XXVII.
André oli paluunsa jälkeen jo pari viikkoa asunut Perassa, ja hänellä oli ollut tilaisuus kerran vanhassa Sultan-Selimin lähitalossa tavata kolmea ystävätärtään, jotka olivat tuoneet mukaansa miellyttävän tuntemattoman naisen, jonka kasvot olivat niin tiheiden mustien harsojen peittämät, että hänen ääntänsä tuskin saattoi kuulla. Seuraavana päivänä André sai tämän kirjeen:
Minä olen eilinen pikku haamu, herra Lhéry; silloin en voinut teidän kanssanne puhua; mutta sen kirjan vuoksi, jonka olette luvannut meille kaikille, tahdon kertoa teille, millainen turkkilaisnaisen elämä on talvella. Tämä lienee paikallaan nyt, sillä pian saapuu marraskuu, vallaten meidät kylmyydellä, pimeällä, ylenmääräisellä harmaudella ja ikävällä… Turkkilaisnaisen päivä talvella. Alan siis:
Noustaan vuoteesta myöhään, hyvin myöhään. Pukeudutaan hitaasti ja välinpitämättömästi. Pitkät, liiankin paksut ja pitkät hiukset järjestetään. Sitten katsotaan hopeapeiliin ja huomataan, että ollaan kauniit, nuoret, viehättävät, mutta ollaan silti surullisia.
Sitten lähdemme vaieten tarkastamaan saleja, nähdäksemme, onko kaikki kunnossa; tähän kuuluu myös pienten muistoesineiden, ja muotokuvien tarkastaminen, sillä niiden hoitaminen on ylen tärkeä asia. Seuraa sitten aamiainen, jonka usein syömme yksiksemme, neekerinaisten tai tsherkessittärien ympäröiminä; sormia palelee, kun koskettelemme pöydälle levitettyjä hopea-astioita, etenkin palelee sielua; puhumme orjien kanssa, teemme kysymyksiä, kuuntelematta vastauksia…
Ja mitä nyt tehdä iltaan asti? Varmaankin muinaiset haaremit, joihin kuului useita vaimoja, olivat hauskemmat: heillä oli toisistaan seuraa. Mitä siis tehdä? Ehkäpä maalata vesivärikuvia? (Me olemme kaikki eteviä vesivärimaalaajia, herra Lhéry, olemme maalauksilla koristaneet koko joukon tulenvarjostimia, suojustimia ja viuhkoja!) Vai soitan pianoa, luuttua? Lukea Paul Bourget'a tai André Lhérytä? Vai harjottaa koruompelua, jälleen ryhtyä vaivalloiseen kultakirjailuun ja yksinäisyydessämme huvitella itseämme katselemalla miten hienot valkoiset kädet, joita koristavat säkenöivät sormukset, kiitävät yli ompelutyön… Haluaisi jotain uutta, toivottomasti sitä odottaa, jotain odottamatonta, joka häikäisisi, joka värähtelisi, joka nostaisi rymyä, mutta joka ei koskaan tule… Tekisi mieli lähteä kävelylle, huolimatta loasta ja lumesta, kun on ollut vangittuna pari viikkoa; mutta on kielletty lähtemästä yksin kaupungille.
Ei mitään asiaa, jonka keksisi verukkeeksi. Puuttuu tilaa, puuttuu ilmaa. Silloinkin, kun taloon kuuluu puutarha, tuntuu siltä, kun siellä ei voisi hengittää, muurit ovat niin korkeat.
Ovikello soi! Mikä ilo, jos se tietäisi tapaturmaa — tai ainoastaan jonkun vieraan tuloa!
Vieras todella, sillä kuulee orjien juoksevan portaissa. Kavahdan pystyyn, sieppaan peilin, kuumeisesti pyyhkiäkseni kyynelet silmistä. Kukahan se lienee? Oh, nuori, viehättävä ystävätär, vastanaitu. Hän astuu sisään. Syöksymme toisiamme vastaan, ojennetuin käsin, ja punaiset huulet suutelevat kalpeita poskia.
— Tulenko sopivaan aikaan? Mitä paraikaa teitkään, rakkaani?
— Minulla oli ikävä.
— Hyvä, tulin pyytämään sinua ajelulle kanssani, yhdentekevää minne.
Hetken kuluttua he poistuivat yhdessä katetuissa vaunuissa. Kuskilaudalla ajurin vieressä istuu neekeri: Dilaver, tuo välttämätön, jota ilman ei ole lupa lähteä kaupungille, ja joka kotia palattaessa tekee selkoa siitä, miten aikaa on käytetty.
Molemmat huviajelulla olevat naiset keskustelevat:
— No, rakastatko Ali-Beitä?
— Rakastan, vastaa vastanaitu, mutta ainoastaan sentähden, että minun välttämättömästi täytyy rakastaa jotakuta; janoon kiintymystä. Mutta tämä on vaan toistaiseksi. Jos myöhemmin löydän jotain parempaa…
Vaunut kiitävät hurjasti eteenpäin kahden komean hevosen vetäminä. He eivät voi astua alas vaunuista, se ei olisi sopivaa, ja he kadehtivat vapaudessa eläviä kerjäläisnaisia, jotka katselevat heitä heidän ohikulkiessaan.
Nyt he ovat saapuneet basaarin portille, missä rahvas ostaa
paistettuja kastanjoita.
— Minun on kovin nälkä, sanoo toinen heistä. Onkohan meillä
rahoja mukana?
— Ei ole.
— Dilaverilla on.
— Dilaver, osta meille kastanjoja.
Mutta mihin panna ne? He ojentavat hajuaineille tuoksuavat pitsi-nenäliinansa; pantuina näihin nenäliinoihin he vastaanottavat kastanjat, jotka nyt tuoksuvat heliotroopille. Ja se on päivän merkkitapaus tämä pikku ateria, jonka he huvikseen syövät kansannaisten tavoin, vaikkakin hunnutettuina ja istuen katetuissa vaunuissa.
Palattuaan ajelultaan he ennen eroaan vielä kerran syleilevät toisiaan ja vaihtavat nuo turkkilaisnaisten kesken tavalliset lauseet:
— Pois harhaluulot ja turhat kaihot. Mitä me kaikesta tästä
välitämme!
Mutta tämä puhe saa heidät hymyilemään, siksi tunnettu ja kulunut
on neuvo.
Tervehdyksellä käynyt ystävätär on siis poistunut. On ilta. Sytytetään valot aikaisin, sillä haaremeissa tulee pikemmin pimeä noiden ikkunoiden edessä olevien puisten ristikkoluukkujen vuoksi. Se pieni musta haamu, herra Lhéry, jonka näitte eilen, on nyt yksin. Mutta paraikaa saapuu kotia bei, isäntä, jonka tuloa ilmoittaa portaista kuuluva sapelinkalina. Pikku emäntää palelee sydänjuuria myöten. Totuttuun tapaansa hän vilkaisee peiliin; hänen siinä näkemänsä: kuva tuntuu todella kauniilta, ja hän ajattelee: "Kaikki tämä kauneus häntä varten, mikä vahinko!"
Ylimielisenä lohkoen patjakasalla bei alkaa puhua tähän tapaan:
— Kuulehan, lemmikkini, tänään palatsissa…
Niin, palatsi, toverit, pyssyt, uudet aseet, ainoastaan ne häntä
huvittavat, ei koskaan mikään muu.
En kuuntele häntä, tahtoisin purskahtaa itkuun. Silloin minua sanotaan "mielipuoleksi". Pyydän lupaa vetäytyä huoneeseeni, ja heti alan itkeä nyyhkyttää, pää kallistuneena silkkipielukselle, jonka kankaaseen on kudottu kulta- ja hopealankoja, ja samaan aikaan europpalaisnaiset Perassa lähtevät tanssiaisiin tai teatteriin, ovat kauniit ja rakastetut, liikkuen keskellä valomerta…
"…"
XXVIII.
Jo toistamiseen André paluunsa jälkeen Bosporilta tapasi nuo kolme haamua Vanhan-Stambulin keskustassa olevassa salaperäisessä talossa.
— Ette tiedä, sanoi Mélek että tuleva kohtaamisemme vaihteeksi on tapahtuva toisessa paikassa. Teille miellyttävimmässä kaupunginosassa, Mehmed-Fatimissa asuva ystävättäremme on tarjonnut meille tilaisuuden tavata toisemme hänen kodissaan. Hänen kokonaan turkkilaiseen tapaan järjestetty talonsa, jossa ei ole isäntää, on rauhallinen ja turvallinen, ja todellinen löytö. Muuten valmistan teille yllätyksen tuossa haaremissa, joka on ylellisempi kuin tämä, mutta ainakin yhtä itämaalainen. Saattepa nähdä!
André tuskin kuuli mitä hän sanoi, hän kun oli päättänyt sinä päivänä polttaa laivansa, koettaessaan vihdoin viimeinkin saada nähdä Djénanen silmät. Tämä aie täytti kokonaan hänen mielensä, ja hän tunsi, että jos hän siinä epäonnistuisi, ja että jos Djénane, taipumaton kuin oli luonteeltaan, yhä edelleen piti kiinni epäyksestään, kaikki oli loppuva ainaiseksi. Sillä tuo iänikuinen nuoren naisen kasvoja peittävä musta harso herätti hänessä painostavaa mielipahaa, kiihtyvää kärsimystä, mikäli hän hartaammin kiintyi häneen. Oi, jospa hän olisi saanut tietää, mitä tuon hunnun takana piili. Vaan hetkinen nauttia tuon taivaallisella äänellä puhuvan tenhottaren näkemisestä, voidakseen kiinnittää muistiinsa tuon näyn!… Ja miksi hän piileskeli, kun hänen ystävättärensä eivät sitä tehneet? Mikä ero olikaan heidän välillään? Minkähän salaisen tunteen ääntä hän saattoikaan totella, tuo ylpeä ja puhdas sielu?… Yksi selitys juolahti joskus hänen mieleensä, mutia hän karkoitti sen heti mahdottomana ja itserakkaudesta johtuneena.
