Haukansilmä

VIII LUKU

"Oi, lemmen maa, oi, valon maa, miss' yökin päiväks' saa, miss' elonvirrat vilajaa ja ikivalot kajastaa; maa unelmain, maa toivojen, ken omaks' saisi sen!"

Queen's Wake.

Suurta ponnistusta seurannut lepo — varsinkin kun siihen liittyy juuri herännyt turvallisuuden tunne — on aina syvä ja suloinen. Sellainen oli Mabelin uni eikä hän noussut yksinkertaiselta vuoteeltaan — sillä vain sangen vaatimaton kersantin tyttärelle oli voitu näillä kaukaisilla rajamailla valmistaa — ennenkuin kauan sen jälkeen, kun rummun ääni tavallisuuden mukaan oli miehistön koonnut aamuparaatiin. Kersantti Dunham, joka valvoi, että kaikki täyttivät velvollisuutensa, oli juuri saanut aamuaskareensa suoritetuksi ja alkoi ajatella aamiaistansa, kun hänen lapsensa jätti huoneensa ja tuli raittiiseen ilmaan innostuneena, ihastuneena ja kiitollisena, että niin turvallisesti oli päässyt näihin uusiin oloihin.

Näihin aikoihin Oswego oli brittiläisen asutuksen äärimmäisin varustus näillä main. Se ei ollut vielä kauan ollut sen hallussa ja miehistönä siinä oli pääasiallisesti pataljoona skotlantilaisia, joihin oli liittynyt amerikkalaisiakin — muiden muassa Mabelin isä nuorimpana kersanttina. Muita nuoria upseereja, jotka olivat syntyneet näissä siirtomaissa, tapasi täällä myöskin. Itse linna, kuten muutkin tämänlaatuiset varustukset, oli suunniteltu pikemminkin suojaksi villien hyökkäyksiä vastaan kuin kestämään säännöllistä piiritystä. Mutta koska tänne oli äärettömän hankala kuljettaa raskasta tykistöä, oli kuitenkin puolustusta järjestävän insinöörin suunnitelma vastannut tarkoitustaan. Siellä oli maa- ja hirsivallituksia, kuiva vallihauta, paaluaitaus, melkoisen laaja harjoituskenttä, ja hirsirakennuksia, joita käytettiin sekä asumuksina että linnoituksina. Muutamia keveitä kenttätykkejä oli linnan pihalla valmiina lähtemään sinne, missä niitä tarvittaisiin ja kaksi raskasta rautatykkiä huomatuimmilla paikoilla odotti aikaansa saadakseen tungettelijoille näyttää huutia.

Jätettyään sen mukavan, mutta melkoisen ikävän parakin, johon hänen isänsä oli hänet sijoittanut ja päästyään raittiiseen aamuilmaan Mabel huomasi joutuneensa vallituksen juurelle, jonka harja näytti houkuttelevan häntä tarjotakseen korvauksen siitä, mitä edellinen pimeä yö kaikkine kauhuineen oli jäänyt hänelle velkaa. Mieli oli yhtä kevyt kuin jalkakin, kun hän kohosi ruohoista rinnettä sille paikalle, josta voi saada yleissilmäyksen niistä uusista oloista, joihin hän oli joutunut.

Eteläpuolella huojui ääretön metsä, jonka läpi hän oli kulkenut niin monta vaivalloista päivää ja joka oli ollut niin täynnä vaaroja. Sen erotti paalutuksesta aukeama, josta metsä oli hakattu pois, niin että linnoitus oli turvassa äkillisiltä hyökkäyksiltä sieltä päin. Tämä aukeama oli satakunta aaria laaja ja siihen loppuivatkin inhimillisen viljelyksen kaikki merkit. Sen takana levisi metsä — tiheä, rajaton metsä, jonka Mabel nyt saattoi mielessään maalailla mitä ihmeellisimmin värein kaikkine salaisine välkkyvine järvineen, synkkine, kuohuvine virtoineen, ja joka kätki povellaan oman rajattoman, salaperäisen maailmansa.

Käännettyään päänsä sankarittaremme tunsi kasvojansa hyväilevän raikkaan, lempeän tuulen, jonkalaista hän ei ollut tuntenut sen jälkeen kuin oli jättänyt kaukaisen meren rannan. Siellä hänen katsettaan kohtasi uusi näyttämö. Vaikk'ei se tullut odottamatta, hän kuitenkin melkein hätkähti ja hiljainen ihastuksen huudahdus pääsi hänen huuliltaan, kun hänen vilkas katseensa nautti täysin siemauksin näköalan kiihdyttävää suloa. Pohjoisessa, idässä ja lännessä — niin kauaksi kuin silmä kantoi, läikkyi ja lainehti välkkyvä vesi. Se ei ollut hohtavanvihreätä, kuten Amerikan vedet yleensä, eipä siinä huomannut edes valtameren tummaa sineä, vaan se välähteli tuhansin vivahtein, joista ambra loisti joskus yli muiden. Ei näkynyt muuta maata kuin oikealla ja vasemmalla mutkitteleva metsän keskeymätön raja leveine lahtineen ja mataline niemineen. Rannasta kohosi korkeita kallioita muodostaen salaperäisiä luolia, joihin verkkainen aalto silloin tällöin syöksyi synkästi jymisten ja muistuttaen kaukaista tykin jyrinää. Ainoatakaan purjetta ei näkynyt koko laajalla ulapalla, eivät valaat eivätkä kalat leikkineet huomattavasti sen povella, koko rajattomalla aavalla ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä. Toisella puolen loputtomalta näyttävä metsä, toisella taas aava veden pinta näyttivät kilpailevan mahtavuudessa. Luonto tuntui täällä muodostaneen yhden vaikuttavimmista näytelmistään asettaen kaksi suurenmoisinta voimaansa vastakkain unohtaen kaikki sivuseikat. Kun silmä kääntyi metsän laajasta, vihreästä matosta välkkyvälle, vieläkin laajemmalle ulapalle, johon pohjaton sinitaivas kuvasteli kaikkine vivahteineen, tuntui kuin metsän viileä, juhlallinen rauha olisi hiipinyt sieluun samalla kuin veden välke täytti mielen ihastuksella ja ihmettelyllä.

Vaikka Mabel Dunham olikin vaatimaton, kuten useimmat tämän maan naiset siihen aikaan, viaton ja vilkas, kuten lämminsydäminen, turmeltumaton tyttö ikinä voi olla, täytti hänen mielensä ihana, runollinen tunne ja hän tajusi maansa kauneuden täydellisemmin kuin joku kirjanoppinut. Vaikka hänen kasvatuksestaan tuskin saattoi puhua, sillä harvat hänen sukupuolensa jäsenet siihen aikaan ja niillä main saivat paljon muuta kuin englantilaisen kasvatustaidon ihan ensimmäiset alkeet — oli hän kuitenkin hankkinut tietoa ja taitoa enemmän kuin monet muut hänen asemassaan olevat nuoret naiset, ja hänen synnynnäinen terävyytensä tuotti kunniaa hänen opettajalleen. Erään upseerin leski, joka sotaherra oli kuulunut samaan rykmenttiin kuin hänen isänsä, oli ottanut hänen kasvatuksensa huolekseen heti äidin kuoleman jälkeen, ja tämän rakastettavan naisen lämpimällä huolenpidolla Mabel oli saanut aavistusta monista asioista ja aatteista, jotka muuten olisivat jääneet hänelle vieraiksi. Hänen asemansa perheessä oli ollut puoliksi palvelijan, puoliksi ottolapsen ja siksi hänen puheestaan, esiintymisestään ja ehkäpä tunteistaankin joskus puuttui sitä, mikä on vallasnaisille ominaista. Hän oli menettänyt synnynnäisestä hienoudestaan saamatta täydelleen korvatuksi sitä tiedolla ja taidolla ja kokemuksilla, jotka olisivat tehneet hänet täysin kykeneväksi siihen asemaan, johon hänen syntyperänsä ja hyvä onnensa elämässä hänet asettaisivat. Mutta hänen luonteensa joustavuus ja runsaampi myöhempi kokemus saattoivat kyllä korvata, mitä kasvatus oli laiminlyönyt.

Annettuamme nämä selitykset uskomme lukijan ymmärtävän Mabelin ihastuksen laadun, kun hän katseli ja nautti tästä näköalasta. Hän tunsi sen väärentämättömän sulon, kuten pisimmälle kehittynyt ihminen, ja ihaillen sen suuruutta ja mahtavuutta hän kiitti kohtalon valtoja, jotka olivat säilyttäneet nämä seudut niiden alkuperäisessä kauneudessa työmiehen kirveen hävittävältä tuholta.

"Kuinka kaunista!" hän huudahti huomaamattaan puhuen itsekseen seisoessaan vallituksen huipulla ja nauttiessaan järven raikkaasta ilmasta, joka virkisti sekä ruumista että sielua. "Kuinka äärettömän kaunista ja samalla niin alkuperäistä!"

Hänen sanansa ja ihastushuudahduksensa keskeytyi, kun hän tunsi sormenpään koskevan kevyesti olkapäähänsä. Hän kääntyi ympäri luullen näkevänsä isänsä, mutta huomasikin Haukansilmän rinnallaan. Tämä nojasi ääneti pitkään pyssyynsä ja nauraen hiljaisella tavallaan ojensi toisen kätensä ja viitaten yli metsän ja meren lausui:

"Täällä on meidän molempain kotimaa — Jasperin ja minun. Ulappa on hänen ja metsä minun. Poika usein kerskuu kotimaansa laajuudella mutta minä sanon hänelle, että minun metsässäni puut muodostavat yhtä laajan alan kuin hänen järvensä. Te, Mabel, sovellutte kumpaankin, sillä en huomaa, että mingojen pelko tai yöllinen marssi olisi muuttanut teidän kaunista katsettanne."

