Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HAVAHTUNEITA

Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä

Kirj.

PIERRE LOTI

Suomentanut Jalmari Hahl

Jyväskylässä K. J. Gummerus Oy, 1919.

I.

Tunnettu romaaninkirjoittaja, André Lhéry, tarkasti väsyneenä saapunutta postiansa eräänä himmeänä kevätaamuna Biscaya-lahden rannalla olevassa pikku talossa, missä noudattaen viime oikkuansa oli melkein yhtä mittaa asunut edellisestä talvesta alkaen.

— Paljon kirjeitä tänä aamuna, hän huokasi, liian paljon kirjeitä.

Tosin hän ei niinäkään päivinä ollut tyytyväinen, joina kirjeenkantaja toi hänelle niitä vähemmän, hän kun silloin katsoi olevansa eristetty muusta maailmasta. Useimmat noista kirjeistä olivat naisilta, toiset allekirjoitetut, toiset allekirjoitusta vailla, mutta kaikki hulmahduttivat kirjailijalle rakastettavan henkisen ihailun suitsutusta. Melkein kaikki alkoivat näin: "Ihmettelynne on oleva suuri, hyvä herra, kun näette oudon naisen käsialan". André hymyili tälle alulle: hämmästyneenä — eipä sentään! Olihan hämmästys jo aikoja sitten hänestä kadonnut. Ja jokainen uusi kirjeen, kirjoittajatar, joka tavallisesti piti itseään ainoana kyllin rohkeana maailmassa, ottaakseen tällaisen askeleen, ei koskaan malttanut olla lisäämättä: "Minun sieluni on teidän sielunne sisar; vakuutan, ettei kukaan koskaan ole ymmärtänyt teitä niin kuin minä." Mutta nyt André ei hymyillyt, vaikka tuo vakuutus ei ollutkaan mitään odottamatonta; päinvastoin se häntä liikutti. Se tietoisuus, että hänellä oli vaikutusta niin moneen olentoon, jotka olivat hajalla ympäri maailmaa ja alati kaukana hänestä, ja että hän osaksi oli vastuunalainen heidän kehityksestään, sai hänet usein vaipumaan ajatuksiinsa.

Lisäksi noiden kirjeiden joukossa oli muutamia niin välittömiä ja luottamusta uhkuvia, todellisia hätähuutoja, jotka kääntyivät vanhemman veljen puoleen, edellyttäen, että hän ei malttaisi olla kuulematta ja osaa-ottamatta.

Tällaiset kirjeet André Lhéry talletti, heitettyään paperikoriin vaativaiset ja jokapäiväiset; edelliset hän säilytti, vakaasti päättäen vastata niihin. Mutta useimmiten häneltä valitettavasti puuttui siihen aikaa, ja kirje parkoja kasaantui, hukkuen pian seuraavien kirjeiden tulvaan, ja lopulta joutuen unhotuksiin.

Tämän aamun postissa saapui muuan kirje, jonka kuoressa oli turkkilainen postimerkki, ja sen postileimasta erotti vallan selvästi; nimen Stambul, joka aina saattoi Andrén mielen levottomaksi.

Stambul! Mikä haltioiva taikatenho tuossa yhdessä sanassa!

André aikoi juuri avata tämän kirjeen kuoren, joka saattoi olla aivan yhdentekevää, mutta jäi hetkeksi miettimään, hänet kun äkkiä valtasi tuollainen aina yhtä selittämätön väristys, jota hän tunsi joka kerta kuin Stambul pitkän unhotuksen jälkeen sukelsi esiin hänen mielensä kätköistä. Ja samoin kuin usein unissa, kuvastui nytkin kaupungin varjokuva hänen silmiensä eteen, jotka olivat nähneet kaiken maailman ja sen äärettömän vaihtelevan moninaisuuden: minareettien ja kupukattojen kaupunki; tuo majesteetillinen ja ainoalaatuinen, vielä häviötilassaan verraton, kohosi taivasta kohti Marmarameren ympäröimänä, jonka sini sulautui taivaanrantaan.

Noin viisitoista vuotta aikaisemmin oli hänen kirjeenvaihtajattarinaan ollut muutamia toimettomia kauniita turkkilaishaaremin naisia. Muutamat heistä: olivat häneen pahastuneet, toiset taas pitivät hänestä, joskin omantunnon tuskia tuntien, sentähden, että hän aikaisessa nuoruudessa kirjoittamassaan kirjassa oli kertonut yhden heidän vaatimattoman sisarensa kanssa kokemansa seikkailun. Nämä lähettivät hänelle salaa tuttavallisia terveisiä virheellisellä, mutta silti usein viehättävällä ranskankielellä. Lopulta he vaihdettuaan muutaman kirjeen, vaikenivat ja vaipuivat jälleen voittamattomaan salaperäisyyteen, levottomina ajatellessaan, mitä olivat rohjenneet tehdä, ikäänkuin se olisi ollut kuolemansynti.

Viimein hän avasi kirjekuoren, jossa koreili pitkämatkalainen — hänelle rakas postimerkki — ja sisällys sai hänet aluksi kohauttamaan olkapäitään: pitihän tuo nainen totisesti häntä pilanaan! Hänen tyylinsä oli liian uudenaikainen, hänen käyttämänsä ranskankieli liian puhdasta ja sujuvaa. Turhaan tuo nainen siteerasi koraania, mainitsi itseään Zahidé Hanumiksi ja pyysi postiin jäävää vastausta, noudattaen ryöstöretkellä olevan punanahan varovaisuutta — kaiketi hän kuitenkin oli joku läpimatkalla Konstantinopolissa viipyvä henkilö, tai jonkun lähettilään vaimo, Herra sen tiesi, tai suorastaan Parisissa kasvatuksensa saanut turkkilaisnainen.

Kirjeen viehätysvoima oli kuitenkin vastustamaton, sillä melkein vastoin tahtoaan André vastasi siihen heti. Muuten oli tarpeellista, että hän osotti tuntevansa muhamettilaisia oloja, ja hän huomautti joskin kohteliaasti: "Te muka olisitte turkkilainen nainen! Minua ette totisesti kykene viemään harhaan!…"

Huolimatta epätodennäköisyydestä, tämän kirjeen lumousvoima oli kieltämätön… Seuraavaan aamuun asti, jolloin André luonnollisesti oli herjennyt ajattelemasta tätä seikkaa, hänessä liikkui se epämääräinen tietoisuus, että jotakin alkoi hänen elämässään, jotakin, jolla oli oleva suloiset, mutta samalla vaaran- ja surunsekaiset seuraukset.

Lisäksi tuo kirje oli kuin kutsu Turkinmaalta hänelle, joka muinoin oli sitä niin suuresti rakastanut, mutta joka ei enää ollut aikonut sinne palata.

Tuona epämääräisenä huhtikuun päivänä, jonka valaistus muistutti talvea, Biscayan meri sai hänet sietämättömän alakuloiseksi — tuo vaalean vihreä meri ainaisine kookkaine hyökyaaltoineen, tuo ääretön aavikko, joka ammottaen aukenee kohti huimaavaa äärettömyyttä, joka houkuttelee ja saattaa levottomaksi. Paljoa lempeämpänä, rauhoittavampana ja viihdyttävämpänä väikkyi hänen mielessään Marmara-meri, rannat täynnä Islamin salaperäisyyttä. Baskien maa, johon hän ajoittain oli ollut mieltynyt, ei enää näyttänyt hänestä olinpaikaksi kyllin viehättävältä; tuota vanhan ajan henkeä, jonka ennen oli luullut huomaavansa Pyreneitten lähimailla, ympäristön kyläpahasissa — jopa ikkunoittensa edessä tuossa vanhassa Fontarabien kaupungissa, huolimatta tyylittömien huvilain tulvasta — tuota muinaisbaskilaista henkeä hän sinä päivänä ei enää löytänyt. Kuinka paljon muinaisuutta ja menneisyyden haaveilua sitävastoin olikaan jäljellä Stambulissa, korkeiden moskeijain varjossa, katujen painostavassa hiljaisuudessa, ja äärettömän avaroilla hautausmailla, missä iltaisin kuolleiden sieluille sytytetään tuhansittain yölamppujen pieniä, keltaisia liekkejä. Ja nuo molemmat rannat, jotka katselevat toisiaan — Europpa ja Aasia — näyttävät toisilleen Bosporia reunustavia minareettejaan ja palatsejaan, alinomaan erinäköisinä vaihtelevassa itämaalaisessa valaistuksessa. Kuinka karu ja synkkä tämä Gascognen lahti verrattuna Itämaiden satumaailmaan! Kuinka hän viipyikään täällä, eikä lähtenyt sinne? Kuinka epäjohdonmukaista täällä tuhlata elämän luetut päivät, kun siellä oli viehkeän lumouksen, surumielisen ja harvinaisen huumauksen maa, joka saa unhottamaan ajan haihtuvaisuuden.

Mutta täällä, tämän himmeävärisen merenpoukaman rannalla, jota valtameren vihurit ja hyrskyt pieksevät, olivat hänen silmänsä auenneet näkemään elämän näytelmää, täällä oli hänessä herätetty tietoisuus eräistä salaperäisistä hetkistä; sentähden hän kaikesta huolimatta rakasti kaikkea täällä, rakasti sitä epätoivoisesti, ja hän tiesi vallan hyvin kaihoavansa sitä ollessaan muualla.

Sinä huhtikuun aamuna André Lhéry uudelleen tunsi parantumatonta kipua, joka johtui siitä, että hän oli ikäänkuin hajaantunut kaikkien kansojen keskelle, että oli ollut matkamies kaikkialla maailmassa, kiinnittäen sydämensä sinne ja tänne. Hyvä Jumala, miksi olikaan hänellä nyt kaksi isänmaata: oma synnyinmaansa, ja sen lisäksi Itämaat?…

II.

Huhtikuun aurinko, — yhä saman kuun, mutta viikkoa myöhemmin — seuloutui kiertokaihtimien ja musliiniverhojen lomitse sisälle uneen vaipuneen nuoren naisen huoneeseen. Se oli aamuaurinko, joka toi mukanaan uudinten, säleluukkujen ja rautaristikkojen läpi tuon lyhytaikaisen ilon ja maallisen keväimen ainaisen harhalumon, joka maailman alusta on kiehtonut olentojen sekä monimutkaiset että yksinkertaiset sielut, ihmisten, eläinten, pienten laululintujen sielut.

