XV.
Seuraavana päivänä hän sattumalta jalan kulki Peran valtakatua pitkin, ollen muutamien lähetystöönsä kuuluvien, miellyttävien henkilöiden, herra ja rouva de Sain Enogat'in, seurassa, jotka niinikään olivat eksyneet sinne ja joiden kanssa hän oli ruvennut yhä enemmän seurustelemaan. Mustat katetut vaunut ajoivat ohi, ja sisällä niissä André ohimennen huomasi tsharshafiin puetun turkkilaisnaisen. Rouva de Saint-Enogat tervehti varovasti verhottua naista, joka heti hiukan hermostuneena veti ikkunan eteen vaunu-uutimen. Tätä pikaista liikettä tarkatessaan huomasi André vaipan alta pilkottavan esiin sitruunankeltaisen vihreillä kirjauksilla koristetun silkkihihan, jonka varmasti tiesi nähneensä edellisenä päivänä.
— Kuinka, tervehdittekö turkkilaista naista kadulla? kysyi André.
— Oli todella hyvin tahditonta tehdä niin varsinkin kun olin teidän ja mieheni seurassa.
— Ja kuka oli tuo nainen?
— Djénane Tewlik-Pasha, yksi nuoren Turkinmaan hienoimpia naisia.
— Vai niin!… Onko hän kaunis?
— Enempää kuin kaunis. Hurmaava. — Ja rikas ajoneuvoista päättäen?
— Kerrotaan, että hänellä Aasiassa on omaisuutta, joka arvoltaan vastaa kokonaista maakuntaa. Hänkin on teidän ihailijattarianne, rakas mestari. (Hän korosti hiukan ivallisesti sanoja "rakas mestari", tietäen, että Lhéry kammoksui tätä arvonimeä.) Viime viikolla oli, kuten muistanette, eräänä iltapäivänä päästetty lomalle kaikki ——:n lähetystön miehiset jäsenet, jotta olisi voitu panna toimeen tee-kutsut, joihin turkkilaisnaiset saattoivat tulla. Tuo Djénane oli vieraiden joukossa… Muuan nainen läsnäolijoista morkkasi teitä pahanpäiväisesti…
— Ehkäpä te?
— En suinkaan. Se huvittaa minua ainoastaan silloin kun te olette läsnä… Se oli kreivitär d'A… No niin, rouva Tewfik-Pasha rupesi puolustamaan teitä niin tulisesti… Muuten minusta tuntuu, kuin herättäisi tämä nainen teissä suurta mielenkiintoa?
— Minussako? Kuinka se olisikaan mahdollista? Tiedättehän varsin hyvin, ettei turkkilaisnainen ole meitä varten! Olenhan vaan pannut merkille nuo komeat vaunut, jotka usein kohtaan tielläni.
— Useinko? Onpa teillä hyvä onni, tuo nainen tuskin koskaan on ajelemassa.
— Onpa niinkin. Ja tavallisesti näen kaksi muuta, ilmeisesti nuorta, naista hänen seurassaan.
— Kenties hänen serkkunsa, entisen ministerin, Mehmed-Bein tyttäret.
— Mitkä ovat näiden Mehmed-Bein tyttärien nimet?
— Vanhempi on nimeltään Zeyneb… toinen… Mélek, luullakseni.
Rouva de Saint-Enogat aavisti aivan varmaan jotakin, mutta hän oli liian kiltti ja luotettava tehdäkseen mitään vaarallista.
Ystävättäret olivat todella matkustaneet Konstantinopolista, sillä pari päivää myöhemmin André sai Djénanelta kirjeen, jossa oli Salonikin postileima:
Toukokuun 18. päivä, 1904.
Te, hyvä ystävämme, joka niin suuresti rakastatte ruusuja, miksi ette ole täällä luonamme? Jospa te, joka ymmärrätte paremmin ja rakastatte enemmän Itämaita kuin kukaan muu länsimaalainen, voisitte tunkeutua tähän vanhaan palatsiin, johon me olemme asettuneet lepäämään muutamaksi viikoksi korkeiden, synkkien ja kukkasten peittämien muurien taakse!
Olemme erään iäkkään sukulaisemme luona, hyvin kaukana kaupungista, keskellä maaseutua. Kaikki ympärillämme on vanhaa: ihmiset ja esineet. Täällä ei ole muita nuoria kuin me ja meidän kolme pientä tsherkessiläistä orjatartamme, jotka ovat tyytyväiset kohtaloonsa, ymmärtämättä meidän valituksiamme.
Niinä viitenä vuotena, joina emme ole käyneet täällä, olimme unhottaneet, millainen on tämä elämä, johon verrattuna elämämme Stambulissa tuntuu helpolta ja vapaalta. Tunnemme olevamme muukalaisia tässä ympäristössä, johon äkkiä olemme siirtyneet, ja joita kokonainen ihmispolvi meitä erottaa. Meistä pidetään, mutta samalla vihataan uutta sieluamme. Kunnioituksesta ja kotirauhan vuoksi koetamme mukautua vanhan aikuisiin muodollisuuksiin ja tapoihin. Mutta tämä ei riitä, aavistetaan kuitenkin tuota uudesta syntynyttä sielua, joka ponnistelee vapauteen, joka sykähtelee ja väräjää, eikä voida antaa anteeksi, että se on vapautunut, ei edes, että se on olemassa.
Ja kuitenkin kuinka monin ponnistuksin, uhrauksin ja kärsimyksin olemme saaneet maksaa tämän vapautumisen? Mutta te, länsimaalainen, ette voi ymmärtää näitä taisteluja; teidän sielunne on epäilemättä alati saanut kehittyä häiriintymättä sille soveliaassa ilmapiirissä. Te ette voi ymmärtää…
Kuinka näyttäisimmekään teistä täällä sekä vierailta että kotiutuneilta! Jospa voisitte nähdä meidät tämän vanhan puutarhan sopukassa, missä istun kirjoittamassa teille kirjettä kioskissa, jonka seinät ovat leikattua puuta sinne tänne sovitettuine fajanssi-laattoineen ja jossa vesi laulaen pulppuilee marmorialtaassa. Yltympäri on vanhanaikaisia divaaneja päällystettyinä haalistuneella vaaleanpunaisella silkillä, jossa vielä kiiltää jokunen hopeasäie. Ja ulkopuolella on tuhlaileva runsaus noita vaaleita ruusuja, jotka kasvavat kimputtain ja joita teillä sanotaan morsiusruusuiksi. Ystävättärenne eivät enää ole puetut europpalaisiin hameisiin tai uudenaikaisiin tsharshafeihin; he ovat omaksuneet isoäitiensä puvut. Sillä olemme vanhoista arkuista nuuskineet esille komeita pukuja, jotka muinoin ovat loistaneet Abd-ul-Medzidin aikuisessa keisarillisessa haaremissa. (Se hovinainen, joka niitä käytti, oli isoisämme äiti.) Oletteko nähnyt tällaisia hameita? Niillä on pitkä laahus ja liepeet, jotka niinikään laahaavat, mutta jotka nostetaan ja sidotaan yhteen silloin kun lähdetään astumaan. Meidän valitsemamme hameet ovat vaaleanpunaiset, vihreät ja keltaiset, vaalenneet kuin kirjan lehtien välissä säilytetyt kukat; niiden värit näyttävät pelkiltä häiveheijastuksilta, jotka ennen pitkää kokonaan katoavat.
Näihin muistorikkaisiin hameisiin puettuina ja istuen kioskissa suihkulähteen reunalla, olemme lukeneet teidän viime kirjanne "Kabulin maa" — meidän oman kappaleemme, nimittäin kappaleen, jonka te itse meille annoitte. Taiteilija kuin olette, ette olisi voinut kuvitella sille sopivampaa lukupaikkaa. Lukemattomat ruusut, joita riippuu kaikkialla, muodostavat tiheitä uutimia ikkunoiden eteen, ja kevät näillä eteläisillä seuduilla hurmaa meitä viileine tuulahduksilleen… Nyt olemme siis nähneet Kabulin.
Mutta suoraan sanoen, hyvä ystävä, en pidä tästä kirjasta yhtä paljoa kuin edellisistä, siinä ei ole tarpeeksi teitä itseänne. En ole itkenyt niin kuin lukiessani useita muita teidän kirjoittamianne teoksia, jotka eivät aina itsessään ole surullisia, mutta jotka herättävät minussa mielenliikutusta ja levottomuutta. Oi, älkää enää kirjoittako yksinomaan järjellänne. Ette enää luullakseni, tahdo paljastaa sisimpiä tunteitanne… Mitä huolitte te siitä, mitä ihmiset sanovat? Kirjoittakaa edelleenkin sydämellänne; vai onko se jo niin väsynyt ja välinpitämätön, ettei enää voi kuulla sen sykintää kirjoissanne, niinkuin ennen?…
Nyt laskeutuu ilta ja se hetki on niin kaunis näissä hiljaisissa puutarhoissa joissa kukatkin nyt näyttävät miettiväisiltä; ja muistoja uhkuvilta. Voisi viipyä siellä loppumattomiin ja kuunnella pienen vesisuihkun lorinaa marmorialtaassa, vaikka sen ääni onkin alati sama, kuvastaen päivien yksitoikkoisuutta. Tämä paikka voisi niin hyvin olla paratiisi. Tuntee, että täällä kaikki ihmisen sisässä ja hänen ympärillään voisi olla kaunista! Täällä voisi elämä ja onni olla yhtä, kunhan vaan olisi vapaus!