— Ei, näin hän silloin ajatteli, voisihan hän olla tyttäreni, tuo ajatus on järkeä vailla.
Siinä Djénane istui ihan lähellä häntä, Andren ei tarvinnut muuta kuin kädellään nostaa tuota vaatekaistaletta, joka tuskin riippui alemmaksi kuin naamarin parta! Miksi tuo houkutteleva ja yksinkertainen liike olisikaan yhtä mahdoton ja inhottava kuin rikos!…
Aika kului, ja eronhetki lähestyi. Marraskuun auringon säteet siirtyivät ylöspäin katoille — yhä vastakkaisella seinällä sama hohde, joka loi hiukan valaistusta yksinkertaiseen haaremiin.
— Kuulkaahan, pikku ystävättäreni, sanoi André, tahdon mistä hinnasta tahansa nähdä teidän silmänne; vakuutan, etten enää voi jatkaa tällä tavoin. Ennen kaikkea peli on epätasainen, te kun koko ajan näette minun kasvoni tuon kaksin- tai kolminkertaisen harson läpi, joka on kanssarikollisenne. Jos suvaitsette, ainoastaan silmänne, ymmärrättehän… Tulkaa tulevalla kerralla tuon sietämättömän mustan tsharshafin asemesta puettuna jakmakiin, niin ankarasti säännönmukaiseen jakmakiin kuin suinkin, joka jättää paljaiksi ainoastaan silmät ja lisäksi kulmakarvat, jotka täydentävät katseen ilmettä… Suostun siihen, että verhoatte muun osan kasvoista, kunhan vaan silmät jäävät näkyviin. Näette, että sitä teiltä pyydän, sitä rukoilen… Miksi menettelette näin? Eiväthän ystävättärenne sitä enää tee… Se on teidän puoleltanne epäluuloa, eikä se ole, niin kuin olla pitäisi…
Djénane oli hetken ääneti ja hämillään, ja sillä aikaa André kuuli valtimojensa sykinnän.
No hyvä, André, sanoi Djénane viimein, äänessä sävy, joka tiesi vakavaa päätöitä, katsokaa siis, olenko epäluuloinen! Ja hän nosti harsonsa, täydelleen paljastaen kasvonsa, katsoen suoraan ystävänsä silmiin, ihanine, syvän meren värisine silmineen.
Tämä oli ensi kerta kuin Djénane rohkeni mainita häntä nimeltä muuten kuin kirjeissä. Ja hänen päätöksessäni, hänen liikkeessään oli jotain niin juhlallista, että nuo kaksi muuta pikku varjoa hämmästyksestä vaikenivat, ja André peräytyi pari askelta tuon lujakatseisen ilmestyksen vaikutuksesta, ihan kuin henkilö, joka hiukan säikähtyy tai äkkiä on valon häikäisemä, tahtomatta siltä näyttää.
XXIX.
Keskellä Stambulia, marraskuun taivaan alla. Vanhojen, hiljaisten katujen sokkelo, joiden kivien välistä pisti esiin tummaa ruohoa, ja joiden yläpuolella leijaili matalalla synkkiä pilviä. Sikin sokin puutaloja, jotka muinoin olivat olleet maalatut tummankeltaisiksi, kaikki sortumaisillaan, ikkunoineen, joiden taakse kaksinkertaiset ristikot estivät luomasta katseita.
Kaikki tämä rappeutuminen ja madonsyömä, joka karkaa katsottuna kokonaisuutena muodosti ihmeen, kauniin jättiläiskaupungin, olisi läheltä ja yksityiskohtaisesti tarkastettuna tuottanut suuren pettymyksen matkailijatoimistojen huvimatkustajille. Mutta Andren ja muutamien muiden hänen kaltaistensa mielestä kaikki tämä läheltäkin katsottuna oli omansa viehättämään muuttumattomuudellaan, hartauteen ja rukouksiin kehottavalla tunnelmallisuudellaan.
Siellä täällä näki hienon yksityiskohdan: ryhmän erinomaisesti siselöityjä vanhoja hautoja jossakin katujen risteyksessä, kolmisatavuotisen plataanin juurella, tai marmorikaivon melkein kuluneine kulta-arabeskeineen.
Turkkilainen fezi päässä André syventyi näihin kaupunginosiin oppaanaan Mélekin piirustama ja selityksillä varustama asemakartta. Matkallaan hän kerran pysähtyi katselemaan koiranpenikoita, joita joukottain harhailee Konstantinopolin kaduilla, ja joille muutamat lähistön ystävälliset sielut, niin kuin tapa on, olivat lahjoittaneet vuoteeksi rääsyjä ja katokseksi vanhan maton. Siellä ne asustivat, pistäen esiin maton alta ystävälliset ja iloiset pikku kuononsa. Peläten ilmaisevansa, että oli muukalainen, hän ei niitä hyväillyt, sillä vaikka itämaalaiset tuntevatkin sääliä koiria kohtaan, he kuitenkin pitävät arvoaan alentavana kajota niihin, säästäen hyväilynsä kissoille. Mutta narttu ryömi kuitenkin hänen luokseen, heiluttaen häntäänsä, osoittaakseen, kuinka suuren kunnian hänen huomionsa oli sille tuottanut.
"Neljäs talo vasemmalla, hautakammion ja sypressin ohi kuljettuanne", — siinä paikka, jonne hänen kolmen ystävättärensä oikku sinä päivänä oli hänet kutsunut. Mustaan dominoon puettu nainen, joka ei näyttänyt Mélekiltä, odotti raoitetun oven takana, johdatti hänet sanaakaan sanomatta yläkertaan ja jätti hänet yksikseen pieneen ihan itämaalaiseen saliin, joka haaremiluukkujen tähden oli sangen pimeä: seinämillä divaaneja ja Koraanin lauselmia seinillä. Viereisestä huoneesta kuuli kuiskauksia, keveitä askelia ja silkin kahinaa.
Kun äskeinen dominopukuinen nainen palasi ja kädenliikkeellä kehotti Andréta seuraamaan viereiseen saliin, hän saattoi kuvitella olevansa Aladdin, joka astui sisälle seraljiinsa. Hänen aikaisemmin mustat ja vakavat pikku haamunsa olivat siellä, muuttuneina odaliskeiksi, säteillen kultakirjauksineen ja helyineen vanhanaikuisen loisteliaina. Vanhat Mekkasta tuodut helyillä koristetut valkoiset harsot riippuivat heidän hartioiltaan, verhoten heidän pitkille palmikoille nivottuja hiuksiaan. Kasvot paljaina he seisoivat kumarrusasennossa hänen edessään, kuin valtijaansa edessä ainakin ja hymyilivät hänelle raikkaan nuorekkaina niin että punaiset ikenet näkyivät.
Heidän pukunsa ja hohtokivensä olivat isoäidin aikuisia, ja Andrén kunniaksi he olivat nuuskineet ne esille seeteriarkuista; lisäksi heidän hieno uudenaikainen makunsa oli osannut valita muinaiskuosisilla kultaisilla kohokirjauksilla koristettuja vaalenneita silkkikankaita, siten aikaansaaden herkullisia värivaikutelmia. He tarjosivat näyn, jota ei kukaan enää saa nähdä ja josta hänen europpalaiset silmänsä eivät koskaan olisi rohjenneet uneksia. Heidän takanaan, puolihämärässä istui divaaneilla vaieten ja liikkumattomina viisi tai kuusi salaliittolais-naista, kaikki samalla tavoin puettuina mustiin tsharshafeihin, harsot kasvoilla, äänettöminä läsnäolijoina lisäten salaperäisyyttä. Kaikki tämä, jota ei olisi tehty kenenkään toisen vuoksi, oli suunnattoman uskaliasta, hämmästyttävää vaaran uhmailua. Ja Andrélla oli se tietoisuus, että tämän luvattoman koollaolon ympärillä levisi alakuloisen valpas Stambul talviusviin verhottuna ja kokonaisen moskeijain ja hautojen täyttämän kaupunginosan äänetön paheksuminen.
Heitä huvitti kohdella häntä pashana ja tanssia hänen edessään — niinkuin heidän isoäitinsä äidit olivat tanssineet Karadjiamirin tasangoilla, hyvin säädyllistä ja hidasta tanssia, alastomien käsivarsien liikehtiessä. Soitto oli aasialainen paimenlaulu, jota heille esitti luutulla salin pimeässä peräsopessa istuva verhottu nainen. Notkeina, vilkkaina, teeskennellyn kaihomielisinä he nämä hameet yllä olivat muuttuneet oikeiksi itämaalaisiksi, nuo kolme ylen hienostunutta olentoa, joiden sielu oli niin levoton ja jotka olivat pohtineet Kantin ja Schopenhauerin teoksia.
— Miksi ette ole iloinen tänään? — kysyi Djénane ihan hiljaa
Andrélta. Ikävystyttääkö tämä päähänpistomme teitä?
— Päinvastoin, se hurmaa minua; mutta en enää koskaan saa nähdä mitään niin harvinaista ja suloista. Ei, sen, mikä saa minut alakuloiseksi, mainitsen teille, kun nuo mustiin puetut naiset ovat poistuneet; jos se saattaa teidätkin miettiväiseksi, olen varma siitä, ettei se ainakaan pahoita teitä.
Mustat naiset viipyivät ainoastaan vähän aikaa. Noiden verhottujen joukosta — jotka luonnollisesti kaikki olivat kapinallisia — André tunsi äänestä, heti kun he alkoivat puhua, ne kaksi nuorta naista, jotka kerran olivat tulleet Sultan-Selimin lähistössä olevaan taloon, joiden kantaäiti oli ranskatar ja jotka haaveilivat pakoretkestä. Mélek koetti saada heidätkin poistamaan harson kasvoiltaan, ja täten uhmaamaan ankaraa lakipykälää; mutta he kieltäytyivät, sanoen ystävällisesti hymyilen:
— Kestihän puoli vuotta, ennenkuin te nostitte kasvoharsonne!
