V.
Näistä Kaunissaari ja Keidaskangas olivat hyvin kaukana, laajojen metsämaitten takana, mutta Leppäviita rajoittui lännessä Haukkavuoreen.
Ihan lähellä vuorta oli täällä pienehkö talo. Erityisesti panin huomioni siihen, sillä se oli harvinaisen kauniitten riippukoivujen ympäröimä.
* * * * *
Toista tuntia olimme olleet Haukkavuoren Hatulla mahtavaa näköalaa ihailemassa. Nautintoni oli ollut rajaton, mutta nyt oli jo muualle mentävä. Isä alkoi, näet, kiirehtiä Susiluolalle.
Astuimme rappusia alas ja lähdimme joutuisasti luolalle.
Liisa oli oppaanamme, ja isä kantoi Annaa.
Pientä, kierteistä polkua oli meidän nytkin kuljettava.
Se vei Hatusta viistoon oikealle.
Alun kolmattakymmentä minuuttia kesti vaelluksemme.
Tällöin olimme vihdoinkin Susiluolalla.
Peloittavan juhlallisena seisoi täällä korkea kallioseinä, ja suuret, aukeaman muodostavat kivet muistuttivat mielestäni satujen jättiläisiä. Satavuotiset, kiviä varjostavat hongat puhuivat humisten outoa kieltänsä ja likeisestä louhikkometsästä kuului kaarneen vaakutusta.
Painostava, jylhän ympäristön aiheuttama tunne valtasi minut, ja epäröivin askelin lähenin isointa kivistä.
Isä taivutti sen alista syrjää reunustavat katajat sivullepäin.
Kapea, mustassa synkkyydessään kammottava railo aukeni silloin silmieni eteen.
Se oli pitkän Susiluolan suu.
Elävästi johtui tällöin mieleeni Pekan kertomus.
Hain hevosenkenkää.
Löysin sen helposti.
Vuosien kuluessa oli se osaksi uudestansa sammaloitunut.
Kaavin pois sammaleet ja tarkastin huolellisesti kuviota.
Siinä olivat todellakin Pekan mainitsemat säännölliset, poikittaiset viirut, kaksi nuolenpäätä ja näitten sisässä pieni nuoli.
Luin viirut. Niitä oli kuusikymmentä.
Ennu katseli hommaani.
— Isä, hän huudahti, Onni tutkii hevosenkenkää.
— Löydätkö aarteen? kysyi isä naurahtaen.
Nousin punastuen ylös.
"Onni", sanoi äitini, "etsippä metsästä vähäisen risuja, jotta saan kahvipannun tulelle."
Tein työtä käskettyä.
Risuja ei ollut aivan likellä.
Astuin noin kivenheittämän päähän alas vuoren rinnettä. Täällä vasta, jossa metsä alkoi tuuheana; oli muutamia hakoja.
Otin haot. Niitten äärellä näkyi olevan hyvä mustikkamaa.
Pistin kiireesti pari kolmen mustikkaa suuhuni ja riensin sitten takaisin.
Luolan edustalla äiti oli sillä välin ottanut kahvipannun vasusta, sikuria, pienen pullon kermaa, sokeria ja puisen, pyöreän kahvipapusäiliön.
Annoin äidille risut.
Laitoimme äkkipäätä kalliolle tulensijan.
Äiti nosti pannun tulelle, kaatoi siihen kannusta vettä, ja isä viritti valkean.
Iloisesti leimahti liekki, ja muutaman minuutin kuluttua porhalti vesi jo kahvipannussa.
Pian olikin kahvi valmis, mutta minua ei haluttanut sen juominen.
Pyysin äidiltä päästä marjametsään.
"Lähde vaan", sanoi hän, "mutta älä viivy kauvan."
Kiitin luvasta ja juoksin riemuisasti pois.
VII.
Metsässä oli enemmänkin mustikoita kuin mitä äsken kiireessä olin saattanut huomata. Minne vaan loin katseeni oli maassa runsaasti noita sinimustapintaisia marjoja.
Huudahdin ilosta ja mättäältä mättäälle riensin mustikoita suuhuni poimien.
Erittäin maukkaita ne olivat mielestäni, ja pian olin niitä noukkiessani unohtanut kokonansa ajan kulun.
Enpä huomannut pitää vaaria kulkemastani tiestäkään.
Sen vain vieläkin muistan, että milloin kiipesin ylös mäkistä vuoren selkää, milloin laskeuduin alas jyrkästi viettävää rinnettä.
Suuri oli tällöin hämmästykseni, kun äkkiä havaitsin seisovani vuoren juurella ja edessäni oli Hatulta näkemäni, riippukoivujen ympäröimä talo.
Mitenkä olin näin kauvas joutunut?
En saattanut sitä ymmärtää.
Ajatuksissani olin kiertänyt vuoren itäiselle rinteelle saakka, mutta sikseen jäi nyt marjojen poimiminen ja joutuisasti aloin kavuta Haukkavuorta takaisin ylöspäin. Isä ja äiti olivatkin varmaan minua jo odottaneet, ja sentähden tulisi minun kiirehtiä. Kunpa he olisivat vielä Susiluolalla?
Olin oikein tuskissani ja puoleksi kyynelsilmin kiisin eteenpäin.
Vuorta kiersin oikealle käsin, mutta oudoilta näyttivät paikat.
Vihdoin kuitenkin luulin olevani likellä päämäärää. Korkea vuorenseinä, näet, häämöitti puitten lomitse. Ponnistin entistä enemmän voimiani, mutta pahoin olin erehtynyt. Susiluolalla en vieläkään ollut.
Purskahdin nyt itkuun ja päätin ensin pyrkiä Hatulle. Sieltä ehkä helpommin löytäisin luolalle. Pian olinkin Hatulla ja rohkaistuneena pidätin kyyneleitäni.
Alhaalla näin Pekan tutun asumuksen. Sielläpäin oli siis länsi.
Etsin oikealta polkua, jota myöden olimme menneet Susiluolalle. Useampia teitä pistikin silmiini, mutta mitä niistä olisi minun kuljettava?
Sitä en tietänyt.
Arviolta valitsin kuitenkin yhden poluista ja juoksujalassa etenin sitä. Siten mahdollisesti kymmenessä minuutissa ehtisin luolalle, mutta odottamatta polku loppui. Käännyin silloin takaisin ja aloin uupuneena astella toista tietä. Tämä veikin pitemmälle, mutta sanomattomaksi kauhukseni huomasin äkkiä eksyneeni siltä.
Olin joutunut synkkärotkoiseen, tiettömään louhikkoon, ja siellä täällä oli kalliossa syviä, ammottavia kuiluja.
En enää saattanut hillitä itseäni. Kyyneleet tulvehtivat uudestaan silmistäni ja itkun tukahduttamalla äänellä huusin isää ja äitiä, mutta kukaan ei vastannut huutooni.
Toivottomana katsoin silloin viisaimmaksi lähteä suoraan Pekan torpalle. Pian varmaankin isä ja äiti yhdessä Liisan, Ennun ja Annan kanssa saapuisivat sinne, kun he minua eivät missään löytäisi vuorella.
Tuumani toteuttamiseksi laskeuduin varovaisesti jyrkkänä viettävää louhikkoa alas vähän tasaisemmalle metsämaalle. Suuntasin täällä askeleeni vasemmalle, mutta vuoren rinne oli sielläkin rosoista ja kalliosekaista. Pitkät matkat sain sentähden kaartaen kulkea.
Jo pilkoitti kuitenkin puitten lomitse esille vähäisen peltomaata, ja olinpa vahvarunkoisten honkain välistä näkevinäni hiukan päreistä kattoakin. "Pekan torppa peltotilkkuineen näkyy", juolahti heti mieleeni.
Tuossa tuokiossa muuttui itkuni hiljaiseksi nyyhkytykseksi, ja suuresti tyyntyneenä koetin kiireisesti astua lopun matkasta.
Tosin olin kovasti uuvuksissa, mutta sitä en ehtinyt nyt ajatella.
Olisinhan paikalla jälleen Pekan kodikkaalta tuntuvassa torpassa.
Pian olinkin vuoren juurella, mutta täällä ei ollutkaan edessäni tuttua saunarakennusta, eikä tuttua Pekan asumusta. Olin toistamiseen kulkenut riippukoivuisen talon luo, mutta mitenkä tämä oli voinut tapahtua, sitä en saattanut ymmärtää.
Aivan masentuneena heittäysin pitkälleni maahan ja kasvot kärsilläni peittäen purskahdin katkeraan itkuun. Koko hento ruumiini vapisi ankarasta mielenliikutuksesta, ja tuon tuosta tunkeutui huuliltani puoleksi pidätetty valitushuuto.
Havahduin siitä, että joku kevyesti kosketti oikeata olkapäätäni.
Kohotin katseeni ylös.
Edessäni seisoi pieni, noin kahdentoistavuotias tyttö. "Mitä itket?" tämä kysyi lempeällä, hiljaisella äänellä.
Hänen tukkansa oli ihan pellavainen ja pitkissä suortuvissa, hänet isot, kirkkaat silmänsä olivat taivaan siniset.