Ulkoa kuului äsken saapuneiden pääskyjen viserrys ja itämaalaiseen tahtiin lyödyn käsirummun kumea pärrytys. Ajoittain kajahti ilmoille mylvinän tapaisia huutoja, ikäänkuin hirviömäisten eläinten päästämiä: kiireellisten matkustajalaivojen toitotuksia, höyryviheltimien kiljuntaa, joista saattoi päättää, että lähellä oli satama, suuri, huumaavan liikenteen vilkastuttama satama; mutta nämä laivojen merkki-äänet tuntuivat tulevan hyvin kaukaa ja alhaalta, mikä viittasi siihen, että tämä talo oli jossakin turvallisessa, meren tasoa ylempänä olevassa paikassa.

Hieno ja valkoinen tuo huone, johon aurinko tunki ja jossa nukkui tuo nuori nainen; hyvin uudenaikainen, mutta kalustettu siihen epäonnistuneen yksinkertaiseen ja teennäisen vanhanaikuiseen tyyliin, joka vielä tuona vuonna (1901) edusti meidän dekadenssimme viimeistä hienostuneisuutta, ja jota mainittiin "uudeksi taiteeksi".

Valkealla lakkavärillä sivellyssä vuoteessa, — johon joku Lontoon tai Parisin suosittu koristemaalaaja alkuperäisen kömpelösti ja siroon japanilaiseen tapaan oli luonnistellut epämääräisiä kukkaskuvioita — tuo nuori nainen yhä nukkui. Sotkuisten vaaleiden hiuksien keskeltä pilkoittivat esiin pienet, sievän soikeat kasvot, niin puhdasviivaiset, että luuli näkevänsä melkein luonnottoman kauniin vahakuvan, pieni, hieman kotkankaareva nenä melkein liian ohuine sieramineen; suuret madonnasilmät ja hyvin pitkät ripset, kääntyneinä ohimoihin päin kuin Surevalla Neitsyellä. Runsaasti pitsejä vuodeliinoissa ja pieluspäällisissä, runsaasti sormuksia hennoissa sormissa, jotka lepäsivät silkkipeitteellä, meidän makumme mukaan liikaa loisteliaisuutta tämänikäisellä nuorella neitosella. Mutta muuten kaikki hänen ympärillään täysin vastasi länsimaalaisen ylellisyytemme viime vaatimuksia. Mutta ikkunoiden edessä olivat nuo aukenemattomat rautaristikot ja puiset häkit, — jotka loivat tähän valoisaan ja hienoon ympäristöön lamauttavan, melkeinpä ahdistavan vankila-tunnelman.

Huolimatta säteilevästä auringonpaisteesta ja pääskysten meluavasta riemusta, tuo nuori nainen nukkui ylen pitkään, vaipuneena tuollaiseen sikeään uneen, joka äkkiä aamupuolella yötä valtaa valvoneen, ja hänen silmiänsä ympäröivät tummat kehät, kuin olisi hän itkenyt paljon edellisenä päivänä.

Valkeaksi lakatulla pienellä kirjoituspöydällä paloi vielä unhotettu kynttilä keskellä täyteen kirjoitettuja paperilehtiä ja valmiita kirjeitä, jotka oli suljettu kultaisilla nimikuvioilla koristettuihin kuoriin. Siinä oli lisäksi nuottipaperia, johon oli töherretty nuotteja ikäänkuin keskellä sävellyskuumeen touhua. Muutamia kirjoja oli heitetty sikin sokin keskelle hauraita saksilaisesta posliinista tehtyjä koruleluja: kreivitär de Noailles'en viime runokokoelma Baudelairen ja Verlainen runojen, Kantin ja Nietzschen filosofian seurassa… Ilmeisesti puuttui tästä talosta äiti, joka olisi valvonut luettavan kirjallisuuden laatua ja lieventänyt näiden nuorten aivojen liikaa kiihotusta.

Ja hyvin omituista ja odottamatonta tässä huoneessa, jossa mikä hemmoiteltu pikku parisitar tahansa olisi ollut kuin kotonaan, oli, että valkoisen vuoteen yläpuolella, juuri siinä paikassa, johon katolinuskoiset kenties vielä kiinnittävät ristiinnaulitun kuvan, koreili arapiankielinen kirjoitus, ommeltuna kultakirjaimin emirin-vihreälle sametille; se oli säkeistö Muhammedin kirjasta, ja kirjaimet olivat väännetyt vanhanaikuisiksi siroiksi koukeroiksi.

Äskeistä äänekkäämpi visertely kahden pääskyn virittämänä, jotka rohkeasti olivat istuutuneet itse ikkunapienalle, sai äkkiä noiden pienten ja nuorten kasvojen silmät puoleksi aukenemaan; suuret ruskeanvihreät silmät, jotka ensin epäröivinä ja säikähtyneinä näyttivät anovan elämältä armoa, rukoilevan todellisuutta mitä pikimmin karkoittamaan jotakin sietämätöntä unta.

Mutta epäilemättä todellisuus liiaksikin vastasi pahaa unta, sillä katse kävi yhä synkemmäksi, mikäli muisti ja ajatukset selkenivät, ja se vaipui vallan alas, ikäänkuin toivottomana mukautuen välttämättömyyteen, kohdattuaan luultavasti todiste-esineitä: avoimessa lippaassa oli jalokivistä säihkyvä otsahely, ja tuoleille oli levitetty valkosilkkinen morsiushame, jota koristivat oranzhi-kukat aina pitkän laahuksen päähän asti…

Tuulispäänä syöksähti huoneeseen ovelle naputtamatta vanha nainen, hehkuvat ja pettyneet silmät kiiluen. Musta hame, iso musta hattu, sävyltään yksinkertaisen hieno, ja samalla jonkunverran huomiota herättävä ja eriskummainen; hän oli saapunut vanhojen impien valtakunnan rajalle. Epäilemättä hän oli opettajatar, jolla oli hyvät todistukset, mutta joka oli lähtenyt köyhästä perheestä.

— Tässä se on!… Se on nyt hallussamme, pikku lemmikkini!… hän sanoi ranskaksi, osoittaen lapsellisen riemuitsevana avaamatonta kirjettä, jonka oli käynyt perimässä postista.

Ja vuoteessa lepäävä pieni prinsessa vastasi samalla kielellä, ilman vähintäkään vieraanvoittoisuutta:

— Todellako, onko se mahdollista?

— Totta kai!… Keneltä muulta luulettekaan sen olevan, kuin häneltä? Onhan kuoreen kirjoitettu Zahidé Hanum? Siinä nyt näette! Niin, jos olette ilmaissut tämän tunnussanan toisellekin, se on eri asia…

— Tiedättehän, etten sitä ole tehnyt.

— No niin, siis…

Nuori nainen oli kavahtanut istumaan, silmät nyt apoauki, poskilla punoittava hohde — vallan kuin lapsi, jolla on ollut suuri suru, mutta jolle on tuotu niin eriskummainen lelu, että hetkiseksi kaikki unhottuu. Tämä lelu oli kirje; nuori nainen käänteli sitä käsissään, halukkaana kosketellen sitä, mutta samalla säikähtyneenä, ikäänkuin pelkkä kosketteleminen olisi ollut rikos. Ja juuri kun hän oli avaamaisillaan kuoren hän pysähtyi ja rukoili mielistellen:

— Neitiseni, hyvä kulta neitiseni, älkää suuttuko oikustani, mutta tahtoisin olla aivan yksin, kun luen sen.

— Totta puhuen, olettepa hullunkurisista pikku olennoista kaikkein hullunkurisin, sydänkäpyseni!… Mutta annattehan minun sitten jälestäpäin lukea sen, eikö totta? Sen olen kai ainakin ansainnut… Kas niin. Menenpä riisumaan hattuni ja harsoni, ja palaan sitten…

Todella hän oli "hullunkurinen" pikku olento, ja lisäksi kovin tunnollinen, sillä hän katsoi säädyllisyyden vaativan, että nousi vuoteesta, pukeutui ja peitti tukkansa, ennenkuin ensi kertaa elämässään aukaisi mieheltä saamansa kirjeen. Puettuaan siis kiireessä yllensä pastellin-sinisen aamuhameen, joka oli tilattu Rue de la Paix'n varrella sijaitsevasta hienosta muotiliikkeestä, ja verhottuaan vaaleat hiuksensa harsoon, joka oli muinaista tsherkessiläistä korutekoa, hän avasi vavisten kirjekuoren.

Kirje oli hyvin lyhyt; kymmenkunta vallan yksinkertaista riviä — ja niissä odottamaton käänne, joka sai hänet hymyilemään, huolimatta hänen pettymyksestään, kun ei siitä löytänyt mitään tuttavallisempaa ja syvempää — kohtelias ja ystävällinen vastaus, kiitos, josta pilkoitti esiin väsymystä, siinä kaikki. Mutta joka tapauksessa siinä oli ilmeisen selvänä nimikirjoitus André Lhéry. Tämä nimi, tuon miehen käden kirjoittamana, herätti nuoressa naisessa pyörrytyksen kaltaisen tunteen. Ja samoin kuin tuo mies siellä kaukana vastaanottaessaan Stambulin postimerkillä varustetun kirjeen oli tuntenut, että jotain alkoi, samoin tuo nainen täällä aavisti jotain suloista ja samalla surullista sen tähden, että tuo kirje saapui juuri sellaisena päivänä, hänen elämänsä suurimman tapauksen aattona. Tuo mies, joka niin kauan oli hallinnut hänen unelmiaan, ja joka oli yhtä erotettu hänestä ja yhtä saavuttamaton, kuin jos kumpikin olisi elänyt eri taivaankappaleella, oli sinä aamuna käynyt sisälle hänen elämäänsä yksistään noiden harvojen sanojen muodossa, jotka tuo mies oli häntä varten kirjoittanut ja nimellään merkinnyt.

