Nyt he olivat niin lähellä tulta, että oli välttämätöntä vaihtaa keskustelunaihetta. Onneksi saapui nyt joukkoon myöskin Cap, joka oli koko ajan ollut lankonsa kuolinvuoteen ääressä eikä tiennyt mitään viimeisistä tapauksista. Suurin osa hänen tavallisesta reippaudestaan oli hävinnyt ja koko hänen esiintymisensä oli nyt hiljaista ja miettivää, melkeinpä nöyrää.
"Kuolema", hän virkkoi, kun oli päässyt kyllin lähelle, "on surullinen asia; se korjaa parhaimmankin meistä. Kersantti Dunham, joka epäilemättä on kelpo soturi, on niin kiintynyt elämään, että tahtoisi kaikin mokomin saada elämänsä lankaa jatketuksi, ja erittäinkin hän näyttää rakastavan elämää tyttärensä vuoksi. Minä puolestani toivoisin, että hän valmistuisi mieluumminkin sille pitkälle matkalle, jolle hänen välttämättä on lähdettävä."
"Ette suinkaan tahdo kuolettaa kersanttia, ennenkuin hänen aikansa on tullut?" vastasi Haukansilmä nuhdellen. "Elämä on vanhallekin rakas ja olen nähnyt muutamia, jotka vasta erotessaan osaavat antaa sille oikean arvon."
Todellisuudessa ei kuitenkaan mikään ollut kauempana Capin ajatuksista kuin toivo jouduttaa lankonsa loppua. Hän oli tuntenut rakkaaksi velvollisuudekseen koettaa lievittää kersantin tuskia ja tehdä hänen loppunsa niin onnelliseksi kuin suinkin. Hämmästyen vähän, että hänen sanoilleen oli voitu antaa sellainen merkitys, hän hieman nolona kävi selittämään lähemmin ajatustensa juoksua: "Te olette liian vanha ja kokenut, Haukansilmä, kurittaaksenne miestä, joka hajamielisyydessään lausuu ajatuksensa hieman epäselvästi. Kersantti Dunham on minun lankoni ja ystäväni — niin läheinen ystävä, kuin soturi voi ikinä olla jollekin merimiehelle ja minä rakastan ja kunnioitan häntä suuresti. En ollenkaan epäile, ettei hän olisi elänyt, kuten kelpo miehen tulee eikä suinkaan ole mitään pahaa toivoa jonkun pääsevän kotiin taivaaseen. Niin, me olemme kuolevaisia, paraskin meistä — sitä te ette voi kieltää ja meidän pitäisi oppia olemaan ylpeilemättä nuoruudestamme ja kauneudestamme. Missä on, Haukansilmä, majoitusmestari? Pitäisin soveliaana, että hän menisi lausumaan jäähyväiset kersantille, joka poistuu vain vähän ennen meitä."
"Te olette puhunut enemmän totta, herra Cap, kuin pitkiin aikoihin ennen. Vielä suuremman totuuden olisitte lausunut, jos olisitte sanonut, että pahinkin meistä on kuolevainen, sillä se on totta ja sillä on terveellisempi vaikutus kuin lauseella, että parhainkin meistä on kuolevainen. Mitä taas majoitusmestariin tulee, ei hänen jäähyväisensä kersantille saata tulla kysymykseen, sillä hän on lähtenyt edeltä sanomatta jäähyväisiä itselleen taikka muille."
"Ette lausu ajatuksianne ihan yhtä selvästi kuin tavallisesti, Haukansilmä. Tiedän, että meidän ajatuksemme tällaisena hetkenä ovat vakavat, mutta ei meidän silti tarvitse puhua merkkien eikä tunnustähtien kautta."
"Elleivät sanani ole kyllin selvät, ajatukseni ovat. Lyhyesti, kun kersantti on valmistellut itseänsä pitkälle matkalle, kuten hänenlaisensa tunnollisen ja rehellisen miehen sopii, majoitusmestari on eronnut äkkiä ja kiireesti ja matkustanut ennen häntä, ja vaikka minun asiani ei olekaan tuomita, ajattelen kuitenkin, että he matkustavat niin eri teitä, etteivät koskaan toisiansa kohtaa."
"Selittäkää tarkemmin, ystäväni", sanoi hämmästynyt merimies katsellen levottomasti ympärilleen etsien Muiria, jonka poissaolo häntä suuresti ihmetytti. "Minä en näe majoitusmestarista vilahdustakaan, mutta pidän häntä kuitenkin niin miehenä, ettei hän juokse pakoon ilman muuta nyt, kun voitto on saatu. Jos taistelu vielä jatkuisi, asiahan olisi silloin aivan toinen."
"Tuolla takin sisässä on kaikki, mitä hänestä on jäljellä", vastasi opas kertoen lyhyesti, miten luutnantin kuolema oli niin äkkiä tullut. "Tuskarooran ase näyttää olleen myrkytetty", jatkoi Haukansilmä. "Minä olen nähnyt monia taisteluja ja useita villien äkillisiä hyökkäyksiä, mutta milloinkaan en ole nähnyt sielun eroavan ruumiista odottamattomammin, tai miehen olleen vähemmän valmistuneen kuolemaan. Hän kuoli valhe huulillaan ja näyttää kuin henki olisi eronnut kokonaan pahan vallassa."
Cap kuunteli tätä suu auki ja yskähteli muutamia kertoja, niinkuin mies, joka epäilee omia ajatuksiansa.
"Teidän elämänne on epävarmaa ja epämukavaa täällä suolattomien vesien partailla ja villien parissa", hän virkkoi, "ja mitä pikemmin minä voin nämä seudut jättää, sitä onnellisempana itseni pidän. Nyt kun te kerrotte tätä, minäkään en voi olla ihmettelemättä, että mies vihollisten hyökätessä juoksi koloonsa sellaisella kiireellä ja vaistolla, ettei hän minuun tehnyt ollenkaan upseerin vaikutusta, mutta silloin en sitä ehtinyt sen tarkemmin selvitellä, koska minulla oli hirveän kiire häntä seuratessani. Jumala varjelkoon! Jumala meitä varjelkoon — petturi, valmis myymään maansa — ja vielä ranskalaisille lurjuksille!"
"Valmis myymään kaikki: maan, sielun, ruumiin, Mabelin ja meidän päänahkamme, ja hän on kaikin puolin menetellyt samalla inhoittavalla tavalla kuin ostajatkin. Kapteeni Piisydämen maamiehet usein harjoittavat sellaista kauppaa."
"Juuri heidän tapaistaan — valmiita antamaan, kun eivät voi voittaa ja juoksemaan pakoon, kun ei ole tilaisuutta kumpaankaan."
Monsieur Sanglier kohotti hattuansa ja hymyili pilkallisesti tälle huomautukselle. Mutta Haukansilmä oli liian rehellinen ja oikeudenmukainen jättääkseen vastaamatta tähän syytökseen.
"Jaa, jaa", hän virkkoi, "minun mielestäni ei ole kovin suurta eroa englantilaisen ja ranskalaisen välillä, sanottakoonpa mitä tahansa. He puhuvat eri kieliä ja palvelevat eri kuningasta, se myönnettäköön, mutta molemmat ovat inhimillisiä ja käyttäytyvät tilaisuuden sattuessa kuin ihmiset."
Kapteeni Piisydän, kuten Haukansilmä häntä nimitti, kohotti uudestaan hattuansa ja hymyili, mutta hymy oli nyt ystävällinen eikä ivallinen, kuten äsken, sillä hän tunsi, että toisen tarkoitus oli hyvä, vaikk'ei hän täydellisesti ymmärtänytkään toisen puhetta. Viisaan tyyneydellä hän lopetti aamiaisensa välittämättä, mitä Cap suvaitsi ajatella tai sanoa.
"Minun asiani täällä oli keskustella majoitusmestarin kanssa", Cap virkkoi vastattuaan hymyillen vangin mykkään puheluun. "Kersantin loppu on lähellä ja ajattelin, että hän tahtoisi antaa ennen eroansa joitakin tietoja lähimmälle päällikölleen. Se on nyt kuitenkin liian myöhäistä, ja kuten sanotte, Haukansilmä, luutnantti on todellakin lähtenyt ennen."
"Niin on, vaikkakin toista polkua. Komennus kuuluu nyt luonnollisesti korpraalille, vaikkakin hänen joukkonsa on pieni ja surkeassa kunnossa. Jos jotakin tärkeätä ilmestyy, me kaikki yhdessä päätämme siitä. Ajattelen kuitenkin, ettei meillä ole muuta tehtävää kuin haudata kuolleemme ja polttaa hirsilinna ja asumukset, sillä ne ovat vihollisen alueella, joskaan ei laillisesti, niin kuitenkin vihollinen pitää tätä nyt omanaan, eikä näitä varustuksia voi jättää heidän käytettäväkseen. Ei tule myöskään kysymykseen, että me edelleenkin käyttäisimme niitä tukikohtana, kun ranskalaiset tietävät, missä tämä saari on. Se olisi samaa kuin asettua suden luolaan. Tämän työn me Käärmeen kanssa otamme tehdäksemme, sillä me olemme yhtä tottuneet peräytymään kuin hyökkäämäänkin."
"Kaikki tuo on, niinkuin olla pitääkin, hyvä ystäväni; ja nyt minun lankoni luokse. Vaikka hän onkin sotilas, me emme, minun mielestäni, voi antaa hänen erota ilman lohdutuksen sanaa jäähyväisiksi. Tämä on ollut onneton retki joka suhteessa, vaikka sellaista kai voi odottaa, kun ajattelee tätä aikaa ja näitä riidanalaisia erämaita. Meidän täytyy kuitenkin menetellä parhaamme mukaan ja koettaa auttaa sitä kelpo miestä kohottamaan ankkurinsa turmelematta ruoriansa. Kuolema on kuitenkin kaikesta huolimatta vakava asianhaara, herra Haukansilmä, voimmepa sanoa, että se on tärkeimpiä kysymyksiämme, joka tulee kerran meidän kaikkien eteen."
"Puhutte totta, puhutte aivan totta, ja juuri siitä syystä minä pidän kaikista viisaimpana olla joka hetki valmiina. Olen usein ajatellut, Suolavesi, että onnellisin on se, jolla on kaikista vähimmän selvitettävää silloin, kun kutsu tulee. Sellainen luulen minä olevani: olen metsästäjä, tiedustelija ja opas; ja vaikka en omista kämmenen leveyttä maata, minä iloitsen kuitenkin, niinkuin minä olisin rikkaampi kuin Albanian suurimmankin tilan omistaja. Siintävä taivas pääni päällä saa minut ajattelemaan viimeistä metsästysretkeäni, ja minä astun kuivilla lehdillä yhtä vapaasti, kuin minä olisin koko metsän herra ja omistaja. Mitä muuta sydän voisi toivoa? En sano, etten rakastaisi mitään, mikä on maasta, sillä kyllä minä rakastan, vaikk'en kovin suuressa määrässä. Minulla on muutamia hyvärotuisia koiranpenikoita, vaikka meidän täytyy nyt olla erossa, koska ne ovat liian äänekkäitä tovereita näin sotaretkillä, ja sitten minä luulen, että minun on sangen vaikeata erota hirvenkaatajastani; mutta minä en näe mitään järkevää syytä, miksi meitä ei voitaisi panna samaan hautaan, sillä me olemme molemmat hiuskarvalleen kuusi jalkaa pitkät. Näiden lisäksi minulla on vielä muutamia matkustajilta saamiani pieniä esineitä ja Käärmeen lahjoittama piippu, jotka minä pyydän panemaan pussiin ja pääni alle, kun käsky tulee, ja niin minä olen valmis lähtemään millä hetkellä tahansa."