Pyyhin kyyneleet silmistäni ja katsoin uteliaana tyttöä.
— Mitä itket? hän kysyi toistamiseen.
— Olen eksynyt, sanoin.
— Eksynyt?
Tyttö vuorostansa silmäili uteliaana minua.
Kerroin hänelle lähemmin tapahtumasta. Olin äidin, isän, Ennun ja Annan sekä Pekan Liisan kanssa lähtenyt Haukkavuorelle. Olimme käyneet Hatulla, menneet Susiluolalle, ja täältä olin minä eksynyt. Pitkän matkaa olin harhaillut, enkä nyt enää tietänyt, mitä tekisin. Äiti polo varmaankin jo levottomana itki.
Kun olin lopettanut kertomukseni, tarttui tyttö kyynelsilmin käteeni ja pyysi minun seuraamaan mukanansa isoäitinsä luo. Riippukoivujen ympäröimä talo oli hänen kotinsa, ja siellä asui iso-äitikin.
— Olen iso-äidin kanssa yksin kotona, hän sanoi, mutta pian tulevat toisetkin, ja silloin pääset takaisin isän ja äidin ja Ennun sekä Annan luo. Täältä on pitkä eno Pekan torpalle. Et sinne jaksa käydä.
— Onko Pekka enosi? nimesin hämmästyneenä.
— Hän on äidin veli, jatkoi tyttö puheluaan, mutta mikä on nimesi? Et ole vielä sitä sanonut. Minua kutsutaan äidin mukaan Lyyliksi.
— Olen Onni, vastasin.
— Onni, se on kaunis nimi, mutta arvaappa, meillä on hevonen, jonka nimi myös on Onni. Se on niin suuri ja pulska, ja äiti ja isä ajavat sillä aina yhdessä kirkolle.
Tähän keskeytyi hetkeksi puhelumme. Olimme sen kuluessa tulleet matalan kiviaidan luo. Astuimme pienestä, viheriäiseksi maalatusta veräjästä aidan sisäpuolelle. Täällä riippukoivut kaunistivat nurmikenttäistä pihaa, ja kapea polku kulki kiertäen vasemmalta talon toiselle puolelle. Polkua käsi kädessä edeten saavuimme lasi-ikkunaisen kuistin luo. Leveä, lehtokujainen tie vei täältä edempänä olevalle veräjälle, ja oikealta pilkoitta puitten lomitse rakennuksia, ehkä aitat, talli ja navetta. Kuin unessa huomasin kaiken tämän, sillä ajatuksissani olin kaukana muualla, nimittäin Pekan torpassa. Kunpa omaiseni Liisan keralla olisivat sinne menneet, eivätkä turhaan etsisi minua Haukkavuorelta. Jo olikin aika pitkälle kulunut, sillä kesä-yön vienoon hämärään oli koko maisema peittymässä.
* * * * *
Astuimme, Lyyli ja minä, mahtavasta kaksoisovesta sisälle lasi-ikkunaiseen kuistiin. Täältä tulimme pieneen, puolipimeään eteiseen, jonka sekä oikealla että vasemmalla seinämällä oli korkea ovi. Näistä oikeanpuolinen, tupaan vievä, oli auki, ja kynnyksellä seisoi vastassamme vanha nainen.
En milloinkaan ennen ollut niin vanhaa ja ryppynaamaista eukkoa nähnyt. Hänen vartalonsa oli ihan kumarassa, hänen tukkansa aivan valkea, ja pienet, teräväkatseiset silmät olivat syvällä päässä. Hänen otsansa oli matala, leuka ulospäin pistävä ja nenä suuri, kaareva. Aaveelta vaimo näytti synkässä hämärässä, ja peloissani olin tempautua irti Lyylin kädestä ja juosta kiireisesti ulos. Outo vavistus oli vallannut ruumiini, ja mieluimmin olisin tahtonut jälleen lähteä Haukkavuorelle kuin hetkeäkään enää olla talossa.
Ystävällinen ääni kajahti tällöin korviini. Mistä ääni tuli? Katsahdin hämmästyneenä ympärilleni. Vanha vaimo puhutteli meitä ovensuusta.
"Iso-äiti", huudahti samalla Lyylikin iloisesti.
Tuoko nainen oli Lyylin iso-äiti? Ei saattanut hän silloin olla mikään aave, eikä mikään velho, mutta ehkä Lyylikin oli vain kauniiseen asuun pukeutunut noita-akka? Ei ollut. Aaveella olisi käsi kylmä, mutta Lyylillä oli lämmin, eikä noita-akalla olisi hänen kirkkaita, hyviä silmiään.
Olin tyyntynyt ja vastustamatta annoin pienen suojelijani viedä minut iso-äitinsä luo.
Perin olikin tämä ystävällinen. Päätäni kädellään taputtaen hän kuljetti meidät tupaan, ja täällä Lyyli yksityiskohtia myöden toisti kertomukseni eksymisestä. Itse oli hän ollut pihalla leikkimässä ja tänne kuullut itkuni. Silloin hän oli lähtenyt itkua kohden ja löytänyt minut. "Onni raukka", hän sanoi, "tahtoisi eno Pekan torpalle, mutta sinne on niin kovin pitkä matka."
"Kyllä Onni pääsee", lausui vanha iso-äiti lohdutellen, "Onni on vaan levollinen!" Nyt ovat he tosin yksin kotona, mutta hetken perästä tulevat toisetkin kylästä, ja silloin lähetetään renkipoika hevosella viemään. "Mutta mistä olet?"
— Louhijärveltä, Kirkonkylästä.
— Ja isäsi nimi?
— On Hakalan Taavi.
— Hakalan Taavi, hymisi vanhus, silloin tunnen isäsi hyvin. Hän on kuuluisan Partio-Jaakon pojanpoika.
VIII.
"Kuuluisa on Partio-Jaakko", jatkoi Lyylin iso-äiti hiljaisesti puheluansa, "ja harvat olivat todellakin seuduillamme ne miehet, jotka hänelle olisivat vertoja vetäneet. Hän, missä liikkuikin, oli kaikkien venäläisten sotajoukkojen kauhuna, ja syytä olikin niillä häntä peljätä, mutta ehkä olet ennenkin kuullut hänestä puhuttavan?"
Minäkö en olisi kuullut Partio-Jaakosta eli niinkuin häntä myös kutsuttiin, Sissi-Jaakosta. Hänhän oli koko sukumme ylpeys, ja monet talvipuhteiset illat oli isä minulle hänen urotöistään kertonut. "Olen, olen", vastasin sentähden vilkkaasti, ja huomioni kiintyi.
— Olet, huudahti Lyyli ja taputti iloisesti käsiään. — Iso-äiti, oi, kerro minullekin hänestä!
— Lapsi, ei ole hauskaa iltahämyssä tarinoida sodan verisistä muistelmista. Ne tekevät mielen niin synkäksi, ja levottomasti nukkuisit yösi.
— Onko sota sitten hirveätä, iso-äiti?
— On. En milloinkaan toivoisi Suomen enää joutuvan sodan jalkoihin. Semmoisen raivotessa veri vuotaa virtoina, ja useat syyttömätkin saavat kärsiä, vieläpä turvattomat vaimot ja lapsetkin, jotka ajoissa eivät ehdi paeta lähestyvän vihollisen tieltä. Eipä aina säästetä edes sairaita ja raajarikkojakaan.
— Onko iso-äitikin saanut kärsiä?
— Olen. Pienenä, sinun ikäisenä tyttönä olen kerran kokonaista kaksi vuorokautta piileskellyt Haukkavuorella vihollisia. Olin kätkeytynyt suuren hongan alle. Nälkä ja jano vaivasivat minua täällä, mutta en sittenkään uskaltanut lähteä muuanne, sillä venäläisiä kierteli pitkin vuorta. He etsivät Partio-Jaakkoa ja isääni, mutta itsekään en ollut vaaratta. Tiesin isäni ja tämän toverin lymypaikan, mutta en olisi sitä näyttänyt. Ennemmin olisin vaikka henkeni menettänyt. Niin lujasti olin päättänyt olla mitään ilmoittamatta. Sydämeni vapisi kuitenkin tuskallisesti pelosta, ja sanomattomalla kauhulla ajattelin silmänräpäystä, jolloin viholliset minut löytäisivät. Nälkä ja janokin tulivat yhä suuremmiksi, ja käsin aloin kaivaa maata, jotta edes märkää multaa olisi kuivuudesta polttavaan suuhuni. Kova kallio tuli vastaani, ja synkässä toivottomuudessani itkin, mutta kyyneleet heikonsivat entisestäänkin jo huonontuneita voimiani, ja vaivuin raskaaseen, kuoleman kaltaiseen uneen. Kun siitä heräsin, oli ulkona kirkas päivä. Valoisaa oli puun allakin, jonne olin piiloutunut, ja sileänä, harmaana oli paljastamani kallion pinta. Ainoastansa yhdessä kohtaa oli vähäisen kouruja. Siinä oli kalliossa pieni, omituinen, hevosenkengän muotoinen kuvio.