"Haukansilmä osoittaa luonteensa uusia puolia imarrellessaan — pilkatessaan yksinkertaista tyttöä."

"Ei yksinkertaista, Mabel, ei, ei ollenkaan yksinkertaista. Kersantin tytär häpäisisi kunnioitettua isäänsä, jos sanoisi tai tekisi jotakin, jota voisi tyhmäksi sanoa."

"Silloin hänen täytyy olla varuillansa eikä antaa liian paljoa arvoa turhille, imarteleville sanoille. Mutta, Haukansilmä, olen iloinen nähdessäni teidät taas joukossamme, sillä vaikka Jasper ei näyttänyt paljoa välittävän, minua kuitenkin peloitti, että teitä ja ystäväänne olisi voinut kohdata jokin onnettomuus siinä kauheassa koskessa."

"Poika tuntee meidät molemmat ja oli varma, ettemme niin helposti huku, sillä se ei suinkaan liene minun kohtaloni. Vaikea kuitenkin olisi ollut uida pitkäpiippuinen pyssy kädessä, varsinkin kun villien ja ranskalaisten pyssynpiiput ovat uhkaamassa, enkä minä millään ehdolla olisi tahtonut pyssystäni luopua, me olemme siksi kauan olleet hyviä tovereita. Ei, ei; me siis kahlasimme pyssy kädessä rannalle, sillä virta muutamia kohtia lukuunottamatta oli kyllin matala. Myönnän kyllä, että meidän täytyi ottaa samalla irokeesien vehkeet lukuun, mutta niin pian kuin ne kiertävät lurjukset näkivät lyhdyt, jotka kersantti oli lähettänyt teitä vastaan, me ymmärsimme, että ne mahdollisimman pian luikkisivat tiehensä, varsinkin, jos odottivat vierailua linnalta. Me istahdimme siis kärsivällisesti tunniksi kivelle, ja kaikki vaara oli ohi. Kärsivällisyys on metsänkävijän suurin hyve."

"Olen oikein iloinen sitä kuullessani, sillä itse väsymyskään ei tahtonut saada minua nukkumaan, kun ajattelin, miten teille olisi käynyt."

"Jumala siunatkoon teidän pientä hyvää sydäntänne, Mabel! Mutta sellaisiahan te kaikki hennot olennot olette. Omasta puolestani täytyy minun sanoa, että ilostuin suuresti, kun näin lyhtyjen ilmestyvän järven puolelle, sillä siitä päätin teidän päässeen turvaan. Me metsästäjät ja oppaat olemme raakaa väkeä, mutta meilläkin on ajatuksemme ja tunteemme, kuten armeijan kenraalilla. Jasper ja minä olisimme kuolleet, ennenkuin olisimme sallineet tapahtua teille mitään vahinkoa — arvelematta."

"Minä kiitän teitä, Haukansilmä, kaikesta, mitä te minun hyväkseni olette tehnyt, kiitän teitä sydämeni pohjasta ja luottakaa siihen, että minun isäni saa sen tietää. Olen puhunut siitä asiasta hänelle ja minun velvollisuuteni on palata siihen uudestaan."

"Vaiti, Mabel! Kersantti tuntee metsät ja miehet, vieläpä uskolliset punaisetkin miehet. Siitä ei tarvitse hänelle mitään puhua. Hyvä, te olette nyt tavannut isänne; onko se vanha, kelpo soturi ollut sellainen ihminen, miksi olette hänet kuvitellut?"

"Hän on minun oma, kallis isäni ja on ottanut minut vastaan, kuten soturin ja isän tulee lastaan kohdella. Oletteko te, Haukansilmä, tuntenut hänet kauan?"

"Ihmisten mielestä hyvin kauan. Olin juuri kahdentoista vanha, kun kersantti otti minut ensimmäiselle retkelleni, ja siitä on nyt enemmän kuin kaksikymmentä vuotta. Se olikin ankara retki, ja koska se tapahtui ennen teidän syntymistänne, teillä ei olisi isää, ellei pyssyn käsittely olisi kuulunut luontaisesti minulle."

"Selittäkää, mitä tarkoitatte."

"Se on liian yksinkertaista sanoin selitettäväksi. Olimme väijyksissä, ja kersantti sai pahan haavan ja olisi menettänyt päänahkansa, mutta jonkunlaisen synnynnäisen vaiston pakottamana minä tartuin aseeseen. Me kannoimme sitten hänet pois, ja muuan komeampi pää menetti tukkansa, kun taas kersantin tukka vielä tänäänkin on tuuhea."

"Te pelastitte silloin isäni hengen, Haukansilmä!" huudahti Mabel sulkien vaistomaisesti, vaikka lämpimästi hänen karkean kätensä omiensa väliin. "Jumala siunatkoon teitä siitä, samoin kuin kaikista muistakin hyvistä töistänne!"

"Ei, en ole sanonut niin paljoa, vaikkakin luulen pelastaneeni isänne päänahan. Mies voinee elää päänahattakin, enkä senvuoksi voi sanoa, että olisin pelastanut hänen henkensä. Jasper voi sanoa pelastaneensa teidät, sillä ilman hänen tarkkaa silmäänsä ja voimakasta kättänsä ei vene olisi voinut vaaratta laskea koskista sellaisena yönä kuin mennyt oli. Pojan lahjat viittaavat vesille, kun taas minun metsästykseen ja metsäurille. Tuolla hän on lahden poukamassa katselemassa veneitä ja tarkastamassa rakasta purjealustansa. Minun mielestäni Jasper Westernin tapaista nuorukaista ei löydy näillä main."

Ensi kerran sen jälkeen kuin oli tullut huoneestaan Mabel nyt käänsi silmänsä alas ja huomasi etualan siitä taulusta, jota juuri oli ollut ihailemassa. Oswego laski tummat vetensä järveen jyrkkien äyräitten välitse, joista itäpuolinen oli vielä jyrkempi ja ulottui kauemma kuin läntinen. Linna oli viimeksimainitulla rannalla ja sen välittömässä läheisyydessä oli muutamia hirsimökkejä, jotka oli sinne vähän erilleen rakennettu, koska ne eivät voineet ottaa osaa paikan puolustukseen, vaan ottivat vastaan maihin tulevat tavarat tai siellä lastattiin veneisiin kaikki ne tavarat, jotka lähetettiin Ontarion rannalla oleviin linnoihin ja siirtoloihin. Kaksi matalahkoa, kiemurtelevaa hiekkasärkkää oli muodostettu suojaksi pohjoisen nostamia laineita ja virran ryöppyjä vastaan. Järveltä tulevat laineet tyyntyivät joen suulle muodostettuihin poukamiin. Näin oli läntiseen rantaan syntynyt lahtia ja niemiä, ja kun ranta siellä oli syvä, muodostui sinne miellyttävä satama. Juuri sen ja linnan väliselle rantamalle olivat mainitut, koruttomat asumukset rakennetut.

Veneitä, ruuhia ja kanotteja oli vedetty hietikkorannalle, ja itse lahden poukamassa kellui se pieni alus, jonka vuoksi Jasper vaati oikeutta saada lukeutua merimiehiin. Se oli pieni sotahaaksi, kantavuudeltaan ehkä nelisenkymmentä tonnia ja rakenteeltaan niin sievä ja kauniisti maalattu kuin konsanaan joku sotalaiva saattoi toivoa, ja ensi silmäyksellä Mabel tajusi, että se oli sievin ja viehättävin sota-alus, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Eräs upseeri oli sen tilannut kuuluisasta telakasta Englannista omien piirustustensa mukaan. Tummahko maali oli siisti, ja sotainen ja hulmuva lippu sen perässä ilmaisi sen kuuluvan kuninkaalle. Sen nimi oli Lokki.

"Tuo sitten on Jasperin alus!" sanoi Mabel, joka luonnollisesti liitti itse kutterin ja sen ohjaajan erottamattomasti yhteen. "Onko tällä järvellä monta muuta laivaa?"

"Ranskalaisilla on kolme — ja yksi niistä on, kuten he minulle ovat sanoneet, oikea laiva, jollaisia käytetään valtamerellä, toinen on priki ja kolmas kutteri, kuten tämä Lokkikin. Sitä he sanovat Oravaksi — omalla kielellään tietenkin, ja se näyttää hirvittävästi vihaavan meidän koreaa alustamme, sillä Jasper harvoin on ulapalla, ettei Orava kiitäisi hänen kintereillään."

"Ja pakeneeko Jasper ranskalaista, vaikka se esiintyy oravana ja sitäpaitsi vesillä ollessa?"

"Mitä hyödyttäisi urhoollisuus, ellei sitä voisi hyväkseen käyttää? Jasper on rohkea poika, sen tietävät kaikki rajaseutulaiset, mutta hänellä ei ole tykkejä, vaan yksi ainoa pieni haupitsi ja miehistönä, paitsi häntä itseään, pari miestä ja poikanen. Kerran olin mukana sellaisella retkellä, ja nuorukainen oli kyllin rohkea viedäkseen meidät niin likelle, että aseet alkoivat puhua. Ranskalaisilla täytyy olla tykit ja pyssyt eivätkä ne uskalla pistää päätään ulos ampuma-aukoista, ellei niillä ole vähintäänkin parikymmentä miestä Oravansa apuna. Ei, ei; tämä Lokki on luotu lentämään. Majuri on sanonut, ettei hän pane sitä avoimeen taisteluun eikä asesta ja miehitä sitä, muuten se jonakin kauniina päivänä saattaisi taittaa siipensä. Minä en ymmärrä paljoa näistä asioista, sillä ne eivät ole ollenkaan minun taipumusteni mukaiset; mutta voihan toki asioita järjellään edes jossain määrin tajuta."

"Ai, tuolla on minun enoni, eikä ole ollenkaan pahentunut uinnistaan ja tulee tänne katsomaan tätä sisämaan järveä."

