VII.
Käytävä oli kovin pitkä. Vähintäinkin tunnin ajan olimme sitä jo kulkeneet ja tiesi kuinka kauan saisimme vielä pimeässä hapuilla eteenpäin. Olisimme edes voineet sytyttää lyhdyn, mutta silloin Kuoleman Koira, jos hän luolassa oli, olisi helposti saattanut huomata meidät. Se oli siis ainakin toistaiseksi jätettävä tekemättä.
Äkkiä Pentti pysähtyi. "Odottakaa hiukan", hän sanoi.
— Miksi niin?
— Olen jälleen löytänyt haon. Tarkastan olisiko niitä enemmän.
— Käytävässäkö se oli?
— Niin.
— Onko sekin tuore?
— En voi sitä nähdä, mutta siltä tuntuu. Neulaset ovat pehmeitä ja taipuvaisia.
— Silloin se on hiljan tuotu tänne, ehkä hetkinen sitten?
— Niin on. Meidän täytyy sentähden entistä varovaisemmin edetä. Muuten voimme äkkiarvaamatta tulla yllätetyiksi.
— Onko hakoja useampia?
— Ei.
Jatkoimme jälleen matkaamme, eikä olomme enää tuntunut niin tuskastuttavalta. Tiesimme nyt varmasti jonkun toisenkin aivan äskettäin kulkeneen samaa käytävää. Jos se oli Kuoleman Koira, ehkä silloin saisimme ketun hänen omasta loukustaan kiinni.
Ihmeeksemme huomasimme äkkiä veden jyminää kuuluvan sekä oikealta puoleltamme, ikäänkuin seinän takaa, että edestäpäin. Samalla käytävän pohja alkoi nousta hiukan jyrkempänä, ja muutaman askeleen vielä edettyämme pauhu sivulta lakkasi, mutta sen sijaan tunkeutui nyt korviimme kohinaa jalkojemme alta. Kulkiko siis käytävä virran ylitse?
Miltei heti saimme siitä selvän. Jo noin viiden kuuden metrin päässä käytävä päättyi virtaan, joka synkkänä ja aallot korkeina vyöryi sen alle. Vesi oli uurtanut kallioon holvimaisen aukon. Ojentaen kätemme alaspäin ulotuimme holvin keskikatokseen. Siitä oli veden pintaan tuskin kokonaista metriäkään.
Käytävä oli loppuosassaan levenemistään levennyt, joten holvin kohdalla oli seinästä seinään ainakin pari syltä. Vasemmalla käytävän pohja, aleten loivasti veteen saakka, ulkoni kielekkeen tavoin pitkin kallion sivustaa. Laskeuduin sitä ihan virran partaalle asti.
Edemmäksi emme voineet päästä. Vesi oli esteenä. Kuoleman Koirakaan ei siis luolassa olisi, joten huoleti saattaisimme sytyttää lyhdyn. Lausuin sen mielipiteenäni Pentille. Hän sanaakaan virkkamatta vastaukseksi otti lyhdyn seljästään ja pisti siihen tulta. Se valaisi himmeästi, mutta sittenkin voimme nyt jotensakin selvästi nähdä ympärillemme. Luultavasti oli vesi joskus virrannut käytävästä, missä nyt olimme, mutta sitten se oli raivannut itselleen uuden tien ja entinen kulkuväylä oli silloin jäänyt kuiville. Syynä oli ollut kalliopohjan erilainen kestävyys. Voimakkaasta virrastaan päättäen vesi tuli korkealta. Ehkä jossakin vuoren syvyydessä oli koskikin. Tämmöisessä paikassa oli vesi vähitellen syventänyt reittiänsä. Sen johdosta se oli edempänä ollut pakoitettu tekemään samoin, mutta jos kallion vastustusvoima oli ollut suuri, silloin sen oli täytynyt uurtaa itselleen uusi ura. Näin selitin kaksinkertaisen holvin synnyn ja tukea mielipiteelleni sain siitä, että alempi holvi näytti olevan pienempi. Ulommaista holvia jatkui niin pitkälle kuin saatoimme eroittaa, ja virta vyöryi sen pohjaa myöden.
Käytävän seinissä emme nähneet minkäänlaista aukkoa, emmepä edes vähäisintäkään railoa, pieniä kouruja vain. Olisiko siis meidän ulotettava virtaan tutkimuksemme? Silloin olisi jälleen astuttava veteen, sillä muuten emme voisi saada sen syvyyttä selville, mutta varovaisesti se olisi tehtävä. Syvässä vedessä olisi vaikea pysyä pystyssä, joten virta helposti veisi mukanaan. Ehkä emme sitäpaitsi pohjaisikaan tahi vettä olisi yli rinnan. Uhkarohkeata olisi silloin antautua vaaraan. Sen tiesimme kokemuksesta ja toistamiseen emme halunneet taistella maanalaisen virran aaltoja vastaan. Tällä kertaa se kenties ei yhtä onnellisesti päättyisikään.
Riisuin kengät ja sukat jaloistani ja käärin housut ylös. Pentti teki samoin. Pistin sitten jalkani kalliokielekkeeltä veteen, mutta se ulottui polviin saakka, ja vieläkään en tavannut pohjaa. Koetin uudestansa. Nyt pohja tuntui jalkojeni alla, mutta vesi nousikin jo yli polvien ja housuni olivat kastuneet. Kuljin nyt pitkin kallion sivustaa eteenpäin ja Pentti seurasi esimerkkiäni. Ensin syveni hiukan, mutta sitten jälleen mataloitui. Vettä ei ollut edes polviin. Ulompana oli syvempi.
Olimme kulkeneet virrassa arviolta alun toistakymmentä metriä, kun vesi äkkiä syveni lantioihin saakka. Emme kuitenkaan enää kääntyneet takaisin, vaan pyrimme yhä eteenpäin.
Vielä muutaman askeleen otettuamme holvi laajeni suuresti. Etenkin oikealla virta teki ison mutkan. Vasemmalla sitävastoin sen suunta vain hiukan kaarehti. Katsoimme suoraan eteemme. Siellä oli kallioseinässä leveä aukko, josta virta kohisten tuli. Hiukan edempänä oli varmaankin koski. Kovaa pauhua kuului vuoresta.
Pysytellen kallion vasemmalla seinällä etenimme kolme neljä metriä.
Täällä oli kalliossa kapea, miltei virran partaalla oleva ulkonema.
Nousimme sille.
Tuskin olimme kävelleet ulkonemaa pari syltä, kun Pentti pysähtyi, tutki kallioseinää ja sitten naurahti. "Tiedättekö", hän sanoi, "missä nyt olemme?"
— Missä? toistin hämmästyneenä. Mitä tarkoitatte kysymyksellänne?
— Olemme olleet täällä ennenkin ja tässä on seinä, jota olemme kiivenneet. Silloin tosin oli pimeä, mutta tunnen sen sittenkin. Juuri tähän kohtaan asetin jalkani ja tänne, hiukan ylemmäksi, tartuin kädelläni. Siinä on syvä kouru. Muistan selvästi kuinka siihen sovitin sormeni.
Tarkastin kourua. Minäkin olin siitä kiivennyt. En saattanut erehtyä.
"Naurahdin äsken sille", lausui Pentti, että viime kerralla yritimme pyrkiä virran ylitse. Olisimme sen sijaan voineet kulkea sen sivua vähän pitemmälle.
— Luulin käytävän jatkuvan virran toisella puolella.
— Samoin minä, ja mikään muu mahdollisuus ei juolahtanut mieleenikään.
Semmoista se on pilkkopimeässä mennä ajometsästykselle.
— Niin on, mutta emmekö kapua ylös?
— Turhaa se olisi. Ihmettelen, ettemme jo kapeasta kalliorannasta tunteneet paikkaa?
Olimme siis tulleet Susiluolassa olevalle virralle, joten löytämämme aukko oli vienyt oikeaan. Onni oli todellakin meitä suosinut pimeässä kiivetessämme vuorta. Niin jyrkältä ja perin vaikeakulkuiselta se näytti, joskaan ei viidentoista tahi kahdenkymmenen metrin korkuiselta, miksi olimme sen palavien muistikirjalehtieni valossa arvioineet. Lyhdyn valo oli tasaisempaa, joten korkeussuhteet saatoimme suunnilleen määrätä tarkemmin. Kallio-ulkonemasta jyrkänteen reunalle näytti olevan noin kymmenen tai kaksitoista metriä, ja luolan katto oli ehkä sylen verran ylempänä.