Mitä puhui vanhus? Olinko kuullut oikein? Hän oli Haukkavuorella nähnyt hevosenkengän muotoisen kuvion, mutta ison hongan alla, eikä siis samassa paikassa kuin Pekka. Mieleni oli jännityksessä, ja unohtanut olin hetkeksi Pekan torpan, unohtanut kaipaukseni vanhempieni ja Ennun sekä Anna-siskon luo. Missä oli Lyylin iso-äidin löytämä hevosenkenkä? Ehkä sekin oli jossain Susiluolan likellä? En malttanut olla sitä eukolta kysymättä.
Kuuliko hän kysymykseni? Mitään hän ei ainakaan siihen vastannut. Hitaasti hän käveli edestakaisin pitkin lattiata ja näytti olevan syvästi mietteissänsä.
Uudistin kysymykseni. Silloin eukko — ikäänkuin mietteistään havahtuen — katsahti minuun, mutta heti hän vaipui jälleen ajatuksiinsa.
En enää uskaltanut häiritä häntä. Istahdin seinämällä olevalle penkille, mutta Lyyli seisahtui uunin ääreen ja katseli oudostuneesti iso-äitiänsä.
Mikä vanhuksen todellakin oli? Toisinansa häntä ihan silminnähtävästi värisytti ja nyt hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä alkoi mumista itseksensä.
Kauvemmin ei Lyyli voinut hillitä itseänsä. Kyynelsilmin hän juoksi iso-äitinsä luo, tarttui tätä käsivarteen ja kysyi tuskallisella, itkunsekaisella äänellä: "Iso-äiti, mikä sinun on?"
Taas kohotti vanhus katseensa. Hänen silmänsä saivat lempeämmän sävyn ja hellästi irroitti hän Lyylin käden käsivarrestaan. "Mikä minua vaivaa? En itsekään tiedä."
— Puhuit itseksesi.
— Puhuinko? En sitä huomannut. Oudot muistelmat ovat vallanneet mieleni ja äsken tuntui siltä kuin jälleen eläisin uudestaan sodan kauhut. Ehkä siksi en nyt olekkaan kaltaiseni.
Isäni oli talonpoika niinkuin kummankin teidän isä, ja talonpoikia olivat hänen esivanhempansa olleet, mutta kuitenkin oli hänellä enemmän tietoja ja enemmän varallisuutta kuin monella säätyynsä kuuluvalla siihen aikaan. Hän olikin nuoruudessaan paljon maailmaa nähnyt ja olipa hän tuossa neljänkymmenen korvilla ottanut sotaankin osaa, ollut mukana Kustaa III:n retkellä Venäjää vastaan. Sitten hän oli palannut kotiinsa ja täällä hän uutterasti oli alkanut asua isältään perimäänsä taloa. Entistään suuremmaksi se olikin kasvanut ja vuosien kuluessa siitä tuli pitäjän mahtavin ja pitäjän uhkein talo, eikä missään, ei edes isossa pappilassa, sanottu niin paljon hopeita ja kultia löytyneen kuin meillä Peltolassa.
Syttyi tällöin Suomen sota v. 1808. Se toi paljon levottomuutta mieliin, ja ennen pitkää tiesi huhu mainita, että venäläiset olivat meidänkin pitäjää lähenemässä. Kiireisesti ihmiset pakenivat asumuksistaan metsien etäisimpiin soppiin ja veivät mennessään mitä kullakin oli arvokasta, kaiken karjan, viljaa ja rehua ynnä muuta kalliimpaa omaisuutta. Likimainkaan kaikkea ei kuitenkaan voitu kuljettaa mukana, ja olletikin jäi runsaasti karjaruokaa ja vähin viljaa, mutta jotta viholliset eivät niistä hyötyisi, piiloitettiin ne kuoppiin ja peitettiin lumella. Paljon muutakin tavaraa kätkettiin tällä tavoin.
Meilläkin Peltolassa seurattiin toisten esimerkkiä ja kauvas Haukkavuoren takalistoon vetäydyimme vainolaista pakoon. Kullat ja hopeat oli isä lähtiessämme kaivanut maahan. Matkalla yhtyi meihin kymmenkunta muutakin perhettä.
Ei ole kylmänä talviaikana hupaista piileskellä etäisillä metsäkulmilla. Hätäpikaa kyhätyt metsäpirtit ovat ainoina asumuksina, ja niissä on yhdessä eläinten kanssa koetettava paraimman mukaan tulla toimeen. Ruoka ehkä omiin suihin riittäisi, etenkin kun elukka elukan perästä teurastetaan, mutta pakolaisia saapuu ehtimiseen ja näistä monella ei ole mitään hengenpitimekseen. Vähiä ravintoaineita on sentähden jaettava, ja pian alkavat nälkä ja puute uhata. Ei ole kuitenkaan hyvä kyläänkään mennä ja lisätarpeita hakea kätköistä, sillä sinne on joukko vihollisia leiriytynyt. He eivät osaa sääliä. Sota on tehnyt heidät julmiksi, ja armotta he lyövät maahan jokaisen, joka sattumalta osuu heidän tielleen.
Toista kuukautta piileskelimme korpimailla. Alkuaan oli meitä vain noin kuusikymmentä henkeä, näistä enemmän kuin kaksi kolmatta osaa vaimoja ja lapsia, loput miehiä, mutta vähitellen, viikkojen vieriessä karttui joukkomme toissataiseksi. Miehiäkin oli piilopaikassamme jo likimäisin kolmekymmentä, ja sangen monet heistä olivat tulleet kaukaa, penikulmien takana olevista vieraista pitäjistä.
Heti pakomme jälkeen olivat viholliset saapuneet paikkakunnallemme. Suurin osa heistä oli miltei heti edennyt pohjoiseen, mutta pieniä kasakkaparvia oli jäänyt sinne ja tänne taloihin seutua vallassa pitämään.
Tuli silloin tieto meikäläisten pohjoisessa saavuttamista voitoista. Se kohotti rohkeutta ja vielä toivorikkaammaksi muuttui mieliala, kun kuulimme talonpoikien lähipitäjissä ryhtyneen menestykselliseen sissisotaan. Kaunissaarellakin saakka, joka oli etäimpänä oleva lähipitäjistä, olivat vihollisjoukot tuhotut. Yöllä talonpojat olivat hyökänneet heidän päälleen ja ankaran taistelun jälkeen nutistaneet heidät kuin hiiret loukkuun.
Tämmöinen menestys houkutteli meidänkin seutulaisia seuraamaan esimerkkiä. Piilopaikasta piilopaikkaan kulki joutuisasti kokoontumiskäsky, ja eräänä kauniina päivänä kesäkuun alkupuolella — noin pari viikkoa viimeksi tiedoksi saapuneesta talonpoikaistaistelusta — olivat miehemme valmiit käymään tuimaan sissisotaan.
Kolmatta sataa talonpoikaa oli heitä yhtynyt luoksemme Haukkavuoren takalistoon neuvottelemaan. Varovaisesti ja taidolla olisi vihollisia ahdistettava, sillä he olivat tottuneita sotia käymään ja hyvin olivat aseilla varustettuja. Meikäläisistä monella ei sitävastoin ollut edes pyssyä, viikatteita vain, lyhyitä karhukeihäitä ja teräväksi laskettuja kirveitä. Yksinänsä liikkuvien vihollisjoukkojen päälle oli hyökättävä, vakoiltava teillä ja teitten varsilla ja riistettävä muona, missä käsiksi päästiin.
Miehillä oli vankka luottamus voimiinsa ja jokaisen silmät säihkyivät tulisesta taisteluhalusta. Vielä samana päivänä he lähtivät matkalle, mutta kuka oli valittava johtajaksi? Isäni, Peltolan Osmo, oli ennenkin ollut sodassa ja tunsi hyvin sen menot. Hän siis olisi omiansa päälliköksi ja kieltäytyä hän ei saisi. Ei hän kieltäytynytkään, mutta tahtoi toverikseen jonkun neuvokkaan ja vaaroja pelkäämättömän miehen. Hän puolestaan ei tietänyt Hakalan Jaakkoa uskaliaampaa miestä ja sentähden hän ehdoitti häntä, ja Hakalan Jaakko, nuori talonpoika Kirkonkylästä, tulikin toiseksi päälliköksi. Hän se sittemmin oli niin kuuluisa Partio- l. Sissi-Jaakko.
IX.
Et ole, Onni, Partio-Jaakon näköinen. Olet hento ja heikko vartaloltasi, isot silmäsi ovat siniset ja tukkasi on ruskea. Hän oli pitkä ja solakka kuin korpikuusi tahi aholla kasvava honka. Hänen hiuksensa olivat mustat ja silmänsä harmaat. Voimaa ja tahdonlujuutta oli hänen katseessaan, tarmoa ja jäntevyyttä koko hänen ruumiinsa liikkeissä.
Tämmöinen mies oli tullut toiseksi johtajista, ja pian isä luovutti hänelle omankin päällikkö-osansa, sillä itse oli hän jo liian vanha aina ja joka paikassa olemaan mukana.
Väsymätön olikin Jaakko joukkoineen. Missä vaan viholliset likitienoilla liikkuivat, siellä myös hän oli miehineen heidän kulkuaan häiritsemässä ja milloin riisti hän heiltä muonavarat, milloin teki muuta tuhoa. Herkeämättä hän oli toimessa ja — oli yö tahi päivä — valmis hän oli hyökkäykseen, missä tilaisuutta siihen tarjoutui.