Ja aivan oikein Cap, ilmaisten tulonsa parilla lystikkäällä rykäisyllä, ilmestyi nyt vallitukselle ja nyökäten sisarensa tyttärelle ja hänen seuralaiselleen pysähtyi arvostellen tutkimaan eteensä avautuvaa ulappaa. Saadakseen täydellisen yleiskuvan vanha merikarhu kiipesi vanhalle rautatykille, risti kätensä rinnoilleen ja oli ottaen peräytyvän asennon kuten keinuvassa laivassa valmis tarkastamaan asemaa. Lyhyt piippunysä hampaissa täydensi hänen muodostamaansa taulua.

"No, herra Cap", kysyi Haukansilmä vaatimattomasti, sillä hän ei huomannut sitä ylenkatseellista ilmettä, joka vähitellen levisi toisen kasvoille, "eikö se ole komea ulappa ja eikö se ansaitse järven nimeä?"

"Tämäkö se sitten on, jota te järveksi sanotte?" kysyi Cap viitaten pohjoista näköpiiriä piipullansa. "Minä kysyn, eikö teillä todellakaan ole muuta?"

"Se se on; ja monet, jotka ovat asuneet monien toisten järvien rantamilla, voivat vakuuttaa, että se onkin hyvä järvi."

"Juuri, kuten arvasin — lätäkkö laajuudeltaan ja maistuu tynnyrivedeltä. Turhaa on matkustaa sisämaahan nähdäkseen jotakin kunnollista ja kelvollista. Tiesin, että näin tulisi käymään."

"Mikä Ontariota vaivaa, herra Cap? Se on suuri ja kaunis katsella ja siitä on hyvä juoda kaikkien, jotka eivät voi saada vettä lähteistä."

"Sanotteko te tätä suureksi?" kysyi Cap, viitaten taas ilmaan piipullaan. "Minä tahtoisin mielelläni tietää, mikä tässä teidän mielestänne on suurta. Eikö itse Jasper tunnustanut, että rannasta toiseen on vain kaksikymmentä ranskalaista penikulmaa?"

"Mutta, eno", pisti Mabel väliin, "eihän ollenkaan näy muuta maata kuin tämä oma ranta. Minusta tämä näyttää ihan valtamereltä."

"Tämä pieni vesilätäkkö valtamereltä! Hulluutta, Magneetti; suoraa järjettömyyttä on, että tyttö, jonka suvussa on ollut oikeita merimiehiä, puhuu noin. Mitä kehumisen arvoista siinä on ja mikä osoittaa, että se on meri?"

"Mikäkö? Näkee vain vettä — vettä — vettä — ei mitään muuta kuin vettä niin kauaksi kuin silmä kantaa."

"Ja eikö ole vain vettä — vettä — vettä — eikä mitään muuta kuin vettä penikulmittani näissä joi'ssa, joita nyt olemme kulkeneet ihan — niin kauaksi kuin silmä kantaa — summakaupalla?"

"Onpa kyllä, eno; mutta joi'lla on rantavallit ja puut kahden puolen ja ne ovat ahtaita."

"Ja eikö tämä, jolla seisomme, ole rantavalli? Eivätkö nuo soturit sano tätä rantavalliksi? Eikö tuolla kasva tuhansia puita? Ja eikö kaksikymmentä penikulmaa ole kyllin ahdas liikkuma-ala? Kuka ihme on kuullut puhuttavan valtameren valleista, ellei ajatella vedenalaisia valleja?"

"Mutta, eno, emme kuitenkaan voi nähdä tämän ulapan yli, kuten näemme yli joen."

"Nyt menit pussiin, Magneetti. Eivätkö Amazon, Orinoco ja La Plata ole jokia? ja voitko sinä nähdä niiden yli? Kuulkaas, Haukansilmä, minä suuresti epäilen, onko tämä vesipoukama tässä edes järvi, minusta se on ihan kuin joki. Ette tunne erittäin tarkoin maantiedettä näissä metsissä — se minun täytyy todeta."

"Nyt te olette pussissa, herra Cap. Täällä on joki, kelpo joki onkin — täällä ovat molemmat. Tämä tässä edessänne on vanha Ontario, ja vaikka eivät lahjani viittaakaan vesille, uskallan väittää, että tätä parempia järviä on harvassa."

"Ja, eno, jos me seisoisimme Rockawayn niemellä, mitä muuta saisimme nähdä, ellemme samaa kuin nytkin katselemme? Siellä on ranta toisella puolella, tai valli, ja puita myöskin, kuten täälläkin."

"Sitä pahuutta, Magneetti! Te nuoret tytöt voitte itsepäisyydessänne hyvällä omallatunnolla väittää mustan valkeaksi. Ensiksikin valtamerellä on rannat, mutta ei valleja, ellemme ajattele Suuria Valleja — kuten olen sanonut — joita ei maalle näy. Etkä suinkaan voine väittää, etteivät nämä vallit näkyisi maalle tai olisivat vedenalaisia."

Kun Mabel ei helposti voinut kumota tätä kerskuvaa lausuntoa, Cap sai pitää ajatuksensa ja iloita, että oli voittajana selviytynyt väittelystä, ja hän jatkoi:

"Ja niitä rannikkoja ei voi verrata näihin. Meren rannalla on taloja, kaupunkeja, kyliä ja muutamissa maailman osissa luostareja ja linnoja ja majakoita — ai, ai, majakoita — huomatkaa erittäinkin ne. Ei, ei, Haukansilmä, en ole kuullut puhuttavan merestä, jonka rannalla ei olisi majakoita. Mutta mitä täällä on, ei edes merkkitulia!"

"Täällä on, mikä on vieläkin parempi, vielä paljoa parempi — metsä ja uljaat puut, jotka muodostavat Jumalan temppelin."

"Voinee olla hyvä, että järveä ympäröi metsä, mutta mitä hyödyttäisi valtameri, jos sen rannoilla olisi vain metsää? Laivoja ei tarvittaisi, jos rakennusaineita voitaisiin kuljettaa lautoissa ja se tekisi liikenteestä lopun. Mutta mitä olisi maailma ilman yhdysliikettä? Minä ajattelen aivan samoin kuin suuret viisaustieteilijät, että ihmisen korkein nero ilmenee liikenteessä. — Magneetti, minua hämmästyttää, että sinusta tuo vesi näyttää merivedeltä! Uskallanpa vielä väittää, ettei teidän järvessänne ole edes sellaisia eläimiä, joita valaiksi kutsutaan."

"En ole koskaan kuullut niistä puhuttavan, sen tunnustan, mutta minä en voi tietää kaikkia eläimiä, mitä vedessä asuu, paitsi niitä kaloja, jotka elävät joi'ssa ja puroissa."

"Ei tuurakaloja eikä merisikoja — puhumattakaan kirotuista haikaloista?"

"En uskalla väittää, että siellä olisi yhtään niistä. Minun tietoni eivät ulotu niin pitkälle, herra Cap."

"Ei sillejä, ei myrskylintuja, ei lentokaloja?" tiedusteli Cap katsellen tiukasti opasta silmiin huomatakseen, kuinka pitkälle voisi mennä. "Ei edes sellaista kalaa, joka voisi lentää, eikö?"

"Lentävä kala! Herra Cap, herra Cap, älkää hullutelko, me olemme metsien asukkaita, emmekä tunne kaikkia luonnon oikkuja, mitä ihmeitä se on suvainnut keksiä. Tiedän kyllä, että orava voi lentää —"

"Orava lentää! Mitä hittoa, herra Haukansilmä. Luuletteko, että teillä tässä nyt on poikanen ensimmäisellä retkellään?"

"En tunne teidän retkiänne, herra Cap, vaikka otaksun, että olette kulkenut paljon, mutta kerron siitä, mitä metsän luonto on minulle opettanut, vaikka kuulija onkin mies."

"Ja tahdotteko saada minut ymmärtämään, että orava lentää?"

"Jos tahdotte oppia ymmärtämään Jumalan ihmeitä, herra Cap, saatte uskoa sen ja paljon muuta samanlaista, sillä saatte olla ihan varma, että se on tosi."

"Entäs te, Haukansilmä", sanoi Mabel katsellen niin suloisesti opasta silmiin, että tämä sydämensä pohjasta olisi antanut anteeksi, vaikka hän olisi sanonut mitä, "kuinka te, joka puhutte niin kunnioittavasti Luojan ihmeistä, kuitenkin voitte epäillä, että kala voisi lentää?"

"Enhän ole sitä sanonutkaan, en ole sanonutkaan ja jos herra Cap vakuuttaa sen todeksi — niin uskomattomalta kuin se näyttääkin — minä koetan uskoa sen. Jokaisen ihmisen velvollisuus on uskoa Jumalan ihmeihin, tuntukoon se kuinka vaikealta tahansa."

"Ja miksi minun kalallani ei voisi olla siipiä yhtä hyvin kuin teidän oravallannekin?" kysyi Cap loogillisemmin kuin hänen tapansa oli. "Että kala voi lentää, on yhtä totta kuin järjellistäkin."

"Ei, sitä on hirveän vaikea uskoa", väitti opas. "Näyttää ihan järjettömältä, että eläin olisi saanut siivet, joista sille ei ole mitään hyötyä."

"Ja otaksutteko te, että kalat, joilla on siivet, lentelevät vain veden alla?"

"En, siitä en voi sanoa yhtään mitään; mutta että kala voisi lentää ilmassa, tuntuu minusta vieläkin mahdottomammalta kuin se, että ne voisivat lentää omassa valtakunnassaan."

"Niin lyhytjärkistä, Magneetti. Kala lentää pois vedestä paetessaan vihollisiansa, ja siinä sinun ei tarvitse nähdä vain totuutta, vaan suurta viisauttakin."

"Sitten kai se täytyy uskoa", sanoi opas vaatimattomasti. "Kuinka pitkät ovat sen siivet?"