Meidän on nyt palaaminen palatsiin ja sanomme ystävällemme hyvästi. Tuossa tulee pitkä neekeri noutamaan meitä, sillä on jo myöhä, ja orjattaret ovat alkaneet laulaa ja soittaa luuttua huvittaakseen talon vanhoja naisia. Hetken kuluttua on meidänkin pakko tanssia, ja meidät kielletään puhumasta ranskaa, mikä ei estä ketään meistä nukkumasta joku teidän kirjoistanne pieluksemme alla.
Hyvästi, ystävämme, ajattelettekohan joskus pieniä kasvottomia varjojanne?
Djénane.
XVI.
Stambulin muurien edustalla olevalla hautausmaalla oli tuon yksinkertaisen haudan korjaus suoritettu muutamien turkkilaisten ystävien avustuksella.
Ja André joka ei ollut rohjennut näyttäytyä läheisyydessä ennen kivitöiden päättymistä, meni nyt, toukokuun 30 päivänä tervehtimään uusien marmorilaattojen alla lepäävää pientä vainajaa.
Saavuttuaan kalmistoon, hän erotti kaukaa salaa korjatun haudan, joka näytti kiiltävän uudelta kaikkien ympärillä olevien vanhojen ja harmaiden patsaiden joukossa. Nuo pienet hautapatsaat, joista toinen pystytetään pään, toinen jalkojen kohdalle kohosivat suorina ja vaikeina kaikkien muiden lähistön hautakivien joukossa, jotka olivat sammalen peittämiä ja jotka joko olivat kallellaan tai kokonaan kumoon kaatuneet. Oli niinikään uusittu sinimaalaus hautakirjoituksen kohokirjainten välissä, jotka nyt loistivat vahvasti kullattuina. Paitsi lyhyttä kuolonaiheista runoa oli siinä luettavissa:
"Rukoile Moharremin 18 päivänä 1297 kuolleen Ali-Djianghie Effendin tyttären, Nedjibé'n sielun puolesta."
Jo nyt oli vaikea nähdä, että käsityöläiset niin äsken olivat työskennelleet siellä, sillä paksun alustapaaden ympärillä oli jo pistänyt esiin minttua, ajuruohoa ja koko tuo tuoksuava kasvimaailma, joka viihtyy kivikkomaassa, ja joka rehoitti toukokuun auringonpaisteessa. Kookkaat sypressit, jotka ovat nähneet niin monen kaliifin hallitusajan ja niin monta vuosisataa, olivat ihan samanlaisia, jommoisina André aina oli ne nähnyt ja jommoiset ne epäilemättä olivat olleet sata vuotta sitten, samanasentoisina, samanmuotoisille jäykkine vaaleanharmaina oksineen, jotka luurangon käsivarsien tavoin törröttivät ilmassa. Ja Stambulin vanhat muurit kohosivat silmänkantamattomiin, vallinsarvi-jonoineen ja laidoiltaan halkeilleine ampumareikineen, hiljaisuuden, ehkä entistään yksinäisemmän hiljaisuuden keskellä.
Oli selkeän kaunis ilma. Multa ja sypressit tuoksuivat hyviltä. Tämän hauta-aavikon herättämä surumielinen alistuvaisuus vaikutti sinä päivänä miellyttävältä, suloiselta ja vakuuttavalta, teki mieli viipyä siellä, halusi päästä osalliseksi näiden nukkujien rauhasta, ajuruohon ja mintun peittämästä levosta.
André poistui mieli kirkastuneena ja melkein onnellisena, hän kun vihdoinkin oli täyttänyt tuon pyhän velvollisuuden, joka oli ollut niin vaikea, että hän sitä oli hautonut mielessä yökaudet. Vuosien kuluessa matkoillaan, levottoman harhailevan elämänsä aikana, kaukaisimmillakin retkillään hän lukemattomat kerrat, unettomina öinä oli ajatellut tuota seikkaa, joka vivahti painajaisen ahdistaman unen mahdottomaan yritykseen, nimittäin lohkeilevien hautakivien korvaamista Stambulissa olevalla pyhällä hautausmaalla. Tänään se siis oli tapahtunut. Ja tuo rakas pieni hauta tuntui kokonaan kuuluvan hänelle, nyt kun se hänen tahtonsa vaikutuksesta oli jälleen saatettu kuntoon ja kun hän oli rakennuttanut sen vahvaksi ja kestäväksi.
Tuntien sisällään aito-turkkilaista tunnelmaa tuona kauniina, viileänä iltana, jona täysikuu pian oli heijastava sinervää valoaan Marmarameren vetten, hän palasi pimeän tultua Stambuliin ja tunkeutui muhamettilaisten korttelien keskustaan, istuutuakseen hänelle jälleen tutuksi käyneeseen Sultani-Fatihin moskeijan edessä olevaan puistikkoon. Siinä hän tahtoi haaveilla illan puhtaassa viileydessä ja suloisessa itämaalaisessa rauhassa, polttaen nargileta, ympärillään niin paljon haihtuvaa komeutta, rappeutumista, uskonnollista hiljaisuutta ja rukousta.
Hänen saapuessaan paikalle, kaikki ympärillä olevat kahvilat olivat sytyttäneet vaatimattomat lamppunsa; puiden oksille ripustetut lyhdyt — vanhat öljylyhdyt — levittivät niinikään himmeätä valoa; ja kaikkialla, penkeillä ja jakkaroilla, istui turbaanipäisiä uneksijoita polttamassa, väliin vaihtaen jonkun sanan matalalla äänellä: kuuli ainoastaan nargilepiippujen omituisen äänen — niitä oli sadottain — nimittäin veden porinan piipun pesästä, polttajan vetäessä henkeään pitkään ja syvään. Hänellekin tuotiin tällainen piippu ja muutamia hehkuvia hiiliä persialaisilla tupakkalehdillä, ja pian hän kaikkien muiden ympärillä olijoiden tavoin vaipui puolihuumaukseen, joka oli terveydelle vaaraton ja joka edisti mietiskelyä. Hän istui niiden puiden alla, joiden oksista riippuivat nuo himmeävaloiset pienet lamput, vastapäätä moskeijaa, josta ainoastaan puistikon leveys häntä eroitti.
Tämä paikka oli autio ja piili varjossa, ja sen huonossa kivityksessä vaihtelivat kuopat ja multa. Moskeijan julkipuoli, joka täytti taustan, oli korkea, kunnianarvoinen ja yksinkertainen kuin linnoituksen muuri, vailla muuta aukkoa kuin tuo vähintään kolmenkymmenen jalan korkuinen suippokaarinen portti, josta astuttiin sisään pyhään esikartanoon.
Oikealla ja vasemmalla häipyi kaikki syvään, läpitunkemattomaan yöhön — haamoitti vaan epämääräisiä puiden, kenties sypressien, ääriviivoja, noita kalmistojen tunnusmerkkejä — ja tuo pimeys oli vielä omituisempi kuin muualla, se oli Islamin rauha ja mysterio. Kuu, joka pari tuntia sitten oli noussut Aasian vuorten takaa, alkoi nyt näkyä moskeijan yläpuolella; hitaasti se yleni, ja vihdoin oli näkyvissä koko sen pyöreä hopeanhohteinen levy, ilmavana ja vapaana tuon ainemöhkäleen yläpuolella, niin ilmeisen selvästi heijastaen ääretöntä etäisyyttään ja yksinäisyyttään avaruudessa!
Tuo sinervä valo levisi levenemistään ja tulvaili viisaiden, hurskaiden polttajien yli, mutta autio, avoin paikka oli edelleen pyhien muurien siimeksessä.
Kuutamoon sekoittui Marmaramerestä noussut viileä iltausva, jota ei ollut huomattu aikaisemmin, se kun oli niin läpikuultavan ohut, mutta joka nyt vaaleansinisenä verhosi kaiken ja saattoi utumaisen näköiseksi tuon tumman moskeijamuurinkin, joka äsken näytti niin jykevän raskaalta. Ja yläilmoille kohoavat minareetit näyttivät niin läpikuultavilta, että tuntui kuin olisivat kuun säteet tunkeneet niiden läpi; päätä huimasi katsellessa niitä tuon siniusvan ympäröiminä, niin korkeilta, ilmavilta ja kevyiltä ne näyttivät.
Samaan aikaan alkoi Kultaisen-Sarven toisella rannalla — oikeastaan sangen lähellä siitä, mutta matkan päässä, joka näytti tavattoman pitkältä, niin sanotussa europpalaisessa kaupunginosassa, nimeltä Pera, yöelämä. Kaikenlaisia länsimaalaisia — ja valitettavasti muutamia nuorturkkilaisiakin, jotka jotakuinkin parisinmallisten pukujensa perustuksella luulivat saavuttaneensa kadehdittavan sivistysmäärän, kokoontui siellä oluttupiin, typeriin varietee-huoneustoihin tai poker-pöytien ääreen Peran komeimpiin klubeihin… Mitä surkuteltavia pikkusieluja onkaan maailmassa!
He olivat levottomia ihmisparkoja, tasapainonsa menettäneitä, onttoja ja halpamielisiä, harhaluulonsa ja toiveensa menettäneitä. Hyvin köyhiä verrattuina niihin yksinkertaisiin ja viisaihin miehiin, jotka täällä odottavat muedsinin laulua yläilmoista, mennäkseen täynnä luottamusta polvistumaan tutkimattoman Allah'n eteen ja jotka myöhemmin tulevat kuolemaan rauha sydämessään, ikäänkuin lähdössä ihanalle matkalle!