Ei säästänyt hän muitten voimia, mutta ei säästänyt hän omiaankaan, ja ennen pitkää kulki mies mieheltä hänen nimenään Partio- l. Sissi-Jaakko. Meikäläisten povessa tämä nimi herätti luottamusta ja rakkautta, mutta vihollisissa pelkoa ja kuoleman kauhua, ja he lupasivat tuhannen hopeataaleria sille, joka elävänä tai kuolleena toimittaisi heille Partio-Jaakon.
Ei ollut vihollisille tämän palveluksen tekijää, ja jo ennen kesäkuun loppua olivat he joko surmatut tahi karkoitetut seudulta. Silloin korpimaille paenneet alkoivat palata entisille asumasijoilleen, ja jälleen saattoi pitäjässä — sodan edettyä — nähdä iloisesti leikkiviä lapsilaumoja ja sieltä täältä kylälaitumilta kuulla karjankellojen kilinää.
* * * * *
Meidänkin perhe oli metsäpiilostaan saapunut kotiin. Muistan vieläkin päivän, jolloin isä tuli hakemaan meitä. Viikkoon pariin emme silloin olleet tavanneet häntä. Ilosta itkien äiti heittäytyi hänen kaulaansa, suuteli ja syleili häntä. Ilokyyneleet sain minäkin silmiini ja malttamattomuudella odotin hetkeä, jolloin rakas ja kauvan kaivattu Peltola pilkistäisi esiin puitten lomitse. Vihdoin se näkyikin, ja riemusta huudahtaen juoksin metsästä pihamaalle ja sieltä tupaan, mutta tyhjää, kolkkoa oli kaikki sisällä, ja sydäntäni kouristi oudosti ikäänkuin olisin aavistanut jotakin lähenevää onnettomuutta.
Onnettomuus tulikin. Emme olleet vielä viikkoakaan viettäneet rauhallisessa levossa, kun viholliset uudistunein voimin ja entistä lukuisammin joukoin hyökkäsivät seuduillemme. Monet olivat silloin ne talot, joihin koston veriset laineet poikkesivat. Vaimot ja lapsetkin saivat kärsiä sentähden, että miehet olivat uskaltaneet tarttua aseisiin. Onneksi kuitenkin vihollisten tulo viime hetkessä huomattiin, ja useimmat asujamista ehtivät paeta. Aivan näin ei käynyt meidän.
Istuimme paraillaan vienossa iltahämyssä kirkkaasti loimottavan takkavalkean ääressä. Isä kertoi muistelmiaan Kustaa III:n ajoilta, ja äiti polki rukkia. Samassa lennähti tuvan ovi auki, ja sisään syöksähti yltä päältä verissä ja vaatteet repaleissa oleva mies. "Partio-Jaakko", huudahti isäni hämmästyneenä ja kavahti ylös. Partio-Jaakko se olikin. "Paetkaa", hän huusi, "viholliset ovat hyökänneet pitäjään. Koetimme taistella heitä vastaan, mutta he löivät ylivoimaisena joukkoni. Pakenimme kaikki, ja nyt vihollinen raivoaa pedon tavoin, surmaa kenen käsiinsä saa, ei vaimoja, ei lapsia säästä. Paetkaa, hän on kintereilläni, seuraa kuin vainukoira."
Riensimme ulos ja juoksimme Haukkavuorelle ja olimme jo vuoren metsäistä rinnettä kiipeämässä, kun äiti äkkiä seisahtui ja lähti takaisin. "Asetin kiireessä haahtuvat." hän sanoi, "liika likelle valkeata."
"Älkää menkö, viholliset voivat tuossa tuokiossa olla täällä", huudahti Partio-Jaakko, ja isäkin koetti pidättää äitiä, mutta tämä mitään kuulematta juoksi edelleen, saapui aitaukselle ja aikoi veräjästä sisään. Samalla ilmestyi tuvan nurkkauksen takaa viisi kuusi kasakkaa. He huomasivat äidin, ja turhaan tämä yritti uudelleen paeta Haukkavuorelle. Se oli nyt myöhäistä. Kasakat saavuttivat hevosillaan hänet. Etumaisin heistä iski äitiä keihäällään, ja kimeästi kirkaisten hän kaatui maahan, tallautui hevosten kavioihin, parahti sydäntä särkevästi vielä kerran ja sitten makasi hiljaa.
Kaikki oli tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä ja niin aavistamattoman joutuin, että tuskin ehdimme edes hievahtaa metsän rajalta, jonne äidin perässä olimme kiirehtineet. Sanomaton kauhu kangistutti jäseniäni, koko ympäristö musteni silmissäni, korvissani suhisi ja tiedottomana vaivuin maahan.
Kun jälleen tulin tuntoihini, näin äidin yhä pitkällään nurmikolla. Isä ja Partio-Jaakko taistelivat hänen ympärillään tuimasti kasakoitten kanssa. Kaksi näistä oli jo veriinsä uupunut ja irtonaisina heidän hevosensa laukkoivat kenttää, mutta vielä oli heitä kuitenkin neljä jälellä, uhkaavasti he kannustivat ratsujansa, keihäät nousivat ja laskivat ja kiivaaseen jalkojen töminään sekaantui tahditon kavioitten kopse. Taidolla isä ja Jaakko väistelivät vihollistensa hyvin tähtäämiä iskuja, ahdistivat puolestaan raivoisasti säilällänsä ja kehoittivat ääneen toisiansa. Hammasta purren ja hurjain taistohuutoin kaikuessa kasakatkin ottelivat. Eikö heistä muka olisi kahden talonpojan voittajaa? On, on, mutta ei, jo säilä nousee, ja enää kolme miestä on satulassa ja isännättömänä juoksee kolmaskin ratsu. Jo putoaa satulasta neljäskin kasakka. Silloin toisilta — eloon vielä jääneiltä — loppuu rohkeus, he kääntävät hevosensa, ajavat täyttä karkua pakosalle ja katoavat näkyvistä samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Henkeäni pidättäen ja koko ruumiini vavisten olin katsellut taistelua.
Nyt lähenin kiireisesti, mutta isä viittasi minun lähtemään. "Mene
Haukkavuorelle ja piiloudu Susiluolaan", hän sanoi, "saavumme heti
perässä."
— Tahdon nähdä äidin, lausuin itkun tukahduttamalla äänellä.
— Äiti on kuollut, lapsi.
"Äiti kuollut", huudahdin parahtaen ja jälleen olin juosta esiin, mutta isäni ääni ei sietänyt vastustamista. "Mene", hän käski lyhyen jyrkästi, "en halua lisää onnettomuutta."
— Mutta mitä teette äidin?
— Hänet koetan Jaakon kanssa piiloittaa johonkin pensaikkoon.
Miehet nostivat äidin ruumiin maasta ja alkoivat joutuisasti kuljettaa sitä Haukkavuorta kohden.
En saanut katsettani ruumiista ja ikäänkuin naulattuna seisahduin paikalleni, mutta isä suuttui, "tottele", hän huusi, "etkö kuule maan etäällä tömisevän. Siellä uusi ratsujoukko jälleen lähenee."
Isä oli oikeassa, maa tömisi, ja jo kuului aivan selvästi kavioitten kopsetta ja yhä likemmäksi se tuli.
Vapauduin lumouksestani ja syöksyin silmittömän pelon valtaamana metsään, kiipesin ylös Haukkavuorta ja juoksin kuin kuolema olisi ollut kintereilläni. En joutanut nyt isää ja Jaakkoa odottamaan, en ajattelemaan sitä, josko he ehtivät kätkeä äidin ruumiin. Oma pelastukseni oli vain ajatuksissani ja Susiluola päämääränäni, mutta äkkiä johtui mieleeni näkemäni äidin surma, kylmä väristys tempoi jäseniäni, jalkani eivät enää totelleet ja vaivoin sain kontittua erään lähellä olevan suuren hongan alle. Puu oli hiukan kumollansa ja sen turve- ja kivipeittoisten juurien alla oli hyvä, joskin synkkä piilopaikka. Mustaa multaa oli sen pohjalla ja ainoastansa kapeasta, miltei maan tasalla olevasta aukosta tuli sinne vähäisen valoa.
Hongan alle päästyäni vaivuin tainnoksiin ja heräsin vasta siitä, että kuulin askeleita ulkopuolella. Isä ja Jaakko siellä juoksivat ohitse. Aijoin huutaa heille, mutta samalla näin alempana hämärässä muutamia kasakoita ja enää tuskin uskalsin hengittää. Kasakatkin — heitä oli monta miestä — riensivät juoksujalkaa ohitse, mutta alempaakin, vuoren juurelta päin, kuului melua, ja äkkiä koko ulkona oleva taivas muuttui punertavaksi. En alussa oivaltanut mitä se merkitsi, mutta vähitellen tunkeutui korviini tulen räiskeen sähinää, ja arvasin Peltolan palavan. Kasakat olivat sytyttäneet sen tuleen.