Koetimme jälleen kulkea eteenpäin, mutta jo muutaman askeleen perästä rantakaistale loppui. Veteen oli siis astuttava uudelleen. Pentti riisui silloin kaikki vaatteet päältään ja laskeutui alastomana virtaan. Vesi ulottui hänelle vyötäreisiin saakka ja edempänä oli vielä syvempää. Siitä huolimatta ei Pentti vielä luopunut yrityksestään. Varoitin häntä ja kehoitin hänen kääntymään takaisin, mutta hän ei totellut minua. Oliko hän unohtanut aikaisemman päätöksemme, vai eikö hän nyt siitä välittänyt? Kuoleman Koiraa hän varmaankin etsi ja sentähden niin itsepintaisesti tahtoi päästä eteenpäin.
Jo oli Pentti rintaan saakka vedessä. Silloin näin hänen äkkiä horjahtavan. Silmänräpäyksen hän vielä oli pystyssä, mutta sitten virta tempasi hänet nurin, ja hetkiseksi hän katosi vedenpinnan alle. Jo näkyy kuitenkin käsi, jo pää, ja uiden myötävirtaan hän pyrkii rantaan. Ojennan käteni ja jo luulen saavani hänestä kiinni, kun pyörteinen vesi vie hänet ulommaksi ja nyt hurjaa vauhtia kuljettaa häntä alempana olevaa holviaukkoa kohden. Turhaan hän ponnistelee rantaan. Voimakkaat aallot raastavat hänet väkisin mukanaan, ja hän solahtaa aukosta holviin, jota olimme kahlaten tulleet, enkä enää häntä paikaltani näe. Onnistuisiko hän pelastumaan? Holvissa oli vähemmän vettä, joten vielä voi sitä toivoa, mutta ehkä hän ei pääsisikään matalalle — sekin oli mahdollista — vaan virta veisi hänet toisesta aukosta alas.
Kiirehdin tulemaamme tietä takaisin, mutta en ehtinyt vielä pitkälle kahlata holvia, kun Pentti ilmestyi pimeässä vastaani. Hän oli viime hetkessä onnistunut uimaan matalammalle vedelle ja virran häntä tempoessa saanut kalliokielekkeestä kiinni.
Pentti meni nyt hakemaan vaatteitansa ja minä annoin hänelle jälleen lyhdyn. Olin hänen riisuessaan ottanut sen haltuuni.
Odotin Penttiä virrassa ja pian hän olikin takaisin, kantaen vaatteitaan vasemmalla olkapäällään.
Jatkoimme nyt matkaamme ja muutaman minuutin kuluttua olimme kalliokielekkeen kohdalla, mikä Pentin oli pelastanut. Nousimme sille ja siitä holvin katolle, millä ennenkin olimme olleet. Jälleen olimme siis kuivalla maalla. Käytävään olimme jättäneet sukkamme ja jalkineemme. Puimme nyt kaikki vaatteet päällemme. Koko sen ajan kestäessä kumpanenkaan meistä ei sanallakaan puhunut keskeytyneestä retkestämme. Emme sitä enää ajatelleetkaan. Halusimme päivänvaloon.
Kun olimme edenneet käytävää noin puolen tunnin ajan, niin sammutimme lyhdyn. Luolasali alkoi lähetä ja silloin oli varovaisinta olla valkealla herättämättä huomiota. Se voisi käytävästä näkyä kauvas. Henkilö, joka oli tuonut haot luolaan, oli saattanut palata takaisin ja silloin hän helposti havaitsisi meidät. Siitä olimme nyt varmat, että hän ei ollut virralla, joskaan emme osanneet selittää syytä, miksi toinen löytämistämme haoista oli kuljetettu käytävään. Itsestään se ei ollut voinut sinne joutua. Olisiko se ehkä luolan salaperäisen asujamen vaatteissa laahautunut niin pitkälle, ja hän itse oli mennyt Susiluolan toiselle suulle, tahi oli korkealta, liki katonrajaa olevasta aukosta vakoillut toimiamme virralla. Emme pitäneet sitä luultavana.
Luolasaliin tullessamme emme siellä nähneet ketään, mutta eräässä nurkassa oli tuoreita lehtiä makuusijaksi ja ruoka-aineita sisältävä laukku. Laukun vieressä oli seinänojassa pitkä, hyvältä näyttävä luodikko. Olisiko hän ehkä vielä käytävässä? Kuljimme sitä varovaisesti eteenpäin, mutta ketään emme huomanneet. Tiesimme kuitenkin nyt vihollisemme olinsijan. Ulos ehdittyämme asetimme huolellisesti paaden paikoilleen ja lähdimme sitten Peltolaa kohden.
VIII.
Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja raittiusseuralla sovittu huviretkensä Haukkavuorelle. Kokoonnuimme kaikki Kirkonkylässä. Olimme päättäneet ensin käydä kirkossa jumalanpalvelusta kuulemassa ja vasta sen päätyttyä lähteä retkelle. Osanottajia siihen kertyi odottamattoman runsaasti. Niitä oli tullut kaukaisista syrjäkylistä saakka, joten meitä oli hyvän joukon toista sataa henkeä. Useimmat näistä olivat seuran omia jäseniä.
Raittiusseuralla oli oma sinivalkoinen lippunsa ja oma torvisoittokuntansa. Lipun juhlallisesti liehuessa ja soittokunnan kaiutellessa reipasta lähtömarssia aloimme kulkumme.
Matkan varrella tuon tuostakin pistimme yksi-ääniseksi lauluksi, ja iloinen, juhlatunnelmainen mieliala kohosi yhä. Kaunis ilma olikin suosinut retkeämme. Taivas oli sinikirkkaana ja koko luonto tuntui hymyilevän. Linnut visertelivät puissa ja hiljainen, lämmin etelätuuli hyväili poskiamme.
Haukkavuoren juurelle ehdittyämme pysähdyimme hetkiseksi ja nautimme mukanamme runsaasti tuotuja virvokkeita. Etenkin kirnupiimä ja katajamarjoista valmistettu raittiusjuoma menivät mainiosti kaupan.
Hatulla oli varsinainen ohjelma alkava. Siellä oli torvisoittoa, Lyylin tervehdyspuhe, runonlausuntoa, pidettävänä oleva esitelmä, kanteleensoittoa, raittiuskertomus ja laulua sekä kuorossa että yksiäänisesti miltei joka ohjelmanumeron välissä.
Harvoin olen kenenkään kuullut sillä tavoin puhuvan kuin Lyylin. Jokaisessa hänen sanassaan oli lentoa ja lämmintä sydämellisyyttä. "Kuka", hän lausui, "ei rakastaisi sitä kuusta, jonka juurella on kasvanut, kuka ei luontoa, jota lapsuudessaan on tottunut näkemään? Kuusi humisee kotoisia tarinoitaan, ja ympärillä oleva luonto on sekin osana siitä kodista, missä olemme syntyneet ja missä ensimäiset askeleemme ottaneet. Jokainen polku on siellä tuttu, jokainen kivi ja kanto". — Nyt Lyyli siirtyi puhumaan siitä kuinka lapsuusaikainen koti vähitellen vaihtuu omaan, jokaisen itse perustamaan kotiin, ja niistä yhteiskunnallisista velvollisuuksista, jotka tästä ovat seurauksena. Suomi on silloin muuttunut suureksi, yhteiseksi kodiksemme, jota jokainen meistä rakastaa ja jota jokaisen tulee rakastaa. Sentähden sitä myös tulee vaalia ja suojella ja sen kansaa estää joutumasta turmiollisten paheitten orjaksi. Yhtenä tämmöisenä paheena on väkijuomien käytäntö ja paljon tuskaa ja turmiota se jo oli levittänyt. Olisiko enää sallittava semmoista? Kautta koko maan tulisi raittiusseurain entistäkin voimakkaammin nousta taisteluun, ja kuka vielä ei ollut liittynyt riveihin, hän nyt liittyköön. Moni äiti, jonka kodin onnen väkijuomat olivat vieneet, varmaankin silloin itkien kiittäisi Jumalaa. Moni isäkin lankeaisi kiitollisena polvilleen ja lapset, jotka vanhempiensa tähden nyt kärsivät, saisivat takaisin sen kodin, minkä väkijuomien kirous oli heiltä riistänyt.
