Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä

XXI.

Djénane Andrélle.

Elokuun 17 päivä 1904 (frankkilaista ajanlaskua).

Tahdotteko siis todella, André, kuulla vaatimattoman tarinani jatkon? Olenhan alkanut kertoa teille sangen vähäpätöistä seikkailua.

Mutta kuinka haikea on rakkauden sammuminen. Jospa se edes tapahtuisi äkillisesti! Mutta se ponnistelee ja taistelee, ja tämä kuolemankamppaus on niin kauhea.

Kädestäni putosi pieni matkalaukku, ja permantoon särkyvän hajuvesi-pullon kilahduksesta Durdané käänsi päänsä minua kohti. Hän ei ollenkaan ollut hämillään. Hän mulkoili merivihreillä silmillään ja väänsi suunsa somaan pantterin-hymyynsä. Katselimme toisiamme sanaakaan sanomatta. Hamdi ei vielä huomannut mitään. Tuo nainen oli kietonut toisen käsivartensa hänen kaulaansa, pakotti lempeästi hänet kääntämään päätään ja sanoi, ääni välinpitämättömänä: "Djénane"!

En tiedä mitä Hamdi teki, sillä pakenin, päästäkseni näkemästä enempää. Vaistomaisesti riensin hänen äitinsä luo. Hän luki paraikaa Koraania ja torui ensin, että hänen hartauttaan oli häiritty, mutta nousi sitten säikähtyneenä ja meni heidän luokseen, jättäen minut yksikseni. Palatessaan muutaman hetken kuluttua, hän sanoi minulle tyynesti ja lempeästi: "Palaa huoneeseesi, poloinen pienokainen, he eivät enää ole siellä."

Yksinäni huoneessani, ovet suljettuina, heittäydyin leposohvalle ja itkin, kunnes viimein väsymyksestä nukahdin. Ja sitten, millainen havahtuminen aamun koittaessa! Muistella kaikkea tätä, taas alkaa ajatella ja oivaltaa, että täytyy tehdä päätös. Olisin tahtonut vihata heitä, enkä tuntenut sisälläni muuta kuin tuskaa, en ollenkaan vihaa, vaan tuskaa ja rakkautta.

Oli aikainen aamuhetki, vielä hämärä. Kuulin askeleiden lähestyvän Oveani, anoppini astui sisään, ja saatoin hänen silmistään nähdä, että hän oli itkenyt. "Durdané on poissa — hän sanoi — lähetin hänet kauas täältä erään sukulaisen luo."

Sitten hän istuutui viereeni ja sanoi että sellaista tapahtuu elämässä joka päivä, että miehen oikut vaihtelevat yhtä tiheään kuin tuulenpuuskat; että minun oli parasta mennä huoneeseeni, tehdä itseni oikein kauniiksi ja hymyillä Hamdille illalla, hänen palatessaan palatsista; hän muka tuntui olevan hyvin pahoillaan, eikä tahtonut lähestyä minua, ennenkuin olin rauhoittunut.

Iltapäivällä minulle tuotiin silkkipuseroita, pitsejä, viuhkoja ja jalokivihelyjä.

Mutta minä en tahtonut muuta, kuin saada olla yksin huoneessani. Tahdoin saada selvyyttä omasta itsestäni. Ajatelkaahan, että edellisenä iltana olin palannut haaremiin vallan väreillen uudesta tunteesta: olin tuonut sinne mukaani saarilta kevään, sen tuoksut ja sen laulut, tuulen suudelmat, ja lemmen heräämisen koko vavahduksen.

Illalla tuli Hamdi luokseni tyynenä, hieman kalpeana. Minäkin olin tyyni ja pyysin häntä sanomaan minulle totuuden: vieläkö hän minua rakasti, vai ei? Sanoin aikovani palata isoäitini luo, päästääkseni hänet vapaaksi. Hän hymyili ja kietoi minut käsivarsiinsa: "Oletpa sinä lapsellinen, hän sanoi, voisinko minä lakata sinua rakastamasta?" Ja hän suuteli minua moneen kertaan ja huumasi minut hyväilyillään.

Koetin kuitenkin kysellä, kuinka hän oli voinut rakastaa tuota toista, jos hän yhä vielä rakasti minua… ja silloin, André, opin tuntemaan miehet, — ainakin meidän maamme miehet: tämä ei edes rohjennut tunnustaa rakkauttaan! Tuota Durdanéta hän ei ollenkaan muka rakastanut. Se oli ollut pelkkä oikku, tuolla naisella kun oli vihreät silmät ja niin sulavan notkea ruumis, hänen tanssiessaan illalla, ja sitäpaitsi Durdané oli sanonut omaavansa salaisia keinoja lumotakseen miehiä, ja Hamdi oli tahtonut kerran kokea niitä. Mitä tämä muuten liikutti minua? Ellen niin odottamatta olisi tullut kotia, en koskaan olisi saanut sitä tietää.

Oi! Kuunnellessani tätä hänen puhettansa, tunsin sisälläni sääliä ja inhoa häntä, tuota naista ja itseäni kohtaan, joka tahdoin antaa anteeksi. Kärsimykseni väheni, sittenkuin olin saanut tietää, että Hamdi oli ollut ihastunut ainoastaan tuon naisen notkeaan ruumiiseen ja merenvihreisiin silmiin! No niin! Tiesin olevani Durdanéta kauniimpi; minullakin oli vihreät silmät, tummemmat ja harvinaisemmat sävyltään kuin hänellä, ja jos ei Hamdi vaatinut muuta, kuin että lemmittynsä tuli olla kaunis ja rakastunut, niin olinhan nyt kumpaakin.

Ja sitten alkoi taistelu hänen takaisin valloittamisekseen. Oi, se ei ollut pitkä: Durdanén muisto ei kauan painanut hänen rakastajansa mieltä… Mutta en elämässäni ole kokenut surullisempia päiviä… Tunsin kaiken, mikä minussa oli ylevää ja puhdasta, katoavan, kuihtuvan kuin ruusut, jotka ollessaan lähellä tulta pudottavat lehtensä. Minulla oli yksi ainoa ajatus: saada hänet unhottamaan tuo toinen rakkaus vielä suuremman rakkauden tähden…

Mutta pian huomasin kauhukseni, että samalla kuin aloin halveksia itseäni, minussa vähitellen heräsi viha sitä miestä kohtiaan, jonka tähden alennuin. Sillä minusta oli tullut hänelle pelkkä leikkikalu. En tavoitellut muuta kuin että olisin kaunis — ja eri tavalla joka päivä. Parisista saapui kokonaisia laatikoita täynnä ilta- ja yöpukuja, hajuvesiä ja ihomaalia; Länsimaiden ja omia itämaalaisia kaunistuskeinoja — niitä minä yksinomaan tiedustelin. En enää mennyt yksityishuoneeseeni, sillä pelkäsin kirjojeni mykkiä soimauksia; siellähän liiteli ilmassa nykyisistä niin erilaiset ajatukset…

Mutta kaikesta huolimatta rakastunut Djénane itki entistä Djénanea, joka oli koettanut omistaa sielun… Ja kuinka kuvaisinkaan teille kiduttavaa tuskaani, jota tunsin huomatessani viimein, että hyväilyni olivat vilpilliset, että suudelmani valhettelivat, että rakkauteni oli sammunut!

Mutta hän rakasti minua nyt niin hehkuvasti, että ennen pitkää kauhistuin. Mitä tehdä, paetakseni hänen syleilyään, lopettaakseni tämän häpeän? En huomannut muuta pelastuskeinoa kuin kuoleman, ja tahdoin että menulla olisi siihen johtava keino valmiina tuolla peilipöydällä, jonka edessä näinä aikoina lakkaamatta istuin; se kuolema oli oleva helppo ja pikainen, heti käsiin saatavissa, sisältyen tuollaiseen hopeapulloon, joka oli hajuvesipullojani kaltainen.

Tällä kannalla olivat asiani, kun eräänä, aamuna, astuessani sisään anoppini Emiré-Hanumin saliin näin siellä kaksi vierailulla olevaa naista, jotka paraikaa pukivat ylleen tsharshafinsa lähteäkseen pois. Nämä olivat Durdané ja tuo kaukana asuva täti, joka oli ottanut hänet turviinsa. Durdané hymyili, niin kuin aina ennenkin, mutta sinä päivänä hänen kasvoissaan oli voitokas ilme, kun nuo vanhat naiset sitävastoin näyttivät alakuloisilta ja levottomilta. Minä puolestani olin vallan tyyni. Panin merkille, että Durdanén kellervänharmaa hame oli avara, että hänen vartalonsa näytti täyteläämmältä ja hänen liikkeensä raskaammilta. Hän puki hitaasti yllensä tsharshafinsa ja huntunsa, nyökäytti meille jäähyväisiksi päätänsä ja poistui.

