II.
Haukkasimme joutuisasti hiukan ruokaa. Sitten Pentti otti piirongin laatikosta kuusipiippuisen, Kaliforniassa käyttämänsä revolverin. Minulla, paitsi hyvää kauhavalaista, hevospäistä puukkoa, ei ollut muuta asetta. Pekalla oli vanha, aliupseeri-ajoiltaan peruisin oleva pistooli. Hän tarjosi sen minulle.
— Jäätte itse ilman, sanoin.
— En jää, vastasi Pekka — minulla on hyvä luodikko, vanha tosin sekin, mutta tarkkaan vie. Menkää huoleti. Ei Pekka ketään päästä luvatta sisään.
Hyvältä näyttikin Pekan luodikko. Vanhus otti sen alas seinältä ja laski eteensä pöydälle.
Jo oli Pentti valmis ja odotti malttamattomana minua, joka Pekan kanssa puhellessani hiukan viivästelin.
Sanoin vanhukselle hyvästit, ja riensimme ulos. Emme luulleet illaksi ehtivämme takaisin.
Pian olimme Haukkavuorella. Pentti kulki edellä, minä hiukan jälessä. Toisinansa hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaan, minäkin pysähdyin, mutta en kuullut mitään. Toisinansa hän juoksujalassa kiisi eteenpäin ja oli maasta huomaavinaan merkkejä, joista minä näköäni äärimmäisiin terästämällä en sittenkään nähnyt mitään. Missä oli kanervikko tallaantunut ihmisjalan painosta, missä joku lehti rusentunut tahi oksa vääntynyt. Oliko miehellä vaistot, joista minulla ei ollut aavistustakaan, vai oliko hän Amerikassa seikkaillessaan tottunut vainukoiran tavoin seuraamaan ihmisten jälkiä.
Varmana tekemiensä päätelmien erehtymättömyydestä Pentti yhä joudutti askeliansa. Jo olimme kulkeneet pitkän aikaa, kun hän jälleen seisahtui äkkiä. Hetkisen mietittyään hän alkoi tutkia maata joka suunnalle, mutta nähtävästi tuloksetta. Pudistaen päätään hän ryhtyi uuteen yritykseen, heittäytyi pitkälleen maahan ja tarkasti jokaista mätästä, jokaista kasvien peittämää paikkaa. Äkkiä hän hypähti kärsimättömänä pystyyn. "En ymmärrä", hän sanoi, "tähän saakka olen selvästi saattanut häntä seurata, mutta nyt kaikki jäljet katoavat kerrassaan."
Hullutteliko mies, vai laskiko leikkiä?
Pentti huomasi kummastukseni. "Katsokaa tähän", hän sanoi. "Kanervikko on hiukan taipunut sivullepäin ja tässä on varpu vääntynyt. Jonkun ajan kuluttua kanervikko jälleen kohoaa, mutta jos nyt tarkastaisitte sen alla olevaa maata, näkisitte mullassa epäselvät, mutta sittenkin erehtymättömät merkit jalan ääriviivoista. Jalkine on kaikesta päättäen ollut saapas ja päästä leveä."
Tutkin Pentin osoittamaa paikkaa. Nyt minäkin havaitsin selvät askeleen jäljet. Käsittämättömältä tuntui kuitenkin vielä mielestäni, mistä Pentti saattoi jälkeä sanoa saappaan tekemäksi. Kysyin häneltä.
"Jalan ääriviivat ovat tasaiset ja korkko on ollut raudoitettu. Tässä on merkki siitä. Kannan sivustat ovat syvemmällä kuin sen keskusta. Kevyempiä jalkineita raudoitetaan harvoin. Pohjat niissä ovat ohuemmat ja sentähden taipuisammat. Jalan astunta on näin ollen myös kevyempi, enemmän varpailla kuin koko jalkapohjalla kulkemista. Ääripiirteet tämän johdosta tulevat epätasaisemmiksi. Ainoastansa varvasosa jalasta näkyy selvästi ja syvään maahan painuneena, jotavastoin korkko näyttää ikäänkuin kevyesti hipaisseet maata. Tottunut silmä huomaa helposti eroituksen. Juostessa askeleet ovat pitempiä, ja kiivaassa juoksussa, jos ei väsymys estä, yleensä varvasastuntaisia. Mies, jota seuraamme, on milloin kävellyt, milloin juossut. Sen olen huomannut hänen ottamistaan askeleista. Luultavasti hän on ollut ainoastansa vähän matkaa edellämme."
— Minkä johdosta niin arvelette?
— Jälkien tuoreudesta. Ainoastansa vetisellä maalla jäljet pysyvät kauvemmin. Kanervikossa on vaikeata jo tunnin parin kuluttua huomata mitään. Nyt sitäpaitsi olin toisinansa kuulevinani edellämme rientäviä askeleita.
— Miksi ette silloin kiirehtineet?
— Kiirehdinhän, mutta pelkäsin eksyväni poluilta ja hiljensin sentähden jälleen kulkuani. Harhaan olemme johdetut lopultakin, enää en löydä askeleita, mutta odottakaa, täällä hän näkyy ainakin hetkiseksi seisahtuneen.
Pentti kumartui katsomaan erään puun juurelle. Minäkin lähenin. Maassa oli kaksi vieretysten olevaa jälkeä, mutta useampaa emme löytäneetkään.
Seisoimme ymmällä, mutta äkkiä Pentti huudahti iloisesti ja löi otsaansa. "Ahaa", hän huudahti, "jopa tiedän. Kumma etten sitä heti tullut ajatelleeksi." Pentti rupesi tarkastamaan puuta. "Tästä hän on kiivennyt ylös. Kuori on kiivaasta kädenotteesta irtaantunut."
Niin oli todellakin. Pitkässä, puusta ulkonevassa oksassa oli pieni, valkoinen kohta ja sen ala-osasta riippui revennyt kuorensiru.
Mutta mitä oli pakolainen tehnyt puussa? Pentti antoi selityksen. "Katsokaa", hän sanoi, "heti tämän puun vieressä kasvaa suuri mänty ja sen takana, siinä miltei kiinni, taajaa kuusikkoa. Mies on kiivennyt puuhun ja — jos en erehdy — laskeutunut alas tuolla, missä näette kovapintaista, kasvutonta kalliota. Lähtekäämme sinne! Ehkä löydämme jonkun jäljen."
Menimme Pentin osoittamaan suuntaan, mutta kauvan oli työmme turhaa. Vihdoin kuitenkin, noin tunnin kestäneen tarkan etsinnän perästä, löysimme yhden jäljen. Se oli kymmenkunta sylenmitan päässä metsiköstä. Paikalla kasvoi hiukan jäkäliä, ja siihen oli jälki painautunut, mutta se olikin ainoa, ja jo rupesi aurinko laskeutumaan läntisen taivaankulman taa.
Mitä olisimme tehneet, mihin suuntaan menneet? Palatakko takaisin, vai vieläkö jatkaa etsintää. Väsymys raukaisi pahasti jäseniä. Monta tuntia olimmekin levähtämättä kierrelleet vuorta, mutta jännitys oli pitänyt mieltä vireissä. Siksi ei väsymystäkään ollut tuntunut. Nyt ei haluttanut ottaa askeltakaan, mutta jättää kesken työ, ei sekään ollut oikein mieleen.
— Jäädään vuorelle, ehdoitin Pentille, — kylläpä täälläkin luulisi yöpuun löytyvän.
— Jäädään vaan, vastasi Pentti, — mutta silloin onkin yösija taidolla valittava.
— Miksi niin?
— Ei ole vihollisemme kanssa leikkiminen.
— Pelkäätte siis hänen yllättävän meidät?
— En sitäkään suorastaan. Hänkin on luultavasti uuvuksissa, joten tällä kertaa saanemme olla rauhassa, jos saamme. Tunnen sen miehen.
— Voimmehan valvoa vuorotellen.
— Olkoon menneeksi! Te nukutte ensiksi. Minä olen tottuneempi valvomaan.
Asetuimme erään kuusen juurelle, Pentti sytyttäen piipun ja huolettomasti nojaten puun runkoa vastaan, minä heittäytyen pitkälleni kanervikolle. Nukuin miltei tuossa tuokiossa, enkä herännyt ennenkuin Pentti pudisti minua olkapäästä.
— Joko olen nukkunut kaksi tuntia?
— Jo kolmekin.
— Kolme? Miksi ette ennemmin minua herättäneet? Sovimmehan kaksituntisista valvontaeristä.
— Kyllä vielä ehditte valvoa. Olette tulleet Kirkonkylästä saakka ja sentähden tarvitsette lepoa.
— Ette mitään erikoisempaa ole huomanneet?
— En, mutta pitäkää silmänne auki. Vaara voi milloin tahansa uhata.
Pentti heittäytyi maahan ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuorsasi syvään.
Olin vielä uninen, mutta koetin voittaa väsymykseni. Kävelin edestakaisin kuusen edustalla ja ajattelin kokemaamme seikkailua. Hetkisen kuluttua ajatukseni vierivät lapsuuteeni, jolloin ensi kerran olin käynyt Haukkavuorella. Etenkin johtui eksymiseni selvästi mieleeni. Missähän päin oli Peltola, jossa silloin olin viettänyt yöni? Hain sitä katseellani, mutta en löytänyt. Turha hakeakin, varmaankin olin ihan toisella taholla. Korkealla yläpuolellani näkyi "Hattu", mutta missä oli Susiluola?
