XI.
Seuraavana päivänä hän kirjoitti André'lle:
Jos ensi torstaina on kaunis ilma, tahdotteko silloin tulla tapaamaan meitä Eyoubiin? Kello kahden vaiheilla saavumme veneellä ja soudamme maihin niiden portaiden kohdalla, jotka laskeutuvat alas vedenpintaan asti ja jotka ovat moskeijaan johtavan marmorilaattaisen puistokujan päässä. Lähellä olevasta pienestä kahvilasta voitte nähdä meidän astuvan maihin, ja tunnettehan uudet ystävänne, nuo kolme pientä mustaa aaveparkaa, jotka näitte joku päivä sitten? Koska kernaasti käytätte feziä, niin pankaa se päähänne, se vähentää yrityksen vaarallisuutta. Me menemme suoraa päätä moskeijaa kohti ja käymme sinne sisälle hetkeksi. Te odotatte meitä pihalla. Lähtekää, sitten astumaan, me seuraamme teitä. Te tunnette Eyoubin paremmin kuin me, hakekaa joku yksinäinen paikka — ehkä hautausmaan ylimmältä kohdalta — missä häiriintymättä voimme keskustella.
Torstaina olikin hyvin kaunis ilma, ja taivas kaareutui korkeana ja tummansinisenä. Oli äkkiä tullut lämmin sää pitkän talven jälkeen, ja Itämaan kaikki tuoksut, jotka olivat uinuneet kylmänä vuodenaikana, olivat kaikkialla jälleen heränneet vireille.
Oli vallan tarpeetonta kehottaa André'ta panemaan fezi päähänsä Eyoubissa käynnilleen, sillä kunnioituksesta menneisyyttä kohtaan hän ei koskaan olisi tahtonut esiintyä toisin tässä kaupunginosassa, jossa ennen oli asunut. Hänen palattuansa Konstantinopoliin tämä oli ensi kerta kuin hän lähti sinne; astuessaan maihin veneestä ja laskiessaan jalkansa noille rautaportaille, jotka yhä olivat entisellään, hän liikutetuin mielin tunsi jälleen kaiken tässä erikoisessa, koskemattomassa maailman sopukassa. Pieni kahvila, joka oli sijoitettu lähelle vedenpintaa paaluille rakennettuun madonsyömään vanhaan puutaloon, ei ollut muuttunut hänen nuoruudestaan. Ollen Jean Renaudin seurassa, jolla niinikään oli fezi päässä ja joka oli saanut käskyn olla puhumatta, hän meni kahvilaan ja istuutui vanhana ikuiseen saliin, johon puhdas ilma ja lahden viileys vapaasti tuulahti sisälle; kehnoilla divaaneilla, jotka olivat päällystetyt vaalenneella pumpulikankaalla, loikoi päivänpaisteessa hyväilynhaluisia kissoja muutamien pitkiin kauhtanoihin ja turbaaneihin puettujen henkilöiden vieressä, jotka katselivat sinitaivasta. Kaikkialla vallitsi tuo liikkumattomuus, tuo välinpitämättömyys siitä, että aika kuluu, tuo lempeä ja alistuva viisaus, jota tapaa ainoastaan Islamin maissa, pyhien moskeijojen ja suurten hautausmaiden yksinäisillä alueilla.
André istuutui kattuuni-divaanille yhdessä tälle vaaralliselle seikkailulle lähteneen toverinsa kanssa, ja pian heidän nargile-piippujensa savu yhtyi uneksijain savuihin; nämä heidän tupakoivat naapurinsa olivat imameja, jotka olivat tervehtineet heitä turkkilaiseen tapaan, kun eivät voineet luulla heitä muukalaisiksi, ja André oli mielissään heidän erehdyksestään, joka oli edullinen hänen tuumilleen.
Vallan heidän silmiensä edessä oli pieni maallenousupaikka, johon odotetut epäilemättä pian olivat saapuvat. Järjestysmies, valkopartainen kunnon vanhus, otti tehtävänsä helpolta kannalta; sauvansa rautakoukulla hän auttoi harvoja aluksia laskemaan rantaan. Näki vedenpinnan himmeästi kimmeltävän tuolla suljetulla lahdella, missä ei ole luodetta ja vuosta ja joka lakkaamatta huuhtelee satavuotisia kiviportaita.
Kultaisen-Sarven pohjukka on kuin maailman äärillä, ei kukaan kulje siitä ohi mennäkseen toiseen paikkaan, siitä ei johda tie mihinkään. Jyrkillä rantatöyräillä ei liioin ole kauemmaksi kulkevia teitä; kaikki päättyy tähän, niin hyvin merenhaara kuin Konstantinopolin elämä ja liikenne; kaikki on täällä vanhaa ja autiota hedelmättömien kumpujen juurella, jotka ovat ruskeat kuin erämaa ja täynnä hautoja. Paitsi pientä paaluille rakennettua kahvilaa, jossa he istuivat odottamansa, oli siellä ainoastaan muutamia vinoiksi luhistuneita puutaloja ja vanha tanssivien dervishien luostari, sekä hautakiviä tässä autiossa yksinäisyydessä.
He pitivät tarkoin silmällä niitä kevyitä veneitä, jotka silloin tällöin laskivat rantaan ja jotka tulivat Stambulin puolelta tai Khassim-Pashasta, tuoden moskeijaan tai haudoille oikeauskoisia, tai tuon rauhallisen esikaupungin asukkaita. He näkivät kahden dervishin astuvan maihin, sitten tuli muutamia vallan mustia naishahmoja, jotka kuitenkin astuivat kumarassa ja hitaasti, ja lopuksi kaksi hurskasta ukkoa vihreät turbaanit päässä. Puulaessa heidän päidensä yläpuolella tanssi väreilevän vedenpinnan heijastama auringonkiilto kuin liikkuva silkkiverkko, joka kerta kun uusi vene samensi vesipeilin.
Viimein näkyi kaukaa jotain, mikä suuresti vivahti odotettuihin naisiin: veneestä erottautui vasten lahden kirkasta sineä kolme pientä varjokuvaa, jotka kaukaakin näyttivät solakoilta ja hienoilta.
Siinä saapuivat todella odotetut. He astuivat maihin ihan lähellä Andréta ja tunsivat hänet epäilemättä, huolimatta kolmikertaisista harsoistaan, sillä he kulkivat hitaasti eteenpäin valkeilla kivilaatoilla laskettua tietä pitkin moskeijalle. Molemmat miehet eivät luonnollisestikaan olleet tehneet pienintäkään liikettä ja he rohkenivat tuskin seurata heitä katseineen tuolle melkein alati autiolle, mutta pyhälle tielle, jonka molemmin puolin lukuisat vainajat nukkuivat iäistä untansa.
Melkoista myöhemmin André nousi vitkaan ja välinpitämättömän näköisenä ja kulki hitaasti, samoin kuin nuo naiset, eteenpäin vainajien leposijojen välitse johtavaa tietä. Nämä hauta-kioskit, jotka kohosivat molemmin puolin tietä, olivat osaksi pyöreitä valkoisia marmori-pyörykköjä, osaksi rivissä olevia rautaristikkojen sulkemia pylväskäytävän tapaisia rakennuksia.
Jos pysähtyi näiden kioskien eteen ja katsoi sisään ikkunoista, näki sisällä puolihämärässä joukon korkeita emirin-vihreitä ruumisalttareita, joita koristivat vanhanaikaiset koruompeleiset peitteet.
Ja pylväskäytävien rautaristikko-aitojen takana oli hautoja taivasalla, samanlaisia kuin kaikkialla näkee hämmästyttävän paljon; isoja, vielä komeita marmorisia hautapatsaita, joita on niin tiheässä, että ne ovat vallan kiinni toisissaan; ne ovat muodoltaan erinomaisen aistikkaita ja salaperäisten arabeskien ja kullattujen kaiverruskirjoitusten peittämiä, ja niitä ympäröi joka taholla rehottava vihannuus, heleät ruusut, metsäkukat ja pitkä ruoho. Kajahtavien kivilaattojen välisistä raoista ruoho niinikään pistää esiin, ja moskeijaa lähestyjä kulkee vihreänhohteisessa hämärässä, sillä puiden oksat muodostavat täällä holvin.
Saavuttuaan pyhään esikartanoon, André katseli ympärillään, olivatko he siellä. Mutta siellä ei vielä ollut ketään. Oli hyvin varjokasta holvien ja pihalla kasvavien satavuotisten plataanien alla; vanhoissa muureissa kiilsi siellä täällä fajanssilaattoja auringonsäteen heijastuksessa, joka pujoittelihe alas lehvien lomitse; maassa tepasteli lähistön kyyhkyjä ja haikaroita, jotka tunsivat olevansa turvissa tässä rauhallisessa paikassa, missä ihmiset eivät ajatelleet muuta kuin rukoilemista. Nyt kohosi viimein raskas verho, joka peitti pyhätön oven, ja nuo kolme pientä mustaa haamua astuivat ulos.
"Lähtekää sitten astumaan" — näin oli "Zahidé" kirjoittanut. André asettui siis etunenään ja läksi hiukan epäröivin askelin hiljaisille, synkille poluille, joiden molemmin puolin yhä kohosi rautaristikko-aitausten sulkemia pylväskäytäviä, sisällä häämöittävine hautakiviryhmineen, ja hän saapui vaatimattomampaan, vanhempaan ja huonommin hoidettuun osaan kalmistoa, missä haudat ovat kuin raivaamattomassa korvessa.
Hän oli nyt tullut kummun juurelle ja alkoi heti nousta sen rinnettä ylös.
Nuo kolme pientä haamua seurasivat häntä noin parinkymmenen askeleen päässä, ja vielä paljon kauempaa seurasi Jean Renaud, joka oli saanut toimekseen olla tähystäjänä ja tarvittaessa antaa hälyytysmerkki.