Heidän joukossaan oli, kaikesta päättäen, nuori nainen, joka puhui ranskaa, kuin parisitar ja jossa André Lhéryn lupaama kirja herätti suurta mielenkiintoa.
Tämä nainen virkkoi Andrélle:
— Tahdotte kaiketi, samoin kuin mekin toivoisimme, kuvata turkkilaisnaista sellaisena kuin hän on nykyisellä kehitysasteellaan? No niin — suokaa anteeksi, että vähätietoinen, pikku itämaalaisnainen neuvoo André Lhérytä — jos kirjoitatte persoonattoman romaanin, antamalla sen tapahtumien liikkua jonkun sankarittaren tai useampien sankarittarien ympärillä, ettekö silloin helposti herkeä olemasta se virkeävaikutuksinen kirjailija, jota niin suuresti olemme rakastaneet? Eikö kirjanne sensijaan voisi olla jonkunmoinen "Medjé" kirjanne jatko, kuvata paluutanne Itämaille useiden vuosien kuluttua?
— Juuri saman olen sanonut hänelle, keskeytti Djénane; mutta minut nolattiin niin pahasti, etten enää ollenkaan rohkene esittää hänelle vaatimatonta mielipidettäni tuohon kirjaan nähden.
— Nolattiin, ehkäpä niinkin, virkkoi André nauraen; mutta lupasinhan siitä huolimatta tehdä kaiken, mitä ikinä haluatte, lukuunottamatta omaa esiintymistäni näyttämöllä. Esittäkää siis jo tänään minulle mielipiteenne, ja täällä olevat verhotut naiset ehkä suostuvat mainitsemaan omat toivomuksensa…
— Itämaalaisnaisen lemmentarina ei tarjoa mitään vaihtelua, huomautti se mustapukuinen nainen, joka jo aikaisemmin oli puhunut. — Aina joukko kirjeitä — ja salaisia kohtauksia. Erimääräinen rakkaus, ja lopuksi kuolema — harvoin, aniharvoin pako. Puhun luonnollisesti rakkaudesta ulkomaalaiseen mieheen, sillä ainoastaan se voi herätä nykyaikaisessa itämaalaisnaisessa, joka on havahtunut oman arvonsa itsetietoisuuteen.
— Kuinka kapinallisuus saa teidät tekemään vääryyttä oman maanne miehille, uskalsi André huomauttaa. Ainoastaan minun tuttavieni joukosta voisin mainita useita, jotka ovat mielenkiintoisempia kuin me, ja lisäksi…
— Älkäämme puhuko paosta, virkkoi Djénane, vaan ainoastaan kuolemasta. Palaan vielä siihen, mitä eräänä päivänä ehdotin herra Lhérylle, että hän valitsisi sellaisen muodon, joka sallisi hänen tulkita omia vaikutelmiaan, hänen itsensä tarvitsematta esiintyä toimivana henkilönä. Esimerkiksi tähän tapaan: Muukalainen, joka on hänen näköisensä kuin veli, mies, joka samoin kuin hän on elämän hemmoittelema, kirjailija, jota naiset paljon lukevat, palaa Stambuliin, jota muinoin on rakastanut.. Löytääkö hän siellä nuoruutensa, innostuksensa?… — Teidän tehtävänne on siihen vastata, herra Lhéry! — Hän kohtaa siellä yhden sisaristamme, joka ennen on ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja joka samoin kuin monet muut pikku raukat, on hänen loistavan sädekehänsä häikäisemä. Mutta mikä kaksikymmentä vuotta sitten olisi kehittynyt rakkaudeksi, ei nyt hänessä herätä muuta kuin taiteilijan uteliaisuutta. Tietenkään en tekisi hänestä tuollaista onnetonta miestä, jommoiset ovat käyneet vanhanaikuisiksi vuoden 1830:n jälkeen, vaan ainoastaan taiteilijan, jota huvittavat uudet ja harvinaiset vaikutelmat. Hän saapuu siis useisiin kohtauksiin sentähden, että ne tarjoavat jotain vaarallista ja uutta. Ja mitä muuta tästä voisikaan syntyä, kuin rakkautta… mutta naisessa, ei hänessä, joka tekee tämän kaiken huvin vuoksi tai seikkailuhalusta…
— Mutta ei — Djénane äkkiä sanoi ja nousi kärsimättömänä kuin lapsi — te istutte siinä kaikki ja kuuntelette kuinka loruilen kuin koulutyttö… Tunnenpa, että saatan itseni naurunalaiseksi. Kernaammin tanssin vielä yhden kotikyläni tansseista. Se sopii paljoa paremmin odaliskille. Shahendé, ole hyvä ja soita sama paimentanssi, jota harjoitimme ennen herra Lhéryn tuloa…
Hän aikoi tarttua molempien ystävättäriensä käsiin alkaakseen tanssin, mutta muut läsnäolijat tahtoivat kuulla romaani-suunnitelman lopun. Ja nuo molemmat helyillä koristetut hourit sekä surupukuiset haamut kehottamalla kehottivat häntä jälleen istuutumaan.
— Te saatte minut hämilleni, te ikävystytätte minua… Tuon tarinan loppu? Mutta nähdäkseni se jo on lopussa. Sanoimmehan äsken, että turkkilaisnaisen rakkaus voi päättyä ainoastaan pakoon tai kuolemaan. Minun sankarittareni on liian ylpeä seuratakseen muukalaista. Hän on siis kuoleva, ei suorastaan tuon miehen vuoksi, vaan pikemmin haaremin armottomien lakien tähden, jotka eivät salli hänen työn ja toiminnan muodossa hankkia itselleen lohdutusta rauenneesta rakkaudestaan ja unelmastaan.
André katseli häntä hänen puhuessaan. Tänä päivänä, jona hän näytti odaliskilta satavuotisessa korupuvussaan, oli hänen puhetapansa entistään hämmästyttävämpi. Hänen tummanvihreät silmänsä tuijottivat itsepäisesti arabeskien peittämään kattoon, ja hän sanoi kaiken tuon tyynenä kuin henkilö, joka keksii kauniin tarinan, missä sillä itsellä ei ole mitään osaa… Hän oli tutkimaton… Mustien naisten poistuttua Djénane lähestyi Andréta ja sanoi teeskentelemättä ja täynnä luottamusta kuin hyvä pikku toveri:
— Ja nyt, kun he ovat menneet, sanokaa, mikä teidän on.
— Minunko… Saattavathan molemmat serkkunne sen kuulla?
— Tietysti, Djénane vastasi puoleksi loukkaantuneena, Mitä meidän molempien tarvitsisi heiltä salata? Sanoinhan teille heti alussa, että me kolme teidän edessänne olemme ainoastaan yksi sielu.
— No niin, katsellessani teitä, ihastun ja säikähdyn samalla havaitsemani yhdennäköisyyden vuoksi. Ettekö huomannut minun säpsähtävän tuona päivänä, jona ensi kerran nostitte kasvoharsonne? Näin edessäni samanlaiset soikeat kasvot, samanlaisen katseen ja samanlaiset kulmakarvat, jotka vainaja tavallisesti yhdisti hennaväriviivalla. Sillä kerralla en vielä nähnyt hiuksianne, jotka niinikään ovat hänen hiuksiensa kaltaiset ja jotka olette näyttänyt minulle tänään palmikoituina samalla tavoin kuin hänellä.
Djénane vastasi, äänessä vakava sävy:
— Minäkö Nedjibén näköinen!… Oi, tunnen sisälläni samanlaista mielenliikutusta kuin te!… En voi olla sanomatta teille, André, että tämä jo viiden tai kuuden vuoden aikana on ollut rakkain unelmani…
Vaieten he pitkään katselivat toisiaan. Djénane oli hiukan nostanut kulmakarvojaan, ikäänkuin: paremmin nähdäkseen, ja André havaitsi hänen tummien merenvihreiden silmiensä loiston, ja sillävälin molemmat toiset nuoret naiset seisoivat syrjässä tuossa haaremissa, jonka nopeasti verhosi hämärä, he kun hienotunteisina eivät tahtoneet häiritä tätä alakuloisuutta herättävää vertailua.
— Jääkää siihen paikoillenne, André, älkää liikahtako, sanoi Djénane äkkiä. Ja te molemmat, tulkaapa katsomaan ystäväämme. Kun hän seisoo tuossa asennossa ja tuossa valaistuksessa, häntä tuskin luulisi kolmekymmenvuotiaaksi.
André, joka kokonaan oli unhottanut ikänsä, mikä joskus sattui, ja joka sinä hetkenä kuvitteli olevansa nuori, palasi äkkiä julmaan todellisuuteen ja muisti jo alkaneensa astua elämän alamäkeä, laskeutua tuota rinnettä alas, jota ei tarmokkainkaan koskaan ole kyennyt jälleen kohoamaan takaisin.
— Mitä niinä teenkään täällä, hän ajatteli — näiden omituisten nuoruutta uhkuvien pienten olentojen parissa? Tämä seikkailu, johon he ovat minut houkutelleet, vaikka se onkin viatonta laatua, ei sovellu minun ikäiselleni miehelle…
Hän hyvästeli heitä ehkä tavallista kylmemmin ja poistui tuohon jättiläiskaupunkiin, jonka yli laskeutui syyspäivän iltahämärä. Hänen oli kulkeminen eri kaupunginosien ja ihmisjoukkojen läpi, astuminen katuja ylös, katuja alas, jopa sivuuttaminen kokonainen merenpoukama, ennenkuin saapui Pera-kukkulan huipulla olevaan tilapäiseen asuntoonsa, joka hänestä nyt iltahämyssä tuntui entistä vastenmielisemmältä ja autiommalta…
Ja miksi tuosta asunnosta ei vilkkunut yhtään tulta, ei yhtään valoa?
Hän kutsui turkkilaisia palvelijoitaan, joiden tehtäviin tämä kuului.