Istuin mietteissäni kalliolle. Vähitellen pääni alkoi painua rinnalle, ja silmäluomeni menivät umpeen. Avasin ne uudelleen, mutta jälleen silmälaudat painuivat kiinni, ja minä nukahdin, mutta uneni oli levotonta, ja monenlaiset unikuvat väikkyivät mielessäni. Olin olevinani Susiluolassa. Siellä oli pilkkoisen pimeä, mutta kaukana vuoren sisässä hohti kirkas loiste. Menin lähemmäksi. Silloin tunkeutui korviini aaltojen pauhua ja kovakolinaista virran kulkua. Menin vieläkin lähemmäksi. Silloin näin syvässä rotkossa virran ja samalla huomasin myös, mistä kirkas loiste johtui. Virran yläpuolella oli kalliossa suuri hevosenkenkä. Se oli kuin tulessa, nousi ja laski, katosi välistä vuoreen, mutta tuli jälleen entistä kirkkaampana esiin. Nuolenpäät hohtivat kuin kulta ja välistä hulmahtivat ne voimakkaaseen liekkiin. Äkkiä siirryin luolasta kauvas. Olin taasen lapsi ja istuin riippukoivuisessa talossa kuuntelemassa Lyylin isoäidin kertomusta, mutta kertomus keskeytyi äkkiä, sisään ratsasti täyttä nelistä kasakoita. He tulivat hevosineen läpi seinän ja ahdistivat meitä peitsillään. Silloin Lyylin isoäiti muuttui pieneksi keräksi, kerä hiireksi, hiiri juoksi lattianrakoon. Samalla koko talo syttyi palamaan, kasakat ajoivat lattialuukusta alas, ja minä pakenin kiireisesti Lyylin kanssa ulos. Juoksimme käsi kädessä, mutta liekit seurasivat yhä meitä. Pakenimme silloin suuren, kumollaan olevan hongan alle. Siellä oli maassa mustaa multaa ja mullassa yhä kooltaan kasvava, moniloisteisesti hohtava hevosenkenkä.
Kuinka kauvan uinailin, en tiedä. Heräsin vasta siitä, että joku voimakkaasti tarttui olkapäähäni. Hypähdin ylös ja huomasin silloin Pentin seisovan edessäni. "Miksi olette nukkuneet?" hän kysyi tuimalla äänellä. "Katsokaa puuta!"
Katsoin Pentin osoittamaa puuta. Se oli noin kaksi kolme askelta paikasta, missä olin uinahtanut. Puuhun oli puukolla uurrettu kolo ja siihen oli oksapalasesta halkaistulla tikulla kiinnitetty paperiliuska. Liuskaan oli taitavalla kädellä piirretty pääkallon kuva ja sen alle tulisoihtu ja kirjoitettu seuraavat sanat: "Ei ole nukkuvasta vartijasta suojaa. Siis silmät auki ja valvo, sillä hetki lähenee. Päivää seuraa yö ja yötä päivä. Kuka voi välttää sitä, minkä pitää tapahtua. Siis varo itseäsikin, ettet joudu saman surman alaiseksi. Pakene, pakene, niin huutaa ääni, joka yöstä kuuluu, mutta joudu, sillä jo on puukko teroitettu ja iskuun valmis. Eikö teurastaja uhriansa tapaisi, eikö Kuoleman Koira sitä, jolle hän tahtoo kostaa? Sano se hänelle, joka Ruusun tuntee, mutta on jättänyt kukan ja antanut sen lakastua."
Kuka oli kirjoittanut oudon varoituksen? Salamana välähti totuus mielessäni. Huonosti valvoessani oli Kuoleman Musta Koira sen tehnyt, mutta miksi hän oli säästänyt henkeämme, miksi minua varoittanut?
Oliko Pentti ymmärtänyt ajatukseni? Hän viittasi paikkaan, missä oli maannut. "Heräsin siitä", hän kertoi, "että olin tuntevinani hengitystä kasvoillani. Avasin silmäni, mutta en nähnyt ketään. Sen sijaan huomasin pääni vieressä maahan painetun kepin ja siinä pienen paperipalasen. Aavistaen pahaa syöksähdin ylös ja tempasin paperin käsiini. Samalla näin teidän makaavan hetken matkan päässä. Levottomana juoksin sinne, mutta huomasin teidän hengittävän. Tyynnyin silloin, mutta tulin jälleen levottomaksi, kun havaitsin puuhun kiinnitetyn paperiliuskan. Luin sen ja sitten kädessäni olevan paperin."
— Sittenkö vasta herätitte minut?
— Niin.
— Mutta mitä seisoi toisessa paperilipussa?
— Vielä kerran tahdon kanssasi puhua.
— Eikö muuta?
— Ei.
— Eikö edes allekirjoitusta?
— Ei, mutta käsi-ala oli selvä. Tunnen sen.
— Se on Kuoleman Koiran?
— On.
— Koska olette hänet viimeksi tavanneet?
— Siitä on vuosia.
— Mistä te silloin puhuitte?
Pentti ei vastannut. Toistin silloin kysymykseni, mutta Pentti lähti kulkemaan ylöspäin vuorta. "Tulkaa", hän sanoi, "jo olemme tarpeeksi viivytelleet." En ahdistanut häntä enää, vaan lähdin minäkin ylöspäin vuoren metsäistä rinnettä. Ajo oli jälleen alkava.
III.
Turhaan samosimme Haukkavuorta koko päivän. Vihdoin päätimme jälleen yöpyä, mutta tällä kertaa mielestämme turvallisempaan paikkaan. Menimme Susiluolan "pihattoon." Siellä Pentti heitti laukun seljästään, ja ryhdyimme syömään siinä olevista eväistä. Sitten kokosimme kanervia ja hiukan sammalia. Nämät veimme Susiluolaan ja aloimme laittaa sinne makuusijaa.
Ensi kertaa olin nyt Susiluolassa, ja oudolta tuntui siellä oleva hämärä pimeys omituisena vastakohtana ulkona olevaan kirkkauteen, mutta pian tottuivat silmäni sielläkin näkemään. Luolaa en saattanut pitää muuna kuin veden muodostamana. Se oli tapahtunut silloin kun meri oli vielä näitäkin seutuja huuhdellut. Tutkimushaluisena etenin luolaa hetkisen matkaa, mutta täällä hämärä muuttui niin läpinäkymättömäksi pimeydeksi, että enää en saattanut mitään eroittaa. Penttikin huusi minua jo takaisin. "Älkää menkö sinne", hän sanoi. "Pimeässä ette kuitenkaan mitään näe ja suotta vaan väsyttäisitte itsenne."
Palasin takaisin. Sitten ryhdyimme yöteloille, jälleen varovaisuuden vuoksi vuoronperään valvoen. Pentti nukkui ensiksi. Minä helpommin pysyäkseni valveilla lähdin luolan ulkopuolelle. Kävelin täällä edestakaisin luola-aukon suulla ja suuntasin tarkkaavaisena katseeni ympäristöön. Tällä kertaa en antaisi ajo-otuksemme yllättää meitä. Niin olin lujasti päättänyt. Pysyinkin hyvin valveilla, enkä mitään epäillyttävää havainnut. Jo oli kaksituntinen vahtivuoronikin lopussa ja ryömin sentähden takaisin luolaan. Aijoin herättää Pentin, mutta kun huomasin hänen nukkuvan syvästi, päätin vielä hetkisen valvoa. Istahdin alas ja nojasin kyynäspääni luolapermantoon.
Kuinka kauvan olin istunut, en tiedä. Havahduin siitä, että olin kuulevinani hiljaista liikettä. Katsahdin Penttiin.
Hän makasi hievahtamatta ja tyynesti hengittäen paikallaan. Mistä siis oli liikettä kuulunut? Koko ajan olin luola-aukkoa pitänyt silmällä, mutta ketään ei ollut siellä näkynyt. Ehkä joku oli ulkopuolella. Aijoin mennä katsomaan ja nousin ylös. Silmäilin samalla sattumalta taakseni. Veri oli hyytyä suonissani. Näin hämärässä epämääräisen, tumman haamun. Se oli edempänä luolakäytävässä, joten en saattanut sitä ihan selvästi eroittaa. Aikaisemmin, se oli varma, en ollut sitä siellä nähnyt. Ikäänkuin näköhäiriötä peljäten nostin käteni silmilleni, mutta haamu ei poistunut. Kun otin kädet silmiltäni, oli se vielä käytävässä mutta hiukan edempänä. Nyt en epäillyt enää. Huudahtaen herätin Pentin ja syöksyin joutuisasti haamua kohden. Silloin se väistyi taaksepäin ja selvästi kuulin nyt liikettä käytävästä. Tempasin pistoolin taskustani, ja jo oli Penttikin rinnallani.
Viittasin hänelle käytävään. Jälleen kuului sieltä liikettä, mutta tällä kertaa entistä kauvempaa. Penttikin tempasi aseensa ja ennenkuin ehdin estää häntä, oli hän kadonnut synkkään pimeyteen, mutta en tahtonut jättää häntä ja minäkin kiirehdin hänen perässään suuntaan, minne haamu oli kadonnut.
Yhä kapeammaksi muuttui luola, yhä valtavammaksi ja läpinäkymättömämmäksi pimeys. Pentti kulki muutaman askeleen edelläni, mutta niin perin joutuisasti, että vaikeata oli minun seurata. Jo täytyi meidän ryömiä eteenpäin, mutta vain hetkisen matkaa. Jälleen luola muuttui avarammaksi.
Kuljimme yhä eteenpäin, vuoroin ryömien, vuoroin kontaten, milloin taasen kumaraisessa pystyasennossa, ruumis miltei kaksinkertaisena. Emme nähneet mitään, mutta hapuillen käsillämme luolaseiniä saatoimme sittenkin edetä jotenkin nopeasti.