He nousivat yhä korkeammalle, silti poistumatta niiden äärettömän laajojen hautausmaiden alueelta, jotka peittävät kaikki Eyoubin ylängöt. Ja vähitellen levisi heidän eteensä näky Tuhannesta yhdestä yöstä; mikäli he kohosivat korkeammalle, alkoi paksujen oksakimppujen lomitse vähitellen yhä selvemmin näkyä etäisyydessä häämöittävä Konstantinopoli. Täällä ei enää ollut sellaista lehtoa, kuin alhaalla pyhätön ympärillä, ei pensaiden ja kasvien sekoitusta. Ylhäällä kukkulan huipulla ruoho oli lyhyt, ja lukemattomien hautapatsaiden välissä kohosi ainoastaan jättiläismäisiä sypressejä, jotka sallivat tuulahduksien vapaasti liikkua ja laajoihin näköaloihin.
Nyt he olivat saapuneet ylimmälle huipulle keskellä tätä rauhallista yksinäisyyttä; André pysähtyi, ja nuo kolme solakkaa kasvotonta olentoa ympäröivät hänet.
— Luulitteko vielä näkevänne meidät? he kysyivät melkein yhtä haavaa, pehmeine sulavine äänineen ja ojensivat hänelle kätensä.
Tähän André vastasi hiukan alakuloisena: — Enhän tietänyt, vieläkö te palaisitte.
— No niin! tässä he taas ovat, nuo kolme etsivää sielua, jotka ovat valmiit mihin uskaliaaseen tekoon tahansa… Mutta minne viettekään meidät?
— Ainoastaan tänne, jos suvaitsette. Katsokaahan tätä hautakivien muodostamaa nelikulmiota, sen sopivampaa istumapaikkaa emme voi löytää… En näe ketään ihmistä lähistössä… Sitäpaitsi on minulla fezi päässä; puhumme turkinkieltä jos joku kulkee ohi, ja silloin luullaan, että te olette kävelyllä isänne kanssa…
— Oh, miehemme kanssa, oikaisi "Zahidé" hyvin toimessaan.
Ja André kiitti häntä lyhyesti kumartaen.
Turkinmaalla missä vainajille omistetaan niin harrasta kunnioitusta, ei kuitenkaan pidetä sopimattomana istuutua haudoille, eikä edes hautakiville, ja useilla hautausmailla kävellään ja levätään siimeksessä, samoin kuin meillä puistoissa ja puistikoissa.
— Tänään sanoi "Néchédil", istuutuessaan ruohistoon kaatuneelle hautapatsaalle, emme tahtoneet ehdottaa teille kohtaamista niin etäisessä paikassa kuin ensi kerralla; kohteliaisuutenne väsyisi lopulta.
— Tämä Eyoub on ehkä hiukan liian kiihkoisan haaveellinen paikka niin vaaralliselle seikkailulle kuin tämä meidän retkemme on, huomautti "Zahidé". Mutta tehän pidätte tästä paikasta ja te olette siihen kotiutunut… Mekin pidämme siitä… ja mekin kerran olemme tuntevat itsemme tänne kotiutuneiksi, sillä kun hetkemme on tullut, tahdomme levätä täällä.
Andrélla oli aihetta uuteen ihmettelyyn: oliko todella mahdollista, että näiden kolmen pikku olennon, joiden perin uusaikaisen suunnan hän jo oli huomannut, jotka lukivat kreivitär de Noailles'n teoksia ja joskus puhuivat kuin nuoret parisittaret, jotka liiaksikin tunsivat Gypin kirjat, että näiden kahdenkymmenennen vuosisadan pienten kukkasten, niin Muhammedin-uskoisia kun olivatkin ja arvatenkin ylhäistä sukua, että heidän kerran oli määrä nukkua tässä pyhässä metsässä, tuolla alhaalla kaikkien turbaanipäisten turkkilaisten parissa, joita lepäsi siellä aina hedshran vanhimmilta ajoilta; jossakin noista salaperäisistä marmori-kioskeista he olivat saavit ruumisalttarinsa peitettynä vihreällä veralla ja Mekka'sta tuodulla harsolla, jolle pian oli kerääntyvä tomua, ja illalla sytytettäisiin pieni lamppu heille, samoin kuin muille… Oi, yhä vaan tuo salaperäinen Islam, joka verhosi nämä naiset täälläkin, keskellä päivää, sinitaivaan alla ja kevätauringon paisteessa…
He istuivat ikivanhoilta, haudoilla keskustellen, jalat pehmeässä ruohossa, joka oli täynnä eräänlaisia kuivilla ja yksinäisillä paikoilla viihtyviä arkoja kukkia.
Siitä paikasta, jonka olivat valinneet keskusteluaan varten, heillä oli ihmeen kaunis näköala, jonka vertaa ei ole maailmassa ja joka oli menneisyyden pyhittämä. Lukemattomat menneet sukupolvet, bysantilaiset keisarit ja loistavat kaliifit olivat vuosisatojen kuluessa järjestäneet tämän näyn, josta he nyt yksin nauttivat: siinä avautui heidän katseilleen koko Stambul, hiukan linnunsilmällä katsottuna, lukemattomine moskeijoineen, jotka erosivat etäisestä sinimerestä; Stambul nähtynä pienennettynä ja jonottain kupuja ja minareetteja eri tasoissa sekavina ja komeina ryhminä, ja taustassa Marmarameren tyven pinta, joka levitti äärettömän tummansinisen kehänsä.
Etualalla, vallan lähellä heitä, oli tuhansia hautapatsaita, toiset pystyssä, toiset jo kallellaan, mutta kaikki omituisia ja kauniita kullattuine arabeskeineen, kukkakuvioineen ja kirjoituksineen. Siellä oli neljänsadanvuotisia sypressejä, joiden rungot olivat kuin kirkkopylväät ja kivenharmaat väriltään, ja niiden tummat latvat kohosivat kitkasta taivasta kohti kuin mustat kellotapulit.
Nuoret naiset tuntuivat sinä päivänä melkein iloisilta, nuo pienet kasvottomat hengettäret, iloisilta sentähden, että olivat nuoria, että heidän oli onnistunut paeta ja että tunsivat olevansa vapaat tunnin ajan, ja että ilma oli lempeä ja kevyt ja tuoksui keväälle.
— Toistakaa nyt nimemme, käski "Ikbal", niin että näemme, sotkeudutteko.
Ja osoittaen sormellaan heitä toista toisensa jälkeen, sanoi André läksyänsä laskettelevan koulupojan äänellä: "Zahidé", "Néchédil", "Ikbal".
— Mainiosti!… Mutta ne eivät ollenkaan ole nimemme, ymmärrättehän?
— Sitäpä aavistinkin… Kahta suuremmalla syyllä, kun Néchédil, meidän kesken sanoen, on orjattaren nimi.
— Néchédil, niin, sehän on totta… Olettepa te viisas!
Säteilevän kirkas auringonpaiste lankesi suoraan heidän paksuille harsoilleen, ja André koetti tässä vahvassa valaistuksessa erottaa heidän piirteensä. Mutta turhaan. Kolme tai neljä kerrosta mustaa harsoa teki mahdottomaksi nähdä heidän kasvojaan…
Hetkeksi hänet veivät harhaan nuo yksinkertaiset, hiukan kuluneet mustat silkkiset tsharshafit ja uutuutensa menettäneet hansikkaat, jotka he olivat vetäneet käsiinsä välttääkseen huomion herättämistä.
— Lopulta, näin hän ajatteli, nuo lapsi parat kenties eivät olekaan niin hienoja naisia kuin luulin.
Mutta silloin kääntyi hänen huomionsa heidän ylen komeisiin kenkiinsä ja hienoihin silkkisukkiinsa… Ja sitäpaitsi heidän käytöksensä todisti korkeata sivistystä, ja heidän esiintymisensä oli luontevan vapaata…
— No, sanoi yksi heistä, ettekö viime kohtaamisemme jälkeen koettanut tiedustella, olemmeko todella ne, joiksi itseämme sanoimme?
— Ikäänkuin olisi niin helppo tiedustella!… Sitäpaitsi se on minulle vallan yhdentekevää!… Minulla on kolme viehättävää ystävätärtä, ja se tieto riittää minulle täydellisesti…
— Mutta nyt, sanoi "Néchédil", voimme hyvin sanoa hänelle, kutka olemme… Onhan meillä luottamusta häneen.
— Kernaammin näen, että ette sitä tee, huomautti André.
— Olkoon se meistä kaukana, sanoi "Ikbal"… Viehätyksemme hänen silmissään on tuo pieni salaperäisyytemme… Tunnustakaa, herra Lhéry, että jos emme olisi verhottuja turkkilaisnaisia, ellei joka kohtaamisessamme henkemme olisi alttiina — ja ehkä teidänkin henkenne — sanoisitte:
— "Mitähän he oikeastaan tahtovat minusta, nuo kolme pientä hupakkoa?"
— Ettekä enää tulisi meitä tapaamaan.
— Niin en suinkaan tekisi.
— Varmasti niin tekisitte… Seikkailun outous ja vaarallisuus yksinomaan teidät kiehtoo, se on varma!
— Ei, sanon… ei enää!
— Olkoon niin, älkäämme pohtiko tätä kysymystä, sanoi ratkaisevasti "Zahidé", joka hetken aikaa oli ollut vallan ääneti, jättäkäämme tämä kiista ratkaisematta, se on kaikkein parasta… Mutta vaikka emme ilmaisekaan teille perheolojamme, herra Lhéry, sallikaa meidän mainita teille oikeat nimemme; vaikka emme haihdutakaan salaperäisyyttämme, minusta tuntuu kuin meistä siten tulisi paremmat ystävät…
— Sen tahdon hyvin mielelläni, vastasi André, luulenpa melkein, että olisin pyytänyt sitä teiltä… Lainanimet ovat kuin erottava seinä…
Siis "Néchédilin" nimi on Zeyneb; senniminen oli viisas nainen, joka muinoin opetti teologiaa Bagdadissa; ja se nimi sopii hänelle erinomaisen hyvin.
