänyt uni olevan heille välttämätönkään, sillä he molemmat olivat tottuneet valvomaan ja vartioimaan, ja oli aikoja, jolloin Haukansilmä näytti kokonaan unohtaneen nälän ja janon sekä suurimmatkin vaivat.
Mabel valvoi isänsä vuoteen ääressä ja alkoi ajatella, miten paljon meidän onnemme tässä maailmassa riippuu kuvitelluista seikoista. Tähän asti hän oli elänyt ilman isää, sillä se hänen vanhemmistaan, joka oli vielä elossa, oli ihannekuva eikä todellinen ihminen; mutta nyt, kun hän oli menettävä hänet, hän tunsi, että maailma isän kuoleman jälkeen olisi tyhjä, eikä hän luullut enää elämässään tämän jälkeen yhtään ainoaa ilonpäivää näkevänsä.
XXV LUKU.
"Yön tuuli nurkissa huminoi ja sade virtana juoksi, mut kirkkaana kajasti huomenkoi ja saapuivat ystävät luoksi."
Wordsworth.
Aamun sarastaessa kiipesivät Haukansilmä ja Cap katolle tutkimaan, millaisessa tilassa heidän saarensa nyt olisi. Rakennuksen seinät olivat paljon korkeammalla kuin katto, joten muodostui jonkunlainen suojamuuri, jos pysytteli katon keskikohdalla, sillä tämäkin oli rakennettu puolustusta silmällä pitäen. Ottaen tämän seikan huomioon molemmat katselijat olivat jokseenkin varmassa turvassa lähiseudun luodeilta, mutta heillä oli kuitenkin laaja näköala yli salmien ja saarien.
Kävi navakka etelätuuli ja toisin paikoin vesi näytti vihreältä ja vihaiselta, kun se taas aavemmilla seuduilla iloisesti hypellen kohosi vaahtopäiksi laineiksi. Saari oli melkein soikio ja sen suurin pituus oli lännestä itään. Tällä tuulella olisi sitä ympäröivissä salmissa erinomaisesti saattanut purjehtia ja käyttää kaikkialla tuulta hyväkseen. Sen Cap ensi silmäyksellä huomasi ja selitti toverillensa, sillä molempien pelastuksen toivo oli siinä, että Oswegosta tulisi heille apua. Yhä katsellessaan ja tutkiessaan kaikkia salmia Cap äkkiä huudahti hauskalla, sydämellisellä tavallaan:
"Purje, hei!"
Haukansilmä käänsi heti katseensa samalle suunnalle kuin hänen toverinsakin, ja siellä, toden totta, hän huomasi sen esineen, jonka vanha merimies oli maininnut. Tältä korkealta paikaltansa he näkivät yli läheisten saarien ja purjeet vilkkuivat puiden välitse, jotka suojasivat lounaisrantoja. Laiva laski puolissa purjeissa, kuten Cap selitti, mutta tuuli puhalsi niin voimakkaasti, että siitä huolimatta kiisi kuin ilmojen lintu.
"Tulija ei voi olla Jasper", sanoi Haukansilmä pettyneenä, sillä hän ei voinut tuntea ystävänsä kutteria valkoisesta purjeesta. "Ei, ei, poika on kaukana täältä, ja tuo on joku alus, jonka ranskalaiset ovat lähettäneet ystäviänsä auttamaan."
"Tällä kertaa te ystäväni olette huomannut väärin, jos ette milloinkaan ennen", vastasi Cap, joka ei ollut menettänyt mahtipontisuuttaan tässäkään vaaranalaisessa tilassa. "Olkoonpa vesi suolatonta tai suolaista, tuo on kuitenkin Lokin pääpurje, sillä se on suipompi kuin tavallisesti, ja huomaattehan, että siinä on uusi, siisti haarapurje ja masto on nuoralla sidottu."
"Sitä minä en huomaa Lokin erikoiseksi tuntomerkiksi, sen tunnustan", vastasi Haukansilmä, jolle kaikki purjeet olivat samanlaisia haarapurjeita.
"Ettekö! Se hämmästyttää minua, sillä minä olen luullut, että teidän silmänne voivat tunkeutua kaiken läpi! Minä puolestani näen tarkasti mainitsemani tuntomerkit. Minun täytyy sanoa, arvoisa ystäväni, että teidän sijassanne olisin sangen huolissani silmistäni, sillä niiden näkö alkaa arveluttavasti himmentyä."
"Jos se nyt todellakin on Jasper, silloin minä en pelkää mitään. Silloin me voimme Lokista ja hirsilinnasta pitää puoliamme kokonaista mingo-heimoa vastaan. Jumala suokoon, ettei poika vain varomattomasti laskisi maihin ja joutuisi niiden väijytyksen uhriksi, kuten kersantille kävi!"
"Niin, siinäpä se vaara juuri onkin! Olisi pitänyt jo ennemmin laittaa ankkurointipaikka vähän ulomma, sairashuone ja paljon muita varustuksia, jos noille minkko-lurjuksille olisi antanut samanlaista arvoa kuin oikeille vastustajille. Jos poika laskee maihin mihin paikkaan tahansa tällä saarella, niin saamme varmasti pitää kutteria menetettynä. Ja eikö meidän pitäisi kohdella Jasperia suorastaan ranskalaisten sanansaattajana mieluummin kuin ystävänä? Minä tiedän, että kersantti näkee asiat siinä valossa ja minusta näyttää, että koko tässä jutussa on petos näytellyt suurta osaa."
"Saamme pian nähdä, saamme pian nähdä, herra Cap, sillä tuolla tulee kutteri esille saarten välistä ja muutamassa minuutissa saamme varmuuden. Välttämätöntä olisi voida varoittaa häntä jotenkin. Ei olisi oikein, että hän joutuisi väijytyksen uhriksi ilman edelläkäypää varoitusta."
Huoli ja epäilys estivät kuitenkin kumpaakin antamasta mitään varoitusta. Ei ollut helppoa keksiä, miten se olisi ollut tehtävä, sillä Lokki kulki tuulen yläpuolella sellaisella vauhdilla, ettei heille jäänyt aikaa merkkien näyttämiseen. Sen kannella ei sitäpaitsi näkynyt ainoatakaan elävää sielua, yksinpä sen ruorikin näytti olevan tyhjä, vaikka sen liikkeet olivatkin yhtä varmat kuin joutuisatkin.
Cap seisoi ääneti ihaillen tätä harvinaista näytelmää. Mutta kun Lokki tuli lähemmä hän huomasi, että peräsintä johdettiin ruoriköydellä, vaikkakin peränpitäjä oli piilossa. Kutterin kantta ympäröivät melkoisen korkeat reunat ja pian huomattiin, että miehistö oli piilottunut sen taa suojaan vihollisen kuulilta. Tästä saattoi päättää, että miehistö oli sangen harvalukuinen ja Cap kuuli tämän toverinsa selityksen pudistaen pahaaennustavasti päätänsä.
"Se todistaa, että Suuri Käärme ei ole päässytkään Oswegoon eikä meillä siis ole odotettavissa mitään apua linnasta", virkkoi Haukansilmä. "Toivon, ettei Lundien olisi pälkähtänyt päähän pidättää Jasperia toimestaan, sillä tällaisessa tehtävässä poika on kerrassaan verraton. Me kolme muodostamme melkoisen sotajoukon — te merimiehenä ymmärrätte kutterin liikkeitä ja välitätte tietoja linnan ja laivaston välillä, Jasper kykenee suorittamaan kaiken, mikä vesillä on mahdollista, ja minä, jonka lahjat nyt tällaisessa tapauksessa ovat ainakin yhtä hyvät kuin jonkun parhaimmankin mingon, voin myöskin jotakin tehdä. Minä sanon, että meidän tulee miehekkäästi taistella Mabelin puolesta."
"Niin tulee ja niin me tahdomme", vastasi Cap sydämellisesti, sillä hän alkoi tuntea, että hänen päänahkansa oli lujemmassa nyt, kun aurinko nousi. "Minä pidän Lokin saapumista erikoisena asianhaarana ja alan todellakin toivoa, että tuo Jasper Vesikoira sittenkin olisi yhtä rehellinen kuin muutkin. Tämä Jasper on viisas nuorukainen, kuten te väitätte, ja varmaankin olette oikeassa, sillä hän menettelee sangen taitavasti tutkiessaan saaren joka puolelta, ennenkuin laskee maihin."
