V.
Kolme vuotta myöhemmin 1904.
André Lhéry, joka epämääräisesti ja ainoastaan ajoittain oli kiinnitetty lähetystöön, oli kauan epäröityään hakenut itselleen paikkaa pariksi vuodeksi Konstantinopolissa, ja olikin saanut sen.
Hänen epäröimisensä oli ensiksi johtunut siitä, että jokainen virallinen asema on kahle, ja hän tahtoi kaikin mokomin pysyä vapaana; lisäksi siitä, että kaksi vuotta kaukana kotimaasta tuntui hänestä paljoa pitemmältä kuin ennen, jolloin melkein koko elämä vielä hymyili hänen edessään, ja lopuksi siitä, että hän pelkäsi pettyvänsä uuden Turkinmaan suhteen.
Lopulta hän kuitenkin teki päätöksensä, ja eräänä kolkkona ja talvea muistuttavana maaliskuun päivänä höyrylaiva oli tuonut hänet sen kaupungin rantaan, jota hän muinoin oli niin suuresti rakastanut.
Konstantinopolissa jatkui talvea yhä. Mustaltamereltä tuleva tuuli puhalsi sinä päivänä hurjana ja jäätävän kylmänä, kiidättäen lumihiutaleita. Siinä viheliäisessä yleismaailmallisessa kaupunginosassa, jossa höyrylaivat saapuvat satamaan, ja joka näyttää olevan olemassa kehottaakseen vastasaapuneita nopeasti palaamaan takaisin, kadut olivat täynnä tahmeata rapakkoa, jossa likaiset itämaalaiset ja syyhyiset koirat tallustelivat.
Sydän ahdistuneena, mielikuvitus lamassa André Lhéry istui tuomitun tavoin ajoneuvoihin, jotka veivät hänet, vallan mahdottomia mäkiä nousten, kaikkein jokapäiväisimpään hotelliin, jommoisia mainitaan nimellä "Palace".
Pera, johon hänen silloinen asemansa pakotti hänet asettumaan, on viheliäinen jäljittely europpalaisesta kaupungista, ja merenlahti ja lisäksi muutamat vuosisadat erottavat sen suuresta Stambulista, moskeijan ja unelmien kaupungista. Siellä hänen täytyi tyytyä asumaan, vaikka olisi tahtonutkin paeta pois. Hän asettui kaikkein vaatimattomimpaan kaupunginosaan, hyvin korkeaan paikkaan, tehden sen osaksi ollakseen niin kaukana kuin suinkin peralaisesta hienostosta, joka asusti alhaalla, osaksi nauttiakseen laajasta näköalasta, nähdäkseen kaikista ikkunoistaan Kultaisen-Sarven sekä Stambulin taivaalle kuvastuvan varjokuvan, ja näkörajalla sypressien tumman juovan, suuret hautausmaat, missä murtuneen kivilaatan alla jo kolmattakymmentä vuotta on levännyt se maineeton tsherkessiläis-nainen, joka oli hänen nuoruutensa ystävätär.
Turkkilaisnaisten puku ei enää ollut sama kuin hänen ensimäisen käyntinsä aikana: tämä oli seikka, joka kaikkein ensiksi pisti silmään. Silloisen valkean harson asemesta, joka jätti näkyviin silmät ja jota sanottiin jakmakiksi, ja pitkän vaalean vaipan asemesta, jolla oli nimenä feradfjé, he nyt käyttivät eräänlaista, melkein aina mustaa, domino-pukua nimeltä tsharshaf, ja sen lisäksi niinikään mustaa harsoa, joka kokonaan peitti kasvot sekä silmät. Tosin he joskus nostivat tuota pientä harsoa ja antoivat ohikulkijoiden nähdä soikeat kasvonsa — mutta tämä tuntui André Lhérystä mullistavalta uudistukselta.
Lukuunottamatta tätä olivat he edelleen samoja aaveita, joita kohtaa kaikkialla, mutta joiden kanssa ei saa olla missään yhteydessä ja joihin ei edes saa katsahtaa, samoja eristettyjä olentoja, joista ei voi mitään tietää, tuntemattomia — voisipa melkein sanoa olemattomia: muuten Turkinmaan viehätys ja salaperäinen vetovoima. Muinoin André Lhéry useiden sellaisten suotuisien sattumien kautta, joita on mahdoton kohdata kahta kertaa elämässään, oli voinut, uskaliaana kuin lapsi, joka ei tunne vaaraa, lähestyä yhtä tämän maan tyttäristä — oli päässyt häntä niin likelle, että oli jättänyt hänelle osan sieluaan. Mutta tällä kertaa hän ei ajatellutkaan sellaisen seikkailun uusimista, siihen oli tuhannet syyt, ja hän näki heidän kulkevan ohitsensa, kuin olisivat he olleet varjoja tai pilviä…
Tuuli Mustaltamereltä puhalsi lakkaamatta ensi viikkojen kuluessa, kylmiä vesi- tai lumisateita jatkui, ja tuttavat kävivät kutsumassa häntä päivällisille tai iltakemuihin klubeihin. Silloin hän tunsi, että nuo ihmiset ja tuo elämä saattaisivat hänen silloisen oleskelunsa Itämailla tyhjäksi ja levottomaksi ja että ne lisäksi uhkasivat ainaiseksi turmella hänen entiset vaikutelmansa, ehkä kenties himmentää tuon pikku vainaja paran kuvan. Hänen tultuaan Konstantinopoliin, olivat hänen muistonsa hetki hetkeltä hälvenneet ja hukkuneet ympäristön jokapäiväisyyteen; hänestä tuntui, että nuo hänen seurusteluihmisensä joka päivä halvensivat niitä, polkivat niitä jalkojensa alle. Ja hän päätti poistua. Paikkansa menettäminen lähetystössä oli hänestä toisarvoinen seikka. Hän päätti matkustaa.
Hänen saapumisestaan oli pian kulunut kaksi viikkoa, ja tällä ajalla oli tuhat pikkuseikkaa siihen määrin anastanut hänen joutohetkensä, ettei hän edes ollut ehtinyt kulkea yli Kultaisen-Sarven siltojen mennäkseen Stambuliin. Tämä suuri kaupunki, jonka hän näki ylhäältä asunnostaan, useimmiten itsepintaisten talvisten sumujen verhoamana, tuntui hänestä melkein yhtä etäiseltä ja epätodelliselta kuin ennen hänen paluutaan Turkinmaahan. Hän oli matkustava pois, se oli päätetty asia. Hän aikoi viipyä ainoastaan niin kauan, että ehti tehdä toivioretken sinne sypressien juurelle, Nedjibé'n haudalle; sitten hän jättäen kaiken oli palaava Ranskaan. Kunnioituksesta rakasta menneisyyttä kohtaan, pyhästä kunnioituksesta häntä kohtaan, oli hän matkustava pois ennen täydellistä pettymystä.
Se päivä, jona hän viimein sai tilaisuuden laskea jalkansa Stambulin kaduille, oli vuoden toivottomimpia, koleimpia ja synkimpiä, vaikka se olikin huhtikuun päivä.
Toisella puolen lahtea, heti kun oli kulkenut yli sillan ja saapunut läheisen suuren moskeijan varjoon, hän löysi jälleen toisen minänsä, tunsi taas olevansa André Lhéry, joka oli ollut kuolleena vuosikausia, ja johon taas palasi itsetajunta ja nuoruus. Ollen yksin, vapaana ja tuntemattomana keskellä noita ihmisjoukkoja, hän tunsi tuon kaupungin pienimmätkin sopukat, vallan kuin olisivat ne palanneet hänen mieleensä aikaisemmasta olemassaolosta. Unhoittuneet turkkilaiset sanat palasivat hänen muistiinsa; hänen päässään syntyi täydellisiä lauseita; hän oli jälleen sen paikan asukkaita, todella stambulilainen.
Aluksi hänestä tuntui vastenmieliseltä, jopa naurettavalta kulkea hattu päässä. Vähemmin uteliaisuudesta, kuin peläten herättävänsä hautausmaalla jonkun vartijan uteliaisuuden, hän osti fezin, joka asianmukaisesti silitettiin ja muodostettiin hänen päänsä mukaiseksi yhdessä tuhansista pienistä katumyymälöistä. Hän osti rukousnauhan kannettavakseen kädessä, kuin oikea itämaalainen ainakin. Nyt hänet valtasi kiire, ääretön kärsimättömyys tulla tuolle haudalle, ja hän kavahti ajoneuvoihin sanoen ajurille: "Edirne kapussnna getur!" (Vie minut Adrianopelin portille.)