Aina väliin kuului kauvempaa luolakäytävästä kopinaa. Välistä se taukosi miltei kokonaan, välistä se kuului entistä selvemmin. Ihan varmasti voi eroittaa, että joku pakeni edellämme. Saisimmeko hänet kiinni?
Kerran jo Pentti huudahti riemuisena. Hän luuli saavansa pakenevaa kiinni jalasta ja saikin, mutta pakeneva potkaisi taaksepäin ja riuhtaisi sitten äkkiä jalkaansa eteenpäin. Silloin saapas jäi Pentin kouraan, mutta ajettavamme oli jälleen pitkän matkan päässä.
Äkkiä luola alkoi loivasti aleta. Kauvanko silloin olimme kulkeneet, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Samalla olin myös kuulevinani veden pauhua. Pauhu oli hyvin hiljaista ja kuului etäältä, mutta kuta pitemmälle etenimme, sitä voimakkaammaksi se kasvoi, ja jo tunkeutui korviimme kovaa, putouksen kaltaista kohinaa. Se paisui paisumistaan, ja yhä jyrkemmin luolakin aleni. Jo oli virta tahi koski luultavasti lähellä, mutta mitään emme vielä nähneet. Kammottava pimeys oli ympärillämme, vettä tihkui luolan katosta, ja allamme oleva, viettävä kalliopinta oli kosteata ja liukasta ja yhä liukkaammaksi se muuttui. Siitä huolimatta koetimme joutuisasti kiirehtiä eteenpäin, ja menihän se kun ei mistään välittänyt, antoi liukua, missä liukui. Vähitellen kädet kävivät aroiksi ja polvet liukumisista kipeiksi, mutta viisikö me siitä. Ajo oli vain mielessä ja jo, jo luulimme saavamme miehen kiinni, mutta jälleen hän vilahti edemmäksi, ja taasen alkoi hurja pyydystys kosteassa, läpitunkemattomassa pimeydessä.
"Ampukaa", kehoitin jo innostuksissani Penttiä, mutta Pentti ei ampunut, ja kun syytä tiedustelin, en kuullut muuta kuin hiljaista mutinaa. Toistin kehoitukseni. Silloin kuulin hiljaisen, mutta kiivaan vastauksen. "Luuletteko todellakin, että minä pakenevaa ampuisin? Ei, silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta rinta rintaa vastaan ja aseet hänellä, aseet minulla."
En puhunut enää mitään, enkä olisi ehtinyt puhua, sillä Pentti pysähtyi äkkiä, jopa niin odottamatta, etten voinut hillitä vauhtiani, vaan syöksyin hänen päällensä. Silloin hän liukui vielä pari askelta edemmäksi ja olin juuri minäkin kulkea eteenpäin, kun hän varoittaen huudahti. Olimme tulleet äkkijyrkänteen kohdalle, ja Pentti liukuessaan oli onneksi pysähtynyt ihan sen partaalle, vielä pari kolmekymmentä senttimetriä ja hän olisi auttamattomasti syöksynyt alas. Hankalassa asennossa hän nytkin oli. Luolan pohja oli sillä kohtaa nopeasti jyrkännettä kohden aleneva, ja Pentti makasi sen johdosta jalat kovin ylhäällä ja pää alhaalla.
Tartuin hänen jalkoihinsa ja vihdoin, vaivaloisten ponnistusten jälkeen, onnistuin auttamaan hänet ylös, mutta minne oli ajamamme mies joutunut? Mitään huutoa emme olleet kuulleet, ja kuitenkaan hän ei ollut voinut muualta kuin jyrkänteestä mennä. Silloin hän varmaankin oli kuollut, vai olimmeko turhia peljänneet, ehkä jyrkänne ei ollutkaan niin syvä.
Pentti ryömi varovaisesti, jalat edellä, jyrkänteen partaalle. Sillä hän koetti ottaa tulitikulla valkeata, mutta kostea ilma oli esteeksi. Vihdoin hän kuitenkin sai tulta, ja hetkiseksi, joskin vain silmänräpäyksen ajaksi, valaistui luola. Olimme todellakin syvältä näyttävän jyrkänteen reunalla, ja vielä kammottavamman vaikutuksen se teki sentähden, kun alhaalta kuului kiivaasti juoksevan veden kohinaa.
Voiko jyrkänteestä päästä alas, sitä ei Pentti ehtinyt eroittaa, sillä tulitikku sammui. Otin silloin taskustani muistikirjan ja revin siitä muutamia lehtiä. Pentti yritti saada ne palamaan, mutta minuutti meni minuutin perästä, ja enää oli pari tulitikkua jälillä. Epäilimme josko saisimmekaan valkeata, mutta samalla hulmahtikin jo paperi liekkiin. Pentti oli sytyttänyt molemmat viimeiset tulitikut yht'aikaa.
Nyt saattoi selvemmin tarkastaa jyrkänteen sivua. Se oli arviolta suunnille viidentoista tahi kahdenkymmenen metrin korkuinen, alhaallepäin levenevä ja pinnaltaan rosoisen epätasainen. Pystysuorana jyrkänne laskeutui ainoastaan noin metrin tai puolentoista verran. Alempana pinta oli hiukan loivemmin alenevaa, ja näytti siltä kuin sen epätasaisuuksia hyväkseen käyttäen mahdollisesti voisi päästä alas. Ihan alhaalla näkyi musta, valkopärskyinen virta.
Pentin tekemät havainnot olivat muutamassa silmänräpäyksessä tehdyt, sillä jo olivat paperipalaset palaneet tuhalle, ja jälleen synkkä pimeys ympäröitsi meidät. Hämmästyksekseni silloin Pentti sanoi yrittävänsä kiivetä alas. "Ei se mitään hyödyttäisi", koetin vakuuttaa hänelle. Pimeässä olisi mahdoton saada selvää mistään. Alhaalla oli sitäpaitsi virta, johonka helpolla voisi syöksyä, joten uhkarohkeata olisi antautua yritykseen.
Pentti oli taipumaton. "Jos mies, jota ajoimme takaa", hän sanoi, "on tästä mennyt, täytyy meidänkin päästä alas."
— Oletteko varma sitten siitä, kysyin Pentiltä, — että hän on jyrkänteestä laskeutunut.
— Hän oli vain muutaman metrin edelläni, joten muuta tietä hän ei ole voinut kadota. Mahdollista, että hän on pudonnut, mutta mahdollista sekin, että hän kauniisti on laskeutunut kallioseinää alas. Jälkimäistä olen taipuvaisempi luulemaan, sillä aavistamatta pudotessaan olisi hän ehdottomasti huudahtanut.
— Olette oikeassa, mutta jos hän olisi onnellisesti tullutkin alas, olisi hänellä vielä ollut virta voitettavana.
— Virtaa en luule niin voimakkaaksi, kuin se täältä ylhäältä näyttää.
— Joten arvelette hänen kahlanneen virran ylitse?
— Kahlanneen tai uineen. Ainakin on hän jompaakumpaa yrittänyt, sillä tulen valossa tarkastellessani jyrkännettä en ketään sen juurella huomannut.
— Onko siellä siis jalansijaa?
— On, kapea, miltei virran partaalla oleva kalliopohja. Se ulkonee suoraan jyrkänteestä.
Muistui mieleeni Pekalta muutama vuosi sitten kuulemani kertomus lapualaisesta ja hänen yrityksestään. Mahdotonta siis ei olisi virralle päästä, ja ensimäisiä emme olisi, jotka sinne olimme pimeässä pyrkineet, mutta uhkarohkea, se täytyi myöntää, oli lapualainen ollut. Ruveta tuntematonta virtaa kahlaamaan. Ei minulla vaan semmoiseen olisi halua.
Pentti alkoi laskeutua alas, ja vaikealta, kun hän kerran alkuun pääsi, se ei tuntunutkaan. Kalliopinnassa olevat epätasaisuudet olivat hyvänä jalansijana, ja pian minäkin seurasin Pentin esimerkkiä. Aloin varovaisesti hinautua ensimäiseltä, noin metrin tahi puolentoista korkuiselta syvänteeltä alas.
Hiukan kammotti riippua kyynärvarassa alas, mutta jo oli luja jalkapohja allani, ja laskien käteni alemmaksi etenin joutuisasti.
Jo oli Pentti alhaalla ja huusi minun tulemaan varovaisesti. Ihan keskikohdalla olikin hiukan pahempi paikka. Sain kauvan etsiä jalansijaa ja tukea käsilleni, mutta jo meni siitäkin ja muutaman minuutin kuluttua olin alhaalla Pentin vieressä.
Ryhdyimme nyt tutkimaan virtaa. Se, niinkuin Pentti oli arvellut, ei ollutkaan niin voimakas kuin ylhäältä katsoen saattoi luulla, mutta turhaan etsimme sopivaa kaivauspaikkaa. Virta tuntui kaikkialla syvältä. Lopulta Pentti suuttui ja heittäytyi täysissä vaatteissa virtaan. Hän aikoi uida ylitse, mutta tuskin hän oli edennyt hetkisen matkaa rannasta, kun virta alkoi kuljettaa häntä mukanaan. Voimiaan äärimmäisiin ponnistaen hän pääsi jälleen lähemmäksi rantaa, mutta epätietoinen olisi sittenkin hänen pelastuksensa ollut, ellen viime hetkessä olisi saanut häntä kädestä kiinni.