"Samoin minäkin", vastasi merimies heidän astellessaan sille asunnolle, jossa sairas oli, mutta innostuksissaan kokonaan unohtaen sen ikävän tehtävän, jota suorittamaan he olivat matkalla. "Juuri niin minäkin ajattelen. Kuinka usein olenkaan tuntenut ollessamme joutumaisillamme haaksirikkoon mielihyvää siitä, ettei alus ole minun! 'Jos se hukkuu', minä olen sanonut itselleni, 'minäkin voin kyllä hukkua, mutta minun henkeni elää eikä minulle tule aineellista vahinkoa', ja se tuottaa lohtua. Eikö olekin kumma, että mies lukitessaan muutamia dollareita kirstuunsa tavallisesti lukitsee sinne myöskin sydämensä? Haukansilmä, mies ilman sydäntä on saman arvoinen kuin kala, jonka ilmarakko on mennyt rikki."
"Sitä minä en varmasti tiedä, mutta mies ilman omaatuntoa on onneton luontokappale, siitä annan sanani pantiksi ja sen voi myöskin jokainen huomata tutustuessaan mingoihin. Minä en paljoa välitä dollareista, mutta voin kyllä uskoa, että mies, jolla on niitä arkullinen, voi kyllä lukita sydämensä niille seuraksi samaan arkkuun. Viime rauhan aikana minä metsästin kaksi kesää peräkkäin ja kokosin turkiksia niin paljon, että melkein alituiseen ajattelin niitä. Ne ovat sittemmin mielestäni unohtuneet, mutta nyt minusta on mieluista, että silloin tuli kerätyksi, voinhan niiden avulla tehdä Mabelin elämän miellyttäväksi."
"Te olette filosofi, Haukansilmä, ja siitä huolimatta voitte olla kristitty ihminen."
"Minä saattaisin suuttua silmittömäksi mieheen, joka uskaltaisi väittää, että minä en ole kristitty, herra Cap. On kyllä totta, että hernhutilaiset eivät tehneet kristityksi minua, kuten niin monta delawarelaista, mutta minä olen saanut kristillisyyden samalla kuin valkoiset lahjani. Minusta valkoiselle miehelle on yhtä vähän eduksi olla olematta kristitty kuin punaiselle olla uskomatta onnellisiin metsästysmaihinsa. Huolimatta siitä eroavaisuudesta, mikä on tavoissa ja siitä erilaisesta tavasta, miten kukin hengen luulee kuoleman jälkeen elävän, delawarelaiset ovat hyviä kristittyjä, vaikkeivät ikinä olisi nähneet ainoatakaan hernhutilaista. Samoin on hyvä kristitty myöskin hyvä delawarelainen. Käärmeen kanssa me usein puhumme näistä asioista, sillä hän on suuresti mieltynyt kristinuskoon —"
"No, hitto olkoon!" keskeytti Cap. "Ja mitä hän kirkossa tekee ensin kerättyään vyöhönsä niin monta päänahkaa kuin suinkin."
"Älkää muodostako turhia luuloja, ystävä Cap, älkää omaksuko vääriä otaksumia. Nehän ovat vain nahkakappaleita ja niiden ottaminen riippuu kasvatuksesta ja luontaisista taipumuksista. Katsokaa ympärillenne ja sanokaa minulle, miksi te näette punaisen soturin tuolla, mustan täällä ja toisissa paikoin valkoisia armeijoita. Nämä ja paljon muuta on järjestetty jostakin syystä, eikä meidän tule paeta tositapahtumia ja kieltää totuutta. Ei, ei; jokaisella ihonvärillä on omat taipumuksensa, omat lakinsa ja omat tapansa eikä kenelläkään ole oikeutta tuomita toista niiden vuoksi, vaikk'ei hän niiden tarkoitusta ymmärrä."
"Te olette varmaan lukenut hirveän paljon, Haukansilmä, nähdäksenne asiat noin selvässä valossa", vastasi Cap, johon toverinsa yksinkertainen selitys oli voimakkaasti vaikuttanut. "Kaikki tuo on minulle nyt päivän selvää, vaikk'en ollenkaan ole ennen tullut sitä ajatelleeksi. Mihin lahkoon te kuulutte, ystäväni?"
"Mitäh?"
"Mihin lahkoon te olette liittynyt? Minkä kirkon te olette itsellenne omistanut?"
"Katsokaa ympärillenne ja päättäkää itse. Minä olen kirkossa nyt. Minä syön kirkossa, juon kirkossa, nukun kirkossa. Maa on Herran temppeli ja minä odotan Häntä päivittäin, tunnittain enkä koskaan kadota yksinkertaista toivoani. Ei, ei; minä en kiellä vertani enkä väriäni, vaan minä olen kristittynä syntynyt ja samassa uskossa tahdon kuolla. Hernhutilaiset miellyttävät minua suuresti, ja eräs kuninkaan kappalainen puhui sangen vaikuttavasti minulle kerran, vaikka ne ovatkin sellaista joukkoa, jotka harvoin intoa herättävät, samoin puhui minulle myöskin eräs roomalainen lähetyssaarnaaja, kun minä johdin häntä erämaan läpi viime rauhan aikana. Mutta kaikille olen vastannut samalla tavalla, että minä olen jo kristitty enkä halua tulla hernhutilaiseksi, en paavinuskolaiseksi enkä kuulua Englannin valtiokirkkoon. Ei, ei; minä en tahdo kieltää vertani enkä syntyperääni."
"Minä luulen, että teidän puheenne voisi valaista kersantille matkaa kuoleman virran karikoitten yli, Haukansilmä. Hänellä ei ole ketään muuta kuin hentoinen Mabel, ja tämä on, kuten tiedätte, paitsi hänen tyttärensä, kaikesta huolimatta tyttöhuitukka ja lapsi."
"Mabel on hento ruumiiltansa, Cap ystäväni, mutta tällaisissa asioissa hän epäilemättä on voimakkaampi kuin useimmat miehet. Mutta kersantti Dunham on minun ystäväni ja teidän lankonne ja siksi on luonnollista, että me molemmat menemme hänen luokseen ja viivymme siellä yli eronhetken. Minä olen ollut monen ihmisen kuolinvuoteen ääressä, herra Cap", jatkoi Haukansilmä pysähtyen ja ottaen toisen takin napista kiinni — "minä olen nähnyt monen viimeisen ilmeen ja kuullut heidän viimeisen hengityksensä, sillä kun taistelun melu on ohi, on aikaa tutkistella sitä onnettomuutta, mikä on kohdannut ja millä tavalla mikin ottaa sen vastaan. Toiset käyvät tietänsä yhtä tyhminä ja tietämättöminä, kuin he eivät olisikaan saaneet Jumalalta järkeä eikä ylhäistä asemaa elämässä, kun taas toiset eroavat niin iloisina, kuin saisivat jättää raskaan taakan hartioiltansa. Minä luulen, että järki sellaisena hetkenä on kirkas, ystäväni, ja menneet tapaukset palaavat mieleen niinkuin kaikki muistoa himmentävä sumu olisi haihtunut."
"Sen minäkin olen huomannut, Haukansilmä. Sellaisen todistajana minäkin olen ollut ja uskonpa, että se on tehnyt minut paremmaksi. Muistan erään hetken, jolloin luulin, että minun aikani oli tullut: masto kaatui hirveällä vauhdilla ja pelkäsin, etten pääsisi pois alta. Minä en ole ollut kovin suuri syntinen, Haukansilmä ystäväni — tarkoitan, etten ole harjoittanut sitä suurimmassa määrässä, vaikkakin täytyy sanoa, ellen tahdo totuutta kieltää, että minua, kuten kaikkia muitakin vastaan, voidaan löytää yhtä ja toista pientä, mutta en ole koskaan ollut osallisena merirosvouksessa, valtiopetoksessa, murhapoltossa tai muussa sellaisessa. Emme nyt puhu salakuljetuksesta emmekä muusta sellaisesta pienestä, sillä minä olen merimies ja kullakin ammatilla on omat heikot puolensa. Uskallanpa sanoa, ettei teidänkään toimenne ole kiusauksia vailla, niin kunnioitettava ja hyödyllinen kuin tehtävänne onkin."
"Monet oppaista ja tiedustelijoista ovat aika lurjuksia ja, kuten nyt majoitusmestari, ottavat maksua molemmilta puolilta. Minä toivoakseni en kuulu niihin, vaikka voikin joutua useinkin kiusaukseen. Kolmesti minä olen elämässäni joutunut koetukseen ja kerran minä annoin vähän perään, vaikka toivonkin, ettei se raskauta minun viimeistä hetkeäni. Minä, nähkääs, minä löysin metsästä nahkakimpun, jonka tiesin muutaman ranskalaisen sinne jättäneen. Hän metsästi meidän puolella, johon hänellä ei ollut oikeutta. — Siinä oli kaksikymmentäneljä mitä ihaninta majavannahkaa. Kiusaus oli sangen suuri, sillä tiesinhän, että laki olisi oikeastaan ollut minun puolellani, vaikka olikin rauhan aika. Mutta silloin johtui mieleeni, ettei sellainen laki ollut meitä metsästäjiä varten ja ajattelin, että miesparka oli voinut suunnitella koko tulevaisuutensa ottamalla huomioon sen rikkauden, jonka hän ensi talvena myydessään näistä saisi, ja minä jätin ne sinne, missä ne olivat. Moni meikäläisistä sanoi minulle, että tein väärin, mutta se rauhallinen uni, joka virkisti seuraavana yönä mieltäni, sanoi, että minä olin tehnyt oikein. Toinen koe oli, kun löysin pyssyn, joka oli ainoa näillä main yhtä hyvä kuin hirvenkaataja. Ottamalla sen omakseni tai piilottamalla sen minä olisin kerta kaikkiaan tullut ensimmäiseksi pyssymieheksi samalla kuin omistin parhaimman aseen. Silloin minä olin nuori enkä millään tavalla huomattu, kuten myöhemmin on tapahtunut, ja nuorenahan jokainen tahtoo olla erinomainen. Mutta Jumalan kiitos! Minä voitin tuon halun ja voitin myöskin kilpailijani linnassa ampumakilpailuissa, jolloin kenraali oli katselijana, vaikka hänellä oli hänen erinomainen pyssynsä!" Tässä Haukansilmän puhe keskeytyi nauruun, voitonriemu vieläkin loisti hänen silmistään ja päivettyneille kasvoille kohosi voimakas puna. "Seuraava ottelu paholaisen kanssa oli kaikista vaikein. Kerran minä, nimittäin, tapasin muutamassa metsäsaunassa kuusi mingoa nukkumassa. He olivat panneet aseensa ja ruutisarvensa syrjään, niin että minä olisin ne vaivatta voinut ottaa itselleni herättämättä heitä. Mikä erinomainen tilaisuus se olisikaan ollut Chingackgookille, joka olisi nutistanut puukollaan ne kaikki toisen toisensa perästä ja ripustanut kuusi päänahkaa vyöhönsä vähemmässä ajassa kuin minulta menee tähän kertomiseen. Ah! Hän on erinomainen soturi tuo Chingackgook ja hän on yhtä rehellinen kuin urhea ja yhtä hyvä kuin rehellinen!"