"Ehkeivät olekaan niin pitkät kuin kyyhkysellä, mutta hyväpä niinkin.
Luulen, että niiden lento on samanlaista kuin teidän oravienne, herra
Haukansilmä, ja siksi voimme sen asian jättää. Mutta mikä tuo esine on,
joka on ankkuroituna tuolla mäen alla?"

"Se on Jasperin kutteri, eno", sanoi Mabel vilkkaasti, "ja kaunis alus se minun mielestäni onkin. Sen nimikin on Lokki."

"Hm, se voi ehkä kelvata järvillä, mutta ei muuten ole paljon arvoinen. Siinä on liikkumaton kokkapuu, mutta kuka hurja ennen olisi nähnyt kutterin, jossa olisi liikkumaton kokkapuu?"

"Mutta eiköhän se ole viisaasti rakennettu sellaista järveä varten kuin tämä, eno?"

"Ehkäpä. Minun täytyy muistaa, ettei tämä ole meri, vaikka se siltä näyttää."

"Ai, eno! Ontario näyttää sittenkin mereltä?"

"Tarkoitan sinun ja Haukansilmän silmissä, ei vähintäkään minun. Te saatte viedä minut mitä pimeimpänä yönä pienimmällä kanotilla keskelle tätä vesilätäkköä, ja minä sanon teille, että vaaratta osaan rannalle. Sen huomaisi Dorothy" — hänen laivansa nimi — "yhtä helposti kuin minä itsekin. Enpä usko, että prikinkään tarvitsisi tehdä enempää kuin pari kierrosta huomatakseen eron Ontarion ja vanhan Atlantin välillä. Kerran me laskimme sillä muutamaan Etelä-Amerikan suurimpaan lahteen ja se käyttäytyi kuin tolvana kirkossa. Ja Jasper käyttää tuota venettä? Minun täytyy saada tehdä pieni retki sillä pojan kanssa, ennenkuin minä jätän teidät, jos ei muun niin sen nimen vuoksi. En koskaan tahtoisi sanoa, että olen nähnyt tämän lätäkön koettamatta sen tapoja."

"Hyvä, hyvä, sitä teidän ei tarvitse kauan odottaa" vastasi Haukansilmä, "sillä kersantti on juuri lähdössä pienen joukkueen kanssa Tuhatsaaristoon vahdin muuttoon ja, kuten olen kuullut, Mabel saa seurata mukana. Tehän voitte liittyä joukkoon."

"Onko se totta, Magneetti?"

"Niinpä luulen", vastasi tyttö ja hänen toverinsa huomasivat, miten äkillinen puna lehahti hänen kasvoilleen, "sillä minä olen saanut puhella niin vähän rakkaan isäni kanssa, etten ole oikein tyytyväinen. Mutta tuollapa hän tuleekin, niin että saatte kysyä häneltä itseltään."

Huolimatta kersantti Dunhamin vaatimattomasta asemasta oli hänen käytöksessään ja koko olennossaan sellaista, joka ehdottomasti herätti kunnioitusta: pitkä, komea ryhti, varma, vakava esiintyminen ja ajatuksen täsmällisyys ja selvyys vaikutti myöskin Capiin, niin ettei hän — niin saivarteleva viisastelija kuin olikin — koskaan ottanut vapautta kohdella tätä vanhaa sotaurosta yhtä yliolkaisesti kuin muita ystäviänsä. Olihan usein huomattava, että yksin Duncan of Lundie, skotlantilainen loordi, joka oli ylipäällikkönä, pani enemmän arvoa kersantti Dunhamin sanoille kuin muun alipäällystön, sillä kokemus ja uskollinen palvelus hänen mielestään oli arvokkaampaa kuin raha ja korkea syntyperä. Kun kersantti ei ajatellutkaan kohota upseerin asemaan, oli hän tyytyväinen siihen, mitä oli saanut ja seurustellessaan niin paljon alemman upseeriston kanssa hän oli oppinut pitämään turhat pyyteet kaukana mielestään ja luonteensa sellaisessa kurissa, että harvat kykenivät vastustamaan sen vaikutusta. Kun ylimmät päälliköt kohtelivat häntä huomaavasti, kuten vanhaa toveria ainakin, eivät alemmat koskaan uskaltaneet vastustaa hänen mielipidettään, ja varsinkin monet kunniamerkit antoivat hänelle aivan erikoisen arvon. Ei ole siis ihme, että Mabelin huomautus lopetti kokonaan sen vaatimattoman keskustelun, jota juuri olemme kuvanneet, vaikkakin Haukansilmä oli ainoa rajaseutulainen — kuten monesti olemme huomauttaneet — joka kohteli kersanttia tutunomaisella toveruudella ja ystävyydellä.

"Hyvää huomenta, veli Cap", sanoi kersantti tervehtien sotilaallisesti, hitaasti ja arvokkaasti astellessaan vallille. "Minusta tuntuu, että aamuvelvollisuuteni ovat pakottaneet minut unohtamaan sinut ja Mabelin, mutta nyt meillä on pari tuntia ottaaksemme vahingon takaisin. Etkö, veli, ole ihastunut tyttöön, jota olemme niin kauan kaivanneet?"

"Mabel on ilmetty äitinsä kuva, kersantti, kuten olen aina sanonut, jonka muodossa on osa teidänkin olemustanne, vaikkakin ulkomuodosta ja käytöksestä huomaa, että myöskin Cap on sukua."

Mabel loi pikaisen katseen isänsä ankariin, totisiin kasvoihin joissa hän oli kuvitellut huomaavansa kaukaisten vanhempiensa hellän rakkauden, ja huomattuaan lihasten värähtelevän ulkonaisesta jäykkyydestä huolimatta hänen sydämensä vaati häntä heittäytymään hänen rinnoilleen ja päästämään valloilleen kauan pidättämänsä kyynelvirrat. Mutta isän ulkomuoto oli niin kylmä, jäykkä ja kaukainen, ettei hän olisi uskaltanut, vaikka he olisivat olleet kahden.

"Sinä olet tehnyt pitkän, vaivalloisen matkan minun vuokseni, veli, ja me koetamme tehdä olosi luonamme niin mukavaksi kuin suinkin."

"Kuulin, että olet saanut määräyksen, lanko, nostaa ankkurisi ja vaihtaa pesäsi toiseen, jossa sanovat olevan tuhannen saarta?"

"Haukansilmä, nyt sinä taas olet unohtanut."

"Ei, ei, kersantti, minä en ole mitään unohtanut, mutta en katsonut olevan mitään syytä peittää aikomustanne niin tarkasti teidän omalta lihaltanne ja vereltänne."

"Kaikista sotilassuunnitelmista on puhuttava niin vähän kuin suinkin", sanoi kersantti taputtaen opasta olalle ystävällisesti, mutta nuhtelevin ilmein. "Sinä olet oleskellut liian kauan ranskalaisten rintamalla, ettet ymmärtäisi vaitiolon arvoa. Mutta ei vaaraa; asia tulee kyllä pian tunnetuksi eikä paljoa hyödytä koettaa sitä enää salata. Meidän täytyy mennä vahdinvaihtoon eräälle asemalle tämän järven rannalle, vaikka en sano, että se on Tuhatsaarilla, ja minun on mentävä mukana. Joka tapauksessa Mabel saa tulla keittämään minun soppani. Toivon, veli, ettet halveksi soturin tarjousta viettää jonkun kuukauden meidän luonamme."

"Meidän olisi kai vietettävä se marssivalla jalalla. Minä en rakasta metsiä enkä soita."

"Me purjehdimme Lokilla. Koko homman pitäisi olla tuttua ja matkan pitäisi huvittaa sellaista, joka on tottunut liikkumaan vesillä."

"Suolaisilla vesillä — totta kyllä — mutta ei suolattomilla. Mutta ellei sinulla ole ketään, joka kuljettaa tuota kutterin tapaista, niin ei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan, että teemme pienen matkan, vaikkakin pidän ajan tuhlauksena purjehtia tällä vesilätäköllä."

"Jasper osaa erittäin taitavasti ohjata Lokkia emmekä siis tarvitse siinä suhteessa palvelustasi, vaikkakin iloitsemme seurastasi. Sinä et voi palata kotiisi, ennenkuin sinne lähetetään sotaväkeä eikä se tapahdu, ennenkuin minä tulen takaisin. — No, Haukansilmä, tänään tapahtuu ensimmäistä kertaa, että ajetaan mingoja takaa, etkä sinä ole ensimmäisenä."

"Ollakseni teille rehellinen, kersantti", vastasi opas hieman kömpelösti samalla kuin voimakas puna kohosi hänen ahavoituneille kasvoilleen, "minusta tuntui, ettei minun pitäisi tänä aamuna lähteä mukaan. Ensiksikin hyvin tiedän, etteivät 55:nnen rykmentin soturit ole niitä poikia, jotka yllättävät irokeesit metsissä, eivätkä ne riiviöt odottaneet piiritystä, kun näkivät, että Jasper pääsi linnaan. Saahan mies sitäpaitsi hieman levätä kesän ankaran työn jälkeen joutumatta syytetyksi mielivaltaisuudesta. Sen lisäksi Suuri Käärme on heidän mukanaan, ja jos ne lurjukset ovat ollenkaan tavattavissa, saatte luottaa hänen vaistoonsa ja näköönsä — edellinen voimakkaampi ja jälkimmäinen melkein, vaikk'ei ihan, yhtä terävä kuin minun. Hän rakastaa niitä kierteleviä konnia yhtä vähän kuin minäkin, ja siinä suhteessa voin vakuuttaa, että minun tunteeni mingoja kohtaan eivät ole paljoa raivokkaammat kuin delawarelaisen vaistot, joita kristityn taito on terästänyt. Ei, ei; ajattelin, että voisin jättää kunnian, jos siitä nyt kunniaa tulee, komentavalle, nuorelle luutnantille, joka — ellei menetä päänahkaansa — kerskuen kertoo siitä sankariretkestään ensi kirjeessään äidilleen. Ajattelin, että minäkin kerran elämässäni voisin näytellä laiskurin osaa."