"Johan minä sanoin! Sanoinhan sen!" huudahti Haukansilmä ihastuksissaan. "Tuolla on Käärmeen kanotti kutterin kannella. Päällikkö on päässyt laivaan ja antanut oikeita tietoja asemastamme, sillä aivan toisin kuin mingo, delawarelainen kertoo asiat oikein tai pitää suunsa kiinni."
"Eiköhän tuo liene kutterin kanotti", virkkoi aina epäuskoinen merimies.
"Vesikoiralla on aina kanotti mukanansa."
"On kyllä, Cap ystäväni, mutta jos te tunnette laivanne haarapurjeista ja käärityistä mastoista, minäkin tunnen kanottini ja urani rajaseutulaisen vainulla. Jos te voitte nähdä uuden kankaan purjeessa, minä voin nähdä uuden kaarnan kanotissa. Tuo on Käärmeen kanotti. Se kelpo poika on lähtenyt linnalle heti, kun on huomannut hirsilinnan olevan piirityksessä, on tavannut Lokin ja tuonut sen tänne nähdäkseen, eikö voisi jotakin tehdä. Luoja suokoon, että Jasper Western olisi laivassa mukana!"
"Niin, niin; se saattaisi olla hyvä, sillä, olkoon petollinen tai luotettava, poika osaa mainiosti kuljettaa alustansa myrskyssä, se täytyy tunnustaa."
"Ja osaa myöskin koskia laskea!" sanoi Haukansilmä nykien kyynärpäällänsä toverinsa kylkeä ja nauraen hiljaisella, sydämellisellä tavallansa. "Meidän täytyy tehdä oikeutta pojalle, vaikka hän omin käsin riistäisi meiltä päänahkamme."
Lokki oli päässyt niin lähelle, ettei Cap ehtinyt vastata. Näytelmä oli nyt niin omituinen, että se ansaitsee oman kuvauksensa ja ehkä se voi auttaa lukijaa saamaan selvemmän käsityksen siitä, mitä tahdomme esittää.
Yhä kävi rivakka tuuli, joka oli kehittynyt melkein myrskyksi. Monet hoikimmat puut taivuttivat latvansa melkein maahan tai hyökkäsi tuuli niihin pyörittäen latvoja sellaisella voimalla kuin olisi tahtonut vääntää ne solmulle.
Ilma oli täynnä lehtiä, sillä tänä myöhäisenä vuodenaikana niiden kannat pääsivät helposti irti ja ne lensivät saarelta saarelle kuin lukemattomat lintuparvet. Paitsi tätä elämää ympäristö lepäsi hiljaa kuin hauta. Että villit vieläkin oleskelivat saarella, näki heidän kanoteistaan, jotka 55:nnen veneitten vieressä olivat muutamassa satamana käytetyn lahden poukamassa. Muuten ei heistä merkkiäkään näkynyt. Lokin tulo oli niitä kauheasti hämmästyttänyt, mutta niin täydellisesti he seurasivat tässäkin tilaisuudessa tapojansa, että silmänräpäyksessä katosivat koloihinsa, joita saarella oli ylen runsaasti, aivan kuin kettu luolaansa. Sama hiljaisuus vallitsi hirsilinnassakin, sillä vaikka Haukansilmä ja Cap pitivät salmia silmällä, he kuitenkin varovaisuuden vuoksi pysyttelivät muille näkymättömissä. Ihmeellistä oli intiaaneista, ettei tuossa laivassa ollut ainoatakaan elävää olentoa. Kuinka kummassa se saattoi liikkua noin täsmällisesti? Vaistomaisesti he alkoivat pelätä, että jollakin noitakonstilla oli tuo laiva hankittu tuhoamaan heitä ja tekemään heidän yrityksensä turhaksi. Yksinpä Nuolenpääkin, vaikka olikin tottunut valkoisten vehkeisiin järven tällä ja tuolla puolen, kuvitteli, että tässä piili jotakin kauheaa ja kaikista mieluimmin hän nyt olisi tahtonut olla mantereella.
Sill'aikaa risteili kutteri edestakaisin kevyesti kuin liitävä lokki. Milloin se oli keskellä salmea, milloin taas melkein hipaisi rantaa keinuen aallokossa ja kiitäen niin, että vaahto kokasta loitolle pärskyi. Vaikka purjeet oli kääritty puoliksi kokoon, oli sen vauhti kuitenkin ihan tavaton ja pian se laski myöskin salmesta hirsilinnan ohi. Cap ja Haukansilmä astuivat Lokin lähetessä esille selvemmin nähdäkseen, mikä oikein oli tarkoitus, kun molempien suureksi iloksi Jasper hypähti pystyyn ja hurrasi iloisesti kolmesti tervehdykseksi. Huolimatta vaanivasta vaarasta Cap nousi reunahirsille vastaten tervehdykseen samalla tavalla. Onneksi vihollisen huomio oli kiintynyt muuhun ja siksi kaikki oli hiljaa, eikä ainoakaan pyssy lauennut.
Haukansilmä muisti kuitenkin samalla, mikä tehtävä heillä oli ja huomattuaan ystävänsä huusi hänelle niin paljon kuin jaksoi:
"Auta meitä, poikaseni ja voitto on meidän! Tervehdipä niitä tuonne niemen pensaikkoon ja ne lentävät parkuen toiseen piiloon kuin kaakottavat kanat."
Osan siitä Jasper kuuli, mutta toisen puolen vei tuuli ihan päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus. Pian kiisi kutteri ohi ja katosi hirsilinnaa suojaavien tuuheitten puitten taa.
Kului pari minuuttia levottomassa odotuksessa, kun purjeet taas ilmestyivät näkyviin tällä kertaa tuulen alapuolella. Sielläkin vihuri kuitenkin oli kyllin luja tukemaan sen liikkeitä ja niin kutteri näytti vaivatta puikkivan vastatuuleenkin ja ehkäpä aikovan kiertää taas tuulen päälle. Kaikki tämä tapahtui kuin itsestään, purjeita ei liikuteltu ja peräsintäkin näytti hoitavan salaperäinen, itsenäinen kone. Tarkoitus lienee ollut tutkia seutua. Kun alus joutui samaan salmeen, josta se oli tullut, käännettiin peräsintä äkkiä, niin että purjeet löyhinä lepattivat ja alus pysähtyi. Kuullessaan kankaan vihurin kiskoessa paukkuvan Cap ihastuksesta väristen virkkoi:
"Hänen majesteettinsa purjeet ovat erinomaiset, se täytyy tunnustaa; samalla olkoon sanottu sekin, että poika hoitaa alusta aivan kuin hän olisi saanut täydellisen merimieskasvatuksen. Hitto minut vieköön, herra Haukansilmä, jos ollenkaan uskon, että tuo herra Vesikoira on kaiken tuon oppinut näillä suolattomilla vesillä."
"Onpa niinkin, siinä ei epäilemistä. Hän ei ole koskaan nähnyt valtamerta, vaan on valmistunut kutsumukseensa yksistään Ontariolla. Minä olen aina uskonut, että hänellä on ihan synnynnäiset taipumukset hoidella aluksia ja purjeveneitä ja suuresti olen häntä sen vuoksi kunnioittanut. Petoksesta, vääryydestä ja kaksimielisyydestä, ystävä Cap, Jasper Western on yhtä vapaa kuin mikä delawarelainen soturi tahansa. Muuten jos tahdotte oppia tuntemaan oikein todella rehellisiä ihmisiä, niin menkää asumaan delawarelaisten luo."
"Tuolta se nyt tulee niemen ympäri!" huudahti ihastunut Cap, kun Lokki taas kiisi entistä vauhtiansa, "ja nyt me saamme nähdä, mitä se poika oikein tahtoo. Hän ei suinkaan aikone koko ikäänsä kierrellä noissa salmissa kuin ilakoiva tyttö joissakin tanssiaisissa."