Rantaan Penttiä auttaessani hänen jalkansa tapasivat pohjaan, mutta niin syvää oli sillä kohtaa, että vesi ulottui hänen rintaansa saakka. Se johti kuitenkin mieleemme uuden tuuman. Olimme tähän asti koetelleet veden syvyyttä käsivarsin tahi pistämällä sääremme yli polven veteen. Nyt Pentti alkoi, pitämällä kiinni kalliorannasta, kahlata pitkin tämän sivustaa. Ehkä hän siten tulisi matalammalle vedelle? Jo vesi ulottuikin vain vyötäisiin saakka ja Pentti lähti pyrkimään ulommaksi. Minäkin laskeuduin silloin veteen ja ojensin hänelle käteni, jotta hän turvallisemmin voisi edetä. Vesi oli kovin kylmää, mutta en ehtinyt sitä nyt ajatella. Kahlasin eteenpäin, aina rintaan saakka veteen, ja pidin yhä Penttiä kiinni kädestä. Aallot huuhtoivat jo hartioita, mutta vieläkään ei tullut matalampaa. Virta vyöryi kiivaasti ja oli tuon tuostakin viedä meidät mukanaan. Nyt se tempasikin Pentin nurin ja itse olin seurata perässä, mutta rajulla liikkeellä, voimakkaasti pusertaen toveriani kädestä, heittäydyin rantaa kohden.
Olimme pelastuneet, eikä enää tehnyt mielemme ryhtyä uuteen ylitsekulku-yritykseen. Mitä olisimme hakeneetkaan? Varmaan oli ajamamme miehen käynyt huonosti. Virta oli hänet vienyt.
Nousimme läpimärkinä ja viluisina kuivalle. Sitten alkoi vaivaloinen kiipeäminen luola jyrkännettä ylös. Marjat ja sen johdosta liukkaat jalkineet tekivät sen perin hankalaksi, mutta vihdoin olimme kuitenkin ylhäällä. Emme seisahtuneet, vaan jatkoimme matkaa, mutta kovin pitkältä tuntui nyt luolakäytävä ja miltei ijäisyydeltä sen kulkemiseen menevä aika. Olisi edes hivenen verran nähnyt, mutta ei, hapuilemalla oli edettävä ja polvet alkoivat kontatessa tulla tuskastuttavan aroiksi, kädet lyödä verille ja märjät vaatteet yhä raskaammin painaa väsynyttä ruumista. Huudahdimmekin sentähden ilosta, kun ensimäinen valonvälke heijasti silmiimme. Valo kasvoi, ja uusiutunein voimin kiirehdimme kulkuamme. Nyt jo näkyy luolan suu. Siis vielä muutama askel, viimeiset pystyasennossa ja sitten ryömimällä ulos. Täällä huomasimme hämmästykseksemme, että aurinko oli jo keskitaivaalle nousemaisillaan. Kirkkaalla valollaan se oli sokaista meidät, jotka tulimme pimeän ja yön valtakunnasta.
Luolasta oli Pentti tuonut mukanaan saaliinamme saamamme saappaan.
Se oli leveäpäinen ja korkko siinä oli raudoitettu.
IV.
Hetkisen levättyämme ja kuivattuamme vaatteitamme auringon paisteessa johtui puhe toimenpiteisiin, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Arvelimme tosin, että Kuoleman Musta Koira oli hukkunut, sillä epäilystäkään ei voinut olla siitä, että leveäpäinen saapas oli hänen. Tahdoimme kuitenkin varmuutta hänen kohtalostaan ja päätimme sentähden lähteä uudestaan luolaa tutkimaan. Pentti menisi ensin hakemaan pari lyhtyä kotoaan, kivivasaran ja nuoraa. Minä sillä välin olisin luolan suulla vartioimassa, ettei sieltä kukaan pääsisi ulos. Pentti toisi tullessaan myös hiukan syötävää, sillä eväämme olivat aivan lopussa, ja nälkä vaivasi.
— Onneksi en pudottanut virtaan revolveriani, sanoi Pentti, — mutta puhdistamista luulen sen tarvitsevan. Muuten kastumisesta aiheutunut kostuminen lyö ruostetta pinnalle.
— Samoin minunkin. Vähältä ettei se olisi kädestä hellinnyt. Kerran sen jo pudotinkin, mutta en veteen, vaan kallioulkoneman reunalle.
— Silloinko, kun veditte minut rantaan?
— Niin, mutta ettekö ottaisi minunkin asettani puhdistaaksenne?
— Se sitä kaivanneekin. Teillä on ruutipanoksellinen pistooli, joten se nykyisessä asussaan tuskin laukeaisi. Minun revolverini pystyy kyllä vielä miehen kaatamaan. Patruuniin ei kosteus pääse niin helpolla. Jätän teille aseeni kunnes palaan takaisin.
— En sitä tarvitse. En luule kenenkään enää meitä uhkaavan.
— No, voinpa viedä molemmat, mutta olkaa kuitenkin varovainen. Ei tiedä mitä saattaa tapahtua.
Pentti lähti ja jälleen olin yksin. Hänen neuvonsa oli hyvä. Paras oli ehkä olla varuillaan. En sentähden hetkeksikään kääntänyt huomiotani luolan suulta, sillä sieltä luultavasti vaara uhkaisi, jos enää vaaraa oli. Näin kului minuutti minuutin perästä, tunti, jopa puolitoista, mutta vähintäkään epäilyttävää en ollut vielä nähnyt.
Jo tuli Penttikin takaisin, mutta mistä syystä hänen silmistään hehkui jälleen kammottava tuli, niin polttava vihan liekki, että sitä nähdessäni kauhistuin. Minäkö olin vihan aiheuttajana? Ei, en voinut olla, mutta minkätähden hän kantoi oikeassa kädessään märkää saapasta? Oliko hän ehkä taasen ollut jossakin virrassa? Katselin hänen vaatteitaan. Ne olivat puhtaat ja ihan kuivat. Mitenkä se oli selitettävissä? Minun olivat vielä hyvänlaisesti märjät. Hän varmaankin oli muuttanut toiset vaatteet ylleen. Aivan oikein, ja mitä näin, hänen kummassakin jalassaan oli saapas, joten kädessään kantamansa ehkä ei ollutkaan hänen.
Lopetin joutuisan tarkastukseni, sillä Pentti oli jo ihan äärelläni. Kiivaasti hän heitti saappaan maahan ja istuutui sitten kanervikolle, käsi poskeen, kyynäspää polveen nojaten.
Otin saappaan maasta, mutta tuskin sain sen käsiini, kun huudahdin hämmästyksestä. Se oli leveäpäinen ja korkko siinä oli raudoitettu.
En ollut uskoa silmiäni ja katsahdin Susiluolan suulle. Siellä oli luolasta tuomamme saapas. Menin ja vertailin kumpaakin toisiinsa. En saattanut erehtyä, ne olivat parit, mutta mistä oli Pentti löytänyt toisen saappaista? Käännyin kysyvästi häneen.
Pentti istui kauvan ääneti. Vihdoin hän alkoi kertoa. Kotiinsa tultuansa hän oli mennyt sisälle, puhdistanut ampuma-aseemme, pukenut toiset vaatteet päälleen ja varustautunut eväillä. Lyhdyt laitettuaan kuntoon hän oli lähtenyt ulos, mutta samalla hämmästyksestä seisahtunut. Rappusilla oli saapas, jota hän ei ollut siellä ennemmin nähnyt. Paikalla hän oli huomannut sen tutun muodon, leveän kärjen ja raudoitetun korkon. Pahaa aavistaen hän katseli ympärilleen pihalle. Aitan ovi oli auki. Kiireesti hän riensi sinne. Siellä ei ollut ketään, mutta hänen sunnuntaisaappaansa olivat viedyt. Katkerana Pentti syytti minua. Minkätähden en ollut huolella vartioinut luolan suuta. Kuoleman Koira oli päässyt sieltä pujahtamaan.
— Erehdytte, sanoin hänelle — en ole hetkeksikään poistunut Susiluolaan vievän aukon äärestä, joten kukaan ei ole voinut minun näkemättäni sieltä tulla.
— Oletteko varma siitä?
— Olen.
— Hyvä. Pentti hypähti kuin vieterin ponnahtamana pystyyn — silloin täytyy luolaan viedä toisen aukon, mutta mitenkä Kuoleman Koira on päässyt virran ylitse, se on minusta käsittämätöntä.
— Olette siis vakuutettu siitä, että hän on pelastunut?
— Kenenkä sitten saapas olisi ja kuka sen olisi rappusillemme tuonut?
— Mutta miksi hän on sen tehnyt? Sitenhän hän antaa meille selvän viittauksen toisen luola-aukon olemassaolosta, josta tähän saakka emme ole mitään tietäneet. Voimmehan ruveta etsimään sitä ja löytää sen.
— Ja mitä siitä hyötyisimme?
— Samalla löytäisimme hänen piilopaikkansa.
— Mitä puhutte?
— Mieleeni johtuivat vaan sanat, jotka luin eräästä hänen kirjoittamastaan paperilapusta.
— Asun siellä, missä vesi juoksee ja virrat vuotavat?
— Aivan niin.
— Ja niitten perustuksella te lausutte arvelunne?
— Sen teen. Tosin meillä ei ole mitään varmuutta asiassa, mutta sittenkään en saata olla ajattelematta luolassa olevaa virtaa. Se sopii kuvaukseen, sillä monikolliseen muotoon, jota hän on lauseessa käyttänyt, ei mielestäni tarvitse ehdottomasti kiinnittää mitään erikoisempaa huomiota. Se voi olla samalla tapaa käytetty kuin puheessa toisinansa kuulee: Olen nähnyt Ilmajoet, Kurikat, Lapuat.
— Luulen ymmärtäväni selityksenne, mutta siten olisi Kuoleman Koira ehdoin tahdoin ilmoittanut piilopaikkansa.