"Eikä kenelläkään ole parempaa oikeutta, jos kerran pitkä, uskollinen palvelus oikeuttaa saamaan loman", vastasi kersantti kohteliaasti. "Mabel ei voi pitää pahana, että olet valinnut hänen seuransa mieluummin kuin villien takaa-ajon, ja uskallan sanoa, että hän on onnellinen saadessaan tarjota sulle paikan aamiaispöydässään, jos et vielä ole syönyt. Et saa kuitenkaan ajatella, tyttö, että Haukansilmä antaa villien hiiviskellä linnan ympärillä antamatta niiden tuntea hänen aseensa kantavuutta."

"Jos luulisin hänen niin tekevän, niin, vaikka en paljoa välitäkään juhlaparaadeista, heittäisin hirvenkaatajani olalleni ja jättäisin linnan, ennenkuin hänen kaunis otsansa ehtii rypistyä. Ei, ei; Mabel tuntee minua paremmin, vaikka tuttavuutemme onkin lyhyt eikä minun ole tarvinnut kaataa mingoja sen lyhyen marssin aikana, jonka suoritimme yhdessä metsän läpi."

"Tarvittaisiin paljon todistuksia, Haukansilmä, että minä oppisin ajattelemaan mitään pahaa teistä, ja kaikista vähimmän tässä suhteessa", vastasi Mabel punastuen korvia myöten, joka todisti enemmän kuin sanat hänen ajatustensa vilpittömyyden. "Sekä isä että tytär ovat teille elämästään kiitollisuuden velassa ja uskokaa minua: kumpikaan ei sitä unohda."

"Kiitän teitä, Mabel — kiitän koko sydämestäni. Mutta minä en tahdo käyttää teidän viattomuuttanne hyväkseni, vaan vakuutan, etteivät mingot olisi taivuttaneet hiuskarvaakaan teidän päästänne, jos heidän olisi onnistunut saada teidät käsiinsä. Minun päänahkani ja Jasperin ja Capin — niin, ja Käärmeenkin olisi luonnollisesti tarkastettu, mutta kersantin tyttären — en todellakaan usko, että he olisivat taittaneet hiuskarvaakaan hänen päästään."

"Mutta kuinka minä voisin otaksua, että viholliset, jotka eivät säästä naisia eivätkä lapsia, olisivat antaneet minulle armoa paremmin kuin muille? Minä tunnen, Haukansilmä, että olen teille velkaa elämästäni."

"Minä sanon, ei, Mabel. Niillä ei olisi ollut sydäntä loukata teitä. Ei, ei; raivokkainkaan mingo-riiviö ei olisi voinut taittaa hiustakaan teidän päästänne. Niin pahoja kuin ne verenhimoiset peikot minun mielestäni ovatkin, eivät ne olisi kuitenkaan voineet ryhtyä niin pirulliseen tekoon. Ne olisivat pyytäneet, ei, pakottaneet teidät jonkun päällikkönsä vaimoksi ja siinä olisi ollut kärsimystä kylliksi nuorelle kristitylle naiselle, mutta sen pitemmälle eivät edes mingot olisi voineet mennä."

"Vaikkapa niinkin, olen kuitenkin päänahastani teille kiitollisuuden velassa", sanoi Mabel ottaen hänen kovan kätensä omiinsa niin reippaasti ja sydämellisesti, että se sanomattomasti ihastutti rehellistä opastajaa. "Minusta kuolema olisi ollut helppoa sen rinnalla, että olisin joutunut jonkun intiaanin vaimoksi."

"Se on hänen olemuksensa mukaista", huudahti Haukansilmä kääntyen vanhaan toveriinsa, ja kiitollinen ihastus loisti hänen rehellisten kasvojensa jokaisesta juonteesta, "eikä se voi muuksi muuttua. Olen sanonut Suurelle Käärmeelle, ettei kristinusko voi tehdä delawarelaisesta valkoista miestä yhtä vähän kuin huuto ja kirkuna voi muuttaa valkoihoista punanahaksi. Sellainen on nuoren, kristityistä vanhemmista syntyneen naisen luonne ja sitä on kunnioitettava ja puolustettava."

"Olet oikeassa, Haukansilmä; kuinka kauaksi Mabel Dunham kulkeneekin, häntä on aina puolustettava. Mutta nyt on aamiaisen aika: ja jos tahdot seurata minua, veli Cap, niin näytän sinulle, miten vaatimaton soturi elää näissä kaukaisissa rajaseuduissa."

IX LUKU.

"Maanpako-kumppanit ja ystävät, tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp' on loiston kiiltoa. Nää metsät eikö vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?"

Miten haluatte.

Kersantti Dunham ei kerskunut turhia lausuessaan viime luvun lopussa kertomamme sanat. Huolimatta tämän raja-aseman kaukaisesta etäisyydestä näiden seutujen asukkaat voivat kattaa pöytänsä herkuilla, joita kuninkaat ja prinssit olisivat kadehtineet. Niinä aikoina, joista kerromme, vieläpä puolisen vuosisataa myöhemminkin nämä autiot seudut, joita sanotaan Länneksi tai "uusiksi maakunniksi", olivat jokseenkin asumattomia kukoistaen täynnä luonnonrikkauksia ja -tuotteita, joita tämä ilmanala niin runsaasti kehittää sekä ihmisten että eläinten tarpeiksi. Ne vähälukuiset intiaanit, jotka kiertelivät näissä metsissä, eivät voineet sanottavasti vähentää riistan paljoutta, eivätkä ne harvat metsästäjät ja suojelusjoukot, joita sinne tänne oli vaatimattomiin linnoihin sijoitettu, voineet tällä äärettömällä alueella saada aikaan enempää kuin mehiläiset apilaskentällä tai kolibrit kukkatarhoissa.

Sitä perimätietoa, joka on kertonut siitä eläinten, lintujen ja kalojen paljoudesta, joita eli näissä metsissä ja suurissa järvissä ja joka on herättänyt meissä niin suurta ihmettelyä, tukevat siellä mukana-eläneitten miesten kertomukset. Ja nähtyämme omin silmin monia näistä ihmeistä voimme vakuuttaa ne tosiksi. Oswego sijaitsi juuri parhaalla paikalla täyttääkseen suurimmankin elostelijan ruokasäiliön häntä tyydyttävällä tavalla. Kalastajan tarvitsi vain heittää pyydyksensä jokeen, ja hän sai nostaa mielensä mukaan kuhia ja ahvenia tai muita veden asukkaita, joita uiskenteli näissä vesissä yhtä runsaasti kuin tiedetään surisevia hyönteisiä lentelevän näiden seutujen hyllyvillä soilla. Muiden muassa saatiin kaikenlaisia näiden järvien lohilajeja, jotka laatunsa puolesta vetävät vertoja Pohjois-Euroopan ihastuttaville lajeille. Suunnattomat lintuparvet täyttivät ohi kulkiessaan metsät ja vedet, niin että satojen aarien aloilla suurissa lahdissa ja rantamilla ei nähnyt muuta kuin uiskentelevia sorsa- ja ankkaparvia. Peurat, karhut, jänikset ja oravat sekä muut nelijalkaiset, kuten saksanhirvet ja hirvet täydensivät eläinten parvea, jota vartioväki mielin määrin käytti hyväkseen halulla tai halutta viettäessään aikojaan näillä kaukaisilla rajamailla.

Täällä oli harvinaisia ruokavaroja niin runsaasti, ettei kukaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota, vaikka niitä muualla maailmassa olisi pidetty mitä ylellisimmän elämän merkkinä. Halvinkin Oswegon seudun asukkaista nautti riistasta, joka olisi ylpeydellä voitu asettaa parisilaisen loistosalin pöydälle. Kukin tyydytti ruokahaluansa mielensä mukaan, eikä kenenkään johtunut mieleen kadehtia eikä nureksia toisen maun omituisimpiakaan oikkuja. Tavallista armeijan ruokaa, jota täytyi kulkuneuvojen vaikeuden vuoksi pitää erittäin säästävästi, korvasivat hirvet, ankat, villihanhet ja lohet, joilla saattoi pitää herkullisemmat juhlat kuin suolatuilla siankyljyksillä, kevätnauriilla tai puolikeitetyillä kaaleilla.

Kersantti Dunhamin pöytä hämmästytti siis loistollaan yhtä paljon kuin erikoisuudellaankin. Herkullisesti paistettu lohi höyrysi komealla vadilla, kuuma hirvipaisti herätti ruokahalua tuoksullaan ja mitä erilaisimpia kylmiä liharuokalajeja oli asetettu vastasaapuneitten tarpeiksi ja todistukseksi vanhan soturin vieraanvaraisuudesta.

"Sinä et näytä viettävän kieltäytyvää elämää tässä kaukaisessa maanääressä, kersantti", sanoi Cap tutustuttuaan näihin harvinaisen keittotaidon uusimpiin saavutuksiin. "Yksinpä skotlantilainenkin lienee tyytyväinen näihin lohiin."

"Niitä ne eivät — sen pahempi — kuitenkaan ole, veli Cap. Niistä parista kolmesta sadasta pojasta, jotka tässä linnassa asustavat, on tuskin puolta tusinaa, jotka eivät vannoisi, että tämä kala on kelvotonta syödä. Yksinpä sellainenkin poika joka ei ole maistanut hirveä muulloin kuin silloin, kun salametsästäjän on onnistunut se varastaa, nostelee nenäänsä nähdessään lihavimman hirven reiden, mitä täällä on saatavissa."