Kun Lyyli lopetti puheensa, oli tuskin yhtään kyyneletöntä silmää, ja kenenkään kehoittamatta nousimme kaikki ylös yhtyen yhteisäänin voimakkaaseen Maamme-lauluun.
Jo aikaisemmin mainitsemani ohjelma oli loppuun suoritettu — minäkin olin pitänyt esitelmäni, sen aihe oli maantieteellinen — mutta vieläkään emme lähteneet Haukkavuorelta. Päätimme jäädä auringonlaskua ihailemaan. Kauniina se laskikin. Koko läntinen taivaanranta oli punertavan hohteinen.
Vähitellen aurinko katosi taivaanrannan taa. Silloin rusohohde tummui tummumistaan ja vieno hämärä alkoi levitä yli maan.
Nyt kanteleensoittajamme, harmaapartainen vanhus, otti kanteleen polvillensa. Hetkisen hän istui ääneti mietteissänsä, sitten kankeat sormet koskettelivat kieliä, ja kannel helähteli. Soitto oli hiljaista, värähtelevää. Jo se taukosi, mutta alkoi jälleen, ja henkeä pidättäen kuuntelimme. Nyt soittaja, yhä kanneltaan nappaillen, avasi suunsa laululle ruveten. Laulut olivat vanhoja ja Karjalasta kotoisin. Sieltä oli soittajammekin. Nuoruudessaan hän oli muuttanut Leppäviidan pitäjään.
— Vanha Onermi, sanoi eräs joukostamme kuiskaten — on lämmennyt. En koskaan ennen ole kuullut hänen laulavan.
— En minäkään, sanoi eräs toinen. — Ihmettelen sitä, että hän on lähtenyt näin pitkälle huviretkelle.
— Ei siinä ihmettelemistä. Hän on hyvin harras raittiusystävä ja on aina mukana, kun vaan tilaisuus sen myöntää.
Onermi lopetti laulunsa, mutta laulun herättämää juhlatunnelmaa jatkui, ja kukaan ei näyttänyt vieläkään halukkaalta lähtemään kotiin. Ehdotin silloin, että koottaisiin risuja Hatun likellä olevalle kokkokivelle ja poltettaisiin kokko.
"Tehdään se", kuului miltei yhteen suuhun vastaukseksi, ja pian oli kokkokivellä suuri kasa risuja.
Sytytimme kokon palamaan. Ensin nousi taivaalle vahva, sakea savu ja vain sieltä täältä näkyi savun seasta pieniä liekkejä, mutta liekit kasvoivat, ja jo alkoi kipenöiviä säkeniä lentää korkealle ilmaan. Äkkiä liekit sulautuivat yhtenäiseksi tulimereksi, ja taivas sai omituisen, punertavan loimun.
Näytelmä oli suuremmoinen, ja istuin Lyylin rinnalla sitä ihaillen. Emme paljon puhuneet. Katsoimme vain. Toisinansa silmäyksemme kohtasivat toisensa. Silloin omituinen värähdys tunkeutui läpi koko ruumiini. Mistä se johtui? En ymmärtänyt sitä. En ollut koskaan ennen semmoista tuntenut. Olisivatko hänen silmänsä sen vaikuttaneet? Ne olivatkin nyt harvinaisen palavat, ja sielukas ilme oli niissä tavallista voimakkaampi. Tahtomattani katseeni yhä uudelleen ja uudelleen kääntyi häneen. Ehdottomasti hän oli kaunis tyttö. Kumma kyllä en aikaisemmin ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, tahi ehkä olin huomannut, mutta olin ollut muissa ajatuksissa. Vähitellen vaivuin nytkin ajatuksiini, mutta tällä kertaa niitten esineenä oli Lyyli. Muistelin sitä kuinka pienenä poikasena olin häneen tutustunut.
— Mitä mietitte? kysyi Lyyli.
— Ensimäistä kohtaustamme.
— Nyt kesällä?
— Ei, vaan lapsina Haukkavuoren juurella.
— Minäkin olen sitä muistellut.
— Nytkö?
— Niin, mutta katsokaa kuinka tuli jälleen leimuaa korkeana.
Aijoin noudattaa hänen kehoitustaan, kun samalla tunsin jonkun kädellään koskettavan oikeaa olkapäätäni. Käännähdin katsomaan. Siellä Pentti seisoi takanani ja viittasi minun seuraamaan itseään. Koko huviretkemme kestäessä en ollut häntä nähnyt. Missä hän oli ollut? Nousin ylös ja lähdin hänen perässään.
Hetken matkan päässä muista Pentti pysähtyi. "Olen tänään käynyt luolassa", hän kuiskasi minulle.
— Luolassa, toistin hämmästyneenä. — Kuoleman Koiraako hakemassa?
— Niin, mutta en tavannut häntä siellä. Ruokia oli kuitenkin sitten eilisen maisteltu, ja pyssy oli muutettu toiseen paikkaan. Olen koko päivän häntä vainunut, luolassakin odotin kauvan aikaa, mutta hän ei tullut.
— Miksi menitte luolaan yksin?
— Tehän olitte tänä päivänä estetty.
— Ja ette malttaneet odottaa huomiseen? Niinkö leppymättömästi siis vihaatte Kuoleman Koiraa. Ettekö jo voi kertoa minulle syytä molemminpuoliseen vainoonne?
— Miksi minä häntä vihaan, sen tiedän, mutta miksi hän minua, sitä en tiedä.
— Mitä hän on siis teille tehnyt?
— Mitä tehnyt? Pirstonut elämäni onnen, sanoi Pentti tavattomalla katkeruudella. — Eikö siinä ole kylliksi, mutta älkää enempää kysykö. Ehkä pian saatte kuulla kaikki.
En tiedustellut häneltä asiasta enempää.
Pentti oli jo ollut matkalla Peltolaan, kun hän alhaalta huomasi kokkomme. Silloin hän oli kääntynyt vuorelle takaisin. Ensin hän oli aikonut lähteä luolalle uudestansa, mutta sitten hän olikin päättänyt tulla meitä tapaamaan. Kokkoa lähetessään hän oli ollut näkevinään Kuoleman Koiran. Tämä oli hiipinyt vähän edempänä hämärässä.
— Ettekö lähteneet häntä seuraamaan?
— En heti. Odotin hänen menevän likemmäksi kokkovalkean piiriä, mutta samalla hän katosi. Turhaan olen häntä nyt hakenut, mutta tulkaa mukaan, ehkä vielä hänet yllätämme.
— Luulette siis hänen vielä kiertelevän täällä ympärillä?
— Niin luulen, mutta odottakaa, tuolla minä näen hänet jälleen. Hän seisoo varjossa suuren puun takana.
— Jo minäkin hänet huomaan. Emmekö paikalla lähde häntä ajamaan takaa?
— Tehdään niin!
Emme ehtineet vielä monta askelta ottaa kun kuulimme Lyylin kutsuvan meitä. Hän oli havainnut lähtömme ja juoksi nyt perässämme. "Ettehän vielä kotiin mene", hän huusi.. "Poltetaan ensin kokko loppuun. Enää on vain vähäisen risuja palamatta."
— Emme enää voi jäädä, sanoin.
— Minne teillä sitten on kiire? Lyyli kysyi. — Tuskinpa näin yöllä ryhdytte työtäkään tekemään.
— Emme toki, lausuin naurahtaen.
— Emme, sanoi Penttikin, — meillä on muita tärkeitä asioita.
Äkkiä Lyyli näytti aavistavan jotakin. Hän tarttui vapisten käsivarteeni. "Rosvonko olette taasen nähneet? Onko hän ollut täällä?"
Nyökäytin päätäni myöntävästi.
— Ja nyt lähdette häntä ajamaan? Olenko arvannut oikein?
— Oikein olet, vastasi Pentti lyhyesti.
Lyyli irroitti kätensä käsivarrestani. "Älkää menkö", hän pyysi meitä.