"Ikbalin" nimi on Mélek [Mélek merkitsee enkeliä], kuinka uskaltaa kantaa sellaista nimeä, kun on moinen hulivili?… Mitä minuun, "Zahidéhen" tulee, on nimeni Djénane [Djénane merkitsee suuresti rakastettua], ja jos kerran saatte kuulla tarinani, huomaatte mikä iva tuossa nimessä piilee… Kas niin, toistakaa nyt: Zeyneb, Mélek, Djénane…
— Se on turhaa, en niitä unhota. Mutta kun olette sanoneet minulle niin paljon, tahdon tietää vielä yhden seikan, joka on hyvin tärkeä: kun teitä puhuttelee, pitääkö sanoa rouva, vai…?
— Älkää sanoko mitään muuta kuin Zeyneb, Mélek ja Djénane.
— Mutta kuitenkin…
— Se oudostuttaa teitä… Niin olemmehan pikku raakalaisia… No niin, jos välttämättömästi tahdotte, niin on kai meitä puhuteltava arvonimellä rouva, kaikkia kolmea, valitettavasti… Mutta onhan meidän suhteemme jo ennestään niin vieras kaikille virallisille kaavoille!… Vähän enemmän tai vähemmän ei merkitse mitään. Ja sitäpaitsi tiedätte olevan epävarmaa, onko ystävyytemme näkevä huomispäivää: niin kauhea vaara uhkaa kohtaamisiamme, että kun hetken kuluttua eroamme, emme tiedä näemmekö toisiamme enää koskaan. Miksi emme siis tämän lyhyen hetken kuluessa, joka kenties ei koskaan toistu elämässämme, voi kuvitella olevamme uskottuja ystävättäriänne?
Vaikka tämä puhe olikin omituinen, oli se kuitenkin lausuttu vallan rehellisesti, avomielisestä ja luontevasti, tunkien sielusta sieluun.
André muisti silloin kuinka vaarallisessa tilassa he olivat, minkä hetkeksi oli unhottanut, niin rauhallisen ja turvallisen vaikutuksen teki tämä ihana paikka, niin suloinen oli kevätpäivä. Nyt hän muisti heidän rohkeutensa tulla tänne, heidän epätoivoisan uskaliaisuutensa, eikä hän siis hymyillyt tuolle pyynnölle, vaan oivalsi miten paljon tuskaa ja liikuttavaa tunnetta siinä piili.
— Puhuttelen teitä niin kuin tahdotte, hän vastasi, ja kiitän teitä…
Ja te puolestanne voitte jättää pois arvonimen herra, eikö totta?
— Oh… miten siis puhuttelemme teitä?
— Hyvä Jumala, en oikein tiedä. En näe muuta mahdollisuutta kuin että sanotte minua André'ksi.
Silloin sanoi Mélek, joka oli lapsellisin kaikista kolmesta:
— Mitä tulee Djéaneen, ei tämä tapahdu hänelle ensi kertaa, nähkääs!…
— Pikku Mélek, minä pyydän!…
— Ei, anna minun kertoa se hänelle… Ette voi kuvitella, kuinka jo aikaisemmin ajatuksissamme olemme seurustelleet teidän kanssanne, varsinkin Djénane! Ja ennen, kun hän oli nuori tyttö, hän kirjoitti päiväkirjaansa teille osoitettujen kirjeiden muodossa, ja silloin hän koko ajan puhutteli teitä André'ksi.
— Hän on kauhea lapsi herra Lhéry, hän liioittelee suuresti, sen voin vakuuttaa…
— Entä valokuva! virkahti Mélek, äkkiä vaihtaen puheenainetta.
— Mikä valokuva? kysyi André.
— Te Djénanen rinnalla. Hän nähkääs halusi saada sen, kun luuli sitä saavuttamattomaksi… Ottakaamme heti tuo valokuva, tällainen tilaisuus ei ehkä koskaan enää tarjoudu… Asetu hänen viereensä, Djénane.
Raukean sulavasti ja sopusuhtaisen notkeana Djénane nousi ja lähestyi.
— Tiedättekö, minkä näköinen olette? kysyi häneltä André. — Elegialta te näytätte tuossa ohuessa ja laahustelevassa puvussanne ja seisoen pää kumarassa hautojen keskellä.
Djénanen äänessäkin oli jotain elegistä, niin pian kuin hän sanoi jotakin, mikä oli hiukan alakuloista; sen sävy oli musikaalinen, äärettömän lempeä, ja kuitenkin kuin särkynyt ja etäinen.
Mutta tämä pieni elävä elegia saattoi äkkiä käydä hyvin iloiseksi ja leikkisäksi ja tehdä perin hauskoja huomautuksia; sai sen käsityksen, että hän saattoi esiintyä lapsellisesti ja nauraa hillittömästi.
Hän asettui kovin vakavana Andrén viereen, ollenkaan aikomatta nostaa harsojaan.
— Aiotteko edelleen olla tuollainen, aivan musta ja vailla kasvoja?
— Se on selvä. Varjokuva. Sieluilla ei tarvitse olla kasvoja, nähkääs…
Ja ankarasti muhamettilaisen tsharshafinsa alta Mélek otti esiin pienen valokuvauskoneen viimeistä mallia, asetteli sitä heihin päin ja: niks! ensimäinen kuva, naks, toinen kuva…
He eivät aavistaneet, että näistä himmeistä pienistä kuvista, jotka oli otettu pilalla ja sellaisessa paikassa ja sellaisena hetkenä, ja joita kirkasti auringonpaiste ja kevättunnelma, tulevaisuudessa odottamattomien tapausten johdosta voisi tulla heille kalliita ja surullisia muistoja.
Mélek aikoi juuri varmuuden vuoksi ottaa yhden levyn lisää, kun he näkivät ison viiksiparin punaisen päähineen alta pistävän esiin vallan lähellä heitä hautojen takaa: ohikulkija, joka ihmetteli, kuullessaan puhuttavan outoa kieltä ja nähdessään turkkilaisten ottavan valokuvia pyhällä hautausmaalla.
Hän meni kuitenkin tiehensä mitään tekemättä, mutta hänen ilmeensä näytti sanovan: Odottakaapa; minä palaan; tästä asiasta on saatava selvä…
Samoin kuin ensi kerralla päättyi heidän kohtaamisensa nytkin noiden pienten sievien haamujen hillittömään pakoon. Ja tämä tapahtui hyvään aikaan, sillä kummun juurella pani mies toimeen väenkokouksen.
Tuntia myöhemmin, kun André ja hänen ystävänsä matkan päästä tarkkaamalla olivat saaneet varmuuden siitä, että nuo kolme pientä turkkilaisnaista kiertoteitse ja vastuksia kohtaamatta olivat päässeet eräille Kultaisen-Sarven rantaportaille, he itse astuivat veneeseen toisilta portailta ja poistuivat Eyoubista.
Nyt molemmat ystävykset olivat levolliset ja turvissa siinä kapeassa veneessä, jossa turkkilaiseen tapaan kulkivat melkein loikovassa asennossa, ja he palasivat soutaen lahtea pitkin, joka on vallan jättiläiskaupungin ympäröimä; paraikaa vallitsi se hetki, jona satumainen iltanäytelmä oli komeimmillaan. Venemies souti heitä pitkin Stambulin rantaa siinä taajassa varjossa, jota lukemattomat talot ja moskeijat monena vuosisatana auringonlaskun aikana ovat luonee; tämän alati seisovan ja tyynen veden pintaan. Heidän yläpuolellaan alkoi Stambul tummeta ja sulautua yhteen, ja nyt, kuten aina iltaisin, erosivat mahtavat kupukatot veripunaisesta iltaruskosta; Stambul oli jälleen muistojen painama hallitsija, valtaava kuin menneinä suurvallan aikoinaan, ja katsellessa sen kaunista kirkasta pintaa, aavisti että sen pohjalla piili kasaantuneina ruumiita ja jätteitä kahdelta loistavalta kulttuurikaudelta.
Stambul oli pimennossa, mutta sitävastoin porrasmaisesti kohoavat kaupunginosat Khassim-Pasha, Tershané ja Galata näyttivät hehkuvan kuin olisivat olleet liekkien vallassa, jopa jokapäiväinen Pera, joka kohosi ylinnä kuparinvärisessä valaistuksessa, puolestaan täydensi tämän päivän ihmeellistä päättymistä. Tuskin on maailmassa yhtään toista kaupunkia, joka etäisyyksien ja edullisten valaistuksien avulla äkkiä aikaansaisi niin suurta ja ihanaa näkyä.
André Lhéry oli ennen melkein joka päivä tehnyt nämä veneretket pitkin rantoja Stambulin varjoissa, siihen aikaan, jolloin hän asui Kultaisen-Sarven pohjukassa. Tuona hetkenä hänestä tuntui kuin olisi se ollut eilen; siitä kuluneet kaksikymmentä vuotta vallan häipyivät tietoisuudesta. Hänen mieleensä muistuivat ihan mitättömät seikat, vaikka yksityiskohdat olivatkin unhottuneet. Hänen oli vaikea uskoa, että, jos olisi palannut Eyoubiin, ei olisi kohdannut vanhalla paikallaan piilossa olevaa taloaan ja muinoin tuntemiaan kasvoja. Ja voimatta selittää syytä, hän ajatuksissaan yhdisti yksinkertaisen pikku tsherkessiläisnaisen, joka lepäsi kumoonkaatuneen hautakivensä alla, tuohon Djénaneen, joka niin äsken oli ilmaantunut hänen elämäänsä. Hänen sisällään liikkui tuo melkein herjaava tunne, että jälkimäinen oli edellisen jatko, mutta tänä tenhoavana hetkenä, kun kaikki uhkui mielihyvää ja kauneutta, ihastusta ja unhotusta, hänellä ei tuntenut tunnonvaivoja siitä, että hiukan sekoitti heitä toisiinsa.