"Ja mitäs te teitte silloin, herra Haukansilmä?" kysyi Cap, joka kiihkeästi halusi kuulla lopun, "minusta tuntuu, että te menettelitte silloin hyvin onnellisesti tai hyvin onnettomasti."
"Se kävi sekä onnellisesti että onnettomasti, kuinka sen nyt ottaa. Onneton se oli siksi, että olin langeta kiusaukseen, mutta onnellinen sentähden, että kaikki päättyi hyvin. Minä en taittanut hiuskarvaakaan heidän päästään, sillä valkoihoinen ei ota päänahkaa, enpä edes ottanut ainoaakaan heidän pyssyistään. Minä tahdoin voittaa itseni, kun tiesin, että mingot eivät ole minun lemmikkejäni."
"Päänahkojen suhteen olitte epäilemättä oikeassa, kelpo ystäväni, mutta aseet ja varastot teidän olisi pitänyt takavarikoida ilman muuta."
"Ehkäpä olisi, ehkäpä olisi; mutta silloin mingot eivät olisi oppineet ymmärtämään, että valkoinen mies ei voi hyökätä aseettoman ja nukkuvan vihollisen kimppuun. Ei, ei; minä menettelin, kuten käskee omatuntoni, värini ja uskontoni. Minä odotin, kunnes he heräsivät ja lähtivät sotaretkillensä, silloin olen antanut heille senkin edestä, niin että vain yksi heistä palasi kotaansa — ja sekin vaivaisena — kertomaan retkistänsä. Kuten siis näette, ei mitään menetetty sen kautta, että minä tein oikein."
Cap ei puhunut mitään, ihmettelihän vain ystävänsä horjumatonta oikeudentuntoa, vaikkei voinutkaan täydellisesti ymmärtää hänen menetelmiensä perussyitä. Innostuksissaan he olivat pysähtyneet keskustelemaan, mutta nyt he olivat kuitenkin joutuneet niin likelle sairaan lepopaikkaa, ettei enää käynyt jatkaminen tätä keskustelua, vaan kumpikin mielessään valmistui ottamaan viimeiset jäähyväiset eroavalta ystävältänsä.
XXVIII LUKU.
"Kun kesä poistuu, saapuu syksynhyrskyt ja kuolee kukat kovan hallan alla. Niin häipyy elo, tyyntyy tuskanmyrskyt kuin sammuu illan rusko taivahalla."
Spenser.
Vaikkakin soturit kohtaavat vaaroja, vieläpä kuolemaakin, toisin tuntein sodan humussa kuin tyyninä hetkinä, jolloin on aikaa ajatella, ne kuitenkin herättävät heissä aina vakavan mielialan, ja kuoleva itse joko syvästi katuu kulunutta elämäänsä tai ajattelee epäillen ja peläten tulevaa. Moni mies on kuollut sankarin hymy huulillaan, mutta epäilys ja paino sydämessään, sillä mikä uskontomme lieneekin — olkaammepa nyt kristittyjä, muhamettilaisia tai perustukoon elämänkatsomuksemme itämaitten innostaviin kuvitelmiin — kaikille on toki yhteistä se varmuus, että kuolema vain on portti, jonka kautta kaikkien on kuljettava parempaan elämään. Kersantti Dunham oli urhoollinen soturi, mutta nyt hän oli lähdössä maahan, josta hän ei mitään tiennyt ja kun hän tunsi vähitellen irtautuvansa elämästä, hänen ajatuksensa ja tunteensa saivat juhlallisen suunnan, sillä jos on totta, että kuolema on suuri vapauttaja, on myöskin totta, että elämä sen lähestyessä tuntuu turhalta.
Haukansilmä pitäen aina ajatuksiansa ja käytöstänsä kurissa, oli tottunut tällaisiin näytelmiin ja määrännyt kantansa niihin. Hän ajatteli kuolemaa filosofin tyyneydellä ja vakavuudella, eikä tämä sairashuone hänessä herättänyt erittäin vaikuttavia ja uusia tunteita. Toisin oli Capin laita: hän oli raaka, itsepäinen, viisasteleva ja kiivas, ja siksi vanha merikarhu sangen vaikeasti saattoi nöyryyttää mielensä siihen tilaan, jota näin vakava hetki vaati. Senpä vuoksi hän lähestyikin sairasvuodetta kylmin tuntein, kuten mies, joka on käynyt pitkään elämänkoulua ja saanut siellä monta ankaraa läksyä, jotka kuitenkin ovat vain paaduttaneet hänen sydäntänsä, kun hän ei ole avannut sitä totuudelle ja valolle.
Ensimmäinen todistus, jossa Cap osoitti, ettei hän ymmärtänyt hetken juhlallisuutta, tuli esille, kun hän kävi kuvailemaan, mitä Muirille ja Nuolenpäälle oli tapahtunut. "Molemmat kohottivat ankkurinsa kiireesti", hän lopetti, "ja sinulle tuottanee lohtua tieto, että molemmat ovat lähteneet ennen sinua sille pitkälle matkalle, ja ne olivat miehiä, joita sinulla ei ollut erikoista syytä rakastaa. — Jos minä olisin sinun sijassasi, tuottaisi tämä tieto suurta tyydytystä. — Minun äitini usein sanoi, Haukansilmä, että kuolevan mieltä ei saa masentaa, vaan sitä on rohkaistava viisaalla ja sopivalla tavalla, ja tämä tieto varmaan häntä innostaa, jos hän ajattelee mingoja vähänkin samoin tuntein kuin minä."
Kuullessaan tämän Kevät nousi ja sipsutti kuulumattomin askelin ulos. Dunham kuunteli jäykin katsein, sillä elämä oli jo niin paljon haihtunut hänen mielestään, että hän oli unohtanut Nuolenpään ja vähät välitti Muirista, mutta heikolla äänellä hän pyysi luokseen Jasperia. Viivyttelemättä kutsuttiin nuorukainen ja pian hän ilmestyi vuoteen ääreen. Kersantti tuijotti häneen hetkisen ystävällisesti ja hänen katseensa ilmaisi katumusta siitä vääryydestä, jonka hän oli ajatuksissaan nuorukaiselle tehnyt. Kuolinhuoneessa oli nyt Haukansilmä, Cap, Mabel, Jasper ja kuoleva mies. Kaikki muut, paitsi tytär, seisoivat sairaan vuoteen ympärillä odottaen hänen viimeistä hetkeänsä. Mabel oli polvillaan hänen vieressään välistä painaen hänen jäykistyvää kättänsä rintaansa vasten ja välistä kostuttaen vedellä hänen polttavan kuumia huuliansa.
"Me olemme pian samassa tilassa kuin te olette nyt, kersantti", sanoi Haukansilmä, jonka ei voitu sanoa pelkäävän tällaisia näytelmiä, sillä liian usein hän oli nähnyt kuoleman voittokulun voidakseen antaa valtaa kauhun tunteille, mutta täydellisesti hän taas tajusi, että kuolema tuli toisenlaisena taistelukentällä kuin tällaisessa hiljaisessa kotipiirissä; "enkä ollenkaan epäile, ettemme kohtaisi jälleen. Nuolenpää on mennyt omaa tietään, se on tosi, mutta hänen tiensä ei ollut oikean intiaanin. Te olette nähnyt, mitä polkua hän on viime aikoina käynyt, ja voimme päätellä, ettei se liene oikea. Minun ajatukseni taistelee kokonaan hänen ja luutnantti Muirin esiintymistä vastaan. Te olette elämässä täyttänyt velvollisuutenne, ja kun ihminen on sen tehnyt, hän voi lähteä pitkälle matkallensa kevein sydämin ja rauhallisin mielin."
"Toivon sitä, ystäväni. Minä olen koettanut täyttää velvollisuuteni."
"Niin, niin", pisti Cap, "tarkoitus on puoli voittoa; ja jos sinä olisit lähettänyt veneen tiedustelemaan, miten asiat ovat, kaikki olisi käynyt aivan toisin. Ei kukaan täällä eikä muuallakaan voi epäillä sinun tahtoneen tehdä kaikki parhaimmalla tavalla."
"Niin minä tahdoin. Tahdoin saattaa kaikki hyvään loppuun."
"Isä! Minun rakas, rakas isäni!"
"Magneetti raskauttaa tuolla tavalla eroa ja sangen vähän auttaa isäänsä purjehtimaan karikon yli; siksipä meidän täytyy ystävyydellämme auttaa häntä niin paljon kuin voimme."
"Sanoitko sinä mitään, Mabel?" kysyi Dunham kääntäen päätänsä tyttäreensä päin, sillä hän oli liian heikko kääntääkseen koko ruumistansa.
"Sanoin, isä; älä luota mihinkään, mitä hyvää ja kiitettävää itse olet tehnyt; luota kokonaan vain Jumalan pojan siunattuun sovintotyöhön."
"Kappalainen on sanonut meille jotakin samaa, veli. Tämä rakas lapsi saattaa olla oikeassa."
"Niin, niin; epäilemättä saarnaajat sanovat niin. Hän on meidän tuomarimme ja pitää kirjaa kaikista töistämme ja lukee kaikki viimeisenä päivänä ja näyttää, kuka on tehnyt oikein, kuka väärin. Minä uskon, että Mabel on oikeassa, eikä sinun siis tarvitse ollenkaan olla huolissasi, sillä kyllä kirja on oikein pidetty."
"Eno! Rakkahin isä! Nuo ovat turhia kuvitelmia! Luota kokonaan vain Vapahtajaamme äläkä mihinkään muuhun! Etkö itsekin ole usein tuntenut, että toiveesi ovat tyhjiin rauenneet, ja kuinka voisitkaan luottaa omiin ansioihisi, kun meidän kaikkien luonto on turmeltunut? Kenen sielun täyttää puhtaus ja pyhyys? Ei siis ole muuta toivoa kuin Kristuksen sovintotyö!"
"Se on juuri samaa, mitä hernhutilaiset sanovat", kuiskasi Haukansilmä
Capille hiljaa; "luottakaa siihen, Mabel on oikeassa."
"Oikeassa varmaankin, Haukansilmä ystäväni, päämäärään nähden, mutta väärässä suunnasta. Minä pelkään, että lapsi johtaa kersantin harhaan juuri silloin, kun hän on pääsemässä selville vesille tai salmen syvimmälle paikalle."