Hänen ranskalainen palvelijansa, joka heidän sijaisenaan riensi
saapuville, sanoi, kohauttaen käsivarsiaan:
— He ovat kaikki lähteneet juhlaan. Tänä iltana alkaa turkkilaisten karnevaali; oli mahdoton pidättää heitä kotona…
André oli unhottanut, että oli marraskuun 8 päivä, joka sinä vuonna sattui olemaan, Ramazan-kuun ensimäinen päivä, ja tämän kuun kuluessa paastotaan ankarasti päivin ja vietetään yöt lapsellisin huvein ja ilotulituksiin. Hän meni erään Stambuliin päin olevan ikkunan ääreen nähdäkseen, vieläkö nyt vuonna 1322 hedshran jälkeen vietettiin sitä suurta ilotulitus-juhlaa, jonka hän oli nähnyt neljännesvuosisataa aikaisemmin. — Ja niin oli todella laita, ei mitään ollut muuttunut: kaupungin verraton varjokuva, joka epäselvänä häämötti etäisyydessä, alkoi äkkiä eri tahoilla säteillä, hulmahtaen yht'äkkiä kaikkialla ilmivalaistukseen. Kaikki minareetit, jotka olivat sytyttäneet kaksin- tai kolminkertaiset valoseppeleensä, näyttivät suunnattoman suurilta varjopatsailta, joihin oli kiinnitetty eri korkeuksiin ilmassa hehkuvia sormuksia. Moskeijain katoille kiinnitetyt metallikirjaimiset arapialaiset lauselmat erosivat yötaivaan taustasta kookkaina ja kuin näkymättömien lankojen kannattamina, näyttäen etäältä ja sumussa tähtisikermiltä.
Silloin Andrén mieleen johtui, että Stambul, joka muina vuodenaikoina oli hiljainen kaupunki, nyt Ramazanin öinä raikui musiikista, laulusta ja tanssista. Tosin ei noissa kansanjoukoissa saanut nähdä naisia, ei edes heidän tavallisessa, mutta silti vielä somassa hahmossaan, nimittäin mustat kaavut yllä, sillä onhan heidän kaikkien pakko auringon laskettua pysyä sulkeutuneina rautaristikkojensa taakse. Mutta kaupungilla hän kuitenkin oli näkevä pukuja Aasian eri seuduilta, nargile-piippuja, vanhanaikaisia näytelmiä ja kiinalaisia varjokuvia. Mutta Peran asukkaita hän ei siellä saisi nähdä, he kun osaksi peläten iskuja, osaksi typerän välinpitämättömyytensä vuoksi olivat juhlaan tulematta. Sentähden hän vielä kerran unhotti ikänsä, joka äsken oli hänet synkistänyt, laski jälleen päähänsä fezin ja läksi turkkilaisten palvelijoidenpa tavoin toisella puolella merenlahtea olevaan ilotulituksen valaisemaan kaupunkiin, ottamaan osaa itämaalaiseen juhlaan.
XXX.
Viimein tuli marraskuun 12 päivä — Ramazanin 4 — jona he toteuttivat jo useina kuukausina suunnittelemansa käynnin Nedjihén haudalla. Tämä oli, heidän kaikkein vaarallisimpia yrityksiään, ja siihenasti he olivat siitä pidättäytyneet, siihen liittyvien vaikeuksien ja ajanhukan vuoksi, sillä hautausmaalle oli hyvin pitkä matka.
Edellisenä päivänä Djénane, antaessaan hänelle viimeiset ohjeensa, oli kirjoittanut: "Tänään on niin kaunis ilma, taivas on niin sininen, toivon koko sydämestäni, että huomispäivä on hymyilevä meille yhtä suloisena."
Ja André puolestaan oli aina kuvitellut tätä toivioretkeä tapahtuvaksi, tuollaisena tyynenä koti-ikävää herättävänä marraskuun päivänä, kun aurinko hämmästyttäen levittää tähän muuten etelämaalaiseen ilmanalaan kosteata ansarilämpöä, nostaen kesäisiä harhaluuloja ja sitten valaen Stambulin ja vielä enemmän aasianpuoleisen rannan Moghrebin hetkenä vaaleanpunaiseksi, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi, ennen yön laskeutumista, joka heti levittää värisyttävän viileytensä.
Mutta kun hän seuraavana aamuna avasi ikkunaluukkunsa, oli taivas pilvinen ja synkkä; Mustaltamereltä puhalsi hellittämätön tuuli. Hän aavisti, että hänen haaremiin suljetut ystävättärensä ikkunaristikkojensa läpi levottomina niinikään tähystelivät, millainen ilma oli.
Ei kuitenkaan saanut epäröidä, sillä valmistukset olivat aiheuttaneet niin paljon vaivaa, ja lisäksi he olivat saaneet apua sekä palkatuilta, että vapaaehtoisilta avustajilta, joihin ehkä toiste eivät voisi turvautua. Määräaikana, kello puoli kaksi, André, fezi päässä ja rukousnauha kädessä, ilmestyi sen Stambulissa, lähellä Sultan-Fafihia olevan salaperäisen talon ovelle, jossa hänen ystävättärensä olivat vastaanottaneet hänet odaliskeina. Hän tapasi heidät valmiina, aivan mustina, läpinäkymättömät harsot kasvoilla; aikaisemmin esiintynyt tuntematon nainen, Shahendé Hanum, talon omistajatar, halusi lähteä mukaan: oli siis kaikkiaan neljä haamua, jotka valmistautuivat liittymään hänen seuraansa; ne olivat hieman levottomia ja vapisivat uskaliasta yritystään ajatellessaan, André, jonka oli määrä matkalla puhua ajurien tai jonkun odottamattoman ohikulkijan kanssa, oli niinikään levoton puhetavastaan, epäröimisistään ja muukalaisesta ääntämisestään, sillä vaaranalaisuus oli vakava.
— Teillä täytyy olla turkkilainen nimi, he sanoivat, sen varalta, että meidän olisi pakko puhutella teitä.
— No niin, sanoi André, sanokaa minua muitta mutkitta Arifiksi. Ennen muinoin annoin pilalla kutsua itseäni Arif-effendiksi: nyt on arvonimi voinut nousta, ja minua voi mainita Arif-Beiksi.
Kohta senjälkeen muukalainen ja nuo neljä turkkilaisnaista, toisin sanoen Arif-Bei ja hänen haareminsa, kulkivat yhdessä kadulla — tapaus, joka oli vailla edeltäjäänsä Stambulissa. Taukoomaton tuuli kiidätti yhä esiin uusia mustia pilviä, jotka levittivät jäätävää kosteutta: he olivat jäykät vilusta. Mélek yksin oli iloinen ja puhutteli ystäväänsä sanoilla: Iki guenzoum beyim effendim (= Herra bei, molemmat silmäni: lauseparsi, joka merkitsee: Herra bei, olette minulle rakas kuin silmäteräni). André paheksui tätä hänen iloisuuttaan, sillä vainajan kuva kangasteli sinä päivänä hänen mielessään niin ilmielävänä, kuin olisi; se ollut hänen edessään.
Saavuttuaan ajurijonon kohdalle, he ottivat kahdet vaunut, toiset beille, ja toiset neljälle haamulle, sillä sovinnaistavat eivät salli miehen nousta samoihin vaunuihin kuin hänen hareminaisensa.
Matka oli pitkä kautta vanhojen kolkkojen kaupunginosien, ja viimein saavuttiin ulkopuolelle kaupungin muureja, synkkään yksinäisyyteen suurille hautausmaille, missä tähän vuodenaikaan oli joukottain korppeja mustien sypressien juurella.
He astuivat alas ajoneuvoista Adrianopelin portin ja Eyoubin välillä, vastapäätä kookkaita bysantilaisia muureja, sillä tie, joka ennen oli ollut kivilaatoilla laskettu, ei enää ollut kulkukelpoinen.
He astuivat hetken aikaa jalan pitkin näitä rappeutuneita vallituksia… Maanvieremistä ja muuriaukoista vilahti aika ajoin esiin pala Stambulia, ikäänkuin paremmin painaakseen mieliin Islamin, joka täällä hallitsi yksinomaisena valtijaana. Eri etäisyyksissä näki näitä yleviä moskeijoja särmäkartion-muotoisine kupuineen ja minareetteineen, jotka kohosivat maasta kuin tankokimput, valkeanhohteisina mustan taivaan alla.
Tämä paikka, joka vaikutti suurpiirteisen kolkolta, ja jossa André nyt liikkui noiden neljän surupukuisen naisen seurassa, lähtien toteuttamaan hurskasta toivioretkeä, oli sama, jonne Nedjibé ja André neljännesvuosisataa aikaisemmin olivat tehneet ainoan kävelyretkensä päiväsaikaan. Sinne he molemmat niin nuorina ja toisiinsa rakastuneina olivat uskaltaneet tulla kuin kaksi lasta ainakin, jotka uhmaavat vaaraa. Siellä he kerran olivat pysähtyneet vaalean talviauringon paisteessa kuuntelemaan sypressin oksalla laulelevaa tiaispahaista, joka oli erehtynyt vuodenajasta; siellä he olivat nähneet vahankalpeakasvoista pientä kreikkalaistyttöä haudattavan. Ja jo yli neljännesvuosisadan oli kulunut näistä vähäpätöisistä tapauksista, jotka kuitenkin olivat olleet ainoalaatuisia heidän elämässään ja jatka häviämättömästi olivat painuneet toisen vielä elossa olevan muistiin.
Ennen pitkää he kulkien tavattoman pimeässä marraskuun valaistuksessa poikkesivat bysantilaisen muurin viereiseltä tieltä sypressilehtoon, keskelle kalmiston lukemattomia hautakiviryhmiä. Venäjältä tuleva tuuli oli armoton, piesten heidän kasvojaan ja verhoten heidät yhä kylmenevällä kosteudellaan. Heidän edestään korpit hitaasti hyppivät tiehensä.