Nyt odotetut äänet kaiuttivat kutsulauluaan. Nuo taivaan loistaviin autereisiin häipyvien solakkojen tornien huipuissa asuvat miehet, nuo yläilmojen vieraat, kuun naapurit, visertävät odottamatta kuin linnut, äkillisen väräjävän haltioitumisen valtaamina.
On täytynyt valita tähän toimeen miehiä, joilla on tavattoman vahva ääni, muuten sitä ei kuulisi noiden pilviä piirtävien minareettien huipusta. Ei yksikään sävel mene hukkaan, kaikki, minkä he laulaen sanovat kuuluu alas selvästi, tarkkaan ja helposti.
Uneksijat nousevat toinen toisensa jälkeen, lähestyvät puistikon vielä varjossa olevaa osaa, astuvat sen poikki ja kulkevat hitain askelin pyhää porttia kohti. Ryhminä, joihin aluksi kuuluu kolme, neljä tai viisi, nuo valkoturbaaniset ja pitkätakkiset miehet lähtevät rukoilemaan. Sitten saapuu toisia eri tahoilta, pimeästä ympäristöstä, puiden ja katujen tummista varjoista, suljetuista taloista. He astuvat äänettömästi pehmeät tohvelit jalassa, levollisina, hartaina ja vakavina. Korkeaan suippokaareen, joka aukenee jykevässä alastomassa muurissa, ja joka on kaikkien päämääränä, on ripustettu vanhanaikainen lamppu muka sitä valaisemaan, ja tuo pieni liekki näyttää vallan keltaiselta ja sammuvalta sen kauniin, häikäisevän kuutamon rinnalla, joka täyttää avaruuden. Ja äänien alati laulaessa ylhäällä, syntyy valkoiseen harsokankaaseen käärittyjen päiden keskeymätön jono, joka katoaa summattoman suureen porttiaukkoon.
Kun avoimen paikan penkit ovat tyhjentyneet istujista, lähtee André Lhéry niinikään moskeijaan, viimeisenä ja tuntien itsensä kaikkein kurjimmaksi, hän, joka ei voi rukoilla. Hän menee sisälle ja jää seisomaan oven suuhun. Siellä on pari kolme tuhatta turbaanipäätä, jotka itsestään järjestyvät useisiin samanlaisiin riveihin, kasvot kääntyneinä "mihrab'ia" kohti. Ääni keskeyttää hiljaisuuden, valittavana ja sanomattoman alakuloisena; sen kimakka sointu muistuttaa muedsimin ääntä, se heikkenee, kovenee, kaikuu värähdellen äärettömien holvien alla, käyden yhä hitaammaksi, ja se sammuu kuin kuolinkamppaukseen, taas alkaen uudestaan. Tämä ääni ohjaa tuon tarkkaavaisen kaksituhatmiehisen joukon rukouksia; sen kehoituksesta he lankeavat polvilleen, kumartuvat entistään nöyremmin ja heittäytyvät viimein maahan, otsa kiinni permantoon, kaikki yhtaikaa, tehden säännöllisen yhteisen liikkeen, ikäänkuin tuon surullisen, mutta samalla niin lempeän laulun painamina, joka liitelee heidän ylitsensä, toisinaan hiljaisena kuin kuiskaus, mutta kuitenkin täyttäen äärettömän pyhätön.
Siihen leviää heikkoa valoa pienistä lampuista, joita siellä täällä riippuu kaikuviin kattoholveihin kiinnitetyistä pitkistä nyöreistä; jos eivät seinät olisi niin häikäisevän valkoiset, saattaisi siellä tuskin nähdä. Ajoittain kuulee siipien suhinaa: kesyt pääskyt, jotka häiriintymättä saavat pesiä ylhäällä lehtereillä, heräävät valosta ja kaikkien noiden kauhtanoiden hiljaisesta kahinasta, lentävät ulos pesistään ja liitelevät pelottomina yläpuolella tuhansia turbaanipäisiä rukoilijoita. Hartaus on niin syvä, usko niin vahva, että kun otsat kumartuvat alas heikon kimakan äänen värisevästä kehoituksesta, luulee näkevänsä hiljaisen, tuhansilta huulilta nousevan rukouksen suitsutuspilven tavoin kohoavan ylös.
Oi, jospa Allah ja kaliifi vielä kauan suojelisivat ja eristäisivät hurskasta, ajattelevaista, hyvää ja rehellistä Turkin kansaa, joka on maailman jaloimpia, Joka kykenee tekemään suunnattomia ponnistuksia ja osoittamaan ylevää sankarillisuutta taistelukentällä, jos on kyseessä isänmaan, Islamin ja uskon puolustaminen!
Rukouksen loputtua André poistui oikeauskoisten kanssa ja istuutui jälleen tupakoimaan taivasalle yhä kirkkaammaksi käyvässä kuutamossa. Tyynen iloisena hän ajatteli korjattua hautapatsasta, joka sinä hetkenä kohosi suorana, valkeana ja kauniina kuutamoyön kirkkaassa valossa. Ja nyt, kun tuo velvollisuus oli täytetty, hän saattoi matkustaa pois täältä, sillä olihan hänen tarkoituksensa ollut viipyä ainoastaan niin kauan. Mutta Itämaiden lumous oli vähitellen taas vallannut hänet, ja sitäpaitsi noiden kolmen pienen salaperäisen olennon oli määrä palata kesän tullen, ja hän tahtoi vielä kerran kuulla heidän äänensä. Alkuaikoina oli tuo seikkailu herättänyt Andréssa tunnonvaivoja hänen ajatellessaan sitä luottamuksellista vieraanvaraisuutta, jota hänen turkkilaiset ystävänsä olivat hänelle osoittaneet, mutta sinä iltana hänellä ei enää niitä ollut.
— Enhän oikeastaan — näin hän ajatteli — loukkaa heidän kunniaansa; mikä muu tunne voisikaan vallita minun ja Djénanen välillä kuin tavaton ja suloinen ystävyys; onhan hän niin nuori, että voisi olla tyttäreni, enkä sitäpaitsi ole hänen kasvojansa nähnyt, enkä luultavasti koskaan tule näkemään.
Muuten hän sinä päivänä oli häneltä saanut kirjeen, joka näytti lopullisesti ratkaisevan asian.
Eräänä päivänä — näin hän kirjoitti keskellä "nukkuvaa metsää" olevasta palatsistaan, mikä ei estänyt häntä itseään olemasta täysin hereillä — eräänä päivänä;, saatuamme päähänpiston ja tuntien itsemme tavallista suuremman siveellisen eristyksen ympäröimiksi, ärtyisinä ylipääsemättömän muurin tähden, jota vastaan alati töytäämme, ja joka runtelee meitä, teimme rohkean päätöksen tutkia, minkälainen henkilö te oikeastaan olette. Tämä, sekä uhmailu ja uteliaisuus olivat ensi syyt siihen, että halusimme tavata teidät.
Se André Lhéry, johon tutustuimme, oli aivan toisenlainen, kuin miksi olimme häntä kuvitelleet. Mutta teidän oikeata minäänne, johon olette antanut meidän tutustua, emme koskaan enää unhota. On kuitenkin tarpeellista lähemmin selittää nämä sanat, jotka naisen lausumina miehelle melkein vaikuttavat epäonnistuneelta kohteliaisuudelta. Emme koskaan voi unhottaa teitä sentähden, että teidän kauttanne olemme oppineet tuntemaan sen seikan, joka epäilemättä on viehätyksenä länsimaalaisten naisten elämässä: henkinen kosketus taiteilijaan. Emme koskaan voi unhottaa teitä, sentähden, että olette osoittanut meille hiukan ystävällistä myötätuntoisuutta Te olette osoittanut harrastusta meidän olemuksemme parhaaseen puoleen, sieluumme, jota meidän herramme tietämättä, olimmeko kauniita vai vanhoja linnunpelättiä, ja valtijaamme tähänasti ovat pitäneet vallan mitättömänä. Te olette saanut meidät aavistamaan, kuinka arvokas miehen puhdas ystävyys voi olla.
Se oli siis todella sitä, mitä hän oli ajatellut: miellyttävää sielujen kiemailua, eikä muuta, ja lisäksi kiemailua vaarojen uhatessa, mutta aineellisten, eikä siveellisten. Ja kaikki tämä oli pysyvä puhtaana kuin lumi, kuin moskeijain valkoiset kuutamossa hohtavat kupukatot.
Hänellä oli mukanaan Djénanen kirje, jonka äsken oli saanut Perassa, hän otti sen jälleen esille rauhassa lukeakseen sen uudelleen läheisestä oksasta riippuvan lyhdyn valossa:
Nyt, kun emme enää voi kohdata teitä — hän sanoi -vaivumme suruksemme jälleen tylsyydentilaamme! Saatattekohan te, jonka oma olemassaolo on niin vaihteleva, niin värähtelevä, käsittää meidän elämäämme, joka on niin väritön ja jonka vuodet seuraavat toisiaan jättämättä jälkeensä muistoja. Tiedämme edeltäpäin mitä huomispäivä meille on tuottava — nimittäin se ei ole tuottava meille mitään — ja kaikki seuraavat päivät kuolemaamme asti ovat kuluvat yhtä mauttoman levollisina, yhtä yksinkertaisen harmaina. Elämämme on niin väritöntä, vallan kuin pumpuliin käärittyä, niin että meidät valtaa halu saada kiviä ja okaita.