"Jättäkää se Mabelille, jättäkää se Mabelille; hän ymmärtää paremmin kuin kukaan meistä eikä voi mitenkään vahingoittaa."
"Sen olen ennenkin kuullut", virkkoi Dunham hetkisen kuluttua. "Ah,
Mabel, outoa on vanhemman nojautua lapseen tällaisella hetkellä!"
"Pane toivosi Jumalaan, isä; luota Hänen poikansa lunastustyöhön. Rakas, rakas isä, rukoile, rukoile Kaikkivaltiaan armoa sielullesi!"
"En ole tottunut rukoilemaan, veli. Haukansilmä, Jasper — neuvokaa minulle rukouksen sanat."
Cap tuskin tiesi, mitä rukouksella tarkoitettiin eikä hänellä ollut mitään vastausta antaa. Haukansilmä rukoili kyllä päivittäin, ellei tunnittainkin, mutta se tapahtui hänen omalla omituisella tavallaan ilman sanojen apua ajatuksen kautta. Tässä tapauksessa hän oli yhtä hyödytön kuin merimieskin eikä hänellä ollut mitään vastausta antaa. Jasper puolestaan olisi tahtonut vuoria siirtää lievittääkseen Mabelin tuskaa, mutta tässä tapauksessa hän oli aivan voimaton, ja hän hätkähtäen ja häveten vetäysi takaisin, kuten aina nuoret, kun heitä vaaditaan tekemään jotakin, joka on kokonaan mahdotonta heille, ja jossa he tuntevat voimiensa heikkouden.
"Isä", virkkoi Mabel kuivaten silmänsä ja koettaen saada kalpeille kasvoillensa tyynen ilmeen, "minä tahdon rukoilla sinun kanssasi, sinun, itseni ja meidän kaikkien puolesta. Hän ei jätä kuulematta heikoimmankaan ja yksinkertaisimmankaan rukousta."
Hänen hartaudessaan oli jotakin ylevää ja liikuttavan juhlallista. Ääneti ja vakavasti hän valmistui täyttämään raskasta velvollisuuttaan. Kieltäen itsensä hän unohti sukupuolensa ujouden ja arkuuden tehdäkseen vanhempansa viimeisen hetken helpommaksi, ja näytti kuin hän olisi jostakin salaperäisestä voimanlähteestä saanut tukea, että hän voi koko olemuksellaan antautua kalliiseen tehtäväänsä.
Mabel oli saanut uskonnollisen kasvatuksen — mutta siihen ei liittynyt liioittelua eikä itsekylläisyyttä. Hän luotti Jumalaan välittömästi ja hänen uskonsa ja toivonsa oli yksinkertainen ja vakaa. Jo lapsena häntä oli totutettu rukouksessa lähestymään kaiken hyvän antajaa. Hän piti esikuvanaan itse Kristusta, joka käski seuraajiensa kieltäytyä turhista sanoista ja pyrkiä saavuttamaan sitä, mikä hyvä on. Se lahko, johon hän kuului, oli opettanut jäsenilleen muutamia hartaita rukouksia, joiden sisällys oli ylevä ja kieli ihastuttavan kaunista. Kuullessaan näitä sekä yhteisissä kokouksissa että käyttäessään niitä yksikseen rukoillessaan, ne olivat tulleet niin hänen henkiseksi omaisuudekseen, ettei hän enää muistanut niitä mistään oppineensa, vaan lauseet tulivat hänen huuliltaan lämmittävinä ja mukaansatempaavana, niinkuin ne olisivat kuohuneet hänen oman sydämensä syvyydestä. Vaikka sanat lausuttiin hiljaa, oli äänen sointu niin harras ja ylevä, että se vaikutti enemmän kuin suurella voimalla ja ulkonaisella komeudella pidetty hartaushetki. Niinpä se valtasi kuulijat kokonaan, sillä sanat, jotka lähtevät sydämestä ja vuotavat hartauden ja tuskan pusertamina esille, löytävät aina vastakaikua jokaisessa ihmissydämessä.
Mutta kun hän joutui puhumaan heidän omasta tilastansa ja kuolevasta miehestä, hänen sanoihinsa tuli yliluonnollinen juhlallisuus ja hartaus. Kielen kauneus säilyi yhä, mutta siihen liittyi lämmin, kaikkivoittava lapsen rakkaus ja kaiho erota kalleimmasta elämässä; ja hänen sanansa saivat syvän juhlallisuuden ja hartauden, joka läheni todellista kaunopuheisuutta. Me voisimme toistaa hänen lauseitansa, mutta emme pidä sopivana esittää sitä, joka eli vain hänen sielunsa pyhätöissä, vaikka hädän hetkenä toisetkin joutuivat hänen henkensä salaisista lahjoista osallisiksi.
Tämä yksinkertainen, mutta juhlallinen näytelmä vaikutti eri tavalla eri yksilöihin. Dunham itse eli kokonansa rukouksessa mukana, ja tunsi sellaista huojennusta kuin ihminen, joka raskaine kuorminensa on takertunut orjantappurapensaikkoon, josta hän ei luule vapaaksi pääsevänsä, mutta sitten tulee joku, joka nostaa kokonansa pois kuorman hänen hartioiltansa. Cap oli hämmästynyt ja ihastunut, vaikka vaikutus ei hänen mielessään ollut kovin syvä eikä kestävä. Hän tutkisteli omien tunteittensa laatua ja epäili, olivatko ne niin miehekkäät ja sankarilliset kuin olisi pitänyt, mutta totuus, inhimillinen hartaus ja uskonnon voima vaikuttivat häneen kuitenkin niin, ettei hän käynyt raa'asti vastaan väittämään, kuten tavallisesti. Jasper polvistui juuri Mabelin kohdalla toisella puolen vuodetta, peitti kasvonsa ja seurasi sanoja sellaisella vakavuudella kuin omalla rukouksellaan olisi tahtonut lisätä toisen rukouksen voimaa, vaikkakin on epävarmaa, eikö häneen rukoilijan äänen sointu ja sanojen helinä vaikuttanut enemmän kuin rukouksen sisällys.
Vaikutus Haukansilmään oli voimakas ja ilmeinen — ilmeinen, sillä hän seisoi suorana, myöskin Mabelia vastapäätä ja ilme hänen kasvoillaan vaihteli lakkaamatta todistaen voimakkaitten tunteitten liikkuvan hänen sielussansa. Hän nojasi pyssyynsä ja joskus hänen jäntevät sormensa puristivat sitä, niinkuin hän olisi tahtonut musertaa aseen kappaleiksi. Kun Mabelin sanat tulivat innokkaimmiksi ja lämpimimmiksi; hän pari kolme kertaa kohotti katseensa rosoiseen laipioon ikäänkuin nähdäkseen, eikö rukouksen kuulija ilmestyisi näkyville. Sitten taas hänen tunteensa kääntyivät siihen olentoon, jonka sielusta nämä ihanat ajatukset nousivat Isän puoleen. Mabelin kasvot eivät enää olleet kalpeat, vaan niistä hohti innostuksen tuli ja ne olivat suloiset kuin aamun sarastus sateen jälkeen. Näinä hetkinä Haukansilmän miehekäs ihastus kuvastui koko kauneudessaan hänen kasvoillansa ja kun hän tuijotteli sankarittareemme, loisti hänen silmistään ihana rakkauden tuli.
Kersantti Dunham asetti kätensä Mabelin päälaelle, kun tämä lopetti rukouksensa ja kätki kasvonsa peitteeseen.
"Jumala sinua siunatkoon, minun rakas lapseni, Jumala sinua siunatkoon!" hän kuiskasi, sillä voimat eivät sallineet lausua sitä ääneen. "Tämä tuottaa todellista lohtua. Jospa minäkin voisin noin rukoilla!"
"Isä, sinä osaat 'Isämeidän'; sinä itse opetit sen minulle, kun minä olin vielä lapsi."
Kersantin kasvot kirkastuivat hymyyn, sillä hän todellakin tunsi täyttäneensä tämän vanhemman-velvollisuutensa ja sen muisto tuotti hänelle suloista tyydytystä tänä vakavana hetkenä. Hän oli sitten ääneti useita minuutteja ja kaikki luulivat, että hän seurustelee Jumalansa kanssa.
"Mabel, lapseni!" hän vihdoin virkkoi äänellä, joka jo kuului melkein haudan takaa, — "Mabel, minä jätän sinut." Henki tällaisena hetkenä näyttää pakottavan ruumiin tottelemaan sen määräyksiä. "Minä jätän sinut, lapseni; missä on sinun kätesi?"
"Tässä, rakkahin isä — ota ne molemmat; oi, ota ne molemmat!"
"Haukansilmä", lisäsi kersantti tapaillen vuoteen toiselta puolen, johon Jasper oli polvistunut, ja saaden nuorukaisen käden erehdyksessä omaansa, "ota tämä. Isänä minä jätän hänet sinulle — kuten — te molemmat tahdotte. Jumala — siunatkoon — siunatkoon teitä molempia!"
Tänä kauheana hetkenä ei kukaan hennonut oikaista kersantin erehdystä ja parin minuutin perästä hän nukahti pitäen Jasperin ja Mabelin käsiä molempien omiensa välissä. Sankarittaremme oli kokonaan unohtanut todellisuuden, kunnes Cap virkahti, että kaikki oli nyt lopussa. Kohottaessaan silmänsä Mabel kohtasi Jasperin katseen ja tunsi hänen lämpimän kädenpuristuksensa. Mutta tänä hetkenä täytti yksi ainoa tunne hänen sydämensä ja Mabel ratkesi itkuun tuskin tietäen, mitä oli tapahtunut. Haukansilmä tarttui Jasperin käteen ja johti hänet ulos.
Ystävykset astelivat tulen ohi, yli nurmikentän ja saapuivat melkein toiseen päähän saarta virkkamatta sanaakaan. Siellä he pysähtyivät ja Haukansilmä puhui. "Kaikki on lopussa, Jasper", hän virkkoi — "nyt on kaikki lopussa. Voi kuitenkin! Kersantti on päättänyt retkensä, ja se on tapahtunut viheliäisen mingon käden kautta. Emme olisi ikinä uskoneet että näin voisi käydä, ja kuitenkin hänen kohtalonsa jo huomenna saattaa olla sinun tai minun!"
"Entäs Mabel? Mihin Mabel nyt joutuu, Haukansilmä?"
"Sinä kuulit kersantin viimeiset sanat. Hän on jättänyt lapsensa minun huomaani, Jasper; ja se on juhlallinen luottamus — totisesti — se on juhlallinen luottamus."
"Se on luottamus, Haukansilmä, ja ilolla voisi kuka tahansa osoittaa sinulle sellaista", vastasi nuorukainen katkerasti hymyillen.
"Usein olen ajatellut, että tämä on tullut väärän miehen hyväksi. Minä en ole sovelias, Jasper, minä en ole sovelias — todellakin luulen, että minä en ole. Mutta jos Mabel unohtaa kaikki minun puutteeni ja suostuu minuun, minulla ei ole oikeutta paeta onneani, ja ehkäpä muutkin ne unohtavat, sillä onhan minullakin joitakin ansioita."