Sinne oli pitkä, hyvin pitkä matka tuolle Adrianopelin portille, joka muodostaa aukon suuressa bysantilais-muurissa, siellä hyljättyjen kaupunginosien laidalla, autioiden ja hiljaisten katujen päässä. Hänen täytyi ajaa läpi melkein koko Stambulin, ja aluksi täytyi nousta ylös jyrkkiä mäenrinteitä, joilla hevosten jalat liukuivat. Ensin hän kulki niissä kaupunginosissa, joissa vilisee väkeä ja kajahtaa huutoja, hierotaan kauppoja, ne kun ovat basaarien läheisyydessä ja niissä kun runsaasti liikkuu matkailijoita. Sitten hän saapui noille jäätävän tuulisena päivänä autioille keskikaupungin toreille, joita joka taholla ympäröi kupukattoja ja minareetteja. Sitten seurasi puistokatuja, joiden molemmin puolin kohosi hautapatsaita, kioskeja, taiteellisen hienoja suihkukaivoja, ja nämä muinaiset puistokadut olivat vallan muuttumattomassa tilassa. Heidän ohitsensa väistyivät taaksepäin toinen toisensa jälkeen suuret moskeijat monine kupuineen, jotka vaalean harmaina erottuivat vielä talvisen taivaan taustalta, avaroine aitauksineen täynnä vainajia, ja toreineen, joita reunustivat pienet vanhanaikuiset kahvilat, minne uneksijat kokoontuivat rukouksen jälkeen. Oli se hetki, jona muedsinit kutsuvat päivän kolmanteen rukoukseen; kuuli heidän äänensä kaikuvan ylhäältä lähellä kylmiä tummia pilviä olevilta ilmankäyviltä parvekkeilta… Stambul oli siis todella vielä olemassa! Ja nähdessään sen jälleen samanlaisena kuin ennen, tunsi André Lhéry, sanomattomasta mutta suloisesta ahdistuksesta väristen, vähitellen siirtyvänsä takaisin omaan nuoruuteensa; yhä enemmän hän koki sisällään, että jotain jälleen virkosi eloon hänessä monia vuosia kestäneen unhotuksen ja olemattomuuden jälkeen… Ja se oli hän, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, jonka tomu nyt lepäsi maan povessa, joka oli säilyttänyt voiman luoda taikahohdettaan yli tämän paikkakunnan, hän joka oli kaiken tämän aiheuttanut ja joka sinä hetkenä hallitsi voitokkaana.
Mikäli Adrianopelin portti lähestyi, joka johtaa kalmistojen äärettömään maailmaan, katu kävi vielä hiljaisemmaksi siinä vanhojen ristikkoaitaisten talojen ja rappeutuneiden muurien välissä. Mustanmeren vinhan tuulen vuoksi ei ketään näkynyt istumassa melkein rauniomaisten vaatimattomien pienten kahvilain edustalla. Mutta tämän kaupunginosan ihmisillä, niillä harvoilla, jotka liikkuivat ulkona, oli vielä vanhanaikuinen viitta ja turbaani. Yleinen kuolettava alakuloisuus levisi tuona päivänä koko matoisesta maailmasta, laskeutui synkältä taivaalta, erosi kaikkialta, sietämätön, kyyneleitä esille houkutteleva alakuloisuus.
Saavuttuaan viimein kaupunginportin halkeilleen paksun holvin alle, André Lhéry varovaisuudesta luopui ajuristaan ja alkoi yksin astua maaseudulle, tai oikeammin hylättyjen hautojen ja satavuotisten sypressien äärettömään valtakuntaan. Oikealla ja vasemmalla, pitkin tuota kookasta muuria, jonka puoleksi luhistuneet tornit jonona ryhmittyivät silmänkantamattomiin, ei näkynyt mitään muuta kuin hautoja, loppumattomia hautausmaita, yksinäisyyden verhoamina ja hiljaisuuden huumaamina. Saatuaan varmuuden siitä, että ajuri oli poistunut ja ettei kukaan seurannut häntä urkkiakseen, André poikkesi oikealle ja aikoi kulkea alas Eyoubia kohti, astuen noiden kookkaiden sypressien alla, joiden valkeanhohteiset oksat näyttivät kuivuneilta luurangoilta melkein mustien havujensa lomissa.
Hautakivet Turkinmaalla ovat pystysuoria patsaita, joiden huippua koristavat turbaani tai kukkaset. Kaukaa ne näyttävät melkein ihmisolennoilta, joiden pään ja hartiat luulee erottavansa; alkuaikoina ne kohoavat pystysuorina, mutta vuosisadat, maanjäristykset ja sateet uurtavat niiden perustuksia; silloin ne vaipuvat kallelleen joka taholle, nojaavat toisiinsa kuin vanhuudenheikot ainakin, ja kaatuvat viimein kumoon ruohikkoon, johon jäävät lepäämään. Ne ikivanhat hautausmaat, joiden ohi André kulki, muistuttivat synkässä epäjärjestyksessään taistelukenttää tappion jälkeisenä päivänä.
Sinä päivänä näki tuskin ainoatakaan ihmistä pitkin muuria tässä avarassa vainajien valtakunnassa. Oli liian kolea ilma. Paimen vuohineen, lauma harhailevia koiria, pari kolme vanhaa kerjäläisnaista, jotka odottivat jotain ruumissaattoa saadakseen almua — siinä kaikki; ei tarvinnut pelätä uteliaita katseita. Mutta nuo tuhansiin nousevat hautapatsaat vivahtivat ihmisjoukkoihin, lukuisiin pieniin, harmaisiin, horjuviin olentoihin. Ja korpit, jotka hyppelivät ruohikossa, alkoivat vaakkua keskellä talvisen tuulen suhinaa.
André kulki eräiden osviittojen mukaan, jotka ennen oli pannut merkille, löytääkseen Medjé'ksi mainitsemansa naisen viimeisen leposijan monien muiden melkein samanlaisten leposijojen joukosta, jotka täyttivät tämän erämaan toisesta näköpiirin laidasta toiseen. Se oli varmaankin tuossa pienessä ryhmässä; hän tunsi sypressien asennon ja muodon. Ja niin olikin, vaikka tämä hauta näytti satavuotiselta, ja sen kivipatsas makasi nyt maassa… Kuinka hävityksen tuhoisa työ oli edistynyt senjälkeen kuin hän viimeksi kävi siellä, tuskin viisi vuotta sitten… Aika ei suonut edes tätä yksinkertaista kiveä tuolle pienelle vainaja paralle, joka jo oli vaipunut niin syvälle unhotuksen yöhön, että todennäköisesti ei yksikään olento maassa enää muistanut häntä. Andrén muistossa, ja ainoastaan siellä, eli vielä hänen nuori kuvansa, ja hänen kuoltuaan ei enää missään ollut jäljellä hohdetta hänen kauneudestaan, ei koko maailmassa yhtään jälkeä hänen levottomasta ja suorasta sielustaan. Ei kukaan olisi lukeva ruohikkoon kaatuneesta hautakivestä hänen nimeään, hänen oikeata nimeään, joka muuten ei herättäisi mitään muistoja… Ennen hän usein oli tuntenut tunnonvaivaa, oli pitänyt itseään pyhyyden häväisijänä, sentähden, että oli, joskin lainanimen varjossa, pannut alttiiksi osan tuon naisen sielusta tuhansille välinpitämättömille, hän kun oli siitä julkaissut liian likellä koskettelevan kirjan, jonka ei koskaan olisi pitänyt ilmestyä; mutta tuona päivänä hän sitävastoin oli iloinen siitä, että niin oli menetellyt, hän kun siten oli herättänyt vainajaa kohtaan sääliä, jota ehkä edelleen muutaman vuoden kuluessa oli heräävä joissakin tuntemattomissa sieluissa. Jopa häntä pahoitti, ettei ollut ilmaissut hänen oikeata nimeään, sillä silloin hänen luullakseen tuo sääli olisi kohdistunut suoranaisemmin rakkaaseen vainaja parkaan. Ja ehkäpä jotkut hänen turkkilaisista sisaristaan, kulkiessaan hänen kumoonkaatuneen hautakivensä ohi, olisivat lukiessaan hänen nimensä, pysähtyneet miettiväisinä…
Tällä äärettömällä hautausmaalla ilta alkoi sinä päivänä tavattoman aikaisin pimetä, taivas kun oli täynnä raskaita pilviä, jotka eivät päästäneet esille ainoatakaan valon välkähdystä. Noiden silmänkantamattomiin ulottuvien rappeutuneiden muurien sisällä, jotka näyttivät ympäröivän kuollutta kaupunkia, yksinäisyys herätti ahdistusta ja pelkoa: levisihän siinä silmien eteen harmaa alue, missä kasvoi harvassa sypressejä ja mikä, kuten näytti, oli täynnä pieniä raihnaisia olentoja, joista toiset vielä olivat pystyssä, toiset kallellaan tai maassa makaavia — nimittäin hautakiviä. Ja siellä hän jo oli levännyt vuosikausia, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, joka ennen hiukan oli toivonut ystävänsä paluuta, siellä hän oli levännyt jo monet kesät ja talvet, siellä oli hän lepäävä ainaisesti, yksin hiljaisuudessa, oli muuttuva mullaksi, yksin joulukuun pitkinä öinä lumisten ruumispeitteiden alla. Tuona hetkenä hänestä tuskin enää oli mitään jälellä… Hänet valtasi kauhu ajatellessaan, mitä vielä saattoi olla jälellä hänestä, joka oli kätkettynä tuohon hänen jalkojensa juuressa olevaan multaan; eipä varmaankaan enää muuta kuin muutamia lahoamistilassa olevia luita puunjuurten keskellä ja sitten, tuo pyöreä pallo, jolla oli suurempi vastustusvoima kuin muilla osilla, ja joka muinoin oli muodostanut hänen päänsä, se ahdas kammio, jossa olivat asustaneet hänen sielunsa, hänen rakkaat ajatuksensa…
Tämän haudan rappeutunut asu, joka vielä enemmän lisäsi hänen kiintymystään ja tunnonvaivojaan, kävi hänestä sietämättömäksi, hänen oli mahdoton jättää se siihen kuntoon… ollen täysin perehtynyt maan tapoihin, hän tiesi mitkä vaikeudet ja vaarat yhtyivät yritykseen: kristityn kajota muhamettilaisen hautaan pyhällä hautausmaalla… Mihin pahantekijän viekkauteen hänen täytyikään turvautua huolimatta hurskaasta aikomuksestaan!… Kaikesta huolimatta hän päätti panna aikeensa täytäntöön; hän oli jäävä Turkinmaalle riittävää pitkäksi aikaa, ehtiäkseen täyttää tehtävänsä, useiksi kuukausiksi, jos se oli välttämätöntä, eikä hän aikonut palata kotimaahansa, ennenkuin lohkeillut kivi oli vaihdettu toiseen, ennenkuin uusi hautapatsas taas oli pystyssä, vahvana kestämään…
Tultuaan takaisin Peraan illalla, oli hänen kotonaan Jean Renaud, eräs hänen tuttavansa lähetystöstä, vallan nuori mies, joka ihmetteli kaikkea tuossa kaupungissa. Molempien miesten Itämaiden ihailu oli lähentänyt heidät toisiinsa.