Emme tahtoneet luopua tekemästämme päätöksestä. Silloin Lyyli ojensi kätensä hyvästiksi. Tunsin kuinka se vapisi. Sitten hän läksi jo sammumaisillaan olevalle kokolle päin. Enää yksityisiä liekkejä näkyi, nekin epätasaisesti hulmuavina, ja taivaskin oli kadottanut punertavan loisteensa.
Kuoleman Koira ei ollut enää puun luona, ja turhaan etsimme häntä muualtakin lähimmästä ympäristöstä.
Lähdimme silloin luolalle, mutta emme heti menneet sisään, vaan piilouduimme suuren kalliolohkareen suojaan, mistä hyvin saattoi nähdä luola-aukolle. Ehkä Kuoleman Koira ei vielä ollut tullut? Ainakin voisimme häntä hetkisen odottaa, vaikkapa tunnin tahi parikin. Mikäpä kiire meillä sitäpaitsi olisi luolaan ollut? Jos hän siellä jo oli, ehdimme kyllä hiukan myöhemminkin saada siitä varmuuden.
Näytti siltä kuin olisimme tehneet viisaasti jäädessämme odottamaan. Oli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun yksinäinen mies läheni luolan aukkoa. Aijoin syöksyä esiin, mutta Pentti pidätti minua. Mies käveli hitain ja levollisin askelin. Nyt hän kumartui paadelle, nosti sen ylös ja katosi luolaan. Jälleen paasi laskeutui paikoillensa. Varroimme vielä noin kymmenen minuuttia. Sitten mekin nousimme kiven takaa ja laskeuduimme aukosta luolaan.
IX.
Nyt hiivimme hitaasti ja varovaisesti eteenpäin, Pentti ryömi etumaisena ja minä heti hänen jälissään. Välistä pysähdyimme kuunnellaksemme, mutta kun mitään epäilyttävää ääntä ei tunkeutunut korviimme, jatkoimme jälleen matkaamme.
Enää oli luolasaliin noin neljä viisi metriä. Mitenkä nyt Kuoleman Koiran huomaamatta — jos hän salissa oli — päästä ulos. Uskalsimme tuskin hengittää.
Jo näkyi käytävästä sisään. Likellä vastaisen seinän vasemman puolista nurkkausta oli kalliolattialla lehviä vuodesijaksi, laukku ja siihen nojaava pyssy. Vuoteen ääressä seisoi meihin selityksin oleva mies.
Pentti lipui nopeasti aukosta saliin, ja minä seurasin ihan hänen kintereillään. Sisään tultuamme nousimme hiljaa pystyyn ja aloimme varpailla hiipien lähetä vastustajaamme.
Olimme jo ottaneet pari kolme askelta, kun mies liikahti hiukan. Pysähdyimme henkeä pidättäen. Kunpa hän ei olisi kuullut askeleitamme, mutta ei, hän oli yhä selitysten ja seisoi taasen hiljaa.
Aijoimme jälleen rientää eteenpäin, mutta emme ehtineet vielä edes paikoiltamme liikahtaa, kun kuului voimakas basso-ääni. "Miksi ette lähene?" se kysyi ivallisesti. Säpsähdimme. Mistä ääni tuli, ja meitäkö kysymys tarkoitti? Mieskö vuoteen vieressä oli puhunut? Ei näyttänyt siltä. Hän oli selkä yhä meitä päin. Kuinka hän olisi siis meidät huomannut, vai oliko luolassa ehkä joku neljäskin henkilö? Katsahdimme hämmästyneinä ympärillemme, mutta ketään neljättä emme nähneet. Samalla mies käännähti meihin ja astui askeleen eteenpäin. "Miksi ette lähene?" hän kysyi purevasti. Ääni oli sama kuin äsken kuulemamme. "Luulitte", hän jatkoi pilkallisesti, "etten tuloanne huomannut. Erehdyitte siinä. Katsokaa oikeassa kädessäni olevaa peiliä. Koko ajan olen siitä tarkastanut liikkeitänne. Näin teidän ryömivän käytävästä ja hitaasti, hiljaa nousevan ensin polvivaraan ja sitten pystyyn, ha, ha, minä olen odottanut teitä."
— Odottanut? toistin syvän kummastuksen valtaamana.
— Niin, hän vastasi raivoisasti, astuen likemmäksi — olen seurannut teitä siitä saakka, kun vuorella sanoitte hyvästi naisylioppilaalle, nimeä en tiedä. Menitte puun luo, jonka takana vähää ennen olin seisonut. Siitä arvasin teidän etsivän minua, mutta yllätys oli, että tunsitte salaisen piilopaikkani. Mitkä hornan henget ovat auttaneet teitä sitä löytämään? Ensin epäilin lähteäkö luolaan, mutta sitten päätin mennä teitä vartomaan. Ratkaisun hetken piti kuitenkin kerran tulla, miksi ei siis nyt? Vaanien silmäilitte askeliani, mutta olisittepa aavistaneet minun lukevan jokaisen katseenne.
— Siitäkö tahdot meille puhua? Pentti kysyi kylmän ivallisesti ja näköään ihan rauhallisena, silmät vain loimuivat — luulin sinulla olevan tärkeämpää sanottavaa.
— Siitäkö puhua, mies raivostui äskeistä enemmän — älä laske leikkiä.
Tunnet Kuoleman Koiran…?
— Niin, lausui Pentti keskeyttäen — tunnen sinut, jopa liiankin hyvin ja olisin toivonut, että jo aikoja sitten olisimme tavanneet toisemme.
— Todellakin, ja sen sanot rauhallisesti? Et siis aavista, että toisen tahi toisen meistä nyt täytyy kuolla. Sinä, luulisin, olet se toinen.
— Älä ole siitä varma, Pentti vastasi, hänkin nyt raivostuen — tiedän sinun kymmenen metrin päästä ampuvan revolverilaukauksella kynttilän sammuksiin, mutta olen minäkin asetaitoinen.
Pentti otti kukkarostaan markan rahan ja pyysi minun pitämään sitä sormieni välissä. Asetuimme toisistamme noin kymmenen askeleen päähän. Sitten Pentti otti taskustaan revolverin ja tähdäten levollisesti ampui markan sormieni välistä.
Katselin Kuoleman Koiraa nähdäkseni minkä vaikutuksen Pentin ampumataito oli häneen tehnyt, mutta en huomannut hänessä vähintäkään hämmästystä. Hän seisoi aivan rauhallisena, kasvolihakset liikkumattomina, ja molemmat käsivarret ylpeästi rinnalla.
Kuoleman Koiran ulkomuodossa oli jotakin outoa, silmiinpistävää. Ihoväri oli miltei etelämaalaisen tumma, ja iso, vahva tukka oli pikimustaa, vanukkeista. Silmät sitävastoin olivat siniset kuin suomalaisella ja poskipäät olivat ulkonevat.
Kooltaan Kuoleman Koira oli hiukan Penttiä pitempi ja vartaloltaan ehkä vähäisen tanakampi, mutta vaikea oli sittenkin sanoa kumpiko heistä oli voimakkaampi. Niin tasaväkisiltä he näyttivät.
Olin kuvitellut mielessäni Kuoleman Koiran ulkomuotoa roistomaiseksi, mutta suureksi hämmästyksekseni en havainnut hänessä vähintäkään pahantekijälle ominaisia merkkejä, matalaa, ohimoilta sisäänpainunutta otsaa tahi ohuvia yhteenpuristettuja huulia, enpä edes levotonta, sinne tänne harhailevaa katsetta. Hänen otsansa oli kauniisti kaareutuva, leuka säännöllisesti muodostunut, huulet vahvat ja katse suora, rehellinen, joskin tuimaa, säälimätöntä vihaa säihkyvä. Mikä oli Pentin, mikä hänen saattanut semmoisiksi vastustajiksi toisilleen?
Kun Pentti oli ampunut laukauksensa, astui hän jälleen lähemmäksi Kuoleman Koiraa. "Huomaan", tämä sanoi kiusoittavan tyynesti, "että olet valmis taisteluun. Hyvä! Ennen otteluun ryhtymistä tahdon kuitenkin sinulta yhden selityksen."