Lokki laski nyt suoraan satamaa kohden ihan kuin ankkuroidakseen, kuten katselijat hirsilinnan katolla luulivat. Villit taas tähystelivät sen liikkeitä, niinkuin nälkäinen tiikeri, joka näkee pahaa-aavistamattoman uhrinsa lähestyvän sen lymypaikkaa. Mutta Jasperin tarkoitus ei suinkaan ollut laskea maihin: tuntien veden syvyyden ja rannan joka paikasta hän saattoi laskea ihan rantaan kiinni ja päästä taas vapaasti väljille vesille. Hän laski siis pienen valkamalahden pohjaan ja tarttuen köysiin, joilla soturien veneet oli kiinnitetty, hän veti ne mukanaan salmeen ja sitoi kutterin jälkeen. Kun intiaanit olivat sitoneet kaikki kanottinsa Dunhamin veneisiin, ei heillä ollut nyt enää muuta keinoa kuin uiminen päästäkseen saarelta ja he näyttivätkin silmänräpäyksessä oivaltavan tämän tosiasian. Hyökäten koloistansa esille he täyttivät ilman toivottomalla kirkunallaan ja paukuttivat turhaan pyssynsä tyhjiksi. Kun he näin päättöminä peuhasivat, pamahti kaksi pyssyä melkein yht'aikaa. Toinen kuului hirsilinnalta päin ja yksi irokeesi tuiskahti aivot lävistettyinä maahan. Toinen luoti tuli Lokista. Se lähti delawarelaisen pyssystä, mutta kun se ei ollut ihan yhtä varma, kuin hänen ystävänsä hirvenkaataja, se ei surmannut, vaan teki maalin sotatielle kelvottomaksi koko eliniäksi. Lokin väki hurrasi, ja villit pakenivat taas koloihinsa.
"Tuo oli Käärmeen ääni", virkkoi Haukansilmä niin pian kuin toinen pyssy laukesi, "minä tunnen hänen pyssynsä pamahduksen yhtä hyvin kuin oman hirvenkaatajani. Se oli hyvä yritys, vaikk'ei se varmasti tappanut. Niin, niin; Jasper ja Käärme vesillä ja te ja minä linnoituksessa, onpa ihme, ellemme opeta noille mingo-riiviöille oikeata taistelutaitoa."
Koko ajan Lokki kuitenkin liikkui. Jasper vei saaliinsa laajimpaan salmeen, jossa hän päästi ne mennä lekottelemaan myötävirtaan, ja kun tuuli niitä auttoi, niin ne ajautuivat maalle vasta puolisen penikulman päässä. Sieltä Lokki kääntyi ja ilmestyi taas toiseen salmeen. Hirsilinnan varusväki huomasi nyt, että jotain erikoista oli tekeillä Lokin kannella, ja juuri kun kutteri pääsi lähelle sitä paikkaa, johon suurin osa vihollisista oli piiloutunut, lähetti Lokin ainoa haupitsi oikean kuulasateen pensaikkoon. Viiriäisparvi ei olisi lähtenyt sukkelammin lentoon kuin irokeesit, kun he odottamatta saivat tällaisen rautaraesateen niskaansa; samalla kaatui taas yksi villi hirvenkaatajan luodista ja toinen linkutti pakoon Chingackgookin pyssyn tervehtimällä. Uudet piilot löytyivät kuitenkin pian ja kumpikin puoli näytti valmistautuvan uuteen koetukseen. Mutta nytpä ilmestyi Kevät kantaen kädessään valkoista lippua ranskalaisen upseerin ja Muirin seurassa ja silloin aseet laskeutuivat itsestään, ja rauhanneuvottelut alkoivat.
Keskustelut alkoivat aivan hirsilinnan lähellä, niin että Haukansilmä saattoi pitää silmällä, ettei vilppiä vihollisten puolelta harjoitettu. Jasper myöskin ankkuroi aluksensa, mutta piti kuitenkin haupitsin valmiina vihollisryhmää kohti kaiken varalta, niin että omat ja viholliset tunsivat olevansa vartioituina. Chingackgook puolestaan pysyi yhä piilossa enemmänkin intiaanitottumuksesta kuin epäluulosta.
"Te olette voittanut, Haukansilmä", huudahti majoitusmestari, "ja kapteeni Sanglier on itse tullut keskustelemaan ehdoista. Te ette suinkaan tahtone kieltää urhoolliselta viholliseltanne kunniallista peräytymistä, sillä hän on taistellut vain kuninkaansa ja maansa puolesta. Te olette itse liian uskollinen alamainen voidaksenne pitää toisen maan alamaisen uskollisuutta vikana. Vihollinen on valtuuttanut minut sopimaan, että se jättää saaren rauhaan, vangit vaihdetaan ja se antaa pois ryöstämänsä päänahat."
Välimatkan vuoksi keskustelut piti suorittaa melkein huutamalla, joten kaikki, mitä sanottiin, kuului sekä hirsilinnaan että kutterille.
"Mitä sinä sanot, Jasper?" huudahti Haukansilmä. "Sinä kuulet ehdotuksen. Annammeko vintiöitten mennä ilman muuta, vai merkitsemmekö heidät, kuten kylissä merkitään lampaat, että tunnemme heidät toisella kertaa?"
"Mitä on tapahtunut Mabel Dunhamille?" kysyi nuorukainen vetäen otsansa kurttuun, että sen saattoi huomata aina hirsilinnalle asti. "Jos he ovat taittaneet hiuskarvankaan hänen päästään, niin koko intiaaniheimo saa tuntea, mitä se merkitsee."
"Ei, ei; hän on turvassa alakerrassa ja hoitelee kuolevaa isäänsä, kuten hänen sukupuolelleen soveltuu. Kersantin kuolemasta emme voi vaatia heitä tilille, sillä sellaista aina sattuu sodassa; mitä taas Mabeliin —"
"Hän on täällä", huudahti tyttö, joka oli kiivennyt katolle heti, kun huomasi minkä suunnan asiat olivat saaneet. "Hän on täällä, ja pyhän uskontomme ja Jumalan nimessä, jota voitostamme saamme kiittää, älköön enää lisää verta vuodatettako! Sitä on jo tapahtunut ihan kylliksi. Jos nuo miehet tahtovat mennä, Haukansilmä, jos he tahtovat rauhassa poistua, Jasper — älkää pidättäkö yhtään heistä. Minun isäni vetää pian viimeisen henkäyksensä, ja parempi olisi, jos hän saisi sen tehdä rauhassa koko maailman kanssa. — Menkää, menkää ranskalaiset ja intiaanit! Me emme enää ole teidän vihollisianne emmekä tahdo teille mitään pahaa."
"Lörpötystä, lörpötystä, Magneetti!" pisti Cap. "Tuo kuulostaa uskonnolliselta ja ehkäpä runolliseltakin, mutta se ei sovi yhteen todellisuuden kanssa. Vihollinen on kyllä vieläkin valmis iskemään, mutta Jasper ja Haukansilmä pitävät kyllä heitä aisoissa. Me voimme saada henkirahat, päärahat ja kunniaa päälle päätteeksi, jos sinä nyt puolisen tuntia pysyt vaiti etkä pyri välittämään."
"Hyvä", sanoi Haukansilmä. "Minä olen taipuvainen ajattelemaan Mabelin tavalla. Tässä on liiaksikin vuodatettu verta, kun on täytynyt suojata henkeänsä ja kuninkaan oikeuksia, ja kunnian vuoksi sellaista saattaisivat tehdä rekryytit ja nuoret luutnantit, mutta eivät kokeneet kristityt miehet. Oikeudenmukainen toiminta tuottaa miehelle aina kunniaa ja vääryys halventaa häntä. Minusta on väärin tuhota edes mingon elämä ilman pakottavaa syytä ja oikein kuunnella joka hetki järjen ääntä. Niin, luutnantti Muir, antakaapa nyt kuulua, mitä teidän ystävillänne ranskalaisilla ja intiaaneilla on puolestaan sanottavaa."
"Minun ystävilläni!" huudahti Muir hätkähtäen. "Ette suinkaan kutsune kuninkaan vihollisia minun ystävikseni, Haukansilmä, sen vuoksi, että onneton kohtalo on heittänyt minut heidän käsiinsä? Muutamat suurimmista sotureista sekä vanhalla että uudella ajalla ovat olleet sotavankeina. Samoin on ollut myöskin herra Cap, joka voi todistaa, emmekö tehneet kaikkea voitavaamme päästäksemme pakoon onnettomuutta."
"Niin, niin", vastasi Cap kuivasti, "pako on oikea nimitys. Me juoksimme koloomme ja piilouduimme niin täydellisesti, että olisimme voineet jäädä sinne tähän hetkeen asti, ellei ponnisteleva vihollinen vatsassamme olisi ajanut meitä leivän hakuun. Te hautauduitte niin sukkelaan kuin kettu, ja mistä hitosta te sen kolon keksittekään niin äkkiä, sitä minä suuresti ihmettelen. Oikea laiskajaakko ei mene laivalla piiloon pikemmin, kun purjenuora on korjattava, kuin te kipasitte koloonne."