Europasta saapuneissa romaaneissa kohtaamme aina ihmisiä, jotka elämän ehtoona itkevät menetettyjä harhaluulojaan. Oi, heillä on ainakin ollut niitä, ja he ovat ainakin kerran kokeneet hurmausta tavoitellessaan jotain kaunista kangastusta! Meillä sitävastoin, André, ei koskaan ole ollut mahdollisuutta omata harhaluuloja, ja kun vanhuutemme lähestyy, ei meillä edes ole tuota surumieliseksi tekevää ajanvietettä itkeä niitä… Kuinka paljon täydellisemmin olemmekaan tunteneet tämän siitä lähtien, kun teihin tutustuimme.
Ihania nuo hetket, jotka Sultan-Selimin kaupunginosan vanhassa talossa vietimme teidän seurassanne! Siellä toteutui unelma, jota ennen emme rohjenneet edes toivoa: saada pitää André Lhéry'tä yksinomaan meidän piirissämme, kokea hänen puoleltaan sellaista kohtelua kuin ajattelevat olennot, jotka eivät ole mitään leluja, melkein sellaista kohtelua kuin ystävät ainakin, niin että hän meille paljasti sielunsa salaisiakin puolia! Vaikka tunnemmekin ainoastaan puutteellisesti elämää Europassa ja tapoja teidän seurustelupiireissänne, olemme kuitenkin täysin oivaltaneet kuinka arvokas oli se luottamus, jolla te vastasitte tungettelevaisuuteemme. Sillä siitä olemme olleet täysin tietoiset, ja ellei meillä olisi ollut harsojamme, emme varmaankaan olisi olleet niin rohkeat.
Nyt teemme teille vallan suoraan ja teeskentelemättömästi ehdotuksen. Kuullessamme teidän kerran puhuvan eräästä teille rakkaasta haudasta, heräsi meissä kaikissa sama ajatus, jota pelontunne kuitenkin esti meitä ilmaisemasta. Mutta nyt, näin kirjeessä, rohkenemme sen tehdä… Jos tietäisimme, missä ystävättärenne hauta on, voisimme käydä joskus rukoilemassa sen ääressä, ja teidän matkustettuanne pois voisimme valvoa sitä ja antaa teille tietoja siitä. Ehkäpä teille olisi suloista tietää, että se maailman sopukka, missä lepää osa sydäntänne, ei ole välinpitämättömyyden ympäröimä. Ja iloitsisimme niin suuresti tästä meidän välillämme olevasta hiukan todellisesta siteestä, silloin kun te jo olette kaukana meistä. Entisen ystävättärenne muisto ehkä estäisi nykyisiä ystävättäriänne unhottumasta…
Ja rukouksiimme hänen sielunsa puolesta, joka on opettanut teidät rakastamaan meidän maatamme, sulkisimme teidätkin, jonka sisäisen ahdistuksen selvästi olemme huomanneet. Kuinka omituista, että sen jälkeen kuin opin teidät tuntemaan, minussa jälleen on herännyt toivo, minussa, joka jo olin sen menettänyt! Minunko tehtäväni on muistuttaa teille, ettei ole oikeus rajoittaa odotustaan ja ihannettaan tähän elämään, kun on kirjoittanut sellaisia sivuja kuin te eräissä kirjoissanne…
Djénane.
Tätä hän kauan oli toivonut, nimittäin tilaisuutta jättää Nedjibén haudan hoidon jollekin henkilölle täällä: tämä unelma, jonka toteutumista hän tuskin oli rohjennut toivoa oli ollut se, että olisi voinut uskoa tuon hoidon muutamille turkkilaisnaisille, jotka olivat samaa rotua ja uskoa kuin pieni vainaja. Djénanen ehdotus, joka lujitti hänen kiintymystään häneen, tyydytti täysin hänen toivonsa ja rauhoitti kokonaan hänen omantuntonsa hautaan nähden.
Sinä ihanana yönä hän ajatteli menneisyyttä ja nykyisyyttä; tavallisesti hänestä tuntui, kuin aika olisi uurtanut syvän kuilun hänen Turkinmaalla viettämänsä elämän ensi lapsellisen olon ja nykyhetken välille, mutta sinä iltana hän sitävastoin näki ne niin lähellä toisiaan, kuin olisivat ne keskeytymättä seuranneet toisiansa. Tuntiessaan itsensä vielä niin nuoreksi ja elinvoimaiseksi, kun sitävastoin vainaja jo niin kauan oli ollut kahmalollinen tomua syvällä maan povessa, hän koki sisällään vuoroin raatelevia tunnonvaivoja ja häpeää, ja vuoroin hän kun ylenmääräisesti rakasti elämää ja nuoruutta — melkein itsekästä riemuvoittoa…
Ja toistamiseen tuona iltana hän muisteloissaan yhdisti Nedjibén ja Djénanen: olivathan he kotoisin samasta maasta, tsherkessiläisnaisia molemmat, toisen ääni oli monesti muistuttanut toisen ääntä, muutamia turkkilaisia sanoja he äänsivät samalla tavalla…
Äkkiä hän huomasi, että varmaankin oli hyvin myöhä, sillä sieltäpäin, missä puiden pimeät ryhmät häämöittivät, kuului muulien kellojen kilinää — nuo hopeanheleät tiu'ut, jotka helisevät öisin Stambulissa: puutarhureita, jotka tuovat kaupunkiin koreja täynnä mansikoita, kukkia, papuja, salaattia, kaikenlaisia kevään tuotteita, joita valkohuntuiset kansannaiset aamulla ostavat moskeijain edustalla. Hän katseli ympärilleen ja huomasi olevansa ainoa tupakoitsija, joka vielä viipyi täällä. Melkein kaikki pienten kahviloiden edessä olevat lyhdyt oli sammutettu. Hänen hartiansa olivat kosteat kasteesta, ja poika, joka seisoi hänen takanaan puuhun nojaten, odotti kärsivällisesti kunnes hän lopettaisi, voidakseen viedä pois vesipiipun ja sulkea oven.
Oli kohta puoliyö. André nousi ja alkoi astua alas Kultaisen-Sarven silloille päin, kulkeakseen toiselle rannalle, missä asui. Näin myöhään tietysti oli mahdoton saada ajoneuvoja. Poistaakseen Vanhasta Stambul'ista, oli hänen kuljettava pitkä matka nukkuvan kaupungin poikki, jonka talot olivat mykät ja teljetyt, jossa kaikki oli kuin jähmettynyttä häikäisevän kirkkaassa, aavemaisessa kuutamossa. Hänen oli kulkeminen korttelien läpi, joissa kadut milloin olivat ylä-, milloin alamäkiä, milloin mutkittelivat sokkeloina, ikäänkuin tahallaan eksyttääkseen myöhästynyttä kävelijää, joka ei suinkaan kohdannut ketään oikealle tolalle neuvojaa. Mutta André tunsi ulkoa kaikki nämä mutkat. Oli myös yksinäisiä toreja moskeijoiden ympärillä, joiden kupuryhmät kuu verhosi äärettömän avaroihin valkoisiin käärinliinoihin. Ja kaikkialla näki hautausmaita, arapiantyylisten vanhanaikaisten ristikkoaitausten suojaamina, haudoilla lamput, joissa paloi pieni keltainen liekki. Joskus näki marmorisen hautakioskin ikkunasta heijastuvan himmeän valon; mutta tämäkin oli vainajille sytytettyä valaistusta, eikä maksanut vaivaa luoda katsetta sinne sisälle; siellä ei ollut muuta kuin joukko korkeita ruumisalttareita, ajan hampaan kalvamia ja tomukasojen peittämiä. Kaduilla makasi punakeltaisia koiria joukoittain, tiheästi toisiinsa kiinnisullottuina — turkkilaisia koiria yhtä hyvänsävyisiä kuin itse muhamettilaiset, jotka antavat niiden vapaasti elellä. Nuo koirat eivät suutu, vaikka polkee niitä jalallaan, kunhan ne vaan käsittävät, ettei se ole tahallista. Muuta ääntä ei kuule kuin ajoittain yövartijan rautakärkisauvan kolhauksen, sen tärähtäessä kaikuvaan katukivitykseen. Vanha Stambul, kaikkine hautoineen, nukkui sinä yönä vaipuneena uskonnolliseen rauhaansa yhtä häiriintymättä kuin kolmesataa vuotta sitten.
XVII.
Toukokuun epävakaisen sään jälkeen, jonka vallitessa Mustanmeren tuuli itsepäisesti oli ajellut kylmiä sadepilviä, oli kesäkuu levittänyt yli Turkinmaan tummansinisen itämaalaisen taivaansa. Ja Konstantinopolin asukkaat olivat, niin kuin vuosittain oli tapana, jo muuttaneet Bosporin rannoille. Pitkin näiden vesien partaita, joita melkein aina kevyt henkäys saa väreilemään, olivat lähetystöt asettuneet europanpuoleisiin kesäasuntoihinsa. André'n oli ollut pakko seurata mukana ja asettua Terapiaan, eräänlaiseen kansainväliseen kylään, jota rumentaa kaksi jättiläismäistä hotellia, missä varietee-orkesterit pauhaten riehuvat joka ilta: mutta hän oleskeli enimmäkseen aasialaisella puolella, joka yhä edelleen oli ihailtavan itämaalainen, varjoisa ja rauhallinen.
Usein hän myös palasi rakkaaseen Stambuliinsa, josta hänet erotti ainoastaan tunnin kestävä venematka Bosporilla, missä vilisi edestakaisin kulkevia laivoja ja veneitä.