Mitä he hänestä tahtoivatkaan, nuo kolme uudenaikaista turkkilaisnaista? Miten olikaan päättyvä tämä leikki, joka häntä viehätti, mutta joka oli täynnä vaaroja? Nuo naiset eivät olleet sanoneet melkein mitään muuta kuin lapsellisia ja vähäpätöisiä seikkoja, mutta André oli jo kiintynyt heihin, ainakin herttaisen myötätuntoisuuden sitein… Tämän vaikuttivat kenties heidän äänensä: etenkin Djénanen, jonka kaiku tuntui tulevan jostakin muualta, ehkä menneiltä ajoilta, ja joka, hän ei oikein tietänyt kuinka, erosi tavallisista maallisista äänistä.
He kulkivat yhä edelleen veneessään, ojentautuneina pitkäkseen vallan kuin vedenpinnalle — niin lähellä sitä on matkustaja näissä veneissä, joilla on ylen matalat laidat. He olivat soutaneet Solimanin moskeijan ohi, joka kohoaa ylinnä Stambulin huippukohdalla, missä se jättiläispuineen hallitsee kaikkia muita. He olivat kulkeneet ohi siitä Kultaisen-Sarven osasta, missä vanhanaikuisia purjeveneitä aina on ankkurissa tiheään sullottuna joukkona: siinä oli maalaustöherryksin koristettuja korkeita kölejä, solakkojen mastojen tiheä metsä, joiden latvoissa liehuivat Islamin punaiset puolikuu-liput. Heidän edessään alkoi lahti vähitellen laajentua Bosporin ja Marmarameren väljemmiksi vesiksi, missä näki lukemattomia matkustajalaivoja, jotka etäältä näyttivät paljoa kauniimmilta kuin mitä todella olivat.
Ja nyt ilmaantui heidän eteensä aasialainen rannikko kaikessa loistossaan. Vielä yksi kaupunki lisää hohti siellä kaukana. Nuo äkkiä esiin sukeltaneet minareetit ja kupukatot olivat korallinpunaiset. Skutari näytti nyt, kuten muinakin iltoina siltä, kuin tulipalo olisi riehunut sen vanhoissa aasialaisissa kortteleissa: sen lukemattomat pienet turkkilaiset ikkunat heijastivat kaikki laskevan auringon viimeisiä leimuavia säteitä, ja ellei olisi tietänyt, että tämä oli tavallinen harhanäky, olisi luullut kaikkien noiden talojen sisältä olevan liekkien vallassa.
XII.
Seuraavalla viikolla André Lhéry sai tämän kirjeen, joka oli kirjoitettu kolmella eri käsialalla:
Keskiviikkona 27 p. huhtik. 1904.
Emme koskaan ole niin tyhmiä kuin teidän seurassanne, ja sitten, kun te olette poissa, tekisi mieli itkeä. Älkää kieltäytykö tulemasta vielä kerran, viimeisen kerran. Olemme järjestäneet kaikki ensi lauantaiksi, ettekä voi kuvitella, kuinka machiavellimaisen viekkaasti olemme sen tehneet! Mutta siitä tulee jäähyväiskohtaus, me kun aiomme matkustaa pois.
Seuratkaa nyt tarkoin, älkääkä hukatko johtolankaa.
Te lähdette Stambulin, Sultan-Selim moskeijan edustalle. Seisoessanne vastapäätä tätä moskeijaa, huomaatte oikealla, dervishi-luostarin ja pienen hautausmaan välillä autionnäköisen pikkukadun. Alatte astua tälle kadulle, ja kuljettuanne sata metriä, saavutte pienen Toussoun-Agha moskeijan esikartanoon. Siihen tultuanne näette edessänne ison, hyvin vanhan talon, joka aikoinaan on ollut maalattu punaruskeaksi; menkää sen taakse.
Siellä avautuu eteenne pimeähkö umpikuja, molemmin puolin ristikko-ikkunaisia taloja, suljettuina, seinistä ulkonevine kuisteineen; kolmas talo vasemmalla, ainoa, jossa on kaksoisovi ja kuparinen portinkolkutin, on se, missä odotamme teitä. Älkää ottako mukaanne toverianne. Se on varovaisempaa.
Djénane.
Kello kolmesta alkaen minä seison vahdissa raoitetun oven takana. Pankaa nytkin fezi päähänne ja, jos on mahdollista, luokaa hartioillenne muurinharmaa vaippa. Se on peräti vaatimaton tuo pieni talo, jossa olemme sanovat toisillemme hyvästi. Mutta tahdomme yrittää teihin jättää hyvän muiston noista varjoista, jotka vilahtivat ohitsenne elämässänne niin vilkkaina ja utumaisina että jonkun päivän kuluttua kenties epäilette, onko niitä ollenkaan ollut olemassa.
Mélek.
Mutta vaikka ne olivatkin niin utumaisia, eivät ne kuitenkaan olleet kevytmielisiä, eivätkä ne tulleet luoksenne tyydyttääkseen oikkuansa. Vaan sentähden he tulivat, että te olitte ensimäinen, joka aavistitte, että poloisella turkkilaisnaisellakin saattoi olla sielu, ja siitä he ovat tahtoneet teitä kiittää.
Ja tämä viaton seikkailu on ollut niin lyhyt, melkein niin
epätodellinen, ettei teillä ole ollut aikaa siihen kyllästyä.
Siitä tulee vastinetta vailla oleva lehti elämänne kirjassa.
Ensi lauantaina, ennenkuin ainaiseksi katoamme, sanomme teille monta seikkaa, ellei keskusteluamme, niin kuin Eyoubissa, katkaise äkillinen pako.
Siis näkemiin, ystävämme.
Zeyneb.
Minä, joka olen tämän joukon strategi, olen saanut toimekseni tehdä sen komean pohjapiirroksen, jonka liitän kirjeeseen, jotta löytäisitte tien. Vaikka yhtymäpaikkamme vivahtaa ryöväriluolaan, saattaa ystävänne olla aivan huoleti: se on maailman säädyllisin ja rauhallisin sopukka.
Vielä kerran Mélek (Mélek rursus).
André lähetti heti "poste-restante"-kirjeensä "Zahidélle" osoitetun kirjeen:
29 p. huhtik. 1904.
Ylihuomenna, lauantaina, kello puoli kolme, saavun säädetyllä tavalla puettuna feziin ja muurinharmaaseen vaippaan ovelle, jossa on kuparinen kolkutin, ollakseni kolmen mustan haamun käskettävissä.
Heidän ystävänsä André Lhéry.
XIII.
Jean Renaud, joka ennusti tämän seikkailun päättyvän huonosti, oli turhaan pyytänyt saada lähteä mukaan. Ainoa, minkä André hänelle myönsi oli se, että he vähän ennen salaisen kohtauksen määräaikaa yhdessä polttaisivat viimeisen nargilen paikassa, josta André ennen paljon oli pitänyt ja joka oli neljännestunnin matkan päässä tuosta onnettomasta yhtymäpaikasta.
Se oli tietysti Stambulissa, tuo valittu paikka, itse muhamettilaisten kaupunginosien keskiosassa, ja ison Mehmed-Fatih'in [Mehmet-Fatih, eli Sulttaani-Fatih (Mehmet Valloittaja), Muhammet II] moskeijan edessä, joka on kaikkein pyhimpiä. Kun oli kuljettu siltojen yli, oli vielä jäljellä vastamäki ja melkoinen matka, ennenkuin tuli perille ja joutui keskelle vanhanaikaista turkkilaiselämää; täällä ei enää ole eurooppalaisia, ei hattuja, ei uudenaikaisia rakennuksia. Kun lähestyi tätä kaupunginosaa pienten bagdadilaismallisten basaarien kautta tai katuja pitkin, joita reunustivat taiteelliset suihkukaivot, hautakioskit, ristikkoaitauksien takana piilevät haudat, tuntui siltä, kuin olisi vähitellen laskeutunut alas aikojen tikapuita, siirtynyt menneisiin vuosisatoihin.
Heillä oli vielä odotusaikaa tunnin verran, kun olivat saapuneet varjokkailta pikkukaduilta suunnattoman suuren valkoisen moskeijan edustalle, jonka minareetit kultaisine puolikuineen häipyivät taivaan äärettömään sineen. Se moskeijan suippokaarisen portin edessä oleva paikka, johon he istuutuivat, on jonkunmoinen esikartano, ja siellä käy etenkin hurskaita henkilöitä, jotka ovat säilyttäneet esi-isien puvun, pitkän kauhtanan ja turbaanin. Yltympäri on satavuotisia pieniä kahviloita, joiden vieraat ovat vaiteliaanpuoleisia uneksijoita. Niiden edustalla kasvavien puiden siimekseen on asetettu vaatimattomia divaaneja niitä varten, jotka haluavat tupakoida ulkoilmassa. Oksilla riippuu häkkejä peippoineen, rastaineen ja hamppuvarpusineen, jotka ovat saaneet toimekseen musiikilla hauskuttaa tässä yksinkertaisessa ja miellyttävässä paikassa kävijöitä.
He istuutuivat penkille, jolla imanit kohteliaasti tekivät heille tilaa. Heidän luokseen tuli vuoroin pieniä kerjäläispoikia, ystävällisiä kissoja, jotka kärkkivät hyväilyä, "jääkylmää" kookosmaitoa kaupitteleva vihreäturbaaninen ukko, pieniä, hyvin sieviä mustalaisnaisia, jotka myivät ruusuvettä tai jotka tanssivat, kaikki hymyileviä, hienotunteisia ja tunkeilemattomia. Sitten ei enää välitetty molemmista ystävyksistä, vaan annettiin heidän tupakoida ja kuunnella lintujen laulua. Ohi kulki naisia, toiset puettuina sysimustiin dominoihin, toiset verhottuina damaskolaisiin harsoihin, jotka olivat kudotut punaisesta ja vihreästä, kultakirjailuilla koristetusta silkistä. Siitä kulki niinikään kaupustelijoita, joilla oli myytävänä vasikan keuhkoa, ja muutamat kelpo turkkilaiset, jopa eräät komeapukuiset ja -ryhtiset, ostivat juhlallisesti siitä kissalleen palan, jonka lävistivät sateenvarjon kärjellä, siten kantaen sen kotia. Siinä tuli kalifin kaupungissa vierailevia Hedjazista kotoisin olevia arapialaisia, ja Mekkasta palaavia pitkätukkaisia kerjäläis-dervishejä. Ja eräs äijä pahainen, ainakin satavuotias, kyyditsi turkkilaisten pikkulapsia parista kolikosta kaksi kertaa ympäri toria; ajoneuvoina oli pyörillä kulkeva laatikko, joka oli koristettu räikein värein, mutta joka tärisi pahasti vanhalla kuoppaisella kivityksellä. Näiden lukemattomien vähäpätöisyyksien rinnalla, jotka todistivat kansan lapsellista, yksinkertaista ja rehtiä puolta, näytti edessä kohoava moskeija vielä isommalta, rauhallisemmalta ja majesteetillisemmalta, suurpiirteisenä viivoiltaan ja väreiltään, molemmat suippokärkiset tornit törröttäen toukokuun ensipäivän kuultaville ilmoille.