"Ei kukaan moiti sinua, Haukansilmä, siitä, että menet naimisiin Mabel Dunhamin kanssa enempää kuin siitäkään, että kannat rinnassasi jalokiveä, jonka ystävä on sinulle vapaasti antanut."
"Mutta luuletko sinä, että ihmiset moittivat Mabelia, poika? Siinäkin suhteessa minulla on ollut epäilykseni, sillä kaikki ihmiset eivät katsele minua samoilla silmillä kuin sinä ja kersantin tytär." Jasper Vesikoira värähti kuin mies, jonka äkkiä valtaa ruumiillinen tuska, mutta joka tahtonsa lujuudella koettaa pysyä pystyssä. "Miehet ovat kateellisia ja pahansuopia ainakin täkäläisissä varustuksissa. Joskus minä toivon, Jasper, että Mabel olisi mieltynyt sinuun ja sinä olisit mieltynyt häneen, sillä usein minusta tuntuu, että sellainen kuin sinä sittenkin voisi tehdä hänet onnellisemmaksi kuin minä."
"Me emme puhu siitä, Haukansilmä", keskeytti Jasper lyhyesti ja kärsimättömästi, "sinusta tulee Mabelin mies eikä ole oikeutta ajatella ketään muuta sille sijalle. Mitä minuun tulee, minä otan Capin neuvosta vaarin ja katson, voiko minusta jotakin tulla menemällä suolaisille vesille."
"Sinä, Jasper Western! Sinäkö jättäisit järvet, metsät ja nämä rajaseudut! Ja kaikki tämä siksi, että pääsisit kaupunkeihin ja linnoihin elämään siellä teeskentelyn maailmoissa ja saisit vaihdetuksi vedet hieman toisenmakuisiin! Eikö meillä ole suolalähteitä, jos sinä nyt välttämättä suolaa halajat? ja eikö meidän pitäisi tyytyä siihen, mitä Luoja on juuri meille antanut? Laskujani tehdessäni minä olen ottanut lukuun sinut, poika, — sillä minä todellakin ajattelin nyt, kun Mabel ja minä aiomme elää samassa majassa, että jonakin päivänä sinäkin haluat valita itsellesi toverin ja asettua meidän naapuriksemme. Minulla on ihana paikka noin viisikymmentä penikulmaa Oswegosta länteen, johon olen itse ajatellut asettua. Siinä lähellä on verraton satamapaikka, johon voi aluksella tulla ja mennä milloin ikinä haluaa. Minä kuvittelin, että sinä vaimoinesi asettuisit toiseen paikkaan ja Mabel ja minä toiseen. Me muodostaisimme oivan yhteiskunnan ja jos Jumala suo jonkunkaan luoduistaan olla onnellinen, ei koko maan päällä ole onnellisempia kuin me neljä."
"Sinä unohdat, ystäväni", vastasi Jasper ottaen toisen käden ja puristaen sitä ystävällisesti hymyillen, "ettei minulla ole sitä neljättä, jota rakastaisin ja josta huolta pitäisin, ja epäilen suuresti, voinko minä koskaan rakastaa ketään, niinkuin minä rakastan sinua ja Mabelia."
"Kiitos, poika — minä kiitän sinua koko sydämestäni, mutta se, mitä sinä kutsut rakkaudeksi Mabeliin, on vain ystävyyttä ja se on ihan toinen tunne kuin minun. Näes, sensijaan, että nukkuisin yöni rauhassa, kuten on luonnon vaatimus, minä uneksin Mabel Dunhamista lakkaamatta. Hän kummittelee kaikkialla minun mielessäni. Kun minä kohotan hirvenkaatajani saadakseni hirvipaistia, eläin katsoo minuun ja minusta tuntuu, niinkuin sillä olisi Mabelin suloiset silmät ja se ilakoiden virkkaisi: 'ammu, jos uskallat!' Sitten minä kuulen hänen viehättävän äänensä lintujen laulussa, ja juuri viimeksi nukkuessani minä tahdoin kantaa käsilläni Mabelin Niagaran yli mieluummin kuin erota hänestä. Katkerinta, mitä milloinkaan olen kokenut, oli, kun paholainen tai mingo kerran unissa pani minut ajattelemaan, että minä olin menettänyt Mabelin joko jossakin onnettomuudessa — tai toinen oli hänet minulta vienyt."
"Oi, Haukansilmä! Jos sinä tunnet sen niin katkerana unissasi, mitä onkaan sanottava siitä, joka tietää, että tuo on totta, totta, totta — niin totta, ettei se jätä vähintäkään toivoa, vaan tuskan ja epätoivon?"
Sanat pääsivät ryöstäytymään Jasperilta tahtomatta, niinkuin putouksesta olisivat äkkiä sulut katkenneet ja vesi olisi hyökännyt kohisten alas. Ne tulivat tahdottomasti, melkein tajuamatta, mutta niissä ilmeni niin syvä tunne ja totuus, etteivät ne jättäneet epäilykselle sijaa. Haukansilmä hätkähti, tuijotti kokonaisen minuutin ystäväänsä kuin poissa suunniltaan, ja kaikista vastustuksista huolimatta totuus välähti selvänä hänen mielessään. Jokainen tietää, mitä vaikuttaa, kun paljastetaan yht'äkkiä koko elämää mullistava totuus, joka kerralla selvittää kaikki siitä johtuvat seikat ja langanpäät, miten terävä on silloin ajatus ja miten valmis on vääryydet sovittamaan. Sankarimme oli niin luottavainen luonteeltaan, niin suora ja valmis kuvittelemaan, että kaikki hänen ystävänsä sydämensä pohjasta soivat hänelle yhtä paljon onnea kuin hän heille, ettei tähän onnettomaan hetkeen asti ollut hänen mieleensä johtunut pieninkään ajatuksen pilkahdus, että Jasper voisi ihailla sillä tavalla Mabelia. Hän oli kuitenkin liian tottunut ihmisten intohimoisten tunteitten purkauksiin, ja tämä oli niin voimakas ja luonnollinen, ettei se jättänyt pienintäkään sijaa epäilyksille. Ensimmäinen tunne, joka seurasi tätä varmuutta, oli syvän epätoivon ja tuskan. Hän muisti Jasperin nuoruutta, hänen ulkonaisia etujansa, joiden ehdottomasti täytyi miellyttää Mabelia enemmän kuin hän itse ikinä saattoi. Sitten pääsivät hänen luonteensa jaloimmat voimat vallalle ja hän alkoi epäillä ja arvostella itseänsä ja antaa arvoa toisten tunteille, kuten hän aina oli tehnyt. Hän otti Jasperia kädestä, johti hänet kaatuneen hongan luo ja puoliksi pakotti hänet istumaan sen rungolle istahtaen itse viereen.
Tänä hetkenä hänen tunteensa raivosivat, ja Vesikoira hämmästyi niiden voimaa ja häpesi itseänsä. Nuorukainen olisi antanut kaiken maailman rikkaudet, jos olisi saanut takaisin kolme viimeistä minuuttia. Mutta hän oli kuitenkin liian rehellinen ja tottunut aina kohtelemaan ystäväänsä suoruudella, niin ettei voinut ajatellakaan koettaa edelleen salata totuutta tai vastata kierrellen niihin kysymyksiin, joita varmasti toinen tekisi. Vaikka hän vapisi ajatellessaan, mitä seuraisi, hän ei kuitenkaan hetkeäkään ajatellut kiertää totuutta.
"Jasper", virkkoi Haukansilmä niin vakavalla äänellä kuin olisi tahtonut saada soimaan kaikki kuulijansa hermot, "tämä on hämmästyttänyt minua! Sinä sittenkin rakastat Mabelia, kuten olin ajatellut, ja vaikka minun turhamaisuuteni ja harhaluuloni ovat julmasti minua pettäneet, minä kuitenkin syvästi säälin sinua, poika, säälin koko sielustani! Niin, minä tiedän, kuinka hirveästi täytyy koskea, jos asettaa toivonsa sellaiseen olentoon kuin Mabel, eikä saa vastakaikua tunteillensa. Tämä asia meidän on selvitettävä, Vesikoira, kuten delawarelainen sanoo, niin ettei pienintäkään pilvenhattaraa jää meidän välillemme."
"Mitä selvittämistä siinä on, Haukansilmä? Minä rakastan Mabel Dunhamia, mutta Mabel ei rakasta minua — hän ottaa mieluummin sinut mieheksensä, ja viisainta, mitä minä voin tehdä, on heti lähteä merille ja koettaa unohtaa teidät molemmat."
"Unohtaa minut, Jasper! Se olisi rangaistus, jota minä en ole ansainnut. Mutta mistä sinä tiedät, että Mabel pitää enemmän minusta? Mistä sinä sen tiedät, poika? Minusta se näyttää ihan mahdottomalta!"
"Eikös hän aio mennä naimisiin sinun kanssasi? Ja voisiko Mabel mennä naimisiin sellaisen kanssa, jota ei rakasta?"
"Kersantti on kovasti kehoittanut häntä siihen ja velvollisuutensa tunteva lapsi saattoi pitää vaikeana vastustaa kuolevan isänsä toiveita. Oletko sinä koskaan sanonut Mabelille, että sinä ihailet häntä, että sinun tunteesi häneen ovat sellaiset?"
"En milloinkaan, Haukansilmä. Minä en voisi tehdä sinulle sellaista vääryyttä."
"Minä uskon sinua, poika — minä uskon sinua. Ja nyt sinä tahtoisit lähteä merille ja viedä tuon tunteesi mukanasi. Mutta se ei saa tapahtua. Mabelin täytyy saada kuulla kaikki, ja hänen tulee menetellä mielensä mukaan, vaikka minun sydämeni murtuisi tässä kokeessa. Teidän välillänne ei siis ole ollut mitään puhetta, Jasper?"
"Ei oikeastaan, ei suorastaan mitään. Kuitenkin minä tunnustan sinulle kaikki, Haukansilmä, sillä sen olen sinunlaisellesi vanhalle ystävälle velkaa ja loppukoon tämä juttu sitten tähän. Sinähän tiedät, miten nuoret ihmiset ymmärtävät toisiansa tai ainakin luulevat ymmärtävänsä, vaikk'eivät aina käytäkään sanoja! ja ymmärtävät, tai ainakin luulevat ymmärtävänsä toistensa ajatuksia tuhansista pikku seikoista."
"En minä, Jasper, en minä", vastasi opas rehellisesti, sillä totuuden tunnustaaksemme, hän ei milloinkaan ollut tuntenut sitä ihanaa merkkikieltä, joka salaisten tunnustähtien kautta antaa ihania lupauksia kertoen lukemattomista unelmista ja toiveista. "En minä, Jasper, siitä minä en mitään tiedä. Mabel on aina kohdellut minua suurella ystävyydellä ja ilmaissut sen myöskin niin selvin sanoin, kuin kieli ikinä voi kertoa."
"Sinulla on ollut onni kuulla hänen sanovan, että hän rakastaa sinua,
Haukansilmä?"