"Ja ettekö te seurannut mukana? On tilanteita ihmiselämässä, jolloin vaisto toimii terävämmin kuin järki —"
"Ja ihmiset sukeltavat maakoloihin", keskeytti Cap nauraen äänekkäällä tavallansa ja hänen iloisuutensa tarttui Haukansilmäänkin. Yksinpä Jasperkin, vaikka vieläkin huolissaan Mabelin tähden, hymyili. "Sanotaan, ettei paholainen ota merimiestä, joka pyrkii ylös ja sama taitaa koskea soturia sillä ehdolla vain, että hän pyrkii alas!"
Tämä hyväntuulen puuska, vaikkakin se oli Muirista kaikkea muuta kuin miellyttävä, vei aika askelen rauhaa kohti. Cap kuvitteli sanoneensa asian tavallista paremmin ja se sai hänet myöntymään muiden tahtoon pääkohdissa. Lyhyen keskustelun jälkeen kaikki saarella olevat villit kokoontuivat ilman asetta noin sadan kyynärän päähän hirsilinnasta, ja kun Lokin tykki piti niitä varalta, Haukansilmä astui ovelle ja määräsi ehdot, joita vihollisen saaren takaisin luovuttamisessa oli noudatettava. Asianhaaroihin katsoen ne eivät olleet kummallekaan riitapuolelle vaikeat hyväksyä. Intiaanien tuli antaa kaikki aseensa, vieläpä varovaisuuden vuoksi veitsensä ja sotakirveensäkin, sillä luvultaan heitä vieläkin oli paljon enemmän kuin heidän vihollisiansa. Ranskalainen upseeri monsieur Sanglier, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin ja hän itse halusi itseänsä nimitettävän, vastusti kaikin voimin tätä pykälää, se kun halvensi hänen päällikkökunniaansa enemmän kuin mikään muu, mutta Haukansilmä tiesi, ettei asestettuun intiaaniin ollut luottamista ja sai tahtonsa kuuluville. Toinen pykälä määräsi, että kapteeni Sanglierin täytyi vapauttaa kaikki vangit, joita he olivat tarkasti vartioineet juuri Muirin ja Capin piilopaikassa. Kun nämä miehet ilmestyivät esille, huomattiin, että neljä ei ollut ollenkaan loukkaantunut: he olivat kaatuneet vain varovaisuudesta, kuten tällaisessa sodassa usein tehtiin, ja kaksi vain oli saanut lieviä haavoja, mutta eivät hekään olleet joutuneet palvelukseen kelvottomiksi. Kun he toivat muskettinsa mukanaan, heidän tulonsa antoi Haukansilmälle ylivoiman, sillä otettuaan kaikki vihollisen aseet hirsilinnaan, hän miehitti sen nyt ja pani vahdin ovelle. Muut soturit olivat kuolleet, sillä vaikeammin haavoittuneet oli heti tapettu, että saataisiin ryöstetyksi himoittu päänahka.
Heti kun Jasperille oli ilmoitettu ehdot ja hän katsoi ne voivansa hyväksyä ja huomattuaan aseman turvalliseksi, hän irroitti Lokin ja laski sinne, mihin veneet olivat pysähtyneet ja tehden muutamia risteilypolvia, toi ne tuulen suojassa olevalle rannalle. Siellä villit astuivat heti niihin ja Jasper tarttui köyteen kolmannen kerran ja laskien myötätuuleen vei niitä noin penikulman päähän saaresta. Intiaaneilla oli vain yksi ainoa airo kussakin veneessä ja pitäen sillä perää he saattoivat tuulen kuljettamina joutua Canadaan aikaisintaan seuraavana aamuna.
Kapteeni Sanglier, Nuolenpää ja Kevät yksin jäivät saarelle, kun toiset lähtivät. Ensinmainittu sanoi laativansa luutnantti Muirin kanssa kirjallisen sopimuksen, koska herra Muir hänen mielestään nyt oli retkikunnan laillinen johtaja. Nuolenpää vaimoineen — kaikille muille tuntemattomasta syystä — ei tahtonut lähteä ystäviensä irokeesien mukaan. Näille kolmelle jätettiin kanotteja paluumatkaa varten, kun he katsoisivat sopivaksi lähteä.
Sill'aikaa, kun Lokki vei veneitä, Cap ja Haukansilmä valmistivat aamiaista, sillä melkein koko joukko oli saanut olla ilman ruokaa kaksikymmentäneljä tuntia. Sinä lyhyenä aikana, jonka Lokki viipyi matkallansa, Haukansilmä pistäytyi myöskin kersantin luona lausumassa Mabelille muutaman ystävällisen sanan ja antamassa ohjeita, joiden hän luuli helpottavan kuolevan viimeisiä hetkiä. Mabelia itseänsä hän koetti saada nauttimaan joitakin virvokkeita ja kun nyt ei enää ollut mitään syytä turvautua hirsilinnaan, hän antoi kantaa sairaan tämän omaan asuntoon, jossa tyttärellä oli mukavampi hoidellessaan isäänsä. Kun nämä järjestelyt oli suoritettu, palasi Haukansilmä tulen ääreen, johon jo koko seura, Jasper mukaan luettuna, oli kokoontunut.
XXVI LUKU.
"Sen kuohuissa vain suru sua vartoo ja aaltoin loiske myrskyistä näin kertoo. Pian tyyntyy meri, laine lepoon käy eik' enää vaahtojuovat pinnallansa näy."
Dryder.
Miehet, jotka ovat tottuneet tällaisiin taisteluihin, eivät kentällä ollessaan salli hellempien tunteitten suurestikaan tekoihinsa vaikuttaa. Siitä huolimatta jokaisen sydän oli Mabelin luona, eikä karkeinkaan soturi syönyt tätä riemun ja rauhan ateriaa nauraen ja leikkiä laskien, kuten olisi ollut asian laita, ellei kersantti olisi ollut niin huonossa tilassa.
Saapuessaan toisten luo Haukansilmä tapasi Muirin, joka vei hänet sivulle keskustellakseen kahdenkesken hänen kanssaan. Majoitusmestarin koko olennossa esiintyi niin ylenmääräinen kohteliaisuus, että siinä melkein saattoi huomata piilevän jonkun sotajuonen, sillä vaikkakaan tiede ei voi tarkalleen päättää pään muodosta ja ruumiin rakenteesta, millainen ihminen luonteeltaan oikein on, sattuu kuitenkin tilaisuuksia, jolloin kasvot ilmaisevat luonteen selvemmin kuin mikään muu. Sen huomaa erittäinkin silloin, kun niillä leikkii mairitteleva hymy, vaikk'ei ole mitään hymyn syytä ja kieleltä vuotaa tarkoituksettomien sanojen tulva. Sellainen oli tavallisesti Muirin esiintyminen ja siihen liittyi skotlantilainen kohteliaisuus ja skotlantilainen äänenpaino, joka saattoi aluksi suuresti miellyttää. Hänen menestyksensä riippui kuitenkin siitä, että hän oli tuttu Lundien perheessä. Sen lisäksi majuri — kuten niin monet ihmiset — huolimatta omasta etevämmyydestään, täsmällisyydestään ja rehellisyydestään, oli taipuvainen silloin tällöin kuuntelemaan tällaisen ihmisen laverruksia, vaikkakin epäili niiden todellisuutta ja motiiveja. Tässä tapauksessa neuvottelijat olivat niin erilaiset kuin kaksi ihmistä ikinä voi olla. Haukansilmä oli yhtä vaatimaton kuin majoitusmestari oli konstikas, yhtä rehellinen kuin toinen väärä ja yhtä suora kuin toinen kiero. Molemmat harkitsivat asioita kylmästi ollen kumpikin urhoollisen rohkeita, vaikka eri tavalla ja eri määrässä. — Muir ei koskaan yrittänytkään olla rohkea muuten kuin huomiota herättääkseen puhumattakaan siitä, että hän olisi uskaltanut antautua johonkin vaaraan, kun opas taas käsitti pelkoa jonakin aivan järjettömänä, joka ei kuulunut hänen luonteeseensa eikä siitä hänen luulonsa mukaan voinut mitään hyvää seurata.