— Sinä minulta selityksen, sanoi Pentti katkerasti — minun on sinulta, eikä sinun minulta vaadittava selitystä. Minne olet morsiameni vienyt?
— Morsiamesi, ha, ha, Kuoleman Koira nauroi kammottavasti — silläkö nimellä uskallat häntä vielä kutsua?
— Sinulta, hänen veljeltään, en siihen lupaa pyydä. Hän, Kalifornian Ruusu, on suostunut morsiamekseni, mutta missä hän on? Sinun, hänen ryöstäjänsä, on siitä tehtävä tili, sillä ikinä en usko, ennenkuin sen hänen omilta huuliltaan kuulen, että hän olisi pettänyt sitä uskollisuusvalaa, jonka keskenämme vannoimme.
— Katala roisto, Kuoleman Koiran ääni oli muuttunut jyriseväksi — sinä puhut uskollisuudesta, ja itse olet hänet pettänyt.
— Minä pettänyt? Pentin ääni oli onnettomuutta ennustava.
— Miksi sitten menettelyäsi nimittäisit? Kirjoitat hänelle kirjeen, jossa sanot vain leikkineesi hänen kanssaan. Olit ollut hetkellisesti ajattelematon. Et ollut tuntenut rakkautta, vaan korkeintaan vähäisen mieltymystä häneen, mutta nyt olit pilaan kyllästynyt ja aijoit pian mennä naimisiin erään toisen kanssa, joten toivoit olevasi entisistä siteistäsi vapaa.
— Sinä valehtelet, Pentti huusi karjuen ja niin raivoisena, etten milloinkaan ennen ollut häntä semmoisena nähnyt — sinä valehtelet, koskaan en ole semmoista kirjettä kirjoittanut.
Kuoleman Koiran vastaus oli yhtä odottamaton kuin äkkinäinen. Hän tempasi povitaskustaan lompakon ja sieltä kirjeen, jonka hän ylenkatseellisesti heitti Pentin jalkoihin. "Ota ja lue!"
Pentti otti kirjeen, mutta tuskin hän oli nähnyt ensimäiset kirjaimet, kun koko hänen ruumiinsa alkoi voimattomana vapista, ja vaivoin hän pysyi pystyssä. Ehkä hän olisi kaatunutkin, mutta sain hänen oikeasta käsivarrestaan kiinni.
"Tunnetko käsi-alasi?" Kuoleman Koira kysyi.
Pentti ei vastannut heti, hänen kätensä pusertautuivat nyrkkiin, ja kirje putosi kalliopermannolle. Enää hän ei vavissut, mutta hänen kasvonsa olivat ihan kalpeat ja huulet värittömät. Nyt ne avautuivat, mutta oliko ääni, jonka kuulin, Pentin. Niin toivoton ja haudan kolkko se oli. "Mistä olet saanut kirjeen?"
"Mistä, tunnustat sen siis omaksesi?"
Pentti pudisti kieltävästi päätään, ja hänen silmänsä leimahtivat. "Ei ole kirje minun", hän sanoi.
— Ei ole?
— Ei. Käsiala on minun, mutta kirjettä en ole kirjoittanut.
— Mitä, rohkenetko kieltää tekosi? karjui Kuoleman Koira sanomattomaan raivoon puhjeten. Hän tempasi suuripiippuisen revolverin taskustaan ja heilutti sitä uhkaavaisesti. — Puolusta itseäsi!
— Vielä sananen, — Pentti puhui arvokkaasti ja hänen katseensa oli rauhallinen — totta on, mitä olen sanonut. Kirjettä en ole kirjoittanut, joku on käsialaani mukaillen sen kyhännyt.
— Ja millä voit sen todistaa?
— Paraiten sillä että vieläkin olen naimatta.
— Se ei ole mikään todistus.
— Mitä sitten sanot tästä? Pentti otti liivintaskustaan ison, kultaisen kellonsa ja avasi kuoren. Sen sisäpuolelle oli taitavalla kädellä maalattu nuoren, hyvin kauniin tytön muotokuva. Selvästi saattoi huomata, että maalaus oli jo muutaman vuoden vanha, mutta myös, että sitä hiljakkoin oli hiukan korjailtu. Ihmeteltävässä määrässä muotokuva oli Kuoleman Koiran näköinen. Silmät vaan olivat ruskeat. — Tahdotko väittää, Pentti jatkoi — että yhä kantaisin sisaresi kuvaa, jos hänet olisin pettänyt?
Kuoleman Koira silmäili tutkivasti Penttiä. Tämän katse oli suora ja käytös levollinen. Silloin Kuoleman Koiran otsa vähitellen kirkastui, ja hänen silmänsä saivat lempeämmän loisteen, "hyvä, minä uskon sinua", ja hän astui askeleen eteenpäin ikäänkuin ojentaakseen kätensä Pentille, mutta tämä väistyi.
— Takaisin, sanoi Pentti — nyt on minun vuoroni. Vielä on selvittämättä minne siskosi joutui ja vapaa-ehtoisestikko hän lähti.
— Vapaa-ehtoisesti. Tulin pitkältä, monta viikkoa kestäneeltä metsästysretkeltä, enkä tietänyt liitostanne mitään. Heti saavuttuani siskoni pyysi meidän muuttamaan Kaliforniasta. Syyksi sanoi ikävän syntymäseuduillemme. Minulla ei ollut muuttoa vastaan, ja niin lähdimme Argentiinaan, missä olimme viettäneet lapsuutemme päivät. Matkalla huomasin ihmeekseni, että hän oli menettänyt koko tavallisen iloisuutensa. Milloinkaan hän ei hymyillyt, ja silmät olivat hyvin usein kyyneleiset. Utelin syytä tähän, mutta hän ei vastannut. Eipä edes tulo kotiseudulle saattanut häntä hilpeämmälle mielialalle, ja jo — alkoivat posket kadottaa ruusunsa, ja ennen kirkkaat silmät saivat himmeän loisteen. Hän kärsi, mutta minkä johdosta? Vaadin nyt jyrkästi selitystä, ja tällöin hän vihdoinkin ilmoitti surunsa ja näytti kirjeen, joka hänelle oli lähetetty. Lähdin silloin paikalla takaisin Kaliforniaan, mutta kun sinne tulin, olit jo poistunut sieltä, minne sitä ei kukaan tietänyt.
— Tiedettiinkö sitten sinun matkaasi? Pentti kysyi — lähdit edes minulle, ystävällesi, siitä sanallakaan mainitsematta.
— Aikomukseni, sanoi Kuoleman Koira — oli kyllä tulla luoksesi, mutta laivan äkkinäinen lähtö esti minua siitä, joten päätin kirjoittaa sinulle Argentiinasta.
— Mutta jätit sen tekemättä?
— Ja sitä kummastelet? Kuinka olisin kirjoittanut roistolle, joka niin halpamaisesti oli kohdellut sisartani. Semmoiselle miehelle en enää ollut Harry-ystävä, vaan peljättävä, kostoa janoava Kuoleman Koira. Turhaan kuitenkin etsin sinua.
— Niinkuin minäkin teitä, lausui Pentti. Ensin luulin teidän lähteneen vain jollekin lyhyelle matkalle — olisittehan muuten, niin arvelin, matkastanne jotakin maininneet — mutta kun päivä kului päivän perästä, ettekä saapuneet takaisin, silloin aloin tulla levottomaksi. Noin viikon odotin vielä, mutta kun en edes postitse saanut mitään ilmoitusta olinpaikastanne, päätin lähteä teitä hakemaan. Kiersin tarkkaan kaikki likiseudut, mutta tuloksetta. Otaksuin silloin teidän jo palanneen takaisin, mutta vieläkään en tavannut teitä kotoanne. Sen sijaan oli sinne muuttamassa uusia asukkaita.
— Farmari Harthin perhe?
— Niin.
— Myin heille taloni vähää ennen lähtöäni.
— He kertoivat sen.
— Mutta miksi he eivät paikalla sinne muuttaneet?