Pöydältään hän löysi Ranskasta tulleen postinsa ja kirjekuoren, jossa oli Stambulin leima ja jonka hän avasi ensiksi.
Kirje oli sisällykseltään näin kuuluva:
Hyvä herra!
Muistatteko, että eräs turkkilainen nainen kerran kirjoitti teille, kertoakseen mitä tunteita hänen sielussaan herätti teidän "Medjé" kirjanne lukeminen ja pyytääkseen vastaukseksi muutaman teidän kätenne kirjoittaman sanan?
No niin, tämä turkkilaisnainen, joka on tullut kunnianhimoiseksi, haluaa tänään vielä enempää. Hän tahtoo tutustua tämän kirjan kunnioitettuun tekijään, kirjan, jota on luettu sata kertaa, mielenliikutuksen yhä kasvaessa. Tahdotteko, että kohtaamme toisemme ensi torstaina kello puoli kolme Bosporin aasianpuoleisella rannalla Tshibouklin ja Pasha-Bagtshén välillä? Voisitte odottaa minua pienessä merenrannalla olevassa kahvilassa, joka on lahden pohjukassa.
Tulen sinne tumman harson verhoamana, ajaen talikassa [maalla käytännössä olevat turkkilaiset vuokra-ajoneuvot, joilla myös on nimenä mohadjir]; poistun ajoneuvoista, te seuraatte minua, mutta odotatte, kunnes minä ensiksi puhuttelen teitä. Te tunnette kotimaani ja tiedätte siis, kuinka paljon panen alttiiksi. Minä puolestani tiedän, että olen tekemisissä gentlemannin kanssa. Vetoan hienotunteisuuteenne.
Mutta kenties olette unhottanut Medjén? Ja ehkä hänen sisarensa
eivät enää herätä mielenkiintoanne?
Mutta jos tahdotte lukea nykyaikaisen Medjén sielun kirjaa, niin
vastatkaa minulle, ja tapaamme toisemme ensi torstaina.
Rouva Zahidé.
Poste restante, Galata.
Hän ojensi nauraen kirjeen ystävälleen, ja alkoi lukea toisia.
— Ota minut mukaasi ensi torstaina! — rukoili Tean Renaud, luettuaan tuon kirjeen. — Lupaan olla kiltti — hän lisäsi, lapsellinen sävy äänessään — lupaan olla hyvin hienotunteinen: en ollenkaan katsele.
— Kuvitelletko minun menevän sinne?
— Oh!… Laiminlyödä sellaista. Tietysti menet!
— En ikinä!… Se on joku ansa. Tuo nainen on arvatenkin yhtä vähän turkkilaista syntyperää kuin sinä ja minä.
Hänen estelynsä johtui osaksi siitä, että hän antamalla nuoren toverinsa kehotella, tahtoi kääntää pois hänen huomionsa, sillä oikeastaan hän, jatkaessaan saapuneiden kirjeiden avaamista, enemmän ajatteli tuota "naista" kuin mitä tahtoi näyttää. Niin epätodennäköiseltä kuin tuntuikin, että hän lähtisi tuohon kohtaukseen, hänet valtasi sama selittämätön vetovoima, joka kolme vuotta aikaisemmin, hänen saadessaan ensimäisen kirjeen tuolta tuntemattomalta naiselta, oli pakottanut hänet vastaamaan. Ja olihan sitäpaitsi sangen omituista, että hän sai tuon kutsun "Medjén" nimessä juuri sinä iltana, kun oli palannut käynniltään hautausmaalla, sielu levottomana hänen muistostaan.
VI.
Huhtikuun 14:na päivänä, ennen määräaikaa, olivat André Lhéry ja Jean Renaud istuutuneet sen pienen kahvilan edustalle, jonka helposti olivat tunteneet, ja joka sijaitsi aasianpuoleisella rannalla, tunnin matkan päässä Konstantinopolista ja salaperäisen Zahidén mainitseman kahden kylän välillä. Se oli noita harvoja yksinäisiä ja asumattomia paikkoja Bosporin rannalla, joka melkein kaikkialla muualla on talojen ja palatsien reunustama: tuo nainen oli osannut hyvin valita. Siinä levisi autio niitty, muutamia kolme- tai neljäsatavuotisia plataaneja — noita Turkinmaan plataaneja, joilla on baobab-puun kaltaiset oksat — ja vallan lähellä, mäen rinteellä, aina tyyneeseen rantakaistaleeseen asti, tuollaista Vähän-Aasian metsää, jossa yhä vielä asustaa rosvoja ja karhuja.
Parempaa paikkaa ei saattanut toivoa salaista kohtausta varten. Ei näkynyt muita kuin he kaksi tuon vanhan luhistumaisillaan olevan ja eristetyn mökin edessä, jossa muuan vaatimaton valkeapartainen vanhus harjotti kahvilaliikettä. Ympärillä olevien plataanien lehdet olivat tuskin puhjenneet; mutta vihreä niitty oli jo niin täynnä kukkia ja taivas niin kaunis, että ihmetteli tuota lakkaamatta puhaltavaa jäisen kylmää tuulta — tuota melkein alinomaista Mustanmeren tuulta, joka turmelee Konstantinopolin, kevään. Täällä, Aasian puolella, oli tosin aina siltä vähän turvissa; mutta vastapäätä se riehui europpalaisella rannikolla, jonka näki kaukana auringonpaisteessa tuhansine vedenpintaan asti ulottuvine taloineen.
He odottivat määräaikaa tässä yksinäisyydessä, vetäen sauhuja yksinkertaisista nargile-piipuista, jotka talonisäntä, tuo vanha turkkilainen, oli heille tuonut. Hänessä herätti hiukan ihmettelyä ja epäluuloja, että kaksi näin hienoa herraa hatut päässä oli hänen talo pahaisessaan, jonka vieraina tavallisesti olivat soutomiehet ja paimenet, ja kun tämä lisäksi tapahtui näin epävakaana vuodenaikana ja tuon rajun tuulen puhaltaessa.
— Olitpa todella kiltti kun otit minut seuraasi, sanoi Jean Renaud.
— Eipä sinulla ole syytä ylenmääräiseen kiitollisuuteen. Otin sinut mukaani, jotta minulla olisi joku, johon kohdistan huonon tuuleni, jos tuo nainen ei tulekaan, jos seikkailu epäonnistuu, jos…
— Vai niin, siinä tapauksessa on minun saatava se onnistumaan! (Tämän hän sanoi teeskennellen säikähtymistä ja hänen kasvoihinsa ilmestyi sellainen hymy, joka tässä nuoressa henkilössä ilmaisi miellyttävää, lapsellisen viatonta sielua). — Katsohan tuonne taakseni, lyönpä vetoa siitä, että hän nyt tulee.
André katsoi taaksensa. Todella talika-vaunut tulivat esiin puiden välitse ja lähestyivät rämisten huonoa tietä pitkin. Ajoneuvojen ikkunaverhojen lomitse, joita tuuli liikutti, näki kaksi tai kolme naisolentoa, jotka kokonaan, kasvoiltaankin, olivat mustiin verhoutuneet.
— Heitä on tuolla ajoneuvoissa ainakin tusina, virkkoi André. — Luuletko siis, että tullaan noin joukottain sovittuun salaiseen yhtymään. Olisiko tämä väkirynnäkkö?
Sillävälin vaunut olivat saapuneet heidän kohdalleen… Kun he olivat tulleet vallan lähelle, pieni valkohansikkainen käsi pisti esiin tummista harsoista ja viittasi… Se oli siis todella hän… Mutta heitä oli kolme!… Mikä merkillinen seikkailu!
— Jätän siis sinut, sanoi André. Ole nyt hienotunteinen, niinkuin lupasit, äläkä katso sinnepäin. Ja sinun tehtäväksesi jää nyt suorittaa laskumme tälle vanhalle kunnon miehelle.
André alkoi nyt matkan päässä autiota tietä pitkin seurata talika-vaunuja, jotka pian pysähtyivät plataani-ryhmän juurelle. Kolme kiireestä kantapäähän mustiin puettua hahmoa hypähti seuraavassa tuokiossa maahan. Ne olivat kevyitä ja hyvin solakoita vartaloja, joiden silkkihameissa oli laahukset; he astuivat edelleen vasten tuimaa pohjatuulta, joka pakotti heidät kumartamaan päänsä. Mutta he hiljensivät yhä vauhtiaan, ikäänkuin kehottaen häntä seuraamaan ja tulemaan lähemmäksi.