"Miksi hän kävi täällä?" sen enempää en kysynyt, hänen mentyänsä. Emiré-Hanum veti minut istumaan viereensä divaanille, ja kyynelten valuessa hänen ryppyisille poskilleen, hän vastasi paljon epäröityään, että Durdanélle oli syntyvä lapsi, ja että mieheni täytyi ottaa hänet aviovaimokseen. Nainen meidän perheessämme ei saanut olla äiti olematta puoliso, ja sitäpaitsi oli Hamdin lapsella oikeus asua talossa.

Tätä sanoessaan hän itki ja painoi minua povelleen. Mutta kuinka levollisena kuuntelin häntä! Olihan tämä päinvastoin vapautus, joka tuli luokseni, kun jo luulin olevani hukassa! Ja vastasin heti, että kaiken tuon ymmärsin varsin hyvin, että Hamdi oli vapaa, ja että minä olin aivan valmis avioeroon, olematta kehenkään suuttunut.

"Ottaa avioero!" hän virkkoi, purskahtaen itkuun. — "Aiot ottaa avioeron! Mutta jumaloihan poikani sinua! Ja me kaikki rakastamme sinua! Olethan sinä silmiemme valo!"

Vaimo parka, hän oli ainoa, jota kaihosin lähtiessäni tästä talosta… Saadakseen minut jäämään, hän alkoi kertoa minulle esimerkkejä aviovaimoista, jotka hänen aikanansa olivat voineet olla onnellisia samanlaisessa tilassa. Olihan hänen itsensäkin täytynyt jakaa pashan rakkautta toisten kanssa. Sittenkuin hänen kauneutensa oli himmentynyt, hän ei ollut nähnyt vaan yhden, vaan kolme nuorta naista jälkeläisinään haaremissa. Hän oli maininnut heitä sisariksi; ei yksikään heistä koskaan ollut kohdellut häntä ilman kunnioitusta, ja hänen luoksensa oli pasha aina tullut, kun hänellä oli joku tuttavallinen ilmoitus tehtävänä, jotain neuvoa pyydettävänä, tai jos tunsi itsensä sairaaksi. Oliko hän kärsinyt kaikesta tästä? Tuskin, koska hän muisti yhden ainoan surun elämässään, joka kohtasi hänet silloin kun pieni Sahida, viimeinen hänen kilpailijattaristaan kuoli, uskoen hänelle pienen lapsensa. Niin, pikku Férid, Hamdin nuorin veli, ei ollut hänen oma lapsensa, vaan Sahida paran poika. Kuulin siitä muuten ensi kerran puhuttavan.

Seuraavana päivänä oli Durdanén määrä palata haaremiin siihen jäädäkseen.

Mitä välitinkään tuosta naisesta asioideni ollessa sillä kannalla? Sitäpaitsi Hamdi ei enää rakastanut häntä, hän ei huolinut kenestäkään muusta kuin minusta. Mutta hän tarjosi minulle toivomani verukkeen, johon oli tartuttava, tilaisuuden, jota ei mistään hinnasta saanut laiminlyödä. Peläten kohtauksia ja Hamdin epätoivoa, tein ratkaisevan päätöksen, teeskennellen puolinaista alistumista. Polvillani itkevän äidin edessä pyysin ainoastaan lupaa viettää pari kuukautta Khassim-Pashassa, entisessä tyttöhuoneessani. Tämä lupa minulle myönnettiinkin. Tarvitsin sitä, näin sanoin, rauhoittuakseni; sitten olin palaava.

Ja ennenkuin Hamdi palasi Yldizistä, olin jo poissa.

Siihen aikaan te saavuitte Konstantinopoliin. Noiden kahden kuukauden kuluttua, tahtoi mieheni tietysti jälleen saada minut luokseen: lähetin hänelle sen sanan, ettei hän koskaan saisi minua elävänä, tuota pientä hopeapulloa en enää päästänyt käsistäni, ja syntyi kauhea taistelu siihen päivään asti, jona hänen majesteettinsa sulttani suvaitsi allekirjoittaa sen iraden, joka minut vapautti.

Minun on tunnustaminen, että kärsimystäni kesti vielä muutaman viikon. Vastoin luuloani tuon miehen kuva, hänen suudelmansa, joita olin liiaksi rakastanut ja liiaksi vihannut, vainosivat minua vielä jonkun aikaa edelleen.

Tänään olen vallan levollinen. Olen antanut hänelle anteeksi sen, että hän vähällä oli tehdä minusta liehinaisen: hän ei enää herätä minussa intohimoisia pyyteitä eikä vihaa: kaikki on lopussa. Jäljellä on hiukan häpeää siitä, että luulin löytäneeni rakkauden, sentähden että kaunis poika sulki minut syliinsä. Mutta olen saanut takaisia arvokkaisuuteni ja sieluni, ja sieluni on alkanut uutta elämää.

Vastatkaa nyt minulle, André, jotta tietäisin, ymmärrättekö te minua, vai luuletteko te, kuten niin moni muu, että minä olen pieni haaveellisen kiihoittunut olento, joka tavoittelee mahdotonta.

Djénane.

XXII.

André vastasi Djénanelle, että hänen Hamdinsa suuresti tuntui olevan kaikkien muiden miesten, niin hyvin Länsimaiden kuin Turkinmaan miesten kaltainen, ja että hän, Djénane, oli viehättävä poikkeuksellinen valio-olento. Ja sitten hän teki tuon peräti vähän omintakeisen ja henkevän huomautuksen, ettei mikään riennä niin nopeasti eteenpäin kuin aika; nuo kaksi vuotta hänen oleskeluajastaan Konstantinopolissa olivat jo alkaneet huveta, eivätkä ne enään koskaan palaisi. Heidän tulisi siis molempien käyttää hyväkseen jäljellä olevaa aikaa vaihtaakseen ajatuksia, jotka niin pian olivat raukeavat kuoleman kuiluihin, niin kuin kaikkien muidenkin kuolevaisten olentojen ajatukset.

Sitten hän sai kutsun tulla seuraavana torstaina Stambuliin, lähellä
Sultan-Selimiä olevan umpikujan pohjukassa sijaitsevaan vanhaan taloon.

Sinä päivänä hän kulki varhain aamulla höyryveneessä Bosporia pitkin, ja kesäinen Stambul, joka tuntui siirtyneeltä Arapiaan, oli tukahduttavan kuuma, ja moskeijat hohtivat häikäisevän valkoisina elokuun paahtavassa auringonpaisteessa. Kuka olisi tuona päivänä voinut kuvitella, että tällä kaupungilla saattoi olla niin pitkät talvet, ja niin hitaasti sulavat kinokset? Kadut olivat tavallista autiommat, sillä monet olivat muuttaneet Bosporin rannoille tai Marmarameren saarille, ja Itämaan tuoksut tuntuivat voimakkaammin helteisessä ilmassa.

Odottaessaan määräaikaa hän meni Sultan-Fatihiin ja istuutui tavalliselle paikalleen, puiden siimekseen moskeijan edustalle. Siellä olevat imanit, jotka eivät olleet nähneet häntä pitkiin aikoihin, tervehtivät häntä erittäin ystävällisesti, mutta vaipuivat sen jälkeen takaisin unelmiinsa. Ja "kafedji" kohteli häntä kantavieraana ja toi hänelle rauhoittavan nargile-piipun. Talon kissa, pikku Tekir, joka edellisenä keväänä usein oli pitänyt hänelle seuraa, tuli heti hänen luokseen ja painoi päänsä hänen polvilleen, kerjäten hyväilyä. Vastapäätä olevan moskeijan valkeiden muurien heijastus häikäisi silmiä. Lapset ammensivat vettä kaivosta ja kaatoivat sitä tupakoitsijoiden ympärillä olevalle vanhalle kivitykselle, mutta kuitenkin oli niin kuuma, että puiden oksilla riippuvissa häkeissään olevat peipot ja rastaat vaikenivat ja torkkuivat. Puista varisi kellastuneita lehtiä, ilmoittaen tämän kauniin kesän pikaista loppua.

Sultan-Selimin lähistöön hän saapui kello kahden ajoissa, tukahuttavan helteen painamana ja askelista kajahtava umpikuja oli huolestuttavan autio. Kuparikolkuttimella varustetun oven takana hän näki Mélekin odottamassa, ja hän hymyili kuin hyvä pieni toveri ainakin, joka on iloinen ystävänsä jälleennäkemisestä. Hänen kasvoillaan oli yksinkertainen harso, ja ne saattoi nähdä jotenkin yhtä selvästi kuin europpalaisen suruharson läpi. Yläkerrassa hän tapasi Zeynebin samoin puettuna, ja ensi kerran hän näki hänen ruskeiden silmiensä säteilevän ja kohtasi niiden lempeän ja vakavan katseen. Mutta kuten oli odottanutkin, Djénane edelleenkin esiintyi solakkana mustana haamuna, jonka kasvot olivat täydelleen peitetyt.

Heti kun André oli istuutunut yksinkertaiselle vaalistuneelle divaanille, kysyi Djénane häneltä, hieman omituinen sävy äänessä:

— No, kuinka voi ystävänne Jean Renaud?

— Kiitos kysymästänne, hän voi erinomaisen hyvin, mutta kuinka tiedätte hänen nimensä?

