"Ei vielä, poika — ei vielä. Niitä on vain kolme, ja jos herra Cap voi käyttää niitä aseita, joita hän vyössään kantaa, me voimme antaa heidän tulla maihin, niin saamme veneemme takaisin."
"Entäs Mabel?"
"Ei pelkoa kersantin tyttären vuoksi. Hänhän on sanojesi mukaan piilossa ontossa kannossa orjantappurapensaitten sisässä. Jos on totta, että piilotit jäljet, kuten sanoit, niin saa se suloinen olento maata siellä kokonaisen kuukauden ja nauraa mingoille."
"Koskaan emme voi olla varmoja. Meidän olisi sittenkin pitänyt tuoda hänet lähemmä omaa piiloamme!"
"Mitä varten, Vesikoira? Asettaaksemme hänen sievän päänsä ja sykkivän sydämensä keskelle kuulasadetta? Ei, ei; hänellä on hyvä siellä, missä hän on, koska siellä on turvassa."
"Emme ole koskaan turvassa. Luulimme olevamme piilossa siellä, pensaitten sisässä ja nyt näet, että erehdyimme."
"Ja mingo-paholainen sai palkan rohkeudestaan, kuten nämäkin saavat."
Haukansilmän puhe katkesi, sillä kuului kova paukahdus, ja perässäoleva intiaani lensi korkealle ilmaan pudoten sieltä veteen ja vieden melan mukanaan. Pieni savupilvi leijaili hetken itärannalla olevien pensaitten yllä, mutta hajosi pian ilmaan.
"Se oli Suuren Käärmeen suhahdus!" huudahti Haukansilmä riemuiten. "Koskaan ei ole rohkeampi ja uskollisempi sydän sykkinyt delawarelaisen povessa. Hieman minua surettaa, että hän särki minun suunnitelmani, mutta eihän hän voinut tietää meidän asemaamme."
Tuskin oli vene menettänyt ohjaajansa, kun se valloillaan syöksyi kuohuvaan koskeen. Aivan avuttomina molemmat villit kilmuilivat hurjasti ympärilleen, mutta eivät mitenkään voineet luonnonvoimaa hallita. Chingackgookin onneksi melkein kaikkien irokeesien huomio oli kääntynyt niihin, jotka nyt veneessä odottivat viimeistä hetkeänsä, muuten hänen pakonsa olisi ollut ainakin vaikea, ellei mahdoton. Mutta ainoakaan vihollinen ei liikahtanut muuta kuin piilottuakseen johonkin, ja kaikkien silmät olivat tähdättyinä seikkailijoihin. Pikemmin kuin tämä on sanottu syöksyi vene, jonka pohjalle intiaanit asettuivat pitkin pituuttaan pitääkseen sen tasapainoa yllä, kuohuviin pyörteihin. Tämä luonnollinen varokeino ei heitä kuitenkaan auttanut, sillä kevyt vene tarttui kallioon ja pyörähtäessään ympäri heitti molemmat soturit veteen. Koskissa vesi ei ole koskaan kovin syvää lukuunottamatta niitä paikkoja, joihin se on uurtanut kanavia; mutta mihinkään eivät irokeesit voineet tarttua kiinni, vaikka heidän kätensä olivat vapaat, vaan heidän täytyi uiden ja kahlaten koettaa päästä ystäviensä luo rannalle. Vene pysähtyi kalliolle keskelle koskea, joten siitä ei kummallekaan puolueelle tällä hetkellä ollut vähintäkään hyötyä.
"Nyt on meidän vuoromme", huudahti Jasper, kun näki molempien intiaanien ilmestyvän suvannon reunaan. "Yläpuolella oleva vekkuli on minun, alapuolella sinun."
Niin oli nuorukainen innostunut tätä jännittävää näytöstä katsellessaan, että laukaisi kesken puheensa, mutta nähtävästi ihan turhaan, sillä molemmat pakolaiset heilauttivat halveksien käsiänsä. Haukansilmä ei vain ampunut.
"Ei, ei, Vesikoira", hän vastasi, "minä en vuodata verta ilman pakkoa, mutta tarpeen tullen minun luotini kyllä sattuu. Minä en rakasta mingoja, sillä olen liian paljon seurustellut delawarelaisten kanssa, jotka ovat heidän leppymättömiä ja luonnollisia vihollisiansa. Mutta minä en ammu ainoatakaan hurjimusta, ellen tiedä, että hänen kuolemastaan on jotakin hyötyä. Ei yksikään hirvi ole turhan vuoksi kaatunut minun luodistani. Eläen erämaissa enimmäkseen yksin Jumalansa kanssa oppii punnitsemaan asioita oikein. Yhden kuolema nykyisessä asemassamme riittää meille. Mahdollisesti tässä vielä sattuu tilaisuus, jolloin voi käyttää Pitkää Pyssyä Suuren Käärmeen hyväksi, joka on käyttäytynyt varomattomasti ilmaistessaan noille vaaniville paholaisille, että hän on heidän lähettyvillään. Niin totta kuin olen vaivainen syntinen hiipii nyt juuri tuolla yksi niistä kaatuneen puun suojassa luullen hyvänkin saaliin tapaavansa!"
Puhuessaan Haukansilmä osoitti sormellaan, ja Jasperin terävä silmä keksi heti, mitä toinen tarkoitti. Yksi vihollisen nuorista sotureista — palaen halusta saada kunnostautua aivan erinomaisesti — oli luikahtanut erilleen seurueestaan hiipien sinne päin, missä Chingackgook oli ollut piilossa. Delawarelainen oli nähtävästi huolimaton vihollistensa suhteen, sillä nuorukainen oli päässyt niin lähelle, että saattoi nähdä hänet. Tämän voi huomata irokeesin liikkeistä, vaikk'ei Chingackgookia näkynyt, sillä tämä valmistui juuri laukaisemaan. Koski oli Oswegon mutkassa muodostanut omituisen polven, niin että Chingackgook joutui melkoisen lähelle vihollisiansa, vaikka välimatka maata myöten oli useita satoja kyynäriä, ja sen vuoksi Haukansilmä ja Jasper saattoivat seurata tarkasti molempien toimia. Joen leveys tällä paikalla oli pari sataa kyynärää, ja jokseenkin yhtä kaukana oli hiipivä irokeesi luullusta saaliistansa.
"Suuri Käärme on varmasti jossain tuolla", huomautti Haukansilmä, joka ei hetkeksikään jättänyt vihollista silmistään, "ja hän liikkuu kovin huolettomasti, kun antaa mingo-lurjuksen, joka kaikesta päättäen on sangen verenhimoinen, tulla noin lähelleen."
"Katso", keskeytti Jasper, "tuolla on delawarelaisen ampuman intiaanin ruumis! Se on tarttunut kiveen, ja virta on nostanut pään veden pinnan yläpuolelle."
"Samantekevä, poika — samantekevä. Ihmisruumis ei ole paljoa parempi kuin ajelehtiva tukki, kun kerran siinä asuva henki on paennut. Tuo irokeesi ei enää ketään vahingoita. Mutta tuo toinen hiipivä roisto aikoo riistää päänahan minun parhaimmalta ja koetelluimmalta ystävältäni."
Haukansilmä keskeytti puheensa ja nostaen äkkiä tavattoman pitkän pyssynsä tähtäysasentoon hän samana hetkenä laukaisi. Toisella rannalla tähtäilevä irokeesi oli juuri laukaisemaisillaan, kun Pitkän Pyssyn turmiollinen viesti saapui. Hänen pyssynsä laukesi — totta kyllä —, mutta ilmaan, ja itse mies horjahti pensaikkoon ilmeisesti haavoittuneena ellei kuolleena.
"Tuo hiipivä lurjus itse pakotti minut tekemään näin", mutisi Haukansilmä asettaen pyssyn perän maahan ja ladaten sen uudelleen. "Me Chingackgookin kanssa olemme yhdessä taistelleet nuoruudesta asti ranskalaisia ja intiaaneja vastaan luopumatta koskaan toisistamme, ja nyt tuo hullu paholainen luulee, että minä seison toimetonna ja katselen, kun hän salakavalasti ampuu minun parhaan ystäväni."
"Me olemme tehneet Suurelle Käärmeelle saman palveluksen, kuin hän teki meille. Nyt nuo lurjukset pelkäävät ja menevät piiloihinsa, kun huomaavat, että voimme osua heihin tältä puolen."
"Yksi luoti ei tee paljoa, Jasper — ei paljoa. Mutta kysy noilta, niin ne kertovat, mitä Pitkä Pyssy voi tehdä ja on jo tehnyt, vaikka kuulia on satanut päämme ympärillä kuin rakeita. Ei, ei; ei tee paljoa ja ajattelematon kulkuri antaa sen itseensä sattua."
"Onko tuo koira tai hirvi, joka ui tälle rannalle?"
Haukansilmä hämmästyi, sillä todellakin joku ui tälle puolen kosken yläpuolisesta suvannosta. Lähempi tarkastus ilmaisi kuitenkin molemmille, että se oli mies, vieläpä intiaani, vaikka hän kulki niin ovelasti, että ensi hetkenä näytti epäilyttävältä. Viisaimmalla sotajuonellaan hän koetti oudolta salata liikkeitään.
"Hän työntää jotakin edessään ja hänen päänsä näyttää uivalta pensaalta", sanoi Jasper.
"Intiaanin viekkautta, poika; mutta kristityn rehellisyys saattaa sen häpeään."
Kun mies hitaasti lähestyi, alkoivat katselijat epäillä ensimmäistä otaksumistaan ja vasta kun kolme neljännestä joen leveydestä oli uitu, he huomasivat, että todellakin olivat arvanneet oikein.
"Suuri Käärme on elossa!" huudahti Haukansilmä katsoen toveriinsa ja nauraen, niin että kyynelet kohosivat silmiin, sillä niin häntä ihastutti toisen viisas keksintö. "Hän on sitonut ruutisarven päänsä päälle ja sitten peittänyt koko pään lehvillä. Pyssynsä hän on pannut tukin päälle, jota edellään uittaa, ja nyt hän saapuu yhtyäkseen ystäviinsä. Niinpä niin! Se aika ei ole kaukana, jolloin hän ja minä teimme tuollaisia kepposia ihan verenhimoisten mingojen silmäin edessä, kun kiersimme ympäri näitä äärettömiä aarniometsiä."
"Mutta, Haukansilmä, se ei voi olla Suuri Käärme; minä en huomaa ainoatakaan merkkiä, joka muistuttaisi hänestä."