Ainoastaan se, joka on elänyt Itämailla, käsittää Andrén hämmästyksen ja sen, miten uudenlaiselta huvilta hänestä tuntui näin lähestyä verhottuja turkkilaisnaista, hän kun oli ammoisista ajoista tottunut pitämään tähän luokkaan kuuluvia naisia täydelleen luoksepääsemättöminä.
Oliko tämä siis totta! Nuo naiset olivat kutsuneet häntä, ja tuossa tuokiossa hän oli puhuva heidän kanssaan!
Kuullessaan, että hän oli vallan lähellä, he kääntyivät.
— Herra André Lhéry, eikö totta? — kysyi heistä yksi, jonka ääni oli sanomattoman lempeä, ujo, raikas ja värisevä.
Vastaukseksi André ainoastaan kumarsi. Silloin kolmesta mustasta tsharshafista pisti esiin kolme pitkään hansikkaaseen puettua pientä kättä, jotka ojennettiin häntä kohti, ja joihin tarttuen, toiseen toisensa jälkeen, hän kumarteli.
Heillä oli ainakin kahdet harsot kasvoilla; he olivat kolme surupilkuista arvoitusta, kolme tutkimatonta kohtalotarta.
— Suokaa anteeksi — virkkoi sama ääni, joka jo aikaisemmin oli puhunut, — että vaikenemme tai sanomme pelkkiä tyhmyyksiä! olemme puolikuolleet pelosta.
Tämän saattoikin muuten helposti arvata.
— Jospa tietäisitte, sanoi toinen ääni, kuinka viekkaasti meidän on täytynyt menetellä päästäksemme tänne! Kuinka moneen ihmiseen meidän on täytynyt turvautua matkalla, neekereihin, neekerinaisiin!
— Ja tuo ajuri, sanoi kolmas, jota emme tunne, ja joka voi syöstä meidät turmioon!
Seurasi vaitiolo. Jäätävä tuuli tunkeutui läpi silkkihameiden; se esti vapaasti hengittämästä. Bosporin vesi, joka pilkotti plataanien lomitse, oli valkoinen vaahdosta. Vasta puhjenneet lehdet raastoi tuuli irti, ja ne liitelivät tiehensä. Ellei olisi nähnyt tiellä pikkukukkasia, jotka taipuivat laahuksien alle, olisi luullut talven yhä vielä jatkuvan. Koneellisesti he astuivat edelleen yhdessä satasen askelta, kuin kävelyllä olevat ystävät ainakin; mutta tämä syrjäinen seutu, huono sää — kaikki oli hieman kolkkoa ja paha enne tälle yhtymiselle.
Se heistä, joka oli alkanut keskustelun ja joka näytti olevan tuon vaarallisen salaliiton johtajatar, alkoi taas puhua, sanoen umpimähkään jotain, katkaistakseen tuskallisen hiljaisuuden:
— Kuten näette, tuli meitä kolme…
— Niin, todella sen näen — virkkoi André, joka ei voinut pidättäytyä hymyilemästä.
— Te ette meitä tunne, ja kuitenkin olette jo vuosikausia ollut ystävämme.
— Me elämme teidän kirjojenne parissa, lisäsi toinen.
— Sanottehan meille, onko se tosi, tuo "Medjén" tarina, huomautti kolmas.
Nyt he puhuivat kaikki yhtä haavaa, vapauduttuaan vaiteliaisuudestaan, kuin nuoret ihmiset, joilla on kiire tehdä useita kysymyksiä kohtaamisen aikana, jota saattoi kestää ainoastaan lyhyt hetki. Heidän helppoutensa lausua ajatuksiaan ranskaksi hämmästytti André Lhérytä, samoin kuin heidän pelonsekainen rohkeutensa. Ja kun tuuli melkein oli poistanut harson yhden naisen kasvoilta, hän näki vilahdukselta leuan ja kaulan — nuo osat, jotka kaikkein ensiksi vanhenevat naisella, mutta jotka tällä vielä olivat ihmeteltävät nuoret, ilman pienintäkään ryppyä.
He puhuivat yhä: vielä yhtaikaa, ja heidän äänensä sointuivat musiikilta. Tosin raju tuuli ja kaksinkertaiset harsot niitä himmensivät; mutta niiden sävy oli itsessään harvinaisen, miellyttävä. André, joka aluksi oli luullut joutuneensa kolmen länsimaalaisnaisen pilkan esineeksi, ei enää epäillyt, että olikin tekemisissä oikeiden turkkilaisnaisten kanssa. Heidän pehmeät äänensä olivat jotenkin varma todiste heidän syntyperästään, sillä jos päinvastoin kolme Peran naista olisi puhunut yhtaikaa, olisi se pannut ajattelemaan eläintieteellisen puutarhan papukaija-osastoa. [On miellyttäviä poikkeuksiakin, mielihyvällä sen totean. (Tekijän huomautus).]
— Äsken — sanoi heistä se, joka jo enimmin herätti Andrén mielenkiintoa — huomasin kyllä, että nauroitte kun sanoin teille, että meitä oli tullut kolme. Mutta ette antanut minun jatkaa. Aioin vielä lisätä, että samoin kuin meitä tänään on kolme, samoin meitä tulee olemaan kolme ensi kerrallakin, jos vielä noudatatte kutsuamme, aina me kolme tulemme yhdessä; erottamattomina kuin nuo papukaijat, te tiedätte — joita muuten on ainoastaan kaksi… Ettekä koskaan tule näkemään kasvojamme… Olemme kolme pientä mustaa varjoa, siinä kaikki.
— Sieluja, virkkoi toinen, ainoastaan sieluja, ymmärrättekö; ja teidän tietoisuudessanne tulemme aina olemaan sieluja, emmekä mitään muuta, kolme ahdistuksessa olevaa sielua, jotka tarvitsevat ystävyyttänne.
— On turha erottaa meitä toisistamme; mutta katsokaamme joka tapauksessa…, saammehan nähdä arvaattekohan, kuka meistä kirjoitti teille, kuka on nimittäin se, joka sanoi nimensä olevan Zahidé, jos muistatte… No, sanokaahan, se olisi meistä niin hauskaa.
— Juuri te, rouvaseni! — virkkoi André ilman huomattavaa epäröimistä.
Ja se oli oikein arvattu, ja hän kuuli heidän turkinkielellä huudahtavan ihmetyksestä.
— No hyvä. sanoi "Zahidé", kun siis olemme vanhoja tuttavia, te ja minä, on nyt minun tehtäväni esittää teille sisareni. Kun tämä on tehty, palaamme täydellisen säädyllisyyden rajoihin. Kuulkaahan siis tarkoin. Tuo toinen musta domino, pisin meistä kaikista, on nimeltään Néchédil — ja se on häijy. Kolmas, joka paraikaa astuu erillään meistä, on nimeltään Ikbal ja — salakavala. Pitäkää varanne. Ja tästä hetkestä alkaen tulee teidän varoa, että ette sekoita meitä kolmea.
Kaikki nämä nimet olivat luonnollisesti salanimiä, André oivalsi sen hyvin. Oli olemassa yhtä vähän Néchédilia ja Ikbalia kuin Zahidé'ta. Toinen tsharshafeista verhosi nuoren aviovaimon vanhemman serkun, Zeynebin säännöllispiirteisiä, vakavia, hiukan haaveilevan näköisiä kasvoja. Ja mitä tulee kolmanteen, niin sanottuun salakavalaan, niin jos André olisi voinut kohottaa paksua suruharsoa, olisi sen alta tullut näkyviin Mélekin, tuon nuoren punatukkaisen turkkilaisnaisen pieni pystynenä ja suuret iloiset silmät, Mélekin, joka kerran oli huomauttanut, että "tuo runoilija jo alkaa käydä vanhanpuoleiseksi". Tosin tuo Mélek oli niiltä ajoilta paljon muuttunut ennenaikaisista kärsimyksistä ja kyynelin viettämistään öistä; mutta se oli kuitenkin Mélek, jonka mielenlaatu oli niin läpeensä hilpeä, ettei edes pitkällinen ahdistus ollut voinut tukahuttaa hänen iloista nauruansa.
— Mikähän käsitys teillä lieneekään meistä? kysyi "Zahidé", esittämistä seuranneen vaitiolon jälkeen. — Minkälaisiksi naisiksi kuvittelette meitä, niihin säätyluokkaan ja mihin seurustelupiireihin kuuluviksi? Sanokaahan.
— Hyvä Jumala… Vastaan teille paremmin vastedes. Mutta en kuitenkaan salaa teiltä, että alan epäillä, ettette ole kamarineitsyeitä.
— Kas vaan!… Entä ikämme?… Eihän sillä tosin ole merkitystä, kun emme tahdo olla muuta kuin sieluja. Mutta velvollisuutemme on todella heti tunnustaa teille, että olemme vanhoja naisia, herra Lhéry, hyvin vanhoja naisia.
— Sitä jo varmasti aavistinkin.
— Eikö totta?
— Niin, eikö totta? puuttui puheeseen "Ikbal" (Mélek) surumielinen sävy äänessään — eikö totta, vanhuus, sen pahempi on seikka, jota aavistetaan, kuten jo sanoitte, huolimatta varokeinoista sen salaamiseksi. Mutta sanokaa jotain tarkempaa… mainitkaa numeroita, niin että näemme, oletteko fysionomisti.
Kun kasvoharsot olivat läpinäkymättömät, oli ivallista puhua fysionomistista, joka sana lausuttiin hiukan hassutellen.
— Numeroita?… Mutta eivätkö ne teitä loukkaa ne numerot, jotka aion sanoa?…
— Mitä vielä… Jospahan tietäisitte, kuinka olemme luopuneet kaikesta… Sanokaa pois vain, herra Lhéry.