Eikä hän koskaan ollut tuntenut itseään niin vangituksi ja kapinalliseksi eikä koskaan niin suuresti kaihoavansa riippumattomuutta, avaraa liikkuma-alaa ja retkeilyä tuntemattomassa maailmassa… Hän lähestyi ikkunaa, jonka pieleen usein nojasi katsoessaan ulos: — mutta ei, sen ulkopuolellahan olivat nuo suuret häkit ja nuo rautaristikot, jotka saivat hänet epätoivoiseksi. Hän kääntyi ja kulki raoitettua ovea kohti ja potkaisi syrjään morsiushameen laahuksen, joka oli levitetty komealle matolle; ovi johti hänen pukuhuoneeseensa, joka oli kauttaaltaan valkeata marmoria ja isompi kuin makuuhuone leveine ristikoista vapaine ikkunoineen, jotka olivat satavuotisia plataneja kasvavan puutarhan puolella. Yhä pitäen kädessään auki käärittyä kirjettä hän nojasi kyynärpäätään ikkunaan, nähdäkseen vapaasti taivaan ja puut, komeat ensi ruusut, tarjotakseen poskensa ilman ja auringon hyväilylle… Ja mitkä jykevät muurit kuitenkin ympäröivät tuota puutarhaa! Miksi ne olivatkaan yhtä korkeat kuin vankilapihan muurit? Sinne tänne oli pystytetty tukipatsaita niitä vahvistamaan, ne kun olivat niin suunnattoman kookkaat. Tarkotus oli, ettei korkeimmistakaan lähistön taloista voisi nähdä niitä, jotka kävelivät aitauksen sulkemassa puutarhassa…

Huolimatta tämän pakko-teljennän aiheuttamasta alakuloisuudesta, tästä puutarhasta pidettiin, se kun oli hyvin vanha sammalen ja jäkälän peittämine kivineen, siinä kun oli ruohottuneita käytäviä puksipuiden reunustamilla puistokujilla, suihkukaivo vanhanaikuisessa marmorialtaassa ja vanhuuttaan kaltevaksi kumartunut pieni huvimaja, missä saattoi haaveilla ryhmyisten ja vääntyneiden platanien varjossa, jotka olivat täynnä linnunpesiä. Kaikkea tätä oli tuossa vanhanaikaisessa puutarhassa, ja lisäksi ikäänkuin kaihomielinen ja lempeä sielu, jonka se vuosien kuluessa oli saanut, imettyään salpojen taakse suljettujen lievässä vankeudessa olevien nuorten naisten kaihoja.

Tänä aamuna oli puutarhassa neljä tai viisi miestä -parrattomia neekereitä, jotka paitahihasillaan valmistelivat seuraavan päivän juhlaviettoa: yksi heistä pingotti telttakatosta oksien väliin, toinen levitti maahan ihmeen upeita aasialaisia mattoja. Huomattuaan nuoren naisen ylhäällä, he salavihkaa ja merkitsevästi iskivät silmää, tervehtien tuttavallisesti ja samalla kunnioittavasti, ja neitonen koetti iloisesti hymyillä vastaukseksi, ollenkaan säikähtymättä heidän katseistaan. — Mutta äkkiä hän pelästyneenä vetäytyi pois nähdessään nuoren vaaleaviiksisen talonpojan, joka toi taloon kokonaisia kukkakoreja ja joka vähällä oli nähdä hänen kasvonsa…

Kirje! Hänellä oli kädessä kirje, todella André Lhéryltä. Sillä haavaa se oli kaikkein tärkeintä maailmassa. Edellisellä viikolla oli hän saanut tavattoman päähänpiston kirjottaa hänelle, ollessaan suunniltaan kauhusta tuon avioliiton tähden, joka oli solmittava seuraavana päivänä. Neljä sivua täynnä viattomia tunnustuksia, jotka hänestä itsestään olivat tuntuneet kauheilta, ja lopuksi harras pyyntö, että hän viipymättä vastaisi, osottamalla kirjeen postiin ja salanimiselle vastaanottajalle. Peläten rupeavansa epäröimään, jos saisi miettimisaikaa, oli hän heti lähettänyt kirjeen, hiukan umpimähkään, kun ei tarkalleen tuntenut osotetta, ja vanhan opettajattarensa välityksellä (neiti Esther Bonneua'n — Bonneau de Saint-Mironin, luvallanne, yliopiston tohtorinarvon saaneen ja valtion koululaitoksen kunniamerkillä palkitun naisen —) joka oli opettanut hänelle ranskaa ja joka lopuksi pilan vuoksi oli tutustuttanut hänet muutamiin Gyp'in teoksista poimittuihin erikoismurre-sanoihin.

Ja tuo nuoren naisen hätähuuto oli saavuttanut päämääränsä, ja kirjailija oli vastannut, ehkä hiukan epäillen ja pilaa laskien, mutta yleensä ystävällisesti; ja tuon kirjeen hän saattoi näyttää kaikkein ivallisimmille ystävättärilleen, joissa se oli herättävä mustasukkaisuutta.

Äkkiä häntä halutti antaa serkkujensa lukea se — he olivat kuin hänen sisariaan ainakin — olivathan he arvelleet, ettei kirjailija siihen vastaisi. He asuivat vallan lähellä, samassa korkealla sijaitsevassa ja yksinäisessä kaupunginosassa, hän saattoi lähteä aamuhame yllä hukkaamatta aikaa pukeutumiseen. Ja hän huusi heti käskevän hätäisenä kuin lapsi ainakin? joka puhuttelee lellittelevää palvelijatarta tai vanhaa imettäjää: "Dadi!" ["Dadi", hyväilynimi, jolla puhutellaan aikaa myöten melkein perheenjäseniksi muuttuneita palvelijattaria tai orjattaria.]

Hän toisti vielä kerran, ja entistään kiivaammin: "Dadi", tottunut kun epäilemättä oli siihen, että joku aina oli lähellä valmiina täyttämään hänen oikkunsa, ja kun dadia ei kuulunut, hän painoi sähkönappia.

Vihdoin tuli tuo dadi eroten vielä enemmän tämän huoneen sävystä kuin Koraanin säe, joka kultakirjaimin ommeltuna oli luettavana sängyn yläpuolella: mustat kasvot verhottuina hopeapäärmyiseen harsoon. Se oli etiooppialainen neekeriorjatar Kondja-Gul — Ruusunnuppu. Ja nuori nainen alkoi puhua hänen kanssaan vierasta kieltä, aasialaista murretta, joka varmaankin suuresti kummastutti verhoja, huonekaluja ja kirjoja.

— Kondja-Gul, sinä et koskaan ole saapuvilla!

Mutta tämän hän sanoi surullisella ja ystävällisellä äänenpainolla, joka melkoisesti lievensi soimausta. Muuten tämä soimaus oli epäoikeutettu, sillä Kondja-Gul päinvastoin aina oli saapuvilla, liiaksikin, kuin ylen uskollinen koira. Ja nuori nainen pikemmin kärsi siitä kotimaansa tavasta, joka vaatii, ettei koskaan saa olla salpaa ovessa, että talon palvelijat minä hetkenä tahansa astuvat sisälle vallan kuin olisivat kotonaan, niin ettei koskaan ole varma siitä, saako häiriintymättä viettää yksinäisen hetken.

Kondja-Gul oli sinä aamuna ainakin kaksikymmentä kertaa varpaisillaan hiipinyt sisään nähdäkseen, oliko nuori emäntänsä jo hereillä. Ja kuinka olikaan hänen mielensä tehnyt puhaltaa sammuksiin tuo kynttilä, joka yhä vain paloi! Mutta se oli sillä pöydällä, johon hänen oli kielletty kajoamasta ja jonka hän luuli kätkevän joukon salaperäisiä asioita, ja hän oli pelännyt sammuttamalla tuon kynttilän kenties kumoavansa jonkun lumouksen…

— Kondja-Gul, nopeasti tsharshafini [kasvoja peittävä huntu, jota käytetään kadulla]. Lähdenpä serkkujeni luo.

Ja Kondja-Gul alkoi kääriä neitosta mustiin harsoihin. Hän puki mustan hameen tapaisen kaavun tuon hienokuosisen aamupuvun ylle, loi hänen hartioilleen ja päähänsä mustan vaipan huppukauluksen tavoin, kiinnitti siihen nuppineuloin mustan harson, jonka nunnakaavun tavoin antoi valua alas kasvoille. Ja näin häärien verhotessaan nuorta naista hän puhui aasialaista kieltä, vallan kuin olisi puhunut itsekseen tai hyräillyt laulua, ja hän muisti lapsellisia ja rauhoittavia sanoja, ikäänkuin ei ollenkaan olisi ottanut nuoren morsiamen surua vakavalta kannalta:

Hän on vaaleatukkainen, hän on kaunis, tuo nuori bei, joka huomenna saapuu noutamaan kilttiä emäntääni. Tuleepa meille hauska siinä kauniissa palatsissa, jonne hän vie meidät molemmat!

— Vaiti, dadi, moneen kertaan olen jo kieltänyt sinua puhumasta siitä.

Ja seuraavassa tuokiossa:

— Dadi, olithan läsnä ja kuulit kai hänen äänensä sinä päivänä, jona hän tuli puhumaan isäni kanssa. Sanohan, millainen on bein ääni. Onko se lempeä?

— Lempeä kuin pianosi ääni, kun soitat vasemmalla kädellä, tiedäthän, kun jatkat siihen asti, missä se loppuu… Niin lempeä… Oh, kuinka hän on vaaleatukkainen ja kaunis se nuori bei.

— No, sitä parempi! virkahti nuori nainen ranskaksi, äänessä ivallinen sävy, joka kajahti aito parisilaiselta.

Sitten hän jatkoi aasialaisella kielellä:

— Tiedätkö, onko isoäitini jo hereillä?

— Ei, rouva sanoi nukkuvansa kauan tänään, ollakseen huomenna niin sievä kuin suinkin.

— No niin, kun herää, voi hänelle sanoa, että olen serkkujeni luona. Sano vanhalle Ismaelille, että hän seuraa minua, te molemmat tulette mukaani.

Tällävälin Esther Bonneau (de Saint-Miron) oli yläkerrassa huoneessaan — vanhassa huoneessaan niiltä ajoilta, joina hän asui täällä — johon hän taas oli palannut ollakseen läsnä juhlallisuuksissa — ja neiti Esther Bonneau'lla oli tunnontuskia. Tietystikään hän ei ollut tuonut valkeaksi lakatulle pöydälle Kantin, Nietzschen ja Baudelairen kirjoja; puolitoista vuotta sitten, jolloin tuon nuoren naisen kasvatus katsottiin päättyneeksi, oli neiti Bonneau muuttanut toisen pashan taloon opettamaan hänen pikku tyttäriään; ja vasta silloin hänen entinen oppilaansa, jonka mielijohteita ei kukaan enään hillinnyt, oli alkanut vapaasti valita luettavansa. Mutta joka tapauksessa opettajatar tunsi itsensä osaksi vastuunalaiseksi tämän nuoren hengen hillittömän vapaasta lennosta. Ja lisäksi kirjevaihto André Lhéryn kanssa, jota hän oli suosinut — mitähän siitä lopulta tulisikaan? Tosin kaksi olentoa, jotka eivät koskaan tulisi toisiaan kohtaamaan, sehän nyt ainakin oli varmaa; sen takasivat ristikkoikkunat ja Itämaan tavat… Mutta sittenkin…

Astuessaan viimein alikertaan näki hän edessään pienen naisolennon, joka kävelylle lähtöä varten oli puettu mustaksi kummitukseksi, ja joka näytti levottomalta ja kiireiseltä.