"Merkkiä! Kuka nyt intiaanissa etsii jotakin merkkiä? Ei, ei, poika, värihän sen ilmaisee sillä tuota väriä ei ole kellään muulla kuin delawarelaisella. Ne tuntee väristä yhtä varmasti kuin sinun kuunarisi Pyhän Yrjön rististä ja ranskalaisen pöytäliinasta, jonka he asettavat tuuleen puhdistumaan kalanruodista, hirvenlihasta ja leivänmuruista. Etkö näe, poika, noita silmiä? Sellaisia ei ole kellään muilla kuin sankarillisella päälliköllämme. Mutta niin tulisesti kuin tuo silmä leimahtaakin taistelussa ja niin terävältä kuin se näyttääkin lehtien välitse" — tässä Haukansilmä laski kätensä kevyesti, mutta merkitsevästi toverinsa kädelle — "minä olen nähnyt kyynelten vuotavan noista silmistä virtana. Tuon punaisen nahan alla on lämmin sydän ja sielu — usko se — vaikka sen lahjat ovat monessa suhteessa toisenlaiset kuin meidän."
"Sitä ei epäile kukaan, joka tuntee päällikön."
"Minä tunnen hänet", vastasi toinen ylpeästi, "sillä ilossa ja surussa me olemme olleet yhdessä: miehille hän esiintyy luotettavana ja lujana ystävänä ja naisista hän tietää, että ne hänen heimossaan ovat suloisimmat silloin, kun niiden kanssa antautuu kevyeen ilonpitoon. Mutta hiljaa! Väärin on metsissä supatella toisen korvaan, kuten linnoissa tehdään, ja Käärmeellä on tarkka vaisto. Hän tietää, että minä rakastan häntä ja puhun hänestä hyvää takana päin, mutta delawarelaisella on sielun kainoutta eikä hän sen vuoksi erehdy kerskumaan."
Käärme saapui nyt rannalle juuri molempien toveriensa kohdalla, joiden aseman hän näytti varmasti tienneen, ennenkuin lähti itärannalta, ja nousten vedestä hän ravisti itseänsä kuin koira ja huudahti reippaasti: "Hei!"
VI LUKU.
"Elonmyrskyn pauhatessa isä ohjaa lasta."
Thomson.
Kun päällikkö astui maihin, otti Haukansilmä hänet sydämellisesti vastaan ja puhui intiaanien kielellä: "Oliko viisasta, Chingackgook", sanoi hän nuhdellen, "alkaa yksintaistelu tusinaa mingoa vastaan? Pitkä pyssyni harvoin pettää, se on kyllä totta; mutta Oswego on leveä ja varminkin käsi ja tarkinkin silmä olisi saattanut erehtyä, sillä se lurjus ei näyttänyt kuin pään ja olkapäänsä pensaitten seasta. Sinun olisi pitänyt ajatella sitä, päällikkö — olisi todellakin pitänyt."
"Suuri Käärme on mohikaanilainen soturi: hän näkee vain vihollisensa ollessaan sotatiellä, ja hänen isänsä ovat vainonneet mingoja siitä asti kuin vedet alkoivat juosta."
"Minä tiedän — minä tiedän teidän taipumuksenne ja kunnioitan niitä. Kukaan ei saa kuulla minun moittivan punaihoista hänen perinnäisen luonteensa vuoksi. Mutta viisaus ja urhoollisuus ovat sotilaalle yhtä tärkeät, ja elleivät irokeesit olisi innostuneet katselemaan veteen joutuneita tovereitansa, ne olisivat valmistaneet sinulle kuuman lähdön."
"Mitä delawarelainen nyt aikoo?" kysyi Jasper, joka huomasi, että päällikkö äkkiä oli jättänyt Haukansilmän ja astui rannalle näyttäen aikovan uudestaan heittäytyä virtaan. "Ei suinkaan hän liene niin hullu, että lähtee toiselle rannalle noutamaan ehkä jotakin unohtamaansa kapinetta?"
"Ei suinkaan, ei suinkaan; hän on yhtä viisas kuin urhoollinenkin huolimatta siitä, että hän äskeisessä yrityksessä kokonaan unohti itsensä. Huomaa, Jasper", puheli Haukansilmä vieden toisen hieman syrjään juuri samana hetkenä, kun he kuulivat intiaanin heittäytyvän veteen — "huomaa, poika: Chingackgook ei ole kristitty valkoihoinen, kuten me, vaan mohikaanipäällikkö, jonka luonne ja tavat määräävät, mitä hänen tulee tehdä; ja sekään, joka joutuu enemmän heidän kanssaan tekemisiin, älköön koettakokaan heidän luontoansa muuttaa. Kuninkaan soturit juovat ja kiroilevat ja vähän hyödyttää koettaa saada heitä siitä tavasta luopumaan. Mies rakastaa omituisuuksiansa ja nainen höyheniänsä ja turhaa on taistella kumpaakaan vastaan. Vaikkakin intiaani näyttää hyvin kummalliselta ja pitää lujasti kiinni heimonsa ominaisuuksista, on Jumala hänetkin viisaan järjestelmänsä mukaan luonut, vaikk'en minä etkä sinä voi hänen päähänpistojansa ymmärtää."
"Mitä hän aikoo? Katso, delawarelainen ui juuri kiveen tarttunutta ruumista kohti. Miksi hän antautuu tuohon vaaraan?"
"Kunnian, maineen ja koston vuoksi, kuten suuret päälliköt ainakin meren rannalla hänen kotiseuduillaan, jossa täytetään kaikki sydämen toiveet ja miehen arvo tulee sitä suuremmaksi, mitä useamman vihollisen hän on kaatanut."
"Minä ymmärrän sinua. Ystäväsi menee riistämään päänahan voiton merkiksi."
"Niin kyllä, ja iloitkoon hän siitä rauhassa. Me olemme valkoihoisia emmekä voi silpoa kuolleita vihollisia, mutta punanahalle se tuottaa kunniaa. Se voi näyttää sinusta ihan hullulta, mutta minä olen nähnyt valkoihoisten, vieläpä sellaisten, joilla on suuri nimi, kunnian vuoksi tekevän melkein mitä vain — sellaisia olen nähnyt."
"Villi on villi, Haukansilmä, joutukoon hän kenen seuraan tahansa."
"Me voimme sanoa niin, poika; mutta kuten sanoin, ei valkoistenkaan kunnianhimo aina seuraa järjen vaatimuksia, vielä vähemmin Jumalan tahtoa. Minä olen ajatellut tätä asiaa kulkiessani yksin hiljaisissa metsissä ja tullut siihen johtopäätökseen, poika, että Luojan lahjat ja säännöt ovat hyvät ja moninaiset ja kaikki on luotu viisaasti ja järkevästi."
"Mutta Suuri Käärmehän panee henkensä alttiiksi joutaen mitä suurimpaan vaaraan koettaessaan riistää päänahan. Tuohan on ihan hullua."
"Ei hänen mielestään, Jasper. Yksi ainoa päänahka tuottaa hänen kansallisuutensa mielestä enemmän kunniaa kuin suuri taistelukenttä kaatuneita, joiden päänahka on paikoillaan. — Olipa kerran nuori hyvin hienostunut kapteeni, joka menetti turhan vuoksi elämänsä koettaessaan yksin vallata tykin ranskalaisilta. Se tapahtui viime taistelun aikana. Hän tahtoi niittää kunniaa. Tunsin nuoren vänrikin, joka mainetta saadakseen jäi nukkumaan keskelle kuulasadetta ja kehui nukkuvansa pehmeämmällä kuin puhvelin nahoilla."
"Niin, niin; hulluuksia voi tehdä olematta joku nuori vänrikki."
"Tuossa näet Chingackgookin kunnianhimon. Hän tahtoo saada voitonmerkin voidakseen näyttää lastenlapsilleen." Tässä Haukansilmä keskeytti puheensa ja pudistaen surullisesti päätänsä hän sitten hitaasti jatkoi: "Voi murhetta! Ei kasva vanhan mohikaanin ympärille vesoja. Ei ole hänellä lapsia iloitsemassa hänen voitoistaan, ei heimoa kunnioittamassa häntä paarien ääressä. Hän on yksinäinen ihminen tässä maailmassa ja kuitenkin hän on uskollinen syntyperälleen ja taipumuksilleen. Siinä on jotakin rehellistä ja kunnioitettavaa, se täytyy sinun myöntää, Jasper."
Kuului hirveä irokeesien huuto, jota säesti heidän pyssyjensä kiihkeä pauke. He koettivat kaikkensa karkoittaakseen delawarelaisen hänen saaliinsa luota, ja niin innokkaasti he yrittivät, että tusinan verran heistä hyökkäsi veteen ja monet kahlasivat satakunnan askelta kuohuvaan virtaan päästäkseen ampumaan lähempää. Mutta hätäilemättä Chingackgook suoritti loppuun alkamansa urotyön. Kun se oli tehty, heilutti hän valloittamaansa voitonmerkkiä päänsä päällä ja päästi hirveän sotakarjunnan, johon irokeesit raivoissaan vastasivat. Hiljaisessa metsässä se kuului niin kamalalta, että Mabel kauhuissaan peitti päänsä, ja hänen setänsä vähän matkan päässä hänestä ihan tosissaan mietti keinoa, miten pääsisi parhaiten pakoon.
"Tämä voittaa kaiken, mitä ennen olen noilta hirviöiltä kuullut", huudahti Jasper tukkien inhoten korviansa.
"Se on heidän musiikkiansa, poika, heidän rumpunsa ja huilunsa, torvensa ja klarinettinsa. Epäilemättä he rakastavat noita ääniä, sillä niissä ilmenevät heidän raivokkaat tunteensa ja verenhimonsa", vastasi Haukansilmä hievahtamatta paikaltaan. "Ne tuntuivat nuorena ollessani peloittavilta, mutta nyt se on samaa kuin yökehrääjän vihellys tai rastaan laulu minun korvissani. Eivät kaikki villit ja pedot, jotka kiertelevät linnan ja tämän välisissä metsissä voisi nykyjään mitään vaikuttaa minun hermoihini. En sano sitä kerskuakseni, Jasper, mutta miehellä, joka kuulemansa vuoksi joutuu pois suunniltaan, on heikko sydän. Melu ja huudot voivat pelästyttää vaimoja ja lapsia, mutta ei miestä, joka metsiä kiertää ja joutuu katsomaan vihollisia silmästä silmään. Toivon, että Käärme on nyt tyytyväinen, sillä tuolla hän tulee, ja päänahka riippuu hänen vyössään."