Nyt ilmestyivät näkyviin Nedjibén vielä valkoiset hautakivet, jotka André osoitti nuorille naisille: Viime keväänä uudelleen kullatut kaiverrukset hohtivat uuden uutukaisina.
Muutaman askeleen päähän näistä yksinkertaisista marmoripatsaista olivat nuo miellyttävät pikku haamut vaistomaisesti pysähtyneet, vaipuen hehkuvaan rukoukseen pienen vainajan sielun puolesta ja asettuen Islamin määräämään asentoon: molemmat kädet avokämmenin ojennettuina ikäänkuin anoen armoa. Tämä oli Andrésta niin odottamatonta ja liikuttavaa, että hän äkkiä tunsi silmänsä kostuvan kyynelistä, ja peläten, että he sen näkisivät, hän pysyi syrjässä, hän, joka ei rukoillut.
Täten hän siis oli toteuttanut tuon niin mahdottomalta näyttäneen unelman: hän oli korjauttanut tuon haudan ja uskonut sen toisten turkkilaisnaisten huostaan, jotka olivat valmiit sitä kunnioittamaan ja hoitamaan. Hautapatsaat kohosivat siinä vankkoina ja tuoreine kullattuine kirjoituksineen: nuo turkkilaisnaiset olivat läsnä, ikäänkuin muistojen hyvät hengettäret, saapuneina tämän kauan unhotuksen peittäneen pienen haudan ääreen; — ja hän itse oli siellä, likeisesti liittyneenä heihin kunnioituksen ja säälin sitein.
Lopetettuaan "fathia"-rukouksensa, he menivät lähemmäksi lukemaan kirkkaasti hohtavaa hautakirjoitusta. Ylinnä oli arapialainen runosäe, joka alkoi patsaan huipusta, laskeutuen vinottain sen juureen asti. Sitten alinna päivämäärä ja nimi: "Rukous Chabaanin 18 päivänä 1297 kuolleen Nedjibé Hanumin, Ali-Djianghir Effendin tyttären, sielun puolesta."
Tsherkessiläisnaisilla on päinvastoin kuin turkkilaisilla, suku- tai oikeammin heimonimi.
Djénane luki syvästi liikutetuin mielin Nédjiben sukunimen.
— Mutta — näin hän virkahti — Djianghir nimisiä perheitä asuu minun kotikylässäni. Muinoin ne yhdessä esi-isieni kanssa tulivat Kaukasiasta, ja kaksisataa vuotta ne ovat eläneet samoilla seuduilla kuin minun sukuni.
Tämä seikka selitti, vielä paremmin näiden molempien naisten yhdennäköisyyden, joka kuitenkin ihmetytti, jos se oli pelkkä rotumerkki; mutta epäilemättä heillä oli samat verensiteet, jonkun entisajan ruhtinaan oikun seurauksena. Ja joku salaperäinen kantaisä, jo aikoja sitten tomuksi rauennut, oli jättänyt, herra tiesi kuinka monen sukupolven kautta, kahdelle niin eri säätyiselle nuorelle naiselle perinnöksi nuo silmät, jotka alati säilyivät samoina, harvinaisina ja ihmeen ihanina.
Oli jäätävän kylmä hautausmaalla, missä he muutaman hetken olivat seisoneet liikkumattomina. Äkkiä Zeynebin mustien huntujen peittämää povea pudisti raju yskä.
— Lähtekäämme, sanoi André pelästyneenä, lähtekäämme kaiken mokomin, ja astukaamme hyvin nopeasti…
Ennen poistumistaan kukin heistä tahtoi ottaa yhden niistä kuivuneista sypressinoksista, joita oli varissut alas haudalle, ja kun Mélek, joka aina oli ohuimmin verhottu kaikista, kumartui ottamaan oksansa, André näki, että hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä — ja hän antoi hänelle täydesti anteeksi hänen äskeisen kadulla osoittamansa hilpeyden.
Saavuttuaan ajoneuvojensa luo, he erosivat toisistaan, he kun eivät tahtoneet jatkaa tarpeettomasti yhdessäoloon liittyvää vaaraa. Saatuaan heiltä sen lupauksen, että he ensi tilassa antaisivat hänelle tiedon paluustaan haaremiin, joka herätti hänessä suurta levottomuutta, päivä kun jo kallistui loppuunsa, André poistui Eyoubin tietä, kun sitävastoin naiset käskivät ajurinsa palata Adrianopelin portin kautta.
Kello on nyt kuusi. André on palannut Peraan. Oi, mikä kolkko ilta! Ikkunoistaan hän näki, miten yö alkoi sulkea syliinsä jättiläiskaupungin, joka nyt kipeämmin kuin koskaan ennen palautti hänen mieleensä entisen Konstantinopolin, hänen nuoruutensa Konstantinopolin. Hämärä oli muuttumaisillaan pimeäksi. Mutta ei vielä ollut se hetki, jona minareetit sytyttävät kaikki valoseppeleensä Ramazin yöllistä juhlaa varten. Niiden muoto kuvastui ainoastaan epämääräisenä, tummanharmaana melkein yhtä harmaaseen taivaan taustaan. Samoin kuin usein haaveiluissa hänen kaukomatkoillaan, Stambul haamoitti nyt ainoastaan himmeänä varjokuvana hänen edessään. Mutta läntisellä taivaanrannalla erottautui selväpiirteisenä vaaleanpunaisesta pohjasta — sammuvasta iltaruskosta — musta ripsujuova: suurten hautausmaiden sypressit. Ja André ajatteli, katsellen tuota taivaanrantaa: Siellä keskellä ääretöntä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä hän nukkuu sen yksinkertaisen marmorisen hautakiven alla, jonka säälistä olen antanut korjata ja uudelleen kullata…
Niin, hauta oli todella laitettu kuntoon ja uskottu turkkilaisnaisille, joiden hurskasta huolenpitoa vielä saattoi jatkua jonkun vuoden, he kun vielä olivat nuoria. Entä sitten? Voisiko tämä estää tätä hänen elämänsä kohtaa, tätä nuoruuden ja rakkauden muistoa poistumasta ja hirvittävän pian vajoamasta siihen kuiluun, johon menneet tapaukset ja kaikkien unhottamat seikat katoavat? Saattoivatko muuten nämä hautausmaat, vaikka oivatkin vanhat ja hartaan kunnioituksen esineenä, yhä edelleen nauttia häiriintymättömästä rauhastaan? Kun Islam, jota joka taholta uhataan, vetäytyy Aasian puolelle, miten silloin uudet tulokkaat kohtelevat näitä lukemattomia vanhoja hautoja? Nedjibén hautakivet, samoin kuin tuhannet muut, kaiketi silloin katoavat…
Ja nyt hänestä tuntui kuin hän yksistään täyttämällä niin kauan laiminlyömänsä velvollisuuden ja ikäänkuin vapautumalla velastaan vainajalle, olisi katkaissut viimeisen siteen, joka liitti hänet menneisyyteen; kaikki: oli auttamattomasti lopussa.
Sinä iltana oli päivälliset ja tanssiaiset Englannin lähetystössä, joihin hänen oli lähteminen. Pian oli aika pukeutua. Hänen palvelijansa sytytti lamput ja nouti esille hänen hännystakkinsa. Kuinka erilaiseen aikakauteen, ympäristöön ja ajatuspiiriin hän siirtyikään käyntinsä jälkeen sypressilehdossa tsharshafiin puettujen turkkilaisnaisten seurassa!
Poistuessaan ikkunan äärestä pukeutumaan hän näki, että alkoi sadella lumihiutaleita: ensimäinen lumi… Siellä kaukana, yksinäisellä suurella hautausmaalla satoi lunta.
Seuraavana aamuna hän vastaanotti kirjeen, jota oli pyytänyt ystävättäriensä kirjoittamaan, saadakseen tietoja heidän paluustaan haaremiin.
Ramazanin 4 päivä, kello 9 illalla.
Saavuimme onnellisesti kotia, rakas André, mutta emme ilman vastuksia. Tulimme viime hetkellä, ja yksi ystävättäristämme, joka oli meitä avustanut, puhui ajattelemattomuudessaan ristiin. Kaikki selvisi, mutta silti talon vanhat naiset ja harmaaparta-ukot ovat epäluuloisia.
Kiitämme teitä sydämemme pohjasta meille osoittamastanne luottamuksesta. Nyt tuo hauta hiukan kuuluu meillekin, eikö niin, ja käymme siellä usein rukoilemassa teidän lähdettyänne kotimaahanne.
Tänä iltana tunnen teidän olevan niin kaukana ja kuitenkin olette niin lähellä! Ikkunastani voisin nähdä tuolla Peran huipulla olevan lähetystön ikkunoista valot, sieltä, missä, paraikaa olette, ja ihmettelen, että te voitte olla huveissa, kun me olemme niin suruissamme. Teidän mielestänne minä kaiketi olen hyvin vaativainen; ehkä olette oikeassa, mutta en ole vaativainen omasta vaan toisen puolesta.
Tänä hetkenä te epäilemättä, olette iloinen, naisten ja kukkien ympäröimä, silmät ja mieli lumottuina. Ja me olemme himmeästi valaistussa, viileässä ja kolkossa haaremissa, ja itkemme.
Itkemme elämäämme. Kuinka surullinen ja tyhjä on tämä ilta! Tämä ilta enemmin kuin muut. Saako se tunne, että te olette niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana meidät tavallista onnettomammiksi?
Djénane.
Ja tiedätteköhän, mitä minulla, Mélekillä, nyt on teille sanottavaa? Kuinka voittekaan syöksyä huvien pyörteeseen kirkkaasti valaistuissa saleissa, kun me itkemme kolmen sypressistä pudonneen pienen oksan ääressä? Olemme panneet ne Mekkasta tuotuun pyhään puulippaaseen: niillä on kostea, väkevä, sieramiin tunkeva haju, joka tekee surulliseksi… Tiedättehän, mistä olemme ne ottaneet?…
Kuinka voittekaan olla tanssiaisissa tänä iltana ja unhottaa aiheuttamanne surut, ne olennot, jotka olette murtaneet tiellänne? En voi uskoa, ettette te ajattelisi näiltä seikkoja, kun me vieraat, kaukaiset sisaret niitä itkemme…
Mélek.