"Rakkahin ystäväni", alkoi Muir, "nyt näiden päivien esiintymisenne vuoksi te olette seitsemänkymmentäseitsemän kertaa rakkaampi meille kuin ennen — sillä teidän ansionne on, että asiamme nyt ovat tällä kannalla. On totta, ettei aiota teistä tehdä upseeria, sillä se kai ei olisi teidän lahjojenne eikä toiveittenne mukaista, luulisin, mutta oppaana, neuvonantajana, uskollisena alamaisena ja pyssymiehenä te olette näyttänyt olevanne täydellinen. Epäilen, voiko Amerikan joukkojen ylipäällikkö niittää niin suurta kunniaa, kuin te olette tällä retkellä niittänyt, ja te voisitte nyt jo jäädä lepäämään laakereillanne ja iloita saavutuksistanne lopun ikänne. Menkää naimisiin, mies, viivyttelemättä ja nauttikaa ihanasta onnestanne, sillä teidän ei enää tarvitse pyrkiä saavuttaaksenne suurempaa kunniaa kuin teillä jo on. Ottakaa taivaan tähden Mabel Dunham omaksenne ja silloin teillä on kotoista onnea ja kuuluisuutta."
"Kuinka, majoitusmestari, tämä neuvo tuntuu minusta uudelta kuulla teidän suustanne. Minulle on sanottu, että te olisitte minun kilpakosijani."
"Niin onkin, mies, niin onkin ja lisäksi vielä huomattava kilpakosija, voin sanoa teille — mies, joka ei ole koskaan turhaan kosinut, vaikka onkin kosinut jo viisi kertaa. Lundie syyttää minua neljästä, mutta minä kiellän sen luvun, sillä hänenkin laskutaitonsa saattaa joskus pettää. Niin, niin, teillä on kilpakosijoita, mutta minua teidän ei enää tarvitse sellaisena ajatella. Sydämestäni toivon, että onnistutte aikomuksessanne Mabelin suhteen, ja jos meidän rehellinen kersanttimme paranisi, puhuisin hänelle muutaman sanan puolestanne ja uskonpa, että se auttaisi."
"Tunnen ystävyytenne, majoitusmestari, tunnen ystävyytenne, vaikka minä en suuresti tarvitse kenenkään suosituksia, sillä me olemme kersantin kanssa olleet kauan ystäviä. Te saatte pitää asiaa yhtä varmana kuin mitä muuta tahansa näin sota-aikana, sillä Mabel ja hänen isänsä ovat täydelleen määränneet kantansa tässä asiassa. Surullista on kuitenkin, ettei kersanttiparka voi saada nähdä niin kauan toivomansa asian toteutuvan."
"Mutta kuollessaan häntä voi lohduttaa tieto, että se kerran tapahtuu. Jaa, jaa, Haukansilmä, eronhetkeä helpottaa suuresti tietoisuus, että rakastetut jälkeläiset löytävät lohtua suruunsa. Kaikki rouva Muirit ovat sitä vakuuttaneet kuolinvuoteellansa."
"Teidän vaimonne, majoitusmestari, ovat saaneet tuntea sen lohdutuksen."
"Osh, Haukansilmä! En olisi luullut, että te olette sellainen koiranleuka! Niin, niin; suloiset sanat eivät pahenna ystävysten välejä. Jos minä en voi kihlata itselleni Mabelia, te ette kuitenkaan voi saada minua puhumaan muuta kuin hyvää hänestä — samoin kuin teistäkin — missä tilaisuudessa ja seurassa tahansa. Mutta voitte kai, Haukansilmä, helposti ymmärtää, että kurja raukka, joka menettää niin ihanan morsiamen, toivoo saavansa jostakin lohtua?"
"Luonnollisesti, se ei ole vaikeata, majoitusmestari", vastasi yksinkertainen opas. "Minä tiedän, että Mabelin menettäminen saattaisi olla minusta itsestäni äärettömän raskasta kantaa. Teidän on varmaan hirveän vaikeata nähdä meidät naimisissa, mutta kersantin kuolema johtaa ajatuksenne muuhun ja te saatte aikaa miehekkäästi vapautua koko asiasta."
"Minä koetan, minä koetan kestää sen, vaikka kirveleekin sydäntäni, ja te voitte auttaa minua, mies, antamalla minulle jotakin tehtävää. Te ymmärrätte, että tämä retki on ollut sangen omituinen, sillä tässä minä nyt olen vapaaehtoisena, minä, jolla on kuninkaan määräys, kun taas joku minua paljon alempi komentaa retkikuntaa. Minua on pidetty toimettomana, vaikka vereni kiehui, kun te taistelitte maanne kunnian ja kuninkaanne oikeuksien —"
"Majoitusmestari", keskeytti opas, "te jouduitte niin pian vihollisen käsiin, ettei teille sen paremmin voinut tehtäviä järjestää; seuratkaa siis neuvoani ja puhukaa siitä niin vähän kuin suinkin."
"Se juuri on minunkin ajatukseni, Haukansilmä, emme puhu mitään siitä.
Kersantti Dunham, minun edeltäjäni —"
"Mikä?" kysyi opas.
"Niin, kersantti ei voi hoitaa päällikkyyttä enää ja tuskinpa voidaan näin tärkeän retken johtoa jättää jollekin korpraalille, ja minä olen sen vuoksi ajatellut, että päällikkyys luonnollisesti kuuluu nyt minulle, jolla on luutnantin valtakirja. Yksikään miehistä ei uskalla sanoa sanaakaan vastaan ja mitä taas teihin tulee, teillä on nyt paljon kunniaa, Mabel ja hyvä omatunto, että olette hyvin täyttänyt velvollisuutenne. Kun tämä lienee teille kylliksi, niin en luule kenenkään asettuvan tätä suunnitelmaa vastaan."
"55:nnen sotilaitten komennus kuuluu luonnostaan teille, luutnantti, se on teidän oikeutenne — otaksun — enkä luule, että ainoakaan täällä tahtoo väittää sitä vastaan, vaikkakin te olette ollut vankina ja voi olla joitakin, jotka eivät voi tuntea täydellistä kunnioitusta entistä vankia kohtaan. Mutta kuitenkin luulen, ettei kukaan täällä asetu toiveitanne vastaan."
"Sitähän minäkin, Haukansilmä. Ettekä te suinkaan tahdo omia ansioitanne ja vaatimuksianne suurennellen kertoa, että minä tämän onnettomuuden aikana ehdotin hirsilinnan luovuttamista ja arvostelin yleistä asemaa."
"Turhaa, minun vaatimukseni ja ansioni, majoitusmestari! Lundie tietää, mihin minä pystyn metsässä ja varustuksissa ja kenraali tietää sen vieläkin paremmin. Minusta ei pelkoa. Kertokaa itse osanottonne ottaen huomioon, ettei tehdä vääryyttä Mabelin isälle, joka on komentava upseeri vielä tällä hetkellä."
Muir lausui ilonsa tästä järjestelystä ja lupasi tehdä oikeutta kaikille, ja niin he lähtivät tulelle, johon toiset olivat kokoontuneet. Täällä majoitusmestari ensi kertaa Oswegosta lähdön jälkeen alkoi vaatia sitä kunnioitusta, johon hänen asemansa häntä oikeutti. Hän kutsui viimeisen elossa-olevan korpraalin luoksensa ja sanoi, että hän toistaiseksi tahtoo esiintyä virassa-olevana upseerina käskien tätä samalla ilmoittamaan tämän muutoksen myöskin miehistölle. Tämä hallituksen vaihdos pantiin toimeen ilman vastaväitteitä, sillä kun kaikki tunsivat luutnantin lailliset oikeudet, ei kukaan totellessaan mutissut vastaan. Lundien ja hänen suunnitelmansa kyllä olivat olleet erilaiset ja nyt hän sanoi huomaavansa, että hänen kuitenkin nyt tulee seurata omaa päätänsä. Tämä riitti sotilaille, sillä kersantti Dunhamin haavoittuminen antoi kyllin selvän selityksen, jos selitystä olisi kaivattu.