Jasper käänsi tämän viimeisen urotyön vuoksi hänestä inhoten päänsä, kun delawarelainen nousi vedestä, mutta Haukansilmä kohteli ystäväänsä filosofisella välinpitämättömyydellä, kuten mies, joka ei pikku seikkojen anna tasapainoansa häiritä. Astuessaan syvemmälle pensaikkoon vääntämään pumpulipukuansa ja lataamaan pyssyänsä katsoi delawarelainen riemuiten tovereihinsa ja sillä näytti kaikki vastenmielisyys ja inho hävinneen turmelemasta toveruksien hyviä välejä.
"Jasper", alkoi opas taas, "mene herra Capin luo ja pyydä häntä yhtymään meihin. Meillä on vain hetkinen aikaa neuvotella, sillä ihan varmaan mingot valmistuvat pikaiseen hyökkäykseen."
Nuorukainen totteli heti ja muutamassa minuutissa neljä pakolaista neuvotteli joen äyrään suojassa, josta vihollinen ei heitä nähnyt, mutta he itse saattoivat seurata kaikkia vihollisen liikkeitä, ja päättivät, miten heidän nyt tuli menetellä.
Päivä oli laskenut ja heillä oli nyt muutaman minuutin hämärä ennen yön pimenemistä. Useimmat toivoivat siitä pelastusta, sillä vaikka pako pimeässä ei suinkaan ollut vaaroja vailla, saattoivat he kuitenkin lähteä liikkeelle, koska yö peitti jäljet vihollisten vaanivilta katseilta.
"Neuvottelun hetki on tullut, veljet", sanoi Haukansilmä vakavasti, "jolloin meidän yhdessä täytyy suunnitella, miten voimme pelastua vaarasta. Tunnissa metsä pimenee synkäksi kuin sydänyö, ja jos aiomme koskaan linnalle saapua, täytyy sen juuri pimeän suojassa tapahtua. — Mitä te, herra Cap, sanotte? sillä vaikka ette olekaan tottunut taistelemaan ja peräytymään metsissä, antaa ikänne teille kuitenkin oikeuden lausua ajatuksenne ensin tällaisessa asiassa, kuten neuvostossakin."
"Minun arvioni mukaan meidän olisi viisainta astua veneeseen, kun tulee niin pimeä, ettei vihollinen voi meitä nähdä ja laskea linnalle niin kiireesti kuin airot ja virta kantavat."
"Se on helpommin sanottu kuin tehty", vastasi opas, "me olemme suuremmassa vaarassa veneessä kuin metsässä. Sitäpaitsi Oswegossa on koskia matkalla, enkä ole ollenkaan varma, että edes Jasper voi vaaratta laskea niistä yön pimeässä. — Mitä sinä, poika, itse arvelet kyvystäsi, luuletko pystyväsi siihen?"
"Minä olen samaa mieltä kuin Cap. Mabel on liian hento kulkeakseen soiden ja murrokkojen yli sellaisena yönä kuin tästä näyttää tulevan ja sitäpaitsi minä tunnen itseni rohkeammaksi ja tarkemmaksi veneessä kuin rannalla."
"Rohkea sinä aina olet, poika, ja minä otaksun, että miehellä, joka on elänyt niin paljon päivänpaisteessa ja vähän metsän varjossa, on myöskin kohtuullisen tarkat silmät. Jaa, jaa, Ontariolla on vähän puita eikä siellä mikään ilahduta metsästäjän sydäntä! Teidän mielipiteenne mukaan, ystävät, monet seikat puhuvat asian puolesta ja sitä vastaan. Puolesta puhuu sekin, ettei vesi jätä jälkiä —"
"Mitä te kutsutte luoteeksi?" keskeytti itsepintainen ja dogmaattinen
Cap.
"Mitä?"
"Jatka pois", sanoi Jasper, "herra Cap luulee olevansa valtamerellä.
Vesi ei jätä jälkiä —"
"Ei jätä, Vesikoira; menkäämme siis vesitse. Onhan vene kevyt ja joutuisa kulkuvehje myötävirrassa ja kersantin hennon tyttären on paljon miellyttävämpi matkustaa sillä. Mutta toiselta puolen, joella ei ole muuta suojaa kuin taivaan pilvet, ja kosket ovat vaarallisia päivälläkin; ja tästä on kuusi runsasta penikulmaa linnalle. Ei metsässäkään ole pimeässä kovin helppoa pysyä tiellä. Minun on siis vaikea sanoa ja neuvoa, Jasper, kumpi tie meidän olisi valittava."
"Jos Käärme ja minä voisimme uida toiselle veneelle ja tuoda sen tänne", vastasi nuori merimies, "niin minusta olisi turvallisinta valita vesitie."
"Eiköhän! Se käy kyllä koko lailla helposti, kunhan vähän pimenee. Tosiaankaan en voi ihan varmaan sanoa, kumpi olisi parempi. Mutta jos meidän joukossamme olisi vain miehiä, niin mielelläni leikkisin piilosilla noiden toisella puolella joen olevien lurjusten kanssa. — Jasper", kuiskasi opas, joka tahtoi karttaa kaikkea turhaa lörpöttelyä, "tahdotko sinä koettaa tuoda tänne veneen?"
"Minä tahdon, Haukansilmä, vaikka mitä puolustaakseni Mabelia."
"Se on oikeata ja rehellistä puhetta. Käärme, joka jo on melkein riisuutunut, voi auttaa sinua. Se muuttaa taas yhden noiden paholaisten suunnitelmista."
Kun tämä oli saatu selväksi, valmistuivat kaikki seurueen jäsenet panemaan päätöstä toimeen. Yön varjot laskeutuivat metsän yli, ja kun kaikki olivat valmiina, oli ihan mahdotonta erottaa esineitä toiselta rannalta. Aika olikin rientänyt intiaanin keksiessä kaikenlaisia varokeinoja uintimatkaansa varten niin pian, että Haukansilmä alkoi kiirehtiä. Jasper tovereineen lähti, eikä heillä ollut muita aseita kuin puukko ja delawarelaisen sotakirves, ja suurinta varovaisuutta noudattaen he yöhön katosivat. Sill'aikaa nouti opas Mabelin piilopaikasta ja pyytäen häntä Capin kanssa jalan menemään jokirantaa pitkin kosken alle hän itse jäi veneelle aikoen kuljettaa sen samalle paikalle.
Helposti he pääsivät sinne. Vene asetettiin pitkin rantavallia ja Mabel ja hänen enonsa istuutuivat tavallisille paikoillensa. Haukansilmä taas jäi perään seisomaan pitäen kiinni pensaista, ettei virta vienyt heitä mukanaan. Näin kului muutamia minuutteja, jonka ajan he mitä suurimmalla jännityksellä odottivat, miten heidän toverinsa saisivat rohkean yrityksensä suoritetuksi.
Tulee muistaa, että molempien seikkailijoittemme täytyi uida yli syvän, vuolaan virran, ennenkuin saapuivat sellaiselle paikalle, jossa voi kahlata. Tähän asti päästiin suhteellisen helposti, ja juuri samana hetkenä ulottui Jasperin ja Käärmeen jalka pohjaan. Saatuaan varman jalansijan he ottivat toisiaan kädestä ja kahlasivat äärettömän varovasti siihen suuntaan, josta otaksuivat löytävänsä veneen. Mutta yö oli jo pimennyt, niin että he huomasivat turhaksi koettaakaan silmien avulla päästä päämääräänsä. Siksi täytyi antaa ohjata vaiston, joka ilmaisee tien metsänkävijälle silloin, kun päivä ei paista eikä kuu kumota, vaan metsä näyttää oudosta hirveältä kaaokselta, joka viettelee vain eksyksiin. Siksipä Jasper antoi delawarelaisen johtaa häntä tietäen, että tämän tottumus oli vaistoa terästänyt, joten hän, jos kuka, siihen kykeni. Ei kuitenkaan ollut helppoa kahlata kuohuvassa koskessa tähän aikaan vuorokaudesta ja saada varma selvä suunnasta. Kun he luulivat päässeensä keskelle jokea, erotti rannat vain suurena mustana rykelmänä, josta pisimpien puitten tummat varjot hieman erosivat taivaan synkkää pohjaa vasten. Kerran tai pari kulkijat muuttivat suuntaa huomattuaan joutuneensa harhaan, kun arvaamatta astuivat syvään veteen; hehän tiesivät, että vene oli pysähtynyt kosken matalimmalle paikalle. Näin kiertäessä oli kulunut viitisentoista minuuttia, ja vaikka tämä aika tuntui nuorukaisesta iäisyydeltä, huomasivat he, etteivät he ilmeisesti olleet päässeet vähääkään etsimäänsä esinettä lähemmäksi. Delawarelainen aikoi juuri ehdottaa, että he palaisivat takaisin maalle ja siellä yrittäisivät uudelleen, kun hän näki miehen liikkuvan vedessä melkein käden ulottuvilla. Jasper kulki hänen sivullansa, joten hän silmänräpäyksessä tajusi, että irokeesit kulkivat samoilla asioilla kuin hänkin.
"Mingo!" hän kuiskasi Jasperin korvaan, "Käärme näyttää veljelleen, miten tulee käyttäytyä ovelasti."
Nuori merimies huomasi olennon ja heti ymmärsi vaaran, joka heitä väijyi. Oivaltaen, että johto tuli jättää delawarelaiselle päällikölle, hän antoi tämän astua edellä sinne päin, josta äskeinen varjo oli kadonnut. Seuraavana hetkenä se ilmestyi uudestaan ilmeisesti taivaltaen heihin päin. Vesi pauhasi niin, että oli sangen vaikea erottaa muita ääniä. Äkkiä kääntäen päänsä intiaani kuiskasi: "Jätä kaikki Suuren Käärmeen huoleksi."
"Huh!" huudahti villi, ja jatkoi omalla kielellään: "vene on kyllä löytynyt, mutta kukaan ei auttanut minua. Tulkaa, niin nostamme sen pois kiveltä."
"Kernaasti", vastasi Chingackgook, joka puhui sitä kieltä, "johda, me seuraamme."
Vieras, joka ei voinut kohinan tähden tuntea ääntä, lähti heti ja toisten seuratessa ihan kantapäillä kaikki kolme pian saapuivat veneelle. Irokeesi tarttui kokkaan, Chingackgook keskelle ja Jasper perään, ettei vieras voinut huomata kalpeanaamaa, jonka hän olisi heti tuntenut vähistäkin vaatteista ja varsinkin päästä.