— Minne lähdettekään, pikku ystävä?

— Serkkujeni luo näyttämään tätä. (Tällä hän tarkotti kirjettä.) Tietysti te tulette mukaan. Luemme sen yhdessä siellä. Kas noin, nyt puikimme tiehemme!

— Serkkujenne luo? Olkoon menneeksi… Otan vaan päähäni hatun ja harson.

— Hattunne. Hiisi vieköön, siihen menee tunti aikaa.

— Mitä puheentapoja, pikku ystäväni!

— Mitäkö puheentapoja… Ikäänkuin ette itsekin sanoisi "hiisi vieköön", kun olette sillä päällä… Hiisi vieköön hatun, hiisi vieköön harson, hiisi vieköön bein, tulevaisuuden, elämän ja kuoleman, hiisi vieköön kaikki tyyni!

Neiti Bonneau huomasi että itkukohtaus oli tulossa, ja ohjatakseen huomion toisaalle hän pani kädet ristiin,, kumarsi päänsä alas, täten ottaen sovinnaisen näyttämöasennon, joka ilmaisee traagillisia tunnustuskia.

— Ajatelkaa, hän virkkoi, että onneton isoäitinne on maksanut minulle palkkaa ja on ylläpitänyt minua kokonaista seitsemän vuotta moisen kasvatustyön takia!…

Pieni musta kummitus purskahti nauruun harsonsa peitossa, pani kädenkäänteessä pitsihuivin neiti Bonneaun päähän, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet mukaansa.

— Täytyyhän minun kääriytyä näihin paljoihin rääsyihin, se kun on laissa määrätty… Mutta eihän teidän ole pakko… ja paria askelta varten… Ja tässä kaupunginosassa, jossa ei koskaan kohtaa elävää sielua!

He syöksyivät alas portaita. Kondja-Gul ja vanha etiooppialainen eunukki Ismael odottivat portaiden alapäässä muodostaakseen heidän saattonsa: Kondja-Gul koreili kiireestä kantapäähän hopeapäärmyisessä vihreässä silkissä, ja eunukki oli pingottanut yllensä europpalaiskuosisen pitkän mustan lievetakin; jos ei hänellä olisi ollut feziä päässä, olisi voinut luulla häntä maalaiseksi ulosottomieheksi.

Raskas portti aukeni, he olivat ulkona kukkulan huipulla, keskellä aamupäivän kirkasta päivänpaistetta, edessään hautausmaa, jolla kohosi sypressejä ja hautapatsaita puoleksi kuluneine kullattuine kaiverruksilleen, ja joka loivana vietti alas laivojen täyttämän syvän lahden rantaan.

Tuon heidän jalkojensa juuressa leviävän poukaman vastakkaisella rannalla kuvastuivat, hautausmaan synkkien sypressien puoleksi peittäminä, korkealle kirkasta taivaankantta vastaan, sen kaupungin ääriviivat, jota André kahdenkymmenen vuoden ajan oli kipeästi ikävöinyt; Stambul kohosi täällä ylväänä, ei enää epämääräisenä ja utuisena, kuin kirjailijan haaveilussa, vaan selvänä, valoisana ja todellisena.

Todellisena, ja kuitenkin liitäen siniauteressa hiljaisena, satumaisena ilmestyksenä, vuossatojen Stambul kohosi siinä sellaisena, kuin vanhat kaliifit olivat sen nähneet, yhtä suurpiirteisenä kuin miksi loistoa rakastava Soliman oli sen suunnitellut ja toteuttanut, pystyttäen sen uhkeimmat kupukatot. Tässä aamuilmoille kohoavassa minareettien ja moskeijain paljoudessa ei näkynyt raunioita, ja kuitenkin huomasi kaikessa tässä epämääräisiä ajan hampaan jälkiä. Huolimatta etäisyydestä ja häikäisevästä valosta, näkyi selvästi kaupungin vanhuus. Se ei ollut mikään näköhäiriö: se oli aave, menneen ajan majesteetillinen aave, tuo vielä pystyssä oleva kaupunki lukemattomille kivitorneineen, jotka olivat niin siron solakat ja korkeat, että ihmetteli miten ne olivat voineet säilyä. Minareettien ja moskeijain valkoinen väri oli vuosien vieriessä muuttunut epämääräisen harmaaksi; niiden varjoon kasaantuneet tuhannet puutalot olivat keltamullan tai punaruskean väriset, mutta niiden räikeys lieventyi sinervästä usvasta, jota läheinen meri melkein lakkaamatta huokui ilmoille. Ja tämä ääretön kokonaisuus kuvastui lahden vesipeiliin.

Molemmat naiset, se, joka oli aavemaisesti verhottu, ja toinen, jonka hiuksille oli huolimattomasti heitetty pitsihuivi, astuivat nopeasti neekerisaattonsa seuraamina, tuskin kiinnittäen huomiota tähän ihmeelliseen imaisemaan, joka heidän silmissään jo oli käynyt jokapäiväiseksi. He astuivat kukkulan rinnettä kiertävää, rappeutuneen kivityksen peittämää tietä, joka kiemurteli vanhojen ylimystalojen välitse, mitkä pisteaitojensa takana näyttivät autioilta, ja Kassim-Pashan viettävän hautausmaan laitaa pitkin, jonka synkkien puiden lomitse pilkoitti esiin vastapäätä oleva satumainen näky. Pääskyset, joilla oli pesät kaikkialla suljettujen ristikkokuistien alla, visertelivät haltioituneina, sypressit levittivät miellyttävää pihkan hajua, ja ihmisluita kätkevä vanha hautausmaa tuoksui keväälle.

He eivät todellakaan kohdanneet ketään lyhyellä kävelyllään, ainoastaan itämaalaispukuisen vedenkantajan, joka meni täyttämään nahkasäkkiään tien vieressä olevasta, arabeskeillä koristetusta ikivanhasta marmorikaivosta.

He saapuivat talon kohdalle, jonka ikkunoiden edessä oli vahvat ristikot — ilmeisesti pashan asunnon, jonka portin avasi sanaakaan sanomatta pitkä viiksikäs mies, punaisiin ja kultaan puettu, vyö täynnä pistooleja, ja niinikään mitään virkkamatta he täysin kotiutuneina alkoivat nousta ylös haaremiin johtavia portaita.

Toisessa kerroksessa oli suuren valoisan huoneen ovi auki, ja sieltä sisältä kuului nuorten naisten ääniä ja naurua. Nuo huoneessa olijat huvittelivat itseään puhumalla ranskaa, kaiketi sentähden, että keskustelivat vaatteista. Kysymys oli siitä;, pukiko hameen miehustaan kiinnitetty ruusukimppu paremmin niin, vain näin.

— Sehän sopii mainiosti, virkkoi muudan.

— Se on "kif-kif burricot'a" — totesi toinen, vaaleaihoinen, punatukkainen, veitikkamaisen katseinen pikku neitonen, jonka opettajatar oli käynyt Algeriassa.

Tämä oli hänen "serkkujensa" huone, kahdeksantoista ja kahdenkymmenen yhden vuoden ikäisten sisarusten, joille morsian oli päättänyt kaikkein ensiksi näyttää kuuluisalta mieheltä saamansa kirjeen. Näitä neitosia varten oli huoneessa kaksi valkealla lakkavärillä maalattua sänkyä, joiden molempien yläpuolelle seinään oli kiinnitetty kultalangalla sametille ommeltu arapialainen koraaninlause. Lattialle oli järjestetty tilapäisiä makuusijoja, matrasseja ja sinisiä tai ruusunpunaisia silkkipeitteitä neljää häihin kutsuttua neitosta varten. Valkeiksi maalatuille tuoleille, joiden päällykset olivat pompadour-mallista pikkukukkaista silkkiä, oli levitetty Parisista juuri saapuneet upeat hääpuvut, koskemattoman uusina ja heleävärisinä. Siellä vallitsi juhla-aaton epäjärjestys; olisi voinut luulla olevansa mustalaisten leirissä, mutta hienojen ja hyvin rikkaiden mustalaisten. (Koska muhamettilainen laki kieltää naisia lähtemästä ulos pimeän tultua, on heidän tavakseen tullut jäädä toistensa luo useiksi päiviksi, jopa viikoiksikin, joskus tärkeän asian vuoksi, toiste vallan aiheettomasti, väliin ainoastaan kyläilyä varten ja silloin järjestetään yhdessä makuuhuoneita, ilon ollessa ylimmillään.) Siellä täällä oli hajalla itämaalaisia harsoja, kukkakoristeita ja Laliquen helyjä. Ikkunoiden edessä olevat rauta- ja puuristikot loivat salaperäisyyttä kaikkeen tähän hajanaiseen ylellisyyteen, jonka määränä oli häikäistä tai lumota naissilmiä, mutta jota eivät yhdenkään viiiksikkään miehen silmät olleet oikeutetut näkemään.

Pari aasialais-pukuista neekeriorjatarta istui huolimattomassa asennossa läheisessä sopessa, laulaen kotimaansa lauluja, hiljaa lyöden tahtia pienellä käsirummulla. (Meidän tuimat länsimaalaiset demokraattimme voisivat tulla oppimaan veljeyttä tähän hyväntahtoiseen maahan, joka käytännössä ei tunne säätyluokkia eikä muita yhteiskunnallisia eroavaisuuksia, ja jossa alhaisimpia palvelijoita ja palvelijattaria aina kohdellaan kuin perheenjäseniä.)

Morsiamen tulo herätti suurta huomiota ja hämmästystä. Sinä aamuna ei häntä odotettu. Kuka toikaan hänet tänne? Kuinka salaperäiseltä hän näytti mustassa kävelypuvussaan ja kuinka synkältä keskellä kaikkea tätä valkoista, vaaleanpunaista ja heleänsinistä silkkiä ja muslimia. Miksi hän noin äkkiä yllätti morsiusneitensä?

Hän nosti mustan harsonsa, niin että hänen hienot kasvonsa paljastuivat, ja vastasi huolettomasti ranskankielellä — joka todella on hyvin kotiutunut Konstantinopolin haaremeihin:

— Tulin lukemaan teille erästä kirjettä!

— Keneltä se kirje on?

— Arvatkaapa!

— Lyön vetoa siitä, että se on tädiltäsi Adrianopelista, hän varmaankin lupaa lahjoittaa sinulle hohtokivikoristeen.

— Eikös mitä!

— Erivanissa asuvalta tädiltä, joka häälahjaksi lähettää sinulle pari angora-kissaa?