— Ehkä hän on tehnyt sen tarkoituksella tahi myös pitää hän suojapaikkaansa niin turvallisena, että hän mitenkään ei luule meidän sinne löytävän. Luonnollisesti voisimme yrittää virran ylitse, mutta se on siksi hankala ja vaarallinen tie, että tuskin kukaan haluaisi ainakaan toistamiseen semmoiseen uhkarohkeaan tekoon ruveta.
— Joten siis ei olisi jälellä muu kuin etsiä luolaan vievä toinen aukko.
— Mikä hänen luulonsa mukaan on mahdotonta.
Vaivuimme kumpikin ajatuksiimme, ja mieleeni muistuivat kaikki ne kertomukset, jotka lapsuudessani olin Haukkavuoresta ja Susiluolasta kuullut. Olin ilmielävästi näkevinäni lapualaisen rohkean retken luolaan ja hänen epätoivoisen, mutta sittenkin uhmailevan taistelunsa maanalaisen virran rajuja aaltoja vastaan. Hänestä ajatukseni siirtyivät Lyylin iso-äidin kertomukseen ja ikivanhaan, merirosvoista puhuvaan aarretarinaan. Miksi oli Partio-Jaakkokin maininnut aarteen? Jos hän semmoisen oli löytänyt, mahdollisesti se silloin oli sama, minkä merirosvot olivat saarena olleelle Haukkavuorelle tuoneet. Aloin jo miltei totena pitää tarinaa aarteesta. Susiluolassa Jaakko oli tehnyt löytönsä ja aukolle hän oli pannut kiven. Muodostiko aukko Susiluolan toisen suun? Salamana välähti tämä mahdollisuus mieleeni. Silloin hevosenkengillä ja niissä olevilla pienillä nuolenpäillä ehkä lopultakin oli joku merkitys.
Menin paikalle, missä luolansuun edustalla muistin hevosenkengän olevan. Kallio oli siellä nyt ihan kauttaaltaan sammaloitunut. Aloin nyhtiä sammalia irti, mutta en heti osunut oikeaan kohtaan. Nyin sammalia siirtyen paikasta toiseen ja vihdoin huomasin ilokseni kalliopinnassa hakemani hevosenkengän muotoisen kuvion.
Pentti oli oudostellen katsellut puuhaani. Osoitin kuviota ja kerroin hänelle lyhyesti, mitä siitä tiesin. Lausuin hänelle myös arveluni, että pienten nuolenpäitten avulla ehkä löytäisimme toiselle luola-aukolle.
Pentti kumartui silloin uteliaana hevosenkenkää tutkimaan. Tarkkaan hän mittasi sen joka suunnalle ja laski siinä olevat viirut. "Kuusikymmentä", hän sanoi puoleksi itsekseen, "siis kuusikymmentä askelta."
Johtopäätös oli mielestäni oikea. Kumma ettei sitä kukaan ollut ennen tehnyt. Sanoin sen Pentille.
Tämä nousi ylös. "Viirujen säännöllisyys", hän lausui, "saattoi minut tekemään päätelmäni, mutta — olen voinut erehtyä. Pian olemme sen tutkineet. Molemmat pienet nuolenpäät viittaavat alaspäin vuorta, kumpikin yhdensuuntaisesti hiukan viistoon vasemmalle."
Aloimme tasaisin askelin mitata vuorta nuolenpäitten osoittamaan suuntaan. Koetimme kulkea niin suoraan kuin mahdollista, mutta tuon tuosta tuli joku puu tahi kanto eteen, ja silloin ei auttanut muu kuin paraan mukaan arvioida jäämättä otetun askelmitan pituus ja esteen toiselta puolen jälleen jatkaa. Vihdoin olimme kulkeneet kuusikymmentä askelta, ja molemmat luulimme käyneemme ihan suoraa linjaa. Toisen meistä oli kuitenkin täytynyt erehtyä tahi ehkä olimme kumpikin erehtyneet. Viimeinen askeleeni oli vienyt minut suuren, noin metrin korkuisen kiven luo. Pentti oli joutunut pari askelta sivummalle ja samalla hiukan kauvemmaksi. Mikä muu siis neuvona kuin lähteä uudestansa matkaa mittelemään, mutta toisella kertaa molemminpuolinen välimatka oli vieläkin suurempi. Vasta kolmannella kerralla osuimme yhteen. Seisahduimme molemmat saman kiven eteen, jonka luo ensimäiselläkin yrityksellä olin pysähtynyt.
Se saattoi meidät arvelemaan ja päätimme ryhtyä kiveä tutkimaan. Kuka osaa kuvata hämmästystämme ja riemuamme, kun sen pinnalta — poistettuamme hienon sammalpeitteen — huomasimme hevosenkengän muotoisen kuvion. Siinäkin isot nuolenpäät viittasivat Susiluolaa kohden, mutta pienten nuolenpäitten suunta ei ollut enää sama. Ne tosin osoittivat vasemmalle, mutta ylöspäin vuorta ja aikaisemman suuntansa kanssa muodostaen miltei suoran kulman. Viirut olivat kovin kuluneet, mutta vihdoin saimme niistäkin selvän. Niitä oli vain viisikymmentä kolme, ja pian olimme jälleen löytäneet hevosenkengän. Sekin oli isolla kivellä.
Mieleni oli tavattomassa jännityksessä. Hevosenkengällä siis oli merkityksensä? En laisinkaan enää epäillyt, ettemme niitten avulla löytäisi Susiluolan toiselle aukolle. Täällä Partio-Jaakko oli hopeat ja kultansa nähnyt? Jos niin oli, milloinka oli aarre sinne joutunut? En voinut olla ajattelematta vanhaa, merirosvoista olevaa tarinaa ja Pekan arvelua Susiluolan edustalla olevan merkin synnystä. Jos kuviot olivat heidän hakkaamiaan, silloin he olivat myös aikaisemmin — vaikka lappalaistyttö, eikä kukaan muukaan ollut sattunut sitä näkemään — käyneet saarella. Kuvioitten monilukuisuus ja suuri huolellisuus, millä ne olivat laaditut määrättyjen välimatkojen päähän, edellyttivät pitempiaikaista työtä ja tarkkaa saaren tuntemusta. Ehkä he jo pitemmällä ajalla olivat käyttäneet saarta salaisena lepo- ja kätköpaikkanaan? En saanut tätä ajatusta mielestäni, ja yhä kiihkeämmäksi kasvoi haluni tulla aukolle, mistä pääsisimme luolaan ja salaista aarretta etsimään, jos ei — niinkuin oli luultavaa — Kuoleman Musta Koira jo ollut sitä vienyt.
Yhä useammalle hevosenkengälle saavuimme, ja milloin oli askelmittana kuusikymmentä, milloin viisikymmentä tahi hiukan enemmän, jopa kerran vain kolmekymmentäkuusi. Joka askeleella tulimme yhä likemmäksi Hattua, mutta ei suoraan sitä kohden. Suunta näytti vievän hiukan vasemmalle käsin. Vihdoin sivuutimmekin Hatun sen pohjoispuolelta. Tuskin olimme silloin edes kymmenen metrin päässä siitä.
Nyt alkoi kulkumme käydä alaspäin vuorta, ja vaikeuksitta löysimme jälleen uuden hevosenkengän. Siinä oli viisikymmentäneljä viirua, ja pienet nuolet osoittivat hiukan oikealle.
Otimme viisikymmentäneljä askelta, ja pysähdyimme molemmat sammaleisen mättään kohdalla. Varmuuden vuoksi mittasimme matkan vielä toistamiseen, jopa kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta aina jouduimme samaan paikkaan. Ryhdyimme silloin mätästä kiskomaan maasta. Se oli työtä, hiki juoksi helminä pitkin otsaa, mutta vihdoin saimme mättään irti. Sen alla oli vielä vahvasti multaa, pieniä kiviä ja hienoa soraa. Poistimme käsin kaikki. Lopulta, noin puolentuntisen työn jälkeen, tuli näkyville kova kallionpinta, mutta turhaan etsimme siitä hevosenkengän muotoista kuviota. Paljastimme kalliota kolmen neljän metrin laajuudelta, mutta yhtä huonolla tuloksella.
Olimmeko laskeneet viirut väärin hevosenkengässä? Menimme tarkastelemaan, mutta ei, oikein oli. Piirrot olivat erehtymättömän selvät.
Siis olimme ottaneet askelmitat väärin, tahi emme olleet osanneet pysyä suunnassamme. Lähdimme uudestansa mittelemään askelin vuoren rinnettä ja nyt jouduimmekin hiukan kauvemmaksi ja vähän enemmän oikealle. Täälläkin oli mättäitä ja mättäitten alla multaa ja kivisekaista soraa, mutta vaikka kaivoimme maata toista metriä syvälle, ei kiinteätä kalliota tahi suurempaa kiveä tullut vastaamme. Sora oli vain jonkun verran tiivistyneempää ja muodostukseltaan karkearakeisempaa. Palasimme silloin äskeiseen paikkaan. Siitä oikealla, noin metrin päässä, kohosi maasta suuri lahonnut puunrunko. Kiinnitin nyt huomioni siihen. Puunrunko oli hyvin vahva, noin kolme metristä syltä ympärimitaten, ja näytti satoja vuosia vanhalta. Rungon keskusta oli kokonansa lahoa, mutta pinta oli vielä paikoin kovaa, ja — en voinut pidättää ilonhuudahdustani — erääseen kohtaan oli jollakin terävällä aseella kaiverrettu hevosenkengän muotoinen kuvio.