"Kohottakaa", käski irokeesi heimonsa jyrkällä tavalla, ja heti kohotettiin vene ylös, kaadettiin siitä vesi pois ja huolellisesti laskettiin veteen oikeaan asentoonsa. Kaikki kolme pitivät sitä lujasti, ettei se kosken mukana karkaisi, ja irokeesi, joka veneen yläpäästä johti, lähti viemään sitä itärannalle, jossa hänen omansa odottivat hänen paluutaan.
Delawarelainen ja Jasper hyvin tiesivät, että virrassa varmasti oli ollut useita irokeesejä, koska heidän ilmestymisensä ei ollut hämmästyttänyt heidän kohtaamaansa yksilöä, ja siksi heidän tuli noudattaa äärimmäistä varovaisuutta. Aremmat ja hidasjärkisemmät olisivat pelänneet antautuvansa mitä suurimpaan vaaraan mennessään keskelle vihollisparvea. Mutta nämä rajapylväät eivät tunteneet vähintäkään pelkoa, vaan olivat tottuneet tällaiseen uhkapeliin ja niin hyvin ymmärsivät välttämättömäksi estää vihollisia saamasta venettä, että he saadakseen sen itse olisivat antautuneet vieläkin suurempaan vaaraan. Niin äärettömän tärkeä Jasperista oli Mabelin turvallisuudelle veneen voittaminen tai tuhoaminen, että hän veti puukkonsa esille puhkaistakseen kaarnan ja tehdäkseen sen ainakin hetkeksi käyttökelvottomaksi, jos jokin sattuma estäisi delawarelaista ja häntä saamasta sitä.
Sillä aikaa irokeesi, joka ei ollut noussut veneeseen, vaan johti kahlaten, veti sitä ja siinä olevia vastahakoisia tovereitansa omaan joukkoonsa päin. Kerran Chingackgook nosti sotakirveensä upottaaksensa sen mitään pahaa aavistamattoman naapurinsa päähän, mutta pelko, että kuolevan huuto tai uiva ruumis ilmaisisi vihollisille vaaran, sai hänet hylkäämään tämän ajatuksen. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin sai syytä katua epäröintiänsä, sillä kolme veneen kuljettajaa joutui äkkiä keskelle vihollisjoukkoa, joka neljän miehen voimalla myöskin oli etsimässä sitä.
Lyhyiden omituisten ihastushuudahdusten jälkeen villit kävivät joko veneeseen tai tarttuivat kahlatessaan kiinni laitaan, sillä kaikki ilmeisesti näyttivät ymmärtävän veneen välttämättömyyden hyökätessä vihollisen kimppuun tai katkaistessa heiltä pakotien. Vihollisjoukon lisääntyminen oli niin odottamaton, ja se antoi heille niin suuren ylivoiman, että hetkisen tunsi yksin delawarelainenkin neuvojensa loppuvan ja asemansa ylen vaaralliseksi. Viisi irokeesiä, jotka näyttivät ymmärtävän, millä asioilla liikkuivat, kulki neuvottelemaan pysähtymättä kohti omaa rantaansa, josta kolme tai neljä varmasti täysissä aseissa aikoi heti lähteä uudestaan liikkeelle, kun uiminen syvässä virrassa oli estänyt heitä heti pimeän tullen lähtiessään ottamasta pyssyjänsä ja ruutisarviansa mukaan.
Näin ystävät ja viholliset joutuivat itäisen syvän kanavan reunalle, jossa — kuten länsipuolisessakin — virta oli liian syvä kahlata. Tässä pysähdyttiin hetkeksi neuvottelemaan, miten vene kuljetettaisiin yli. Se, joka oli löytänyt veneen, oli päällikkö, ja intiaanin synnynnäinen kunnioitus päälliköitä ja etevämpiänsä kohtaan esti toisia puhumasta, ennenkuin tämä oli sanonut ajatuksensa.
Tämä pysähdys johti Jasperin mitä suurimpaan ilmitulemisen vaaraan, vaikka hän varovaisuudesta olikin heittänyt hatun päästänsä veneen pohjalle. Ilman takkia ja paitaa hänen vartalonsa ulkopiirteet pimeässä eivät niin hirveässä määrässä eronneet toisista. Hänen paikkansa veneen perässä myöskin suojeli häntä, sillä intiaanit luonnollisesti katselivat eteensä. Toinen oli Chingackgookin asema. Tämä soturi oli kirjaimellisesti keskellä tulisimpia vihollisiansa, ja tuskin hän saattoi heihin koskematta hievahtaa. Hän pysyi siis ihan liikkumattomana, vaikka kaikki hänen aistinsa toimivat kaikin voimin, ja hän oli valmis joko karkaamaan tai sopivan hetken tullen antamaan ratkaisevan iskunsa. Huolellisesti varoen katsomasta taaksensa hän vähensi vaaraa tulla huomatuksi ja intiaanin horjumattomalla levollisuudella hän odotti soveliasta hetkeä.
"Menkööt kaikki minun nuoret mieheni yli ja ottakoot aseensa, paitsi ne kaksi, jotka ovat veneen kokassa ja perässä", sanoi intiaanipäällikkö. "Ne kaksi saavat tuoda veneen yli."
Intiaanit tottelivat silmänräpäyksessä jättäen irokeesin, joka oli löytänyt veneen, pikku aluksen keulaan ja Jasperin perään, kun taas Chingackgook sukelsi niin syvälle, että toiset pääsivät ohi. Veden polske ja hiljaiset huudahdukset, joilla seurue pysytteli kasassa, ilmaisivat, että ne neljä, jotka äsken olivat joukkoon yhtyneet, uivat joutuakseen yli niin pian kuin suinkin. Heti kun delawarelainen tämän huomasi, kohosi hän veden pinnalle ajatellen ratkaisun hetken tulleen.
Vähemmän kokenut ja ajattelemattomampi kuin tämä soturi olisi varmaankin tarttunut heti asiaan, mutta hän tiesi, että virrassa hänen takanaan oli vielä useita vihollisia eikä hän koskaan antautunut suurempaan vaaraan kuin oli välttämätöntä. Siksi hän antoi intiaanin veneen kokalla uida syvälle vedelle ja vasta sitten hän aloitti Jasperin kanssa työn. Mutta sen sijaan, että he olisivat auttaneet kuljettamaan venettä yli vuolaan virran itärannalle he päinvastoin koettivat uittaa sitä sille rannalle, josta olivat tulleet. Mutta sitä ei tehty äkkiä ja varomattomasti, kuten ehkä joku sivistynyt henkilö olisi voinut yrittää toteuttaa sotajuontansa, ei, vaan vähitellen, niin että intiaani luuli taistelevansa virran voimaa vastaan. Kun vene ei voinut kulkea itään eikä länteen, se lekotteli myötävirtaan, niin että se pian oli kosken alla, jossa virta kävi syvemmäksi ja tyynemmäksi. Siellä kuitenkin intiaani huomasi heti, ettei hän ollut vain luonnonvoimaa vastaan taistellut, ja katsottuaan taakseen hän keksi, että hänen toverinsa vehkeilivät häntä vastaan.
Hänen toinen luonteensa, joka kehittyy kokemuksen koulussa, sanoi nuorelle intiaanille, että hän oli yksin vihollisten kanssa. Pelotta hän kuitenkin hyökkäsi vettä pitkin Chingackgookin luo käyden kiinni kurkkuun, ja nämä kaksi intiaania jättäen veneen oman onnensa nojaan iskivät yhteen kuin raivokkaat tiikerit. Yön pimeydessä taistellen vuolaassa virrassa, joka jo itsessään oli hengenvaarallinen, he näyttivät unohtaneen kaiken muun kuin verisen kostonsa ja molemminpuolisen halunsa voittaa.
Jasper sai nyt veneen täydellisesti valtaansa, ja se ui kevyesti kuin höyhen tuulessa, sillä taistelevien myllerrys lisäsi virran voimaa. Nuorukaisen ensimmäinen ajatus oli uida delawarelaisen avuksi, mutta halu viedä vene turvaan oli vielä suurempi ja se lisääntyi kymmenkertaiseksi, kun hän kuuli soturien läähätyksen ja korahtelut heidän kuristellessaan toisiansa. Siksi hän koetti päästä länsirannalle niin pian kuin suinkin. Pian hän saavuttikin sen ja hetkisen etsittyään löysi toiset ja vaatteensa, jotka puki kiireesti ylleen. Muutamin sanoin hän kertoi, mihin tilaan oli delawarelaisen jättänyt ja miten hän oli saanut veneen.
Jasperin sanoja seurasi täydellinen hiljaisuus ja henkeään pidätellen koettivat kaikki erottaa edes joitakin ääniä, jotka ilmaisisivat, miten hirvittävä taistelu päättyisi, ellei se olisi jo päättynyt. Mutta mitään muuta ei kuulunut kuin kosken mahtava kohina, vieläpä vihollisetkin toisella rannalla pysyivät ihan hiljaa.
"Ota tämä mela, Jasper", sanoi Haukansilmä rauhallisesti, vaikka kuulijoista hänen äänensä tuntui surullisemmalta kuin tavallisesti, "ja seuraa meidän venettämme. Ei ole turvallista jäädä kauemmaksi tähän."
"Entäs Käärme?"
"Hänet jätämme Jumalan haltuun. Hänen elämänsä tai kuolemansa on nyt Kaikkivaltiaan kädessä. Me emme voi häntä auttaa ja joudumme mitä suurimpaan vaaraan, jos toimettomina — kuten naiset — jäämme tähän voivottelemaan hänen kovaa kohtaloansa. Tätä pimeyttä meidän tulee käyttää hyväksemme."
Kova, pitkä huuto vastaiselta rannalta katkaisi oppaan puheen.
"Mitä tuo huuto tarkoittaa, Haukansilmä?" kysyi Cap. "Se on kuin peikkojen kiljunta eikä voi lähteä ihmisten eikä kristittyjen kurkusta."
"Eivät ne ole kristittyjä eivätkä tahdo siksi tullakaan; ja sanoessanne niitä peikoiksi olette tuskin erehtynyt. Se on voittajan ilohuuto. Ei epäilystä, että Käärmeen ruumis elävänä tai kuolleena on joutunut heidän käsiinsä!"
"Entäs me!" huudahti Jasper, joka kauheasti katui, ettei ollut torjunut onnettomuutta rientämällä apuun, vaan ajatellen itseänsä jättänyt toverinsa oman onnensa nojaan.