— Haaremeissa tiedetään kaikki. Voin esimerkiksi mainita teille, että olitte eilen päivällisillä rouva Saint-Enogat'in luona, istuitte naisen vieressä, jolla oli vaaleanpunainen puku; myöhemmin te molemmat erositte muusta seurasta ja menitte istumaan puutarhan penkille, missä hän kuutamossa poltti teiltä saamaansa savuketta. Ja niin edespäin… Kaiken, mitä teette, mikä teille tapahtuu, sen me tiedämme… Te vakuutatte siis, että herra Jean Renaud yhä edelleen voi hyvin?

— Totta kai, niin kuin jo sanoin…

— Siinä tapauksessa sinä Mélek olet nähnyt turhaa vaivaa: keinosi eivät tehoa.

André Lhéry sai nyt kuulla, että Mélek joku päivä sitten — enemmän tosissaan kuin pilalla — oli rukoillut ja noitunut aiheuttaakseen Jean Renaudin kuoleman, hän kun oli kuvitellut, että tämän nuoren miehen vaikutus Lhéryhin oli huono, ja että hän ylläpiti hänen epäluuloaan heitä kohtaan.

— Olettepa tahtonut tutustua Itämaan naisiin. Nyt näette, millaisia me olemme. Kun raapii pois ulkokiillon, huomaa, että olemme pikku raakalaisia!

— Mitä Jean Renaud'hon tulee, erehdytte täydellisesti. Päinvastoin tuo miesparka lakkaamatta uneksii teistä! Ja, ilman häntä emme olisi tutustuneet toisiimme. Se oli hän, joka laahasi minut mukaansa ensi yhtymykseemme Pasha-Bagtshéhen, tuona päivänä, jona tuuli niin kovasti, sillä minä olin päättänyt olla sinne lähtemättä…

— Tuo kiltti Jean Renaud! huudahti Mélek. Kuulkaahan, ottakaa hänet mukaanne kauniiseen veneeseenne ensi perjantaina "Suolattomille Vesille". Minä tulen sinne vartavasten, hymyilemään hänelle ohi kulkiessamme…

Synkässä ja hämyisessä haaremissa, jossa tuskin saattoi aavistaa, kuinka loistava suvipäivä vallitsi ulkona, Djénane esiintyi vielä liikkumattomampana ja arvoituksellisempana, kuin edellisellä kerralla. Huomasi, että hänet oli vallannut uudenlainen ujous ja väkinäisyys, hän kun oli liiaksi paljastanut itseään viime pitkissä kirjeissään, ja kun André näki hänet sellaisena, hän hiukan hermostui, jopa kävi taisteluhaluiseksikin.

Sinä päivänä Djénane koetti kohdistaa keskustelun kirjaan:

— Siitä kaiketi tulee romaani?

— Kuinka minä voisin kirjottaa muuta? Mutta tuo romaani ei vielä ole minulla ollenkaan selvillä.

— Sallitteko minun lausua mielipiteeni? Tietysti romaani, jossa tekin vähän esiinnytte.

— Ei toki, kiitos kunniasta.

— Antakaahan minun lähemmin selittää, mitä tarkoitan. Ettehän te siinä puhu ensimäisessä persoonassa, tiedänhän, että ette enää tahdo sitä tehdä. Mutta siinä voisi esiintyä meidän maassamme vieraileva europpalainen, Itämaita ihaileva runoilija, joka näkee teidän silmillänne ja tuntee teidän sielullanne.

— Ja te luulette, ettei minua muka heti tunnettaisi!

— Mitä se haittaisi?… Ettekö salli minun jatkaa? Tuhansien välttämättömien vaarojen uhatessa hän salaa kohtaa yhden meidän turkkilaisista sisaristamme, ja he rakastuvat toisiinsa…

— Entä sitten?

— Sitten hän, kirjailija, matkustaa pois, se on surullista, mutta siinä kaikki…

— Tuollainen juoni olisi jotain aivan uutta minun tuotannossani…

— Anteeksi, se siinä olisi aivan uutta, että heidän välinen rakkaus pysyisi puhtaana ja etteivät he sitä koskaan toisilleen tunnustaisi.

— Ja miten kävisi tuon naisen, hänen matkustettuaan pois?

— Tuon naisen!… Mitä muuta hän voisikaan tehdä kuin kuolla!

Tuon sanan kuolla hän lausui niin syvällä vakaumuksella, että se iski Andréhen kuin salama. Hän joutui siitä niin hämilleen, ettei voinut sanoa sanaakaan vastaukseksi.

Viimein Zeyneb katkaisi hiljaisuuden:

— Mainitsehan, Djénane, se nimi, jota ajattelit tuolle kirjalle. Se tuntui meistä niin kauniilta: Kaiho, joka surmaa… Kuinka, se ei näy teitä miellyttävän?

— Se on koko soma, sanoi André… Minun mielestäni se vaan on…
Kuinka sanoisinkaan… hiukan romantillinen.

— No niin, virkkoi Djénane, sanokaa suoraan, että se on 1830:n tyylinen… tai että se on rokokoota; älkäämme enää puhuko siitä…

— Tuo nimi muistuttaa hiuspaperruksia, huomautti Mélek.

Silloin André älysi äsken pahoittaneensa Djénanen mielen puoleksi ivaamalla hänen pieniä kirjallisia aatteitaan, jotka hän oli hankkinut itselleen aivan omin päin niin suurta vaivaa nähden ja joskus ihmeellisen mielihavainnon tukemana.

Äkkiä Djénane tuntui hänestä niin teeskentelemättömältä ja nuorelta, hän, jonka André ensi näkemältä oli luullut liiasta lukemisesta joutuneen vähän päästään pyörälle! Hän oli kovin pahoillaan siitä, että oli loukannut tuota naista, vaikka lievästikin, ja hän vaihtoi heti äänilajia, käyden vallan lempeäksi, melkein helläksi.

— Ei mitenkään rakas näkymätön pikku ystävättäreni, tuo ehdottamanne nimi ei ollenkaan ole rokokoota, eikä naurettava eikä ansaitse mitään moitetta… Mutta älkäämme siinä mainitko kuolemaa, vai kuinka? Tarvitsen hiukan vaihtelua, sillä olen antanut niin useiden kirjo jeni henkilöistä kuolla; minua voitaisiin lopulta luulla ritari Sini-Parraksi! Ei, pois kuolema tästä kirjasta; sensijaan, jos on mahdollista, nuoruutta ja elämää… Sovittuamme tästä ehdosta, koetan kirjoittaa tuon kirjan sen muotoisena kuin te haluatte, työskentelemme yhdessä, kuin kaksi yksimielistä työtoveria ja hyvää ystävää ainakin, eikö niin?

Ja he erosivat entistään paljoa parempina ystävinä.

XXIII.

Djénane Andrélle.

Syyskuun 16 p. 1904.

Olin kukkien parissa puutarhassa, tunsin itseni niin yksinäiseksi, ja kyllästyin yksinäisyyteeni. Yöllä oli raivonnut rajuilma, joka oli runnellut ruusupensaita. Maassa oli paksulta ruusuja. Astuessani näiden vielä tuoreiden terälehtien yli, tuntui, kuin olisin polkenut unelmia.

Tässä Bosporin rannalla olevassa puutarhassa olen tultuani tänne Karadjiamirista viettänyt kesäni, pienestä ja nuoresta tytöstä alkaen, yhdessä ystävättärienne Zeynebin ja Mélekin seurassa. Noina elämämme nuorimpina aikoina emme suinkaan olleet onnettomia. Kaikki hymyili meille. Kaikki meidän ympärillämme nauttivat tuosta heittopuolisesta onnesta, joka tyytyy nykyhetken rauhaan, tulevan hetken turvallisuuteen. Emme koskaan olleet nähneet sydänten vuotavan verta. Ja päivämme, jotka soluivat edelleen hiljalleen ja hitaasti opiskelumme ja pikku huviemme välillä, tuudittivat meidät puolihorroksiin, tuollaiseen velttoudentilaan, jonka kuumat kesämme aina synnyttävät. Emme koskaan tulleet ajatelleeksi, että me voisimme antaa aihetta surkutteluun. Ulkomaalaiset opettajattaremme olivat paljon kärsineet kotimaassaan. He viihtyivät hyvin meillä; levollisuus täällä oli heistä kuin tyven satamassa myrskyn jälkeen. Ja kun joskus puhuimme heille epämääräisistä unelmistamme ja haaveilevista pyyteistämme: elää europpalaisnaisten tavoin, matkustaa, nähdä maailmaa, silloin he vastasivat ylistämällä sitä tyyneyttä ja rauhaa, joka meitä ympäröi. Koko lapsuutemme aikana emme kuulleet puhuttavan muusta kuin siitä, miten turvallista ja suloisia turkkilaisen naisen elämä on. Eipä siis mikään ulkopuolellamme tuottanut meille kärsimystä. Kärsimys tuli sisältä, omasta itsestämme. Levottomuus ja tyydyttämätön kaiho syntyi omassa sydämessämme, ja minun elämäni murhenäytelmä alkoi varsinaisesti hääpäivänäni, jona kannoin päässäni hopeasäikeistä morsiushuntuani.