XXXI.
He olivat ilmoittaneet hänelle, että heidän vankeutensa Ramazan-kuun aikana oli oleva ankarampi, sillä silloin rukoiltiin, luettiin pyhiä kirjoja, paastottiin koko päivä ja ennen kaikkea otettiin osaa yölliseen seuraelämään, jolla tässä paasto-kuussa on tavaton merkitys. Suurten aterioiden nimi on iftar, niiden tarkoitus oli tarjota korvausta päivän kestäneestä paastoamisesta.
Mutta Ramazan näytti päinvastoin helpottavan heidän huimapäisimmän tuumansa toteuttamista, joka oli omansa nostamaan pelon vavistusta: nimittäin tuuma kerran vastaanottaa André Lhéry itse Khassim-Pashan palatsissa, Djénanen huoneustossa, parin askeleen päässä rouva Husnugulista!
Stambul muuttuu islamilaisen paaston aikana vallan oudoksi. Illoin juhlia ja tuhansittain lyhtyjä, kadut tulvillaan väkeä, moskeijat valokoristeiden seppelöiminä, kaikkialla ilmassa isot tulisormukset, joita kannattavat yötaivaan väriset minareetit, jotka tuskin ovat havaittavissa. Sitävastoin pitkin päivää yleinen uneliaisuus; itämaalainen katuelämä on pysähtynyt, myymälät ovat suljetut; lukemattomissa pienissä kahviloissa, jotka tavallisesti eivät koskaan ole tyhjät, ei enää ole nargilepiippuja, siellä ei enää jutella, penkeillä vaan on loikomassa muutamia uneksijoita, kasvoissa valvonnan ja paastoamisen aiheuttama väsynyt ilme. Ja kotosalla auringonlaskuun asti sama raukeus kuin ulkona. Etenkin Djénanen asunnossa, missä palvelijat olivat yhtä vanhat kuin isäntäväki, kaikki nukkuivat, sekä parrattomat neekerit, eikä tuuheaviiksiset vartijat pistolivöineen.
Ramazanin 12 päivänä 1322, jona heidän seikkailunomainen yrityksensä piti toimeenpantaman, isoäiti ja isän sedät juuri otolliseen aikaan sairastuneina, pysyttelivät huoneissaan, ja rouva Husnugul oli iftar-aterialla ylensyömisestä saanut ruuansulatushäiriön ja makasi vuoteen omana.
Andrén oli määrä saapua täsmälleen kello kaksi, ei minuuttia, eipä edes sekuntiakaan myöhemmin; hänen oli käsketty kulkea kiinni seinissä, jotta ei näkyisi ulkonevista ikkunoista, ja vasta silloin menemään sisälle isosta ovesta, kun hänelle ensimäisen kerroksen ikkunaristikoista näyteltiin valkoisen nenäliinan nipukkaa — tavallisia merkkiä.
Tällä kertaa hän todella oli peloissaan; heidän ja omasta puolestaan, ei välittömän vaaran, vaan europpalaisen, yleisen häpeänhälinän vuoksi, joka ennen pitkää leviäisi, jos hänet tavattaisiin verekseltään.
Hän lähestyi hitaasti tähystellen joka taholle. Djénanen asunto sijaitsi edullisella paikalla, vastapäätä ei ollut taloja, ja se oli samoin kuin kaikki naapuritalot rannalla olevalle hautausmaalle päin; vastakkaisella rannalla ei nähnyt muuta kuin sypressejä ja hautoja; ei kukaan voinut urkkia heitä siltä puolelta, joka oli autio ja sinä päivänä marraskuun sumujen verhoama.
Valkoinen merkki oli näkyvissä, ei enää sopinut väistyä takaisin. Sisään astuessaan hänellä oli se tunne, kuin olisi silmittömästi syöksynyt pohjattomaan kuiluun. Suurpiirteinen vanhanaikainen eteinen oli sinä päivänä vailla asestettuja ja kultanauhakkeilla koristettuja vartijoita.
Mélek, puettuna mustaan tsharshafiin, seisoi yksin oven takana ja virkkoi hänelle nauraen:
— Joutuin, joutuin, juoskaa!
Yhdessä he riensivät ylös portaita, kiitivät läpi pitkien käytävien ja syöksyivät sisälle Djénanen huoneustoon, jossa hän pelosta vavisten odotti heitä; ovi lukittiin heidän jälkeensä kahdella avaimen kierroksella.
Heti kuului naurunremahdus, tuo veitikkamainen ilonpurkaus, jolla he aina uhmailivat kaikkea ja kaikkia, joka kerta kun uhkaava vaara oli vältetty. Djénane näytti, lystikkään voitokas ilme kasvoissa, avainta, jota heilutti kädessään; avain, lukko, mikä mullistava uudistus haaremissa! Hän oli nähtävästi saanut ne edellisenä päivänä, eikä vielä ollut tointunut saavuttamansa voiton yllätyksestä. Hän, Djénane, sitten Zeyneb ja Mélek poistivat kädenkäänteessä tsharshafinsa ja näyttivät tavallistaan kalpeammilta ankarasta paastoamisesta. He esiintyivät muuten Andren edessä, joka ei koskaan ollut nähnyt heitä muuten kuin odaliski- tai mustapukuisina, vallan uudenhahmoisina: puettuina ja kammattuina hyvin hienosti europpalaiseen tapaan. Yksi ainoa seikka saattoi heidät sentään hiukan itämaalaisiksi, nimittäin pienet tsherkessiläiset hopeakuteiset valkeat harsot, jotka olivat kiinnitetyt hiuksiin ja jotka valuivat hartioille.
— Luulin, että ette kotosalla ollenkaan käytä huntua, huomautti André.
— Totta kai, aina. Mutta ainoastaan näin pieniä. Ensin he veivät hänet musiikkisaliin, jossa odotti kolme muuta vaarallisen seikkailun vieraiksi kutsuttua naista: neiti Bonneau de Saint-Miron, neiti Tardieu, Mélekin entinen opettajatar, ja lisäksi muuan naishaamu, Ubeydé Hanum, normaalikoulusta opettajatodistuksen saanut ja filosofian opettaja eräässä Vähän-Aasian tyttökoulussa. Molemmat ranskattaret olivat jotenkin levottomat, ja he olivat kauan epäröineet, totellako houkutuksen vai pelon ääntä. Ja neiti de Saint-Miron näytti siltä, kuin olisi ajatellut: "Minäpä valitettavasti olen pääsyyllinen siihen, että André Lhéry on oppilaani huoneustossa!"
He alkoivat silti puhella, sillä siihen he tunsivat voittamatonta halua, ja Andrésta nämä vanhat neitoset tuntuivat sekä korkealentoisilta että lapsellisilta. Muuten he olivat hienosti sivistyneitä ja paljon lukeneita, mutta samalla romantillisen innostuneita, mikä vuonna 1904 vaikutti hiukan vanhanaikuiselta. He katsoivat voivansa puhua hänen kanssaan hänen kirjastaan, jonka nimen tunsivat ja joka suuresti herätti heidän harrastustaan:
— Olette kai jo kirjoittanut useita sivuja uutta kirjaanne Havahtuneita, vai kuinka mestari?
— En totisesti yhtään ainoata! André vastasi nauraen.
— Siitä iloitsen, sanoi Andrélle Djénane, ääni kaikuen sulavana kuin yliluonnollinen musiikki, vaikka jo toiset hyvin pehmeät olivat puhuneet. — Teidän tulee kirjoittaa se vasta matkustettuanne pois; siten se ainakin jonkun kuukauden aikana on yhdyssiteenä meidän välillämme; kun tarvitsette jotain lisätietoja, muistatte kirjoittaa meille…
André, joka katsoi kohteliaisuuden vaativan, että hän ainakin kerran puhutteli naishahmoa, kysyi häneltä, jokapäiväisesti kylläkin, oliko hän tyytyväinen oppilaisiinsa, noihin pieniin aasialaisiin turkkilaisnaisiin. Hän odotti jotain koulumestarimaista vastausta, yhtä jokapäiväistä kuin hänen kysymyksensäkin. Mutta mustan harson läpi kuului vakava ja lempeä ääni, joka puhtaalla ranskankielellä vastasi vallan odottamatonta:
— Valitettavasti olen liiankin tyytyväinen!… He oppivat liian nopeasti ja ovat vallan liian älykkäitä. Valitan, että minä olen istuttanut kärsimyksen mikrobin näihin tulevaisuuden naisiin. Surkuttelen kaikkia näitä pieniä kukkasia, jotka täten pikemmin ovat lakastuvat kuin heidän viattomat isovanhempansa…
Sitten puhuttiin Ramazanista. Paastoamista tietysti koko päivä, pikkutöitä köyhiä varten ja pyhien kirjojen lukemista. Tämän kuun kuluessa muhamettilaisnaisen täytyy uudelleen lukea läpi koraaninsa, jättämättä riviäkään väliin. Nämä nuoret naiset varoivat laiminlyömästä tätä määräystä, sillä huolimatta ristiriitaisuudestaan ja epäuskostaan he hartaasti ihailivat Islamin pyhää kirjaa; ja heidän koraaninsa olivat esillä, vihreä nauha niiden lehtien välissä, mihin olivat sinä päivänä pysäyttäneet lukemisensa.
Ja auringon laskettua alkavat iftarit. Selamlikissa vietetään miesten iftar; sitä seuraa rukoushetki, jota varten vieraat, isännät ja palvelijat kokoontuvat isoon saliin, kukin polvistuen rukousmatolleen. Djénanen puolella tämän rukouksen lausui joka ilta eräs puutarhuri, joka oli ainoa nuori mies joukossa, ja jonka sointuva muedsinääni täytti koko talon.