"Ei, Jasper, — ei juuri niillä sanoilla. Hän on sanonut minulle, ettemme koskaan voisi, ettemme koskaan voisi mennä naimisiin, että hän ei ole kyllin hyvä minulle, vaikka hän sanoo kunnioittavansa ja ihailevansa minua. Mutta sitten kersantti on sanonut, että nuoret, hennot tytöt tunnustavat lempensä siten, ja että hänen äitinsä sanoi ja menetteli siten ennen häntä ja että minun pitäisi olla tyytyväinen, jos hän jotenkin ilmaisisi suostuvansa avioliittoon kanssani. Sen vuoksi minä olen kuvitellut, että kaikki olisi, niinkuin pitääkin."
Kuvaisimme tapauksia ja ihmisiä väärin, ellemme lisäisi, että huolimatta ystävyydestään ja siitä rehellisestä toivostaan, että Haukansilmä olisi täysin onnellinen, Jasper tunsi sydämessään kuvaamattoman ilon sykähdyksen kuullessaan tämän. Siihen ei sisältynyt toivoa, että olosuhteet olisivat muuttuneet hänelle edullisemmiksi, vaan mustasukkaisuus sai tyydytystä, ettei toinenkaan ollut kuullut sitä ihanaa tunnustusta, joka häneltä oli kielletty.
"Puhu minulle vielä siitä keskustelusta, jossa ei kieltä tarvita", lisäsi Haukansilmä, jonka kasvojen ilme kävi yhä murheellisemmaksi ja joka kuitenkin kysyi, vaikka näytti aavistavan, että vastaus vain lisäisi hänen suruansa. "Minä olen keskustellut Chingackgookin ja hänen poikansa kanssa — ennenkuin poika kaatui — tällä tavalla; mutta minä en ole voinut aavistaa, että nuoret tytöt olisivat tottuneet siihen — ja kaikista vähimmän Mabel Dunham."
"Eihän se ole mitään, Haukansilmä. Minä tarkoitan vain jotakin katsetta, hymyä, silmän pilkahdusta tai käden värähdystä, kun neitonen on joskus tervehtinyt minua, ja kun minä olen ollut kyllin heikko värähtelemään Mabelin hengityksestä tai hänen vaatteittensa kosketuksesta, minun ajatukseni on vienyt minut harhaan. En ole milloinkaan selvään puhunut Mabelille, eikä siitä nyt ole enää mitään hyötyä, kun kaikki toivo on mennyt."
"Jasper", vastasi Haukansilmä koruttomasti, mutta niin varmasti ja arvokkaasti, että toinenkin huomasi tämän keskustelun loppuneen tähän, "meidän tulee puhua kersantin hautaamisesta ja palaamisestamme pois tältä saarelta. Kun kaikki nämä on saatu suoritetuksi, on aikaa kyllin puhua kersantin tyttärestä. Tämä asia on täydelleen selvitettävä, sillä isä jätti huolenpidon tyttärestään minulle."
Jasper oli iloinen, että puhe lähti toiselle ladulle, ja ystävykset erosivat kukin täyttämään oman luonteensa ja tottumustensa mukaisia velvollisuuksia.
Iltapäivällä olivat kuolleet haudatut. Kersantti Dunham oli saanut leposijansa keskellä nurmikenttää olevan tuuhean lehmuksen alla. Mabel itki katkerasti toimituksen kestäessä ja tunsi kyynelistä saavansa kuormallensa huojennusta. Yö kului rauhallisesti, samoin kuin seuraava päiväkin saarella, sillä Jasper selitti, että myrsky oli liian raju, että he olisivat voineet lähteä järvelle. Sama syy esti myöskin kapteeni Sanglieria lähtemästä saarelta ennenkuin kolmannen päivän aamuna kersantti Dunhamin kuolemasta, kun myrsky oli asettunut ja tuuli tyyntynyt. Sitten hän erosi jätettyään hyvästit Haukansilmälle osoittaen samalla, että toinen oli kokonaan voittanut hänen mielisuosionsa. Molemmat tunsivat kunnioittavansa toisiansa, vaikkakin kumpikin näki toisessansa katkeran vihollisen.
XXIX LUKU.
"Päätä hän käänsi leikiten vaan
ja hymynhäivä huulilla karkeloi.
Mut poika tunsi piston rinnassaan:
Se hymy hälle ikuisen tuskan toi."
Laila Rookh.
Viime päivien tapahtumat olivat olleet niin kiihoittavia ja herättäneet niin monia kysymyksiä sankarittaremme mielessä, ettei hänellä ollut aikaa antautua kokonaan surullensa. Suuresti hän kuitenkin kaipasi isäänsä ja joskus hän kauhusta vavahti muistellessaan, miten äkillinen kuolema Jennietä oli kohdannut ja mitä hirveitä näytelmiä hän oli saanut nähdä, mutta sittenkin hän oli kohottanut masennettua mieltänsä eikä antanut epätoivolle täydellistä valtaa, kuten olisi tällaisessa surussa saattanut käydä. Ehkäpä se onnettomuus, joka Kevättä oli kohdannut ja joka oli tehnyt hänet melkein mielipuoleksi kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi, oli pakottanut Mabelia hillitsemään oman tuskansa ja koettamaan lohduttaa toista. Sen hän teki hiljaisella, tyynellä ja lämpimällä tavallansa, kuten hänen sukupuolensa tällaisissa tapauksissa aina menettelee.
Kolmannen päivän aamu oli määrätty Lokin lähtöajaksi. Jasper oli suorittanut kaikki valmistuksensa, tavarat oli viety laivaan ja Mabel oli ottanut Keväältä hellät jäähyväiset — tuskallinen ja sydäntäsärkevä ero. Lyhyesti, kaikki oli valmiina ja toiset olivat jo astuneet laivaan, saarelle oli jäänyt vain Kevät, Haukansilmä, Jasper ja sankarittaremme. Ensinmainittu oli pistäytynyt tiheimpään pensaikkoon itkemään, ja viimeksimainitut lähestyivät paikkaa, jossa kolme kanottia oli heitä odottamassa. Yksi niistä oli jätetty Keväälle ja kahden piti viedä nämä toiset Lokille. Haukansilmä kulki edellä, mutta kun hän joutui lähelle rantaa, ei hän mennytkään veneille, vaan kääntyi hiukan syrjään, jossa aukeaman laidassa oli kaatunut tammi lehtien suojassa Lokilla-olijoilta. Istahtaen itse rungolle hän pyysi Mabelia istumaan toiselle puolellensa ja osoitti Jasperille paikan toisella puolellansa.
"Istukaa tähän, Mabel, istu sinä, Jasper, tänne toiselle puolelleni", hän määräsi heti, kun itse oli istuutunut. "Minulla on mielessäni jotakin, joka sitä raskaasti painaa ja nyt minun on päästävä siitä vapaaksi, jos koskaan aion siinä onnistua. Istukaa, Mabel, ja antakaa minun keventää sydäntäni ja omaatuntoani, niin kauan kuin minulla on voimaa siihen."
Seurasi parin kolmen minuutin hiljaisuus, jolloin molemmat nuoret aprikoivat, mitä tästä tulisi ja mikä saattaisi painaa Haukansilmän omaatuntoa. Mahdottomalta tuntui, että mitään sellaista saattaisi olla olemassa.
"Mabel", virkkoi sankarimme vihdoin, "meidän täytyy keskustella avoimesti toistemme kanssa, ennenkuin seuraamme Capia kutteriin, jossa hän on jo nukkunut kolme yötä, sillä hän sanoo, että vain siellä voi tuntea päänahkansa säilyvän lujimmassa. Voi kuitenkin! Miten minä voisin esittää nyt ajatukseni ja tunteeni? Minä koetan olla miellyttävä ja pitää sydämeni kevyenä, mutta mahdotonta on ihmisvoimin panna virtaa juoksemaan vastamäkeen. Mabel, te tiedätte, että kersantti, ennenkuin hän jätti meidät, järjesti meidän kahden asiat niin, että meistä tulisi mies ja vaimo, joiden tulisi elää yhdessä ja rakastaa toisiansa niin kauan kuin astelevat täällä maankamaralla, ja vielä kauemminkin."
Mabelin kasvoille oli kohonnut raikkaassa tuulessa hieman punaa, mutta kun hän kuuli tämän, palasi niihin surun uurtama kalpeus. Hän katsoi kuitenkin ystävällisesti, vaikkakin vakavasti Haukansilmään, koettipa vielä hymyilläkin.
"Se on totta, ystäväni", hän vastasi, "se oli minun isäparkani toivomus, ja minä tunnen, että vaikka uhraisin koko elämäni huolehtiakseni teidän onnestanne ja hyvinvoinnistanne, en sittenkään voisi maksaa kaikkea sitä hyvyyttä, mitä te olette meille osoittanut."
"Minä pelkään, Mabel, että miehen ja vaimon tulee liittyä yhteen lujemmilla siteillä kuin sellaiset tunteet, sitä todellakin pelkään. Te ette ole tehnyt minulle mitään, ette ainakaan mitään sellaista, joka sitoisi toisen toiseen ja kuitenkin minun sydämeni on teidän — on totisesti — ja siksi minä luulen, että tunteeni ovat kotoisin jostakin muusta kuin siitä, että on koettanut suojella toisen päänahkaa ja on opastanut toista metsien läpi."
Mabelin posket alkoivat hehkua uudestaan ja vaikka hän ankarasti yritti hymyillä vastatessaan, hänen äänensä kuitenkin vapisi.
"Eikö meidän olisi parempi jättää tätä keskustelua tuonnemmaksi, Haukansilmä?" hän sanoi. "Me emme ole yksin, ja sanotaan, ettei kuulijalle ole mikään vähemmän mieluista kuin perheneuvottelut, joihin hänellä ei ole vähintäkään mielenkiintoa."
"Juuri siksi, ettemme ole yksin, tai oikeamminkin siksi, että Jasper on meidän kanssamme, minä tahdon puhua tästä asiasta. Kersantti uskoi, että minusta tulisi sovelias toveri teille, ja vaikka minulla oli epäilykseni — niin, minulla oli monet epäilykseni — hän lopulta sai minut siihen ajatukseen, että olen antanut asioitten mennä siihen, missä ne nyt ovat. Mutta kun te lupasitte isälle, Mabel, mennä kanssani naimisiin, oli eräs asianhaara, kuten enonne sanoo, jota te ette tiennyt, mutta joka teidän tulee saada tietää, ennenkuin asia lopullisesti päätetään. Olen usein ampunut laihan peuran päivällisekseni, kun en ole voinut tavata hirveä, mutta yhtä luonnollista ei ole ottaa pahinta silloin, kun paras on saatavissa."
"Te puhutte, Haukansilmä, tavalla, jota on vaikea ymmärtää. Jos tämä keskustelu todella on välttämätön, niin toivon, että käytätte selvempää kieltä."
"Olkoon niin, Mabel. Minä otaksun, että te, antaessanne perään kersantin toiveille, ette tiennyt, mitä Jasper Western teitä kohtaan tuntee."