Muistatteko, André, ensi kohtaamisemme tuolla metsäpolulla tuona myrskyisänä päivänä, saatoitteko silloin kuvitella, että teistä niin pian oli tuleva meille hyvin rakas ystävä? Ja tunnen, että tekin alatte kiintyä noihin pieniin turkkilaisnaisiin, vaikka he jo ovat menettäneet salaperäisyyden viehätyksen. Jotain sanomattoman suloista on painunut mieleeni viime kohtaamisemme jälkeen, siitä: hetkestä alkaen, jona katseenne ja äänenne muuttuivat, kun pelkäsitte, että olitte loukannut minua. Silloin huomasin, että te olette hyväsydäminen, ja että tahdotte olla uskottuni, samalla kuin olette ystäväni. Kuinka suuri helpotus olisi minulle, jos saisin sanoa teille, joka minua ymmärrätte, niin paljon, mikä painaa mieltäni ja mitä ei kukaan ole kuullut, niin monia kohtalooni liittyviä seikkoja, jotka saattavat minut suunniltani; te, joka olette mies ja joka tiedätte, voisitte ehkä selittää minulle kaiken tuon.

Vallan lähellä tuossa kirjoituspöydälläni on teidän kuvanne, joka katselee minua kirkkaine silmineen. Tiedän, että itse ette ole kaukana, vastakkaisella rannalla; ainoastaan kaistale Bosporia erottaa meidät toisistamme, ja mikä etäisyys kuitenkin aina meidän molempien välillä, mitkä vaikeuksien kuilut ja mikä alituinen epävarmuus, tokko enää koskaan näemme toisiamme! Kaikesta tästä huolimatta tahtoisin teidän lähdettyänne pois maastamme, olla jotain enempää kuin epämääräinen utukuva teidän mielessänne: tahtoisin, että muistelisitte minua todellisuusolentona, vaikkakin surullisena.

Tiedättekö mikä äsken muistui mieleeni, kun poljin jaloillani noita ruusuja? Samanlainen tuhonteko tuon saman puutarhan lehtokujilla kolmatta vuolta sitten. Mutta sillä kertaa ei kesätuuli ollut tuhooja, vaan syksy. Lokakuu oli kellastanut puiden lehdet, oli kylmä ilma, ja meidän oli määrä seuraavana päivänä palata kaupunkiin, Khassim-Pashaan. Kaikki tavarat oli suljettu matkalaukkuihin, koko talo oli mullin mallin. Olimme tulleet hyvästelemään puutarhaa ja poimimaan viimeiset kukat. Vinha tuuli ulvoi oksien lomissa. Vanha Irfané, yksi orjattaristamme, joka osaa ennustaa kahviporosta, väitti että tuo päivä soveltui kohtalomme ennustamiseen. Hän tuli siis tarjoamaan meille kahvia, joka meidän tuli juoda; — tämä tapahtui puutarhan perimmässä sopukassa, kummun suojaamassa kulmassa — ja näen vielä hengissä miten hän istui siinä jalkojemme juuressa, keskellä lakastuneita lehtiä, levottomana siitä, mitä oli näkevä. Zeynebin ja Mélekin kuppien pohjalla hän näki pelkkiä huvituksia ja lahjoja: olivathan he vielä niin nuoria. Mutta hän pudisti päätään tarkastaessaan minun kuppiani: "Voi, rakkaus tulee, hän sanoi, mutta se on petollinen. Et pitkään aikaan palaa Bosporin rannalle, ja kun viimein palaat, on onnesi kukka kuihtunut. Oi sinä poloinen, poloinen! Sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman." Ja vasta tänä kesänä palasin sinne ensi kerran onnettoman avioni jälkeen. Mutta onko todella onneni kukka kuihtunut kun en koskaan ole kokenut onnea? Ei suinkaan, vai mitä arvelette? Mutta hänen ennustuksensa ei koskaan ole tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tänään; "sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman."

XXIV.

He tapasivat toisensa usein tämän ihanan kesän loppupuolella. Joka viikko ainakin kerran heidän veneensä sivuuttivat toisensa "Suolattomilla Vesillä" Aasian puolella. Zeyneb ja Mélek, joiden kasvoja hiukan näki hunnun alta, hymyilivät tuskin huomattavasti mustan harson takaa, Stambulissakin he kohtasivat toisensa tuon kelpo imettäjän talossa. He olivat vapaammat Bosporin rannalla kuin isoissa talviasunnoissaan Khassim-Pashassa, ja keksivät lukemattomia verukkeita lähteäkseen kaupunkiin ja lähettääkseen orjansa asioille matkan varrella. Tosin jokainen kohtaaminen vaati kutomaan uuden uskaliaisuuden ja oveluuden verkon, joka aina oli ratkeamaisillaan ja muuttamaisillaan viattoman seikkailun murhenäytelmäksi, mutta kaikki päättyi kuitenkin sitten ihmeteltävän hyvin. Ja menestys teki heidät varmemmiksi ja sai heidät keksimään vielä uskaliaampia yrityksiä. "Voitte kertoa tämän kelle tahansa Konstantinopolissa — näin he leikkisästi hänelle huomauttivat — ei kukaan kuitenkaan teitä uskoisi."

Heidän istuessaan keskustellen kuin vanhat ystävät ainakin tuossa pienessä Stambulin talossa, Zeyneb ja Mélek joskus nostivat harsojaan, paljastaen koko soikeat kasvonsa; ainoastaan hiukset olivat mustan hunnun peitossa, ja he näyttivät hienoilta nuorilta nunnilta. Djénane yksin oli järkähtämätön; hänen piirteitään ei ollenkaan voinut erottaa, ne kun olivat yhtä synkän verhon peittämät kuin ensi päivänä, ja André ei rohjennut sitä huomauttaa, hän kun pelkäsi ratkaisevaa vastausta, joka riistäisi häneltä kaiken toivon koskaan saada nähdä hänen silmiään.

Joskus hän heidän suostumuksellaan uskalsi lähteä kuuntelemaan heidän soittoaan ja lauluaan jonakin tuollaisena pettävänä iltana Bosporilla, kun ei liiku tuulenhenkäystä, joka on lämmin ja lumoava, mutta joka jäätää vaatteiden läpi tunkevalla kylmällä kasteellaan. Melkein joka päivä kesällä puhaltaa raju Mustaltamereltä tuleva tuuli tässä salmessa, nostaen vaahtopääaaltoja; mutta tämä tuuli asettuu aina auringonlaskun aikana, vallan kuin jos sulku äkkiä tukittaisiin. Hämärän laskeutuessa eivät rantapuiden latvat enää huoju, kaikki asettuu ja tyyntyy, merenpinta tasoittuu peiliksi, johon kuvastuvat tähdet, kuu ja tuhannet talojen ja palatsien valot. Itämaalainen raukeus laskeutuu pimeän tullen yli Europan ja Aasian rannikon, jotka katselevat toisiaan, ja näiden seutujen alituinen kosteus käärii kaiken usvaverhoon, joka yhdistää ja suurentaa sekä läheiset että etäiset esineet, vuoret, metsät, moskeijat, turkkilaiset ja kreikkalaiset kylät, pienet aasialaiset lahdelmat, jotka ovat hiljaisemmat kuin europanpuoleiset, ja jotka joka ilta näyttävät jähmettyvän ehdottomaan rauhaansa.

Terapian, Andrén asumapaikan, ja hänen kolmen ystävättärensä "jalin" välillä oli lähes puolen tunnin soutumatka.

Ensi kerran hän oli istuutunut kaikiinsa, ja nyt kuten aina oli suuri nautinto soudella tässä veneessä yöllä, liukua eteenpäin melkein koskettaen vedenpintaa, melkein pitkäkseen ojentautuneena tuolle vaaleansiniselle ja hopeanhohteiselle peilille, joksi tyyntynyt vesitaso oli muuttunut. Mikäli eteni europpalaisesta rannasta, sekin muuttui salaperäiseksi ja rauhalliseksi. Kaikki rannalla tuikkivat valot piirsivät Bosporin pintaan lukemattomia loistavia juovia, jotka näyttivät uppoavan syvyyteen. Taivasalle järjestettyjen pienten kahviloiden itämaalainen soitto ja laulajien omituiset sävelet seurasivat häntä vedenpinnan kaiun kantamina ja kaunistamina. Terapiankin kauheita orkestereita, jotka lieventyivät etäisyydessä ja tuona himoavana yönä, hän kuunteli melkein mielikseen. Ja vastapäätä oli tuo hekkumalliseen lepoon vaipunut aasialainen rannikko, jota kohti hän suuntasi veneensä; sen uhkuvan rehevä kasvullisuus, sen metsäiset kukkulat muodostivat tummia ryhmiä, jotka näyttivät suunnattoman suurilta yläpuolella kuvaansa, joka heijastui ylösalaisin veteen. Sieltä tuikkivat tulet olivat heikommat ja harvemmat, ja näkyivät ristikkoikkunoista, joiden takana aavisti olevan naisia, jotka eivät saaneet näyttäytyä.