"Niinpä niin, siinä ilmenee kristityn luonne", pisti Haukansilmä väliin, "eikä se ole hänelle eduksi. Punanahka ei koskaan nureksi, vaan on aina kiitollinen, olkoonpa hänen ravintonsa sitten lihavaa tai lihaa, hirveä tai karhua, villin hanhen täkkää tai villisorsan siiven kappaletta. Valkoisten miesten häpeäksi on sanottava, että me nautimme runsauden sarvesta tyytymättöminä ja annamme pienille ikävyyksille niin hirveän suuren arvon."

"Niin paljon voin sanoa 55:nnen pojista, vaikka en voi yhtä paljoa sanoa heidän kristillisyydestään", vastasi kersantti. "Yksinpä vanha Duncan Lundilainenkin joskus vannoo, että kaurapuuro on parempaa ravintoa kuin Oswegon kuha, ja jos saisi edes nähdä Skotlannin vettä, tyynnyttäisi se hänen janoansa paremmin kuin jos joisi koko Ontarion kuiviin."

"Onko majuri Duncanilla vaimo ja lapsia?" kysyi Mabel, jonka ajatukset luonnollisesti kääntyivät hänen omaan sukupuoleensa, näissä uusissa oloissa.

"Ei, tyttö, vaikka sanotaan, että hänellä on morsian kotona. Neiti näyttää mieluummin odottavan kuin suostuvan kärsimään tämän villin erämaan vaivoja. Kaikki tuo ei ole kuitenkaan sopusoinnussa minun ajatukseni kanssa naisen velvollisuuksista. Sinun sisaresi, veli Cap, ajatteli toisin."

"Toivon, kersantti, ettet ajattelisi Mabelia sotilaan vaimoksi", vastasi Cap vakavasti. "Meidän sukumme siinä suhteessa on täyttänyt velvollisuutensa ja nyt on taas aika muistaa merta."

"Enpä luule löytäväni tytölle sopivaa 55:nnestä tai jostakin toisesta rykmentistä, sen voin sulle, veli, luvata, vaikkakin ajattelen, että pian on aika, jolloin lapsen on hyvä joutua kunnialliseen avioliittoon."

"Isä!"

"Ei ole heidän tapaistaan puhua niin avoimesti näistä asioista", sanoi opas, "sillä kokemuksesta tiedän, että se, joka tahtoo saavuttaa immen suosion, ei saa lakkaamatta ahdistella häntä huutaen julki ajatuksiansa. Siksipä, jos suvaitsette, muutamme puheenaihetta."

"Hyvä, veli Cap, toivon, että tämä kylmä porsas miellyttää sinua; sinähän et ollenkaan syö."

"Kyllä, kyllä; anna minulle ihmisten ruokaa, jos minun vielä täytyy syödä", vastasi parantumaton merimies, "se voi olla kyllin hyvää sisävesien purjehtijoille, mutta me merimiehet syömme sellaista ravintoa, jonka alkuperän voimme tuntea."

Haukansilmä laski veitsen ja haarukan kädestään ja purskahti nauramaan hiljaisella tavallaan. Sitten hän kysyi hieman uteliaasti:

"Ettekö kaipaa nahkaa, herra Cap? ettekö kaipaa nahkaa!"

"Ehkä se olisi ollut paras paistaa nahkoineen, ajattelen, Haukansilmä.
Mutta kai täällä metsissä on tapana tarjota se noin laitettuna."

"Hyvä, hyvä, mies voi kulkea maailman ympäri oppimatta mitään. Jos te olisitte nylkenyt tätä sikaa, niin olisitte haavoittanut kätenne. Sehän on piikkikala!"

"No, enkös arvannut, ettei se ikinä ole oikea porsas!" vastasi Cap. "Mutta sitten minä ajattelin, että yksin sikakin menettää oikeasta muodostaan näissä metsissä. — Eiköhän, kersantti, sinulle täällä ollessasi liene käynyt samalla tavalla?"

"Mutta minä en voi nahkaani muuttaa. — Haukansilmä, eihän vain Mabel esiintynyt ymmärtämättömästi matkallanne?"

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan. Jos Mabel on puoliksikaan niin tyytyväinen Haukansilmään ja Jasperiin kuin Haukansilmä ja Jasper ovat häneen, niin olemme tulleet ystäviksi lopuksi iäksemme."

Puhuessaan opas käänsi silmänsä punastuvaan tyttöön aivan kuin vaistomaisesta halusta saada tietää hänen mielipiteensä, mutta painoi samassa katseensa lautaseensa, sillä hänen synnynnäinen vaistonsa sanoi hänelle, että hänen kiihkeä halunsa olisi saattanut loukata hienotunteisen naisen mieltä ja hän ilmeisesti katui omaa rohkeuttaan.

"Hyvä, hyvä, täytyy muistaa, ystäväni, että naiset eivät ole miehiä", vastasi kersantti, "ja luonne ja kasvatus ovat aina otettavat lukuun. Rekryytti ei ole koskaan veteraani. Jokainen tietää, että hyvän soturin kasvatus vaatii aikaa enemmän kuin mikään muu."

"Se on uutta oppia, kersantti", vastasi Cap hieman kiihkeästi. "Me vanhat merimiehet ajattelemme, että kuusi soturia — ei kokonainen sotajoukko opetetaan helpommin, kuin yksi merimies on saanut kasvatuksensa."

"No, no, veli Cap, minä olen kyllä kuullut paljonkin siitä, mikä käsitys merenkulkijoilla on itsestään", vastasi lanko hymyillen niin omituisesti, että toinen selvästi tajusi, mitä hän tarkoitti, "sillä olen monta vuotta palvellut rantavarustuksissa. Olen sinun kanssasi monesti puhunut tästä asiasta ja pelkään, ettemme koskaan pääse yksimielisyyteen. Mutta huomataksesi eron oikean soturin ja luonnontilassa olevan välillä sinun tulee vain tarkastaa 55:nnen pataljoonan marsseja tänä iltana ja verrata niitä Yorkiin palattuasi nostoväen parhaimpiinkin yrityksiin."

"Hyvä, hyvä, minun silmissäni, kersantti, siinä on sangen vähän eroa — ei enempää kuin kahden sotaherran välillä. Minusta ne näyttävät ihan samanlaisilta — molemmat ovat koreita, pyntättyjä ja töyhtöpäitä."

"Niin kyllä sinun arviosi mukaan herraseni", vastasi kersantti arvokkaasti, "mutta ehkäpä et tiedä, että kestää vuosia, ennenkuin oikea soturi oppii edes syömään."

"Sen pahempi hänelle. Nostoväki syö ihan alussakin, sillä olen kuullut, että retkillään he syövät, mitä hengestä irti saavat, vaikk'eivät tekisi mitään muuta."

"Niillä on omat tapansa, luulisin, kuten muillakin ihmisillä", huomautti Haukansilmä rakentaen rauhaa, joka hänen mielestään näytti järkkyvän sen kautta, että molemmat hellittämättä näyttivät tahtovan puolustaa omaa kutsumustaan, "ja kun ihminen saa Luojalta taipumuksensa, on turhaa käydä taistelemaan niitä vastaan. 55:s, kersantti, on syönnissäkin ymmärtäväinen rykmentti, sen voin vakuuttaa seurusteltuani niin kauan sen kanssa, vaikka uskallan sanoa, että nostoväki siinäkin suhteessa jättää paljonkin toivomisen varaa."

"Eno", sanoi Mabel, "jos olet jo syönyt, pyydän minä sinua toverikseni uudestaan valleille. Emme kumpikaan ole puoliksikaan nähneet Suuren Järven salaisuuksia ja tuntuisi hieman omituiselta, jos nuori nainen kuljeksisi ihan yksin ensimmäisenä päivänä saapumisensa jälkeen."

Cap ymmärsi hyvin Mabelin ajatuksenjuoksun ja ollen pohjaltaan kaikesta huolimatta lankonsa hyvä ystävä, hän mielellään jätti väittelyn sikseen, kunnes he olisivat pitempään olleet yhdessä, eikä tällainen kiista koskaan loukannut häntä, niin itsepäinen ja mahtipontinen kuin hän olikin. Ystävällisesti hän siis seurasi sisarensa tytärtä jättäen kersantin ja hänen ystävänsä, Haukansilmän, kahden. Niin pian kuin hänen vastustajansa oli poistunut, kersantti, joka ei oikein hyvin ymmärtänyt tyttärensä arkatuntoisuutta, kääntyi toveriinsa kasvoillaan voitonvarma hymy ja sanoi:

"Armeija, Haukansilmä, ei ole koskaan ennen saanut oikeutta sen kautta, että joku olisi pitänyt sen puolta, ja vaikka vaatimattomuus on hyve, käyttäköön mies sitten punaista tai valkeata nuttua tai ommelkoon merkkinsä paitansa hihoihin, kuten tässä tapauksessa, en kuitenkaan salli, että sen hyvä maine joutuisi huonoon huutoon pahojen sanojen vuoksi. No, ystäväni", sanoi hän tarttuen Haukansilmän käteen ja puristaen sitä sydämellisesti, "mitäs pidät tytöstä?"

"Teillä on syytä olla hänestä ylpeä, kersantti. Minä olen nähnyt monta hänen sukupuolestaan ja moni on ollut kaunis ja suurta sukua, mutta en milloinkaan ennen ole nähnyt, että kohtalo yhdelle olisi niin runsaasti tuhlannut erilaisia lahjoja."

"Ja minä voin sanoa sinulle, Haukansilmä, että mieltymys on molemminpuolinen. Hän kertoi minulle viime yönä paljon sinun rohkeudestasi, kylmäverisyydestäsi ja kohteliaisuudestasi — erittäinkin viimeksimainitusta, sillä kohteliaisuus, ystäväni, naisten mielestä on miehen paras avu — ensimmäinen vaikutelma tyydyttää siis molempia. Harjaa takkisi ja pane hieman enemmän huomiota ulkomuotoosi, Haukansilmä, ja sinä voitat tytön sydämen ja käden."