— Farmissa oli ollut työtä. Kun kuulin talosi myynnistä, muuttui mieleni vielä entistä rauhattomammaksi. Ehkä matkanne olikin tarkoitettu pitempi-aikaiseksi, ja milloinkaan ette enään palaisi, mutta miksi silloin niin jäähyväisiä sanomatta olisitte lähteneet? Olisiko kenties siskosi katunut kauppojaan? En sitä uskonut. Olin varma siitä, että hän todellakin rakasti minua, mutta silloin olit sinä ryöstänyt hänet. Et ollut hyväksynyt liittoamme, mutta kuinka se olisi ollut mahdollista, sinä, ystäväni? Muuta selitystäkään en keksinyt ja nyt vihasin sinua katkerasti ja jälleen lähdin teitä molempia etsimään. Matkustin kaupungista kaupunkiin ja maasta maahan.
— Kävitkö Argentiinassakin?
— Kävin. Muistelin siskosi ja joskus sinunkin kertoneen, että olitte sieltä syntyisin.
— Mutta paikkaa et muistanut lähemmin?
— En. Sen olin unohtanut. Seurauksena olikin, että teistä en sielläkään saanut vähintäkään vihiä. Enää en nyt viihtynyt Amerikassa, vaan päätin lähteä Suomeen. Olenkin jo kotimaassani ollut noin viisi vuotta, mutta — yhä on mieleni rauhaton ja elämäni tuntuu katkeralta.
— Rakastat siis vieläkin siskoani?
— Rakastan.
— Hänkään ei ole unohtanut sinua.
— Mitä sanot? Pentin ääni vapisi.
— Hänkin lempii sinua.
— Hän siis elää, Jumalalle kiitos! Pentti vaipui polvillensa. Nyt hän jälleen nousee ylös, ja hitaasti avautuu kummankin miehen syli, ja molempien kasvot loistavat ikäänkuin kirkastettuina. Vielä hetkinen, ja molemmat, toisensa löytäneet ystävät, syleilevät itkien toisiansa, ja minäkään, syrjäinen todistaja, en voinut pidättää kyynelhelmeä silmänurkastani. Miltei kuin unennäöltä tuntuu kuitenkin samalla mielestäni, että kaksi äsken vielä mitä katkerinta vihamiestä olivat näin äkkiä ja odottamatta voineet tulla toistensa ystäviksi, mutta olivathan erehdykset selviytyneet ja silloin entinen ystävyys oli voittanut katkeran vihan. Merkitsihän sitäpaitsi sovinto Harrylle sisaren onnea ja Pentille menetetyksi luullun "morsiamen" omaksi saantia. Ehkä se olikin ystävyyteen jouduttanut.
* * * * *
Keskustelua jatkui vielä kauvan ja usein nyt minäkin sen kestäessä tein kysymyksiä. Kuoleman Koira, jonka oikea nimi oli Harry, oli Amerikan suomalaisia. Jo hänen iso-isänsä oli muuttanut sinne ja asettunut asumaan Argentiinaan. Täällä hän oli mennyt naimisiin espanjattaren kanssa, ja avioliitossa syntynyt poika oli samoin ottanut puolisokseen muukalaisen. Täten oli selitettävissä se osittain etelämaalainen ulkomuoto, joka Kuoleman Koiralla oli. Ihmeellistä kyllä lapset kolmannessa polvessakin olivat säilyttäneet iso-isänsä kielen. Se oli kuitenkin johtunut siitä, että ihan lähiseudulla oli ollut muitakin suomalaisia, joten äidin kieli ei yksin ollut vaikuttanut. Oudon nimensä Harry oli saanut Kaliforniassa, minne hän siskonsa Maryn kanssa oli heti vanhempiensa kuoltua muuttanut Argentiinasta. Tämä oli tapahtunut hänen ollessa noin kuudenkolmatta ikäinen. Mary oli silloin kahdeksantoista. Onni oli täällä Harrya potkaissut. Hän oli löytänyt hyvän kultasuonen, mutta se oli kaukana ihmisasutuksista, joten hänen usein oli täytynyt sitä ase kädessä puolustaa roistoilta, joita oli runsaasti Kalifornian monta eri kansallisuutta olevassa väestössä. Menestyksellä hän oli torjunut useimmiten öiseen aikaan tehdyt yllätysyritykset ja monen hyökkääjistä hän varmalla kädellään oli kaatanut. Hyvä ei ollut siis hänen kaivanto-aluettaan lähetä, ja vähitellen alettiin häntä kutsua peloittavalla nimellä "Kuoleman Musta Koira." Samoihin aikoihin Mary, joka asui eräässä maatalossa noin kymmenen englanninpenikulman päässä veljensä työmailta, oli saavuttanut itselleen nimen "Kalifornian Ruusu", mutta vallan toisenlaisista syistä. Hänen harvinainen kauneutensa oli herättänyt nuorten miesten huomion, ja he olivat hänelle nimen antaneet. Monta olikin hänellä ihailijaa, näitten joukossa Penttikin, joka hänkin oli Kaliforniaan saapunut, mutta kenellekään heistä hän ei osoittanut erikoisempaa suosiota, eipä edes Pentille, josta pian tuli veljen paras ystävä.
Noin kaksi vuotta Harry työskenteli kaivanto-alueellaan, mutta silloin kultasuoni alkoi jo muuttua vähemmän tuotteliaaksi. Näin ollen hän myi sen enimmän tarjoavalle ja muutti sisarineen asutumpaan seutuun, missä hän osti itselleen upean talon.
Rauhallinen elämä täällä ei kuitenkaan kauvan häntä viihdyttänyt, ja niin hän lähti pitkille, toisinaan kuukausiakin kestäville metsästysmatkoille, näillä tavallisesti kierrellen ulkopuolella Kalifornian rajojen. Hänen viimeisellä tämmöisellä matkalla ollessaan Pentti oli vihdoinkin onnistunut voittamaan Maryn rakkauden.
* * * * *
Kauvan Harry oli etsinyt Penttiä. Alun toista vuotta hän oli matkustellut paikasta paikkaan, mutta hänen tiedusteluillaan oli aina ollut yhtä huono tulos. Silloin hän oli päättänyt palata Argentiinaan ja oleskeli nyt täällä siskonsa kanssa monta vuotta. Mary oli tämän ajan kuluessa hiukan toipunut, posket olivat jälleen ruusuiset ja silmät kirkkaat, mutta milloinkaan hän ei vieläkään hymyillyt, ja katse oli poikkeuksetta surunvoittoinen.
Suomeen he olivat saapuneet viime keväänä ja asuivat nyt eräässä Keski-Pohjanmaan pitäjistä, iso-isänsä kotipitäjässä. Oikeastansa he olivat tulleet Suomeen vain nähdäksensä esi-isiensä syntymämaan, mutta maa oli miellyttänyt heitä, eivätkä he enää sieltä muuttaisikaan. Marykin viihtyi hyvin, joskaan hänen surumielisyytensä ei vieläkään ollut kadonnut.
Noin kolme neljä viikkoa sitten Harry oli sattumalta kuullut Pentistä ja hänen olinpaikastaan. Silloin hän heti oli lähtenyt matkalle, ja onni olikin tällä kertaa häntä suosinut.
X.
Tähän puhelumme keskeytyi hetkeksi. Lähdimme luolasta ja suuntasimme askeleemme Peltolaa kohden. Jo olikin päivä pitkälle kulunut. Katsahdin kellooni. Se oli yksitoista. Harry luonnollisesti seurasi mukana.
Peltolassa Lyyli oli meitä rappusilla vastassa. Hän oli levottomana valvonut koko yön ja kerran ollut meitä jo Haukkavuoreltakin hakemassa.
Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän kuuli miehen, jonka kanssa mitä ystävällisimmin keskustelimme, olevan saman, jota niin vihamielisinä olimme lähteneet ajamaan. Selitimme hänelle lyhyesti syyn muuttuneeseen käytökseemme. Silloin Lyyli kyynelsilmin tarttui Harryn käteen ja toivotti hänet taloon tervetulleeksi. Harry kiitti kohteliaasti ja oli hänkin liikutettu.
Pian kuitenkin hilpeä iloisuus valtasi meidät kaikki. Penttikin oli kokonansa kadottanut raskasmielisyytensä, ja hänen ennen niin synkkä katseensa loisti nyt kirkkaana. Jo parin päivän perästä — silloin oli laivavuoro — hän Harryn mukana lähtisi K:n kaupungista pohjoiseen ja sitte rautateitse lopun matkasta Kalifornian Ruusun luo. Sen hän tekikin ja noin kuukauden kuluttua hän naineena ja onnellisena miehenä palasi kotiinsa. Harrykin oli lankoaan ja rakasta siskoaan saattamassa, ja eräänä päivänä he kaikin, vanha Pekkakin mukana, tulivat Peltolaan vierailulle.