Mitkä lempeät ja rehelliset katseet noiden turbaanien alla, mitkä kauniit, luottamusta ja rauhaa uhkuvat kasvot tumman tai vaalean parran kehystäminä! Mikä ero heidän ja niiden levantiinien välillä, jotka takit yllä liikkuivat Peran kaduilla tai länsimaisissa kaupungeissa kävelevän rahvaan välillä, jonka kitsaat ja ivalliset silmät ovat väkijuomien tärvelemät! Täällä tunsi olevansa onnellisessa maailmassa, joka melkein oli pysynyt kulta-iän tilassa, sentähden, että ihmiset aina olivat olleet maltilliset himoissaan, että olivat pelänneet muutoksia ja säilyttäneet uskonsa. Niistä henkilöistä, jotka istuivat puiden varjossa, tyytyen paria kolikkoa maksavaan pienen pieneen kahvikuppiinsa ja viihdyttävään nargile-piippuunsa, olivat useimmat käsityöläisiä, jotka työskentelivät omin päin, kukin vanhanaikaisessa vaatimattomassa ammatissaan, joko omassa talossaan tai taivasalla. Kuinka he surkuttelisivat niitä työläisjoukkoja, jotka meidän "edistys"-maissamme kuluttavat voimansa kauheissa tehtaissa, rikastuttaakseen työnjohtajaansa! Kuinka he oudoksuisivat ja säälisivät sitä juopuneiden rähinää, joka kuuluu meidän työväenyhdistyksistämme tai sitä mitätöntä poliittista kannunvalamista, joka tapahtuu kapakassa kahden absintti-lasin välissä!…
Hetki lähestyi! André Lhéry erosi toveristaan ja läksi yksin astumaan kohti Sultan-Selimin etäisempää osaa, joka on yhtä vanhanaikaisen turkkilainen, mutta jonka kadut ovat autiommat, vahvemmin tuoksuen rappeutumiselta ja raunioilta. Vanhoja puutarhamuureja, suljettuja vanhoja taloja, kauttaaltaan puusta rakennettuja ja alkuperäisesti maalattuja tummankeltaisiksi tai punaruskeiksi, mikä luo Stambuliin niin synkän kokonaisvärin, saaden minareettien valkeuden hohtamaan kahta kirkkaammin.
Noiden lukemattomien moskeijoiden joukossa on Sultan-Selimin moskeija suurimpia — sen kuvut ja tornit näkyvät kauas merelle — mutta se on samalla kaikkein yksinäisimpiä. Ympäröivällä torilla ei ole pieniä kahviloita, ei liioin tupakoitsijoita, ja sinä päivänä ei ollut ketään ihmistä lähistössä. Suippokaarisen portin edusta oli autio kuin erämaa. Oikealla André näki Mélekin mainitseman "dervishiluostarin ja pienen hautausmaan välillä", olevan pikkukadun; sangen synkkä tuo solantapainen katu, missä ruoho rehoitti katukivien lomissa. Saavuttuaan vaatimattoman Tossoun-Agha moskeijan kohdalle, hän tunsi edessään kohoavan rakennuksen siksi vanhaksi taloksi, jossa varmaankin kummitteli, ja jonka ympäri hänen oli määrä kiertää; täälläkään ei ollut ketään ihmistä, ainoastaan pääskyt ylistelivät siellä kaunista kevätpäivää; täällä oli glysiiniköynnös-maja, jommoisia näkee ainoastaan Itämailla; näiden kasvien oksat ovat laivatouvien paksuisia, ja niiden kukkatertut alkoivat jo saada vaaleanpunasinervän vivahduksen. Viimein tuli kaikkein synkin paikka, umpikuja, jonka kivityksestä pisti esiin ruohoa ja joka lepäsi puolihämärässä vanhojen kuistien ja niiden läpitunkemattomien rautaristikkojen alla. Täällä ei edes ollut pääskyjä, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi. "Paikka vivahtaa rosvojen pesään" oli Mélek maininnut jälkikirjoituksessaan, ja tämä oli sangen sattuvasti sanottu!
Kun on pukeutunut turkkilaiseksi ja kun liikkuu seikkailuretkellä, melkein luvattomilla teillä, tuntuu vastenmieliseltä kulkea tuollaisten kuistien alitse, joilta niin monet näkymättömät silmät saattavat tehdä havaintojaan. André astui hitaasti edelleen, kopeloiden rukousnauhaansa, piti silmällä kaikkea, vaikka ei siltä näyttänyt, ja laski suljetut portit. "Viides, jossa on kaksoisovi ja kuparinen portinkolkutin". Kas, tuossahan se olikin!
Muuten joku juuri raoitti ovea, ja hienon pitkän hansikkaan peittämä pieni käsi rummutti ovenpieltä; tämä pieni käsi näytti hyvin vähän kuuluvan tähän synkkään ympäristöön. Ei kannattanut epäröidä, kun ei varmaan tietänyt, oliko katsojia; André lykkäsi siis päättäväisesti oven auki ja meni sisälle.
Tuo musta haamu, joka oli vaanimassa oven takana, ja joka todella oli Mélekin näköinen, lukitsi kiireisesti oven, lykkäsi varmuuden vuoksi salvan eteen ja sanoi iloisesti:
— Kas löysittehän kuitenkin tänne!… Tulkaa, sisareni ovat tuolla ylhäällä ja odottavat teitä.
André astui ylös pimeitä, rappeutuneita portaita, joilla ei ollut mattoja. Yläkerrassa, pienessä yksinkertaisessa haaremissa, jonka seinät olivat paljaat ja jossa rautaristikkojen ja ikkunaluukkujen vuoksi oli synkkä puolihämärä, hän näki nuo kaksi muuta haamua, jotka ojensivat hänelle kätensä. Ensi kertaa elämässään André oli haaremissa; tämä oli siis tapahtunut, vaikka hän, tuntien Itämaat, aina oli pitänyt sitä mahdottomana; hän oli niiden rautaristikkojen sisäpuolella, jotka huolellisesti suojelevat naisten huoneita, ja joita ei kukaan muu mies kuin talon isäntä koskaan näe muuten kuin ulkoapäin.
Ja portti oli lukittu, ja kaikki tämä tapahtui keskellä vanhaa Stambulia ja mitä salaperäisimmässä talossa! Hän kysyi itseltään hiukan pelästyneenä ja samalla pilalla: "Mitä onkaan minulla täällä tekemistä?" Hänen luonteensa lapsellinen puoli, hänen palava halunsa vapautua oman itsensä pauloista, se kaiho, joka veti häntä tavoittelemaan muutoksia ja vieraita maita, kaikki tämä oli yli kaiken odotuksen saanut tyydytyksensä.
Mutta naiset tässä hänen haaremissaan näyttivät murhenäytelmän aaveilta ja olivat yhtä vahvasti verhotut kuin viimeksi Eyoubissa, ja entistään salaperäisemmät, täällä kun ei ollut päivänpaistetta. Mitä itse haaremiin tulee, ei siinä ollut jälkeäkään itämaalaisesta ylellisyydestä, jotavastoin siinä ilmeni säädyllisen köyhyyden leima.
He pyysivät häntä istumaan haalistuneelle raitaiselle divaanille, ja hän alkoi katsella ympärilleen. Kuinka köyhiä talossa asuvat naiset lienevätkin olleet, oli heillä kuitenkin hyvä maku, sillä vaikka kaikki oli ylen yksinkertaista, se kuitenkin oli tyylikästä ja aito itämaalaista; ei nähnyt missään tuota joutavaa saksalaista rihkamaa, joka valitettavasti alkaa tulvia turkkilaisiin koteihin!
— Olenko teidän kodissanne? kysyi André.
— Kaikkea muuta, he vastasivat, ja saattoi kuulla äänestä, että he hymyilivät harsojen alla.
— Anteeksi, kysymykseni oli typerä, monestakin syystä, ja kaikkein ensiksi sentähden, että se on minulle yhdentekevää; olen teidän seurassanne, muusta en välitä.
Hän katseli heitä tarkasti. Heillä oli yllä samat osaksi kuluneesta mustasta silkistä tehdyt tsharshafit kuin tuona päivänä. Mutta sensijaan heillä oli kengät, jotka olisivat kelvanneet kuningattarelle. Ja kun he olivat vetäneet hansikkaat käsistään, näki jalokivien säihkyvän heidän sormuksissaan. Keitä olivat siis nämä naiset, ja mikä oli tämä talo?
Äänellä, joka sai ajattelemaan kuolevaa sireenia, kysyi Djénane:
— Kuinka pitkän ajan voitte uhrata meille?
— Niin pitkän, kuin te tahdotte minulle suoda.