"Me emme voi vähimmälläkään tavalla auttaa päällikköä, ja meidän täytyy heti paikalla jättää tämä paikka."
"Koettamatta edes yrittää pelastaa häntä? Ollenkaan tietämättä, elääkö hän vai on kuollut?"
"Jasper on oikeassa" sanoi Mabel varmasti, vaikka hiljaisella äänellä. "Minua ei ollenkaan peloita, eno, enkä minä halua liikahtaa paikaltani, ennenkuin saan tietää, kuinka ystävällemme on käynyt."
"Tämä on minusta oikein puhuttu, Haukansilmä", lisäsi Cap. "Oikea merimies ei jätä koskaan toveriansa pulaan, ja minä olen iloinen, että sisävesien purjehtijat seuraavat samoja jaloja periaatteita."
"Pois, pois!" vastasi opas kärsimättömästi työntäen samalla veneen vesille. "Te ette ymmärrä vaaran suuruutta ettekä osaa pelätä. Mutta jos henkenne on teille kallis, koettakaa päästä linnalle niin pian kuin suinkin ja jättäkää delawarelainen Jumalan huomaan. Niin, niin, hirvi, joka liian usein käy syöttiä nuolemaan, tapaa kyllä lopulta metsästäjän!"
VII LUKU.
"Ja tääkö Yarrow — virta se, min luokse mielein palaa? Sun koskiesko kohinaa mun sielun' kuulla halaa? Se on kuin laulu kiehtova kuin harpun ääni hellä, Mi surut syömein viihdyttää vain sulosävelellä."
Wordsworth.
Yöllinen luonto oli suurenmoinen, ja kuumaverinen Mabel tunsi veren suonissaan virtaavan kiihkeämmin ja poskensa hehkuvan, kun he astuivat veneisiin jättääksensä paikan. Pimeys oli hieman vähentynyt, sillä pilvet olivat hajonneet jättäen taivaalle vaaleampia aukkoja, mutta metsän suojaamat rannat olivat kuitenkin niin synkät, ettei tarvinnut ollenkaan pelätä tulla huomatuksi, kun he laskivat pysyen lähellä rantaa metsän varjossa virtaa alas. Jokainen tunsi, että heidän täytyy noudattaa äärimmäisintä varovaisuutta, ja varsinkin Jasper, joka erittäinkin tytön vuoksi alkoi pelätä, tirkisteli levottomasti ympärilleen joka kerta, kun kuuli metsästä joitakin omituisempia ääniä kuljettaessaan venettään yhä kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Airoja käytettiin kevyesti ja äärettömän huolellisesti, sillä pieninkin ääni tänä hiljaisena hetkenä olisi saapunut irokeesien lakkaamatta kuuntelevaan korvaan ja kiihoittanut heitä toimintaan.
Kaikki tämä lisäsi hetken suuruutta, ja se innosti ja jännitti Mabel Dunhamia enemmän kuin mikään muu ennen hänen lyhyen elämänsä aikana. Elämänhaluisena, tottuneena itsehillintään ja ylpeillen olevansa soturin tytär hän karkoitti kaikki pelon tunteet; vaikkakin sydän löi rajummin kuin tavallisesti, hänen pimeyteen tähdätyt sinisilmänsä loistivat ja koko hänen olentonsa nautti luonnon salaperäisestä suuruudesta, joka ensi kertaa esiintyi hänelle näin ihmeellisenä ja valloittavana.
"Mabel!" sanoi Jasperin hillitty ääni, kun molemmat veneet kulkivat niin lähekkäin, että nuorukainen kädellään piti niitä yhdessä. "Eihän teitä vain peloita? Luotattehan täydellisesti meidän rehelliseen tahtoomme puolustaa teitä, vaikka mitä tapahtuisi?"
"Minä olen sotamiehen tytär, kuten tiedätte, Jasper Western, ja häpeäisin, jos tuntisin pelkoa."
"Luottakaa minuun — meihin kaikkiin. Enonne, Haukansilmä, delawarelainen — missä se poikaparka nyt liekään — minä itse, kaikki me uskallamme mitä tahansa suojellaksemme teitä kaikilta ikävyyksiltä."
"Minä luotan teihin, Jasper", vastasi tyttö huomaamattaan viistättäen kättänsä vedessä. "Tiedän, että enoni rakastaa minua eikä koskaan ajattele itseään, ennenkuin on ajatellut minua; ja minä uskon, että te kaikki olette isäni ystäviä ja mielellänne autatte hänen lastansa. Mutta minä en ole niin heikko ja hentomielinen kuin saatatte luulla, sillä vaikka olenkin kaupunkien lapsi ja kuulun sukupuoleen, joka ei ole tottunut katsomaan vaaraa silmiin, minä kuitenkin lupaan teille, Jasper, ettei minkäänlainen hullu pelkoni ole estävä teitä täyttämästä velvollisuuttanne."
"Kersantin tytär on oikeassa ja hän on rehellisen Tuomas Dunhamin arvokas jälkeläinen", lisäsi Haukansilmä. "Niinpä niin, lapsukaiseni, monet kerrat olemme isänne kanssa vakoilleet ja kierrelleet yhdessä vihollisen ampumalinjoilla, yhtä pimeänä yönä kuin tämä ollenkaan tietämättä, emmekö seuraavana hetkenä joudu verisen väijytyksen uhriksi. Olin hänen rinnallaan, kun hän sai haavan olkapäähänsä, ja se rehellinen poika kertoo kyllä tavatessanne, millä tavalla me kuljimme vastassa-olevan joen yli pelastaaksemme hänen päänahkansa."
"Hän on kertonut sen minulle", vastasi Mabel suuremmalla innolla ja lämmöllä kuin ehkä hänen asemassaan oli viisasta. "Minulla on tallella se kirje, jossa hän sen kertoo ja minä kiitän teitä sydämeni pohjasta siitä palveluksesta. Jumala palkitkoon teille sen! Ette voi pyytää mitään kiitollisuuden osoitusta, joka olisi tyttärestä liian suuri palkkioksi hänen isänsä elämästä."
"Niin, niin! Siinä puhuu taas ihana lämminsydäminen olento. Jo ennen olen teistä nähnyt vilahduksen ja kuullut teidän puhuvan. Kersantti itse on kertonut minulle nuoruutensa päivistä ja äidistänne. Hän on uskonut minulle senkin, miten hän ihastui äitiinne ja voitti hänen lempensä, ja peittelemättä hän on kertonut, mitä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä hän sai kokea, kunnes lopulta onnistui."
"Äitini ei elänyt kylliksi kauan voidakseen korvata isälle hänen vaivannäkönsä koettaessaan voittaa äitini", sanoi Mabel värähtelevin huulin.
"Niin, hän on kertonut kaikki minulle. Mitään se kelpo kersantti ei ole salannut, sillä ollessaan niin monta vuotta esimiehenäni hän on lukemattomilla yhteisillä retkillämme tottunut kohtelemaan minua ihan kuin omaa poikaansa."
"Ehkäpä, Haukansilmä", huomautti Jasper hyväntahtoisen leikillisesti, "hän olisi iloinen, jos sinä todella olisit hänen poikansa".
"Ja vaikkapa pitäisikin poikanaan, Vesikoira, mitä pahaa siinä olisi? Hän tietää, mihin minä kelpaan erämaissa ja tiedusteluretkillä, ja hän on nähnyt minun usein katselevan ranskalaisia silmästä silmään. Olen joskus ajatellut sitäkin, että meidän pitäisi etsiä itsellemme vaimo, sillä huomaa, poika: kun aina elää miesten kanssa metsissä seurapiirinä vain viholliset ja pedot, lopuksi unohtaa kohteliaisuuden ja hyvät tavat. Leirielämä ei ole sen parempaa. Sielläkin ehkä voi tuntea Hänen hyvyytensä ja voimansa suuruuden. Itsekin olen ottanut osaa jumalanpalvelukseen linnoissa ja koettanut, kuten oikean sotilaan tulee, liittyä rukoukseen — sillä vaikka en olekaan kuninkaan pestattu soturi, minä kuitenkin palvelen häntä, kuten linnaväkikin, mutta minun sieluni ei ole koskaan voinut erota niin kokonaan maallisista ajatuksista ja tunteista kuin metsässä. Siellä tunnen olevani Mestarini kasvojen edessä. Kaikki on ympärilläni kukoistavaa ja kaunista, niinkuin se olisi juuri lähtenyt Hänen kädestään, eikä siellä kukaan turhalla lörpöttelyllä ja ontoilla oppilauseilla herätä tunteita ja ajatuksia kapinaan. Ei, ei; metsä on oikea temppeli kaikesta huolimatta, sillä siellä voi ajatus vapaana kohota tähtitarhojen taa."
"Puhutte ihan totta, herra Haukansilmä", sanoi Cap, "ja jokainen, joka yksinäisyydessä elää, ymmärtää sen totuuden. Minkä muun luulette olevan syynä esimerkiksi siihen, että merimiehet ovat uskonnollisia ja tunnollisia kaikissa töissään, kuin sen tosiasian, että he ovat niin usein yksin Luojansa kanssa, eikä siis maaelämän pahuus voi heitä turmella. Lukemattomat kerrat olen pysähtynyt tarkastamaan itseäni — ehkäpä päiväntasaajalla tai eteläisellä valtamerellä — kun taivaan tuikkavat tulet ovat syttyneet valaisemaan yötä; ja minä sanon teille, ystävät: sellaisina hetkinä ihminen oppii tuntemaan syntinsä. Uudestaan ja yhä uudestaan olen silloin luopunut pahuudestani, kunnes omatunto on vapautunut ja käynyt herkäksi erottamaan hyvän ja pahan. Olen täysin yhtä mieltä kanssanne, herra Haukansilmä, ja sanon: joka aikoo oppia Jumalaa tuntemaan, hän menköön merelle tai metsiin."
"Eno, erehdynkö luullessani, etteivät merimiehet kuitenkaan yleensä uskonnosta paljoa välitä?"
"Se on kaikki valhetta ja vihapuhetta, tyttö, sillä kristillisyydessäkin merimies aina maissa-asujan voittaa."
"En tahdo väittää sitä vastaan, herra Cap", vastasi Haukansilmä, "mutta rohkenen sanoa kuitenkin erään tosiasian. Minä en tarvitse ukkosta ja salamoita muistuttamaan minulle Jumalastani enkä ajattele Häntä vain suruissa ja murheissa, vaan metsien ääretön rauha ja tyyneys puhuu Hänestä, ja Hänen äänensä kuuluu linnun laulussa ja ruohon korren huojunnassa vähintäänkin yhtä hyvin kuin aaltojen pauhussa ja vihurien ulvonnassa. Etkö sano sinä, Vesikoira, samaa? Sinä tunnet myrskyn yhtä hyvin kuin herra Capkin ja voit sanoa, mitä tunteita rajuilma herättää."