Tuolla salmella, loppumattoman talo- ja palatsijonojen reunustamien rantojen välillä, liikkui lakkaamatta aluksia, suunnattoman suuria höyrylaivoja tai kauniita, vanhanaikaisia purjeveneitä, joita ilmestyi joukottain suotuisan tuulen puhaltaessa. Kaiken, mitä Tonavanmaat, Etelä-Venäjä, jopa kaukainen Persia ja Bukara tuottavat ja vievät maasta, nielee tämä vihreä vesisola, jolla aina puhaltaa pohjoisilta aroilta Välimerelle päin raikas tuuli. Lähempänä rantoja häärii alinomaan kaikenlaisia aluksia, pikku veneitä, kapeita kaikeja, joiden soutajat ovat puetut kullalla kirjailtuihin livereihin, pieniä moottoriveneitä, räikeän koreiksi maalattuja ja kullattuja isoja laivoja, joita joukko kalastajia seisoen airoilla työntävät eteenpäin, toisien laskiessa veteen pitkiä verkkoja, jotka ohikuljettaessa tarttuvat kiinni jos johonkin. Ja keskellä tätä aluksien myllerrystä melukkaat rataslaivat lakkaamatta aamusta iltaan kuljettavat punaiseen feziin puettuja miehiä ja harsopeitteisiä naisia aasianpuoleiselta rannalta europanpuoleisille maihinnousupaikoille, ja päinvastoin.
Molemmin puolin Bosporia, kahdenkymmenen kilometrin pituudelta, katselevat puutarhojen ja puiden ympäröimät talot lukemattamme ikkunoineen taukoamatonta hyörinää vihreällä tai sinisellä vedenpinnalla. Siinä on kattamattomia ikkunoita, tai salaperäisiä haaremin ristikkoikkunoita, taloja, kaikenikäisiä ja -tyylisiä. Europan puolella on valitettavasti jo muutamia omituisia huviloita, joiden omistajat ovat hurjistuneita Länsimaiden ihailijoita, ja joiden julkipuolet ovat sekatyylisiä, jopa "uuden taiteen" mukaisia, ja ne ovat inhoittavia vanhojen turkkilaisten, sopusuhtaisten rakennusten rinnalla, mutta onneksi niitä vielä on niin harvoja, etteivät kykene häiritsemään suuremmoista kokonaisvaikutusta.
Aasian puolella, missä asuu melkein pelkkiä turkkilaisia, jotka halveksivat uudenaikaista rihkamaa ja rakastavat rauhallisuutta, saattaa ilman pettymystä soutaa sangen lähellä rantaa, sillä siellä on vielä koskemattomana menneisyyden ja Itämaiden lumous, joka liitelee kaikkialla. Jokaisessa rantamutkassa, joka lahdessa, joka aukenee metsäisten kumpujen juurella, ilmenee jotain vanhanaikaista, kookkaita puita, itämaalaisen salaperäisyyden piilopaikkoja. Rannoilla ei ole teitä, vaan vanhan tavan mukaan on jokaisella talolla pieni, eristetty marmorilaiturinsa, joilla haareminaisten on lupa ohuesti verhottuina oleskella, katsellen jalkojensa juuressa kisailevia aaltoja, tai siroja, puolikuun muotoisia kaarevia kaik-veneitä.
Siellä täällä on siimekkäitä poukamia, täynnä kalastajaveneitä pitkine vinoine raakapuineen, pyhiä hautausmaita, joiden kullatut hautapatsaat ulottuvat alas vedenpintaan asti, ikäänkuin nekin tahtoisivat katsella kaikkia näitä laivoja ja nähdä kaikkien soutajien tahdissa liikuttavan airoja; monta sataa vuotta vanhojen, kunnianarvoisten plataanien varjostamia moskeijoja, avoimia kyläpaikkoja, joilla riippuu verkkoja kuivamassa holveiksi muodostuneilla oksilla ja joilla turbaanipäisiä uneksijoita istuu jonkun lumivalkean marmorikaivon ympärillä, jota koristavat kullatut kirjoitukset ja arabeskit.
Kun lähtee matkaamaan Terapiasta ja Mustanmeren suulta Konstantinopoliin, aukenee vähitellen silmien eteen Bosporin satumainen näky, jonka komeus kasvamistaan kasvaa, saavuttaen huippunsa sinä hetkenä, jona saavutaan Marmaramerelle: vasemmalla näkyy silloin Aasian Skutari, ja oikealla, korkealla, yläpuolella pitkiä marmorilaitureita ja sulttaanin palatsia, kohoavat Stambulin ääriviivat, sen lukemattomille tornineen ja kupukattoineen.
Tässä vaihtelevaisessa ja yllätyksistä rikkaassa ympäristössä oli André Lhéryn määrä oleskella syksyyn asti, odotellen noita pieniä mustia varjoja, jotka olivat sanoneet hänelle: "Mekin tulemme viettämään kesämme Bosporin rannalla", mutta jotka eivät enää moneen päivään olleet antaneet elonmerkkejä. Ja miten tietää nyt, kuinka heidän laitansa oli, hänellä kun ei ollut tunnussanaa päästäkseen heidän Makedonian metsien siimeksessä piilevän linnansa yhteyteen.
XVIII.
Djénanen Andrélle kirjoittama kirje.
Bounar-Bachissa, lähellä Salonikia, 20. p. kesäkuuta 1901
(frankkilaista ajanlaskua).
Ystävättärenne on ajatellut teitä, mutta viikkokausiin hän ei ole
voinut kirjoittaa, häntä kun on liian tarkasti vartioitu.
Tänään hän tahtoisi kertoa teille jokapäiväisen tarinansa, avioliittonsa tarinan; suvaitkaa kuunnella sitä yhtä kärsivällisesti kuin kuuntelitte Zeynebin ja Mélekin tarinaa Stambulissa, kuten muistanette, tuossa kelpo imettäjäni pienessä talossa.
Se tuntematon mies, jonka isäni oli antanut minulle puolisoksi, tosin ei ollut raaka eikä kivulloinen: päinvastoin hän oli kaunis vaaleatukkainen upseeri, tavoiltaan hieno ja lempeä, ja olisin voinut häntä rakastaa. Vaikka alussa häntä kammoksuin, minulle pakollisesti tyrkytettynä aviopuolisona, en nyt enää tunne mitään vihantunteita häntä kohtaan. Mutta en hyväksynyt rakkautta sellaisena, kuin hän sitä käsitti, rakkautta, joka oli pelkkää himoa ja joka oli välinpitämätön sydämeni omistamisesta.
Kuten tiedätte, elävät meillä, muhamettilaisissa perheissä, mies ja naiset kokonaan erillään toisistaan. Tämä tapa on tosin katoamaisillaan, ja tunnen etuoikeutettuja naisia, jotka saavat viettää elämänsä yhdessä miehensä kanssa. Mutta näin ei ole laita sellaisissa vanhoissa ankaran uskonnollisissa perheissä kuin meidän: niissä haaremi, jossa meidän täytyy asustaa, ja selamlike, jossa oleskelevat miehet, meidän valtijaamme, ovat kokonaan erotetut toisistaan.
Asuin siis isossa ruhtinaallisessa haaremissamme, anoppini, kahden kälyn ja erään Hamdin nuoren naisserkun, Durdané'n kanssa; viimemainittu oli kaunis, iholtaan valkoinen kuin alabasteri, tukka oli henneh'illä tulipunaiseksi värjätty, silmät merivihreät ja kiiltävät, eivät koskaan katsoneet toista suoraan silmiin.
Hamdi oli ainoa poika, ja hänen vaimoansa hemmoteltiin suuresti. Minulle oli annettu kokonainen kerros tuossa äärettömän vanhassa ja avarassa palatsissa yksinomaan minun käytettävissäni oli neljä komeata salia muinaisturkkilaiseen tyyliin, joissa minulla oli hirveän ikävä. Makuuhuoneeni sisustus oli tuotu Parisista, samoin erään Ludvik XVI:nnen tyylisen salin huonekalut, ja yksityishuoneeni, johon minun oli sallittu tuoda kirjani — oh, muistan, miten järjestäessäni niitä valkoisella lakkavärillä sivellyihin pieniin kaappeihin, tunsin ahdistusta ajatellessani, että täällä, missä avioelämäni oli alkanut, se oli päättyväkin, ja että se jo oli antanut minulle kaiken, mitä saatoin siltä odottaa! Tällainen oli siis avio: hyväilyjä ja suudelmia, jotka eivät koskaan hakeneet sieluani, pitkiä yksinäisiä vankilahetkiä, vailla mielenkiintoa ja päämäärää, ja sitten nuo muut hetket, joina minun täytyi näytellä nuken osaa — tai vieläkin halvempaa osaa…
Olin koettanut sisustaa yksityishuoneeni kodikkaaksi ja kehottaa Hamdia viettämään siinä vapaat hetkensä. Luin hänelle lehtiä, puhuin hänelle sulttaanin palatsia ja armeijaa koskevista asioista, koetin saada selville, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, oppiakseni puhumaan siitä. Mutta tämä ei ollenkaan vastannut hänen perinnäisiä harrastuksiaan, sen oivalsin täydesti.
"Kaikki tuo sopii keskusteluaineeksi miesten kesken selamlikessa" — näin hän huomautti. — Hän vaati ainoastaan, että olin kaunis ja rakastunut… Hän vaati sitä niin usein, että se oli liikaa.
Durdané sitävastoin osasi olla rakastunut! Perheen keskuudessa ihailtiin hänen suloaan — nuoren pantterin suloa, jonka liikkeet olivat notkean keinuvia. Iltaisin hän tanssi ja soitti luuttua. Hän puhui hyvin vähän, mutta hymyili alinomaan, ja tämä hymy uhkui lupauksia mutta samalla julmuutta, ja se paljasti hänen pienet, suippokärkiset hampaansa.