"Ei, ei, kersantti; minä en ole unohtanut mitään, mitä olette minulle puhunut, enkä katso maksavan vaivaa koettaa tekeytyä hänen silmissään puoliksikaan niin rakastettavaksi kuin hän on minun. Puhdistin ja kiilloitin hirvenkaatajani tänä aamuna auringon noustessa eikä lepo mielestäni koskaan ole tuntunut paremmalta kuin tällä hetkellä."

"Se on sopusoinnussa sinun metsämiesajatustesi kanssa, Haukansilmä. Ampuma-aseen tuleekin kiiltää ja välkkää auringossa. Ruosteinen pyssyn piippu ei koskaan ole kaunis."

"Lord Howe ei siitä välittänyt ja häntä pidettiin kuitenkin hyvänä soturina."

"Se on totta. Hänen lordi-arvonsa on ruostuttanut kaikki hänen armeijansa pyssyt, ja mitä hyvää siitä on ollut? Hänen arvomerkkinsä ovat Albanian englantilaisessa kirkossa! Ei, ei arvoisa ystävä; soturin tulee olla soturi eikä hän saa koskaan hävetä kantaa niitä vertauskuvia, jotka hänen elämäntyönsä on hänelle hankkinut. Keskustelitko sinä paljon Mabelin kanssa veneessä tullessanne?"

"Siihen ei ollut paljon tilaisuutta, kersantti, ja sitäpaitsi huomasin mielipiteeni monessa suhteessa niin paljon arvottomammiksi kuin hänen, että tuskin uskalsin mennä omaa alaani etemmä."

"Siinä olet, ystäväni, osaksi oikeassa, osaksi väärässä. Naiset pitävät lörpöttelystä ja kuulevat mielellään, että heidät otetaan huomioon. Tiedäthän, etten minä ole turhan puhuja, mutta oli kuitenkin aika, jolloin Mabelin äiti ei ajatellut minusta sen pahempaa, vaikkakin joskus siinä suhteessa unohdinkin miehekkyyteni. On kyllä totta, että silloin olin kaksikymmentäkaksi vuotta nuorempi kuin nyt, ja sen sijaan, että nyt olen rykmentin vanhin kersantti, olin silloin nuorin. Arvokkuus on hyvä ja hyödyllinen ominaisuus eikä kukaan tule mieheksi ilman sitä; mutta jos haluat päästä hyviin väleihin naisten kanssa, on välttämätöntä tehdä vähän poikkeuksia säännöstä."

"Turha vaiva, kersantti, luulen, ettei se minulle koskaan onnistu."

"Miksi sinä keksit kaikenlaisia verukkeita, vaikka minä luulin, että me tässä asiassa olimme yksimieliset?"

"Me olisimme yksimieliset, jos Mabel olisi sellainen kuin te sanoitte ja jos tyttö huolisi raa'asta metsästäjistä ja oppaasta, ja jos minä voisin luopua kiertelevästä elämästäni ja tottua ajattelemaan itseäni perheeni isänä. Mutta nähtyäni tytön, minun täytyy tunnustaa, että minussa on syntynyt pahoja epäilyksiä."

"Kuinka niin?" keskeytti kersantti terävästi, "enkö minä ollut ymmärtävinäni, että olit mieltynyt tyttöön? ja onko Mabel sellainen neitonen, joka pettää kaikki toiveet?"

"Oi, ei suinkaan, kersantti, Mabel, vaan minä itse epäilen itseäni. Mutta minä olen vain oppimaton metsänkävijä kaikesta huolimatta, enkä itse asiassa ehkä ole niin hyvä kuin itse pidän ja ehkä tekin luulette."

"Jos sinä epäilet omaa arvosteluasi, niin pyydän, ettet epäile minun. Enkö minä ole tottunut arvostelemaan ihmisen luonnetta? ja enkö usein ole osunut oikeaan? Kysy majuri Duncanilta, herraseni, jos tarvitset tässä suhteessa lisätodistuksia."

"Mutta, kersantti, me olemme olleet kauan ystäviä, olemme otelleet rinnan enemmässä kuin tusinassa taistelussa, jolloin olemme tehneet toisillemme monia palveluksia. Kun näin on asia, tehdään helposti toisen ansiot liian suuriksi, ja kovin pelkään, ettei tytär anna taitamattomalle metsästäjälle yhtä suurta arvoa kuin hänen isänsä."

"Turhaa, turhaa, Haukansilmä; et tunne itseäsi, poika, ja siksi pyydän luottamaan täydellisesti minun arvosteluuni. Ensiksikin sinulla on kokemusta; ja kun kaikki tytöt vaativat sitä, ei mikään viisas neitonen voi sitä halveksia. Sitten sinä et ole mikään narri, joka olisi liittynyt armeijaan vain pöyhkeilläkseen sen kunnolla, vaan mies, joka on tehnyt lukemattomia palveluksia ja koko olemus ja ilmeet todistavat miehuutta ja kuntoa. Uskallan sanoa, että olet ottanut osaa kolmeen-, neljäänkymmeneen taisteluun suorittaen taistelut ja vakoilut, kuten mies."

"Vaikkapa niin, kersantti, vaikkapa niin, mutta mitä se hyödyttää, kun tahtoo voittaa hyvän, helläsydämisen puolison?"

"Siitä riippuu kaikki. Taistelukokemus on yhtä arvokas rakkaudessa kuin sodassa. Sitäpaitsi sinä olet niin rehellinen ja uskollinen, kuin kuningas — Jumala häntä siunatkoon — ikinä voi toivoa."

"Saattaa olla niinkin; mutta minä pelkään olevani liian raaka, liian vanha ja liian villinnäköinen miellyttääkseni sellaista nuorta, suloista tyttöä kuin Mabel, joka ei ole tottunut meidän erämaamme tapoihin ja joka luonnollisesti katsoo linnaelämän soveltuvan paremmin hänen taipumuksillensa."

"Siinä on taas uusia epäilyksiä, ystäväni, ja ihmettelen, etten ennen ole niitä huomannut."

"Koskaan en ole tuntenut arvottomuuttani, ennenkuin sain Mabelin nähdä. Olen kulkenut monen kanssa ja olen johtanut monta tyttöä metsän läpi, nähnyt heidän viehätyskykynsä ja iloisuutensa, mutta ne tuntuivat olevan niin paljon alempana minua, etten ajatellut heitä muuna kuin heikkoina astioina, joita tulee puolustaa ja suojella. Asia on nyt vallan toinen. Mabel on niin erikoinen, että tunnen raskaan kuorman hartioillani huomatessani välillämme olevan suuren eron. Toivon, kersantti, että olisin kymmenen vuotta nuorempi, kauniimpi ja kaikin puolin miellyttävämpi voidakseni kelvata nuorelle kauniille tytölle."

"Rohkeutta vain kelpo ystäväni, ja luota, että isä tuntee naisten taipumukset. Mabel rakastaa jo sinua puoliksi ja parin viikon saaristoretki, kohtelias käyttäytyminen itsestään vaikuttaa toisen puolen. Mabel melkein sanoi sen minulle viime yönä."

"Voisiko se olla mahdollista, kersantti?" sanoi opas, ja hänen nöyrä, vaatimaton luonteensa tuntui ihmeellisesti kutistuvan hänen kuunnellessaan itseään kuvattavan niin rakastettavin värein. "Voisiko se olla totta? Minähän olen vain köyhä metsästäjä ja minusta Mabel erinomaisesti soveltuu jonkun upseerin rouvaksi. Luuletteko, että tyttö suostuisi luopumaan rakkaista tottumuksistansa ja taipuisi elämään vaatimattoman oppaan kanssa täällä metsissä? Eiköhän hän lopuksi kuitenkin toivoisi takaisin entistä elämäänsä ja parempaa miestä?"

"Parempaa miestä, Haukansilmä, on vaikea löytää", vastasi isä. "Kaupunkilaistavat unohtuvat pian metsien vapaudessa ja Mabel on kyllin rohkea elääkseen rajaseuduissa. En ole suunnitellut tätä avioliittoa tarkasti ajattelematta kaikkia seikkoja, kuten kenraali ajattelee ennen taistelua. Ensin ajattelin johtaa sinut säännölliseen sotaväkeen, että voisit täyttää minun paikkani, kun minä ennemmin tai myöhemmin siirryn pois, mutta sittemmin minä ajattelin, että sinä et mielelläsi suostuisi siihen. Sitäpaitsi, vaikka sanan mukaan et olekaan soturi, olet sinä kuitenkin soturi mitä parhaimmassa merkityksessä, ja tiedän, että kaikilla upseereilla on mitä parhaimmat ajatukset sinusta. Niin kauan kuin minä elän, Mabel voi asua luonani ja sinulla on aina koti, kun palaat retkiltäsi."

"Se ajatus olisi äärettömän ihana, kersantti, jos vain tyttö voisi siihen mielellään suostua. Mutta siinäpä se on! Ei tunnu uskottavalta, että minunlaiseni mies voisi miellyttää hänen suloisia silmiänsä. Jos minä olisin nuorempi ja sievempi, kuten esimerkiksi Jasper Western, silloin voisi olla — varmasti olisi jotakin toivoa."

"Jasper Vesikoira ja kaikki linnan nuorukaiset yhteensä!" vastasi kersantti näppiä lyöden. "Vaikka sinä todellisuudessa et olekaan nuorempi, näytät sinä nuoremmalta ja kauniimmalta kuin Lokin kapteeni —"

"Mitä?" sanoi Haukansilmä katsoen epäilevin ilmein toista aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti.

"Minä sanon, että vaikka et päiviltäsi ja vuosiltasi olekaan nuorempi, sinä näytät voimakkaammalta ja terävämmältä kuin Jasper ja kaikki muut. Ja kolmenkymmenen vuoden kuluttua sinusta on enemmän jäljellä kuin niistä kaikista yhteensä. Hyvä omatunto voi säilyttää sinun muotosi poikamaisempana koko elämäsi ajan."