Iloni oli ennenaikuista. Kuvio oli niin kulunut, että pienten nuolten osoittamaa suuntaa emme saaneet selville ja että viiruista eroitimme vain muutaman.
V.
Seisoimme nyt neuvottomina. Mahdotonta oli enää ajatellakaan eteenpäin kulkua, sillä mistä hakea hevosenkenkiä. Pelkästään arviokaupalla ei niitä voinut ruveta etsimään. Askelluku oli siksi erilainen ja suunta muutteleva, mutta jos koettaisi löytää hevosenkengän, mistä Lyylin isoäiti oli puhunut. Tämä ajatus juolahti salamana mieleeni.
Lähdin kiireisesti astumaan Peltolaa kohden.
— Minne menette? huusi Pentti.
— Tiedän vielä yhden hevosenkengän.
— Missä sitten? Pentti juoksi rinnalleni.
— Peltolasta suoraan mennen Haukkavuoren ylitse Susiluolaa kohden.
— Oletteko käyneet Peltolassakin?
— Olen, samalla matkaa kuin teilläkin. Eksyin vuorella ja jouduin lopuksi Peltolaan.
— Ja eksyksissä harhaillessanne löysitte hevosenkengän?
— En, en ole sitä edes nähnyt. Peltolassa tapasin vanhan mummon.
— Tiedän ketä tarkoitatte.
— Hän kertoi Lyylille, pienelle poikansa tyttärelle ja minulle viime Suomen sodan kauhuista, joita hän itsekin oli saanut kokea, ja kuinka hän vihollisia paetakseen oli kerrankin piiloutunut suuren puunrungon alle. Täällä hän oli nähnyt kalliopinnassa hevosenkengän.
— Ja sitä te nyt aijotte etsiä?
— Niin.
Jatkoimme ääneti matkaa, huomio tarkkaavaisesti kiinnitettynä ympäristöön. En tuntenut paikkoja samoiksi, joita pienenä poikana olin kulkenut. Olin silloin varmaankin kiertänyt vallan toisia teitä.
Vihdoin pilkisti Peltola esiin puitten lomitse, ja pian tulimme pienelle polulle. Se vei alaspäin vuorta ja näytti johtavan Hatulle päin. Astelimme polkua eteenpäin. Alempana se kulki hiukan kaartaen, mutta laskeutui sitten jyrkästi alas. Jo näkyi Peltolan aitakin. Menimme sen luokse saakka ja koetimme sitten suunnata kulkumme suoraan vuoren ylitse Susiluolaa kohden.
Muistin selvästi Lyylin iso-äidin kertomuksen. Tulisimme ensin miehenmitan syvyiseen notkoon. Sitten olisi hetkinen matka louhikkoa, ja tästä — hiukan tasaisemmalla maalla — noin kymmenen askeleen päässä, olisi maahan kaivautunut paasi, ja sen oikealla puolella vanha honka, minkä alta meidän tulisi hevosenkenkää etsiä.
Osuimme todellakin vähäiseen notkoon ja sieltä muutaman metrin levyiseen louhikkoon. Se oli täynnä suuria kiviä, ja monessa kohden oli kalliossa isoja halkeamia. Hyppäsimme kiveltä kivelle louhikon ylitse ja jo näimme suuren, hiukan kumollaan olevan hongan. Juoksimme puun luo. Sen vasemmalla puolen pisti maasta esiin paaden sivu. Olimme siis kulkeneet oikeaan. Puu oli ihan kuivettunut ja osaksi laho. Tutkimme sen alustaa. Siellä oli kalliopinnassa hevosenkenkä ja siinä viiruja kuusikymmentäkaksi. Pienet nuolet osoittivat pitkin vuoren sivustaa suoraan etelään.
Emme lähteneet kuitenkaan enää niitten suuntaa seuraamaan. Tahdoimme ehtiä yöksi Peltolaan ja käännyimme sentähden takaisin. Pian olimmekin jälleen Peltolan aitauksen edustalla. Se oli kivestä niinkuin lapsuuteni aikana, mutta nurmikentän asemasta oli sen sisäpuolella nyt komea, hiekkakäytäväinen puutarha.
Astuimme puutarhaan. Se oli muusta pihasta eroitettu kummallekin puolen taloa kulkevan puisen säleaidan kautta.
Pienestä puistoveräjästä pääsimme talon päätypuolelle. Sieltä upea lehtokuja vei vieläkin puuveräjälle. Entistä lasi-ikkunaista etehistä ei enää ollut, vaan sen sijaan iso, avonainen kuisti.
Rappusilla oli vastamme nuori, ylioppilaslakissa oleva neito. "Joku kesävieras", ajattelin.
Suuri oli hämmästykseni, kun Pentti esitti hänet Lyyliksi. Hän oli siis, niinkuin minäkin, lukenut ylioppilaaksi, mutta kylläpä hän oli muuttunut. Pellavainen tukka oli käynyt ihan pikimustaksi. Silmät olivat vielä yhtä sinisen kirkkaat kuin ennenkin, mutta syvällisemmät ja toisinansa hänen puhuessansa ne saivat miltei tumman kiillon. Silloin katse oli niin sielukkaan voimakas, että näytti siltä kuin koko hänen olemuksensa harrastuksineen ja aatteineen olisi kuvastunut siinä.
Hän muisti vielä aivan selvästi käyntini Peltolassa, mutta olin minäkin hänen mielestänsä suuresti muuttunut. En ollut enää vartaloltani heikon näköinen, vaan pitkä, solakka ja voimakas.
Tuvassa hetkisen aikaa oltuamme siirryimme vieraspuolelle. Siellä oli komea, herrasmaisesti sisustettu sali ja pari huonetta. Jäimme saliin.
Sinne Lyylin isäkin tuli. Hän oli kasvattanut itselleen upean, rinnalle saakka ulottuvan täysiparran ja oli hiukan, mutta tuskin huomattavasti vanhentunut.
Lyylin iso-äiti ei enää ollut elävien joukossa. Hän oli kuollut jo seitsemättä vuotta sitten.
Pian tuotiin meille teetä. Lyyli itse oli tarjoilijana. Hän oli käynyt Vaasan suomalaisen tyttökoulun ja sitten yksityisoppilaana lukenut ylioppilaaksi. Viime keväänä hän oli valmistunut, mutta ei enää aikonut jatkaa. Korkeintaan hän tulisi vain syksyksi Helsinkiin jonnekin talous- ja keittokouluun. Taloustoimet häntä erityisesti miellyttivätkin. Aina hän aamuin pistäytyi navettaan lehmiä katsomaan ja pitkin kesää hän oli ollut isänsä työväkeä niityllä auttamassa.
Rattoisasti puhellessa aika kului joutuisasti, ja ystävällinen isäntäväkemme sanoi hyvää yötä. Minulle oli laitettu vuode toiseen vierashuoneista, Pentille toiseen.
Sovin hänen kanssaan siitä, että aamulla lähtisimme jälleen yhdessä
Haukkavuorelle.
En moneen yöhön ollut nukkunut sängyssä. Sentähden uni maistui erinomaisesti, ja kun heräsin, oli aurinko jo korkealla taivaalla.
Nousin kiireesti ylös ja menin tervehtimään talonväkeä. Tuossa tuokiossa tuotiin kahvia, ja hetken kuluttua tuli nuori palvelustyttö kutsumaan meitä tupaan aamiaiselle. Aijoin mennä Penttiä huoneesta hakemaan, mutta isäntä kertoi hänen jo varhain aamulla lähteneen kotiinsa. Iltapuolipäiväksi hän oli kuitenkin luvannut saapua takaisin ja oli pyytänyt minua odottamaan siksi.
Penttiä ei kuulunut vielä illallakaan. Sen sijaan tuli häneltä sana erään pienen pojan mukana. Hänen isänsä oli sairastunut, joten hän luultavasti ainakaan muutamaan päivään ei voisi lähteä kotoaan. Hän näin ollen kehoitti minun toistaiseksi jäämään Peltolaan. Isänsä parannuttua hänkin tulisi heti sinne. Silloin saattaisimme uudelleen lähteä aloittamallemme "matkalle".
Muu ei siis minulla ollut neuvona kuin jäädä Peltolaan, ja hyväntahtoisesti luovutettiin minulle vieläkin jo käyttämäni huone. Odotin sitten Penttiä toimettomana pari päivää, mutta aika alkoi tuntua pitkältä. Kaikki talonväki oli tavallisissa askareissaan, joten Lyyliäkin näin vain perin harvoin. Sitäpaitsi hän oli käynyt kotipitäjänsä Kirkonkylässä. Raittiusseura siellä aikoi seuraavaksi sunnuntaiksi hommata huviretkeä Haukkavuorelle. Lyyli oli seuran puheenjohtaja ja kuului sitäpaitsi retkeä valmistavaan huvitoimikuntaan, joten hänellä sen johdosta oli paljon puuhaa. Tarjosin hänelle apuani, ja hän otti sen kiitollisuudella vastaan. Saipa hän minun lupaamaan pienen esitelmänkin.
Paljon kuljimme nyt yhdessä. Jopa kävimme kerran Hatullakin. Matkallamme silloin ei ollut mitään varsinaista päämäärää. Kävelimme huviksemme ja keskustelimme maantieteestä. Hän oli hyvin huvitettu aineesta, ja kerroin hänelle sentähden tekemistäni monista maantieteellisistä retkistä. Olin ollut Ruotsissakin ja Norjan Lapissa ja matkustanut läpi miltei koko Suomen Lapin. Lukemattomia koskia olin silloin laskenut.
Miellytti minua Haukkavuorikin. Sillä oli aivan erikoisluontonsa. Ympäristö oli tasaista Pohjanmaan alankoa. Vuori itse oli luultavasti harjun katkelma tahi korkeimpana kohottumana jostakin harjusta.