Sillä kertaa André, kulkien kaik-veneessä, ei uskaltanut pysähtyä ystävättäriensä valaistujen ikkunoiden kohdalle, vaan käski soutaa eteenpäin. Hänen soutajiensa pukujen kulukirjaukset loistivat liiaksi kuutamossa ja olisivat voineet herättää jonkun rannalla vahtivan neekerin epäluulon; sitäpaitsi hänen soutajansa olivat turkkilaisia, ja huolimalta uskollisuudestaan he olisivat voineet paheksumisesta ilmiantaa hänet, jos olisivat vainunneet vähintäkin yhteyttä europpalaisen isäntänsä ja tuon haaremin naisten välillä.

Seuraavina iltoina hän palasi sinne tuollaisessa yksinkertaisessa kalastajaveneessä, joita joka yö tuhansittain leviää yli Bosporin. Silloin hän saattoi pysähtyä pitkäksi aikaa, muka häärien verkkojen laskemisessa; hän kuuli Zeynebin laulavan Mélekin tai Djénanen säestämänä pianolla; hän tunsi hyvin hänen nuorekkaan lämminsointuisen äänensä. Tuo ääni oli kaunis ja luontevasti kehitetty varsinkin alaäänistössä. Silloin tällöin se katkesi, mikä teki sen vielä vaikuttavammaksi, se kun ennusti laulajattaren pikaista kuolemaa.

Syyskuun keskivaiheilla he uskalsivat tehdä jotain vallan tavatonta: he nousivat yhdessä kukkulan rinnettä, joka oli vallan punaisenaan kanervikkoa, ja kävelivät metsässä. Tämä kävi esteettömästä päinsä Beikoksen yläpuolella olevassa paikassa, joka on vastapäätä Terapiaa, ja jonne Andrén oli tapana lähteä joka ilta auringonlaskun ajaksi. Sanomattoman ihana oli tämä Beikos, josta myöhemmin tuli heidän rakkain ja häiriintymättömin yhtymäpaikkansa. Kun saapuu Terapiasta, missä vallitsee typerän vilkas seuraelämä, siirtyy täydelliseen vastakohtaan: näiden kookkaiden puiden varjokkaaseen hiljaisuuteen, mietiskelyä herättävään menneisajan rauhaan. Ensin saapuu pienelle maihinnousupaikalle, joka on rakennettu vanhoista valkoisista kivilaatoista, ja kohta senjälkeen paratiisimaiselle tasangolle, nelisatavuotisten plataanien siimekseen, jotka eivät enää näytä olevan meidän ilmanalamme tuotteita, vaan jotka aikojen kuluessa ovat käyneet intialaisen baobab tai banina puiden näköisiksi. Se on vallan tasaista maata, jota syksyisin peittää paljoa hienompi nurmi kuin konsanaan meidän huolellisimmin hoidetuissa puistoissamme; se on tasanko, joka erityisesti soveltuu kävelyihin ja hillittyyn alakuloisuuteen; se on juuri sopivan laajakin — noin puolen peninkulman pituinen — niin että se vaikuttaa kodikkaalta, silti tuntumatta umpinaiselta, ja sen ympärillä kohoaa yksinäisiä metsäisiä kumpuja. Viehättyneinä sen harvinaiseen luonnonkauneuteen ovat turkkilaiset antaneet sille nimen "Valtaherran-Laakso". Ei aavista, että Bospori ja sen häiritsevä hyörinä on niin lähellä; kummut peittävät kaiken. Siellä on eristettynä muusta maailmasta, muuta ääntä ei kuule kuin iltaisin paimenten ruokopillien vihellyksiä, kun he kokoovat vuohiansa lähistön vuorilta. Majesteetilliset plataanit, joiden maanpinnalla levinneet juuret kiemurtelevat kuin suunnattoman suuret käärmeet, muodostavat tämän tasangon alkupäässä pyhän uhrilehdon tapaisen ryhmän, mutta kauempana niitä on harvemmassa ja ne muodostuvat lehtokujiksi, jättäen aukeiksi ne laajat nurmikentät, joilla valkeahuntuiset turkkilaisnaiset iltaisin hitaasti kävelevät. Tässä Valtaherran-Laaksossa virtaa viileä puro, jossa elää kilpikonnia ja jonka poikki on rakennettu pieniä puusiltoja. Sen rannalle, vanhojen puiden varjoon on pystytetty majoja, joissa kesällä maksusta tarjotaan turkkilaista kahvia; sinne asettuvat miehet polttamaan nargiletansa, varsinkin perjantaisin, ja samalla he katselevat verhottuja naisia, jotka matkan päässä haaveisiin vaipuneina kävelevät niityllä. He astuvat ryhmittäin, joihin kuuluu kolme, neljä tai kymmenen henkeä, kukin ryhmä erillä toisista, likimainkaan täyttämättä tätä avaraa ruohokenttää. Heillä on yhdenväriset, yhdestä vaatekappaleesta leikatut puvut — usein vaaleanpunaista tai sinisiä, kultakuteista Damaskuksen silkkiä — järjestettyinä muinaisaikaisiin laskoksiin, ja kaikilla on valkoista musliinia kääritty pään ympärille. Hämärän laskeutuessa saavat nämä puvut tuossa omituisessa ympäristössä, sekä kävelijättärien liikkeiden levollisuus katselijan ajattelemaan tarumaisia kertomuksia autuaiden varjoista, jotka vaeltavat Elysiumin kentillä…

André kävi ahkeraan Valtaherran-Laaksossa; hän oleskeli siellä melkein joka päivä, vaikka hän nimellisesti asui Terapiassa.

Sovittuun aikaan hän oli noussut maihin baobab-plataanien kohdalla seuranaan Jean Renaud, joka taas oli saanut toimekseen toimia tähystelijänä, mikä tehtävä häntä yhä edelleen suuresti huvitti. Turkkilaiset palvelijansa, joita oli mahdoton käyttää tämänlaiseen tehtävään, hän oli jättänyt europpalaiselle rannalle, ottaen mukaansa ainoastaan erään uskollisen ranskalaisen palvelijan, joka isäntänsä tarpeisiin kuten tavallisesti, kuljetti mukanaan matkalaukussa feziä. Siitäperin kuin André oli yhtynyt tähän uuteen salaiseen seikkailuun, hän oli ottanut tavakseen muuttaa päähinettä, mikä siihenasti oli torjunut vaaran; tuo muutos tapahtui missä tahansa, ajurin vaunuissa, veneessä jopa keskellä yksinäistä katua.

Hän näki kolmen ystävättärensä saapuvan talika-vaunuissa, astuvan niistä alas; ja vallan kuin olisivat olleet tavallisella kävelyllä he alkoivat astua niityn poikki, joka jo paikoittain välkkyi punasinervänä syksyisen myrkkyliljan kukista. Zeyneb ja Mélek olivat pukeutuneet ohueeseen jeldirméhen, jota on lupa käyttää maalla, ja päässä heillä oli valkoinen harsohuntu, joka jätti silmät paljaiksi; Djénanella yksin oli yllään kaupunkilaisnaisen musta tsharshaf, hän kun edelleen tahtoi olla kasvoiltaan täydelleen näkymätön.

Heidän poikettuansa vuorelle kohoavalle polulle, josta edeltäpäin oli sovittu, André yhtyi heihin ja esitti Jean Renaud'n, johon he olivat halunneet tutustua pyytääkseen anteeksi että olivat toivoneet hänen kuolemaansa ja joka lähetettiin kulkemaan edellä tähystelijänä. Tuona ihanana iltana he astuivat iloisina edelleen polkua, kastanjapuiden ja tammien välissä. Ruohisto yltympäri oli täynnä purtojuuren kukkia. Pian he saapuivat kanervikoille, ja maa puiden alla oli niistä ihan punainen. Sitten näköala vähitellen laajeni. Bosporin aasianpuoleisella rannalla oli laajalti metsiä: silmänkantamattomiin levisi kukkuloilla ja vuorilla tuo alkuperäisen rehevä vihreä verho, joka vielä turvaa rosvoja ja karhuja. Sitten levisi äkkiä heidän jalkojensa juurella äärettömänä Mustameri. Sen sini oli vaaleampi ja pohjoisempaan ilmanalaan vivahtavampi kuin läheisen Marmarameren, ja tuona päivänä se näytti loppukesän auringon paisteessa tyyneltä ja miettiväiseltä, ikäänkuin se olisi tuuminut tulevan talven raivoa ja rymyä, joka kerta kuin Venäjältä alkoi puhaltaa hirvittävä tuuli.

Heidän kävelynsä päämääränä oli vanha puu-moskeija, yksinäinen toivioretki-paikka korkealla yläpuolella tuota myrskyisää merta, alttiina pohjatuulelle. Siellä oli rappeutuneessa talossa vaatimaton pieni kahvila, jonka isäntä oli valkeatukkainen vanhus. He istuutuivat oven edustalle katsellen alhaalla leviävää vaaleansinistä vesitasoa. Harvat puut, lehdet tuulen repiminä, olivat kaikki samojen myrskyjen alituisesta painosta samanne päin kumarassa. Ilma oli viileä ja puhdas.