— Noin kaksi tuntea voimme viipyä täällä ilman uhkaavaa vaaraa, mutta se käy kai teistä liian pitkäksi?…
Mélek kantoi esiin sellaisen pienen matalan pöydän, jota aina käytetään Konstantinopolissa tarjottaessa vieraille virvokkeita: kahvia, makeisia ja ruusu-hilloa. Pöytäliina oli valkeata atlassilkkiä, kullalla kirjailtu ja täyteen siroitettu parmalaisia orvokkeja: pöytäastiat olivat kultalankakoristeista posliinia, ja tämä teki koko asian vallan uskomattomaksi.
— Tässä ovat Eyoubissa otetut valokuvat, sanoi Mélek, tarjoillen hänelle virvokkeita näppärästi kuin sievä orjatar, — mutta ne ovat epäonnistuneet. Meidän täytyy ottaa uudet kuvat tänään, me kun emme enää tämän jälkeen tapaa toisiamme; tosin ei täällä ole valoisa, mutta jos pysytte vähän kauemmin liikkumattomina…
Näin puhuessaan hän ojensi Andrélle kaksi pientä vaaleata ja epäselvää valokuvaa, josta tuskin erotti Djénanen varjokuvan, ja André otti ne välinpitämättömänä, aavistamatta minkä arvoisiksi ne hänelle vastaisuudessa muuttuisivat.
— Onko totta, että aiotte matkustaa? kysyi André.
— Aivan totta.
— Mutta te palaatte… saatammehan taas tavata?…
Silloin vastasi Djénane noilla epämääräisillä ja fatalistisilla sanoilla, joita itämaalaiset käyttävät kaikista tulevista asioista: "Inch' Allah!…"
Aikoivatkohan he todella matkustaa, vai puhuivatko he vaan niin tehdäkseen lopun tästä uhkarohkeasta seikkailusta, ennenkuin siihen kenties kyllästyttiin, vai pelkäsivätkö he jotain hirvittävää vaaraa?
Ja André, joka ei heistä oikeastaan tietänyt mitään, oivalsi, että he olivat pakenevat kuita varjot, joita on mahdoton pidättää tai löytää, sinä hetkenä, jona heitä ei enää haluttaisi häntä tavata.
— Matkustatteko pian? hän vielä rohkeni kysäistä.
— Todennäköisesti kymmenen päivän kuluttua.
— Siinä tapauksessa teillä on aikaa kutsua minut luoksenne vielä kerran.
He neuvottelivat puoliääneen, käyttäen lyhennettyjä turkkilaisia sanoja ja sekoittaen puheeseensa arapiaa, niin että Andrén oli vaikea ymmärtää.
— No niin, ensi lauantaina — he sanoivat — teemme vielä yrityksen… Kiitos siitä, että sitä halusitte. Mutta tokkohan aavistatte kuinka viekkaita meidän täytyy olla, kuinka monta kanssarikollista meidän täytyy lahjoa, voidaksemme ottaa vastaan teidät?
Ilmeisesti oli jo kiire ryhtyä valokuvaamiseen, sillä se auringonsäde, joka heijastui vastapäätä olevasta yksinäisestä talosta ja jonka hohde valaisi pientä rautaristikkoikkunaista huonetta, siirtyi hitaasti kattoja kohti, uhaten kokonaan kadota. Mélek valokuvasi taas pari kolme eri asentoa, yhä vaan Djénanin ja Andrén vieretysten, ja edellisen edelleen elegisten mustien verhojensa peittämänä.
— Voittekohan kuvitella, André sanoi heille, kuinka outoa, kummallista ja melkein huolestuttavaa onkaan minulle puhua niin näkymättömien olentojen kanssa? Melkein äänennekin ovat verhottuja noilla kolmikertaisilla harsoilla. On hetkiä, joina teitä epämääräisesti pelkään.
— Kuuluihan sopimukseemme, että me olisimme teille pelkkiä sieluja.
— Niinpä kyllä, mutta sielut voivat ilmaista itseään toisilleen silmien ilmeellä… Teidän silmiänne en edes voi kuvitella. Kernaasti uskon, että ne ovat kirkkaat ja vilpittömät, mutta vaikka ne olisivat pelottavat kuin aaveella, en tietäisi siitä mitään. Vakuutan teille, että tämä minua häiritsee, pelottaa ja masentaa. Täyttäkää ainakin yksi pyyntöni, uskokaa minulle valokuvanne, jotka esittävät teitä harsottomina. Lupaan kunniasanallani heti antaa ne teille takaisin tai polttaa ne, jos joku onneton sattuma erottaisi meidät toisistamme.
He istuivat hetken vallan ääneti. Perinnäisten muhamettilaisten vakaumustensa vuoksi he pitivät sopimattomana näyttää kasvojaan, heidän suhteensa Andréhen olisi heti tuntunut heistä rikollisemmalta.
Lopulta Mélek otti ystävättäriensä puolesta, vaikkakin hieman ivallisesti, vastatakseen Andrélle, joka siitä kävi miettiväiseksi:
Te haluatte siis saada valokuvamme, joissa meillä ei ole tsharshafia eikä jakmakia? No hyvä, saatte ne ensi viikolla, kun olen ehtinyt valmistaa ne… Istuutukaamme nyt kaikki neljä; Djénanella on puheenvuoro, hänellä on esitettävänä teille pyyntö; sytyttäkää savuke, niin ei teillä ole niin ikävä.
— Tämän pyynnön teemme me, sanoi Djénane, sen tekevät kaikki sisaremme Turkinmaalla… Herra Lhéry, ruvetkaa puolustamaan meitä; kirjoittakaa kirja kahdennenkymmenennen vuosisadan poloisen turkkilaisnaisen hyväksi!… Sanokaa maailmalle, että meillä on sielu, sillä tiedättehän sen nyt, ja ettei enää käy päinsä musertaa meitä kuin leikkikaluja. Jos teette tämän, on meitä useita tuhansia, jotka teitä siunaavat… Tahdotteko?
André vaikeni toistaiseksi, samoin kuin he äsken, kun oli puhe valokuvista; hän ei käsittänyt miten voisi: kirjoittaa sellaista kirjaa, ja sitäpaitsi hän oli päättänyt elää itämaalaisena Konstantinopolissa, samoilla ympäri kaupunkia, eikä kirjoittaa…
— Onpa se vaikeata, mitä minulta pyydätte! Te, jotka tunnette minut ja olette ajatellen lukeneet kirjani, luuletteko minun soveltuvan kirjoittamaan kirjaa, jonka tarkoitus on jotain todistaa? Ja lisäksi, tunnenko minä kahdennenkymmenennen vuosisadan turkkilaisnaista?
— Me annamme teille tietoja. — Tehän matkustatte…
— Kirjoitamme teille.
— Oh, tiedättehän, kuinka puutteelliset ovat kirjeet, kirjalliset selostukset… En koskaan voi kertoa osapuilleen sattuvasti mitään muuta, kuin näkemääni ja kokemaani.
— Me palaamme matkaltamme!
— Silloin voitte joutua huonoon valoon. Koetetaan saada selvä siitä, keitä olen saanut nämä tiedot. Ja lopulta se kyllä onnistuu…
— Olemme valmiit uhrautumaan asian hyväksi! Saatammeko paremmin käyttää surkuteltavaa ja tarkoituksetonta olemassaoloamme? Tahtoisimme kaikki kolme antautua lieventämään puutetta, perustaa armeliaisuuslaitoksia samoin kuin europpalaiset naiset… Mutta sekin on meiltä kielletty, meidän on pakko pysyä toimettomina rautaristikkojen takana. No niin, nyt tahdomme taivuttaa teidät kirjoittamaan tuon kirjan, se on oleva meidän armeliaisuudentekomme, ja mitä sitten merkitsee, jos menetämme vapautemme tai elämämme. André koetti vielä estellä:
— Muistakaa etten ole riippumaton täällä Konstantinopolissa; minulla on toimi lähetystössä. Ja sitäpaitsi ovat turkkilaiset vastaanottaneet minut niin suurta luottamusta osottavalla vieraanvaraisuudella!… Niiden parissa, joita te sanotte sortajiksenne, on minulla ystäviä, joista paljon pidän.
— No, siinä tapauksessa on teidän valitseminen. He, tai me. Päättäkää.
— Onko asia näin vakava. Valitsen siis teidät. Ja tottelen.
— Vihdoinkin! — Djénane ojensi hänelle pienen kätensä, jota hän hartaasti suuteli.
He keskustelivat lähes kaksi tuntia, turvallisemmin tuntein kuin koskaan ennen.
— Etteköhän te kuulu poikkeuksiin? André kysyi ihmetellen nähdessään heidän joutuneen näin syvän epätoivon ja rajun kapinallisuuden valtaan.
— Päinvastoin edustamme sääntöä. Kahdestakymmenestä turkkilaisnaisesta, jotka sattumalta kohtaatte, ei yksikään ole puhuva toisin!… Kasvatettuina ihmelapsiksi, "sinisukiksi", soittorasioiksi, ollen isämme tai miehemme ylellisyyshalun esineitä, ja päälle päätteeksi saaden osaksemme, niin kuin isoäitimme äidit sata vuotta sitten, saman kohtelun kuin odaliskit ja orjattaret… ei, me emme enää sitä kestä! Se on mahdotonta!…
— Pitäkää varanne, mitähän, jos päinvastoin vastustaisin asiaanne, minä, joka kuulun vanhempaan sukupolveen?… Minäpä kykenisin siihen! Pois kotiopettajattaret, nuo etevämmyyttä uhkuvat oppineet naiset, pois kaikki nuo kirjat, jotka lisäävät ihmiskunnan kärsimystä! Palatkaamme esi-isien onnelliseen rauhantilaan.
— No niin, pahimmassa tapauksessa tyytyisimme sellaiseenkin asiamme ajamiseen, varsinkin, kun palaaminen on mahdoton; emme voi uida vastoin elämän virtaa. Jotta ihmisissä heräisi liikutuksen ja säälin tunteita, on välttämätöntä, että he oivaltavat meidän olevan marttyyrejä, meidän vaihekauden naisten, jotka häälymme eilis- ja huomispäivän välillä. Tämä on tehtävä heille ymmärrettäväksi, ja jos te siinä onnistutte, tulee teistä meidän kaikkien ystävä!