"Siinä olette oikeassa", sanoi Lyyli, "se on osana Pohjankankaasta, mutta kangas sen kummallakin puolella on niin matalaa, että sitä Hatulta outo tuskin huomaa. Vasta parin kolmen peninkulman päässä alkaa se pohjoisessa nousta hiukan jyrkempänä, etelässä vähän lähempänä. Kerrotaan, että Haukkavuori noin pari vuotta sitten olisi mitattu, ja että sen korkeus olisi noin no m. merenpinnasta lukien."
— Kuka on korkeusmittauksen tehnyt?
— Sanotaan hänen olleen erään maisterin Vaasasta.
— Onko hän myös tutkinut luolaa?
— Ei, mutta miksi sitä kysytte?
— Olisin huvitettu tietämään mikä mielipide hänellä on luolan synnystä.
— Mitä te itse siitä arvelette?
— Pidän luolaa varmasti veden muodostamana. Sitä todistaa kallion syvyydessä vieläkin juokseva virta. Kuinka korkealla vesi on Suomea peittäneen "jäämeren" aikoina ollut näillä seuduin, en tiedä, sillä toistaiseksi en ole ehtinyt sitä tutkimaan. Luulen kuitenkin sen ulottuneen paljon yläpuolelle Haukkavuoren. Vähällä Lauhalla, joka myös on Pohjankankaalla, on entinen merenraja yli 200 m. nykyisestä merenpinnasta. Pitkät, harjanteen sivustaa kulkevat kivi jadat ovat siellä merkkeinä vanhasta vedenrajasta.
— Ettekö semmoisia ole täällä huomanneet?
— En samallaisia, mutta kyllä muita, yhtä erehtymättömiä todistuksia. Niinpä Pentin kanssa kulkeissamme tulimme eräälle louhikolle. Sen lähin ympäristö on tavallisen kerrossoran peittämä, joten sekään ei aina ole nähtävästi ollut paljaana. Meri on nähtävästi huuhdellut soran pois, mutta jättänyt kerrostumat paikoilleen samalla korkeudella sekä louhikon vasemmalla että oikealla puolella, missä alustana oleva pinta on luultavasti tasaisempaa. Sen sijaan on sora siellä aaltomaisesti kohottunut, ja jos meri olisi vielä jonkun aikaa saanut jatkaa toimintaansa, olisi kivikko tahi kallio täälläkin tullut näkyviin.
— Puhuitte äsken maanalaisesta virrastakin?
— Sen tein.
— En muista siitä ennen kuulleeni. Onko virta Susiluolassa?
— On. Aivan hiljakkoin olen siellä itse käynyt.
— Tekö, kertokaapa minulle.
Kerroin hänelle, mutta en maininnut syytä, miksi elimme luolaa niin pitkälle edenneet.
— Mistä luulette virran tulevan?
— Sen lähdettä on vaikea tarkastamatta tietää, ja pimeässä emme voineet mitään eroittaa.
— Aijotteko lähteä sitä uudestaan tutkimaan?
— Aijomme, mutta silloin toista tietä.
Lyyli hämmästyi. "Mitä, viekö Susiluolaan toinenkin aukko?"
Olin juuri kertomaisillani hänelle kaikki, kun samalla olin kuulevinani hiipiviä askeleita. Mistä ne tulivat? Jo oli kaikki hiljaista, mutta en ollut saattanut erehtyä. Syöksähdin salaman nopeudella kivirappusia alas Hatulta. Silloin näin miehen, joka kiireisesti pakeni, mutta hän oli jo niin kaukana, ettei ollut ajatteleminenkaan häntä seurata.
Kuka oli mies? Varmaankin Kuoleman Koira? Kukaan muu ei olisi niin hiipien lähestynyt, kukaan muu ei niin joutuisasti paennut.
Oliko hän ehkä kuunnellut keskusteluamme?
Se oli hyvinkin suuri mahdollisuus.
Onni etten hevosenkengistä ollut ehtinyt mitään puhua.
Nousin jälleen Hatulle. Siellä Lyyli odotti levottomana minua. Hän ei käsittänyt miksi niin äkkiä olin rientänyt alas, jopa kolme neljä rappusta joka askeleella.
— Ette siis ketään huomanneet? kysyin häneltä.
— En. Oliko alhaalla joku?
— Oli, mies, joka hiipi kuuntelemaan keskusteluamme.
— Huu, mikä se semmoinen mies on?
— En tiedä hänen oikeasta nimestänsä, mutta luulen osuvani oikeaan, jos sanon hänen olevan saman, joka teillekin yritti eräänä yönä murtautua.
— Siis rosvo, mutta mistä hänet tunnette?
— En tunne häntä lähemmin, mutta siitä huolimatta on minulla omat syyni lausumaani otaksumaan.
— Mitkä sitten?
— Tiedän erään epäiltävän henkilön, joka on enonnekin talon ulkopuolella kierrellyt, piileskelevän jossakin täällä. En ole tosin nähnyt häntä, kerran vain haamun pimeässä luolassa, mutta Pentin kanssa olemme seuranneet hänen jälkiänsä ja ajaneet häntä takaa.
— Senkötähden Susiluolaakin kuljitte virralle saakka?
— Sentähden, mutta paras on meidän lähteä täältä, milloin tahansa hän voi palata takaisin.
— Olisiko hän niin rohkea?
En ehtinyt vastaamaan. Taitavalla kädellä heitetty kivi vieri jalkoihini. Kumarruin sitä katsomaan, mutta siinä ei ollut mitään. Samalla kajahti metsästä kolkko nauru ja uhmaileva ääni huusi: "Virta on syvä ja pääsy sieltä on vaikea. Toistako tietä etsit? Turhaa on työsi."
"Turhaa", huusin vastaukseksi raivostuneena. "On ennenkin kettuja ajettu luolista."
Nauru muuttui purevan pilkalliseksi, eteni hiukan ja lakkasi vähitellen.
Lyyli oli vapisten tarttunut käsivarteeni. "Hänkö siellä on?"
— Hän.
— Miksi hän niin kammottavasti nauraa? Minua peloittaa. Lähdetään pois!
— Olkaa huoleti, ei hän teille pahaa tee. Suojelen teitä.
Astuimme alas Hatulta ja aloimme kulkea alaspäin vuorta. Lyyli käveli koko ajan rinnallani. Hän näytti pelkäävän. Tarjosin hänelle käsivarteni. Punastuen hän kiitti, mutta ei tarttunut siihen.
VI.
Kun Lyyli ja minä saavuimme takaisin Peltolaan, oli Pentti täällä. Hänen isänsä oli jo parantunut, ja silloin hän heti oli lähtenyt vuoren ylitse minua tapaamaan. Hän oli sivuuttanut Hatun hyvin kaukaa, joten oli selitettävissä se, ettei hän ollut meitä huomannut. Kerroin hänelle aavistamattomasta seikkailustamme.
Kun Pentti kuuli kertomukseni, tahtoi hän, että paikalla olisimme lähteneet Haukkavuorelle. Minulla ei ollutkaan mitään sitä vastaan, mutta Lyyli ei laskenut meitä menemään ennenkuin olimme syöneet päivällisen. Jälkeenpuoliskahvia emme kuitenkaan Lyylin pyynnöistä huolimatta enää jääneet odottamaan, vaan kiirehdimme Haukkavuorelle.
Matkamme lähimpänä päämääränä oli honka, jonka alta olimme viimeisen hevosenkengän löytäneet.
Pian olimme hongalla ja jälleen aloimme vaivaloisen etsintämme. Onni näytti tälläkin kertaa meitä suosivan. Tuskin oli tuntiakaan kulunut, kun olimme löytäneet taas pari uutta hevosenkenkää.
Näistä viimeisessä oli viisikymmentäneljä viirua, ja pienet nuolet osoittivat hetken matkan päässä näkyvää louhikkoa kohden.
Vielä tulimme kolmannelle hevosenkengälle. Siinä oli ainoastaan kaksikymmentäkolme viirua ja pienten nuolenpäitten suunta sama kuin edellisessä kuviossa.
Olimme silloin miltei ihan louhikon äärellä. Se oli hiukan ylempänä kuin kivikko, mille olimme tulleet Peltolasta lähtiessämme, mutta kallio oli täällä paljon rosoisempaa ja kivilohkareet monta vertaa suuremmat. Siellä täällä oli myös syviä, jopa melkein pohjattomilta näyttäviä railoja.
Seisoimme silmänräpäyksen ajan neuvottomina. Perin vaikeata olisi semmoisessa paikassa osua oikeaan askelmitan otossa. Lähdimme kuitenkin yrittämään.
Ensimäisenä sivuutimme louhikossa ison kalliolohkareen. Se jäi vasemmalle, mutta edemmäksi emme näyttäneet pääsevämmekään. Suoraan edessämme oli jyrkkä, yli miehenkorkuinen kalliokohottuma. Siitäkö meidän tulisi kiivetä? Monien ponnistusten jälkeen olimme vihdoin ylhäällä, mutta tuloksetonta oli työmme ollut. Jo parin kolmen askeleen päästä tulimme syvän, noin kuusi metriä leveän railon partaalle. Sen ylitse ei ollut yrittäminenkään. Palasimme silloin takaisin ja laskeuduimme nousemaltamme kalliolta alas.