"Minä pelkään, että olen liian nuori ja kokematon voidakseni sanoa jotakin sellaisesta asiasta", vastasi Jasper ujosti.
"Mutta teillä on myöskin omat ajatuksenne", sanoi Mabel vilkkaasti. "Te ette voi — ei kukaan voi elää ja katsella sellaisia näytelmiä ajattelematta, kuinka tärkeätä on jokaisen luottaa Jumalaan!"
"Enhän minä voi kieltääkään, etten joskus ajattelisi näitä asioita, mutta pelkään, ettei se tapahdu niin usein kuin pitäisi."
"Suolaton vesi", keskeytti Cap tarmokkaasti, "sinun ei pidä odottaa liikoja nuorukaiselta, Mabel —. Luulen, että ne joskus nimittävät teitä Vesimyyräksi — eikö totta?"
"Vesikoiraksi vain", vastasi Jasper rauhallisesti, vaikka hänen teki mielensä käyttää ranskaa, kuten Capkin, ja vastata yhtä ilkeästi, sillä matkoillaan hän oli oppinut ranskaakin yhtä paljon kuin useimpia intiaanimurteita. "Se on nimi, jonka irokeesit ovat minulle antaneet erottaakseen minut tovereistani, jotka joskus joutuvat näitä vesiä purjehtimaan ja mielellään kertovat kaikenlaisia liioiteltuja juttuja suolaisista, suurista järvistään."
"Ja miksi he eivät saisi sitä tehdä? Eihän se ollenkaan vahingoita metsäläisiä. Ai, ai, Vesikoira; raakalaisen antama nimi ei saa tehdä ylpeäksi."
"Vesikoira-nimellä he tarkoittavat oikeastaan makean veden tai — kuten ranskalaiset — suolattoman veden purjehtijaa", vastasi Jasper hiukan ärtyisästi.
"Mutta minä tahdon viedä teidät Atlantille ja se retki antaa teille hyvän onnen lopuksi iäksenne, ja Mabel ja muut rannikkojen nuoret naiset pitävät teistä kauheasti, vaikka eläisitte yhtä vanhaksi kuin puut näissä metsissä."
"Ei, ei", keskeytti rehellinen ja vaatimaton opas. "Jasper ei halua jättää ystäviänsä lähteäkseen sinne, sen minä voin vakuuttaa teille; ja vaikka maailman näkeminen voi olla hänelle yhtä hyvä kuin kaikille muillekin, on hän meistä yhtä hyvä ilman sitäkin. Vesikoira tai vesimyyrä, hän on urhoollinen ja uskollinen nuorukainen ja jos hän pitää vahtia, nukun yhtä rauhallisesti kuin jos itse olisin ylhäällä ja huolehtisin turvallisuudestani, niin, vieläpä rauhallisemminkin. Kersantin tyttären ei tarvitse uskoa, että pojan täytyy lähteä merelle kehittyäkseen mieheksi tai vasta sitten ansaitakseen kunnioitusta ja arvonantoa."
Mabel ei vastannut mitään tähän vetoamiseen, vaan käänsi päänsä länsirantaan päin, vaikkakin pimeys teki mahdottomaksi huomata, miten väri vaihteli hänen kasvoillaan. Mutta Jasper tunsi, että hänen itsensä täytyi vastata, sillä nuoruuden ylpeys ja miehekkyys loukkautuivat syvästi siitä ajatuksesta, ettei hän ansaitsisi toveriensa kunnioitusta tai naisten suosiota, kun ei ollut valtamerillä käynyt. Hän ei kuitenkaan halunnut lausua julki mitään, mikä voisi Mabelin enosta tuntua pistävältä, ja hänen itsehillintänsä oli ehkä vieläkin täydellisempi kuin hänen ujoutensa ja vaatimattomuutensa.
"Minä en ylpeile ominaisuuksilla, joita minulla ei ole", hän sanoi, "enkä väitäkään tietäväni mitään valtameristä tai merenkulusta. Me ohjaamme tähtien ja kompassin mukaan näilläkin vesillä kulkiessamme rannalta rannalle ja koska meille on numeroista ja laskuista vähän hyötyä, emme niistä välitä. Mutta siitä huolimatta meidänkin täytyy ymmärtää yhtä ja toista, vaikkakaan ne, jotka ovat kulkeneet valtamerillä, eivät sitä usko. Ennen kaikkea me saamme purjehtia luotojen ja kallioitten välitse, ja olen kuullut sanottavan, että se tekee hyviä merimiehiä. Täällä nousee myrsky äkkiä ja raivokkaana, ja meidän täytyy osata ohjata satamaan minä hetkenä päivästä tahansa."
"Onhan teillä merimerkit", keskeytti Cap.
"Niistä on vähän hyötyä ja harvoin ne suojelevat karilta."
"Syväluotaus —"
"Olen kuullut sellaisesta puhuttavan, mutta en ole nähnyt."
"Mitä hittoa! Merimies, eikä ymmärrä syväluotausta! Kas niin, poika, ette voi kerskua merimiestaidollanne! Kuka hitto on kuullut merimiehestä ilman syväluotausta?"
"En kehukaan, herra Cap, olevani erittäin taitava —"
"Muussa kuin koskenlaskussa — kuin koskenlaskussa, Jasper, ja putouksissa", sanoi Haukansilmä tullen apuun, "jossa toimessa teidänkin, herra Cap, täytyy myöntää hänen saavuttaneen jonkinlaisen kätevyyden. Minun mielestäni jokaista miestä tulee arvostella hänen kykyjensä mukaan. Herra Cap on aivan hyödytön Oswegon putouksia laskettaessa, mutta koetan muistaa, että hän on hyödyllinen aavoilla ulapoilla. Jasper taas on hyödytön aavoilla ulapoilla, mutta en voi unohtaa, että hänellä on tarkka silmä ja tanakka käsi, kun ohjataan vene putouksiin."
"Mutta Jasper ei ole hyödytön, ei voisi olla toimeton aavoilla ulapoillakaan", sanoi Mabel niin kiihkeästi ja voimakkaasti, että hänen kirkas, suloinen äänensä kaikui pistävältä tämän merkillisen yön hiljaisuudessa. "Ei yksikään, joka on niin kykenevä täällä, voi olla kyvytön siellä — tarkoitan — vaikkakin uskallan väittää, ettei hän laivoissa ole yhtä taitava kuin minun enoni."
"Uinukaa vain molemmat tietämättömyydessänne", vastasi Cap nenäänsä nyrpistäen, "maamoukkiin verraten meitä merimiehiä on niin vähän, että me saamme harvoin oikeutta. Mutta jos on kysymyksessä sinun puolustamisesi, Mabel, tai laivan ohjaus satamaan, niin siinä kyllä tulee kuntomme näkyviin."
"Mutta, eno, maamyyräthän eivät tule rannikoille — siellä siis merimies tapaa vain merimiehen."
"Sitä hirveää tietämättömyyttä! Missä ovat kaikki ne viholliset, jotka ovat kulkeneet näihin seutuihin — ranskalaiset ja englantilaiset — minä vain kysyn, lapsi?"
"Siinäpä se, missä ne ovat?" huudahti Haukansilmä. "Kukaan ei voi sanoa sitä paremmin kuin me, jotka elämme metsissä, herra Cap. Minä olen usein seurannut heidän marssiensa jälkiä ja löytänyt heidän hautojansa ja sateessa vaalenevia luita pitkiä aikoja sen jälkeen, kun he ja heidän ylpeytensä on hävinnyt. Yleisesti ja yksityisesti he täyttävät maan kaikenlaisilla kauhun töillä koettaessaan saada suuren nimen ja ollakseen enemmän kuin heidän toverinsa."
"Minun täytyy sanoa, herra Haukansilmä, että te joskus lausutte sanoja, jotka hyvin vaikeasti soveltuvat miehelle, joka elää aina pyssy kädessä, harvoin haistelee ilmaa, ellei se tuoksu ruudin savulle tai jättää hyttinsä muuten kuin hyökätäkseen vihollisensa kimppuun."
"Jos te luulette, että minun haluni vetää sotatielle, te ette tunne minua ettekä elämäni tarinaa. Mies, joka asuu metsissä ja rajaseuduissa, saa lakkaamatta ottaa huomioon ne olosuhteet, joissa hän elää. Ne eivät riipu minusta, sillä minähän olen vain yksinkertainen, heikko metsästäjä, vakooja ja opas. Minun tehtäväni on metsästää armeijalle, kun se marssii tai lepää. Siitä huolimatta minä olen erään upseerin palveluksessa, joka nyt on matkoilla omilla asioillansa, enkä minä silloin häntä koskaan seuraa. Ei, ei, sota ja meteli eivät oikeastaan kuulu minulle, vain rauha ja rakkaus on luonteeni mukaista. Kuitenkin minun täytyy kohdata vihollisia yhtä usein kuin muitakin ihmisiä ja mingoa minä kohtelen samoin kuin inhoittavaa käärmettä, joka on toimitettava pois päiviltä niin pian kuin tilaisuus sallii."
"Hyvä, hyvä; olen erehtynyt kutsumuksenne suhteen, sillä olen pitänyt teitä yhtä varmana soturina kuin vuoriston tykistömiestä. Sellainen on minun lankoni. Hän on ollut soturi kuudennestatoista ikävuodestaan ja hän pitää tointansa yhtä kunnioitettavana kuin ikinä joku merimies —, mutta sitä minä en koskaan halua myöntää keskustellessani hänen kanssaan."
"Niin, niin", alkoi opas, "useimmat kersantin lahjat ovat sotaista laatua, ja hän katselee melkein kaikkia tämän maailman tapauksia muskettinsa piipun läpi. Hänen järkkymätön ajatuksensa kerta kaikkiaan on pitää pitkää, kaksipiippuista muskettia parempana kuin kuninkaan pysyvää rauhaa. Sellaisia päähänpistoja mies saa vain pitkästä tottumuksesta ja harhaluuloa onkin ehkä se yleinen käsitys, ettei siinä ilmenisi hienostunut luonne."