Silloin oli jo myöhäinen elokuu, ja enää viimeisiä päiviä olin Lyylin kotitalossa. Heti syyskuun alkupuolella oli minun oltava Helsingissä.
Mary teki erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän olikin hyvin nuorekas ja hiljainen, joskaan ei mielestäni aivan yhtä kaunis kuin Pentin kellossa olevassa maalauksessa, mutta ikä ja surut olivat ehkä ulkomuotoon vaikuttaneet.
Kahvia edelläpuolisten juodessamme puutarhassa kysyin Harryltä mitenkä hän oli löytänyt luolan.
— Se oli pelkkä sattumus, hän sanoi — louhikkoa astellessani näin kärpän ja ajoin sitä takaa. Se katosi raosta. Siten huomasin aukon. Luonnollisesti tutkin luolaa tarkkaan ennenkuin rupesin siellä asumaan. Kävin pimeässä virrallakin saakka, mutta en katsonut viisaaksi ilman valkeata edetä. Ostin sentähden pienen käsilyhdyn eräästä torpasta. Nyt kuljin niin pitkälle kuin pääsin ja tulin vihdoin, maanalaista vuorenseinää kiiveten korkealle, holvikatoksen rajassa olevaan käytäväänkin. Siihenkään vielä en jättänyt tutkimustani. Halusin tietää missä käytävä päättyisi. Siten saavuin Susiluolan jo ennestään tunnetulle aukolle.
— Tunsitteko tekin sen?
— En. Nyt kun turvapaikkani mielestäni oli varma, aloin Penttiin ja hänen kotitaloonsa kiinnittää huomioni. Usein näinkin hänet, mutta suunnitelmaani ei kuulunut häntä jonkun kiven tahi puun takaa salaa ampua. Rinta rintaa vastaan ottelisimme, mutta emme vielä. Siskoni oli saanut kärsiä siksi paljon, että tahdoin kostossani olla perinpohjaisempi. Silloin vasta kuolema tuntuu uhrista tuskastuttavalta, kun hän tietää sen joka päivä häntä vaanivan, mutta sittenkään ei varmuudella aavista milloinka ratkaiseva hetki on tulossa. Siihen perustui laskelmani.
— Senkötähden siis kirjoititte oudot uhkauksenne?
— Sentähden. Toivoin niitten kiihdyttävän hänen mieltään. Olin armoton, mutta niinpä olin myös sanomattomasti katkeroittunut, joten menettelytapaani arvosteltaessa se on lieventävänä asianhaarana otettava huomioon. Teitä en kuitenkaan aikonut vahingoittaa.
— Miksi siis minuakin uhkailitte?
— Saadakseni teidän luopumaan Pentin seurasta, mutta olitte rohkeampi kuin olin luullut.
— Olisinpa aavistanut, sanoi nyt Mary, joka kiihkeästi oli kuunnellut keskusteluamme — minkälaisilla matkoilla veljeni oli, milloinkaan en olisi sallinut hänen semmoisille lähteä.
— Ette siis matkojen tarkoitusta tietäneet? kysyin häneltä.
— En.
— Ei, hän ei tietänyt, sanoi Harrykin — Mary tuli aina pahoilleen, jos vähänkin virkoin Pentistä pahaa, mitä sitten jos hän olisi aavistanut minun hänen surmaansa ajattelevan.
Nyt puhelu jälleen johtui luolaan, ja Pentti kertoi ensimäisestä seikkailustamme maanalaisessa virrassa. "Ihmettelen", hän sanoi Harrylle, "mitenkä silloin pelastuit. Etkö syöksynyt jyrkänteeltä alas?"
— Enpä toki. Laskeuduin sitä kauniisti alas saakka. Vasta virrassa minun oli hullusti käydä. Astuin kiireessä harhaan, ja veden pyörre tempasi minut mukanaan. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen, mutta onneksi kaksoisholvin kohdalla pääsin matalikolle.
— Niinkuin minäkin, lausui Pentti — mutta miksi veit märjän saappaasi asuntoni rappusille?
Harry naurahti. "Mitä yhdellä saappaalla olisin tehnyt", hän sanoi, "kun sinulla oli toinen? Vaihdoin omani aitastasi parempiin."
— Sekö olisi ollut syynä?
— Se. Tahdoin tehdä sinulle pienen, mutta harmittavan kepposen.
— Et siis laisinkaan peljännyt sitä, että löytäisimme Susiluolan toiselle aukolle, jonka olemassaolosta täten annoit meille vihiä?
— En, enkä sitäkään, että olisitte sinne uskaltaneet virtaa yrittää.
— Ja kuitenkin olimme jo sen tehneet ja silloin kammottavassa pimeydessä.
— En sitä tietänyt. Huomasin teidän kyllä onnellisesti saapuneen jyrkänteen reunalle, sillä kuulin teidän puhuvan keskenänne, mitä, en eroittanut, ja veden mukana vyöryessäni olin näkevinäni valkean välähdyksen.
— Otin luultavasti silloin tulitikkuun valkean, sanoi Pentti.
— Ehkä niin, lausui Harry.
Kysyin nyt Harryltä oliko hän luolassa huomannut missään aarretta tahi luurankoa.
"Aarretta tahi luurankoa", hän toisti kummastuneena, "mitä sillä tarkoitatte?"
Selitin hänelle syyn kysymykseeni.
— En ole nähnyt, hän sanoi — mutta niinpä en myös ole tietänyt kumpaakaan etsiä. Voisimme mielestäni vielä kerran lähteä luolaa tutkimaan.
— Luulette siis Partio-Jaakon juuri Susiluolasta löytäneen aarteen, jos hän semmoista on laisinkaan löytänyt.
— Niin, mikäli olen kertomuksenne Partio-Jaakosta oikein ymmärtänyt ja mikäli saatan tehdä johtopäätöksiä tuntemuksemme perustuksella luolan hiljakkoin löytämästänne aukosta.
— Mutta mistä hakisimme luolasta aarretta? Te ette ole mitään huomanneet, ja tarkkaan olemme mekin Pentin keralla tutkineet luolaa.
— Niinpä kyllä, mutta kukaan meistä ei ole tarkastanut kaksoisholviin katoavaa virtaa. Ehkä veden voimakas pyörre on meitä turhaan peloittanut, ja virta on siellä matalampi kuin olemme luulleet.
— Se on mahdollista, nyt jo Penttikin sekaantui puheeseemme — mutta mikä estää meidän saamasta siitä varmuutta. Lähdetään vielä tänään luolalle!
— Lähdetään vaan, sanoimme Harry ja minä yhteen suuhun.
Jo noin puolen tunnin kuluttua — ehdittyämme muuttaa päällemme huonommat vaatteet ja varustaa pari lyhtyä mukaan — olimmekin Pentti, Harry ja minä matkalla luolalle. Olimme jo astuneet puistoveräjästä Haukkavuorelle vievälle polulle ja olimme katoamaisillamme vuoren metsäisen rinteen peittoon, kun äkkiä kuulimme Lyylin huutavan meitä. Hän riensi juoksujalassa perässämme ja viittasi kädellään meidän odottamaan. Seisahduimme. Samalla Marykin kiirehti puistoveräjästä. Hän ja Lyyli tahtoivat tulla meitä luola-aukolle saakka saattamaan.
Lähdimme nyt yhdessä etenemään vuorta ja pian olimmekin luolalla. Mary ja Lyyli jäivät ulkopuolelle vartomaan.
* * * * *
— Jo olimme luolasalissa ja riensimme toista käytäväaukkoa kohden, kun samalla juolahti mieleeni salista ja käytävästä löytämämme tuoreet, yksinäiset haot. Kysyin niistä Harryltä.
— Haotko, hän sanoi — ne ovat nähtävästi vaatteissani mukana kulkeneet.
— Ette siis virralle tavanneet viedä vuodesijananne olleita havuja?