Mitä nyt olisi tehtävä? Nuolten osoittamaa suuntaa oli mahdoton suoraan edetä. Tarkastimme ympäristöä. Kivien lomitse kulki kierrellen pieni ojanteen tapainen syvänne. Se alkoi kivilohkareen kohdalta, minne ensiksi olimme tulleet, ja näytti siltä kuin sitä olisi käytetty polkuna. Sitäkö meidän oli mentävä? Ainakaan ei muita kulkuteitä ollut. Kaikkialla oli ympärillämme korkeita kiviä ja suuria kalliolohkareita, joten pääsyä eteenpäin etsiessämme täytyi väkistenkin joutua ojanteelle, jonka nyt olimme huomanneet.
Lähdimme sitä kulkemaan. Kalliolohkareelle oli ollut viisi askelta. Vielä kahdeksantoista askelta otettuamme loppui tie. Oliko sillä merkityksensä? Olimme tulleet pienen, kumollansa olevan paaden luo. Se oli jyrkkänä, monen metrin korkuisena kohoavan kallion sisäänpäin kääntyvässä polvekkeessa. Sen yläsyrjä kosketti kallion kumpaakin sivustaa, sen reunoista muu osa oli kivikkoisella alustalla. Ainoastansa yhdessä kohden oli pieni rako kallion oikeanpuolisen seinämän kohdalla. Siitä ehkä käsi mahtuisi saamaan paaden sivusta kiinni, mutta tarkemmin katseltuamme huomasimme vihdoin ihan raon vieressä pienen, mutta jotensakin selväpiirteisen kuvion. Sielläkin oli hevosenkengän muoto, mutta kannassa ei ollut viiruja, eikä nuolenpäitä, joita tähän saakka olimme tottuneet näkemään.
Jännityksemme kasvoi. Olisimmeko siis lopultakin tulleet Susiluolan toiselle aukolle?
Koetin, pistämällä oikean käteni rakoon, nostaa paatta. Se nousikin paikoiltaan odottamattoman helposti, ja eteemme aukeni kapea luolan suu.
Olin puhjeta äänekkääseen riemuhuudahdukseen, mutta Pentti tarttui varoittaen käsivarteeni. "Olkaa hiljempaa", hän sanoi, "Kuoleman Musta Koira voi olla siellä".
Tukahdutin jo puoleksi huuliltani päässeen huudahduksen ja laskeuduin jalat edellä aukosta sisään. Pentti teki samoin. Sitten hän nosti paaden jälleen aukolle, jotta kukaan ei ulkoapäin huomaisi luolaa.
Peltolasta olimme ottaneet mukaamme vähäisen lyhdyn. Pentti aikoi nyt sytyttää sen, mutta hämmästykseksemme — vaikka olimme luulomme mukaan tukkineet ainoan valoreijän — ei luolassa ollut niin pimeä, että olisimme valkeata tarvinneet. Annoimme siis lyhdyn olla virittämättä. Pentti sen sijaan kiinnitti sen uudelleen selkäänsä. Vielä saattoi se matkallamme olla hyödyksi. Valoa, joskin hämärästi näkyi nyt tulevan jostakin edempää.
Ryhdyimme luolaa tarkastamaan. Olimme pitkässä ja kapeassa käytävässä. Leveys oli noin pari metriä, paikoin ei sitäkään, korkeus oli enemmän vaihteleva, metristä pariin, jopa puoleenkolmatta saakka. Seinämät olivat samanlaiset kuin Susiluolassa näkemäni.
Etenimme käytävää, mutta hyvin hitaasti, sillä tahdoimme kaikkien mahdollisuuksien varalle tehdä tutkimuksemme tarkkaan.
Kuta pitemmälle ehdimme käytävässä, sitä valoisammaksi muuttui. Käsittämättömältä tuntui, mistä valo saattoi tulla. Veisikö käytävä ehkä jälleen ulko-ilmaan? Se oli kyllä mahdollisuus. Sen pinta yleni loivasti, joskin tuskin huomattavasti.
Oudon tunteen herätti rinnassamme pauhu, jonka kuulimme etäältä. Emme voineet erehtyä, se oli veden kohinaa. Olimmeko siis tulossa jollekin virralle?
Olimme kulkeneet arviolta noin kolmekymmentä metriä, kun käytävä äkkiä kapeni noin metrin levyiseksi, ja korkeus oli enää tuskin sitäkään. Nelinkontin ryömien etenimme vielä noin neljä viisi metriä. Tällöin käytävä loppui, mutta sen sijaan aukeni eteemme suuri, miltei holvimainen luolasali. Siellä ei näkynyt ketään. Konttasimme silloin sinne ja hypähdimme pystyyn. Suloiselta tuntui ojennella jäseniään.
Luolasali oli noin kymmenen kaksitoista metriä pitkä ja noin seitsemän kahdeksan metriä leveä. Sen katto oli keskeltä hiukan kaareutuva, eikä sanottavasti korkea, ehkä kolme tahi neljä metriä. Kummallekin sivulle se aleni, etenkin oikeanpuoliselle. Täällä korkeus oli kaksi metriä tahi vähäisen yli.
Nyt huomasimme mistä valo tuli. Oikealla puolella, miltei seinän kohdalla, oli katossa leveä, noin viidenkymmenen senttimetrin korkuinen aukko. Siitä näkyi kirkkaan sinistä taivasta, ja tunki luolaan vahva valojuomu. Se miltei häikäisi silmiä, sillä olimme niin kauvan saaneet kulkea puolipimeässä käytävässä.
Kiipesin Pentin avulla aukolle ja katsahdin ulos. Ihan halkeaman tasalla vuori ulkoni hiukan, mutta laskeutui sitten äkkijyrkkänä monen sylen syvyyteen. Yhtä kohtisuorasti ja monen metrin korkeuteen se kohosi aukon yläpuolella, joten mahdotonta — niin luulin — oli sitä ulkoapäin nähdä. Ilmoitin havaintoni Pentille.
— Eikö ulkoilemaa myöden, hän kysyi — voi päästä luolalle tahi luolalta pois?
— Ei, vastasin hänelle — se on hyvin kapea ja ulottuu tuskin aukkoa kauvemmaksi. Vuorenseinämää sitävastoin jatkuu pitkälle molemmin puolin.
— Eikö vastapäätä ole mitään korkeampaa kalliota?
— Ei. Metsikköä vain.
— Honkia?
— Niin, mutta niitten latvat eivät ulotu aivan tasallemme.
— Ne ovat siis puolikasvuisia?
— Eivät ole. Metsä on hyvin suurta.
— Kylläpä olemme silloin nousseet.
— Niin olemme.
Laskeuduin Pentin olkavarassa alas, ja nyt aloimme jälleen tutkia salia sen sisältä. Jo käytävästä ryömiessämme oli huomiomme kiintynyt vastaiseen seinään. Siinä näytti lattian tasalla olevan matala aukko, joten luola luultavasti sieltä jatkui. Menimme lähemmäksi. Samalla Pentti kumartui joutuisasti eteenpäin ja kohottaen vasenta kättään kehoitti hiljaisuuteen. Hän oli lattialta, likeltä aukon suuta, löytänyt pienen männynhaon. Hako oli vielä aivan tuore, joten se oli hiljan katkaistu. Oliko siis joku sittenkin luolassa, mutta hiukan edempänä?
Koetimme varovaisesti silmäillä aukosta sisään. Se oli kapean käytävän suuna, mutta kuinka pitkän, sitä emme saattaneet eroittaa. Mitään epäiltävää emme myös huomanneet. Nelinkontin silloin Pentti katosi aukosta ja minä seurasin perässä.
Käytävä, johon nyt olimme tulleet, tuntui loivasti ylenevän ja oli se äskeistä hiukan kapeampi ja ehkä myös vähäisen matalampi, mutta puolivaloista oli täälläkin, joten hyvin näimme edetä.
Jännityksemme oli vielä entisestään lisääntynyt. Varmaan luulimme pian saavamme luolan salaisuudet selville. Täälläkö Partio-Jaakko oli tehnyt löytönsä? Missä silloin oli luuranko, jonka hän oli nähnyt, missä olivat aarteet? Ehkä emme olleet oikeaan paikkaan osuneet? Tämä mahdollisuus oli lannistaa mieltäni, mutta ajatellessani ulkoaukolla ollutta kiveä ja etäältä kuuluvaa kohinaa, joka askel askeleelta tunkeutui yhä voimakkaampana korviimme, en voinut olla ilosta huudahtamatta.
— Mitä nyt, sanoi Pentti, — olkaa hiljaa.
Olin hetkiseksi unohtanut Kuoleman Koiran. Se oli totta, hänkin oli ehkä luolassa? Kukapa muu olisi tuonut luolaan haon, mutta silloin hän — niinkuin jo kerran aikaisemmin olin peljännyt — kenties myös oli löytänyt kullat ja hopeat, joista Partio-Jaakko oli puhunut. Olkoon niin, ainakin saisimme varmuuden ja vanha tarina selviytyisi. En enää epäillytkään sitä, että olimme tulossa Susiluolassa olevalle virralle. Veden pauhu kuuluikin jo siksi läheltä, ja ilma käytävässä alkoi myös yhä enemmän ja enemmän käydä kosteaksi.
Enää ei ollut ympärillämme valoista. Puolihämärä oli vähitellen muuttunut miltei läpinäkymättömäksi pimeydeksi, ja kolkolta tuntui edetä, mutta takaisinkaan emme tahtoneet kääntyä. Miksi olisimme sen tehneetkään? Pitkän ajan ja paljon vaivaa olimme uhranneet luola-aukon löytämiseen. Nytkö olisimme siis jättäneet työmme kesken? Ei, eteenpäin oli meidän kuljettava, eteenpäin niin pitkälle kuin suinkin vaan pääsisimme, ja tuli virta vastaan, tarkkaan oli se uudelleen tutkittava.