He eivät puhuneet kirjasta eivätkä mistään erityisestä seikasta. Sinä päivänä ainoastaan Zeyneb oli hiukan vakava: Djénane ja Mélek olivat hurmaantuneet tästä salaisesta kävelyretkestä ja vaipuivat hartaina katselemaan tätä vuorten ja kallioiden jylhää komeutta, jotka heidän jalkojensa juuressa laskeutuivat vedenpintaan asti.

Saadakseen olla täällä yksin Andrén seurassa, oli noiden pienten kapinallisten naisten täytynyt jättää matkan varrella oleviin kyliin kaksi neekeriä ja yhtä monta neekerinaista, jotka olivat lahjotut vaikenemaan; mutta nämä uhkarohkeat yritykset, jotka siihenasti aina olivat, onnistuneet, eivät enää heitä ollenkaan huolestuttaneet. ja valkopartainen ukko, joka siinä ulkoilmassa, synkkä Mustameri näkyvissä, tarjosi heille kahvia vanhoissa sinisissä kupeissa, ei voinut muuta ajatella, kuin että hänen edessään oli todellinen bei, joka oli pyhiinvaellusmatkalla haareminaistensa seurassa.

Sillävälin alkoi ilma tuntua hyvin viileältä, laaksossa vallinneen kuumuuden jälkeen, ja Zeyneb sai vähäisen yskänkohtauksen, jonka hän koetti tukahuttaa, mutta joka ilmaisi samaa kuin kauniin äänensä katkeaminen hänen laulaessaan. Kahden toisen ystävättären katseesta huomasi että tuo jo oli vanha levottomuuden aihe; he tahtoivat koota tiheämmälle puvun poimut tuolla hennolla povella, mutta sairas, tai ainoastaan sairauden uhanalainen, kohautti olkapäitään ja sanoi ylen tyynenä ja välinpitämättömänä:

— Älkää vaivautuko. Hyvä Jumala, sehän on lopen mitätön seikka!

Zeyneb oli ainoa tuosta kolmikosta, jota André luuli hieman tuntevansa: hän oli havahtunut kaksinaisessa merkityksessä, pettyneenä elämän suhteen hän ei enää toivonut mitään; ei enää odottanut mitään, mutta alistumisessaan hän oli muuttumattoman lempeä; hän oli olento, joka uhkui väsymystä ja hellyyttä, hänen sielunsa oli juuri sellainen, joksi sitä kuvastivat hänen säännöllisen piirteiset viehättävät kasvonsa ja hänen epätoivoisina hymyilevät silmänsä. Mélek sitävastoin, joka kuitenkin tuntui hyväsydämiseltä, oli alati joko ylenmäärin oikullinen ja kiivas, tai lapsellinen ja valmis nauramaan kaikelle, ilkkumaan kaikkea. Djénane taas, joka oli heistä kolmesta hienoin luonne, pysyi yhä edelleen salaperäisenä ainaisen mustan huntunsa alla, ollen arvoituksellinen, ja ymmällään paljosta lukemisestaan. Senohella hänen tuulensa vaihtelivat, hän oli samalla nöyrä ja ylpeä, joskus hämmästyttävän täynnä luottamusta, ja seuraavassa tuokiossa tutkimaton, ikäänkuin ylipääsemättömän muurin ympäröimä.

— En voi selittää — näin ajatteli André — mitä hän minusta tahtoo enkä miksi hän jo on käynyt minulle rakkaaksi; joskus tuntuu siltä, kuin olisi meillä jotain yhteisiä muistoja joiltakin himmeiltä menneiltä ajoilta… En ala ymmärtää häntä ennen sitä päivää, jona vihdoinkin saan nähdä hänen silmänsä; mutta pelkään, ettei hän koskaan näytä niitä.

Heidän oli hyvissä ajoin lähteminen alas Beikoksen tasangolle ehtiäkseen koota orjansa ja saapua kotia ennen yön tuloa. He syventyivät siis jälleen metsäpoluille, ja ystävättäret tahtoivat kukin Andrén kädestä kanervaoksan, joista vuori oli ruusunpunaisenaan. Lapsellisen uhmailevina he aikoivat kiinnittää ne puseroihinsa illalla, aterioidessaan isovanhempiensa ja muutamien ankaroiden vanhojen setiensä seurassa.

Heidän saavuttuaan alas tasangolle, André varovaisuudesta erosi heistä, mutta seurasi heitä katseineen, astuen matkan päässä heidän jäljessään. Sinä päivänä oli vaan vähän väkeä Valtaherran-Laaksossa, missä aurinko jo levitti tummenevaa iltavalaistustaan: ainoastaan etäällä näki muutamia valkohuntuisia naisia hajaryhminä istumassa nurmikolla. Nuo kolme pientä huimapäätä astuivat sulavin, hitain liikkein, Zeyneb ja Mélek niin vaaleavärisissä silkkipuvuissa, että ne näyttivät melkein valkoiselta, kävellen molemmin puolin ainaisesti surupukuista Djénanea; heidän laahuksensa hiipaisivat lyhyttä hienoa nurmea, kosketellen säälimättä myrkkyliljan punasinerviä kukkia ja lakaisten plataanien jo varisseita keltaisia lehtiä. He olivat todella kolmen Elysiumin varjon kaltaisia, kulkien poikki ijäisen levon laakson: ja surupukuinen, keskellä astuva, oli epäilemättä varjo, joka ei vielä ollut löytänyt lohdutusta maallisen rakkauden saavuttamattomuudesta…

He katosivat hänen näkyvistään saavuttuaan isojen plataanien siimekseen, suljetun tasangon toisessa päässä olevaan pyhään lehtoon. Kumpujen taakse laskeva aurinko katosi hitaasti tästä eedenistä; taivas muuttui kuultavan vihreäksi kuin kauneina kesäiltoina, ja pienet kapeat pilven juovat vivahtivat punakellerviin liekkeihin. Toiset autuaat varjot, jotka kauan olivat istuneet sinne tänne ryhmittyneinä kukkaskirjavalle niitylle, nousivat nyt kaikki ja alkoivat poistua, mutta hyvin hitaasti, niinkuin varjojen sopii. Etäällä alkoivat paimenet soittaa vanhanaikuisia sävelmiään houkutellakseen vuohensa kotia. Ja ennen pitkää tämä seutu kävi äärettömän yksinäiseksi noiden suurten metsien juurella, tähtitaivaan tuikkiessa.

Vastenmielisesti André palasi Bosporille, joka näytti hopeanhohteiselta vaaleanpunaiseen vivahtavalta kankaalta rannan jättiläisplataanien mustien varjokuvien lomitse. Hän sanoi soutajilleen, ettei heidän tarvinnut kiiruhtaa: hän lähestyi jotenkin välinpitämättömänä Europan rantaa ja Terapiaa, missä isot hotellit sytyttivät sähkövalonsa, ja kolmannen luokan orkesterit iltakonserttia varten sekavasti virittivät soittimiaan.

XXV.

Seuraavana päivänä saapuivat Andrélle nämä kirjeet:

Syyskuun 18 p. 1904.

Ystävä hyvä, huomautanpa teille aihetta, jota teidän pitäisi käsitellä ja joka parhaiten kuvaisi haaremia koko kirjassanne. Se on tyhjyyden tunne, joka johtuu elämäämme siitä, että meidän on pakko puhua ainoastaan naisten kanssa, että meillä ei ole muita uskottuja kuin naisia, että seurustelemme yksinomaan onnettomuustovereidemme kanssa? Entä ystävättäremme? Mutta, hyvä Jumala, he ovat yhtä heikot ja väsyneet kuin me itse. Heikkous tai oikeammin heikkoudet täten yhtyneinä haaremeissamme masentavat sielua, ne kärsivät kaksinkertaisesti tilastaan ja kaihoavat jotain voimakasta. Oi, jotain henkilöä, jonka kanssa nämä unhotetut, nöyryytetyt olentoparat voisivat puhua, vaihtaa ajatuksiaan, jotka enimmäkseen ovat ujoja ja viattomia! Tarvitsemme niin kipeästi miehistä ystävää, lujaa miehenkättä, joka meitä tukisi ja joka olisi kyllin voimakas meitä nostamaan, jos olisimme lähellä lankeemusta. Emme isää, aviopuolisoa, veljeä, vaan ystävää, henkilöä, jonka ylemmyyden tunnustaisimme samalla ankaraa, hyvää, hellää ja vakavaa, ja joka rakastaisi meitä etupäässä suojelevana ystävänä… Teidän maailmassannehan on sellaisia miehiä, eikö totta?

Zeyneb.