Kokonaista kaksi vuorokautta viholliset kiertelivät vuorta isää ja Jaakkoa etsien. Koetin pyrkiä heidän luoksensa — Susiluolassa otaksuin heidän olevan — mutta aina, jo muutaman askeleen otettuani, osui joku vihollinen lähelle ja yhä uudestaan ja uudestaan oli minun vetäydyttävä takaisin piilopaikkaani. Sanomaton epätoivo valtasi mieleni. Olin kadottanut äitini. Pelkäsin nyt isänkin ja Partio-Jaakon joutuneen vihollisten käsiin, ja tietämättömyys heidän kohtalostaan saattoi päiväni rauhattomiksi ja öisin kauheat unikuvat häiritsivät lepoani. Kalvava nälkä ja polttava jano vielä lisäsivät tuskiani ja lopulta olin niin rasittunut, että avoimin silminkin olin näkevinäni hirmu-aaveita. Turha oli kuitenkin pelkoni ollut. Isä ja Jaakko olivat olleet Susiluolassa, ja tänne viholliset eivät olleet löytäneet. Näitten poistuttua he tulivat luolasta ja tapasivat sattumalta minut, jonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Samoihin aikoihin olin minäkin lähtenyt piilopaikastani ja jälleen lähennyt Susiluolaa. Tämän lähellä he minut kohtasivat ja yhdessä taivalsimme nyt lymyilypirtteihimme Haukkavuoren takalistoon. Täällä elo oli rauhallista, mutta niin suuressa jännityksessä oli mieleni ollut, että vielä pitkät ajat näin unta hyökkäävistä vihollisista, olin kuulevinani heidän sotahuutonsa ja äidin kimeän kuolinparun. Olinpa toisinansa näkevinäni hongan alla, kallionpinnassa olleen hevosenkengänkin. Muodottomana, tavattoman isona se ilmaantui, kohosi maasta pilviin, syttyi tuleen, ja siniset, virvatulen kaltaiset liekit nousivat sen kannasta. — Vuosikymmeniin eivät uneni ole nyt uusiintuneet, mutta — mikä on kummallisinta — viime yönä olin jälleen kuulevinani taistohuutoja, näin keihäitään heiluttavia kasakoita, ja äitini haamu viittasi taivaalle. Siellä oli pilvissä hevosenkenkä, mutta tällä kertaa liekit paloivat entistä kirkkaammin, ja koko kanta oli ikäänkuin tulessa. Äitini osoitti kenkää, hymyili ja katosi. Samalla minäkin heräsin. Kylmä hiki oli noussut otsalleni.
X.
Lyylin iso-äiti lopetti kertomuksensa. Jännityksellä ja mitään muuta muistamatta olin sitä kuunnellut. Lyyli oli istahtanut viereeni penkille ja ikäänkuin turvaa etsien tarttunut käteeni. Kertomus oli hänestä ollut kauhea ja vieläkin hänen ruumiinsa vapisi liikutuksesta. Itsekin olin vähäisen peloissani, mutta vanhuksen puhe hevosenkengästä johti ajatukseni jälleen toisaalle. Haukkavuoren aarre ja sen yhteydessä mainitut tapahtumat tulivat mieleeni. Missä oli vanhuksen näkemä hevosenkenkä? En ollut vielä saanut siihen vastausta. Sen ainakin tiesin, että aivan Susiluolan likellä sitä ei olisi. Jos niin, näet, olisi ollut, silloin vanhus olisi helposti päässyt pujahtamaan Susiluolaan. Mutta jos sitä luolan edustalla ei ollut, ei se myös saattanut olla sama kuvio, jonka Pekka täältä oli löytänyt. Ehkä Lyylin iso-äiti muistaisi vieläkin paikan. Uudistin sentähden kysymykseni jo kolmannen kerran.
— Muistanko, sanoi vanhus, kuinka olisin sen unohtanut? Meiltä suoraan vuoren ylitse Susiluolaan mennen on eräässä kohtaa kallionrinteellä pieni, noin miehen mitan syvyinen notko. Heti sen ääreltä nousee vuori jälleen jyrkkänä, muuttuu railomaisen louhikkoiseksi ja miltei puuttomaksi. Ainoastaan siellä täällä kasvaa joku vähäinen mänty tahi yksinäinen koivu. Louhikkoa on suunnilleen kymmenen sylen leveydeltä. Sitten vuori on tasaisempaa, rinne kohoaa loivemmin, ja suuret, jättimäiset hongat kaunistavat kanervapeittoista maata. Täällä, noin kymmenen askelta louhikosta, on matala, osaksi maahan kaivautunut paasi, ja kun toistakymmentä vuotta sitten siellä viimeiseksi kävin, olin paaden oikealla puolella vielä honka, joka minulle, pikku tyttönä ollessani, oli suojaa antanut. Se tosin oli entistä enemmän kumollansa, mutta juuret, minkä olivat maaemästä ylenneet, olivat vieneet vahvasti multaa peitokseen, ja sentähden puun suuret, leveät oksat eivät olleet kadottaneet rehevyyttään. Ehkä vieläkään honka ei ole kokonaan kaatunut, ehkä vieläkään sen vihreys ei aivan kellastunut.
— Onko hongalle pitkä matka?
— Pitkäkö? Ei. Suunnilleen puolen tunnin taival.
— Oliko hevosenkengän muotoisessa kuviossa kaksi nuolenpäätä yläkannassa?
— Oli.
— Ja kummankin sisässä pieni nuoli kuvattuna?
— Oli, mutta mistä tiedät tehdä kysymyksesi?
— Setä Pekka on löytänyt samallaisen kuvion Susiluolan edustalta.
— Eno Pekka löytänyt? huudahti Lyyli hämmästyneenä.
— Niin on.
— Mutta mitä nuolet merkitsevät? jatkoi Lyyli puhettaan.
— Ehkä Haukkavuoren aarre löytyisi niitten avulla.
— Haukkavuoren aarre? huudahti Lyyli kummissaan, ja hänen iso-äitinsäkin katsoi kysyvästi minuun.
Kerroin heille lyhyesti mitä Pekalta olin saanut kuulla.
— Pekka siis, lausui Lyylin iso-äiti, on etsinyt aarretta nuolien osoittamassa suunnassa?
— Niin on, mutta hän ei mitään löytänyt ja arvelee sentähden erehtyneensä. Kuviolla ei olisikaan hänen alussa otaksumaansa merkitystä, tahi myös hän ei ole sitä ymmärtänyt oikein selittää.
— Hm, enpä luulisi aarteen löytyvän kuvioitten avulla. Semmoista merkitystä niillä tuskin lienee, mutta odota, ehkä sittenkin olen väärässä, Partio-Jaakon kuolinhetki johtuu mieleeni. Hän viimeisiä hengähdyksiään vetäessään puhui jostakin Haukkavuorelta löytämästään aarteesta ja mainitsi samalla sanan hevosenkenkä. En ole hänen sanoihinsa pannut mitään huomiota, sillä otaksuin hänen hourivan. En sentähden myös ole kenellekään niistä kertonut. Oivallan nyt, että siinä menettelin ajattelemattomasti.
Ainoastaan kahdeksi päivää Partio-Jaakko oli jäänyt piilopaikkaamme Haukkavuoren takalistoon. Täällä isoin neljästä pirtistä oli isän. Jaakko oli yhtynyt meihin, mutta olipa asuntoomme ehtinyt kertyä jo paljon muitakin pakolaisia, etenkin vanhoja ukkoja, eri ikäisiä naisia ja pieniä lapsia. Noin kuukautta ennen sodan syttymistä oli Jaakko mennyt naimisiin. Hänen vaimonsakin oli nyt pirtissämme, mutta siitä huolimatta Jaakko näytti levottomalta ja äkkiä hän nousi penkiltä, suuteli jäähyväisiksi nuorta vaimoansa ja tämän sylissä kapalossa makaavaa, pari viikkoa sitten syntynyttä poikalastaan. Maan sotajoukot olivat uudelleen peräytymässä pohjoista kohden. Se ei häntä, Jaakkoa, vapauttanut velvollisuudestaan taistella. Sentähden hän, toimettomana ollen, tunsi itsensä levottomaksi. Isänmaa kutsui, ja hän aikoi noudattaa kutsua. Vihollisia oli pitäjässä, niitä hän lähtisi karkoittamaan ja hän lähti, kokosi toistamiseen miehiä ympärilleen ja taisteli sitten epätoivon vimmalla syksyyn saakka. Hänen joukkonsa tosin ei ollut lukuisa, nelisenkymmentä talonpoikaa vain, mutta nämät kaikki olivat lujia, jo edellisissä taisteluissa karaistuneita miehiä. He tovereinaan hän väsymättömästi ahdisti vihollisia vanhaan totuttuun tapaansa, mutta — ei yhtä suurella menestyksellä. Viholliset olivat tällä kertaa liika ylivoimaiset ja sentähden hänen vähäinen, mutta rohkea joukkonsa hupeni päivä päivältä yhä pienemmäksi.