— Mitäpä niin kauvaksi? Viimeistään kahden päivän kuluttua, toisinansa joka päivä, toin ulkoa uusia hakoja vuodesijaksi ja vanhat vein mennessäni ulos. Paljon siitä oli tosin vaivaa, mutta siten vaatimaton asuntoni pysyi hauskemman ja siistimmän näköisenä, ja erityinen nautintoni oli vuoteella seljälläni maatessani syvään henkäistä sieraimiini tuoreen metsän hajua. Siinä oli kesäisen luonnon tuoksua.
* * * * *
Olimme vihdoin kaksoisholvilla ja laskeutuen veteen aloimme varovaisesti tutkia holvin alle katoavaa maanalaista virtaa. Iloksemme vesi ei ollut niinkään syvää. Aivan hyvin saatoimme kahlata ja kuta pitemmälle ehdimme edetä, sitä matalampaa oli. Keskiuomassakaan ei ollut enää muuta kuin polviin saakka vettä, mutta niin kiivaspyörteistä se täällä oli, että kiireimmiten vetäydyimme lähemmäksi oikeanpuolista kallioseinää. Siinä näytimmekin tehneemme viisaasti, sillä hetken perästä virta teki jyrkän mutkan vasemmalle ja samalla koko vasen sivusta oli muuttunut valkoisen ryöppyiseksi. Oikealla sitä vastoin veden juoksu oli miltei hiljaisen tasaista, mutta niinpä täällä olikin hyvin matalaa. Vesi ulottui tuskin nilkkoihin.
Lähenimmekö jotakin maanalaista koskea? Siltä tuntui humusta, joka yhä voimakkaampana alkoi tunkeutua korviimme, ja näytti virrasta, joka kävi yhä pyörteisemmäksi.
Olimme kahlanneet holvissa jo noin puoli tuntia, kun virta äkkiä kääntyi ainakin kolmenkymmenen asteen kulmassa vasemmalle. Vielä muutaman askeleen otettuamme holvi odottamatta laajeni oikealle sivulle. Olimme tulleet pieneen, noin seitsemän—kahdeksan metrin levyiseen ja noin kymmenen metrin pituiseen luolasaliin. Oikealla kalliopohja yleni lattiasta kuivaksi, keskikohdaltaan noin kuuden metrin levyiseksi, päistään kapeammaksi käytäväksi, vasemmalla virta vyöryi rajuna, syvältä näyttävänä koskena. Korkealle nousi valkoinen ryöppy, ja veden kumea pauhu muistutti vihaisen kahlekoiran raivoisaa haukuntaa.
Nousimme kalliolattialle, ja samalla silmämme ikäänkuin lumottuina kiintyivät seinämällä näkyviin luurangonosiin, kammottavaan, suureen ihmispääkalloon, pariin kolmeen hajallaan makaavaan kylkiluuhun, käteen ja isoluiseen jalkaterään. Siis vihdoinkin olimme tulleet Partio-Jaakon tarkoittamaan paikkaan, mutta kuinka ja milloin oli luuranko luolaan joutunut? Ihme että ajan hammas ei kokonansa ollut sitä kuluttanut.
Katselimme tarkkaavaisesti ympärillemme. Noin parin metrin päässä luurangosta oli seinän vieressä pieniä lahonneita puunpalasia. Tutkimme niitä kutakin erikseen — ja enää ei ollut epäilystäkään — ne olivat lahonneen puu-arkun jäännöksiä, ilmeisesti kannen, tuossa oli vielä nurkkaus säilynyt ja tuossa oli selvä saranan jälki, mutta missä olivat kullat? Äkkiä Pentti huudahti ilosta. Hän oli puusirujen joukosta löytänyt vähäisen kulta-esineen, korupäisen neulan, mutta siinä olikin kaikki. Niin pieneenkö siis aarteemme hupenisi?
Samalla Harry viittasi lähemmäksi koskea. Noin kolme neljä askelta sen rannasta oli kalliolattialla välkkyvä esine ja ihan sen vieressä ja ympärillä lahonneita laudan osia. Menimme niitä tarkastamaan. Välkkyvä esine oli kultainen rintasolki, ja laudanpalaset olivat arkun jäännöksiä, tuossa oli pohjalauta, ja tuo oli kuulunut arkun sivuun. Luultavasti oli arkku ollut seinämällä, mistä olimme kannen jäännökset löytäneet, mutta täältä — murrettuaan kannen auki, jolloin kultaneulanen oli pudonnut — ja joku laahannut sen lähemmäksi virtaa. Kuka oli sen tehnyt, Partio-Jaakkoko? Ehkä hän, mutta jos niin oli, minne olivat silloin kullat ja hopeat joutuneet? Aloin tarkkaavaisena tutkia kalliorantaa. Siinä oli epäämättömiä merkkejä, joista saatoin päättää veden aika-ajoin — luultavasti keväisin — ulottuvan tavallista uomaansa edemmäksi. Veden raja kulki ihan lähelle arkkua, mutta mikä oli estänyt sitä — voimakkaitten kevättulvien aikana — kerran kauvemmaksikin ulottumasta, ja silloin yli äyräittensä paisunut virta oli vienyt jo lahosta arkusta suurimman osan mukanaan ja huuhtonut kullat ja hopeat koskeen. Oliko näin käynyt? Lausuin arveluni Pentille ja Harrylle. Paikalla he ryhtyivät koskea tutkimaan, mutta se oli niin syvä ja veden pyörre oli niin voimakas, että tutkimuksista ei ollut mitään tuloksia. Koskeen ei rohkeinkaan olisi uskaltanut laskeutua ja edemmäksi luolasalia emme myös mitenkään voineet päästä. Koski oli sitäkin estämässä.
Noin puoli tuntia viivyimme kuitenkin vielä luolasalissa. Keskustelimme vastaisista toimenpiteistä. Haaveja olisi hankittava ja niillä tarkastettava kosken pohjaa, sillä vielä emme aarteen etsinnästämme luopuisi. Näin päätimme lujasti.
Palasimme nyt ulko-ilmaan. Mary ja Lyyli eivät enää olleet luola-aukon edustalla. He olivat pitkistyneet odottamiseen — olimmekin olleet luolassa likimaisin kuusi tuntia — ja lähteneet kotiin. Mekin lähdimme nyt Peltolaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä kävimme kolmin miehin jälleen koskella. Nyt meillä oli pari haavia mukana ja kaksi rautapiikkistä, nauloilla tiivistämäämme haravaa. Näillä tunnustelimme kosken pohjaa ja vihdoin — kolmituntisen työn jälkeen — osui toiseen haaveista hopeainen, pahasti murtunut otsakoriste, ja toiseen haravista tarttui kultainen, kuvakoristeinen sormus. Varmasti oli siis todistettu, että kullat ja hopeat olivat koskeen huuhtoutuneet, ja monena päivänä kävimme niitä sieltä vielä "kalastelemassa", mutta enempää emme Haukkavuoren aarteesta enää löytäneet. Vesi oli luultavasti kuljettanut kullat ja hopeat kauvemmaksi mukanaan. Jotensakin tuloksetonta oli siis aarteen etsintämme ollut, ja vähiin oli myös maantieteellinen työni jäänyt, mutta sittenkin olin tyytyväinen. Olin rakastunut Lyyliin — sen havainnon tein äkkiarvaamatta — ja suureksi ilokseni hänkään — mikäli saatoin huomata — ei näyttänyt olevan tunteisiini vastaamatta, joten tänään rohkaisin mieleni ja — hyvällä menestyksellä kosin. Lopultakin olen siis aarteen löytänyt, jopa ihan Haukkavuoren juurelta, riippukoivuisesta talosta, enkä toki sitä maailman kultiin ja hopeisiin vaihtaisi. Niin rakas on Lyyli minulle, ja viimeistään parin vuoden kuluttua luulen voivani tarjota hänelle oman kodin. Jo uutena vuotena aijomme julkaista kihlauksemme, ja silloin kaikki vanhat tutut, muitten muassa Pekka, Pentti ja Mary, Harry ja Pekan Liisakin, jota pitkään aikaan en ole nähnyt, toivottavasti tulevat kihlajaisiini Peltolaan ja te muutkin — jos haluatte — saatte lähettää Lyylille ja minulle sinne onnentoivotuksenne.