Hän tuli usein luokseni muka pitämään minulle seuraa. Kuinka suuresti hän silloin ilmaisi halveksivansa kirjojani, pianoni, kirjoitusvihkojani ja kirjeitäni! Hän vei minut aina kauas pois kaikesta tästä, johonkin turkkilaiseen saliin, missä heittäytyi pitkäkseen divaanille polttamaan savukkeita, leikitellen ainaisella pelillään. Luulin voivani valittaa surujani hänelle, joka oli ollut naimisissa ja joka oli nuori. Mutta hän avasi suuret merivihreät silmänsä ja purskahti nauruun: "Mitä sinä valitat? Olethan nuori, kaunis, ja sinulla on mies, jota lopulta opit rakastamaan!" — "Ei, vastasin minä, en omista häntä, meillä kun ei ole mitään yhteisiä ajatuksia." —"Mitä sinä välität hänen ajatuksistaan? Sinä omistat hänet, ja omistat hänet aivan itseäsi varten!" — Hän painosti viime sanoja, ja hänen silmissään oli ilkeä ilme.
Hamdin äidille tuotti todellista surua, ettei minulla vuoden kestäneen avion jälkeen ollut lasta; epäilemättä, näin hän väitti, minut oli noiduttu. Ja minä kieltäydyin lähtemästä lähteille, moskeijoihin ja dervishién luo, jotka olivat kuuluisia sellaisen noituuden kumoamistaidosta: lasta en tahtonut saada. Jos meille onnettomuudeksi olisi syntynyt tyttölapsi, miten olisinkaan häntä kasvattanut? Itämaalaistapaanko, niin kuin Durdané oli kasvatettu, ilman muuta päämäärää elämästä kuin laulaminen ja hyväily? Vai samoinkuin meidät. Zeyneb'in, Mélek'in ja minut itseni, siten tuomiten hänet joutumaan kauheiden kärsimysten alaiseksi?
Nähkääs. André, tiedän, että meidän kärsimyksemme on jotain välttämätöntä, että me, ja todennäköisesti nekin jotka tulevat meidän jälkeemme, ovat ainoastaan portaita, joiden avulla tulevaisuuden turkkilaisnainen voi kohota ja vapautua. Mutta tunsin, ettei minulla olisi rohkeutta vihkiä tähän uhrautuvaiseen osaan pientä olentoa, joka olisi omaa lihaani ja vertani, ja jota olisin tuudittanut sylissäni.
Siihen aikaan oli Hamdi lujasti päättänyt hakea paikkaa jossakin ulkomaan lähetyksessä.
— Otanpa sinut mukaani, näin hän lupaili, ja siellä saat järjestää elämäsi niinkuin länsimaalaiset naiset, kuten esim. lähettiläämme vaimo Wienissä ja prinsessa Eminé Ruotsissa.
Ajattelin silloin, että me ollen kahden pienemmässä asunnossa pakostakin eläisimme enemmän yhdessä. Luulin niinikään, että hän toisessa maassa olisi iloinen, ehkäpä ylpeä siitä, että hänellä oli sivistynyt, kaikkeen perehtynyt vaimo.
Kuinka paljon vaivaa näinkään perehtyäkseni kaikkeen! Luin kaikki etevimmät ranskalaiset aikakauskirjat, kaikki suuret sanomalehdet, ja sitäpaitsi romaaneja ja näytelmiä. Silloin; André, tutustuin teihin perinpohjin. Jo tyttönä olin lukenut Medjé'n ja muutamia muita itämaalaisaiheisia kirjojanne. Siihen elämäni aikaan luin ne uudelleen, ja nyt käsitin vielä paremmin, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme teille, me mahomettilaisnaiset ja miksi pidämme enemmän teistä, kuin monesta muusta kirjailijasta. Se johtuu siitä, että olemme teissä huomanneet likeistä hengenheimolaisuutta, sillä te ymmärrätte Islamia. Oi tuota meidän vääristeltyä ja väärinkäsitettyä Islamiamme, jolle kutenkin pysymme niin uskollisina, meidän kärsimyksemme kun eivät perustu sen käskyihin!… Profeettamme ei ole tuominnut meitä siihen marttyyriuteen, johon meidät pakotetaan. Hunnun, jonka hän muinoin antoi meille, oli määrä olla turvanamme eikä orjuuden merkkinä. Hänen tarkotuksensa ei koskaan ole ollut se, että me olisimme pelkkiä leikkikaluja; se hurskas imani, joka opetti meille pyhää kirjaamme, on nimenomaan vakuuttanut sitä meille. Sanokaa se, tekin André, koraanin kunniaksi ja niiden hyvitykseksi, jotka kärsivät. Sanokaa se lopuksi senkin tähden että me teitä rakastamme…
Luettuani itämaalaisaiheiset kirjanne, en malttanut olla lukematta muita teoksianne. Joka sivulle lankesi kyynel… Tokkohan paljon luetut kirjailijat tulevat ajatelleeksi kuinka monet erilaiset sielut vajoavat heidän ajatuspiiriinsä? Länsimaalaisiin naisiin, jotka näkevät maailman, jotka elävät siinä mukana, kirjailijan kuvaukset luultavasti eivät tee yhtä syvää vaikutusta. Mutta meille, ainaisesti vangituille, ojennatte te peilin, joka kuvastaa meille tuota alati outoa maailmaa; teidän kauttanne saamme sen nähdä. Ja teidän kauttanne me tunnemme, elämme; ymmärrätte siis, että arvossa pidetty kirjailija muuttuu osaksi meitä itseämme. Olen seurannut teitä ympäri maan piiriä, ja olen koonnut albumeja täyteen teitä koskevia sanomalehtileikkeleitä; mitä teistä on sanottu moittivaa, en ole uskonut. Paljoa aikaisemmin kuin teidät näin, aavistin tarkoin millainen mies te olitte. Kun viimein tutustuin teihin, ette enää ollut minulle outo. Kun annoitte minulle muotokuvanne, André, oli minulla ne kaikki jo ennestään, ja säilytin niitä silkkilaukussa piilotetun lippaan pohjalla!… Ette kai voi vaatia, että me tämän tunnustukseni jälkeen vielä tapaisimme toisiamme? Ei, sellaista sanoo ainoastaan ystävälle, jota ei enää koskaan näe jälleen.
Mutta olenpa eksynyt kauas pois yksinkertaisesta aviotarinastani!… Luulenpa ehtineeni komeiden häideni jälkeisen talven loppuun. Talvi oli pitkä sinä vuotena. Ja Stambul oli kahden kuukauden aikana lumen peitossa. Minä olin käynyt hyvin kalpeaksi ja heikoksi. Hamdin äiti, Emiré-Hanum, aavisti kyllä, etten ollut onnellinen. Hän kaiketi oli levoton nähdessään kalpeuteni, sillä eräänä päivänä, lähetettiin noutamaan lääkäreitä, ja heidän kehotuksestaan minut lähetettiin pariksi kuukaudeksi saarille [Prinssien saaret Marmarameressä Konstantinopolissa sanotaan ainoastaan "saaret"], joille ystävättärenne Zevneb ja Mélek jo olivat asettuneet.
Tunnettehan nuo saaremme ja niiden uhkean keväisen ilmanalan? Siellä hengittää ilman mukana rakkautta elämään ja rakkautta rakkauteen. Tässä puhtaassa ilmassa ja tuoksuvien piinioiden varjossa tunsin jälleen virkoavani. Ikävät muistot, avioelämäni epäsoinnut vaihtuivat helläksi kaihomielisyydeksi. Pidin nyt mielettömänä, että olin kohdellut miestäni niin oikullisesti ja vaativaisesti. Tuo ilmanala ja tuo huhtikuu olivat muuttaneet minut. Kuutamoiltoina kävelin yksin huvilamme kauniissa puutarhassa, eikä minulla ollut muuta toivoa, muuta unelmaa, kuin että Hamdini olisi ollut luonani, käsivarsi vyötäisilläni, ja että olisin yksinomaan hänen rakastajattarensa. Kaipasin katkerasti niitä suudelmia, joihin en ollut tahtonut vastata, niitä hyväilyjä, jotka olivat olleet minusta vastenmieliset.
Ennen määräaikaa ja kellekään ilmoittamatta palasin Stambuliin ainoastaan orjieni seurassa.
Höyryvene, jonka koneisto joutui epäkuntoon, viipyi tavallista kauemmin matkalla, ja vasta illalla saavuin perille — ja te tiedätte, ettei meidän mahomettilaisnaisten ole lupa olla ulkona auringonlaskun jälkeen. Kello kävi kymmenettä kun minä kenenkään huomaamatta astuin sisään palatsimme. Siihen aikaan kaiketi Hamdi, kuten tavallisesti oli selamlikessa isänsä ja ystäviensä seurassa; anoppini oli epäilemättä sulkeutunut huoneeseensa lukemaan koraaniansa, ja serkkuni luultavasti paraikaa antoi jonkun taitavan orjattaren ennustaa tulevaa kohtaloa kahviporosta.
Menin siis suoraa päätä ylös huoneisiini, ja astuessani sisään, näin kaikkein ensiksi Durdanén mieheni sylissä…
Sanotte kaiketi, André, että minun seikkailuni on kovin jokapäiväinen ja hyvin tavallinen Länsimailla; enkä olekaan kertonut sitä teille muun kuin jatkon vuoksi.
Mutta olen väsynyt, ystävä hyvä, jota en enää saa nähdä, ja tuo jatko tulee huomenna.