Tuli sitten syksy ja sen mukana sotajoukoillemme Oravaisten verinen päivä. Se päivä oli Partio-Jaakonkin viimeinen. Varhain aamulla, piilopirteissämme juuri levolta noustessamme, kuulimme ulkoa hitaita, vaivaloisesti laahaavia askeleita. Ne lähenivät ovea, joku nähtävästi hapuili kädellään salpaa, mutta — ei sitten avannutkaan sitä. Käsi kulki pitkin ovea ja maasta kuului raskas kumahdus ikäänkuin joku olisi pitkin pituuttaan kaatunut. Riensimme ulos. Siellä Partio-Jaakko makasi verissään ja tiedottomana oven takana. Isä otti hänet syliinsä, kantoi sisään ja laski varovaisesti vuoteelle.
Horjuen Partio-Jaakon vaimo läheni miehensä vuodetta, tutki ja sitoi isäni avulla haavat. Niitä oli kaksi, toinen, miekanisku, ulottui otsasta yli päälaen, toinen oli rinnassa. Se oli syvä keihäänpisto. Kun isä sen huomasi, pudisti hän synkästi päätänsä.
— Onko haava kuolettava? huudahti tällöin Jaakon vaimo epätoivoisena.
— Luulen niin, vastasi isäni kolkolla äänellä.
Samalla Jaakko kuitenkin näkyi toipuvan tainnostilastaan. Hän liikahti, näet, levottomasti, avasi äkkiä silmänsä ja nousi ryntäilleen, mutta hänen katseessaan oli outo, hehkuva loiste ja hänen poskillaan kuuma puna. Hän tuijotti meihin terävästi, näytti tuntevan, laskeutui jälleen makuulle, katsoi lempeästi Annikkiansa ja otti hellästi tätä kädestä. Hetkisen kumpikin oli ääneti, mutta sitten Jaakon huulet alkoivat värähdellä, suu avautui, ja hän ryhtyi puhumaan. Ei ollut kuitenkaan äänessä vanhaa, tuttua sointua. Se oli käheä ja särkynyt, ja sana seurasi vain vaivoin sanaa. "Varhain eilis-aamuna olin joukkoineni", hän kertoi, "vihollisia ahdistamassa. Näitä oli Louhi järveltä tulossa noin kaksikymmentä kasakkaa. Olin sentähden miehineni — meitä oli vain kymmenkunta — asettunut maantievarrelle väijyksiin. Viholliset saapuivatkin heti auringon noustessa ja mukana oli heillä neljä muonakuormaa. Odotimme siksi he tulivat likemmäksi. Sitten hyökkäsimme joutuisasti heidän kimppuunsa, surmasimme muutaman heistä ja rajun taistelun jälkeen — miehiäni oli kolme siinä kaatunut — ajoimme loput pakosalle. Muonat tietysti ryöstimme ja olimme juuri aikeissa kuljettaa ne metsään, kun viholliset ihan aavistamatta palasivat takaisin. Heitä oli nyt satakunta miestä — mistä lienevätkään niin pian saaneet lisäjoukkoja — ja äkkinäisellä hyökkäyksellä he piirittivät meidät. Jätimme muonat ja koetimme voimiemme edestä murtautua vastustajaimme rivien lävitse. Onnistuiko se tovereilleni? En luule sitä. Ainakin viisi heistä näin veriinsä uupuvan, ja käsittämättömältä tuntuu se, että itsekään pääsin saarroksesta pujahtamaan. Enpä edes haavaa ollut saanut ja kiireimmiten riensin vihollisten takaa-ajamana Haukkavuorelle. Tämä olikin aivan lähellä, ja kovin vaikeata oli kasakoitten taajassa metsikössä edetä hevosineen. Kadotinkin sentähden pian heidät näkyvistäni."
Ei ollut helppoa Jaakon katkonaista puhetta ymmärtää, mutta vielä epäselvemmäksi se muuttui. Lauseet tulivat hajanaisiksi, ja toisinansa ei yksityisiä sanoja laisinkaan kuullut. Vähän kuitenkin saimme selville. Hän oli puolipäivään saakka ollut Haukkavuorella, mutta sitten lähtenyt täältä. Ketään vihollisia ei silloin ollut näkynyt, mutta vuoren juurelle päästyänsä hän oli huomannut niitä takanansa. Turhaa olisi hänen ollut yrittää vuorelle takaisin ja kiireisesti hän pakeni piilopirttejämme kohden, mutta vihollisetkin olivat huomanneet hänet ja seurasivat ihan kintereillä. Muut näistä hän kuitenkin pian oli eksyttänyt jäljiltään, mutta neljä miestä oli väsymättömänä koko päivän ja yön jatkanut ajoaan ja ehkä pari tuntia sitten — juuri kun hän luuli jo näistäkin päässeensä — odottamatta hyökännyt esiin. Tuskin kahdenkymmenen kivenheittämän matkaa oli tällöin enää ollut piilopirteille. Kiivas taistelu oli syntynyt ja viholliset hän kyllä oli surmannut, mutta samalla itsekin pahoin haavoittunut. Miltei ryömimällä hän oli kulkenut taistelupaikalta, astunut äärimäisyyksiin tarmoaan ponnistaen muutaman askeleen ja kaatunut pirttimme ovea vastaan. Varmaankaan hän ei edes iltaan eläisi. Kovin olivat jo voimat huonot.
Jaakko oli oikeassa. Tuskinpa hän todellakaan iltaan eläisi? Hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet verettömät ja ruumis oudon veltto. Silmätkin olivat puoleksi ummessa, ja katse oli tajuton. Vähäinen elonkipinä ei kuitenkaan vielä sammunut. Silmät suurenivat äkkiä ja saivat jälleen eloisan ilmeen, mutta jotakin vierasta; kylmän kammottavaa niissä sittenkin oli. Ilme katosi, ja katse muuttui tuijottavaksi. Se suuntautui liikkumattomana ohitsemme, ja Jaakko alkoi levottomana houria, puhua sanoja, joissa ei ollut järkeä, ja nähdä näkyjä, joita ei kukaan käsittänyt.
Houraamista — pienillä väliajoilla — jatkui puolelle päivää. Silloin vasta Jaakko vaipui hiljaiseen uneen, mutta lepoa ei kestänyt kauvan. Jo muutaman minuutin kuluttua hän jälleen valveutui, mutta sangen raukea oli nyt hänen katseensa, ja huulet olivat entistäkin värittömämmät. Selvästi saattoi huomata, että lähenevän kuoleman leima oli hänen kasvoillansa. Rauhallisesti maaten hän silmäili ympärilleen, mutta turhaan Annikki tarttui häntä hyväillen kädestä, turhaan kutsui häntä nimeltä. Jaakko ei näyttänyt ketään tuntevan, ja hänen katseensa harhaili kysyväisenä henkilöstä henkilöön. Vihdoin se pysähtyi minuun, mutta ei vieläkään osoittanut mitään tuntemusta. Olin kuitenkin hänen silmistänsä lukevinani nöyrän pyynnön ja varpaille kohoten nojauduin häntä kohden. Silloin hänen huulensa liikkuivat, ja niin perin matalalla äänellä hän puhui korvaani, että kukaan muu ei saattanut hänen puhettaan kuulla, enkä itsekään eroittaa kaikkia hänen sanojaan. "Eilen", hän lausui, "löy…sin aarteen. Aar…re suuri. Pal…jon kul…taa ja ho…pea…ta ja iso luu…ranko. Luu…ran…ko kauhea. Se on Hauk' Haukka…vuo…rella. Pa…nin kiven aukolle. Aarre Susi…luo… luo…lassa, he…vo, hevo…sen — kenkä." — Houriko Jaakko? Luulin niin, ja äkkiä hän muuttui raivoisaksi, nousi kiivaasti istualleen, katsoi tuijottavasti eteensä ja huusi särkyneellä, sydämestä lähtevällä äänellä: "Annikki!" Samalla vahva verivirta tunkeutui hänen suustaan, ja rinta raskaasti korahtaen hän lysähti hervottomana vaimonsa syliin. Vielä muutama hengenveto, ja Partio-Jaakko oli kuollut. Hänen ei ollut tarvinnut odottaa iltaan. — — Seuraavana päivänä isä löysi metsästä, muutaman sadan askeleen päässä piilopirtistämme, neljän kasakan ja kahden hevosen ruumiit. Jokaisessa oli syvät haavat, ja erään kasakan pää oli ihan murskaantunut saamastaan iskusta.
Mitä Jaakko oli aarteesta ja hevosenkengästä hourinut, jos hän sittenkään houri, unohdin pian. Rauhakin tuli, ja isä rakensi uudestaan poltetun talomme. Annikki pienen poikansa keralla muutti tällöin Louhijärvelle. Louhijärvi olikin hänen kotipitäjänsä ja sieltä Jaakkokin oli hänet nainut. Vasta äsken Jaakon sanat uudestansa johtuivat mieleeni, ja — ehkä todellakin niillä on joku erikoisempi merkitys.
* * * * *
Lyylin iso-äidin puhe keskeytyi siihen, että ulkoa kuului rattaiden jyrinää. En minäkään enää ollut halukas tekemään lisää kysymyksiä. Olin sangen väsynyt — yö olikin nähtävästi jo pitkälle kulunut — ja silmäluomeni pysyivät ainoastansa vaivoin auki. Lyylikin oli nukahtanut penkille. Pyysin kuitenkin yön selkäänkin päästä Pekan torpalle, ja vanhus lupasikin toimittaa hevosen.