Täydelleen tyhjä olemassaolo! Oivallatteko, kuinka kauhea se on? Sielu parkoja, joille on kasvaneet siivet ja joita pidetään vangittuina; sydämiä, jotka pursuavat nuoruutta, mutta joilta toiminta on kielletty, jotka eivät voi tehdä mitään, eivät edes hyvää ja jotka riutuvat ja kuluvat toteutumattomissa unelmissaan. Voitteko kuvitella, kuinka synkkiä päiviä viettäisivät teidän kolme ystävätärtänne, jos te ette olisi tullut, ne olisivat kuluneet kaikki samanlaisina, vanhojen setien ja vanhojen naisten valppaan holhouksen alaisena, joiden mykän paheksumisen painon he alati tuntevat.

Avioni murhenäytelmästä, jonka teille olen kertonut, on jäänyt sydämeni pohjalle viha rakkautta kohtaan, ainakin rakkautta kohtaan, sellaisena kuin sitä meillä käsitetään, sen tuottamien ilojen epäileminen, ja katoamaton katkeruus huulilleni. Mutta tiesin kuitenkin jo silloin, että rakkaus, joka niin suuresti oli minut pettänyt, oli toisenlainen Länsimailla, ja aloin intohimoisesti tutkia sitä eri maiden kirjallisuudessa ja historiassa. Ja kuten olin aavistanut, huomasin sen mielettömien mutta myös mitä ylevimpien tekojen aiheuttajaksi. Sen huomasin piilevän kaikessa, mikä on huonoa maailmassa, mutta myös kaikessa, mikä on hyvää ja ylevää… ja suruni tuli katkerammaksi, mikäli aloin käsittää latinalaisen naisen säteilevän tilan. Oi, kuinka hän on onnellinen teidän maissanne, tuo olento, jonka edestä vuosisatojen kuluessa on ajateltu, taisteltu ja kärsitty, joka vapaasti saattaa rakastaa ja valita, ja joka antautuakseen toisen omaksi on oikeutettu vaatimaan, että hänet ansaitaan. Oi, mikä paikka hänellä onkaan ollut ja on teidän elämässänne ja kuinka epäämätön hänen valtijattaren-asemansa kautta vuosisatojen!

Meissä mahomettilaisnaisissa sitävastoin kaikki vielä uinailee. Tietoisuus omasta itsestämme, arvostamme, on tuskin vielä herännyt, ja ympärillämme ollaan oltu tahallisesti välinpitämättömiä jopa syvästi ylenkatseellisia alkaneeseen kehitykseen nähden.

Eikö siis yksikään ääni kohoa julistamaan noille oikeastaan hyville, joskus hellillekin miehille, isillemme, puolisollemme ja veljillemme heidän sokeuttaan? Täytyykö siis turkkilaisnaisen ainaisesti maailman silmissä olla orjatar, joka ostetaan kauneutensa vuoksi, tai tuo veltto ja liialla ihomaalilla sivelty flanum, joka polttaa savukkeita ja elää alinomaisessa hekkuman huumauksessa.

Mutta te tulitte, ja muun te tiedätte. Kaikki kolme olemme valmiit palvelemaan teitä uskollisina sihteereinä, ja lisäksi monet muut sisaristamme, jos meidän voimamme eivät riitä. Tahdomme lainata teille meidän silmämme, sydämemme, tarjota koko sielumme teidän palvelukseenne…

Voimme ehkä tavata toisemme vielä pari kertaa täällä Bosporilla, ennenkuin on aika palata kaupunkiin. Meillä on niin monta luotettavaa ystävää koko tällä puolella, ja he ovat aina valmiit todistamaan meidän olleen luvallisilla teillä.

Muita pelkään… en teidän ystävyyttänne, sillä onhan sitä, niinkuin olette vakuuttanut, mahdoton epäillä… Ei, pelkään surua… sitten, kun olette lähtenyt pois.

Hyvästi André, ystävämme, minun ystäväni. Suosikoon teitä onni!

Djénane.

Tätä Djénane varmaankaan ei ole teille kertonut. Se vaaleanpunaisiin puettu nainen, joka poltti teidän savukkeitanne tuona iltana Saint-Enogut'n perheen kemuissa — sanokaamme että hänen nimensä on esim. rouva Durmont — tuli meitä tänään tervehtimään ja viipyi meillä iltapäivän, vetäen verukkeeksi tahtovansa laulaa Zeynebin kanssa Griegin duettoja. Mutta hän puhui niin paljon teistä, ja lisäksi niin innokkaasti, että eräs nuori venakko, joka niinikään oli meillä, siitä oli kovin ihmeissään. Pelästyimme ajatellessamme, että hän aavisti jotain ja tahtoi houkutella meidät ansaan; silloin aloimme me pahasti moittia teitä, purren huulta hillitäksemme nauruamme, ja hän antoi vetää itseään nenästä ja puolusti teitä rajusti. Saattaa sanoa, että hänen käyntinsä tarkoitus oli tiedustella, mikä on meidän mielipiteemme teistä. Mikä onnellinen kuolevainen te olettekaan!

Olemme juuri tuumineet ja päättäneet toteuttaa useita viehättäviä tapoja jälleen tavata teidät. Osaako palvelijanne, jota sanotte niin luotettavaksi, ajaa?

Jos panemme hänen päähänsä fezin ja käytämme häntä ajurina, voisimme lähteä yhdessä ajelemaan katetuissa vaunuissa. Mutta kaikesta tästä on neuvoteltava suullisesti ensi kerralla, kun tapaamme.

Kolme ystävätärtänne lähettää teille mitä parhaat ja hellimmät terveisensä.

Mélek.

Älkää suinkaan jääkö tulematta "Suolattomille Vesille" huomenna; mekin koetamme lähteä sinne. Soutakaa kuten ennenkin aasianpuoleista rantaa pitkin meidän ikkunoidemme ohi. Jos näette valkoisen nenäliinan nipukan pistävän esiin ikkunaristikosta, se tietää, että tulemme teitä tapaamaan. Jos nenäliina on sininen, se merkitsee: "Tapaturma, ystävättäret ovat teljetyt vankilaansa."

M…

Vuodenajan loppuun asti he siis ääneti ja salaa kohtasivat toisensa Aasian Suolattomilla Vesillä. Joka perjantai, kun oli kaunis ilma — jopa joka keskiviikkokin, joka niinikään on huviretkipäivä tuolla viehättävällä varjokkaalla joella — Andrén vene moneen kertaan souti kolmen ystävättären veneen ohi, mutta ei vähäisinkään päännyökkäys ilmaissut heidän likeistä tuttavuuttaan niille sadoille naissilmille, jotka valkomusliinisen huntunsa aukosta tähystelivät heitä rannalla. Jos tarjoutui edullinen tilaisuus, he uskalsivat hymyillä mustan harson takana. Mutta Djénane oli tapansa mukaan verhonnut kasvonsa kolmikertaisiin harsoihin, jotka olivat yhtä läpinäkymättömät kuin naamari. Muissa veneissä istuvat naiset tosin hiukan sitä ihmettelivät, mutta ei kukaan rohjennut ajatella pahaa, olihan tämä paikka perin sopimaton rikollisiin yrityksiin. Ja ne jotka tunsivat hänet soutajien puvuista, sanoivat ainoastaan vallan hyvänsävyisästi: "Tuo pikku Djénane Tewfik-Pasha on aina ollut eriskummainen."

XXVI.

Djénane Andrélle:

Syyskuun 28 p. 1904.

Kuinka hauska uusi tunne se tietoisuus, että meillä Suolattomilla Vesillä liikkujoiden joukossa on ystävä, se tietoisuus, että noiden muukalaisten joukossa, jotka ainaisesti pysyvät meille tuntemattomina ja jotka puolestaan pitävät meitä tutkimattomina, eriskummaisina pikku eläiminä, että noiden muukalaisten joukossa ehkä katse etsii meitä — erikoisesti, meitä, eikä toisia, jotka ovat samalla tavoin verhottuja, että muudan mies kenties kohdistaa meihin kiintymystä ja myötätuntoisuutta uhkuvan ajatuksen! Kun veneemme lähestyivät toisiaan, ette te nähnyt paksun hunnun peittämiä kasvojani, mutta olin kuitenkin siinä lähellä teitä onnellisena näkymättömyyteni vuoksi ja katselin hymyillen silmiänne, jotka katsoivat suoraan minuun.

Onkohan se sentähden, että te olitte niin hyvä ja teeskentelemätön, niin täydelleen ystävä, juuri sellainen, jota olen toivonut, tuona päivänä ylhäisellä Mustanmeren rannalla, vaikka silloin vaihdettiin niin vähän sanoja? Senkö tähden, että vihdoinkin, huolimatta kirjeidenne harvasanaisuudesta, olen huomannut hiukan oikeata ja myötätuntoista kiintymystä? Sitä en tiedä, mutta nyt te ette enää tunnu minusta niin kaukaiselta. Oi, André, jos tietäisitte, mitä merkitsee ihailun ja hellyyden sekainen ihanteellinen tunne sellaisissa sydämissä kuin meidän, joita niin kauan on poljettu!…

Djénane.