"Jasperilla on yhtä puhdas omatunto kuin kellään tuntemallani nuorukaisella, kersantti, häntä voi verrata kehen nuorukaiseen hyvänsä näissä siirtomaissa."

"Sitäpaitsi, sinä olet minun ystäväni", — puristaen toisen kättä — "minun koeteltu, uskollinen ystäväni."

"Kyllä, me olemme olleet ystäviä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta — ennenkuin Mabel oli syntynytkään."

"Se on totta. Ennenkuin Mabel oli syntynyt, me olimme koeteltuja ystäviä; ja tyttöharakka ei koskaan unelmoinekaan kieltäytyä menemästä naimisiin miehen kanssa, joka oli hänen isänsä ystävä, ennenkuin hän oli syntynytkään."

"Emme tiedä, kersantti, emme tiedä. Rakkaus ei lakia lue. Nuoret vaativat nuoria toverikseen ja vanhat vanhoja."

"Ei vaimoksi, Haukansilmä. En ole ikinä tavannut vanhaa miestä, joka ei tahtoisi saada nuorta vaimoa. Sitäpaitsi kaikki linnan upseerit pitävät arvossa ja kunnioittavat sinua, kuten olen jo sanonut, ja luonnollisesti häntä miellyttää mies, josta kaikki pitävät."

"Toivon, ettei minulla ole muita vihollisia kuin mingot", vastasi opas vakavasti pyyhkäisten vaatimattomasti hiuksia otsaltaan. "Olen koettanut aina tehdä oikein ja se tekee ystäviä, vaikka siinä joskus erehtyykin."

"Ja sinut saa aina nähdä hyvässä seurassa, sillä itse vanha Duncan Lundilainen näkee sinut mielellään luonaan ja sinä vietät tuntikausia hänen seurassaan. Kaikista oppaista hän luottaa enimmän sinuun."

"Totta kyllä, ja vielä suuremmatkin herrat ovat marssineet päiväkausia rinnallani ja keskustelleet, kuten toverit ainakin kanssani. Mutta, kersantti, heidän seuransa ei ole voinut tehdä minua ylpeäksi, sillä tiedänhän, että metsät usein asettavat miehensä sellaiseen asemaan, johon hän ei muuten olisi kelvollinen."

"Ja sinä olet opetellut parhaaksi pyssymieheksi, mikä milloinkaan on pyssyä käsitellyt näillä main."

"Jos Mabel arvostelisi miestä sen mukaan, ei suinkaan minulla silloin olisi syytä pelätä. Mutta joskus minä luulen, kersantti, että se on yhtä paljon Hirvenkaatajani ansio kuin minun omani. Se on ihmeellinen ase ja olisi yhtä hyvä kenen muun kädessä hyvänsä."

"Siinäkin ilmenee sinun vaatimaton käsityksesi itsestäsi, Haukansilmä, mutta minä olen nähnyt liian monen laskevan vikaan samalla aseella ja sinun taas onnistuvan muillakin niin hyvin, etten voi olla kanssasi samaa mieltä. Meidän täytyy jonakin päivänä järjestää ampumakilpailu, jolloin voit näyttää taitoasi, ja Mabel saa oikean käsityksen sinun todellisesta luonteestasi."

"Olisiko se rehellistä peliä, kersantti? Jokainen tietää että Hirvenkaataja harvoin erehtyy, ja jos me sillä tavalla kävisimme kokeilemaan, tietää jokainen jo etukäteen, mikä on tulos."

"Turhaa, turhaa, mies. Minusta näyttää, että minun täytyy tämän verran tehdä sinun hyväksesi. Sillä se, joka aina on haistellut taistelun ruudin savua, pitää sinua hienotunteisimpana kosijana, mitä milloinkaan on kohdannut. Huomaa: tyttö saa antaa palkinnon, ja hän varmasti ihailee miehuutta yhtä suuresti kuin hänen äitinsä ennen."

Tässä kersantti nousi ja lähti suorittamaan loputtomia velvollisuuksiansa lausumatta mitään anteeksipyyntöä — jättäen oppaan miettimään, mitä hän viime sanoillansa tarkoitti.

Lukija lienee juuri kerrotusta keskustelusta saanut selville yhden kersantti Dunhamin suunnitelmista saada tyttärensä jäämään tänne rajaseudulle. Vaikka hänen mielestään luonnollisesti oli haihtunut se sydämellinen hellyys, jolla hän oli lastansa kohdellut parina ensimmäisenä vuotena leskenä ollessaan, rakasti hän kuitenkin häntä ainoana kalleutenaan. Kun hän itse oli tottunut tottelemaan yhtä hyvin kuin käskemäänkin kyselemättä itseltään tai muilta virkakirjelmien oikeutusta, hän ehkä oli liian varma, että hänen tyttärensä heti ottaisi hänen valitsemansa miehen eikä hän katsonut olevan syytä ottaa lukuun tytön omia toivomuksia eikä vaatimuksia. Tosiasia olikin, että harvat tunsivat Haukansilmää lähemmin salaisesti ajattelematta, että hän oli aivan erikoinen ihminen. Aina sama — vaatimaton, uskollinen, peloton ja viisas, ensimmäinen kaikissa rohkeissa yrityksissä, ja yleisen mielipiteen mukaan hänen ei koskaan tarvinnut punastua, jos hänen tekojansa arvosteltiin ja siksi ei kukaan voinut kauan seurustella hänen kanssaan tuntematta rajatonta luottamusta ja kunnioitusta, joka ei ollut ollenkaan riippuvainen hänen vaatimattomasta asemastaan elämässä. Hänellä oli mitä omituisimpia arveluja miehestä, joka sai kunniamerkkejä ilman huomattavia persoonallisia ansioita eikä hän antanut niille mitään arvoa. Tottumuksesta hän kohteli ylempiänsä kunnioituksella, mutta usein hän oli voinut korjata heidän vikojansa ja huomauttaa heidän erehdyksiänsä niin rohkeasti ja pelkäämättä, että se todisti hänen terävää arvostelukykyänsä, jota ei väärä kasvatus ollut himmentänyt, lyhyesti: epäilykset miehen kyvystä voida erottaa paha hyvästä ilman kasvatuksen apua, joutuivat häpeään, kun tutustui tämän erikoisen erämaan lapsen luonteeseen. Eläen suurimman osan ajastaan metsissä hänen tunteensa säilyttivät luonnon ja metsän tuoreuden eikä viisastelijakaan olisi voinut tarkemmin erottaa oikeata väärästä. Kuitenkaan hänkään ei ollut ennakkoluulojansa vailla, jotka — vaikkakin harvat — olivat häneen syvälle syöpyneet ja muodostaen osan hänen luonteestaan, antoivat sille värin ja yksilöllisen leiman. Huomattavin Haukansilmän siveyskäsitteistä oli hänen erehtymätön oikeudentuntonsa. Tämä ylevä ominaisuus — jota ilman yksikään mies ei tule todella suureksi, eikä sen omattuaan voi jäädä kunnioitusta vaille — vaikutti huomaamatta voimakkaasti kaikkiin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, sillä tavallinen, tarkoitukseton lörpöttely leirissä muuttui säädylliseksi hänen tullessaan, koska sellainen näytti loukkaavan hänen tunteitaan, yksinpä kielikin muuttui hiotummaksi hänen esimerkkinsä kautta. Kuten odottaa sopii sellaiselta mieheltä — oli hänen uskollisuutensa horjumaton kuin kallio — petos oli julistettu mahdottomien asioitten joukkoon, ja kun hän harvoin pakeni vihollistansa, ei koskaan tiedetty hänen minkäänlaisissa olosuhteissa hylänneen ystäväänsä hädässä. Tällainen luonne ilmeisesti saarnasi kaikille: mitta mitasta. Hänen toverinsa ja seuralaisensa — niin monenlaisia kuin lienevät olleetkin — omasivat yleensä tavallista korkeammat ajatukset siveellisistä velvollisuuksista, sillä hänellä näytti olevan vaistomainen kyky, joka johti häntä valitsemaan ystävikseen sellaiset, joiden luonne näytti parhaiten ansaitsevan hänen ystävyytensä. Lyhyesti, Haukansilmä oli oikean, puhdassydämisen miehen perikuva, kuten eräs, joka oli hänen elämäänsä lähemmin tutustunut, lausui. Vaikka hän ei ollut kokenut uskottomuutta eikä kunnianhimo häntä kiusannut, hän ymmärsi kuitenkin ihmisvoiman rajallisuuden ja Kaikkivaltiaan suuruuden, joka määrää ihmiskohtalot niin erämaissa kuin kaupungeissakin.

Sellainen oli se mies, jonka kersantti Dunham oli valinnut tyttärelleen. Tätä vaalia tehdessään hän ei ollut ajatellut niin paljoa tyttärensä loistavaa asemaa kuin omaa mielihaluansa, eikä kukaan tuntenut Haukansilmää yhtä hyvin kuin hän ja omassa mielessään hän oli tottunut antamaan mitä suurimman arvon tämän hyveille. Että tytär voisi keksiä joitakin järjellisiä syitä avioliittoansa vastaan, sitä tämä vanha soturi ei voinut ymmärtää. Hän tunsi vain hämärästi päiviensä kallistuvan iltaan ja unelmoi saavansa viettää iltahetkensä jälkeläistensä parissa, jotka olisivat hänelle rakkaat molempien vanhempiensa vuoksi. Ensiksi hän oli esittänyt suunnitelmansa ystävälleen, joka oli kohteliaasti häntä kuunnellut, mutta joka — se kersantille alkoi vähitellen selvitä — suuresti epäili tulevaisuutta, etupäässä sen vuoksi, että hänen ajatuksensa hänestä itsestään olivat niin pienet.