— Ei häneltäkään. Se on vieraalta henkilöltä… Se on… eräältä mieheltä.

— Mieheltä! Kuinka kauheata!… Mieheltä!… Oletpa sinä pikku hirviö!…

Ja kun hän ojensi esiin kirjeen, tyytyväisenä sen tekemään vaikutukseen, pari kolme sievää vaaleatukkaista päätä — joko luonnostaan tai keinotekoisesti vaaleatukkaista — syöksähti kirjeen kimppuun, heti nähdäkseen nimikirjoituksen.

— André Lhéry! Onko hän siis todella vastannut?… Onko se mahdollista?

Kaikille näille pikku neitosille oli uskottu kirjailijalle lähetetyn kirjeen salaisuus. Nykyaikaiset turkkilaiset naiset ovat niin yksimieliset kapinoidessaan haaremin ankaroita määräyksiä vastaan, etteivät koskaan ilmianna toisiaan. Vaikkapa noiden määräysten rikkominen olisikin vakavaa laatua, eikä viatonta, kuten tällä kertaa, oltaisiin silti yhtä hienotunteisia, yhtä vaiteliaita.

He tunkeutuivat ryhmään ja likistivät päänsä yhteen, voidakseen kaikki samalla kertaa lukea, neiti Bonneau de Saint-Miron oli mukana, ja kaikki nykivät paperia. Kolmatta lausetta luettaessa, purskahdettiin nauruun:

— Oletko huomannut… Hän väittää, että sinä et ole turkkilaisnainen! Tämä on suuremmoista!… Hän muka tuntee olot niin hyvin, että on vallan varma väitteensä todenperäisyydestä!

— Mutta tämähän on suuri menestys, rakkaani — sanoi hänelle Zeyneb, vanhempi serkuista — sehän todistaa, että säkenöivä henkevyytesi, hieno tyylisi…

— Suuri menestys — intti pikku punatukkainen pystynenäinen neitonen, yhä kasvoissa hullunkurisen ilkkuva ilme — suuri menestys! Jos hän luulee sinua peralaiseksi, niin suuri kiitos siitä kunniasta.

Hän lausui erikoisella tavalla sanan "peralaiseksi" (peralainen, Konstantinopolin Pera-nimisen esikaupungin asukas). Äänenpaino yksinään ilmaisi hänen, oikean turkkilaisnaisen, koko ylenkatsetta itämaalaisia (armenialaisia, kreikkalaisia tai juutalaisia) kohtaan, joista peralainen on edustavin. [Vaikka yleensä olen peralaisiin nähden samaa mieltä kuin turkkilaiset, tunnustan kohdanneeni heissäkin miellyttäviä poikkeuksia, hyvin sivistyneitä ja kunnioitettavia miehiä ja naisia, joita olisi pidetty erinomaisen hienoina missä maassa ja seurassa tahansa. (Tekijän huomautus).]

— Lhéry parka — lisäsi Kerimé, yksi vieraista, hän on jäljellä ajastaan… Hän luulee edelleen turkkilaisnaisen olevan 1830-luvun romaanien tasolla: nargileta, marjahilloa ja divaaneja pitkin päivää.

— Tai suorastaan — huomautti Mélek, pikku punatukkainen, pystynenäinen veitikka, — suorastaan samalla tasolla kuin hänen nuoruutensa päivinä. Epäilemättä hän alkaa käydä vanhanpuoleiseksi, tuo sinun runoilijasi!…

Ja tosihan olikin, kumoamattoman tosi, ettei Andre Lhéry enää voinut olla nuori. Ja ensi kerran tämä tosiseikka selvänä ilmeni hänen tuntemattomalle pikku ihailijattarelleen, joka ei ennen koskaan ollut tullut sitä ajatelleeksi; ja tämä toteaminen herätti pettymystä, himmensi hänen unelmansa ja loi surumielisyyttä hänen ihailuunsa.

Huolimatta heidän naurustaan ja ivastaan he kaikki rakastivat tuota kaukana olevaa ja melkein persoonatonta miestä; he rakastivat häntä sentähden, että hän rakkaudella oli puhunut heidän kotimaastaan, Turkinmaasta, ja heidän uskonnostaan, Islamista. Hänen yhdelle heistä kirjoittamansa kirje oli tärkeä tapaus heidän vankeuteen vivahtavassa elämässään, jossa ennen avioliiton musertavaa romahdusta ei tapahtunut mitään. Kirje luettiin toistamiseen ääneen. Kukin heistä tahtoi kosketella sitä paperiarkkia, jolla kirjailijan käsi oli levännyt. Ja ollen kaikki käsiala-tutkimiseen perehtyneitä, alkoivat he tarkastaa hänen käsialaansa.

Mutta samassa ilmestyi äkkiä äiti, molempien sisarusten äiti, heti vaihdettiin puheenainetta, ja kirje katosi kuin loihdittuna. Tosin tuo kasvoiltaan niin tyyni äiti ei ollut ankara, mutta hän olisi kuitenkin nuhdellut, eikä ainakaan olisi heitä ymmärtänyt. Hän oli aikaisempaa sukupolvea, puhui varsin vähän ranskaa ja oli lukenut ainoastaan Alexandre Dumas vanhempaa. Hänen ja hänen tyttäriensä väliin oli auennut ammottava kuilu, joka muuten syntyy vasta kahden vuosisadan ajalla, niin nopeasti olot kehittyvät nykyään Turkinmaalla. Tuo äiti ei edes ruumiillisesti ollut heidän näköisensä, hänen kauniit silmänsä ilmaisivat lapsellista tyytyväisyyttä, jota ei havainnut André Lhéryn ihailijattarien katseessa; hän oli supistanut maallisen kutsumuksensa hellän äidin ja moitteettoman puolison tehtäviin, tavoittelematta mitään sen enempää. Sitäpaitsi hänen europpalaiskuosiset vaatteensa eivät olleet aistikkaat, hän kantoi kömpelösti liialla kankaalla sälytettyjä hameitaan, kun sitävastoin hänen tyttärensä näyttivät hienoilta ja aistikkailta yksinkertaisestakin kankaasta tehdyissä puvuissa.

Nyt astui sisään talon ranskalainen opettajatar — hän oli Esther Bonneaun tyyliin, mutta nuorempi ja vielä romanttisempi. Huoneessa alkoi käydä liian ahtaaksi, siinä kun oli kovin paljon väkeä, hameita hajalla tuoleilla ja patjoja lattialla, ja sentähden siirryttiin suurempaan viereiseen huoneeseen, joka oli sisustukseltaan uudenaikainen ja jota käytettiin haaremin vierassalina.

Auki jääneestä ovesta syöksähti nyt sisälle lihava saksatar, silmälasit nenällä ja päässä prameileva hattu. Hän talutti kädestä Fahr-el-Nissâa, nuorinta kutsutuista neitosista. Ja neitoset alkoivat heti puhua saksaa yhtä sujuvasti kuin äsken ranskaa. Tuo lihava nainen oli soitonopettaja, muuten kieltämättä taitava alallaan; hän ja Fahr-el-Nissâ, joka jo soitti kuin taiteilija ainakin, olivat yhdessä harjoittaneet uutta Bachin fuugojen sovitusta kahdelle pianolle, ja kumpikin oli luonut koko sielunsa soittoon.

Puhuttiin saksaa, mutta yhtä helposti olisi voitu puhua italiaa tai englantia, nämä pikku turkkilaisnaiset kun lukivat Dantea, Byronia ja Shakespearea alkukielellä. Ollen sivistyneempiä kuin useimmat samansäätyiset nuoret naiset meillä, kaiketi eristetyn elämänsä ja pitkien yksinäisten iltojensa vuoksi, he ahmivat vanhoja klassikkoja ja suuria nykyaikaisia särkyneisyys-suunnan kirjailijoita, ihailivat intohimoisesti niin hyvin Gluck'in kuin Caesar Frank'in ja Wagnerin musiikkia ja soittivat Vincent d'Indy'n partituureja suoraan lehdestä. Kenties hyötyivät he myös esi-isiensä pitkästä lepotilasta ja henkisestä horroksesta; heidän aivoissaan, jotka olivat muodostuneet uudesta ja elinvoimaisesta aineksesta, kaikki versoi ihmeellisen rehevänä, vallan kuin rikkaruoho ja myrkylliset kukat neitseellisessä maaperässä.

Tuona aamuna haaremin sali täyttyi nopeasti; molemmat neekerinaiset olivat seuranneet käsirumpuineen. Heidän jälkeensä saapui vanha nainen, jonka astuessa sisään kaikki kunnioittavasti nousivat; tämä oli isoäiti. Alettiin nyt puhua turkinkieltä, siliä hän ei ymmärtänyt ainoatakaan länsimaalaista kieltä — ja hän välitti viis André Lhérystä, tuo vanha isoäiti! Hänen hopealla kirjailtu hameensa oli vanhankuosinen ja tsherkessiläinen harso verhosi hänen valkeita hiuksiaan. Hänen ja hänen pojantyttäriensä välinen puuttuvan ymmärtämyksen kuilu oli pohjaton, ja moneen kertaan hän aterian kuluessa herätti heidän paheksumistaan sentähden, että hänellä oli tapana syödä riisiä sormineen, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet — mutta lukuunottamatta tätä hän oli ylhäinen ja hieno nainen sormenpäitä myöten, ja kaikki häntä kunnioittivat.

Hienotunteisuudesta isoäitiä kohtaan oli siis alettu puhua turkinkieltä, ja äkkiä äänet kävivät pehmeäsointuisemmiksi kuin soitto.

Nyt ilmestyi eräs solakka ja sulavaliikkeinen nainen, joka tullen ulkoa luonnollisesti oli mustan aaveen näköinen. Se oli Alimé Hanum, täyskelpoinen opettajatar siinä ylemmässä tyttökoulussa, jonka hänen keisarillinen majesteettinsa sulttaani oli perustanut; tavallisesti hän kävi kolme kertaa viikossa opettamassa Mélekille arapialaista ja persialaista kirjallisuutta. Tietystikään ei sinä päivänä ollut tuntia, häiden aattona, jona kaikki päät olivat pyörällä. Mutta kun hän oli luonut pois huntunsa ja näyttänyt sievät vakavat kasvonsa, keskustelu kääntyi vanhoihin Iranin runoilijoihin, ja Mélek kävi totiseksi ja lausui kohdan Saadin "Ruusujen maasta".

Eipä näkynyt jälkiäkään odaliskeista, nargilesta eikä namuista tässä pashan haaremissa, jonka muodostivat isoäiti, äiti, tyttäret ja serkut opettajattarilleen.