He kirjoittivat toisilleen usein vuodenajan lopulla, sopien vaarallisista yhtymisistään. He saattoivat helposti lähettää jonkun uskollisen neekerin viemään kirjeensä Andrélle, tuo neekeri saapui veneessä Terapiaan, tai läksi hakemaan häntä Valtaherran-Laaksosta. Mutta kun Andrélla ei ollut muuta keinoa kuin lähettää kirje Stambuliin postista perittäväksi, hän useimmiten vastasi salaisella merkillä soutaessaan heidän kolkkojen ikkunoidensa ohi. Täytyi käyttää hyväkseen näitä viimeisiä oleskelupäiviä Bosporin rannalla ennen paluuta Konstantinopoliin, jossa vartioiminen oli ankarampi. Tunsi syksyn lähestyvän pitkin askelin, varsinkin synkkinä iltoina. Isot pimeät pilvet tulivat pohjoisesta Venäjän tuulen mukana. Rankkasateet tekivät joskus tyhjäksi heidän mitä nerollisimmin suunnittelemansa tuumat.

Lähellä Beikoksen tasankoa olevasta syrjäisestä ja tuntemattomasta notkosta he olivat löytäneet tiheän metsikön, joka ympäröi lumpeenkukkien peittämää lampea. Se oli varma, mutta synkkä tyyssija, jonka sulkivat jyrkät rinteet ja läpitunkemattomat vesakot; yksi ainoa polku johti sinne, ja sitä vartioi Jean Renaud, hälyytyspilli kädessä. Siellä he tapasivat toisensa kaksi kertaa vihreän ja paikoillaan olevan veden rannalla, keskellä korkeata kaislikkoa ja kookkaita sanajalkoja, puiden siimeksessä, joiden lehdet alkoivat varista. Tämä kasvullisuus ei ollenkaan eronnut Ranskan kasvistosta, ja nämä isot sananjalat olivat samoja, joita Ranskan soissa tavataan kuninkaan-sanajalkojen nimellisinä. Mutta kasvit olivat ehkä täällä rehevämpiä kosteamman ilmanalan ja kuumempien kesien vuoksi.

Nuo kolme pientä mustaa haamua samoilivat tässä viidakossa, vastuksenaan laahukset ja liian ohuet kenkänsä. Sopivassa paikassa he istuutuivat Andrén ympärille, keskustellen hetkisen syvämielisesti, tai vaieten, levottomina huomaten taivaalle kasaantuvat lokakuun pilvet, jotka ajoittain synkistivät seudun ja uhkasivat rajulla sadekuurolla. Joskus Zeyneb ja Mélek nostivat kasvoharsonsa, hymyillen ystävälleen ja katsoen häntä suoraan silmiin, teeskentelemättömän ja luottavaisen ilmeisinä. Mutta Djénane ei koskaan.

Kaukomatkojensa vuoksi André ei pitkään aikaan ollut tullut näin likeisiin kosketuksiin meidän ilmanalamme kasvullisuuden kanssa. Nyt tämä kaislikko, kanerva, sammal ja kaunis kuninkaan-sanajalka muistuttivat erehdyttävästi eräitä hänen kotimaansa soita, joilla hän lapsena yksin samoili tuntikausia, uneksien tuntemattomista aarniometsistä. Ja ne olivat niin täydelleen toistensa näköiset tämä aasialainen ja hänen kotimaansa suo, että hän melkein luuli täällä olevansa kotonaan, siirtyneenä takaisin ensimäiseen elämään-heräämisensä aikaan… Mutta silloin hänen huomionsa kääntyi noihin kolmeen pieneen itämaalaisnaiseen, joiden läsnäolo omituisesti, mutta miellyttävästi korjasi ajanlasku-hairahduksen…

Lokakuun 7 päivä 1904 oli viimeinen perjantai Aasian Suolattomilla Vesillä, sillä lähetystöjen oli määrä seuraavalla viikolla palata Konstantinopoliin, ja nuo kolme turkkilaisnaista valmistautuivat tekemään samoin. Muuten oli nyt pian käsissä se aika, jolloin Bosporin ranta-talot sulkivat ovensa ja ikkunansa, turvatakseen itsensä kuusikuukautiselta tuuli-, sade- ja lumikaudelta.

André ja hänen ystävättärensä olivat luvanneet toisilleen tehdä voitavansa tavataksensa toisensa sinä päivänä Suolattomilla Vesillä, sillä olihan tämä huvi sitten keskeytyvä ensi kesään asti, joka oli peittynyt epävarmuuden usvaan.

Ilma oli uhkaava, ja kun André siitä huolimatta lähti soutamaan yhtymäpaikalle, hän ajatteli: "Varmaankaan ei päästetä heitä kotoa tällä tuulisäällä." Mutta soutaessaan heidän ikkunoidensa ohi, hän näki ristikosta pistävän esiin valkoisen nenäliinan nurkan, jota Mélek heilutti, ja tämä merkitsi sopimuksen mukaisesti: "Soutakaa vaan eteenpäin. Olemme saaneet luvan. Tulemme jäljessä."

Sinä päivänä ei ollut tungosta pienellä joella, eikä sen rantanurmikoilla, joilla myrkkyliljat kukkivat keskellä kasaantuneita keltaisia lehtiä. Ani harvoja europpalaisia, sitävastoin turkkilaisia ja etenkin naisia. Ja kaikki kauniit silmät, jotka näkyivät maalaistapaan kiinnitettyjen valkoisten harsojen aukosta, kuvastivat syvää surumielisyyttä, epäilemättä talven lähestymisestä johtunutta, tuon vuodenajan, jona haaremin ankaruus kohoaa huippuunsa, ja jona eristys on melkein yhtämittainen.

Heidän veneensä sivuuttivat toisensa pari kolme kertaa. Mélekinkin silmät, jotka häämöittivät kaupunkilaismallisen mustan harson takaa, uhkuivat alakuloisuutta; tuota alakuloisuutta, joka yleensä aiheutuu talven lähestymisestä ja kaikesta, joka kallistuu loppuansa kohti.

Paluuhetken tultua, Bospori tarjosi heille kaameaa kauneutta. Aasian rannalla kohoava sarrasenilainen linnoitus, jonka ohi heidän oli soutaminen, oli laskevan auringon punaama, harjat hehkuen kuin tuli. Europanpuoleinen linnoitus sensijaan kohosi entistään synkempänä muureineen ja tornineen, jotka porrasmaisesti nousevat vuoren huippuun asti. Vedenpinta kiehui valkoisena, kylmien vihurien pieksämänä. Ja kaiken tämän yläpuolella kaareutui luonnonmullistusta uhkaava lyijynkarvainen taivas, jolla myrsky kiidätti ja raastoi rikki pronssin- ja kuparinvärisiä pilvenhattaroita.

Onneksi turkkilaisnaisilla ei ollut kuljettavana pitkä matka aasialaista rantaa pitkin, ennenkuin saavuttivat vanhan, tarkasti vartioidun marmorisen rantasillan, jolla neekeriorjat heitä odottivat. Mutta André, jonka oli kulkeminen salmen poikki ja sitten vastatuuleen, saapui kotia vasta yöllä; soutumiehistä valui silloin hiki ja merivesi, ja heidän kullalla kirjaillut samettitakkinsa olivat läpimärät ja kurjassa kunnossa.

Syyspuolella paluumatkat Suolattomilta Vesiltä saattavat tuottaa tällaisia yllätyksiä, noita pohjatuulen hyökkäyksiä, ja ne kouristavat kokoon sydäntä, samoinkuin lyhenevät päivät.

Saavuttuaan asuntoonsa, johon oli ottanut jähmettyneet soutajansa lämmittelemään, hän kuuli omituista soittoa, joka kaiullaan täytti talon — se muistutti paimenpillin puhallusta jota auringon laskiessa kuulee vastakkaisella rannalla, Aasian Beikoksen metsissä ja laaksoissa. Se oli matalaääninen sävelmä, tahdiltaan paljoa vilkkaampi kuin tarantella tai fuuga, ja lisäksi itkettävän surullinen. Soittaja oli hänen turkkilaisia palvelijoitaan, ja hän puhalsi täysin keuhkoin pitkään huiluun, paljastaen taituruutensa tämän vanhanaikuisen ja valittavan soittimen käyttämisessä.

— Missä olet tuon oppinut? kysyi André häneltä.

— Kotiseudullani, vuoristossa, lähellä Eski-Chéhiriä, Siellä puhalsin näin, ajaessani iltaisin kotia isäni; vuohia.

Eipä tarvittu enää muuta kuin tuo soitto täydentämään sitä aiheetonta ja nimetöntä ahdistusta, joka oli vallannut Andrén tuona iltana…

Ja usein jäljestäpäin André hämärässä käski toistaa tuota huilu-sävelmää, ja se oli omansa palauttamaan hänen mieleensä kaikki nuo sanoin kuvaamattomat seikat: viimeisen paluun Suolattomilta Vesiltä; nuo kolme mustaa hahmoa myrskyävällä merellä keinuilevassa veneessä, heidän palatessaan iltahämyssä synkkään haaremiinsa; syksyn ensi vihurin; aasianpuoleiset ruohokentät, jotka olivat täyteen siroitetut punasinerviä myrkkyliljoja ja keltaisia lehtiä; huvikauden lopun Bosporilla, kesän kuolinkamppauksen…