— No hyvä! Te teitte minuun heti sen vaikutuksen, kuin olisitte mummoja, ainakin… vähintäin siinä kahdeksantoista ja kahdenkymmenen neljän välillä.
He nauroivat harsojensa alla, valittamatta, etteivät olleet voineet tehdä vanhan vaikutusta, mutta liioin olematta imartelusta mielissään, ollen siksi liian nuoria.
Tuulen kiihtyessä, joka puhalsi entistään kylmempänä ja joka oli puhdistanut taivaan pilvistä kirkkaaksi, he kävelivät nyt yhdessä kuin vanhat ystävät. Huolimatta siitä että he myrskyltä tuskin kuulivat toistensa puhetta, huolimatta tien laidalla pauhaavan meren mylläkästä, he alkoivat vaihtaa sisimpiä ajatuksiaan, luopuen tuosta puoleksi ivallisesta puheen sävystä, jota alussa olivat käyttäneet verhotakseen tilanteen väkinäisyyttä. He astuivat hitaasti ja tähystellen ympärilleen, ja silloin tällöin heidän täytyi kumartua tai kääntyä, kun vihuri hyökkäsi heitä vastaan ylen tuimana. André ihmetteli kuinka helposti he käsittivät kaiken, ja yhtä paljon sitä, että jo seurusteli näin tuttavallisesti noiden outojen naisten kanssa.
Ja tämän huonon sään vallitessa ja heitä suosivan yksinäisyyden vuoksi he luulivat olevansa jotenkin turvissa, kun äkkiä tien mutkassa ilmestyi pöpöjä, kahden kävelyllä olevan turkkilaisen sotilaan muodossa, joilla oli kädessä raipat, jommoisia sotilailla on tapana siellä kotona Ranskassa leikata itselleen viidakosta. Tämä oli mitä vaarallisin kohtaus, sillä nuo kelpo nuoret miehet, joista useimmat ovat kotoisin Aasian puolelta, missä ei tingitä vanhoista vakaumuksista, olisivat olleet valmiit ryhtymään äärimmäisiin väkivaltaisuuksiin, nähdessään heidän silmissään jotain niin rikollista kuin että mahomettilaisnaiset seurustelivat länsimaalaisen miehen kanssa! Soturit pysähtyivät ensin kuin kiinninaulittuina paikoilleen, ja sitten he vaihdettuaan kiireisesti muutaman sanan, riensivät tiehensä, ilmeisesti kertomaan asian tovereilleen tai poliisille, tai kenties hätyyttämään koolle koko kylän väestön… Nuo kolme pientä mustaa haamua hypähtivät pelästyneinä ajoneuvoihinsa, jotka poistuivat huimaavaa vauhtia, ja sillävälin Jean Renaud, joka kaukaa oli katsellut tätä kohtausta, riensi avuksi. Niin pian kuin talika-vaunut hevosten täyttä laukkaa kiitäessä olivat kadonneet metsään, molemmat ystävät riensivät syrjäpolulle, joka johti tiheikköön.
— No, millaisia he ovat? kysyi Jean Renaud hetkeä myöhemmin, kun säikähdys oli ohi ja he vallan levollisina kulkivat metsäpolkua edelleen.
— Hämmästyttäviä, vastasi André.
— Hämmästyttäviä, missä suhteessa? Suloisiako?
— Hyvin suloisia!… Mutta se ei ole oikea sana, tulee käyttää vakavampaa sanaa, sillä he ovat sieluja, kuten näyttää, pelkkiä sieluja… Ystävä hyvä, ensi kerran elämässäni olen puhunut sielujen kanssa.
— Sieluja!… Mutta minkälaatuisia?… Kunniallisia naisia?
— Totta kai, mitä kunniallisimpia… Niin että jos olit kuvitellut vanhalle ystävällesi somaa rakkausseikkailua, täytyy sinun malttaa mielesi toiseen tilaisuuteen.
André oli syvästi levoton noiden naisten kotiapaluuseen nähden. Päätön oli totisesti tuo pikku turkkilaisnaisten seikkailu ja ristiriitainen kaikille Islamin tavoille; mutta olihan se täysin viatonta laatua, kolme naista, puhua noin miehen kanssa, ilman vähintäkään säädyttömyyttä ja jutella sielua koskevista seikoista hänelle, joka ei voinut edes aavistaa, millaiset heidän kasvonsa olivat.
Hän olisi antanut paljon tietääkseen heidän olevan turvissa haaremin ristikkoaitauksen takana… Mutta mitä hän saattoikaan heidän hyväkseen tehdä?… Paeta, piilottautua, niin kuin äsken, eikä mitään muuta; pieninkin asiaan puuttuminen, suoranainen tai välillinen olisi vaan saattanut heidän tuhonsa uhkaavammaksi.
VII.
Tämä pitkä kirje tuotiin salaperäisellä tavalla seuraavana päivänä
André Lhérylle.
Eilen sanoitte meille, että ette tunne nykyaikaista turkkilaista naista, ja sitä emme ollenkaan epäile, sillä kukapa häntä tuntisi, kun hän ei itsekään tunne itseään?
Mikä muukalainen muuten olisi voinut tunkea hänen sielunsa salaisuuksiin? Pikemmin hän hänelle panisi alttiiksi kasvojensa salaisuuden. Mitä tulee ulkomaalaisiin naisiin, tosin muutamat heistä ovat saaneet pääsyn koteihimme; mutta he ovat nähneet ainoastaan salonkimme, jotka tätä nykyä ovat europpalais-malliset; siis ainoastaan elämämme ulkopuolen.
No niin! Tahdotteko, että me autamme teitä ymmärtämään meitä, jos tällainen ymmärtäminen on mahdollinen? Nyt, kun te olette kestänyt kokeen, tiedämme, että me saatamme olla ystäviä. Sillä olihan se koe: tahdoimme varmuutta siitä, oliko muuta kuin kykyä sirkkilöittyjen lauseidenne takana… Erehdyimmekö kuvitellessamme, että te erotessanne noista vaaraan joutuneina mustista haamuista tunsitte sisällänne jonkunmoista mielenliikutusta, — uteliaisuutta, pettymystä, kenties sääliä, mutta ette ainakaan sellaista välinpitämättömyyttä, jonka jokapäiväinen kohtaaminen jättää mieleen.
Ja ennen kaikkea olette huomannut, siitä olemme varmat, että nuo muodottomat ja sulottomat mytyt eivät olleet naisia, vaan niinkuin itse sanoimme, sieluja tai oikeammin sielu, nimittäin uudenaikaisen turkkilaisnaisen sielu, jonka äly on vapautunut ja joka kärsii, mutta samalla rakastaa vapaaksi tekevää kärsimystä ja joka lähestyy teitä, eilen saavuttamaansa ystävää.
Mutta jos tahdotte olla hänen ystävänsä vastedeskin, on teidän oppiminen katsomaan häntä muuksi kuin hauskaksi huvitukseksi matkallenne ja somaksi kuvaksi, joka tietää yhtä viehättävää ajankohtaa taiteilija-elämässänne. Älköön hän enää olko teidän silmissänne lapsi, jota kumarrutte katselemaan ylempää, älköönkä rakastajatar, joka tyytyy hellyytenne almuun, jos tahdotte, että hän teitä rakastaisi, tulee teidän osata koota hänen heräävän henkensä ensi värähdykset..
Teidän "Medjé'nne" lepää hautausmaalla. Kiitän teitä hänen nimessään ja kaikkien nimessä niistä kukista, jotka te olette laskenut tuon pienen orjattaren haudalle. Nuoruutenne päivinä kätenne ponnistuksetta poimi onnen siitä, missä se oli saavutettavissanne. Mutta pientä tsherkessiläisnaista, jonka hurmaus syöksi syliinne, ette enää löydä, ja se aika on tullut, jona turkkilaisnaisessakin vaiston ja alistuvaisuuden aiheuttama rakkaus ovat väistyneet valinnan tuottaman rakkauden edestä.
Se aika on niinikään tullut, jona teidän sopisi rakkaudesta hakea ja kuvata muita puolia kuin silmääkiehtovaa ja aistillista. Koettakaa esimerkiksi nyt siihen määrin hillitä sydämenne, että se tuntisi meidän raskaan kärsimyksemme katkeruuden, joka on siinä, että emme voi rakastaa muuta kuin unelmaa.
Sillä me emme saa rakastaa mitään muuta kuin sitä.
Meidät naitetaan tavalla, jonka tunnette… Mutta tämä europpalaisen avion huono jäljitelmä, joka miespolvi sitten kotiutui länsimaalaismalliin järjestettyihin asuntoihimme, missä muinoin hallitsivat silkki-divaanit ja odaliskit, edustaa jo edistystä, joka meitä mairittelee, joskin sellainen avio on sangen haurasta laatua, sitä kun joka hetki uhkaa huikentelevan puolison oikku, puolison, joka voi purkaa sen tai siihen tuoda lisää oudon naisen. — Näin meitä paritetaan kuin lampaita tai tammavarsoja.
Usein se mies, jonka sattuma meille hankkii, tosin on lempeä ja hyvä; mutta me emme ole häntä valinneet. Aikaa voittaen kiinnymme häneen, mutta tämä tunne ei ole rakkautta; silloin syntyy meissä tunteita, jotka pakenevat ja asettuvat kauas ja ne pysyvät aina tuntemattomina kaikille muille, paitsi meille itsellemme.