Koko ajan oli kapteeni Sanglier syönyt aamiaistansa kuin ahmatti, ottaen kohtalonsa filosofin ja kylmäverisen veteraanin tyyneydellä vastaan, esiintyen kuitenkin joka hetki vilkkaana ranskalaisena. Tämä mies oli nyt ollut siirtomaissa kolmisenkymmentä vuotta ja Ranskan armeijassa hänellä oli jokseenkin sama asema kuin Muirilla 55:nnessä. Hänellä oli rautainen terveys ja kovettuneet hermot ja sentähden hän mainiosti soveltui toimimaan villien retkien johtajana. Näin hän oli myöskin kohonnut kapteenin arvoon ja toimiessaan villien kanssa pitkiä aikoja hän oli omaksunut toveriensa tavat ja katsantokannat niin täydellisesti, että vain ranskalaiselle sellainen on mahdollista. Villien retkiä johtaessaan hän oli käyttäytynyt niin epäinhimillisesti, että häntä pidettiin sivistyksen pahimpana vihollisena. Joskus hän kuitenkin hillitsi villien pahuutta ja kiihkoa, ikäänkuin inhimillinen ääni hänen sielussaan olisi hämärästi kaikunut. Lyhyesti: hän oli mies, jonka kohtalo oli heittänyt sellaiseen asemaan, jossa luonne lakkaamatta tuli esille, olipa kysymyksessä hyvä tai paha. Hänen nimensä liittyi läheisesti kaikkiin kauhun töihin, mitä näissä siirtomaissa tapahtui. Hän oli peto, joka nautti verenvuodatuksesta ja tunsi suurinta onnea saada kiduttaa turvattomia ja avuttomia uudisasukkaita, lapsia ja naisia, ja siksi hän oli saanut liikanimen Piisydän.
Kun Haukansilmä ja Sanglier tapasivat toisensa nuotion ääressä, katselivat he ainakin minuutin ajan toisiansa puhumatta sanaakaan. Kumpikin tunsi, että hänellä oli huomattava vihollinen edessään ja että he molemmat olivat tavallaan sotilaita, mutta luonteiltaan ja harrastuksiltaan ihan erilaiset. Toinen palveli rahasta, mutta toinen siksi, että kohtalo oli asettanut hänet elämään erämaissa ja hänen metsästysmaansa tarvitsivat hänen kättänsä ja kokemuksiansa. Halu kohota nykyistä asemaansa ylemmä ei milloinkaan ollut häirinnyt Haukansilmän rauhaa; hän ei ollut tuntenut edes kunnianhimoa siinä merkityksessä kuin sitä tavallisesti ajatellaan, ennenkuin hän oli tutustunut Mabeliin. Sen jälkeen hän oli joskus epäillyt itseänsä, asettanut Mabelin ajatuksissaan niin korkealle, että toivo voida tarjota Mabelille hänen arvoansa vastaava asema oli joskus tuottanut hänelle levottomia hetkiä, mutta hänen luonteensa suoruus ja vaatimattomuus oli sangen pian karkoittanut nämä ajatukset hänen mielestään, ja hänelle selvisi, että nainen, joka ei arvelisi ottaa häntä mieheksensä, suostuisi myöskin jakamaan hänen onnensa, vaikkakin se tarjosi vaatimattoman ulkonaisen aseman. Hän kunnioitti Sanglieria urhoollisena soturina ja tiesi, että häntä syytettiin paljosta, johon hän ei ollut tehnyt itseänsä vikapääksi, sillä huhu usein liioittelee ja sotkee syyllisimmät ja vähemmän syylliset sekaisin, mutta samalla hän ei voinut unohtaa hänen itsekkäisyyttänsä, harkitsevaa toimintaa omaksi hyväksi ja kaikista vähimmän sitä, että hän unohti "valkoiset lahjansa" ja vaihtoi ne "punaisiin". Toiselta puolen Haukansilmä oli arvoitus kapteeni Sanglierille. Jälkimmäinen ei voinut ymmärtää edellisen toiminnan syitä. Hän oli usein kuullut oppaan suoruudesta ja rehellisyydestä, jotka olivat usein johtaneet hänet täydellisesti harhaan, sillä suoruudella ja avomielisyydellä valtiomies säilyttää salaisuutensa paremmin kuin vaikenemisella ja kiertelyillä.
Kun molemmat sankarit olivat täten tuijotelleet toisiinsa, monsieur Sanglier kohotti hattuansa, sillä raaka ja villi elämä ei ollut voinut kokonaan hävittää hänestä sitä käytöksen hienoutta, johon hän nuoruudessaan oli tottunut ja joka on ranskalaiselle ominaista.
"Monsieur Haukansilmä", hän virkkoi murtaen hullunkurisesti, vaikka ystävällisesti hymyillen, "yks soturi kunnioittaa rohkeus ja la loyauté. Te puhuu irokeesit?"
"Kyllä, minä ymmärrän niiden riiviöiden kieltä ja voin tulla toimeen tilaisuuden sattuessa", vastasi totuutta-rakastava opas, "mutta se ei kuulu niihin kieliin, joista minä pidän. Kenessä ikinä tapaatte mingoverta, Piisydän, hänessä tapaatte samalla hirveän roiston. Olen nähnyt teitä usein, mutta se on tapahtunut taistelussa ja minun täytyy sanoa, että olen huomannut teidät etunenässä. Te olette kuullut varmaankin usein meidän kuuliemme vinkuvan?"
"Ei mikään, herra, teidän kuula. Une balle teidän pyssy lähettämästä on varma kuoli. Te tappo minun paras sotilaat tämän saaren päällä."
"Voi olla, voi olla, vaikka minä uskallan väittää, jos toden saa puhua, että ne olivat mitä suurimpia lurjuksia. En tahdo moittia teitä, herra Piisydän, mutta te kuljette hirvittävän huonossa seurassa."
"Te on, herra", vastasi ranskalainen, joka huonosti ymmärtäessään kieltä luuli toisen lausuneen hänelle kohteliaisuuden, "liika hyvä. Mutta mitä se merkitsee? Mitä se jeune homme tekee?"
Kapteeni Sanglierin käsi ja silmät saivat Haukansilmän kääntämään katseensa toiselle puolen nuotion, jossa kaksi sotamiestä juuri oli tarttunut raa'asti Jasperiin pannakseen Muirin käskystä hänen kätensä rautoihin.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti opas syöksyen miesten luo ja antaen heille sellaiset iskut, että he kepertyivät maahan. "Kellä on sydäntä kohdella Jasper Vesikoiraa tällä tavalla? ja kenellä on rohkeutta yrittää tällaista minun läsnä-ollessani?"
"Se tapahtuu minun määräyksestäni", vastasi majoitusmestari, "ja teen sen omalla vastuullani. Te ette suinkaan uskalla asettua vastustamaan kuninkaan virkamiehen määräyksiä?"
"Tällaista määräystä minä vastustan, vaikka kuulisin sen kuninkaan suusta. Miten Jasper on tämän ansainnut? Eikö hän juuri ole pelastanut meidän päänahkaamme, puolustanut meitä ja antanut meille voittoa? Ei, ei, luutnantti. Jos tämä on ensimmäinen yritys näyttää arvovaltaanne, niin minä olen myös ensimmäinen vastustamaan sitä."
"Tuopa kuuluu tottelemattomuudelta", vastasi Muir, "mutta Haukansilmältä minä voin sietää paljon. On totta, että Jasper näyttää auttaneen meitä tässä asiassa, mutta emme saa unohtaa, mitä aikaisemmin on tapahtunut. Eikö majuri Duncan itse varoittanut kersanttia hänestä, ennenkuin me lähdimme Oswegosta? Emmekö ole omin silmin nähneet todistuksia, että meitä on petetty? ja eikö ole luonnollista ja melkein välttämätöntä luulla, että tuo nuorukainen on kavaltaja? Ah, Haukansilmä, teistä ei tule suurta valtiomiestä eikä suurta kapteenia, jos te uskotte liian paljon ulkonaisiin asianhaaroihin. Varjelkoon! Varjelkoon, ellen usko, kuten te itse, Haukansilmä, usein sanotte, että tekopyhyys on vielä yleisempää kuin kateus ja kuuluu myöskin inhimilliseen luonteeseen."
Kapteeni Sanglier kohautti olkapäitänsä; sitten hän käänsi katseensa vakavasti Jasperista majoitusmestariin ja majoitusmestarista Jasperiin.
"Minä en välitä teidän kateudestanne tai tekopyhyydestänne enempää kuin inhimillisestä luonteestannekaan", vastasi Haukansilmä. "Jasper Vesikoira on minun ystäväni. Jasper Vesikoira on urhoollinen poika, kunniallinen poika ja uskollinen poika, eikä ainoakaan 55:nnen soturi saa edes Lundien omasta määräyksestä sormellaankaan kajota häneen, jos minä voin sen estää. Teillä voi olla määräysvalta sotureihinne nähden, mutta Jasper ja minä emme ole vähimmässäkään määrässä teidän mielivallastanne riippuvaisia, herra Muir."