Haaremissa vietettiin naisten iftaria.
— Nämä nuorten turkkilaisnaisten kemut, sanoi Zeyneb, ovat harvoin rivonsävyisiä Ramazanin aikana, sillä silloin mystillisyys on herännyt sieluissamme, ja ne kysymykset, joita käsitellään, koskevat elämää ja kuolemaa. Alussa aina sama kuumeinen into. Ja lopulla aina sama alakuloisuus ja epätoivo, kun kaksi tuntia keskusteltuamme kaikista dogmeista ja filosofisista järjestelmistä huomaamme, ettemme ole päässeet lähtökohtaa kauemmaksi, tietäen, ettemme ole muuta kuin heikkoja, voimattomia olento-parkoja. Mutta toivo on niin voimakas tunne, että meillä, huolimatta yrityksemme raukeamisesta, seuraavana päivänä vielä sentään on voimaa jäljellä toisia teitä yrittääksemme päästä saavuttamattomaan päämäärään…
— Me nuoret turkkilaisnaiset, huomautti Mélek, olemme kuin pivollinen rikkaruohon siemeniä, joka itää, kykenee vastustamaan kaikkea ja leviää, huolimatta vedenpuutteesta, kylmästä jopa toistuvasta "kitkennästä".
— Niin, sanoi Djénane, meidät voi jakaa kahteen lajiin. Niihin, jotka välttääkseen menehtymistä, takertuvat joka tilaisuuteen huumautuakseen ja unhottaakseen. Ja voimakkaimpiin, jotka turvautuvat hyväntekeväisyys-toimintaan, niin kuin esimerkiksi serkkumme Djavidé. En tiedä, tekevätkö teidän laupeudensisarenne enemmän hyvää ja osoittavatko suurempaa itsekieltäymystä kuin hän. Meidän haaremeissamme on useita toisia, jotka vetävät hänelle vertoja. Tosin heidän täytyy toimia salassa, sillä on ankarasti kielletty perustamasta hyväntekeväisyysyhdistyksiä, miehemme ja valtijaamme eivät siedä kosketuksiamme rahvaan naisiin, he kun pelkäävät, että voisimme heihin tartuttaa pessimismiämme, särkyneisyyttämme ja epäilyjämme.
Mélek, jonka erikoisuutena olivat odottamattomat huomautukset, ehdotti, että André koettaisi sitä piilopaikkaa, joka oli valmistettu hänelle suuren vaaran varalta; se oli nurkassa maalausjalustan takana, joka oli verhottu kultakuteisella kankaalla.
— Turha varokeino, hän kuitenkin huomautti, sillä ei mitään vaarallista voi tapahtua. Talon ainoa terve henkilö tällä haavaa on isäni, eikä hän lähde Yldizistä ennen auringonlaskua ilmoittavaa kanuunanlaukausta.
— Entä jos jokin odottamaton seikka saisi: hänet palaamaan kotia tavallista aikaisemmin, huomautti André.
— Haaremiin ei astuta ilmoittautumatta. Käskemme sanoa hänelle, että meillä paraikaa on vieraana eräs turkkilainen nainen, Ubeydé Hanum, ja silloin hän varoo astumasta kynnyksemme yli. Näin helppoa se on, kun vaan on asioista selvillä. Ainoa vaikea seikka on se, miten pääsette pujahtamaan tästä talosta pois.
Pianolla oli muutamia nuottilehtiä; ne olivat erään Djénanen äsken säveltämän noktyrnin käsikirjoitus, ja André olisi mielellään tahtonut kuulla hänen soittavan sitä, sillä hän ei koskaan ollut kuullut hänen soittoaan muuten kuin kaukaa, soutaessaan yöllä Bosporilla hänen ikkunoidensa ohi. Mutta Ramazanin aikana tuskin rohkenee soittaa. Ja olisi ollut varomatonta herättää nukkuva iso talo, jonka uni sinä hetkenä oli niin tarpeellinen!
Djénane puolestaan halusi, että hänen ystävänsä hetkeksi nojaisi hänen kirjoituspöytäänsä, jolla hän muinoin nuorena tyttönä kirjoitti päiväkirjaansa, ajatellen häntä, tuohon aikaan, jolloin André hänen mielessään oli pelkkä unelmien satuhenkilö. He veivät siis Andrén siihen suureen huoneeseen, missä kaikki oli valkoista, ylellistä ja uudenaikaista. Heidän seurassaan hän siellä katseli; alati suljettujen liistaluukkujen suojelemista ikkunoista heille lapsuudesta tuttua näköalaa, joka heillä epäilemättä oli oleva silmien edessä aina elämän sammumishetkeen asti: sypressejä, kaikenikäisiä hautapatsaita, alempana, kuin kuilussa, Kultaisen-Sarven vesipeili, sinä päivänä himmeä ja raskas, kuin olisi se ollut lyijyä, ja vielä kauempana Stambul talviusvaan käärittynä. Hänen täytyi myös katsoa luukuttomista sisäikkunoista vanhaan, korkeiden muurien ympäröimään puutarhaan, jonka Djénane oli kuvannut kirjeissään: "Tuo puutarha on niin yksinäinen, että siellä voi käyskennellä hunnuttomana. Sitäpaitsi karkottavat neekerimme kaikki puutarhurit, joka kerta kun menemme sinne."
Ja puutarhan peräsopukka, missä synkän harmaiden ja lehdettömien plataanien kookkaat oksat kiemurtelivat toisiinsa takertuneina, näytti tiheikkömetsältä, missä nämä naiset epäilemättä saattoivat kävellä, kenenkään heitä näkemättä.
André siunasi sitä rohkeata yritteliäisyyttä, joka oli tarjonnut hänelle mahdollisuuden tutustua tähän asuntoon, mihin pääsy oli häneltä niin ankarasti kielletty… Pikku ystävätärparat, joiden kanssa hän seurusteli muutaman kuukauden, jotka hän oli kohdannut harhailevan elämänsä ehtoopuolella ja joista hänen pian oli eroaminen ainaiseksi! Ainakin tämän hänen käyntinsä kautta heidän vankeutensa kehys oli esiintyvä selvänä hänen muistissaan, joka kerta kun hän ajatteli heitä…
Nyt oli tullut vakava eronhetki. Keskellä heitä André oli melkein unhottanut kuinka uskomattoman outo tämä tilanne oli. Nyt kun oli edessä poistuminen, hänestä tuntui, kuin olisi hän puikahtanut rotansatimeen, jonka aukko hänen jälkeensä oli puristautunut kokoon, uhaten terävillä piikeillään.
Ystävättäret tekivät useita tiedusteluretkiä; kaikki oli rauhallista, ainoa haitallinen henkilö oli eräs neekeri nimeltä Jusuf, joka itsepäisesti vartioi eteistä. Täytyi heti keksiä hänen toimitettavakseen joku kauan kestävä, tärkeä asia.
— Olen sen jo keksinyt, sanoi äkkiä Mélek. Piiloittukaa lymypaikkaanne, André. Kutsumme hänet tänne, se on oleva kepposemme huippu!
Ja kun neekeri oli astunut sisään:
— Jusuf hyvä, sinun tulee toimittaa meille hyvin kiireinen asia. Lähde heti Peraan ja osta meille uusi kirja, jonka nimen kirjoitan sinulle paperiliuskalle. Jos on tarpeellista, on sinun käytävä kysymässä sitä kaikista Suurkadun varrella olevista kirjakaupoista, mutta muista, että et palaa tyhjin toimin!
Ja järkähtämättömän totisena hän kirjoitti: Havahtuneita, André
Lhéryn viime romaani.
Vielä kierros käytävissä ja uudet määräykset eri palvelijoille toimittamaan jotain toisaalla; sitten Mélek palasi tarttuen Andrén käteen ja veti hänet mukaansa, juosten hurjaa vauhtia alas portaita ja tuupaten hänet hieman hermostuneesti ulos ovesta.
André hiipi tiehensä, pysytellen niin lähellä vanhoja muureja kuin suinkin ja ajatellen, eikö tuo ehkä liian meluavasti suljettu ovi jälleen aukenisi, päästäen irti lauman neekereitä, jotka revolverit ja kapulat kädessä hyökkäisivät häntä takaa ajamaan.
Seuraavana päivänä ystävättäret tunnustivat hänelle, etteivät olleet puhuneet totta, selittäessään hänelle noiden pienten tsherkessiläis-huntujen käytännön. Kotosalla niitä ei käytetä. Muhamettilaisnaisesta hiuksiensa ja varsinkin niskansa paljastaminen miehelle on vielä säädyttömämpää kuin paljaiden kasvojen näyttäminen, eivätkä he olleet voineet sitä tehdä.
XXXII.
Djénane Andrélle.
Ramazanin 14 päivä 1322 (marraskuun 22 päivä 1905).
Ystävä hyvä, tiedätte kaiketi, että huomenna on Ramazan puolivälissä, ja että silloin kaikki turkkilaisnaiset saavat lähteä huviretkelle. Tahdotteko tulla kello kahden ja neljän välillä Stambuliin, Bayazidin ja Shazadé-Bashén väliselle kävelypaikalle?
Tällä haavaa iftar-kemumme tuottavat meille paljon työtä, mutta panemmepa pian yhdessä toimeen hauskan karkuretken Aasian rannikolle: tämä on Mélekin päähänpisto, ja saatte nähdä, kuinka hyvin kaikki on suunniteltu!
Djénane.