Me rakastamme, mutta rakastamme sielullamme toista sielua; ajatuksemme liittyy toisen ajatukseen; sydämemme alistuu toisen sydämen valtaan. Ja tämä rakkaus jää unelmaksi; me kun olemme kunniallisia ja varsinkin sentähden, että tuo unelma on meille liian rakas, jotta tahtoisimme joutua vaaraan menettää sen koettaessamme toteuttaa sitä. Tämä rakkaus on yhtä viaton kuin eilinen retkemme Pasha-Bagtshéhen tuon rajun tuulen puhaltaessa.
Tämä on turkkilaisnaisen sielun salaisuus vuonna 1322 hedshran jälkeen. Nykyinen kasvatuksemme on matkaansaanut tämän olemuksemme kahtiajakautumisen.
Tämä selitys on tuntuva teistä vielä omituisemmalta kuin kohtaamisemme… Jo edeltäpäin iloitsimme siitä, että ihmettelynne oli oleva suuri.
Ensin luulitte, että teistä tehtiin pilaa. Sitten tulitte, tosin vielä epäröivänä ja odottaen lemmenseikkailua, ehkäpä sitä toivoenkin. Epämääräisesti kenties toivoitte tapaavanne Zahidén, jota auliit orjat saattoivat ja joka oli utelias läheltä näkemään kuuluisaa kirjailijaa ja joka kenties ei olisi kovin vastahakoinen nostamaan harsoaan.
Ja kohtasittekin sieluja.
Ja näistä sieluista tulee ystävättäriänne, jos te osaatte olla heidän ystävänsä.
Kirjeen olivat allekirjoittaneet:
Zahidé, Néchédil ja Ikbal.
VIII.
"Zahidé'n" tarina hänen naimisistaan alkaen André Lhéryn saapumiseen asti.
Nuoren bein hyväilyt, jotka olivat käyneet hänelle yhä miellyttävämmiksi, olivat vähitellen nukuttaneet hänen kapinatuumansa. Säilyttämällä sielunsa vapauden hän oli ruumiineen täydelleen antautunut kauniille miehelleen, vaikka tämä tosin ainoastaan oli iso hemmoiteltu lapsi, joka verhosi itsekkäisyytensä hyvin hienolla seurustelutavalla ja miellyttävillä hyväilyillä.
André Lhérytäkö varten hän yhä säilytti sielunsa vapaana? Hän ei itsekkään sitä enää oikein tietänyt, sillä aikaa myöten hän pakostakin oli oivaltanut kuinka lapsellinen tämä unelma oli. Päivä päivältä hän ajatteli häntä vähemmin.
Hän oli melkein alistuen mukautunut oleskelemaan uudessa vankilassaan; ja elämä olisi käynyt hänelle siedettäväksi, ellei Hamdi kaksi vuotta kestäneen avionsa jälkeen olisi lisäksi nainut Durdanén, täten tullen kahden vaimon mieheksi, suhde, jota tätä nykyä pidetään vanhentuneena Turkinmaalla.
Välttääkseen kaikkia epämiellyttävän mauttomia kohtauksia "Zahidé" oli pyynnöstä saanut luvan vetäytyä pariksi kuukaudeksi Khassim-Pashaan isoäitinsä luo, saadakseen aikaa mukautua uuteen tilanteeseen ja valmistuakseen siihen kaikessa levollisuudessa.
Eräänä iltana hän siis huomiota herättämättä oli lähtenyt pois — päätettyään rohjeta kaikkea pikemmin kuin palata tähän taloon, missä häntä yhä enemmän tahdottiin pakottaa näyttelemään haaremi-naisen osaa.
Zeyneb ja Mélek olivat niinikään molemmat palanneet Khassim-Pashaan, Mélek oli kestettyään kiduttavia ja epätoivoisia kuukausia viimein saanut eron kauheasta miehestään; ja elettyään surkeasti puolitoista vuotta yhdessä potilaan kanssa, joka joka tavalla oli herättänyt hänessä inhoa, oli Zeyneb miehensä kuoleman kautta vapautunut hänestä. Melkein samanaikuisesti oli heidän kukkea nuoruutensa runneltu, olivat he joutuneet väsyneiksi haaksirikkoisiksi elämän merellä, mutta siitä huolimatta he äärettömässä lamaustilassaan olivat entistään likeisemmin sisarellisella luottamuksella liittyneet toisiinsa.
Turkkilaisten lehtien levittämä tieto André Lhéryn tulosta Konstantinopoliin oli heissä herättänyt hämmästystä ja se oli samalla syössyt heidän entisen epäjumalansa alas jalustaltaan: tuo mies olisi siis muiden tavallisten kuolevaisten kaltainen, hän siis oli palveleva alempana virkamiehenä lähetystössä; hänellä oli ammatti, ja ennen kaikkea hän oli jo jotenkin iäkäs!… ja ilkkuen Mélek kuvasi serkulleen hänen entisten unelmiensa esinettä vanhana kaljupäänä herrana, joka todennäköisesti oli pyyleäruumiinen.
André Lhéry — näin kertoi heille muutama päivä myöhemmin eräs heidän ystävättäristään Englannin lähetystöstä, jolla oli ollut tilaisuus kohdata hänet ja jolta he innokkaasti utelivat tuota miestä koskevia tietoja — André Lhéry — hm — hän on tavallisesti sietämätön, joka kerta kun hän avaa suunsa, hän näyttää siltä kuin soisi kanssapuhujalleen armon. Seurapiireissä hän huomiotaherättävästi näyttää, että hänellä on ikävä… Mutta lihava ja kalju hän ei ollenkaan ole, minun on pakko tunnustaa se.
— Hänen ikänsä?
— Hänen ikänsä… Siitä ei voi puhua. Se voi vaihdella kahdenkymmenen vuoden erolla tunnista toiseen. Hän kun niin perin huolellisesti hoitaa itseään, onnistuu hänen vielä näyttää nuorelta, varsinkin jos voi häntä huvittaa, sillä hänellä on nauru ja ikenet kuin lapsella… Jopa tuollaisina hetkinä huomasin, että hänellä on lapsensilmätkin… Muuten hän on ylpeä, vaikuttavaisuuden tavoittelija ja hajamielinen… Sanomalehdistö on jo hyvin epäsuopea hänelle…
Huolimatta näistä saamistaan tiedoista he lopulta olivat päättäneet yrittää tuota vaarallista seikkailua tavata hänet, hankkiakseen itselleen hiukan vaihtelua elämänsä epätoivoisessa yksitoikkoisuudessa.
Heidän sielunsa pohjalla oli kuitenkin jälellä hiukkanen entistä ihailua siltä ajalta, jolloin hän heidän mielestään oli korkeampi olento, yläpuolella pilviä leijaileva. Ja saadakseen järkevän syyn syöksyäkseen tuohon vaaraan, he sanoivat toisilleen: Pyydämme häntä kirjoittamaan kirjan nykyaikaisen turkkilaisnaisen hyväksi; täten saatamme kenties olla hyödyllisiä sadoille sisarillemme, joiden elämä on murskattu samoin kuin meidän elämämme.
IX.
Hyvin pian Tshiboukliin tehdyn huimapäisen huviretken jälkeen tuli kevät, tuo Konstantinopolin äkillinen, lumoava, lyhytaikainen kevät. Itsepäinen kylmä Mustanmeren tuuli taukosi äkkiä. Silloin oli hämmästyksekseen huomannut että tässä maassa, joka on yhtä eteläinen kuin Keski-Italia ja -Espanja, saattaa olla hetkiä, joina on suloisen valoisaa ja lämmintä. Bosporia, palatsien marmorisia laitureita ja veteen asti ulottuvia vanhoja taloja, oli alkanut kullata valtaavan hurmaava auringonpaiste. Ja kuivaksi ja kuultavaksi muuttuneessa ilmassa Stambul oli jälleen vajonnut kuvaamattomaan itämaalaiseen raukeuteensa; haaveileva ja mietiskelevä turkkilainen kansa alkoi taas oleskella ulkoilmassa, istuen tuhansien pikkukahviloiden edustalla, jotka ympäröivät pyhiä moskeijoja, lähellä suihkulähteitä, tuoreen vihreissä viiniköynnösmajoissa, glysiinien ja plataanien siimeksessä; lukemattomat nargile-piiput syöksivät pitkin katujen pituutta houkuttelevia sauhujaan, ja pääskyt häärivät ilosta huumaantuneina pesiensä ympärillä.
Vanhat haudat, harmaat kupukatot lepäsivät sanomattoman rauhan verhoamina, jota saattoi luulla muuttumattomaksi, ainaiseksi. Etäinen Aasian ranta ja tyven Marmarameri, jotka silloin tällöin näki vilahdukselta, heijastivat häikäisevää valoa.
André Lhéry alkoi taas viettää turkkilais-itämaalaista elämäänsä, ehkä alakuloisempana kuin nuoruutensa päivinä, mutta yhtä hartaasti ja intohimoisesti. Ja eräänä päivänä hänen istuessaan varjossa satojen turbaani-päisten uneksijain joukossa, kaukana Perasta, ja nykyajan levottomuudesta, keskellä kiihkoisan vanhan Stambulin sydäntä, Jean Renaud, joka oli hänen alinomainen kumppaninsa hänen turkkilaiselämässään, kysyi muitta mutkitta:
— No, etkö enää ole kuullut mitään noista kolmesta pienestä
Tshibouklin aaveesta?