"Bon!" äännähti Sanglier kiihkeästi seurattuaan keskustelua.
"Ettekö halua harkita järkeviä syitä, Haukansilmä? Te ette suinkaan unohtane epäilyksiämme ja päätelmiämme ja on muitakin syitä ja asianhaaroja, jotka todistavat olettamuksemme oikeiksi. Tässä on pieni kangaskaistale, jonka Mabel löysi muutaman puun oksasta vähän ennen kuin vihollisten hyökkäys alkoi ja jos otatte vaivaksenne tarkastaa, niin huomaatte, että se on leikattu Lokin purjeesta. Todistuskappaleet eivät voi koskaan olla sitovammat."
"Ma foi, c'est un peu fort, ceci", murisi Sanglier hampaittensa välistä.
"Turha on puhua minulle lipuista ja merkeistä, kun minä tunnen sydämen", väitti Haukansilmä. "Jasperilla on rehellisyyden lahja ja se on liian ihana lahja, että sitä voitaisiin venytellä sinne ja tänne, kuten mingon omaatuntoa. Ei, ei; pitäkää kätenne erillään tai me saamme nähdä, kuka taistelee paremmin, — tekö ja nämä muutamat 55:nnen miehet, vai Käärme, hirvenkaataja ja Jasper laivamiehineen. Te liioittelette voimaanne, luutnantti Muir yhtä paljon kuin koetatte vähentää Vesikoiran luotettavaisuutta."
"Tres bon!"
"Hyvä, Haukansilmä, te pakotatte minua puhumaan selvemmin. Kapteeni Sanglier tässä ja tämä uljas tuskaroora ovat sanoneet minulle, että tuo onneton poika on kavaltaja. Kuultuanne tällaisen todistuksen te ette voi estää minua ryhtymästä tarpeen vaatimiin toimenpiteihin."
"Scélérat", mutisi ranskalainen.
"Kapteeni Sanglier on urhoollinen soturi eikä voi mitenkään todistaa väärin rehellistä merimiestä vastaan", virkahti Jasper. — "Onko täällä joku petturi, kapteeni Piisydän?"
"Niin", lisäsi Muir, "antaa hänen sitten puhua, koska te, onneton nuorukainen, niin haluatte, että saadaan kuulla totuus! Toivon vain, että voisitte välttää viimeistä rangaistusta, kun sotaoikeus kokoontuu. — Miten on asia, kapteeni? Onko, vai eikö ole petturia meidän joukossamme?"
"Oui — on, herra, — bien sur."
"Liian paljo vale!" karjaisi Nuolenpää syvimmällä äänellänsä ja armotta iski nyrkillänsä majoitusmestaria rintaan. "Missä minun sotilaani? Missä yenkeesit päänahka? Liian paljo vale!"
Majoitusmestarilta ei puuttunut kokonaan rohkeutta eikä kunniantuntoa. Hän ymmärsi väärin tuskarooran todellisen tarkoituksen, mutta puolustaakseen kunniaansa hän peräytyi pari askelta ottaakseen kiväärinsä. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat vihasta ja hänen katseensa ilmaisi kyllin selvään hänen aikomuksensa. Mutta Nuolenpää oli häntä nopeampi: vilkaisten kiiluvin silmin ympärilleen hän pisti kätensä vyönsä alle, josta veti esille piilottamansa puukon ja hyökäten majoitusmestarin luo iski sen päätä myöten hänen rintaansa. Kun majoitusmestari lysähti polvillensa ja sitten kaatui, kasvoillaan odottamattoman kuoleman kauhu, otti Sanglier tyynesti nuuskaa ja sanoi kylmästi:
"Voilà l'affaire finie; mais", olkiaan kohauttaen, "ce n'est qu'un scélérat de moins."
Kaikki kävi niin nopeasti, ettei sitä voitu estää, ja kun Nuolenpää kiljahtaen hyökkäsi metsään, ei ainoakaan valkoihoinen tointunut häntä jäljestä ajamaan. Chingackgook kuitenkin oli valmiimpi, ja tuskin oli pensas sulkeutunut Nuolenpään jälkeen, kun se taas avautui takaa-ajavalle delawarelaiselle.
Jasper Western puhui sujuvasti ranskaa ja Sanglierin sanat ja käytös suuresti ihmetytti häntä. "Puhukaa, monsieur", hän sanoi englanniksi, "olenko minä kavaltaja?"
"Le voilá", vastasi kylmäverinen ranskalainen, "tuo on meidän tiedustaja — asiamies — ystävä — ma foi — c'était un grand scélérat — voici."
Puhuessaan Sanglier kumartui ruumiin yli ja kaivoi majoitusmestarin taskusta esille rahakukkaron. Hän tyhjensi sen kentälle ja sieltä tuli runsaasti ranskalaisia kultarahoja, joita soturit kilvan kokosivat. Heittäen halveksien kukkaron luotaan hän kävi syömään keskeytettyä aamiaistaan niin kylmäverisen tyynesti, että parhainkin intiaanipäällikkö olisi kadehtinut sitä mielenmalttia.
XXVII LUKU.
"Ainoa ikuisesti kukoistava kukka on hyve; aina arvonsa säilyttävä kalleus — totuus."
Cowper.
Kun soturit kantoivat Muirin ruumiin syrjään ja käärivät suureen takkiin, palasi Chingackgook ääneti tulen luo paikoilleen ja molemmat, sekä Sanglier että Haukansilmä, huomasivat, että tuore verinen päänahka riippui hänen vyössään. Kumpikaan ei kysynyt mitään, vaikkakin edellinen näytti tyydytyksellä ottavan vastaan varmuuden Nuolenpään kuolemasta. Hän söi kylmästi soppaansa, niinkuin ei olisi koko aamiaisen aikana mitään merkillistä tapahtunut. Hänen käytöksessään oli jonkinlaista ylpeyttä, joka erosi intiaanin kohtaloonsa alistuvasta tyyneydestä, mutta ilmaisi samalla täydellistä itsehillintää, luonteen lujuutta ja synnynnäistä kylmäverisyyttä. Haukansilmän tunteet olivat vallan toisenlaiset, vaikkakin ulkonainen esiintyminen oli samanlaista. Hän ei ollut pitänyt Muirista, jonka viekkaus ja liukaskielisyys kokonaan erosi hänen tavoistansa, mutta häntä oli kuitenkin järkyttänyt toisen äkillinen kuolema ja tämän petollisuuden paljastuminen. Saadakseen täydellisen selvyyden viimeksimainitusta, hän kääntyi heti, kun ruumis oli korjattu, kapteeniin, ja alkoi lähemmin udella, kuinka tämä asia oikein oli. Sanglierilla ei nyt, kun petturi oli kuollut, ollut mitään järkevää syytä salata asian todellista laitaa, ja niin hän jutteli seuraavaa, joka selittää lähemmin kuvaamiamme tapauksia.
Heti kun 55:s oli tullut näille main, oli Muir vapaaehtoisesti tarjoutunut vihollisen palvelukseen. Tarjousta tehdessään hän oli kehunut läheisestä suhteestaan majuri Duncaniin, joten hänellä olisi mahdollisuus antaa kaikkia tarvittavia tietoja. Hänen tarjouksensa hyväksyttiin ja monsieur Sanglier oli usein keskustellut hänen kanssaan Oswegon läheisyydessä, olipa kerran viettänyt valepuvussa kokonaisen yönkin itse linnassa. Nuolenpää kuitenkin välitti tavallisesti sanomia, ja se nimetön kirje, jonka majuri Duncan oli saanut, oli Muirin kirjoittama. Hän oli lähettänyt sen Frontenaciin, jossa se jäljennettiin ja lähetettiin takaisin Oswegoon. Sitä tuomassa oli Nuolenpää ollut silloin, kun hän joutui Lokille kiinni. Tarvitsee tuskin lisätä, että oli välttämätöntä uhrata Jasper, että majoitusmestari olisi pelastunut ja että viimeksimainittu juuri oli ilmaissut saaren aseman viholliselle. Se käteentuntuva syy, joka oli kätkettynä hänen kukkaroonsa, oli vaatinut häntä lähtemään tälle retkelle, ja hän oli antanut merkin, milloin päällekarkaus voisi parhaiten tapahtua. Muirin taipumus toiseen sukupuoleen oli hänen heikkoutensa ja hän olisi voinut naida Mabelin yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin, joka vain olisi suostunut ottamaan hänet. Mutta hänen ihastuksensa Mabeliin perustui siihen, että hän siten sai sopivan tilaisuuden lähteä epäilyksiä herättämättä kersantti Dunhamin retkikunnan mukaan. Tämän kaiken kapteeni Sanglier peittelemättä tunnusti ja erittäinkin sen, joka koski Mabelia, sanoi tietävänsä varmaan, koska oli kuullut sen Muirilta itseltään, eikä hän voinut olla pilkallisesti nauramatta kuvaillessaan onnettoman majoitusmestarin toimia.