"Haukansilmä!" huudahti Mabel ja hänen kasvonsa valahtivat kuoleman kalpeiksi. Sitten ne muuttuivat hehkuvan punaisiksi ja koko hänen olentonsa vapisi. Haukansilmä oli kuitenkin liiaksi kiintynyt omiin ajatuksiinsa ja sanottavaansa, ja Vesikoira oli painanut päänsä käsiinsä, niin että kumpikaan ei huomannut näitä voimakkaita mielenliikutuksen ilmeitä.
"Minä olen puhunut pojan kanssa, ja verratessani hänen unelmiaan omiin unelmiini, hänen tunteitaan omiin tunteisiini ja hänen toiveitaan omiin toiveisiini, minä pelkään, että ne ovat silloin, kun on kysymys teistä, liian samanlaiset, että kumpikin voisimme olla ihan onnelliset omatessamme ne."
"Haukansilmä, te unohdatte, teidän tulee muistaa, että me olemme kihloissa!" sanoi Mabel kiireesti ja niin hiljaa, että kuulijoitten täytyi heristää huomiotansa ymmärtääksensä tavut. Kuitenkin viimeinen sana livahti ohi oppaan tajunnan ja hän ilmaisi tietämättömyytensä tavallisella:
"Mitäh?"
"Te unohdatte, että meidän on määrä mennä naimisiin ja tuollaiset huomautukset ovat yhtä sopimattomia kuin tuskallisiakin."
"Kaikki on sopivaa, joka on oikeata, Mabel, ja kaikki on oikeata, joka johtaa tekemään oikeutta — vaikka se onkin tuskallista, kuten sanotte, ja kuten minäkin sen tunnen antautuessani tähän koetukseen. Nyt, Mabel, on asia niin, että jos te olisitte tiennyt, että Vesikoira ajattelee teistä sillä tavalla, te ette olisi ikinä suostunut lupautumaan vaimoksi miehelle, joka on niin vanha ja ruma kuin minä."
"Mitä varten tämä kiusallinen tutkinto, Haukansilmä? Mitä hyötyä siitä on? Jasper Western ei ajattele sellaista; hän ei puhu mitään, ei tunne mitään."
"Mabel!" pääsi nuorukaisen huulilta, tavalla joka kavalsi hänen hillittömien tunteittensa laadun vaikk'ei hän siihen tavuakaan lisännyt.
Mabel peitti kasvonsa käsiinsä, ja molemmat istuivat kuin kaksi pahantekijää, jotka on saatu kiinni itse teosta, joka turmelee kokonaan heidän suojelijansa onnen. Tänä hetkenä Jasper olisi ollut valmis kieltämään tunteensa pelastaakseen ystävänsä sen tuottamasta tuskasta. Mabel taas oli kerralla saanut selville sen, mitä hän kauan ja salaisesti oli toivonut, mutta tuo ihana tieto tuli niin äkkiä ja valloitti hänet niin kokonaan, että hän oli ihan poissa suunniltansa eikä tiennyt itkeäkö vai iloita. Kuitenkin hän kiiruhti ensimmäisenä puhumaan, ettei Jasper saisi jatkaa ja sanoa vielä jotakin pahaa, joka pettäisi tai tuottaisi murhetta hänen ystävälleen.
"Haukansilmä", hän sanoi, "te puhutte kuin villi. Miksi ottaa ollenkaan tällaista puheeksi?"
"Niin se on, Mabel; minä puhun kuin villi ja minä jo luonnostani olen puoli villi, pelkään, samoin kuin tottumuksiltanikin." Sanoessaan tätä hän koetti nauraa omalla äänettömällä tavallansa, mutta se yritys petti ja hymyn asemesta kuului puoliksi korahtava ääni kuin tukahdutettu itku. "Niin, minun täytyy olla villi, sitä minä en voi kieltää."
"Rakkahin Haukansilmä! Melkein ainoa minun ystäväni! Te ette voi, te ette saa otaksua, että minä tahdoin sanoa sitä", keskeytti Mabel melkein henkeä pidättävällä kiihkolla voidakseen tyynnyttää aiheuttamansa tuskan. "Jos rohkeus, uskollisuus, sielun kauneus, käytöksen ja ajatuksen hienous ja tuhannet muut hyvät avut voivat tehdä miehen ihailluksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi, ei ainoallakaan ole niitä suuremmassa määrässä kuin teillä."
"Kuuntele, Jasper, tuota suloista ääntä", virkkoi Haukansilmä nauraen nyt vapaasti ja luonnollisesti. "Luonto on antanut heille suloisen taidon laulaa meidän korviimme, kun metsän äänet ovat vaienneet. Mutta meidän täytyy saada selväksi tämä, meidän täytyy. Minä kysyn vielä teiltä, Mabel, oletteko te tiennyt, että Jasper Western rakastaa teitä niin paljon kuin minä ja ehkä enemmänkin, vaikk'en minä pidä sitä mahdollisena; että hän unissaan näkee vedessä teidän kuvanne; että hän puhuu teille ja teistä nukkuessaan; kuvittelee kaiken, mikä on kaunista ja etevää Mabel Dunhamiksi; uskoo, ettei hän ymmärtänyt onnesta mitään, ennenkuin näki teidät; voisi suudella maata, mistä te olette kulkenut, unohtaa kutsumuksensa ja työn ilon ajatellessaan teitä ja sitä ihanuutta, että saisi lakkaamatta katsella teidän suloisia kasvojanne ja kuulla teidän äänenne helinää — jos te olisitte kaiken tämän tiennyt, olisitteko sittenkin lupautunut menemään naimisiin minun kanssani?"
Mabel ei olisi voinut vastata näihin kysymyksiin, vaikka olisi tahtonutkin; mutta vaikka hänen kasvonsa olivat peittyneet käsiin, näkyi kuitenkin sormien välitse, miten hän oli karahtanut verentipahtavan punaiseksi. Luonto voitti kuitenkin, sillä muutamana hetkenä ihastunut ja melkein kauhistunut tyttö heitti salaa silmäyksen Jasperiin aivan kuin epäillen, etteivät hänen tunteensa olleet sellaiset kuin Haukansilmä kuvaili, huomasi totuuden ja peitti taas kasvonsa käsiinsä aivan kuin iäksi haluten peittää silmänsä ja tunteensa tutkijan silmiltä.
"Ottakaa aikaa ajatella, Mabel", lisäsi opas, "sillä on sangen vaikea ottaa mieheksi toista, jos ajatukset ja toiveet askartelevat toisessa. Jasper ja minä olemme puhuneet tästä vapaasti ja kuten vanhat ystävät, ja vaikka minä olen aina tiennyt, että me katselimme melkein kaikkia asioita samoin silmin, minä en olisi voinut uskoa, että meidän mieltymyksemme kaikissa suhteissa olisi niin samanlainen, ennenkuin puhuimme teistä. Nyt Jasper tunnustaa, että ihan ensi hetkestä teidät nähtyään hän on pitänyt teitä suloisimpana ja ihastuttavimpana olentona, mitä hän milloinkaan on nähnyt. Teidän äänenne tuntui hänestä suloiselta kuin aaltojen lipatus rannan kivissä, ja lepattavia purjeitansa hän luuli teidän hattunne liehuviksi nauhoiksi. Nukkuessaan hän kuuli teidän naurunne ja uudestaan ja uudestaan hän syöksähti ylös, kun luuli, että joku tahtoisi väkivalloin heittää teidät pois Lokista, johon te olitte asettunut asumaan. Niin, ja poika tunnusti senkin, että hän on usein salaa itkenyt luullessaan teidän tahtovan viettää päivänne jonkun toisen eikä hänen kanssansa."
"Jasper!"
"Se on juhlallinen totuus ja on hyvä, että saatte sen tietää. Nouskaa nyt ylös ja valitkaa toinen meistä. Uskon, että Vesikoira rakastaa teitä yhtä paljon kuin minäkin. Hän on koettanut saada minua uskomaan, että hän rakastaa teitä enemmän, mutta sitä minä en ole voinut myöntää, sillä se ei olisi mahdollista, mutta minä myönnän, että poika rakastaa teitä sydämestään ja sielustaan ja hänellä on täysi oikeus saada se sanoa teille. Kersantti jätti minut teidän suojelijaksenne, mutta minä en ole teidän tyranninne. Minä sanoin hänelle, että tahdon olla teidän isänne samalla kuin miehennekin enkä luule, että isän tunne voisi kieltää lapselta tätä valintavapautta. Nouskaa siis ylös, Mabel, ja puhukaa vapaasti, niinkuin minä olisin kersantti ja ajattelisin vain teidän onneanne enkä mitään muuta."
Mabel laski kätensä alas, nousi ja seisoi silmä silmää vasten molempien kosijoittensa edessä, ja vaikka poskilla oli kuumeinen puna, hehkui koko olennosta paremmin innostuksen tuli kuin häpeä.
"Mitä te tahdotte, Haukansilmä?" hän kysyi. "Enkö minä isäparalleni ole jo luvannut tehdä, niinkuin te tahdotte?"
"Silloin minä toivon tätä. Edessänne seisoo tässä metsien mies, joka on saanut sangen vähän oppia, mutta tahtoo kuitenkin menetellä kaikkia kohtaan oikein. Ensiksikin olkoon sanottu, että me molemmat rakastamme teitä. Jasper luulee, että hänen tunteensa täytyy olla voimakkaampi kuin minun, mutta sitä minä en voi myöntää, sillä se tuntuu mahdottomalta, muuten tunnustaisin sen avoimesti. Siinä suhteessa, Mabel, olemme edessänne samanarvoisina. Koska minä olen vanhempi, niin sanon ensiksi, mitä voidaan esittää minun puolestani ja minua vastaan. Metsästäjänä en luule kenenkään voivan voittaa minua koko rajaseudulla. Jos hirvestä, karhusta, kalasta ja linnusta tulisi puute meidän majassamme, on se Luojan syy enemmän kuin minun. Lyhyesti, minusta tuntuu, että nainen, joka jakaisi kohtalonsa minun kanssani, ei nähtävästi tule kärsimään ruoan puutetta. Mutta minä olen kauhean tietämätön! On kyllä totta, että puhun useita kieliä, kuten niitä nyt käytännöllisesti oppii, vaikk'en ole mestari edes omassani. Sitten iältäni minä olen paljon vanhempi teitä, Mabel, eikä se asianhaara, että olen kauan ollut teidän isänne ystävä, suinkaan ole kovin suuri suositus teidän silmissänne. Toivon myöskin, että olisin kauniimpi, sitä toivon; mutta me olemme kaikki sellaisia, kuin luonto on meidät tehnyt, ja viimeinen asia, jota mies saa valittaa — kaikki seikat lukuun otettuina — on hänen ulkomuotonsa. Kun kaikki on selvillä — minun ikäni, näköni, tietoni ja tapani — Mabel, omatunto sanoo minulle, että minä en ole sovelias — niin olen ihan arvoton teille; ja minä heittäisin tällä hetkellä kaiken toivoni, ellei sydämeni kaikin voimin koettaisi pysyä siinä kiinni."