Heidän näin hiljaisella äänellä jutellessaan yhtä ja toista veneet lipuivat virran mukana hiljalleen läntisen rannan synkässä varjossa alaspäin, sillä airoja käytettiin enimmäkseen vain ohjaukseen. Virran kulku oli hyvin vaihtelevaa, toisinaan se näytti hiljaa pysähtyneen, kun taas toisin ajoin voimakkaana kulki tietään vieden heitä kahden, kolmen penikulman vauhdilla tunnissa. Koskissa se vei veneitä niin hurjasti mukanaan, että se outoa kauhistutti. Jasper oli ollut sitä mieltä, että virta veisi heidät joen suulle kahdessa tunnissa siitä kuin he liikkeelle lähtivät, ja Haukansilmä oli suostunut hänen ehdotukseensa jättää veneet virran kuljetettaviksi ainakin niin kauaksi kuin suurin vaara olisi sivuutettu. Keskustelu kävi äärettömän varovasti, kun taas hiljainen, syvä yksinäisyys vallitsi tässä autiossa, melkein rajattomassa metsässä, vaikkakin luonto ylisti tuhansin kaunopuheisin kielin erämaan äänetöntä, rauhallista yötä. Vieno tuuli huokaili tuhansissa puissa, vesi liplatti tai paikoin pauhasikin rannan kivissä, ja silloin tällöin kuului puun narina, kun se huvikseen huojutteli oksiansa tai nojaili runkoansa toisia vasten. Kaikki elollisten äänet olivat vaienneet. Kerran kyllä Haukansilmä luuli kuulleensa kaukaisen suden ulvonnan, sillä muutamia niistä kuljeksi näissä metsissä, mutta se oli vain lyhyt epäilyttävä ääni, joka ehkä oli syntynyt vain hänen mielikuvituksessaan. Kun hän pyysi tovereitaan lopettamaan puhelun, hänen terävä korvansa oli erottanut kuivan oksan taitunnan, ja ellei hänen vaistonsa pettänyt, kuului se läntiseltä rannalta. Kaikki, jotka tämän äänen ovat kuulleet, ymmärtävät, kuinka varmasti korva sen tajuaa ja miten helppo on erottaa oksan taittuminen metsän muista äänistä.
"Rantamalta kuuluu askeleita", sanoi Haukansilmä sellaisella puoleksi kuiskaavalla äänellä, jota on mahdoton kuulla vähänkään välimatkan päähän. "Olisivatkohan ne kirotut irokeesit päässeet nyt jo pyssyineen veneittä joen yli?"
"Ehkäpä se on delawarelainen. Hän tietysti seuraa meitä rantaa pitkin ja tietää, missä voi odottaa tapaavansa meidät. Minä lasken lähemmä rantaa ja otan siitä selvän."
"Mene, poika, mutta pidä airot valmiina, äläkä millään ehdolla astu varomattomasti rannalle."
"Onko se viisasta?" kysyi Mabel niin kiihkeästi, että hänen suloinen äänensä unohti kaiken varovaisuuden.
"Hyvin tyhmää, jos puhutte niin äänekkäästi, pelkää eräs. Minä rakastan teidän pehmyttä, miellyttävää ääntänne kuultuani niin kauan vain miesten puhetta; mutta se ei saa kuulua liian paljon eikä liian vapaasti juuri nyt. Isänne, se kelpo kersantti, sanoo teille tavatessanne, että äänettömyys on kaksinkertainen hyve erämaissa. — Mene, Jasper, ja seuraa oman viisautesi antamia ohjeita."
Jasperin vene hävisi toisen luota niin äänettömästi ja äkkiä kuin pimeys olisi sen nielaissut, ennenkuin Mabel pääsi mielessään varmuuteen, antautuisiko nuorukainen sellaiseen hirvittävään, vaanivaan vaaraan. Sitä seurasi kymmenen minuutin jännittävä, tuskainen odotus. Sill'aikaa seurue kulki edelleen virran mukana. Kukaan ei puhunut ja voipa melkein sanoa, ettei hengittänytkään, niin kiihkeästi jokainen kuunteli rannalta tulevaa ääntä. Mutta sama juhlallinen — voimmepa sanoa ylevä — hiljaisuus vallitsi kuin ennenkin, veden liplatus kallioissa ja tuulen huokailu puissa vain säestivät metsän unelmoimista. Lopuksi kuitenkin Haukansilmä oli kuulevinaan oksien hiljaista ritinää ja äärettömän hillittyä puhetta.
"Ehkäpä erehdyn", hän sanoi, "sillä ajatus usein luulee todeksi sen, mitä sydän halajaa, mutta minusta tuntuu, kuin kuulisin delawarelaisen hiljaa puhuvan."
"Voivatko villien tappamat vainajat kävellä?" kysyi Cap.
"Eivät, eivätkä juosta onnellisilla metsästysmaillaan. Punanahankin mainen matka loppuu heti kun henki jättää ruumiin. Ei ole hänen luonteensa mukaista kierrellä kotansa ympärillä, kun kerran hänen aikansa on ohi."
"Minä näen jotakin veden pinnalla", kuiskasi Mabel, jonka silmä ei ollut lakannut pimeyteen tuijottamasta kaikin voimin sen jälkeen, kun Jasper katosi.
"Se on se vene", vastasi opas kovin ihastuneena, "kaikki on hyvin, muuten olisimme kuulleet jotakin pojasta."
Seuraavana hetkenä veneet soluivat rinnakkain, ja odottajat tunsivat Jasperin hänen veneensä perästä. Tuhdolla istui toinen mies, jonka ulkopiirteet hämärästi saattoi erottaa, ja kun nuori merimies taitavasti käytti airojaan kääntääkseen toverinsa kasvot Haukansilmään ja Mabeliin, niin molemmat tunsivat, että tulija oli delawarelainen.
"Chingackgook, veljeni!" sanoi opas tulijan omalla murteella, ja hänen äänensä värinä ilmaisi hänen tunteittensa laadun. "Mohikaanien päällikkö! Kuinka olenkaan iloinen! Usein olemme vereen ja henkeen yhdessä taistelleet, mutta nyt pelkäsin, ettei se koskaan enää uudistuisi."
"Turhaa! Mingot ovat ankkoja! Kolmen päänahat riippuvat vyössäni. He eivät ymmärrä, miten saisivat voitetuksi delawarelaisten Suuren Käärmeen. Heidän suonissaan ei juokse oikea veri, ja heidän ajatuksensa ovat pakotiellä Suuren Järven tuolle puolen."
"Oletko sinä ollut niiden luona, päällikkö, ja miten kävi sille soturille, joka oli virrassa?"
"Hän on muuttunut kalaksi ja makaa joen pohjassa ankeriaitten toverina. Onkikoot hänen toverinsa hänet ylös. Haukansilmä, olen laskenut vihollisemme ja kosketellut heidän aseitansa."
"Hei, se oli uskaliasta!" huudahti opas englanniksi. "Tämä kelpo poika on ollut heidän joukossaan ja palannut kertomaan koko heidän historiansa. — Puhu, Chingackgook, niin minä kerron näille ystävillemme, mitä kaikkea sinä olet kokenut."
Delawarelainen kertoi nyt tyynellä, vakavalla tavallaan kaikki, mitä oli kokenut aina siitä asti kuin hänet oli viimeksi nähty taistelemassa vihollisensa kanssa virrassa. Vihollisensa kohtalosta hän ei puhunut sen enempää, sillä hänen mielestään soturin ei sopinut kerskua voitollansa, vaan hän johti kertomuksensa toisiin asioihin. Niin pian kuin hän oli voittanut tämän peloittavan taistelun, hän oli uinut itärannalle, noussut maihin hyvin varovasti ja joutunut vihollistensa keskelle. Pimeyden suojassa hänen oli onnistunut huomaamatta ja epäilyksiä herättämättä liikuskella. Kerran kuitenkin oli häneltä kysytty, mutta vastattuaan, että hän on Nuolenpää, oli hän säästynyt enemmiltä uteluilta. Lyhyistä huomautuksista hän oli saanut selville, että joukkue oli lähetetty ottamaan kiinni yksistään Mabel ja hänen enonsa, joiden arvon he ilmeisesti laskivat liian suureksi.
Hän oli saanut selville, että Nuolenpää oli heidät kavaltanut heidän vihollisillensa jostakin syystä, jota oli mahdoton saada selville, sillä mitään palkkaa työstään hän ei ollut vielä saanut.
Haukansilmä ei puhunut tovereilleen näistä tiedoista sen enempää, sillä ne olisivat tehneet toiset vain yhä levottomammiksi, mutta hän tunsi, että nyt oli tullut ponnistuksen hetki, sillä irokeesit olivat vihdoinkin tyyntyneet siitä hämmennyksestä, johon olivat tappionsa vuoksi joutuneet.
"Me tapaamme heidät koskella, siitä ei epäilystä", hän sanoi, "ja siellä ratkaistaan kohtalomme: joko pääsemme ohi tai joudumme heidän käsiinsä. Linnalle on sieltä niin lyhyt matka, että olen ajatellut astua Mabelin kanssa maihin ja johtaa hänet linnaan jotakin syrjäpolkua ja jättää veneet virtaan oman onnensa nojaan."
"Se ei mitenkään käy päinsä, Haukansilmä", keskeytti Jasper kiihkeästi. "Mabel ei ole kylliksi vahva kulkeakseen metsää tällaisena yönä. Mutta jätä hänet minun ruuheeni, niin minä menetän henkeni tai vien hänet turvallisesti linnalle, olkoon sitten kuinka pimeä tahansa."
"Siitä ei epäilystä, poika; kukaan ei epäile sinun haluasi palvella kaikin voimin kersantin tytärtä. Mutta täytyy olla Sallimuksen silmä eikä sinun omasi voidaksesi vaaratta laskea Oswegon koskista tällaisena yönä."
"Ja kuka sitten veisi hänet turvallisesti linnaan, jos hän astuisi maihin? Eikö yö ole yhtä pimeä maalla kuin veneessä? Vai luuletko, että minä ymmärrän vähemmän tehtävääni kuin sinä omaasi?"
"Rohkeasti sanottu, poika; mutta jos minä pimeässä joudun harhaan — jota ei kukaan voi sanoa minulle koskaan tapahtuneen — mutta jos minä joutuisin harhaan, siitä ei olisi muuta harmia kuin se, että saisimme viettää yömme metsässä. Toista on, jos erehdyksen kautta sinä ja tämä nuori nainen joutuisitte virtaan. Silloin on enemmän kuin mahdollista, ettei kersantin tytär pääsisi ylös elävin silmin."
"Minä jätän sen Mabelin itsensä ratkaistavaksi. Olen ihan varma, että hän luottaa enemmän veneeseen."