Djénane.
XIX.
Koko heinäkuu kului kuitenkin niin ettei André Lhéry saanut luvattua jatkoa eikä liioin mitään muuta tietoa kolmesta pienestä varjosta.
Samoin kuin kaikki ne, jotka tähän vuodenaikaan asuvat Bosporin rannalla, hänkin oleskeli paljon vesillä, kulkien joka päivä edestakaisin Europan ja Aasian väliä. Ollen ainakin ylitä itämaalainen kuin turkkilaisen, hänellä oli kaik-veneensä; ja soutajilla oli tuo tavallinen puku: Brussasta tuodusta musliinikankaasta tehdyt leveähihaiset paidat ja kullalla kirjaillut samettitakit. Vene oli valkoinen, pitkä ja kaita, suippokokkainen kuin nuoli, samettiliverit olivat väriltään punaiset.
Eräänä aamuna hän näissä tamineissa souti pitkin aasialaista rantaa ja katseli hajamielisenä vallan lähellä vettä olevia vanhoja taloja, haaremien suljettuja ikkunoita, salaperäisten puutarhojen ristikkoporttien yli kaareutuvia vihreitä oksia. Silloin hän näki edessään kevyen veneen jota souti kolme naista, valkoiset silkkipuvut yllä; huolellisesti napitettuun pitkään takkiin puettu eunukki istui perässä, ja nuo kolme naista soutivat tarmon takaa, ikäänkuin soutukilpailussa.
He kulkivat vallan läheltä hänen ohitsensa ja käänsivät päänsä häntä kohti. Hän pani merkille, että heillä oli hienot kädet, mutta harsohuntu, joka peitti heidän kasvonsa, esti häntä enempää näkemästä.
Hän ei aavistanut, että siinä oli kohdannut kolme mustaa haamuansa, jotka kesällä olivat vaihtaneet väriä ja tulleet valkoisiksi.
Seuraavana päivänä he kirjoittivat hänelle:
Elokuun 3 päivä 1904.
Jo kaksi päivää ovat ystävättärenne asuneet Bosporin aasianpuoleisella rannalla. Ja eilisaamuna he olivat lähteneet vesille, tapansa mukaan itse soutaakseen vastakkaiselle Pasha-Bagtshé rannalle, missä pensastot ovat täynnä karhunvatukoita, ja ruoho sinikaunokkeja.
Soudimme siis itse. Mustan tsharshafin asemesta olimme pukeneet yllemme ainoastaan vaaleasilkkisen jeldirmén ja musliinihunnun päähän, niin kuin on luvallista maalla ja Bosporin rannalla. Kaikki oli kaunista ja kukkeata, todellinen lemmen ja uuden elämän sarastusaika. Ilma oli raitis ja kevyt, eivätkä airot käsissämme olleet höyhentä raskaammat. Sensijaan, että tyynesti olisimme nauttineet kauniista aamusta, tunsimme mieletöntä halua nopeasti päästä eteenpäin, ja kiidätimme venettä pitkin vedenpintaa, ikäänkuin olisimme ajaneet takaa onnea tai kuolemaa.
Mutta emme saavuttaneet kuolemaa, emmekä onnea tällä retkellämme, vaan ystävämme, joka näytteli pashaa kauniissa veneessä, punaisiin ja kultaan puettuine soutajineen, ja minä katsoin teitä suoraan silmiin, tekin katsoitte minuun päin, näkemättä silmiäni.
Tänne tulomme jälkeen olemme olleet hiukan päästä pyörällä, kuin vangit, jotka pääsevät kopista, siirtyen yksinkertaiseen vankeuteen, jospahan tietäisitte, kuinka vaikea oli olla siellä, huolimatta komeista ruusuista! Kun on, niinkuin te, länsimaalainen ja lisäksi hehkuva ja vapaa ihminen, lienee vaikeata käsittää, kuinka kauhea on tämä meidän toimeton elämämme, jonka taivaanrannalla kajastaa ainoastaan yksi valopilkku: lepo kaukana Eyoubin hautausmaalla sypressin siimeksessä, imaanin luettua tavanmukaiet rukoukset!
Djénane.
Meitä voi verrata noihin kallisarvoisiin lasiastioihin, joita säilytetään leseillä täytetyissä laatikoissa. Täten luullaan voitavan suojella meitä kaikilta sysäyksiltä, mutta ne osuvat meihin kaikesta huolimatta, ja avoimet haavat, joiden reunat lakkaamatta kahnautuvat toisiansa vastaan, tuottavat meille outoa, kipeätä ja kauheata tuskaa…
Zeyneb.
Kuten kaiketi jo olette huomannut, ystävä André, olen minä meistä kolmesta ainoa järkevä. Molemmat toiset — mutta olkoon tämä sanottu ainoastaan meidän kesken — ovat "hassahtavia". Varsinkin Djénane, joka kernaasti jatkaa kirjevaihtoa kanssanne, mutta joka ei enää tahdo teitä tavata.
Onneksi olen minä täällä, ja voin järjestää asiat. Vastatkaa käyttämällä vanhaa osoitetta (Rouva Zahidé, muistattehan). Ylihuomenna luotettava ystävätär lähtee kaupunkiin ja noutaa kirjeen postista.
Mélek.
XX.
André vastasi heille heti. Djénanelle hän kirjoitti: "Enkö koskaan enää saisi nähdä teitä jälleen — tai oikeammin kuulla jälleen ääntänne, sillä enhän koskaan ole nähnyt teitä — ja ainoastaan sentähden, että te viehättävällä tavalla olette tunnustaneet minulle henkisen ystävyytenne! Kuinka lapsellista! Tehdäänpä minulle vallan toisenlaisiakin tunnustuksia, eivätkä ne ollenkaan kiihota mieltäni."
Hän katsoi parhaaksi ottaa asian pilan kannalta ja tyytyä näyttelemään vanhempaa, hieman isällistä ystävää.
Mutta oikeastaan hän oli levoton siitä, mihin äärimäisyyksiin tuo pieni, ylpeä ja itsepäinen sielu saattaisi eksyä. Hän oli levoton, ja tunsi sitäpaitsi, että tuo nainen jo oli käynyt hänelle hyvin rakkaaksi, ja että hänen kesänsä kävisi lopen synkäksi, ellei hän enää näkisi häntä.
Kirjeessään hän pyysi tuota luvattua tarinan jatkoa, ja lopuksi hän, keventääkseen omaatuntoaan kertoi, miten sattumalta oli saanut tietää kutka he olivat, kaikki kolme.
Pari päivää myöhemmin he vastasivat:
Onpa onnetonta, että olette saanut tietää, kutka me olemme: saattavatko ne ystävättäret, joiden kasvoja ette koskaan ole näkevä, edelleen huvittaa teitä, kun heidän poloinen pieni salaperäisyytensä on paljastettu?
Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa, kuin että tulette saamaan
tarinani jatkon.
Jälleennäkemisemme ei ole yhtä yksinkertainen asia; antakaahan
minulle miettimisaikaa…
Djénane.
Minäpä annan teille täydellisiä tietoja meistä, ilmaisemalla missä asumme. Kun soudatte alaspäin Bosporia Aasian puolella on Tshibulkin ohi kuljettuanne toisen lahdelman rannalla moskeija, ja sen jälkeen tulee iso "jali", hyvin vanhaa tyyliä, korkeine ristikkoaitauksineen, komea, mutta kolkko. Kohtelias pitkään takkiin puettu neekeri kävelee aina edestakaisin kapealla laiturilla: se on asuntomme. Toisessa kerroksessa, joka ulkonee muusta rakennuksesta yläpuolelle vedenpintaa, ovat vasemmalla ne kuusi vahvojen ristikkojen suojelemaa ikkunaa, jotka kuuluvat meidän huoneisiimme. Koska te pidätte aasialaisesta rannasta, voisitte soutaa siitä ohi ja katsoa ylös ikkunoihin, kuitenkin huomiota herättämättä: ystävättärenne, jotka kaukaa tuntevat veneenne, tulevat ystävyyden merkiksi ristikkoaukosta pistämään esiin sormenpään tai nenäliinan nipukan.
Välit Djénaneen kyllä järjestyvät, ja voitte varmasti odottaa kohtaamista Stambulissa ensi viikolla.
Mélek.
Hän ei odottanut toista kehotusta "soutaakseen siitä ohi". Seuraava päivä oli sattumalta perjantai, hienoston huviretkipäivä aasianpuoleisilla "Suolattomilla Vesillä", jonne hän ei koskaan ollut lähtemättä, ja Djénanen vanhanaikainen asunto, jonka epäilemättä helposti saattoi löytää, oli matkan varrella. Ollen lepäävässä asennossa kaik-veneessään hän kulki niin läheltä ohi, kuin varovaisuus suinkin salli. Tuo talo, turkkilaiseen tapaan rakennettu, kokonaan puusta ja vanhuuttaan hiukan vino sekä tummankeltainen väriltään, oli komea, mutta salaperäinen ja synkkä. Bospori huuhteli melkein sen kivijalkaa, ja hänen vanginelämää viettävien ystävättäriensä ikkunat ulkoilivat yläpuolella vedenpintaa, jota alituinen rantavirtaus liikutteli. Rakennuksen takana oli korkeiden muurien ympäröimiä puutarhoja, jotka kohosivat rannikon metsäkumpuun asti.