"Kas niin", sanoi kylmäverinen soturi tarjoten Haukansilmälle jäntevän
kätensä lopettaessaan kertomuksensa. "Te on honnête ja se on beaucoup.
Te ottaa vakooja kuin ottaa paha rohto, vaikka te halveksii sen.
Touchez-là."
"Minä puristan teidän kättänne, kapteeni, sillä te olette laillinen ja luonnollinen vihollinen", sanoi Haukansilmä, "ja miehekäs vihollinen sen lisäksi. Mutta majoitusmestarin ruumiin ei tule koskaan häväistä englantilaista maata. Minä olin ajatellut viedä sen Lundielle, että hän saisi tämän siellä siunata, mutta nyt hän saa levätä paikalla, jossa hän viheliäistä ammattiansa harjoitti ja tuo petoksensa olkoon hänen ainoa hautapatsaansa. Kapteeni Piisydän, minä luulen, että tällainen seurustelu kavaltajien kanssa luonnostaan kuuluu sodan menoon, vaikka minä en sitä ikinä ole voinut hyväksyä ja olen iloinen, että tämä asia on teidän omallatunnollanne eikä minun. Mikä kauhea synninmyyrä! Hoippua puolelle ja toiselle, pettää isänmaansa, ystävänsä ja Jumalansa! — Jasper, poikaseni, lausuisin sinulle muutaman sanan täällä vähän syrjässä."
Haukansilmä vei nyt nuorukaisen vähän sivulle ja puristaen kyynelsilmin hänen kättänsä virkkoi:
"Sinä tunnet minut, Vesikoira, ja minä tunnen sinut, eivätkä nämä seikat vähimmässäkään määrässä ole muuttaneet minun mieltäni. En koskaan uskonut heidän puheitaan, vaikkakin ne joskus näyttivät hyvin vakavilta, sen myönnän; niin, ne olivat vakavia ja panivat joskus minutkin ajattelemaan. En kuitenkaan hetkeäkään sinua epäillyt, sillä minä tunnen sinut, eivätkä sinun taipumuksesi sovellu sellaiseen; mutta se minun täytyy tunnustaa, etten minä epäillyt majoitusmestariakaan."
"Ja hänellä oli hänen majesteettinsa valtakirja, Haukansilmä!"
"Se ei ole niin kovin suuri asia, Jasper Western — se on varsin vähäarvoinen. Mutta hänellä oli Jumalan valtakirja tehdä oikein ja kohdella rehellisyydellä kanssaihmisiään. Kuinka kauheasti hän onkaan pettänyt meitä?"
"Ja sanoi rakastavansa sellaista olentoa kuin Mabel, vaikka ei rakastanut!"
"Se oli hyvin paha. Pojalla täytyi olla inhoittavaa mingoverta suonissaan. Mies, joka voi naista sillä tavoin kohdella, on epäilemättä sekarotuinen, sillä Jumala on luonut heikomman sukupuolen sitä varten, että palkitsisimme heidän rakkautensa hellyydellä ja uskollisella palveluksella. Tuolla on kersanttiparka kuolinvuoteellaan. Hän on antanut tyttärensä minulle vaimoksi, ja Mabel, suloinen tyttö, on suostunut siihen. Nyt minun tulee huolehtia kahden hyvinvoinnista; on aina otettava lukuun kahden luonteen vaatimukset, mutta onpa sitten kaksi sydäntäkin iloitsemassa. Sinä et usko, Jasper! Joskus minusta tuntuu, etten minä ole kyllin hyvä sille suloiselle lapselle."
Vesikoira saattoi tuskin hengittää kuullessaan nyt ensi kerran tämän uutisen ja vaikka hän salasi kaikki mielenliikutuksen ilmeet, valahtivat hänen kasvonsa kuitenkin kuolemankalpeiksi. Kuitenkin hänen onnistui vastata, ei vain lämmöllä, vaan myöskin tarmolla:
"Älä sano niin, Haukansilmä, sinä olet kylliksi hyvä kuningattarelle."
"Kyllä kai, poika — jos sinun luulosi minun hyvyydestäni pitäisivät paikkansa. Voinhan minä kaataa hirven, tai tarvittaessa mingonkin yhtä hyvin kuin joku toinenkin, ja voin erehtymättä kulkea tuskin huomattavia metsäpolkuja ja lukea tähtiä, kun muut eivät mitään ymmärrä. Epäilemättä Mabelilla aina on kylliksi hirveä, kalaa ja kyyhkysiä, mutta saako hän kylliksi tietoja maailman menosta, uusia ajatuksia ja miellyttävää keskustelua, kun tulee tosi eteen ja me molemmat näytämme oikean olemuksemme."
"Jos sinä näytät oikean olemuksesi, niin maailman arvokkain nainen on onnellinen sinun kanssasi. Siinä suhteessa sinulla ei ole syytä mitään pelätä."
"No, Jasper, luulenpa, että sinä ajattelet niin — ei, minä tiedän, että sinä ajattelet, sillä luonnollisesti ystävykset ajattelevat toisistansa niin, koska he aina liioittelevat niiden hyviä ominaisuuksia, joita he rakastavat. Jos minä voisin mennä sinun kanssasi naimisiin, minä epäilyksittä antautuisin sinulle kokonaan, sillä sinä olet katsellut aina kaikkea, mitä minä teen tai suunnittelen, ystävällisin silmin. Mutta nuori impi varmaan tahtoo ottaa miehekseen sellaisen, joka on saman ikäinen eikä mies, joka kelpaisi melkein hänen isäksensä ja joka ehkä voi peloittaa häntä. Minä ihmettelen, Jasper, ettei Mabel ole mieltynyt sinuun mieluummin kuin minuun."
"Mieltynyt minuun, Haukansilmä!" vastasi nuori mies koettaen selvittää äänensä kavaltamatta itseänsä. "Mitä minussa on, joka voisi miellyttää Mabelin-laista tyttöä? Minussa on kaikki, mitä sinä pidät itsessäsi vikana, mutta ei mitään niistä jaloista ominaisuuksista, jotka saavat kenraalit rakastamaan ja kunnioittamaan sinua."
"Kaikki tapahtuu itsestään, me saamme sanoa, mitä haluamme. Minä olen opastanut monen monta naista metsien läpi ja keskustellut linnoissa heidän kanssansa, mutta minussa ei milloinkaan ole syttynyt sellaista tunnetta, kuin nähdessäni ensi kerran Mabel Dunhamin. On kyllä totta, että kersanttirukka sai minut ensiksi ajattelemaan tytärtänsä, mutta tutustuessani häneen ymmärsin, ettei olisi tarvinnut puhua hänestä edeltäpäin sanaakaan ja minä kuitenkin olisin ajatellut häntä yötä päivää. Minä olen kestävä, Jasper — niin, minä olen hyvin sitkeä ja minä olen luja, kuten te kaikki tiedätte, mutta nyt luulen, että sydämeni murtuisi, jos minä menettäisin Mabelin."
"Me emme puhu enää siitä, Haukansilmä", sanoi Jasper vastaten ystävänsä kädenpuristukseen ja lähtien hiljakseen tulelle päin, niinkuin mies, jolle on yhdentekevää, minne kääntyä — "me emme puhu siitä enää. Sinä olet Mabelin arvoinen ja Mabel ansaitsee sinut; hänen isänsä on valinnut sinut hänen mieheksensä eikä kenelläkään ole oikeutta asettua vastustamaan sitä. Mitä taas majoitusmestariin tulee, on hänen valheellinen rakkautensa Mabeliin suurempi rikos kuin hänen petoksensa kuningasta kohtaan."