"Suuresti minä luotan teihin molempiin", vastasi tyttö, "enkä vähintäkään epäile, vaan uskon, että tahdotte tehdä kaikkenne ansaitaksenne isäni luottamuksen. Mutta minä tunnustan, etten tahtoisi jättää veneitä, sillä ne näyttävät antavan varmimman turvan metsän kauheita vihollisia vastaan. Minun enoni voi ratkaista tässä asiassa minun puolestani."
"Minä en pidä metsästä", sanoi Cap, "silloin, kun on selvä reitti jokea myöten. Sitäpaitsi, Haukansilmä, puhumattakaan villeistä, te unohdatte valaat."
"Valaat! Kuka on kuullut puhuttavan valaista erämaissa?"
"Eipä ei, mutta valaat, karhut tai sudet — miksi niitä sanottekin, kaikilla on hampaat purra."
"Herra nähköön, mies! Pelkäättekö te kaikkia eläimiä, joita on Amerikan metsissä? Villikissa on ilkeä elukka, myönnän sen, mutta se ei ole yhtään mitään tottuneen metsästäjän kädessä. Puhukaa mingoista ja heidän vehkeistään mitä tahdotte, mutta älkää suotta panko karhuja ja susia pahaan huutoon."
"Ei, ei, herra Haukansilmä, niin voitte te puhua, kun tunnette joka eläimen, minkä tahdotte tavata. Käytäntö opettaa kaikkeen. Se tekee miehestä sankarin, vaikka hän muuten olisi pelkuri. Olen tavannut sangen alhaisella asteella olevia miehiä, jotka ovat tuntikausia uineet viidentoista tai kahdenkymmenen jalan pituisten haitten seassa."
"Sepä ihmeellistä!" huudahti Jasper, joka ei vielä ollut saavuttanut taitoa keksiä merimiesjuttuja. "Olen aina kuullut, että varma kuolema odottaa sitä, joka heittäytyy mereen haikalojen sekaan."
"Ai, minä unohdin sanoa, että pojat ottivat vipukangen, tykin rassin tai sorkkaraudan, joilla raaputtivat eläinten kuonoja, jos ne alkoivat herjetä liian kiusallisiksi. Ei, ei; minä en pidä susista enkä karhuista, mutta valas minun mielestäni on ihan sama kuin punainen silli suolattuna tai kuivattuna. Mabel ja minä valitsemme veneen."
"Mabelin olisi parasta vaihtaa venettä", lisäsi Jasper. "Tämä minun veneeni on tyhjä, ja yksin Haukansilmäkin myöntää, että minun silmäni vesillä on varmempi kuin hänen."
"Sen minä rehellisesti teen, poika. Vesille sinun lahjasi viittaavat eikä yksikään voi kieltää, että olet mitä suurimmassa määrässä kehittänyt niitä. Sinä olet oikeassa uskoessasi, että kersantin tytär on paremmassa turvassa sinun veneessäsi kuin tässä, ja vaikka minä mielelläni pitäisin häntä luonani, hänen hyvinvointinsa on kuitenkin liian lähellä minun sydäntäni, etten antaisi rehellisesti hänelle hyvää neuvoa. Tuo veneesi tämän rinnalle, Jasper, niin minä annan sinulle, mitä sinä pidät kalleimpana aarteena."
"Niin teenkin", vastasi nuorukainen antamatta pyytää kahta kertaa, ja pian Mabel siirtyi veneestä toiseen ja asettui istumaan keskilaudalle, joka tähän asti oli tyhjänä maanitellen häntä odottanut.
Niin pian kuin tämä oli tapahtunut, veneet erosivat vähän matkan päähän toisistansa ja airot pantiin käyntiin, vaikkakin mitä suurimmalla huolella, ettei syntyisi mitään ääntä. Keskustelu taukosi vähitellen, ja kun peloittava koski saapui, valtasi kaikkien mielen hetken syvä juhlallisuus. Että heidän vihollisensa olivat koettaneet päästä tänne ennen heitä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja kun näytti hyvin vähän luultavalta, että kukaan voisi laskea siitä näin pimeällä, oli Haukansilmä varma, että he olivat asettuneet molemmille rannoille odottamaan matkamiesten maihinnousua. Hän ei olisi tehnyt sitä ehdotusta, jonka hän teki, ellei olisi luottanut omaan taitoonsa tehdä irokeesien hankkeet turhiksi. Asiain näin ollen koko yrityksen onnistuminen riippui veneitten ohjaajan taidosta, sillä jos jompikumpi sattuisi kallioon, niin se menisi ainakin kumoon, ellei kappaleiksi ja silloin joutuisivat kaikki seikkailijat virtaan ja Mabel taas vainolaistensa valtaan. Mitä suurin varovaisuus oli tarpeen, ja kukin oli niin kokonaan omien ajatustensa vallassa, ettei tuntenut vähintäkään halua lausua mitään, mikä ei ollut ihan välttämätöntä.
Veneet soluivat edelleen ja kun kosken kohina tuli kuuluville, täytyi Capin käyttää koko mielenmalttinsa voidakseen tyynenä istua paikoillaan, sillä kauheilta kuuluivat nuo uhkaavat äänet pimeässä, jonka läpi voi vain hämärästi nähdä synkkien rantojen tummat varjot ja mustan taivaan, jonka kaari vain piiruna näkyi hänen päänsä päällä. Hänen mielikuvituksensa yhä kiihtyi, kun hän muisteli sitä hurjaa putousta, josta tänään oli syöksynyt alas ja tämä edessä-oleva tuntui vieläkin kamalammalta, ellei tuo ärjyvä kohina pettänyt. Tässä vanha merikarhu kuitenkin erehtyi, sillä Oswegon koskilla ja putouksilla on suuri ero. Ovathan edelliset vain voimakkaita virtoja, jotka syöksyvät kallioitten välitse hirvittävällä vauhdilla, kun taas jälkimmäinen todella nimensä ansaitsee, kuten olemme nähneet.
Mabel luonnollisesti pelkäsi ja epäili; mutta seikkailu oli niin uusi ja hänen luottamuksensa perämieheen niin suuri, että hän saattoi hillitä itsensä, joka kuitenkin olisi ollut mahdotonta, jos hän selvemmin olisi tajunnut asian todellisen laidan tai paremmin ymmärtänyt, miten voimaton ihminen on taistellessaan luonnon mahtavaa majesteettia vastaan.
"Kuuluuko tuo siitä paikasta, josta puhuitte?" hän sanoi Jasperille, kun kosken kaukainen kohina saapui hänen korvaansa.
"Kuuluu, ja minä pyydän teitä täydellisesti luottamaan minuun. Emme ole, Mabel, vanhat tutut, mutta näissä erämaissa voi elää monta päivää yhtenä ainoana. Minusta tuntuu, että olen vuosia tuntenut teidät!"
"En minäkään tunne, että te olisitte aivan vieras minulle, Jasper. Luotan täydellisesti taitoonne yhtä hyvin kuin haluunne kaikin voimin palvella minua."
"Saamme nähdä, me saamme nähdä. Haukansilmä laskee liian läheltä joen keskusta; uoma on syvempi itärannalla, mutta minä en nyt voi häntä saada kuulemaan ääntäni. Pitäkää kiinni veneestä, Mabel, älkääkä ollenkaan pelätkö."
Seuraavana hetkenä voimakas virta nielaisi heidät pyörteihinsä ja kolmen neljän minuutin aikana tyttö, joka oli kauhistunut enemmän kuin pelästynyt, ei nähnyt muuta kuin kuohuvaa vaahtoa eikä kuullut muuta kuin veden pauhun. Kaksikymmentä kertaa vene näytti syöksyvän vyöryvään aaltoon, jonka välkkeen pimeässäkin saattoi erottaa ja yhtä usein se puikahti sen harjalle saamatta mitään vahinkoa, sillä varma käsi ohjasi sen liikkeitä. Kerran ja vain kerran Jasper näytti olevan voimaton ohjaamaan haurasta kaarnaansa, jolloin mahtava pyörre käännälsi sitä ympäri, mutta epätoivoisella ponnistuksella hän sai sen pian oikealle tolalle ja sen palkinnoksi tapasi kohta veneensä syvällä, tyynellä vedellä turvassa kaikelta tuholta, eikä luonnon voima ollut saanut koko aikana ryyppyäkään veneeseen.
"Kaikki on ohi, Mabel", virkkoi nuorukainen lämpimästi. "Vaara on vältetty, ja te saatte nyt varmasti vielä tänä yönä tavata isänne."
"Jumalan kiitos! Jasper, tämän onnellisen tapauksen luemme teille suureksi kunniaksi."
"Haukansilmälle tulee ansiosta suurin osa. Mutta miten on käynyt toiselle veneelle?"
"Minä näen jotakin tuolla vedessä lähellä meitä. Eihän se vain liene ystäviemme vene?"
Muutamat aironvedot veivät Jasperin mainitun esineen luo: se oli toinen vene tyhjänä ja pohja ylöspäin. Heti kun nuorukainen oli huomannut tämän surullisen tosiasian, hän alkoi katsella veteen joutuneita, ja suureksi iloksi he tapasivat Capin uimassa myötävirtaan, sillä mieluummin hän tahtoi taistella aaltojen kanssa kuin nousta maihin villien joukkoon. Hänet vedettiin, vaikkakaan ei aivan helposti, veneeseen ja siihen etsintä loppuikin, sillä Jasper oli ihan varma, että Haukansilmä kahlaisi rannalle, koska vesi oli niin matalaa, että hän saattoi säilyttää pitkän pyssynsä kuivana.
Loppumatka oli lyhyt, vaikkakin se tehtiin pimeässä ja vaarojen läpi. Hetkisen perästä kuului synkkä, mahtava jyminä, joka muistutti kaukaista ukkosta ja toisin ajoin taas kaikui veden loiskinta. Jasper huomautti silloin tovereilleen, että nyt he lähestyivät järveä. Pieni niemeke pisti heidän eteensä, vene laski hiljalleen lahden poukamaan ja työntyi äänettä loivalle hietikkorannalle. Tämä loppumatka kului niin sukkelaan, ettei Mabel ehtinyt oikein huomata, mitä tapahtui. Muutamissa minuuteissa vahtisoturit olivat sivuutetut, portti avattu ja ihastunut tyttö löysi itsensä sen miehen sylistä, joka oli hänen isänsä, mutta joka pitkän eron vuoksi oli käynyt hänelle melkein vieraaksi.