André toivoi vielä, että joku onnellinen sattuma vapauttaisi hänet kirjoittamasta tuon kirjan. Mutta hän alistui ihastuen heidän jaloon paheksumiseensa, heidän kaunisten ääniensä tenhovoimaan, jotka värähtelivät vihasta miesten hirmuvaltaa kohtaan.
Ja hän tottui vähitellen siihen, ettei saanut nähdä heidän kasvojaan. Ojentaessaan hänelle palavaa tulitikkua tai sitä pientä kuppia, josta juodaan turkkilaista kahvia, he häärivät hänen ympärillään hienoina, keveinä, innostuneina, mutta yhä aavemaisen mustina, ja heidän kumartuessaan, harso heidän kasvojensa edessä riippui pitkän parran tavoin, joka kuin pilalla olisi kiinnitetty näihin nuoriin, siroihin olentoihin.
He olivat ainoastaan näennäisesti turvissa tässä umpikuja-talossa, joka yllätyksen sattuessa olisi ollut todellinen rotanpyydys.
Jos he sattumalta kuulivat jonkun astuvan ulkona rikkaruohoisella katukivityksellä, he katsoivat levottomina ulos suojelevien puuhäkkien raoista. Se olikin vaan joku turbaani-päinen ukko, joka palasi kotia, tai korttelin vedenkantaja, nahkasäkki selässä.
Sopimuksen mukaisesti tuli heidän kaikkien puhutella toisiaan pelkällä nimellä. Mutta ei kukaan ollut rohjennut alkaa, niin että he nyt eivät maininneet toisiaan millään nimellä.
Äkkiä he pahasti säikähtyivät: ulko-oven kuparikolkutin kaikui kärsimättömän käden iskuista ja piti pahaa hälyä keskellä näitä hiljaisia, yksinäisiä taloja. He syöksyivät kaikki ristikkoikkunoiden ääreen: se oli mustaan silkki-tsharshafiin pukeutunut nainen, sauvaan nojaava ja vuosien taakasta kumartunut.
— Se ei ole ollenkaan vaarallista, he sanoivat, tätä olemme odottaneet. Pahinta on vaan se, että hänen täytyy tulla tähän huoneeseen.
— Pitääkö minun siis piiloittautua?
— Se ei ole tarpeellista. Mene sinä avaamaan hänelle, Mélek, ja sano hänelle niinkuin sovimme. Tuo nainen kulkee ainoastaan tämän huoneen läpi, eikä palaa… Mennessään ohitsenne hän ehkä kysyy teiltä turkinkielellä: kuinka voi pieni potilas? Ja teidän tarvitsee vastata ainoastaan — tietysti niinikään turkinkielellä — että hän tästä aamusta alkaen on voinut paljoa paremmin.
Kohta senjälkeen ilmaantui tuo vanha nainen, harso kasvojen edessä, hapuillen sauvallaan astuessaan yksinkertaisilla matoilla. Hän kysyi todella Andrélta:
— No, voiko hän paremmin, tuo poika parka?
— Paljon paremmin, varsinkin tästä aamusta lähtien.
— Hyvä, kiitos, kiitos!
Sitten sauvan varassa kulkeva eukko katosi pienestä huoneen perällä olevasta ovesta.
Hänen mentyään ei heillä enää ollut kuin muutama silmänräpäys keskustelemisaikaa. Ja kun ne olivat ohi, he päästivät Andrén menemään, luvaten, että he vielä kerran, kaikesta huolimatta, olivat toisensa kohtaavat.
— Menkää, ystävämme; astukaa hitaasti umpikujan päähän, hypistellen rukousnauhaanne; ristikkojen lomitse me kolme valvomme, että poistumisenne tapahtuu asianomaisessa järjestyksessä.
XIV.
Seuraavana torstaina muuan vanha eunukki vaieten ja salaperäisenä toi Andrélle kirjeen, jossa hänet kutsuttiin heitä tapaamaan seuraavana lauantaina samaan paikkaan. Kirjeen mukana saapui muutamia koteloon suljettuja isoja pahvikortteja.
— Kas vaan, ajatteli André, heidän lupaamansa valokuvat! Ja kärsimättömän uteliaana vihdoinkin saada nähdä heidän silmänsä, hän repi auki kuoren.
Siinä kyllä oli kolme valokuvaa, ilman tsharshafeja ja jakmakeja, niissä olivat tietenkin asianmukaiset nimikirjoitukset, sekä ranskalaisin että turkkilaisin nimikirjoituksin, nimittäin yhdessä Djénane, toisessa Zeyneb, kolmannessa Mélek. Olivatpa hänen ystävättärensä esittäytyäkseen pukeutuneet juhlapukuihin: nämä olivat hienoja, avokaulaisia, täysin pansilaisia pukuja. Mutta Zeyneb ja Mélek olivat valokuvatut vallan takaa, näki ainoastaan heidän pienten korviensa reunan ja ulkopuolen; Djénane oli ainoa, joka näyttäytyi edestäpäin, mutta hän piti kasvojensa edessä sulkaviuhkaa, joka kokonaan peitti ne sekä hiukset.
Tuona lauantaina ei tapahtunut mitään traagillista salaperäisessä talossa, johon he nyt toistamiseen kokoontuivat, eikä ilmaantunut ketään häijyä haltijatarta.
— Olemme täällä, selitti Djénane, kiltin imettäjäni luona, joka ei koskaan ole voinut minulta kieltää mitään; tuo sairas lapsi oli hänen poikansa, vanha vaimo hänen äitinsä, jolle Mélek oli sanonut teidän muka olevan uuden lääkärin. Ymmärrättekö salajuonen? Minulla on kuitenkin omantunnon vaivoja siitä, että annan hänen näytellä niin vaarallista osaa… Mutta kun tämä on viimeinen kerta…
He keskustelivat pari tuntia, tällä kertaa koskettelematta kirjaa; epäilemättä he pelkäsivät ikävystyttävänsä häntä, liian usein puhumalla siitä. Olihan hän muuten jo luvannut; sillähän oli jo jotakin voitettu.
Heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, seikkoja, jotka olivat jääneet mainitsematta, sillä nuo kolme naista olivat todella jo kauan eläneet hänen seurassaan, hänen kirjojaan lukemalla, ja mitä häneen tulee — joka yleensä oli niin tyytymätön siitä, että oli paljastanut itsensä, tuhansille välinpitämättömille — tämä oli niitä harvoja tapauksia, joissa hän ei katunut avomielisimpiäkään tunnustuksiaan.
Ja todella, kuinka vähän merkitseekään ymmärtämättömien olkain kohautus verrattuna siihen syvään kiintymykseen, jotka heräävät eri osissa maailmaa tuntemattomien naisten sieluissa — ja tämä on ehkä ainoa seikka, joka rohkaisee kirjoittamaan!
Sinä päivänä vallitsi täysi luottamus, sopu ja häiriintymätön ystävyys André Lhéryn ja hänen haareminsa kolmen pienen varjon välillä. He tunsivat hänet sangen hyvin hänen kirjoistaan, ja kun hän ei tietänyt mitään heistä, kuunteli hän enemmän kuin puhui. Zeyneb ja Mélek kertoivat avioeroistaan ja tulevaisuudesta, joka oli oleva toivotonta vankeustilaa. Djénane sitävastoin ei maininnut mitään lähempää itsestään.
Sen luottamuksen ja myötätuntoisuuden lisäksi, jotka niin pian olivat lähentäneet heidät toisiinsa, he molemmin puolin hämmästyen huomasivat yhden seikan: he saattoivat olla iloisia. André ihastui tähän heidän rodussaan piilevään nuorekkaaseen hilpeyteen, joka heissä kaikesta huolimatta oli säilynyt ja joka ilmenit paremmin nyt, kun he eivät enää ujostelleet häntä. Ja André, jota he olivat luulleet niin synkäksi, jota oli kuvattu ylpeäksi ja kylmäksi, oli heti heidän edessään riisunut tuon naamarin, oli osoittautunut hyvin teeskentelemättömäksi, ylen huvitetuksi kaikesta ja sielultaan ikäänsä paljon nuoremmaksi, jona veitikkamaisen lapselliseksi.
Nämä naiset olivat ensimäiset sivistyneet turkkilaisnaiset, joiden kanssa hän puhui. Eivätkä he puolestaan koko elämässään olleet näin puhelleet kenenkään muun miehen kanssa. Tässä pienessä, pimeässä ja rappeutuneessa talossa keskellä Vanhaa Stambulia, raunioiden ja hautojen ympäröiminä, he toteuttivat mahdottoman ainoastaan kokoontumalla ja vaihtamalla ajatuksia.
Ja he ihmettelivät, etteivät tunteneet toisiaan kovin vieraiksi, ollen kuitenkin niin erilaiset olemukseltaan; he huomasivat päinvastoin, että heillä oli täysin yhteiset ajatukset ja mielipiteet, ikäänkuin olisivat olleet vanhoja ystäviä. Kaiken sen, minkä nuo naiset tiesivät elämästä yleensä, oloista Europassa ja sen henkisestä kehityksestä, he olivat yksinäisyydessään oppineet kirjoistaan. Ja nyt, kun he ihmeen kautta olivat saaneet puhua länsimaalaisen kanssa, tunnettua nimeä kantavan miehen kanssa, he huomasivat olevansa samalla tasolla kuin hän; ja hän puolestaan kohteli heitä vertaisinaan, etevinä olentoina, sieluina, ja tämä täytti heidän mielensä ennen aavistamattomalla hurmauksella.