Tämä tapahtui Mehmed-Fatih'n moskeijan edustalla, vanhanaikaisella torilla, jolle europpalaiset eivät koskaan eksy, ja oli juuri se hetki, jona muedsmit kuin yläilmoihin kohonneina minareettien jättimäisten kivipatsaiden huipuista laulavalla äänellä kutsuvat rukoushetkeen; nämä äänet kaikuivat kaukaisilta lähtien korkealta yläpuolelta tätä matoista maailmaa, kautta sinikuultavan auteren.
— Vai nuo kolme pientä turkkilaisnaista? En ole kuullut heistä mitään sen kirjeen jälkeen, jonka sinulle näytin… Luulenpa, että tuo seikkailu nyt on lopussa, ja että he eivät enää sitä ajattele.
Tätä sanoessaan hän teeskennellen näytti välinpitämättömältä, mutta tuo kysymys oli häirinnyt hänen mietiskelynsä levollisuutta, sillä niinä päivinä, jotka kuluivat hänen saamattaan enempiä tietoja noista tuntemattomista naisista, hän surumielisenä ajatteli, ettei hän luultavasti enää koskaan saisi jälleen kuulla "Zahide'n" ääntä, joka kajahti niin oudon lempeänä harsonsa alta… Se aika oli jo ohi, jolloin hän oli varma tekemästään vaikutuksesta, häntä ei mikään lamauttanut niin kuin se tietoisuus, että nuoruutensa pakeni, ja surullisena hän ajatteli: He luulivat minua nuoreksi, ja varmaankin pettyivät suuresti…
Heidän viime kirjeensä päättyi sanoihin: "Tulemme olemaan ystäviänne, jos tahdotte." — Eihän hän toivonut sen parempaa. Mutta miten tavata heidät jälleen? Lähteä niin äärettömässä sokkelossa kuin Konstantinopoli, missä epäluuloisuus on suuri, etsimään kolmea turkkilaisnaista, joiden nimeä ja kasvoja ei tunne, oli yhtä toivotonta kuin ryhtyä sellaiseen mahdottomaan tehtävään, jota pahat henget ennen muinoin ivamielin ehdottivat satujen sankareille…
X.
Samana päivänä, ja juuri samana hetkenä tuo pieni salaperäinen naisparka, joka oli toimeenpannut tuon seikkailukkaan retken Tshiboukliin, valmistautui astumaan yli Yldizin hirvittävän kynnyksen pelätäkseen viimeisen valttinsa. Hän oli palannut Kultaisen-Sarven vastakkaisella rannalla olevaan Khassim-Pashaan, ja asusti nyt entisessä tyttö-huoneessaan tuskallisten ikkuna-ristikkojen takana, paraikaa innokkaasti häärien peilin edessä. Pitkälaahuksinen hopealla kirjailtu harmaa puku, joka edellisenä päivänä oli saapunut kuuluisalta naistenräätäliltä Parisista, saattoi hänet näyttämään tavallista solakammalta, hienommalta ja notkeammalta. Hän tahtoi olla hyvin kaunis sinä päivänä, ja hänen molemmat serkkunsa, yhtä levottomina kuin hän siitä, mitä oli tapahtuva, avustivat syvän hiljaisuuden vallitessa hänen pukeutumistaan. Ja tuo hame puki häntä erinomaisesti, rubiinit sointuivat niinikään hyvin puvun harmaaseen kankaaseen. Oli jo kiire… Laahus nostettiin nauhalla vyötäisten varaan, sillä tätä vaatii hovitapa hallitsijan puheille pääsijältä; tämä hovi-laahus tosin on välttämätön olemassa, mutta ei yksikään nainen, joka ei ole täysiverinen prinsessa, saa laahuksellaan lakaista palatsin komeita mattoja. Sitten verhottiin vaaleatukkainen pää "jakirak'iin", tuollaiseen vanhanaikaiseen valkoiseen harsoon, jota ylhäiset naiset vieläkin käyttävät erityisissä tilaisuuksissa, liikkuessaan ajoneuvoissa tai veneessä, ja joka täytyy olla yllä Yldiz-palatsiin pyrkijällä, sinne kun ei päästetä ketään "tsharshaf'iin" puettua naista.
Nyt oli hetki tullut; "Zahidé" suuteli jäähyväisiksi serkkujaan, astui alas portaita ja istuutui kuomivaunuihinsa, joita koristivat kullatut lyhdyt ja joita vetivät kultahelaisia valjaita kantavat mustat hevoset. Ja hän läksi ajamaan, kiertokaihtimet laskettuina vaunuikkunain eteen ja välttämättömän eunukin istuessa ajurin vieressä.
Sinä päivänä häntä uhkasi onnettomuus, jota jo oli voinut odottaakin: tuo kahden kuukauden loma, jonka hänen anoppinsa oli hänelle myöntänyt, oli loppuun kulunut, ja Hamdi vaati nyt mahtajan tapaan, että vaimonsa palaisi yhteiseen kotiin. Tämä tapahtui kenties hänen omaisuutensa vuoksi, mutta ehkä rakkaudestakin, sillä olihan Hamdi oivaltanut, että hän oli hänen kotinsa viehätysvoima, vaikka toinen olikin kiehtonut hänen aistinsa. Ja hän tahtoi pitää luonaan heidät molemmat.
Avioero siis, mistä hinnasta tahansa. Mutta kehen turvautua, saavuttaakseen sen?… Hänen isänsä, johon hän myöhemmin vähitellen taas oli kohdistanut hellyytensä, olisi kyllä puhunut hänen puolestaan sulttaanille; mutta hän oli jo vuoden levännyt Eyoubin pyhällä hautausmaalla. Ei ollut siis ketään muuta kuin hänen isoäitinsä, joka oli liian vanha ryhtyäkseen sellaiseen toimenpiteeseen ja ennen kaikkea liian vanhoillinen ymmärtääkseen. Hänen aikanansa, kaksi, kolme jopa neljä aviovaimoa talossa oli ollut luonnollisin asia maailmassa. Europasta se oli tullut, — samoin kuin kotiopettajattaret ja epäusko — tuo uudenaikainen tapa pitää ainoastaan yksi vaimo.
Epätoivossaan "Zahidé" oli päättänyt lähteä heittäytymään sulttaanin äidin jalkojen juureen, hän kun oli tunnettu hyväsydämisyydestään, ja puheille pääsy oli empimättä myönnetty hovimarsalkka Tewfik-Pashan tyttärelle.
Tultuaan Yldizin puutarhojen ison suojamuurin sisäpuolelle, saapuivat mustat kunniavaunut suljetun ristikkoportin eteen, joka johti sulttaanittaren puutarhoihin. Neekeri, kädessä iso vahva avain, tuli avaamaan, ja ajoneuvot, sulttaanittaren liveriin puettujen eunukkien seuraamina, jotka olivat rientäneet esiin auttamaan tulijaa vaunuista, poikkesivat kukkiviin puistokujiin ja pysähtyivät viimein pääoven eteen.
Kaunis anojatar tunsi valmistavat menot, hän kun usein oli ollut tuon hyvän ruhtinattaren suurissa vastaanottajaisissa Bairam-juhlia vietettäessä. Niin kuin oli odottanut, hän tapasikin eteisessä kolmisenkymmentä aivan nuorta orjatarta, jotka olivat ihmeen kauniit ja vallan samalla tavoin puetut kuin sisaret ikään. He olivat järjestyneet kahteen riviin vastaanottamaan hänet. Tervehdittyään häntä kaikki yht'aikaa nuo pienet keijut ympäröivät hänet kuin kevyt, hyväilevä lintuparvi ja veivät hänet "jakmak-saliin", minne jokaisen naisen ensin oli mentävä riisumaan huntunsa. Sanaakaan sanomatta, ja mestarillisen taitavasti, keijukaiset kädenkäänteessä riisuivat häneltä musliini-hunnun, joka oli kiinnitetty lukemattomin nuppineuloin, ja hän seisoi siinä valmiina, eikä ainoakaan tukan kiemura ollut joutunut epäjärjestykseen, kun hänen päähänsä laskettiin se kevyt harsoturbaani, joka kiinnitetään päälaelle diadeemin tavoin ja joka on pakollinen hovissa, missä ainoastaan täysveristen prinsessain on sallittu esiintyä paljain päin. Sitten tuli ajutantti tervehtimään häntä ja viemään hänet odotussaliin — tämä ajutantti oli tietysti nainen, sillä sulttaanittaren asunnossa ei ole mitään mieshenkilöitä; se oli nuori tsherkessiläis-orjatar; tähän toimeen valittiin aina pitkävartaloinen, nuhteettoman kaunis nainen, joka oli puettu kultanyöriseen sotilastakkiin, pitkään vyötäisille kiinnitettyyn laahukseen, ja jolla oli päässä pieni kultakalunalla koristettu upseerinlakki.
Odotussaliin tuli rouva aarremestarinna, hovimenojen määräyksen mukaisesti hetkeksi pitämään vieraalle seuraa; tämä nainen oli luonnollisesti niinikään tsherkessitär, sillä turkkilaisnaisia ei oteta hoviin palvelukseen, niin ylhäiseen toimeen kelpaa ainoastaan hyvästä perheestä lähtenyt tsherkessitär, ja kuului asiaan keskustella hänen kanssaan; joka seurusteli korkeissa piireissä ja itse oli ylhäisönainen.
Kaikki nämä hitaat seremoniat olivat kuolettavan ikäviä, ja "Zahidé" tunsi toiveidensa ja rohkeutensa heikkenemistään heikkenevän…
Sinä hetkenä, jona hänen oli määrä astua tuohon niin vaikeapääsyiseen saliin, missä kalifin äiti paraikaa oli, hän vapisi kuin olisi ankara kuume häntä ahdistanut.