Astuimme ulos. Täällä jo rappusilla tuli vastaamme pitkä, vaaleaviiksinen mies. Hän sanoi olevansa Lyylin isä ja oli heti valmis hakemaan hevosen. Pian olikin tämä rappusten edessä, ja vinhaa vauhtia lähdimme ajamaan lehtokujaista käytävää veräjälle.
Oikealla olevia rakennuksia sivuuttaessamme näin näitten edustalla paljon hevosia ja rattaita. Miehiä ja naisia hääräsi niitten ympärillä.
— Kävimme Kirkonkylään viemässä viimevuotisia kauroja, kertoi Lyylin isä. — Sentähden viivyimme niin myöhäiseen.
— Onko tuolla aitat, talli ja navetta? sanoin rakennuksia osoittaen.
— On. Aitat ovat vasemmalla. Talli on tuo pitkä huoneus oikealla.
Navettaa ei tänne näy. Se on muitten takana, kulmaksuttain talliin.
Kiidätimme veräjästä ulos. Täältä vielä noin pari kilometriä ajettuamme saavuimme isolle valtatielle. Kauvemmin en jaksanut pysyä valveilla. Silmäni ummistuivat raskaaseen uneen, ja heräsin vasta siitä, kun hevonen pysähtyi Pekan torpalle. Kirkkaana päivä tällöin jo nousi itäiseltä taivaanrannalta.
* * * * *
Pekan torpassa tervehdittiin minua suurella riemulla. Ilosta itkien äiti sulki minut syliinsä, ja näinpä — mitä en koskaan ennen ollut tehnyt — isänkin silmänurkassa kyyneleen. Koko yösen hän Liisan kanssa oli ollut Haukkavuorella poikaansa etsimässä ja vasta hetkinen sitten hän perin uupuneena oli palannut takaisin.
Kerroin heille muutamin sanoin eksymisestäni. Liisa sillä välin valmisti hopulla ruokaa. Söimme vähäisen ja kiiteltyämme ystävällistä isäntäväkeämme lausuimme hyvästit. Jo olikin aika kiirehtiä kotiin. Ennukin alkoi käydä levottomaksi.
Rattaille noustuani muistin, että isä ei vielä ollut näyttänyt minulle paikkaa, mihin tarinassa mainitun laivan kerrottiin laskeneen. Kysyin häneltä sitä, mutta vastasiko hän kysymykseeni, en tiedä, sillä samalla vaivuin jälleen syvään uneen.
Kun tällä kertaa valveuduin, olimme jo kotimme pihalla. Äiti, Anna sylissä, seisoi rattaitten vieressä, ja isä nosti Ennua alas. Minäkin astuin rattailta, ja isä ryhtyi vanhaa Hiirakkoa riisumaan aseista. Lähdimme sisälle, mutta vielä oli kauvan mielessäni Haukkavuorelle tekemäni matka. Oliko todellakin vuorella aarre olemassa, ja oliko Jaakko sen sieltä löytänyt? Susiluolassa hän oli sanonut sen olevan. Ihmeellistä! Luolassako siis myös oli aukko, jonka hän oli kivellä tukkinut, mutta missä siellä, luolassako luuranko, ja mitä oli hän tarkoittanut sanalla hevosenkenkä? Oliko sekin jokin kallioon hakattu kuvio, ja oliko siinäkin nuolia ja nuolenpäitä? Silloin Jaakon löytämä aarre, jos hän mitään aarretta oli löytänyt, ehkä myös oli sama, josta tarinassa mainittiin? Päätäni huimasi tätä mahdollisuutta ajatellessani. Kunpa tilaisuus myöntäisi, niin — vaikkapa vasta muutaman vuoden perästä — lähtisin uudestaan Haukkavuorelle ja koettaisin kaikesta ottaa selvän. Tutkisin silloin luolan ja hakisin Haukkavuoren tarunomaisen aarteen sen salaperäisestä kätköstä.
Toinen osa.
I.
Kahdeksan vuotta on kulunut edellä kertomistani tapahtumista. En ole sitten sen ajan käynyt Haukkavuorella, mutta nyt olen nuorena ylioppilaana jälleen sinne matkalla. Kandidaatti-arvon saamiseksi on minun valmistettava tieteellinen kirjoitelma ja sitä varten olen päättänyt tutkia Haukkavuorta maantieteellisesti. Tulisin toistaiseksi tekemään ainoastansa korkeusmittauksia ja yleisempää laatua olevia havaintoja, tutkisin ylimalkaisesti vuorella esiintyvää kasvillisuutta ja eri kivilajeja sekä, jos aika riittäisi, joka ei ollut luultavaa, kesä kun oli jo heinäkuun puoliväliin ehtinyt, alottaisin vuoren kartoittamistyön ja lopettaisin sen sitten seuraavana kesänä. Olisin tutkimus-alueekseni voinut valita jonkun muunkin seudun, mutta muistelmat lapsuuteni päiviltä viehättivät minua lähemmin tutustumaan Haukkavuoreen. Erityisesti en saattanut olla aarrehistoriaa ajattelematta. Kaikki mitä Haukkavuoren salaperäisestä aarteesta olin kuullut, oli siksi kummallista, etten pelkästään mielikuvituksen tuotteina voinut kertomuksia pitää. Jokin syy, joskaan ei todellista aarretta olisikaan, täytyi olla niitten syntyyn. Ehkä siitäkin selviytyisin. Näitä miettien ajoin kyytihevosella yhä likemmäksi Haukkavuorta. Syvässelkäkin oli jo kaukana takanani ja neljää viittä kilometriä enempää oli tuskin enää Pekan torpalle. Olisiko siellä kaikki ennallaan? En ollut hänestä ja hänen perheestään kahdeksaan vuoteen mitään kuullut. Uteliaisuudella odotin jälleen näkeväni pienen, matalan, ehkä entistäkin enemmän rappiotilassa olevan asumuksen, mutta suuri oli hämmästykseni, kun vaivaisen torpan asemasta mahtava talo pistihe esiin puitten lomitse. Oliko se Pekan vai oliko talossa toisia asujamia ja Pekka muualle muuttanut?
Ei ollut, Pekan oli, niin kertoi kyytimieheni, tahi oikeammiten Pekan pojan. Kummastukseni kasvoi, mutta kyytimieheni selitti asian. Noin viisi vuotta sitten oli Pekan kuolleeksi luultu Pentti arvaamatta palannut takaisin. Hän tuli viimeksi Kaliforniasta, jossa hän kultaa kaivamalla oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden. Heti oli hän purkauttanut vanhat torpparakennukset, lunastanut omakseen maan ja rakennuttanut talon. Mutta miksi ei hän olostaan Amerikassa ollut vanhemmilleen mitään kirjoittanut? Hän oli sen parina ensi vuonna tehnyt, mutta kirjeet olivat syystä tai toisesta joutuneet hukkaan. Sitä hän ei ollut tiennyt, vaan oli hartaasti odottanut kotoaan vastausta, mutta kun täältä uudistetuista kirjeistä huolimatta ei ollut tullut mitään tietoa, oli hän otaksunut vanhempiensa kuolleen, eikä enää itsekään kirjoittanut kotimaahan. Hän oli ainaisiksi ajoiksi aikonut jäädä Amerikkaan, mutta vihdoin oli koti-ikävä vallannut ja hän oli päättänyt edes pistäytymällä käydä jälleen Suomessa. Matkasta olikin tullut pitempi, eikä hän enää sanonut Amerikkaan lähtevänsä.
— Semmoiset vaiheet oli siis Pentillä ollut?
— Semmoiset. Kovin oli muuten mies kummallinen luonteeltaan, oli aina synkkä ulkomuodoltaan, eikä paljon puhunut. Jokin synkkä suru nähtävästi miestä painosti, ja välistä, ikäänkuin ihmisiä paeten, hän päiväkausia saattoi harhailla Haukkavuorella.
— Hakiko hän täältä aarretta?
— En tiedä.
Tähän puheluni kyytimiehen kanssa keskeytyi, sillä olimme jo perillä ja ajoimme kapean ojasillan yli talon portista sisään. Sen vain ehdin kuulla, että Pekka vieläkin eli, joskin kovin vanhentuneena. Hänen vaimonsa sitävastoin oli kuollut, ja Liisa oli naimisissa erään ulkopitäjäläisen kanssa ja sen johdosta muuttanut kotoaan. Pentti johti itse taloutta, joka olikin käynyt suureksi. Hänellä oli kolmekymmentä lehmää, viisi hevosta ja monta palvelijaa.
Rappusilla oli vastassamme vanha köyryselkäinen ukko. En ollut uskoa silmiäni. Pekkako oli edessämme? En voinut erehtyä, ja sittenkin kuinka muuttunut hän oli? Vaikea oli hänessä tuntea entistä ryhdikästä Pekkaa. Niin voimattoman kumaraiseksi hän oli käynyt ja ainoastansa vaivoin, raskaasti sauvan nojassa kompuroiden, hän jaksoi kulkea edellämme sisään.