Tuona päivänä Zeyneb vuorostaan tarjoili virvokkeita pieneltä pöydältä, joka täillä kertaa oli peitetty hopealla kirjaillulla vihreäsilkkisellä liinalla, jolle oli sirotettu tuoreita punaisia ruusuja. Djénane puolestaan pysyttelihe jotenkin syrjässä, liikuttamatta mustien suruharsojensa ainoatakaan poimua. Hän puhui kenties enemmän kuin toiset, ja varsinkin hänen kysymyksensä olivat syvällisempiä; mutta hän ei liikkunut paikaltaan, vaan näytti tahallisesti haluavan olla kaikista kolmesta saavuttamattomin, se, jonka ruumiillisuus oli vähimmin tuntuva. Ainoastaan kerran, kun hän teki liikkeen käsivarrellaan, vilahti harson alta hänen hihansa, joka sen kevään muodin mukaisesti oli hyvin avara ja paisuva ja tehty vaaleanvihreillä kirjauksilla koristetusta sitruunan keltaisesta silkkiharsosta; — nämä molemmat värit painuivat Andrén mieleen ja tarjosivat hänelle todisteluainesta seuraavana päivänä.
Heidän ympärillään oli synkempää kuin edellisellä viikolla, sillä sää oli käynyt koleaksi, vaikka olikin toukokuu; kuuli Mustanmeren tuulen ulvovan nurkissa vallan kuin talvella. Koko Stambul värjötti vilusta tummien pilvien peittämän taivaan alla; ja vaatimattomassa pienessä haaremissa oli puolihämärä.
Ulko-oven kolkutin, joka aina herätti heissä levottomuutta, sai heidät säpsähtämään.
— Tuossa he tulevat, sanoi Mélek, joka heti kumartui katsomaan ulos ristikkoikkunasta. Olenpa iloinen siitä, että he ovat päässeet pujahtamaan ulos!
Hän riensi alas avaamaan ja palasi pian kahden mustiin puetun ja läpitunkemattomien harsojen verhoaman naisen seurassa, jotka niinikään näyttivät nuorilta ja hienoilta.
— Herra André Lhéry, esitti Djénane. Kaksi ystävätärtäni; ovathan heidän nimensä teille yhdentekevät, eikö totta?
— Kaksi naishaamua, eikä muuta, sanoi toinen tulijoista, lausuen erityisellä äänenpainolla tuon sanan, jota André ehkä oli väärinkäyttänyt jossakin viimeksi julkaisemistaan kirjoissa.
He ojensivat hänelle valkoisten hansikkaiden peittämät pienet kätensä. Muuten nämä molemmat äsken saapuneet varjot puhuivat ranskaa lempeällä äänellä ja täysin sujuvasti.
— Ystävättäremme ovat kertoneet meille, sanoi toinen heistä, että te aiotte kirjoittaa teoksen kahdennenkymmenennen vuosisadan turkkilaisnaisen hyväksi, ja me tahdoimme tulla kiittämään teitä siitä.
— Mikä on oleva sen kirjan nimi? kysyi toinen ja istuutui hitaasti ja sirosti yksinkertaiselle haalistuneelle divaanille.
— En totta tosiaan vielä ole sitä ajatellut. Tämä ehdotus on niin
uusi, ja tunnustan, että minua on hiukan pakotettu suostumaan siihen…
Voimmehan yksissä neuvoin keksiä tuon kirjan nimen, jos suvaitsette…
Tuota noin, minä puolestani ehdotan nimeä: Havahtuneita.
— "Havahtuneita", toisti Djénane hitaasti. Voidakseen havahtua, on täytynyt elää, emmekä me ole koskaan eläneet. Emmekä muuta pyytäisi, kuin että saisimme elää. Me emme ole havahtuneita, me olemme menehtyneitä, vangittuja, tukahdutettuja…
— Nyt olen löytänyt oikean nimen, huudahti pikku Mélek, joka sinä päivänä ei ollenkaan malttanut pysyä vakavana. Kuinka miellyttäisi teitä: "Tukahdutettuja"? Tämä nimi muuten niin hyvin kuvaisi sitä tilaa, jossa olemme näiden paksujen harsojen alla, jotka puemme yllemme lähtiessämme teitä tapaamaan, herra Lhéry. Sillä ette voi kuvitella kuinka valkeata on hengittää niiden alla!
— Aioin juuri kysyä, miksi pidätte niitä kasvojenne edessä, kun olette ystävänne seurassa, voisitte tyytyä esiintymään verhottuna samoin kuin kaikki ne naiset, jotka kohtaa Stambulissa, nimittäin kasvoilla ohuempi harso, jonka läpi häämöittää jotain: kasvojen ääriviivat, kulmakarvat,, jopa joskus silmätkin. Mutta teidän kasvoistanne ei näe mitään.
— Niin, tietäkää, ettei tämä tällainen piiloittautuminen ollenkaan ole säädyllistä… On yleistä, että jos kadulla kohtaa naisen, joka salaperäisesti on verhoutunut kolminkertaisilla harsoilla, niin voi sanoa: Tuo menee, minne hänen ei pitäisi mennä. (Meistä esim. voisi niin sanoa.) Ja tämä on min tunnettua, että toiset naiset, jotka tulevat tuollaista vastaan, hymyilevät ja työkkäävät toisiaan kyynäspäähän.
— No, Mélek, sanoi Djénane lempeästi soimaten, älä nyt puhu tyhmyyksiä… "Havahtuneita", siinä sanassa on hyvä kaiku, mutta se ei merkitykseltään ole täysin onnistunut.
— Ajattelin näin, sanoi André: Muistattehan kauniit tarut vanhoilta ajoilta, tarun valkyriasta, joka nukkui maanalaisessa linnassaan, nukkuvan metsän prinsessan, joka uinaili keskellä korpea olevassa linnassaan. Valitettavasti lumous kumottiin, ja he havahtuivat. No niin! Te turkkilaisnaiset olette vuosisatoja nukkuneet sikeätä unta, perinnäisuskojen ja dogmien vartioimina!… Mutta äkkiä tulee häijy velho, nimittäin henkäys Länsimailta, haihduttaa lumouksen, ja te heräätte kaikki yht'aikaa, te heräätte elämisen tuskan, tiedon kärsimyksen tietoisuuteen…
Mutta Djénane myöntyi ainoastaan puoleksi. Hänellä oli epäilemättä oma ehdotuksensa tuon kirjan nimeksi, mutta sitä hän ei vielä näyttänyt tahtovan sanoa.
Äsken saapuneet naiset olivat niinikään kapinallisia, jopa äärimäisyksiin asti.
Sinä keväänä puhuttiin Konstantinopolissa paljon nuoresta ylhäisestä naisesta, joka oli paennut Parisiin; tämä juttu pani päät pyörälle haaremeissa, ja nämä molemmat pienet naishahmot uneksivat vaarallisia unelmia.
— Te, sanoi Djénane heille, voisitte kenties löytää onnen sieltä etäisestä maasta, sillä teillä on länsimaalaista verta suonissanne. — Heidän isoäitinsä oli ranskatar, joka meni naimisiin turkkilaiselle ja kääntyi Islamin-uskoon. — Mutta minä, Zeyneb tai Mélek, emme voi lähteä pois Turkinmaalta. Meille kolmelle se on mahdoton vapautuksen muoto. Pikemmin vielä pahempia nöyryytyksiä ja ankarampaa orjuutta. Kunhan vaan saamme kuolla täällä ja nukkua Eyoubissa!
— Olettepa vallan oikeassa! sanoi André.
He puhuivat vieläkin aikeestaan matkustaa pois joksikin aikaa. Oliko se totta? Mutta erotessaan heistä tällä kertaa André oli vanna siitä, että oli näkevä heidät jälleen: olihan kirja yhdysside heidän välillään, ja ehkäpä vielä lisäksi toinenkin epämääräisempi, mutta jo vahvaksi käynyt ja mieluisa side oli alkanut solmiutua hänen ja varsinkin Djénanen välille.
Mélek, joka toimi näppäränä ovenvartijana tässä yllätyksiä uhkuvassa talossa, sai toimekseen saattaa hänet ulos. Heidän lyhyen kaksinolonsa aikana käytävässä André moitti häntä ankarasti hänen pilanteostaan noilla valokuvilla. Mélek ei vastannut mitään, vaan seurasi häntä puoliväliin vanhoja pimeitä portaita nähdäkseen, että hän osasi avata oven salvat ja lukon.
Kun André sitten kääntyi kynnyksellä viimeistä hyvästiä varten, näki hän Mélekin ylhäällä hymyilevän hänelle, kaikki kauniit valkoiset hampaat näkyvissä, pieni pystynenä ivallisena, silti näyttämättä häijyltä, sanalla sanoen kaksikymmenvuotiaan koko viehättävin kasvoin, joista säteilivät suuret kauniit harmaat silmät. Molemmin käsin hän piti ylhäällä harsoa, jonka oli nostanut aina otsaa kehystäviin kultakutreihinsa asti. Ja hänen hymynsä tuntui sanovan: "Minä se todella olen, pikku Mélek ystävänne, jonka täten esitän teille! Minun laitani ei muuten ole samoin kuin toisien, Djénanen esimerkiksi: minä en merkitse mitään. Hyvästi André Lhéry, hyvästi!"
Tätä kesti vaan vilahdukselta, sitten lankesi jälleen tuo musta verho. André huusi hänelle puoliääneen kiitoksensa — turkinkielellä, hän kun jo oli melkein ulkona, astumaisillaan synkkään umpikujaan.
Ulkona oli kylmä, taivas sankkojen pilvien vallassa, ja Mustaltamereltä puhalsi vinha tuuli. Tämä iltapäivä oli synkkä kuin joulukuulla. Sellaisen sään vallitessa Stambul palautti tavallista tuskallisemmin hänen mieleensä hänen nuoruutensa, sillä talvi oli muinoin ollut hänen Eyoubissa vallinneen lyhyen hurmausaikansa kehyksenä. Astuessaan Sultan-Selimin moskeijan edustalla olevan aution torin poikki, hän äkkiä räikeän selvästi muisti kulkeneensa siitä yhtä yksinäisenä ja yhtä kolean pohjatuulen puhaltaessa, harmaana iltana viisikolmatta vuotta sitten. Nyt rakkaan pikku vainajan kuva äkkiä täydelleen syrjäytti Djénanen kuvan.