Kenties paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta muuten kaikki Konstantinopolin haaremit ovat tämän kaltaiset: meidän päivinämme haaremi ei ole muuta kuin perheen naispuolinen osa, joka on kokoonpantu samoin kuin meillä, — ja kasvatettu samoin, jos ei ota huomioon sisäänsuljentaa, kadulla kannettavia tiheitä huntuja ja mahdottomuutta vaihtaa ajatusta miehen kanssa, ellei hän ole isä, aviopuoliso, veli tai joskus — kun suvaitsevaisuus sen sallii — serkku, jonka kanssa on leikkinyt lapsena.

Oli taas alettu puhua ranskaa ja pohtia pukukysymyksiä, kun ihmisääni, yhtä kirkas kuin enkelin ääni, äkkiä värähteli ulkona, vallan kuin yläilmoista lähteneenä. Lähimmän moskeijan imami kutsui minareetin huipusta oikeauskoisia aamupäivärukoukseen.

Silloin pikku morsian muisti, että isoäitinsä aterioi kello 12 ja pujahti tiehensä kuin Tuhkimus, ja häntä seurasi neiti Bonneau, joka säikähtyi vielä enemmän, ajatellessaan, että tuon vanhan naisen ehkä täytyi odottaa.

III.

Tuo viimeinen aamiainen kodissa syötiin vaieten noiden kahden toisilleen salaa vihamielisen naisen — opettajattaren ja isoäidin — seurassa.

Sen päätyttyä morsian vetäytyi huoneeseensa, jonka oven olisi tahtonut sulkea kahdella avaimen kierroksella; mutta turkkilaisten huoneiden ovissa ei ole lukkoja. Ei ollut muu neuvona kuin Kondja-Gulin kautta kieltää sisäänpääsy kaikilta palvelijattarilta tai orjilta, jotka tavan mukaan vahtivat lähellä olevissa eteisissä ja pitkissä käytävissä, kuin kotiutuneet ja tungettelevat pihakoirat.

Tämän viimeisen jäljellä olevan päivän kuluessa hän tahtoi valmistautua kuin kuolemaa varten, järjestää paperinsa ja tuhannet pienet muistonsa, ennen kaikkea polttaa ne, hän kun pelkäsi sen tuntemattoman miehen katseita, joka muutaman tunnin kuluttua oli oleva hänen herransa. Hänen sielunsa ahdistus oli auttamaton, ja hänen kauhunsa ja kapinallisuutensa kiihtymistään kiihtyi.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja sytytti kynttilän valaisemaan niitä monia pikku kirjeitä, jotka uinuivat valkealla kiiltovärillä maalatuissa laatikoissa; kirjeitä, jotka oli saanut vastanaiduilta tai uhkaavien häiden odotuksessa vapisevilta ystävättäriltään; ne olivat kirjoitetut turkinkielellä, ranskaksi, saksaksi ja englanniksi, kaikki kapinallisia hengeltään ja uhkuen sitä suurta pessimismiä, joka meidän päivinämme kalvaa Turkinmaan haaremeja. Väliin hän luki uudelleen jonkun kohdan, epäröi surullisena; mutta lähensi sitten kuitenkin paperilehtisen pieneen vaaleaan liekkiin, jonka valo tuskin näkyi auringonpaisteessa. Ja kaikki tämä, kaikki kauniiden nuorten naisten ajatukset, heidän poljettu paheksumisensa, heidän hyödyttömät valituksensa, kaikki tämä muuttui tuhaksi, joka kokoontui ja sekoittui kupariseen tuhka-astiaan, mikä oli ainoa itämaalainen talousesine siinä huoneessa.

Kun laatikot olivat tyhjennetyt ja salaiset kirjeuutiset hävitetyt, oli hänen edessään ainoastaan suuri kultahelainen kirjoitussalkku, joka oli täyteen sullottu ranskaksi kirjoitettuja vihkoja… Pitikö hänen polttaa tämäkin?… Ei, siihen ei hänellä enää ollut rohkeutta. Sehän sisälsi koko hänen nuoren naisen elämänsä, sehän oli hänen päiväkirjansa, jonka oli alkanut kolmetoistavuotiaana — sinä surullisena päivänä, jona oli täytynyt ainaiseksi piiloittaa kasvonsa maailmalta, antaa teljetä itsensä haaremiin, muuttua yhdeksi Konstantinopolin lukemattomista mustista haamuista.

Tässä päiväkirjassa ei ollut mainittuna mitään tapausta, joka oli aikaisempi huntuun verhoutumisen päivää. Ei mitään hänen lapsuudestaan pikku barbaarilais-prinsessana siellä kaukana Cirkassian tasangoilla, sillä syrjäisellä seudulla, missä hänen sukunsa oli hallinnut pari sataa vuotta. Ei liioin mitään hänen olostaan pikku maailmannaisena siltä ajalta, jolloin hänen isänsä hänen yhdennellätoista ikävuodellaan oli hänen kanssaan asettunut asumaan Konstantinopoliin, missä oli hänen majesteetiltaan sulttaanilta saanut hovimarsalkan arvon. Tuo aika oli ollut täynnä ihmettelyä, ennenkuin hän tottui kaikkiin hienon maailman tapoihin, ja lisäksi oli täytynyt ottaa tunteja ja lukea läksyjä. Kahden vuoden ajalla oli nähty hänet juhlissa, tennistä pelaamassa ja lähetystöjen toimeenpanemissa pikku tanssiaisissa. Hän oli taitavimpien europpalaisten tanssijain kanssa pyörähdellyt kuin täysikasvuinen neitonen, häntä oli tuhkatiheään pyydetty tanssimaan, hänen muistikirjansa oli täyteen merkittynä tanssivuoroja, ja hän lumosi kaikki viehättävillä pienillä kasvoillaan, suloudellaan, hienolla ylellisyydellään ja lisäksi tuolla ilmeellä, jota ei kukaan olisi voinut matkia, ilmeellä, jossa oli kostonhimoa, mutta samalla lempeyttä, paljon kainoutta ja paljon hilpeyttä. Ja sitten eräänä päivänä. Englannin lähetystön tanssiaisissa, jotka oli toimeenpantu nuorinta polvea varten, kysyttiin: "Missä onkaan pikku tsherkessitär?" Ja hänen maalaisensa olivat vastanneet: "Voi, ettekö tiedä? Hän on juuri vastikään verhoutunut huntuun…" (Tämä tiesi seuraavaa: hän on mennyttä kalua, vallan kuin loihdittu kadoksiin; häntä ei enää saada nähdä; jos sattumalta hänet kohtaa, kun hän tulee vastaan ajaen katetuissa vaunuissa, on hän pelkkä musta haamu, mahdoton tuntea; hän on kuin kuollut…)

Täytettyään kolmetoista vuotta hän siis ankaran säännön mukaisesti oli astunut tähän verhottuun maailmaan, joka Konstantinopolissa elää toisen elämän sivulla, ja sitä hiipaisee kaikilla kaduilla, mutta sitä ei saa katsella ja auringon laskettua se sulkeutuu ristikkojen taakse. Tuota eristettyä elämää tuntee kaikkialla ympärillään, se saa levottomaksi, se houkuttelee, on luoksepääsemätön, mutta se havaitsee, arvostelee, paljon asioita ainaisen mustan harsonaamarinsa lomitse ja arvaa, mitä ei ole voinut nähdä.

Jouduttuaan siis äkkiä, kolmetoistavuotiaana vangiksi, eläen isänsä seurassa, joka yhä oli kiinni hovivirassaan, ja lisäksi ankaran isoäidin seurassa, joka ei ilmaissut helliä tunteitaan, ollen yksin Kassim-Pashan suuressa palatsissa, keskellä vanhojen ruhtinaallisten asuntojen ja hautausmaiden täyttämää kaupunginosaa, missä kaikki illan pimetessä muuttui pelottavaksi ja hiljaiseksi, hän oli intohimoisesti antautunut opintoihinsa. Ja tähän hetkeen asti, jona hän oli täyttämäisillään kaksikymmentä kaksi vuotta, oli jatkunut tuo into tuntea kaikki, syventyä kaikkeen, kirjallisuuteen, historiaan tai ylimaailmaiseen filosofiaan.

Monien nuorten ystävättäriensä parissa, jotka niinikään opinnoille suotuisassa eristyksessään olivat hankkineet itselleen tavallista korkeamman sivistyksen, hän loisti jonkunmoisena pienenä tähtenä, jonka oppineisuutta, arvosteluja ja viatonta uskaliaisuutta esimerkkinä mainittiin, ja jonka kallista ja hienoa ylellisyyttä jäljiteltiin. Ennen kaikkea hän oli kuin lipunkantaja naisten kapinaliikkeessä haaremin ankaroita lakeja vastaan.

Tarkoin punnittuaan hän päätti jättää polttamatta päiväkirjansa, jonka oli aloittanut huntuun verhoutumisensa päivänä. Sensijaan aikoi hän uskoa sen sineteillä huolellisesti suljettuna jollekin luotettavalle ja verrattain riippumattomalle ystävättärelleen, jonka laatikoita hänen miehensä todennäköisesti ei tulisi penkomaan. Ja kenties hän vastaisuudessa saattoi ottaa sen takaisin ja jatkaa sen kirjoittamista! Hän oli kiintynyt siihen erityisesti sentähden, että oli siihen kätkenyt melkein kaiken merkittävän siitä elämästä, joka oli päättyvä seuraavana päivänä, menneet onnelliset hetket, kevätpäivät, jotka olivat olleet toisia valoisammat, ruusujen täyttämässä vanhassa puutarhassa vietetyt ylen vienot kaihon hetket, ja lumoavalla Bosporilla tehdyt veneretket hellästi rakastettujen serkkujensa seurassa.