Tuvassa tapasimme Pentin. Hän ei ollut täyttä kolmea kyynärää, mutta joka liikkeessä oli sulavuutta ja voimaa. Hänen vahva, hiukan silmille valuva tukkansa oli tumma, hänen silmänsä kauniin ruskeat, mutta terävässä katseessa oli jotain synkkää, käsittämätöntä. Synkkä sointu oli hänen äänessäänkin, mutta käden tervehdys oli luja ja lämmin.
Kerroin aikomuksestani tehdä Haukkavuorella maantieteellisiä tutkimuksia.
— Sitäkö varten olette siis nyt matkalla? kysyi Pentti.
— Sitä varten. Tulen Haukkavuoren seuduilla viipymään syksyyn saakka.
— Ja yksin aijotte vuorella kulkea?
— Yksin, kyytimieheni palaa takaisin Kirkonkylään. Vasta kartoittamistyöhön ruvetessani tarvitsen apulaisia.
Nyt Pekkakin puuttui puheeseen. — Ei ole teidän hyvä nyt yksin mennä
Haukkavuorelle.
— Miksi niin? kysyin hämmästyneenä.
— Ette siis ole Kirkonkylään mitään kuulleet?
— En.
— Sepä kumma, ja kuitenkin Haukkavuori on jo toista viikkoa ollut kauhun tyyssijana. Ei tiedetä keitä siellä liikkuu, mutta se vain varma, että kunnon ihmisiä eivät ole, jos heitä sitten useampia onkaan. Rosvouksiakin on tapahtunut Leppäviidan puoleisissa taloissa. Peltolassakin oli yritetty toissa yönä sisään, mutta väki oli herännyt.
— Eikö voroja sitten saatu kiinni?
— Ei. Ehdittiin liika myöhään ulos. Nähtiin vain kuinka yksinäinen mies katosi metsään Haukkavuorelle käsin.
— Mutta miksi ei oikein joukolla mennä Haukkavuorelle voroja ajamaan?
— On sitäkin yritetty, mutta ketään ei ole taitavasta saarrosta huolimatta tavattu. Omituista on muuten, että vorot vievät vain ruoka-aineita ja se vielä kummempaa, että joka kerta jättävät rahassa runsaan maksun.
— Ehkä he eivät tavallisia voroja olekkaan, vaan muusta syystä tahtovat pysyä salassa.
— Kukapa sen tietää ja olivat keitä tahansa, oikeata ei ole heidän tunkeutua toisten ihmisten asuntoihin. Ompa jo pari kertaa huomattu roistonnäköinen mies liikkuvan meidänkin talomme ulkopuolella. Ei kunnon ihminen sillä tavalla hiivi ja kurkistele ja heti pakene, kun luulee tulleensa huomatuksi. Kiinni semmoiset pitää ottaa.
— Niin pitää, sanoi Pentti — ja jos eivät muut sitä tee, teen minä sen.
Pentin sanoilla oli kumea, kolkosti raudalta kalskahtava sointu. Katselin miestä. Hänen katseessaan oli käsittämätön ilme. Oliko se vihaa, vai oliko se kauhunsekaista tuskaa? Se olisi saattanut olla kumpaakin ja ehkä se olikin molempia, mutta samalla oli hänen katseessaan jotakin niin päättäväistä, jotakin niin uhkaavaa, että hyvää se ei rosvoille ennustanut. Tunsiko hän heidät, vai aavistiko hän keitä he olivat ja oliko hänellä joku erityinen, toisille tuntematon syy peljätä tahi vainota heitä. Nämät olivat ajatuksia, jotka salaman nopeudella kiertelivät aivoissani, mutta vastausta en saanut. Pentin kasvot eivät mitään puhuneet ja suoraan en tahtonut kysyä. Johdin sen johdosta uudelleen keskustelun aikomaani maantieteelliseen tutkimukseen. Jos ainakin toistaiseksi saisin asua heillä, lähtisin jo huomispäivänä Haukkavuorelle.
— Asukaa vaikka syksyyn, sanoi Pekka. — Onhan meillä huoneita. Sitä vain pelkään, että yksin kulkeissanne voitte joutua vaaraan vuorella.
— En takaisinkaan viitsi kääntyä. Ikävä olisi keskeyttää tehtyä työ-ohjelmaa.
— Olkaa huoleti, sanoi Pentti tähän, — minä tulen mukaan.
— Te mukaan?
— Niin. Minullakin on vuorella tutkimuksia tehtävänä.
— Aijotte etsiä aarretta?
— Ehkä, ehkä en. Ensi toimekseni tahdon tutustua vuorella piileskelevään mieheen, sillä useampaa kuin yhtä en heitä luule siellä olevan.
— Mitenkä niin luulette?
— Minulla on siihen omat syyni, mutta ehkä erehdyn, ehkä mies ei ole se, joksi häntä arvelen. Sitä parempi hänelle.
— Mies olisi siis teille vanha tuttu?
Pentti vastasi kysymykseen vältellen. Hän ei ollut varma siitä, mutta kerran hän oli nähnyt vilahdukselta miehen, ja tämä oli näyttänyt tutulta.
— Oliko hän näiltä seuduin?
— Ei.
Enempää en saanut tietää, mutta huomasin Pentin ilmeisesti salaavan jotakin. Miksi hän teki niin ja mitä yhteyttä hänellä oli Haukkavuoren salaperäisen vieraan kanssa?
Häiriinnyin ajatuksissani odottamattomalla tavalla. Kuului kova kilahdus, ja lattialle, Pentin jalkojen juureen, vieri ikkunasta iso, nyrkin kokoinen kivi. Kuka oli heittänyt kiven? Salaman nopeudella näin Pentin kumartuvan ja irroittavan kivestä pienen, siihen kiinnitetyn paperilipun. Paperilipussa seisoi jotakin, mutta mitä, en ehtinyt saamaan selville. Pentti luettuaan paperin repi sen pieniksi palasiksi ja heitti palaset loimuavaan takkavalkeaan. Kaikki oli ollut silmänräpäyksen työ, ja nyt hän päättäväisenä, kasvot hiukan kalpeina, syöksyi ovelle.
— "Minne menette?" huusin hänelle.
En saanut vastausta. Hän riensi kiireisesti ulos, ja kun ikkunasta katsoin, näin hänen tempaavan vajasta kirveen ja sitten juoksujalassa katoavan Haukkavuorelle.
Aijoin juosta hänen perässään, mutta Pekka pidätti minua. "Älkää menkö", hän sanoi, "ette enää häntä saavuttaisi. Sitäpaitsi ehkä hän piankin palaa takaisin."
Pekka oli oikeassa. Pentti viipyi matkallaan tuskin puoltakaan tuntia. Aivan hikisenä hän palasi takaisin. "Kadotin jäljet", hän sanoi hampaittensa välistä, "mutta toista kertaa en tule sitä tekemään."
Taasen lensi kivi ikkunasta, mutta tällä kertaa särkien toisen ruudun. Otin kiven ylös. Siihenkin oli paperiliuska kiinnitetty ja korkeilla, selvillä kirjaimilla seisoi siinä seuraavat salaperäiset sanat: "Kalifornian ruusulla on tuoksunsa, mutta kukka lakastuu ja sen kauneus häviää. Sen sanoo hän, joka asuu siellä, missä vesi juoksee ja virrat vuotavat, mutta älä lähene! Ei 'Kuoleman Musta Koira' turhaan nimeänsä kanna. Sentähden varo ulvontaa, joka yössä kuuluu."
Ihmeekseni ei Pentti tällä kertaa rientänyt ulos. Tyynesti hän odotti siksi ojensin hänelle paperin. Vielä tyynemmin hän näytti lukevan sen sisällystä, mutta sitten vähitellen hänen poskensa alkoivat peittyä tummaan punaan, ja silmät saivat omituisen, kammottavan kiillon. Nyt huomasin niissä selvästi peloittavan, tulisen vihan leimahtavan, vihan niin tuiman, että se saattoi ruumiini tahdottomasti värisemään.
"Te kysyitte minulta", hän sanoi kolkolla äänellä, "tunnenko miehen?
Minä tunnen hänet."
— Ensimäisessä kirjelipussa oli siis hänen nimensä.
— Ei oikeata nimeä, mutta sama, jonka tästä olette lukeneet.
— Kuoleman Musta Koira?
— Niin, se on hänen liikanimensä.
— Mutta mitä hän tarkoittaa Kalifornian ruusulla?
— Älkää sitä minulta kysykö. Se on salaisuus, jota ainakaan vielä en voi teille kertoa. Ehkä teen sen toisten, mutta nyt en voi. Sanotte huomenna lähtevänne Haukkavuorelle. Ettekö jo tulisi?
— Aijotte mennä salaista vihollistanne etsimään?
— Niin aijon.
— Ja jos hänet tapaatte?
— Silloin on meillä lasku keskenämme suoritettavana. Älkää peljätkö, en surmaa häntä.
— Hyvä, minä tulen mukaan. Sisäänmurroista ja ikkunansärkemisistä on saatava loppu.
— Siis lähdemme hetken perästä, mutta ensin syömme päivällisen.