Talon maakerroksessa oli eräänlainen holvi, jossa ennen muinoin tavallisesti säilytettiin isäntäväen veneitä; tullessaan lähemmäksi André näki matkalle valmiin kauniin veneen lähtevän siitä vesille; sen soutajien puvut olivat kullalla kirjailtua sinistä samettia, ja samanvärinen koruompeleinen samettimatto riippui laidoilta aina vedenpintaan asti. Aikoivatkohan hänen pikku ystävättärensäkin lähteä "Suolattomille Vesille"? Siltä ainakin näytti.
Ohikulkiessaan André loi katseen hänelle neuvottuihin ikkunoihin. Sormusten peittämät hienot sormet pistivät esiin rautaristikkoaukosta, samoin siinä näkyi nenäliinan korvake. Lapsellisesta tavasta liikuttaa sormiaan ja tanssittaa nenäliinansa nipukkaa André heti tunsi Mélekin.
Konstantinopolissa, on "Europan Suolattomat Vedet",, pieni joki, joka virtaa niittyjen ja puiden välitse, ja jolle joukoittain lähdetään joka perjantai keväällä. Sitäpaitsi on olemassa "Aasian Suolattomat Vedet": vielä pienempi joki, melkein puro, joka tulee Aasian ylängöiltä, laskien Bosporiin. Sinne kokoonnutaan joka perjantai suvella.
Tuona päivänä, siihen aikaan, jona André läksi sinne, tuli joukottain toisia veneitä molemmilta rannoilta, toisissa verhottuja naisia, toisissa miehiä, punainen fezi päässä. Siinä kohoaa eriskummainen keskiaikainen sarasenilainen linna, torneineen ja ampumareikineen, ja sen vieressä komea kioski marmorilaiturineen, jonka omistaa hänen majesteettinsa sulttaani, ja näiden rakennuksien edustalla on sen pienen kuuluisan vesistön suu, joka viikottain houkuttelee luokseen niin monta salaperäistä kaunotarta.
Ennenkuin Andrén vene poikkesi soutamaan kaislikon poikki ja rannalla kasvavien sananjalkojen väliin, hän kääntyi katsomaan, tulivatko hänen ystävättärensä niinikään tänne, ja kaukaa hän luuli tuntevansa heidän mustien tsharshafiensa ääriviivat ja soutajien kullalla kirjaillut siniset liverit.
Hänen saapuessaan perille, siellä jo oli paljon väkeä, osaksi soutaen kaikenmuotoisissa veneissä, palvelijoillaan eriväriset liverit yllä, osaksi rannoilla melkein liian kauniilla ja hienoilla nurmikoilla, jotka kohoavat pengermäisesti, aivan kuin olisivat ne henkilöitä varten, jotka tahtovat istua ja katsella ohikulkevia veneitä. Siellä täällä korkeita puita, joiden juurelle on järjestetty pieniä kahviloita, ja veltot nargilen-polttajat ovat itämaalaiseen tapaan laskeutuneet nurmikkoon levitetyille matoilleen. Tiheään metsistyneet kukkulat sulkevat tämän paikan molemmilta puolilta ihanoine vihreine rinteineen. Etenkin naiset koristivat noita luonnon muodostamia askelmia istuen molemmilla suloisilla rannoilla; eikä ole mitään miellyttävämpää kuin joukko turkkilaisnaisia maalla; he eivät silloin ole pukeutuneet tummiin, tsharshafeihin, niinkuin kaupungissa, vaan pitkiin yksivärisiin pukuihin — vaaleansinisiin, ruskeisiin tai punaisiin — ja kaikkien päät ovat samalla tavoin verhotut valkeamusliiniseen huntuun.
Omituista ja hupaisaa tällaisilla huviretkillä on tungos tyynellä, vihannuuden ympäröimällä pikku joella, missä niin monet kauniit silmäparit tarkkaavat kaikkea harsonsa aukosta. Usein ei pääse edemmäksi, airot menevät ristiin, soutajat huutavat, veneet ovat kiinni toisissaan, täytyy pysähtyä, ja silloin on hyvä tilaisuus katsella lähelläolijoita. Muutamat näistä verhotuista naisista antavat veneensä pysähtyä tunniksi kiinni rantaan ja melkein keskelle kaislikkoa ja vesikasveja, tähystellen lornetilla kaikkia ohikulkijoita. Toiset taas eivät pelkää syöksyä tungokseen, yhä pysyen salaperäisinä ja välinpitämättöminä huntunsa alla, heidän kultahetaleisten soutomiestensä rähistessä ja rimpuillessa. Ja kun on päässyt kulkemaan noin viisi- tai kuusisataa metriä ylöspäin tuota sievää jokea, joutuu keskelle veneen yli kumartuvia paksuja oksia, veneen pohja raapaisee valkoista somerikkoa, täytyy kääntyä, ja tämä on hyvin vaikeata kun istuu tuossa kapeassa ja pitkässä veneessä, ja sitten täytyy taas soutaa myötävirtaa — ja tämä toistuu sitten vallan kuin jos kävelisi edestakaisin puistokujassa.
Kun Andrén vene oli tehnyt käännöksen siinä vihreässä hämärässä,
jonka kohdalla jokea ei pääse kulkemaan edemmäksi, hän ajatteli:
"Kohtaanpa nyt varmasti ystävättäreni, jotka luultavasti ovat saapuneet
'Suolattomille Vesille' muutaman minuutin minun jälkeeni."
Hän ei siis enää katsonut naisia, jotka ryhminä istuivat nurmella, ei enää mustia, harmaita ja sinisiä silmäpareja, jotka välkkyivät esiin valkoisten harsojen lomitse. Hän tarkkasi ainoastaan joella vastaan tulevia veneitä. Tämä oli vielä koko sievä jono, vaikka ei enää saman veroinen kuin ennen muinoin; joskus Andrén täytyi kääntää pois päänsä päästäkseen näkemästä jonoissa kulkevia nuorturkkilaisten prameilevia amerikkalaisia veneitä tai niitä yksinkertaisia vuokraveneitä, joissa istuen länsimaalaisnaiset panivat näytteille hämmästyttäviä hattuja. Kaik-veneet olivat kuitenkin vallitsevia, ja sinä päivänä näki erikoisen kauniita soutajineen, jotka olivat puetut runsaasti kullalla kirjailtuihin samettitakkeihin. Näissä veneissä istui puoleksi lepäävässä asennossa tiheän- tai ohuenpuoleisiin tsharshafeihin pukeutuneita naisia, toisia hyvinkin hienoja, otsaa ja tummia silmiä verhoamaton jakmak-huntu päässä, aivan kuin olisivat he olleet matkalla yldiziin. — Miksi eivät hänen pikku ystävättärensä niinikään olleet verhoutuneet jakmakiin, he kun kaikkialla herättivät huomiota hienoston valkokukkasina, sensijaan, että ovat tulleet kokonaan mustissa, niin kuin hän vähää ennen oli heidät nähnyt? Epäilemättä siihen oli syynä Djénanen itsepäisyys esiintyä hänen läsnäollessaan kasvot näkymättöminä.
Joen mutkassa hän viimein näki heidät. Kolme solakkaa haamua, istuen sinisamettisella matolla, jonka kultaripset laahasivat vedessä ja tarttuivat vesikasviin. Kolmella hengellä ei ole riittävästi tilaa kaik-veneessä; kaksi heistä istui mukavasti perässä samettityynyillä, jotka olivat samaa väriä kuin matto ja soutajien liveripuvut — epäilemättä molemmat vanhemmat heistä — ja kolmas, lapsellisin, istui kyyristyneenä heidän jalkojensa juuressa. He kulkivat niin läheltä ohi, että hän olisi voinut kosketella heitä. Näin lyhyen matkan päästä hän tuon sinä päivänä yksinkertaisen mustan harson läpi erotti Mélekin hymyilevät silmät, jotka kerran vilahdukselta oli nähnyt portaissa: sitten hän pikimmiltään loi katseen molempiin toisiin, jotka istuivat mukavammilla paikoilla. Toisella oli niinikään tavallista ohuempi huntu, jonka läpi erotti melkein koko nuoret, tavattoman säännöllispiirteiset ja kauniit kasvot, mutta joka kuitenkin peitti silmät epämääräiseen varjoon. Hän ei epäröinyt: se oli varmasti Zeyneb, joka viimein oli suostunut näyttäytymään ohuemmin verhottuna, ja kolmas, yhtä läpikuultamattoman hunnutettuna kuin aina ennenkin, oli Djénane.
He eivät tietenkään vaihtaneet tervehdystä, eivätkä merkkiäkään. Ainoastaan Mélek, jolla oli kaikkein ohuin huntu, hymyili hänelle, mutta niin salaa, että ainoastaan niin läheltä saattoi sen huomata.
Vielä kaksi kertaa he sivuuttivat toisensa, sitten oli aika lähteä kotia. Aurinko ei enää valaissut muuta kuin kumpujen ja metsän huippua; tunsi suloista iltaviileää, joka kohosi vedestä.
Ihmiset vähenivät vähenemistään pieneltä joelta ja sen rannoilta, jotka lopulta jäivät autioiksi seuraavaan viikkoon asti; kaik-veneet hajaantuivat eri tahoille Bosporia, vieden huviretkeltä kotia kauniit naiset, joiden ennen auringonlaskua täytyy palata ja sulkeutua pitkin Bosporin rantoja oleviin synkkiin haaremeihin. André antoi ystävättäreensä poistua paljoa aikaisemmin, peläten, että muuten näyttäisi siltä, kuin olisi hän tahtonut seurata heidän jäljessään. Sitten hän palasi kulkien vallan lähellä aasialaista rantaa hyvin hitaasti; antaakseen soutajienpa levätä ja nähdäkseen kuun nousevan.