Hänestä tuntui kuin olisi auttamattomasti upottanut kaiken tämän ajan pohjattomaan kuiluun, jos olisi hävittänyt päiväkirja-paran. Sen kirjoittaminen oli muuten ollut hänen paras lääkkeensä hänen vankeutensa herättämää alakuloisuutta vastaan — ja nytkin valtasi hänet halu jatkaa muistiinpanojaan haihduttaakseen tämän viimeisen päivän ahdistuksen… Hän jäi siis istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja tarttui kultaiseen kynänvarteensa, joka oli koristettu pienillä rubiineilla. Ja tämän päiväkirjan hän oli, sen ensi lehdiltä alkaen, jotka jo olivat yhdeksänvuotiaita, kirjoittanut ranskaksi, etupäässä ollakseen varma siitä, ettei hänen isoäitinsä eikä ketään muuta talon ihmisistä haluttaisi ruveta sitä lukemaan. Ja jo noin pari vuotta hän oli käyttänyt tätä kieltä, jota oli koettanut kirjoittaa niin huolitellusti ja virheettömästi kuin suinkin, kuviteltua lukijaa ajatellen. (Nuoren naisen päiväkirja on aina tarkoitettu miehiselle lukijalle, kuvitellulle tai todelliselle; kun on kysymys turkkilaisnaisesta, luonnollisesti kuvitellulle.) Tuo hänen lukijansa oli henkilö, joka asui niin kaukana, että hän hänen tietoisuudessaan tuskin oli olemassa, nimittäin kirjailija André Lhéry… Kaikki kirjoitettiin nyt yksinomaan häntä varten, jopa hän huomaamattaan hiukan jäljitteli hänen tyyliäänkin; ja päiväkirja sukeutui nyt kirjailijalle osoitettujen kirjeiden muotoiseksi, joissa hän paremmin voidakseen kuvitella tuntevansa hänet, mainitsi häntä nimeltä, suorastaan André'ksi, kuin olisi hän ollut oikea ystävä, vanhempi veli.

Tuona iltana kallisarvoisten sormusten painama pikku käsi alkoi kirjoittaa seuraavaa:

18 p. huhtikuuta 1901.

Enhän koskaan ole kertonut teille mitään lapsuudestani, André, vai kuinka? Teidän tulee kuitenkin tietää, että minä, joka mielestänne muka olen niin sivistynyt, oikeastaan olen pieni raakalainen. Minussa on aina oleva jälellä suurten aavikkojen lasta, joka muinoin hevosen selässä nelisti aseiden kalskeessa, tai joka tanssi nuotiotulen ääressä hopeavöidensä kilistessä.

Ja huolimatta europpalaisen kulttuurin ulkokiillosta, joka kerta kun uusi sieluni, itsetietoinen sieluni kärsii, lapsuuteni muistot palaavat ja etsiskelevät minua. Ne palaavat vaativaisina, värikkäinä ja loistavina; ne osoittavat minulle valoisaa maata, kadotettua paratiisia, johon en enää voi enkä tahtoisi palata: tsherkessiläis-kylää, nimeltä Karadjiamir, tuolla puolen Kaniah'ia. Siellä on sukuni hallinnut Kaukasiasta tultuaan. Synnyinmaassaan olivat esi-isäni Kiziltéfén khaaneja, ja heidän aikuisensa sulttaani antoi heille läänitykseksi Karadjiamirin maan. Siellä elin yhdentoista vuotiaaksi, olin vapaa ja onnellinen. Nuoret tsherkessiläis-naiset eivät ole huntuun verhotut. He tanssivat ja puhelevat nuorten miesten kanssa ja valitsevat aviomiehensä sydämensä äänen mukaisesti.

Talomme oli kaikkein kaunein kylässä, ja pitkät akasiakujat kohosivat joka taholta sen pihaan, jonka ympäröivät suurena kehänä, ja vähimmästäkin tuulenhenkäyksestä ne heiluttivat oksiaan vallan kuin tervehtien; silloin sateli maahan lumivalkeita terälehtiä.

Unelmissani näen edessäni vuolaan virran… Isosta salista saattoi kuulla noiden pienten kiiruhtavien laineiden kohinan. Oi, kuinka joutuin ne riensivät tuntematonta etäisyyttä kohti. Lapsena nauroin nähdessäni niiden vihaisina murtuvan kallioita vastaan.

Talon edustalla, kylän puolella, on avara avoin kenttä. Siellä me tanssimme tsherkessiläisiä tansseja, vanhojen sävelmiemme kaikuessa. Kaksittain tai pitkinä jonoina, kaikki puettuina valkeaan silkkiin ja kukkakiehkurat hiuksissa. Näen hengissä edessäni entiset leikkitoverini… Missä he ovatkaan tänään?… Kaikki he olivat kauniit ja lempeät, soikeine silmineen ja raikkaine hymyineen.

Kesäisin, illan tullen, isäni alustalaiset, kylän nuoret tsherkessiläis-miehet, lopettivat työnsä, kavahtivat hevosen selkään ja kiitivät kauas arolle. Isäni, entinen soturi, asettui etunenään ja johti heitä kuviteltuun hyökkäykseen. Se oli kultainen hetki, kun aurinko on nukahtamaisillaan. Kun olin pieni, yksi heistä otti minut satulaansa; silloin huumaannuin tuosta vauhdin nopeudesta, tuosta intohimoisesta elinvoimasta, jota maa pitkin päivää hehkuvana oli henkinyt ilmoille ja joka illalla hulmahti esiin aseiden kalskeena ja hurjina lauluina. Hetki vaihtoi sitten väriään, se näytti muuttuneen purppuranpunaiseksi kuin verinen taisteluilta… ja ratsastajat kajahuttivat sotalauluja. Sitten verhoutui ilta ruusunpunaan ja opaaliväriin…

Hän kirjoitti juuri sanaa "opaaliväriin", epäröiden, eikö se ollut liian teennäinen, voidakseen miellyttää Andréta, kun Kondja-Gul, huolimatta kiellosta, äkkiä tunkeutui huoneeseen:

— Hän on täällä, emäntä! Hän on täällä!

— Kuka on täällä?

— Nuori bei!… Hänellä oli asiaa isännälle, pashalle, ja nyt hän lähtee pois. Juoskaa nopeasti ikkunanne ääreen, niin saatte nähdä hänen nousevan hevosen selkään.

Tähän vastasi pikku prinsessa liikahtamatta ja jäisen tyynesti, niin että kelpo Kondja-Gul siitä vallan masentui:

— Ja senkö tähden minua häiritsit? Saanpa liiankin pian nähdä tuon miehen! Sitäpaitsi saan mielin määrin nähdä häntä kuolinpäivään asti!

Tämän hän sanoi varsinkin painostaakseen palvelusväen edessä ylenkatsettaan nuorta herraansa kohtaan. Mutta heti kun Kondja-Gul oli poistunut, hän lähestyi vavisten ikkunaa; nuori bei oli juuri noussut ratsun selkään, yllänsä kaunis upseerin-univormu ja karautti ajutanttinsa seurassa pois sypressi-kujia pitkin ja hautausmaiden ohi. Hän ehti kuitenkin nähdä, että tuon miehen viikset todella olivat vaaleat, ehkäpä liiankin vaaleat hänen mielestään, mutta että hän oli kaunis ja nuori, ja jotenkin uljas ryhdiltään. Siitä huolimatta hän oli vastustaja, pakollinen isäntä, joka ei koskaan pääsisi kotiutumaan hänen sielunsa sisimpään. Eikä hän sen enempää tahtonut ajatella häntä, vaan palasi kirjoituspöytänsä luo — kuitenkin posket punoittavampina — ja alkoi edelleen kirjoittaa päiväkirjaansa, kirjettä kuvitellulle uskotulleen:

… ilta verhoutui ruusunpunaan ("ruusunpunaan" muitta mutkitta; "opaaliväriin" pyyhittiin), silloin heräävät muistot, ja tsherkessiläiset muistelivat esi-isiensä maata; yksi heistä esitti maanpakolaisen laulun, ja toiset hiljensivät vauhtinsa kuunnellakseen tätä yksinäistä ja hidasta laulua. Sitten vaihtui valaistus punasinerväksi, helläksi ja lempeäksi, ja koko aro kaiutti rakkauslaulua… Silloin ratsastajat käänsivät hevosensa ja nelistivät nopeasti kotiapäin. Heidän tiellään poljetut kukat henkivät kuollessaan viimeisen tuoksahduksensa; heidän aseensa säkenöivät ja näyttivät vievän mukaansa kesäyön hämyyn levinneen hopealle hohtavan tomun.

Kaukana heidän edessään kirkas valopilkku osoitti sitä kohtaa, missä Karadjiamirin akasiat muodostivat ryhmän keskellä hiljaista tasaista aroa. Valopilkku kasvoi ja muuttui ennen pitkää rovioksi, jonka korkeat liekit nuoleskelivat tähtiä; sillä kylään jääneet olivat sytyttäneet suuret roviot, ja niiden ympärillä tanssivat ja lauloivat nuoret tytöt, tahdissa heiluttaen valkoisia huiveja ja ohuita harsoja. Nuorten iloitessa täysikäiset miehet istuivat tupakoiden asuntojensa edustalla, ja äidit tähystelivät pitsiuudinten takaa, miten lempi lähestyi heidän lapsiaan.

Siihen aikaan minä olin kuningatar. Isäni, Tevfik-Pasha, ja äitini, Seniha, rakastivat minua ylitse kaiken, sillä heidän muut lapsensa olivat kuolleet. Minä olin kylän sulttaanitar; ei kellään toisella ollut niin kauniita pukuja eikä niin komeasti siselöityjä kulta- ja hopeavöitä. Ja jos niille seuduille tuli kauppias Kaukasiasta, säkit täynnä jalokiviä ja mytyt kultakuteisia silkkikankaita, kaikki ympäristössä tiesivät, että hänen ensin tuli käydä meidän talossamme; ei kukaan olisi uskaltanut ostaa yksinkertaisinta silkkivyötä, ennenkuin pashan tytär itse oli valinnut koriste-pukineensa.

Äitini oli hienotunteinen ja lempeä. Isäni oli tunnettu hyväksi ja oikeamieliseksi. Jokainen ohikulkeva muukalainen saattoi tulla kolkuttamaan ovellemme, talomme oli hänelle avoinna. Vaikka hän oli köyhä, vastaanotettiin hänet kuin itse sulttaani. Jos hän oli maanpakoon ajettu tai pakolainen — sellaisia olen nähnyt — niin olisi isäntäväki suojellut häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Mutta voi sitä, joka olisi tahtonut turvautua Tevfik-Pashaan toimeenpannakseen huonon tai epäilyttävän teon; isäni, joka muuten oli hyväsydäminen, oli hirvittävän ankara oikeuden valvoja. Senkin olen nähnyt.

Sellainen oli lapsuuteni, André. Sitten menetimme äitimme, ja kun ei isäni enää tahtonut jäädä ilman häntä Karadjiamiriin, vei hän minut mukanaan Konstantinopoliin isoäitini ja serkkujeni luo.