"Haukansilmä, jalo, uljas Haukansilmä!" huudahti sankarittaremme tarttuen hänen käteensä ja suudellen sitä uudestaan ja uudestaan kunnioittaen ja hellyydellä, "te teette vääryyttä itsellenne; te unohdatte minun isäraukkani ja lupauksenne hänelle; te ette tunne minua!"
"Nyt, tässä on Jasper", lisäsi opas antamatta tytön hellyyden johtaa itseänsä harhaan, "hänen asemansa on toinen. Ulkonainen asema hänenkin kanssaan on turvattu, sillä poika on ahkera, taitava ja huolellinen. Sen lisäksi hän on oppinut — puhuu ranskaa, lukee monia kirjoja ja muutamia, sen tiedän, tahtoisitte tekin lukea — voi ymmärtää teitä kaikessa, ja se on ehkä enemmän kuin minä voin luvata."
"Miksi kaikkea tätä?" keskeytti Mabel kärsimättömästi. "Miksi puhua siitä nyt? Miksi puhua siitä ollenkaan?"
"Sitten pojalla on omat tapansa ilmaista ajatuksensa, ja sellaiseen minä tuskin koskaan kykenen. Jos maan päällä on mitään, mikä voi tehdä minut kaunopuheliaaksi, olette se juuri te itse, Mabel, ja kuitenkin meidän viimeisessä keskustelussamme hän on voittanut minut tässäkin suhteessa tavalla, joka on saanut minut häpeämään itseäni. Hän on sanonut minulle, kuinka vaatimaton te olette ja kuinka uskollinen ja ystävällinen ja miten te asetutte kaiken turhamaisuuden yläpuolelle — sillä vaikka te voisitte olla upseerin rouva, kuten hän sanoo, te kuitenkin mieluummin seuraatte luonnettanne ja oman sydämenne ääntä kuin haluaisitte ruveta kenraalin rouvaksi. Hän sai vereni kuumaksi — niin hän sai — puhuessaan kauneudestanne, joka itsellenne on salaisuus, ja teidän liikkeistänne, jotka ovat kuin nuoren fasaanin, vaikka te ette tiedä siitä, teidän totuudenrakkaudestanne ja oikeudenmukaisuudestanne, sydämenne lämmöstä ja jaloudesta —"
"Jasper!" keskeytti Mabel antaen vallan tunteillensa, jotka hän oli hillinnyt tähän asti, mutta jotka nyt olivat saaneet yliluonnollisen voiman, niin että hän heittäytyi nuorukaisen avoimeen syliin itkien kuin avuton lapsi — "Jasper! Jasper! Miksi olet salannut tämän minulta?"
Vesikoiran vastaus ei ollut aivan selvä eikä myöskään seuraava kuiskaava keskustelu ole ajateltu muiden kuultavaksi. Mutta tunteitten kieli on helppoa ymmärtää. Tunti kului kuin jokunen minuutti tavallisissa oloissa ja kaikki oli unohtunut, ja kun Mabel vihdoin heräsi todellisuuteen ja ajatteli muitakin, kulki hänen enonsa edestakaisin laivan kannella kiihkeästi ihmetellen, miten Jasper niin kauan vitkasteli ja suotuisa tuuli meni hukkaan. Tytön ajatuksiin johtui ensiksi se, joka oli saattanut hänet kavaltamaan todelliset tunteensa.
"Oi, Jasper!" hän huudahti, kuten äkkiä heräten ja katuen tapahtunutta,
"Haukansilmä!"
Vesikoira vapisi, ei epämiehekkäästä pelosta, vaan sen tuskallisen iskun vuoksi, jonka oli ystävällensä antanut, ja hän katseli kaikille suunnille nähdäkseen hänet. Mutta Haukansilmä oli poistunut hienotunteisesti ja tahdikkaasti, kuten oikea hovimies. Useita minuutteja rakastavaiset istuivat ääneti, odottaen hänen tuloansa, tietämättä, mitä sopivaisuus heiltä näin erikoisessa ja oudossa tilassa vaatisi. Vihdoin he näkivät ystävänsä lähestyvän heitä miettivänä ja vakavin ilmein.
"Nyt minä ymmärrän, Jasper, mitä sinä tarkoitat puhumisella ilman kieltä ja kuulemisella ilman korvia", hän virkkoi päästyään niin likelle, että hänen puheensa saattoi kuulla. "Niin, nyt minä ymmärrän — ymmärrän — sitä ja ihanaa keskustelua se onkin, kun Mabel Dunham on toverina. Voi kuitenkin! Minä sanoin kersantille, etten minä olisi hänelle sopiva — että minä olin liian vanha, liian tietämätön ja melkeinpä villi; mutta hän tahtoi sen toisin."
Jasper ja Mabel istuivat muistuttaen Miltonin laulua ensimmäisestä ihmisparista, kun heidän sydäntään ensi kerran painoi syyllisyyden tunto. Kumpikaan ei puhunut eikä kumpikaan liikahtanut, vaikka molemmat tunsivat, että he voisivat erota toisistansa — sielussaan uusi, ihana onnensa — palauttaakseen rauhan ystävänsä sieluun. Jasper oli kalpea kuin kuolema, mutta naisellinen kainous oli kohottanut hehkuvan punan Mabelin kasvoille, joista vähitellen alkoi loistaa tyytyväisyys, ilo ja onni. Kun tunne, joka aina hänen sukupuolessaan seuraa varmuutta, että lempi on voittanut, levitti hellyyden ja suloisen rauhan hänen kasvoilleen, hän oli todellakin kaunis katsella. Haukansilmä tuijotteli häneen ihastuksella, jota ei koettanutkaan salata; sitten hän nauroi omituisella tavallansa, johon liittyi jonkinlaista villiä riemua hänen ilmaistessaan ihastustaan. Tämä tukahtui kuitenkin pian, sillä hän tunsi polttavana pistona sydämessään, että hän oli ainaiseksi menettänyt tuon suloisesti hohtavan olennon. Hän tarvitsi kokonaisen minuutin tointuakseen tämän varmuuden tuottamasta tuskasta. Kooten kaikki voimansa hän virkkoi arvokkaan-vakavasti, melkeinpä juhlallisesti:
"Minä olen aina tiennyt, Mabel Dunham, että miehillä on omat taipumuksensa, mutta minä olin unohtanut, että minulta puuttui se lahja, jolla voisin miellyttää nuorta, kaunista ja oppinutta olentoa. Toivon, ettei tämä erehdys ole ollut kovin raskas synti, ja jos se on ollut, raskaan rangaistuksenkin olen siitä saanut. Ei, Mabel, minä tiedän, mitä tahdotte sanoa, mutta se ei ole tarpeellista. Minä tunnen sen ja se on yhtä hyvä kuin jos kuulisin sen. Minä olen elänyt katkeran tunnin, Mabel. — Minä olen elänyt hyvin katkeran tunnin, poika."
"Tunnin!" virkahti Mabel kuultuaan toisen käyttävän tuota sanaa ja veri syöksähti taas hänen kalpeille kasvoillensa. "Toden totta, siitä ei ole tuntia, Haukansilmä?"
"Tunnin!" huudahti Jasperkin samana hetkenä. "Ei, ei, kelpo ystäväni, siitä ei ole kymmentä minuuttia, kun sinä meidät jätit!"
"Se voi olla niin, vaikka minusta se on tuntunut pitkältä kuin kokonainen päivä. Minä alan ajatella, että onnelliset laskevat aikaa minuuteissa ja onnettomat kuukausissa. Mutta me emme enää puhu siitä. Kaikki on ohi nyt, eivätkä suuretkaan sanatulvat tee teitä onnellisemmiksi, kun ne taas kertovat minulle, mitä minä olen menettänyt ja herättävät minun äärettömän kaihoni. Ei, ei, Mabel; on turhaa keskeyttää minua. Niin se on, eikä vastaansanomisenne — miten hyvää sillä tahtonettekin tarkoittaa — voi muuttaa minun mieltäni. — Niin, Jasper, hän on sinun, ja vaikka tuntuukin kovalta ajatella sitä, minä uskon kuitenkin, että sinä voit tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin minä olisin voinut, vaikkakin olisin varmaan kaikin voimin yrittänyt, jos oikein itseäni tunnen. Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin, eikä uskoa kersanttia ja minun olisi pitänyt kokonaan luottaa siihen, mitä te sanoitte minulle siellä ulapan äärellä olevan vuoren harjanteella, sillä järjen ja ajatuksen olisi pitänyt ilmaista minulle sen totuus. Mutta on suloista ajatella sitä, mitä toivomme ja meitä on niin helppo taivuttaa, kun ensin taivutamme itse itsemme. Mutta mitä hyödyttää puhua tästä, kuten jo äsken sanoin? On kyllä totta, että Mabel näyttää antaneen minulle myönnytyksensä, mutta se tapahtui halusta täyttää isän toivomus ja villien pelosta —"
"Haukansilmä!"
"Minä ymmärrän teitä, Mabel, eivätkä minun tunteeni ole katkerat. Joskus minä ajattelen, että voisin elää teidän naapurinanne nähdäkseni aina teidän onnenne, mutta sittenkin on parasta, että minä jätän 55:nnen ja palaan takaisin 60:nteen, joka on minun kotiseutuni rykmentti. Parasta ehkä olisi ollut, etten milloinkaan sieltä olisi lähtenyt, vaikkakin nämä seudut ovat tarvinneet minun palveluksiani — ja niin mielelläni olen ollut muutamien 55:nnen miesten kanssa, kuten esimerkiksi kersantti Dunhamin, kun hän oli toisissa osastoissa. Enkä minä, Jasper, kadu sitäkään, että olen tutustunut sinuun —"
"Ja minuun, Haukansilmä!" keskeytti Mabel nuhdellen. "Kadutteko, että olette tutustunut minuun? Jos minun pitäisi niin ajatella, niin en koskaan saisi rauhaa enkä olisi itseeni tyytyväinen."
"Teihin, Mabel!" vastasi opas ottaen sankarittaremme käden ja katsellen häntä vilpittömästi ja lämpimästi silmiin. "Kuinka minä voisin olla pahoillani siitä, että päivänsäde on ilahduttanut pilvisensurullista päivää — että valo on kajastanut pimeydessä, vaikka se kesti niin lyhyen ajan? En ehkä voi uskotella itselleni, että astelisin ihan yhtä kevyellä mielellä tai nukkuisin yhtä rauhallisesti muutamiin aikoihin, mutta minä aina muistan, miten lähellä minä olin täydellistä onneani, sen minä muistan. Kuinka minä moittisin teitä? Minä moitin vain itseäni oltuani niin turhamainen, että olen luullut voivani miellyttää teidänlaistanne olentoa. Tehän sanoitte minulle siellä vuorella, miten asia oli ja minun olisi pitänyt uskoa teitä, sillä nyt tiedän, että nuoret tytöt ymmärtävät tunteitansa paremmin kuin heidän isänsä. Niinpä niin! Se on ohi nyt, eikä minulla ole muuta tehtävää kuin heittää hyvästini, että te saatte lähteä. Luulen, että herra Cap odottaa jo kärsimättömänä ja hankalaa hänen olisi uudestaan saapua maihin meitä hakemaan."