Sali, jonka komeus valitettavasti oli kokonaan europpalainen, lukuunottamatta erinomaisia koraani-lauselmien koristamia mattoja, tämä sali oli valoisa ja iloinen ja Bosporin puolella, jonka näki ikkunoiden ristikkojen kautta kimmeltelevän päivänpaisteessa. Viisi tai kuusi hovipukuista henkilöä ja lempeä ruhtinatar nousi taustalla vastaanottaakseen vieraan. Kolme syvää kumarrusta vallan kuin länsimaisten hallitsijain edessä — kolmas niistä oli täydellinen polvistuminen, pää kumartuneena alas asti ikäänkuin suutelemaan ylhäinen naisen hameen helmaa; mutta tämä ojensi heti sydämellisesti hymyillen molemmat kätensä nostaakseen hänet ylös. Siellä oli nuori prinssi, yksi sulttaanin pojista, joilla, samoin kuin sulttaanilla, on oikeus nähdä kasvoiltaan verhoamattomia naisia. Siellä oli niinikään kaksi täysiveristä prinsessaa, hentoja ja siroja, paljain päin ja pitkälaahuksiset hameet yllä. Ja lopuksi kolme naista, hyvin vaaleat hiukset pienen turbaanin peittäminä ja laahus päästään kiinnitetty vyötäisille: nämä olivat liikanimeltään "Saraylis" entisiä palatsin orjattaria, sittemmin avioliiton kautta kohonneina ylhäisönaisiksi. He olivat jo muutaman päivän olleet vieraina entisen valtijattarensa ja hyväntekijänsä luona, sillä "Saraylis"-naisina heillä oli oikeus käydä kutsumatta tervehtimässä mitä ruhtinatarta tahansa, aivan kuin olisivat kuuluneet perheeseen. (Tältä kannalta otetaan orjuus Turkinmaalla, ja moni meidän jyrkästi vaativaisten sosialistiemme vaimoista voisi menestyksellisesti saada haaremissa opetusta siitä, miten hänen tulisi kohdella palvelijatartaan tai kotiopettajatartaan, jotta heillä olisi yhtä hyvät olot kuin turkkilaisilla orjattarilla.) Viehättävä piirre melkein kaikissa todellisissa ruhtinattarissa on ystävällisyys ja teeskentelemättömyys; mutta varmaankaan ei kukaan voita tätä konstantinopolilaista ruhtinatarta teeskentelemättömyydessä ja lempeässä vaatimattomuudessa.
— Rakas pikku ystäväni, sanoi iloisena valkohapsinen sulttaanitar, siunaan sitä suotuisaa tuulta, joka toi teidät tänne. Nyt jäätte tietysti luoksemme koko päiväksi: käytämmepä hyväksemme tilaisuutta saadaksemme kuulla teidän soittavan; tehän soitatte vallan ihastuttavasti.
Nuoria kaunottaria, joita ei vielä ollut näkynyt — virvokkeita tarjoilevia orjattaria — astui nyt sisälle tuoden kultatarjottimilla kultakuppeihin ja -astioihin kaadettua kahvia, mehua ja ruusu-hilloa. Ja sulttaanitar käänsi keskustelun johonkin päivänkysymykseen, jommoisia aina tihkuu sisälle haaremeihin, jopa kaikkein eristetyihimpiinkin.
Mutta vieras ei voinut peittää levottomuuttaan; hänellä oli tarve puhua, rukoilla jotakin, tämän huomasi ilmeisen selvästi… Rakastettavan hienotunteisesti prinssi poistui huoneesta; prinsessat ja kauniit Saraylikset poistuivat niinikään, vetäen verukkeeksi lähtevänsä katselemaan jotakin kaukana Bosporilla olevaa, ja asettuivat seisomaan viereisen salin ristikkoikkunoiden ääreen.
— Mistä onkaan kysymys, rakas lapsi? kysyi silloin vallan hiljaa tuo ylhäinen ruhtinatar ja kumartui äidillisesti polvistuneen "Zahidén" yli.
Ensi hetket olivat täynnä kauheata kiihtyvää ahdistusta, kun tuo kapinallinen pikku nainen, joka halukkaasti koetti sulttaanittaren kasvoista lukea tunnustuksensa tekemää vaikutusta, huomasi, ettei ruhtinatar mitään ymmärtänyt, vaan näytti pelästyneeltä. Hänen silmänsä, jotka kuitenkin edelleen olivat ystävälliset, eivätkä näyttäneet kieltävän, tuntuivat sanovan: "Avioero, ja niin vähän oikeutettu! Mikä vaikea asia! Mutta joka tapauksessa tahdon koettaa… Mutta tällaisten asianhaarojen vallitessa poikani ei suinkaan tule suostumaan."
Ja tämän epäyksen edessä, jota ei kuitenkaan oltu sanoin ilmaistu "Zahidé" luuli tuntevansa lattian järkkyvän polviensa alla ja olevansa hukassa — kun äkkiä koko palatsin läpi kulki ikäänkuin pyhän kauhun väristys; juostiin kevyin askelin eteisessä, kaikki orjat käytävissä kumartuivat maahan asti silkkipukujen kahistessa. Ja eräs eunukki syöksyi sisään saliin ja huudahti pelon vaikutuksesta vielä tavallista kimakammalla äänellä:
— Hänen Keisarillinen Majesteettinsa!…
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, jotka kuullessaan kaikki kumarsivat päänsä, kun sulttaani jo ilmestyi kynnykselle.
Yhä polvillaan oleva anojatar kohtasi ja kesti hetken sitä katsetta, joka suoraan suuntautui häneen, sitten hän menetti tajunsa ja luhistui alas kuolonkalpeana, hopeanhohteisen hameen ympäröidessä hänet pilven tavoin.
Hän, joka juuri oli ilmestynyt tuolle ovelle oli se mies, joka maan päällä on kaikkein arvoituksellisin useimmille länsimaalaisille, nimittäin äärettömän edesvastuun painama kaliifi, se mies, joka hallitsee koko suunnattoman laajaa Islamia, ja jonka tulee puolustaa sitä sekä kristittyjen kansojen salaiselta liitolta että ajan tulivirralta, se mies, jota Aasian erämaiden sydämeen asti mainitaan "Jumalan varjoksi."
Tuona päivänä hän tuli ainoastaan tervehtimään kunnioitettua äitiään, ja silloin hän havaitsi polvistuneen nuoren naisen silmissä ahdistusta uhkuvan palavan rukouksen. Ja tämä katse tunki hänen arvoitukselliseen sydämeensä, joka joskus paatuu raskaan kutsumuksen painosta, mutta joka sensijaan salaa on altis mitä syvimmälle säälille. Päätään nyökäyttäen hän osoitti anojatarta tyttärilleen, jotka syvälle kumartuneina eivät olleet nähneet hänen luhistuvan alas, ja nyt nuo molemmat pitkälaahuksisiin hameisiin puetut prinsessat nostivat hellästi käsivarsiensa nojaan nuoren naisen, jonka laahus oli köytetty kiinni vyötäisille ja joka silmillään oli voittanut asiansa.
Kun "Zahidé" viimein palasi tajuihinsa, oli sulttaani poissa. Äkkiä hän muisti kaiken ja katseli ympärilleen, epävarmana siitä, oliko todellisuudessa vai ainoastaan unissa nähnyt tuon pelätyn ylhäisen henkilön. Ei, sulttaani ei enää ollut siellä. Mutta hänen äitinsä, sulttaanitar, kumartui hänen ylitsensä, piti kiinni hänen käsistään ja sanoi sydämellisesti:
— Tointukaa taas, lapseni, ja olkaa iloinen: poikani lupasi minulle huomenna allekirjoittaa iraden, joka tekee teidät vapaaksi.
Astuessaan alas marmoriportaita, hän tunsi itsensä niin kevyeksi, niin huumautuneeksi ja värähtävän iloiseksi kuin lintu, jonka häkki juuri on avattu. Ja hän hymyili pienille keijuille, jotka riensivät saapuville auttamaan jälleen hänen päähänsä jakmak-huntua ja jotka kädenkäänteessä olivat nuppineuloin hänen hiuksilleen ja kasvoilleen kiinnittäneet tuon ammoisista ajoista käytetyn monipoimuisen valkoisen harson.
Noustuaan kultauksella koristettuihin mustiin kuomivaunuihinsa ja hevostensa ylpeästi kiitäessä Khassim-Pashaa kohti, hän tunsi pilven laskeutuvan ilonsa yli. Hän oli vapaa, ja hänen ylpeytensä loukkaus oli kostettu. Mutta hän sen huomasi, että häntä kiinnitti vielä Hamdiin salainen halu, josta hän äsken oli luullut ainaiseksi vapautuneensa.
"Tämä on alhaista ja nöyryyttävää — hän ajatteli itsekseen, — sillä tuo mies ei koskaan ole tuntenut uskollisuutta eikä hellyyttä, enkä minä häntä rakasta. Hän on siis auttamattomasti saastuttanut ja alentanut minut, kun vielä muistelen hänen syleilyään. Ja jos joskus vastedes elämäni polulla kohtaan toisen miehen, johon rakastun, ei minulla enää ole muuta jälellä kuin sieluni, jota kannattaa hänelle lahjoittaa; enkä koskaan anna hänelle muuta kuin sen, en koskaan…"