Nyt hallitsee setäni Aris-Bei hänen sijallaan siellä. Mutta tuskin mitään on muuttunut tuossa tuntemattomassa syrjäisessä sopukassa, missä päivät hiljalleen punoutuvat vuosiksi. Luulen, että virran reunalle on rakennettu mylly; pienet laineet, jotka ainoastaan huvikseen näyttivät uhkaavilta, on pakoitettu hyödyttämään, ja olenpa kuulevinani niiden itkevän entistä vapauttaan. Mutta kaunis talo kohoaa yhä edelleen puiden keskellä, ja viimeksi tänä keväänä akasiat ovat sirottaneet lumivalkoisia kukkiaan niille teille, joilla leikin lapsena. Ja epäilemättä ratsastajat nyt nostavat satulaan jonkun toisen pikkutytön lähtiessään retkilleen.

Pian on yksitoista vuotta kulunut siitä, kuin kaikki tämä tapahtui.

Huolettomasta ja iloisesta lapsesta on tullut nuori nainen, joka jo on paljon itkenyt. Oliko hän ollut onnellisempi, jos olisi jatkanut alkuperäistä, elämäänsä?… Mutta oli kirjoitettu, että hän lähtisi sieltä, sillä hänen täytyi muuttua ajattelevaksi olennoksi ja teidän ja hänen teiden täytyi kerta yhtyä. Oh, kuka sanookaan meille miksi, kuka osaa selvittää näiden kohtaamisien syvimmän syyn, joissa sielut tuskin joutuvat kosketuksiin, mutta joita eivät enää koskaan unhota. Sillä ette tekään, André, enää ole minua unhottava…

Hän kyllästyi kirjoittamiseen. Ja lisäksi bein käynti oli karkottanut hänen muistelmansa.

Mitä olikaan hänen tekeminen päättääkseen tämän viimeisen vapauden päivän? Entä puutarha! tuo rakas puutarha, joka oli niin täynnä hänen nuoria unelmiaan; siellä hän aikoi viipyä iltaan asti. Vallan perällä, satavuotisten platanien siimeksessä, sammalpeitteisen vanhan muurin suojassa oli penkki, sillä aikoi hän istua tuon huhtikuupäivän auringonlaskuun asti; tuon päivän, joka tuntui hänestä elämänsä viimeiseltä. Ja hän soitti kelloa Kondja-Gul'ille, käskien tämän antaa hänen tulostaan merkin: puutarhureille, ajureille, yleensä miehisille palvelijoille, että he poistuisivat puistokujilta ja etteivät katseillaan halventaisi sitä pikku jumalatarta, joka tahtoi kävellä siellä hunnuttomana…

Mutta asiaa tarkemmin ajatellessaan, hän päätti olla menemättä puutarhaan; sillä olihan sittenkin mahdollista, että hän kohtaisi eunukkeja tai palvelijattaria, jotka tietysti kaikki miettiväisinä hymyilisivät morsiamelle, ja hänen velvollisuutensa olisi silloin näyttää heidän edessään ihastuneelta, sillä sellaista tapa vaati tällaisissa olosuhteissa. Sitäpaitsi, kuinka vastenmielistä nähdä juhlavalmistukset, puiden juurelle asetetut pöydät, maahan levitetyt kauniit matot…

Silloin hän vetäytyi huoneensa vieressä olevaan pieneen saliin, missä hänen Erard-pianonsa oli. Musiikillekin oli sanottava hyvästi, uudessa kodissa kun ei ollut pianoa. Nuoren bein äiti — vuoden 1320:n kannattajia [Toisin sanoin henkilö, joka hyväksyy ainoastaan muhamettilaisen ajanlaskun eikä tahdo seurata europpalaisten almanakkaa. (Tekijän huomautus)] — joiksi vanhan sukupolven naisia sanovat uudenajan Turkinmaan kulttuurimaaperässä puhjenneet korukukkaset — tuo täysverinen vuoden 1320:n kannattaja oli, vaikkakin epäröiden, suostunut siihen, että tuleva miniänsä saisi tuoda mukaansa länsimaalaiskieliset uudet kirjansa ja kuvalliset aikakauskirjat, mutta piano oli ilmeisesti ollut hänelle vastenmielinen, eikä sentähden tahdottu järkähtämättä pitää kiinni vaatimuksesta. (Tämä vanha nainen oli, moneen kertaan käynyt katsomassa nuorta kihlattua, oli syytänyt hänelle mielistelyjään ja ladellut vanhanaikuisia kohteliaisuuksia, jotka häntä kiusasivat, ja oli lisäksi aina ylen tarkkaavasti tähystellyt tulevaa miniäänsä, voidakseen sitten paremmin kuvata häntä pojalleen.) Siis ei enää pianoa hänen tulevassa kodissaan tuolla vastapäätä, toisella puolen lahtea, vanhan Stambulin sydämessä.

Hänen hermostuneet, tavattoman näppärät ja notkeat pienet sormensa alkoivat improvisoida pianolla ensin eriskummaisia katkonaisia sävelmiä, jolla ei ollut alkua eikä loppua, ja niitä säestivät kuivat näppäykset, joka kerta kun liian isot sormukset survaisivat mustia koskettimia. Sitten riisui hän nämä sormukset, kokosi mielensä ja alkoi soittaa hyvin vaikeaa Liszt'in tekemää Wagner-sovitusta. Vähitellen hän unhotti, että huomenna oli menevä naimisiin kapteeni Hamdi-Bein, hänen keisarillisen majesteettinsa sulttaanin ajutantin kanssa, hän oli nyt pitkätukkaisen soturin morsian, soturin, joka asui pimeihin pilviin kohoavan vuoren huipulla törröttävässä linnassa, jonka alapuolella syvyydessä virtasi iso synkkä joki. Hän kuuli vanhojen satuaikojen symfonian syvissä pohjoismaisissa metsissä.

Mutta herjettyään soittamasta, kun kaikki oli vaiennut kielien viimeiseen värähdykseen, hän huomasi auringon säteiden jo punaisina ja melkein vaakasuorina tunkevan sisään järkähtämättömien rautaristikkojen lomitse. Ilta oli siis tullut, ja kauhu valtasi hänet, kun hän ajatteli, että jäisi yksin täksi viimeiseksi illaksi, — vaikka hän kuitenkin aikaisemmin oli sitä toivonut.

Viipymättä hän riensi isoäitinsä luo pyytämään lupaa, joka myönnettiinkin, ja kiireesti hän ahdistuksissaan kirjoitti serkuilleen pyytäen heitä kaikin mokomin tulemaan hänelle seuraa pitämään; mutta ainoastaan he kaksi, eivätkä toiset pikku morsiusneitoset, jotka olivat majoitetut heidän huoneeseensa; ainoastaan he kaksi, Zeyneb ja Mélek, hänen parhaat ystävättärensä, uskottunsa, sielunsa sisaret. Hän pelkäsi, ettei heidän äitinsä suostuisi toisten heillä asuvien häävierasten vuoksi; hän pelkäsi, että hetki jo oli liian myöhäinen, aurinko liian alhaalla, turkkilaisnaiset kun eivät saa lähteä ulos sen laskettua. Ja ristikko-ikkunastaan hän näki vanhan Ismaelin rientävän sanaa viemään.

Jo jonkun päivän ajan hän serkkujensakin edessä, jotka olivat pahoillaan, oli ollut sanaakaan hiiskumatta tuosta vakavasta kysymyksestä, hän oli ollut umpimielinen, melkeinpä ylpeä; noidenkin molempien naisten edessä hän oli kainostellut surunsa ilmaisemista, mutta nyt hän ei enää voinut; hän tahtoi nähdä heidät, saadaksensa itkeä heidän povellaan.

Kuinka se laski nopeasti, tuon viimeisen illan aurinko! Ehtisivätkö he saapua? Hän kumartui kadulle niin kauas kuin ikkunaristikot sallivat. Nyt oli "taistelujen purppuranpunainen iltahetki", niinkuin hän oli sanonut lapsuuttaan kuvaavassa päiväkirjassaan, ja pako-ajatukset ja ilmi-kapinallisuus panivat pyörälle hänen hillittömän ja viehättävän pienen päänsä…

Mutta mikä selkeä levollisuus, mikä kohtaloon alistuva rauha hänen ympärillään! Sulotuoksut nousivat tuosta isosta kalmistopuistosta, joka levisi niin hiljaisena hänen ikkunoidensa edessä — tuon vanhan koskemattoman turkkilaisen maaperän tuoksu, joka nousi lyhyestä nurmesta ja pienistä kukkasista, jotka aamusta alkaen olivat lämminneet huhtikuun auringon paisteessa. Puiden tumma vihannuus, taustana tulipunainen auringonlasku, oli siellä täällä kuin puhkaistu ja siroteltu loistavilla valopilkuilla ja säteillä. Vanha kultaus kimmelsi siellä täällä noiden hautapatsaiden huipuissa, joita tuolla avaralla alueella oli pystytetty harvaan, sypressien siimekseen. — Turkinmaalla ei pelätä vainajia, niistä ei erottauduta; annetaan niiden levätä kaikkialla, jopa keskellä kaupunkiakin. —

Tämän surullisen etualan takana, synkkien tornien tavoin törröttävien sypressien oksien lomitse näkyi etäisyys, tuo verraton kuva: koko Stambul ja sen merenpoukama, hehkuvanpuhtaassa iltavalaistuksessa. Alhaalla, vallan alhaalla, Kulta-Sarven pinta, jonka rantaan läheiset hautausmaat viettivät, oli punainen, leimuavan punainen kuin taivas, ja sitä uursivat sadat venheet, jotka basarien sulkemisaikana alinomaan kulkivat edestakaisin — mutta sinne ylös ei kuulunut niiden vanaveden kohinaa eikä airojen pulauksia; ne näyttivät isoilta peilin pinnalla liukuvilta hyönteisiltä. Vastakkainen ranta, Stambulin ranta, muuttui muuttumistaan: kaikki rannalla kohoavat talot, tuon äärettömän asuntojoukon alimmat kerrokset alkoivat himmetä ja melkein hälvetä joka ilta toistuvaan punasinervään usvaan, joka muodostuu höyrystä ja savusta. Stambul muuttui kangastuksen tavoin, siinä ei enää voinut selvästi erottaa mitään, ei rappeutumista, ei kurjuutta eikä uudenaikaisten rakennusten inhottavaa rumuutta. Se ei nyt enää ollut muuta kuin varjokuva, tumman punasinervä ja kultareunainen, suunnattoman suuri äärileikkauskuva kaupungista tornihuippuineen ja kupukattoineen, joka oli pystytetty suojustimena verhoamaan tulipalon tavoin hehkuvaa taivasta. Ja samat äänet kuin aamupäivällä, samat kirkkaat, taivaalliset äänet alkoivat jälleen kaikua ylhäältä, kutsuen oikeauskoisia turkkilaisia päivän neljänteen jumalanpalvelukseen: aurinko meni mailleen.