Seuraavana päivänä puhalsi etelätuuli ja paistoi kaunis syysaurinko: juuri sopiva ilma verhotuille kaunottarille, jotka ainoastaan pari tai kolme päivää vuodessa saavat nauttia sellaisesta vapaudesta. Ajelu tapahtui tietysti katetuissa vaunuissa, eunukki istumassa ajurin vieressä, mutta heillä oli lupa nostaa vaunuikkunoiden kiertokaihtimet, avata ikkunat ja pysäyttää ajoneuvot pitkäksi aikaa, katsellakseen toisiaan, mikä muulloin on kielletty. He ajoivat Bayazidista Shazsdé-Bashéhen, noin kilometrin pituisen matkan, keskellä Stambulia, missä kaikki on aitoturkkilaista, pitkin vanhanaikaisia katuja, jättiläismoskeijain, vainajien siimekkäiden tyyssijojen, pyhien kaivojen ohi. Nämä tavallisesti niin hiljaiset kaupunginosat, joihin niin huonosti soveltuu se uudenaikainen ylellisyys ja outo ajoneuvojen jono, jotka puoli-Ramazan tänne kokoaa! Sadottain katettuja ja avoimia vaunuja, joko pysähtyneinä tai hitaasti edeten; niitä oli tullut jättiläiskaupungin kaikista osista, jopa siellä täällä pitkin Bosporin rantoja olevista palatseista. Ajoneuvoissa istui ainoastaan naisia, upeapukuisina; jakmak, joka verhoaa kasvot silmiin asti, on niin läpikuultava, että saa käsityksen siitä, millainen kasvojen alaosa on. Tänä päivänä melkein kaikki haaremin kaunottaret poikkeuksellisesti ovat näkyvissä, vaaleatukkaiset, punaposkiset tsherkessittäret, tummatukkaiset ja kalpeat turkkilaisnaiset. Aniharvoja miehiä liikkuu avattujen vaunuikkunoiden ympärillä, niiden joukossa ei ole ainoatakaan europpalaista: siltojen vastakkaisella puolella, Perassa, ollaan aina välinpitämättömiä siitä, mitä tapahtuu Stambulissa.
André haki kolmea ystävätärtään, jotka arvatenkin olivat pukeutuneet hienosti miellyttääkseen häntä; hän etsi heitä kauan, voimatta heitä löytää, niin suuri oli tungos. Kun ajelevien naisten oli aika palata ankaroihin haaremeihinsa, André poistui hiukan pettyneenä; mutta kohdattuaan niin monien kauniiden silmien katseet, jotka hymyilivät tyytyväisinä tämän suloisen päivän johdosta, kuvastaen lapsellista iloa siitä, että kerran saivat näin vapaasti liikkua ulkona, hän entistään paremmin käsitti kuinka kuolettavan ikävä näiden naisten eristetty elämä oli.
XXXIII.
Ystävättäret sanoivat tuntevansa Marmaranmeren aasianpuoleisella rannalla yksinäisen paikan, joka oli aivan suojassa Bosporin rannoilla raivoavalta tuulelta ja lämmin kuin kasviansari. Eräs heidän ystävättärensä asui juuri niillä tienoilla ja otti tarvittaessa selittääkseen heidän poissaolonsa, kivenkovaan väittämällä pidättäneensä heidät luonaan koko päivän. He olivat siis päättäneet sieltä käsin lähteä yhteiselle kävelyretkelle, ennen läheistä eroa, joka saattoi olla ratkaiseva ja viimeinen: Andrélla oli aikomus ottaa parin kuukauden loma, matkustaakseen Ranskaan: Djénanen taas oli määrä isoäitinsä kanssa lähteä kylmäksi vuodenajaksi maatilalleen, Bounar-Bachiin. He eivät siis voineet toivoa jälleennäkemistä ennen kevättä ja siihen mennessä saattoi tapahtua paljon.
Joulukuun 12 päivä 1904, joka tuhansien ovelien laskelmien jälkeen oli määrätty tuota huviretkeä varten, oli tuollainen loistava päivä, joka tässä vaihtelevassa ilmanalassa, keskellä talvea, kahden lumikauden välillä palauttaa suven. He kohtasivat toisensa keskipäivän auringonpaisteessa sillä Kultaisen-Sarven sillalla, jolta pienet höyrylaivat lähtevät Aasian rannikolla oleviin maihinnousupaikkoihin, mutta toisiinsa vilkaisematta, kuin oudot matkustajat ainakin. Kuin sattumalta he astuvat samaan laivaan, jossa ystävättäret istuutuivat juhlallisesti muhamettilaisille naisille varattuun kajuuttaan, päästettyään neekerit ja neekerittäret menemään.
Kaunis ilma oli houkutellut suunnattoman ihmispaljouden lähtemään huviretkelle aasianpuoleisella rannalla. Samalla kertaa kuin he, lähti matkaan noin viisikymmentä verhottua naista, ja kun oli saavuttu Skutarin sillalle, André eksyi keskelle kaikkia noita yht'aikaa maihin nousevia mustia hahmoja, joutui väärille jäljille, seurasi ensin kolmea outoa naista, ja oli vähällä aiheuttaa pahan skandaalin. Onneksi hän huomasi, että he eivät olleet yhtä hienoja kuin vähän matkan päässä astuva kolmikko, ja vallan hämmentyneenä hän poistui heidän luotaan ensi tienristeyksessä, yhtyen kolmeen ystävättäreensä, jotka tällä kertaa olivat oikeat.
He ottivat vuokravaunut, ja näihin samoihin ajoneuvoihin he nousivat kaikki neljä, mikä maaseudulla on luvallista. André, muka beinä, istuutui vastoin länsimaalaisia tapojamme, kunniasijalle. Djénane hänen viereensä, Zeyneb ja Mélek vastapäätä heitä, etuistuimelle. Ja kun hevoset lähtivät liikkeelle, remahtivat he kaikki kolme nauruun harsojensa alla, iloisina siitä, että kepponen oli niin hyvin onnistunut, että olivat vapaat iltaan asti, että olivat nuoria ja että heidän eteensä aukeni siintävä kaukonäky. Sattui muuten usein, että he synkkien alakuloisuudenpuuskauksiensa välillä antautuivat viehättävän lapsellisen hilpeyden valtaan, ja silloin Zeynebkin unhotti tautinsa ja kuolemankaihonsa. Tällöin he huolettomasti hymyillen uhmailivat kaikkea, täydellistä vankeutta, maastakarkoitusta tai vieläkin ankarampaa rangaistusta.
Mikäli laiva eteni Marmaramerelle, kävi Bosporin alituinen tuulenviima heikommin tuntuvaksi. Heidän lahdenpoukamalleen oli pitkä matka, mutta siellä liikkuivat lauhkeat tuulahdukset, niin kuin he aikaisemmin jo olivat kertoneet, ja se oli niin rauhallinen yksinäisyydessään, että heissä siellä heräsi täydellisen turvallisuuden tunne. Se oli etelään päin, ja sen edustalla oli pieni rantakallio, ikäänkuin vartavasten tarjoten sille suojaa. Sen hienolla hietikolla oli ihan kuin kotonaan ja yhtä turvissa kaikilta katseilta, kuin haaremin muurien ympäröimässä puutarhassa. Ei nähnyt muuta kuin liikkumattoman Marmarameren pinnan, jolla ei erottanut ainoatakaan laivaa, ja näkörajalla ainoastaan aasianpuoleiset vuorijonot; vedenpinta oli täydelleen tyyni, niin kuin kauneina rauhallisina syyskuun päivinä, mutta se oli ehkä liian vaaleansininen, sillä tämä vaaleus herätti, huolimatta auringonpaisteesta, alakuloisen talvitunnelman; se vivahti jäätyvään hopeavirtaan. Ja kaukaisten vuorien huipuilla oli jo häikäisevän valkea lumi.
Noustuaan pienelle rantakalliolle, eivät he ympäröivällä alastomalla ja autiolla tasangolla nähneet elävää sielua. He loivat siis kaikki kolme kasvoiltaan harsonsa, hurmautuen puhtaasta ilmasta. André ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt ulkoilmassa ja täydessä päivänpaisteessa heidän nuoria, hiukan kalpeita kasvojaan, eivätkä he koskaan ennen yhdessäolon aikana olleet tunteneet niin täydellistä turvallisuutta kuin nyt — huolimatta tähän uhkayritykseen ja illalla tapahtuvaan paluuseen liittyvistä suurista vaaroista.
Aluksi he istuivat alas maahan syömään Stambulissa suositulta sokerileipurilta kiireessä ostamiaan makeisia. Sitten he läksivät tutkimaan joka soppea sen sievän lahdelman rannoilla, joka sen iltapäivän aikana oli heidän salaista aluettaan: odottamattomien asianhaarojen, tahdonilmausten ja rohkeiden päätösten yhtymä oli — tuona harvinaisen aurinkoisena joulukuun päivänä, joka kauneudellaan ja poikkeuksellisuudellaan myrskyisenä vuodenaikana melkein herätti levottomuutta — koonnut tuohon paikkaan ihmisiä niin eri maailmoista, että heidän kohtalonsa tuntui tuomitsevan heidät olemaan toisiaan koskaan jälleennäkemättä. Ja katsellessaan tuon Djénanen silmiä ja hymyä, joka parin päivän kuluttua oli matkustava palatsiinsa Makedoniaan, André täysin osasi panna arvoa kaikkeen siihen, mitä tämä hetki tarjosi harvinaista ja palaamatonta; ne äärettömät vaikeudet, jotka heidän oli täytynyt voittaa voidakseen kohdata toisensa täällä tuon talvisen vaalean meren rannalla, ne esiintyisivät uudestaan huomenna ja aina edelleen; kuka tiesi, näkisivätkö he toisiaan enää koskaan, ainakaan niin kevein mielin ja tuntien toisiansa kohtaan niin suurta luottamusta. Sentähden tämä oli Andrén elämässä hetki, joka oli pantava merkille, painettava mieleen ja puolustettava liian pikaiselta unhotukselta.
He tähystelivät vuoroonsa pieneltä rantakalliolta, voidakseen häivyttää vaarojen uhatessa. Ja kerran, Zeynebin ollessa tähystäjänä, hän ilmoitti, että, heihin päin tuli mereltä soutaen turkkilainen kolmen naisen seurassa, jotka niinikään olivat nostaneet kasvoharsonsa. He eivät katsoneet tätä kohtausta vaaralliseksi, laskien ainoastaan hetkeksi mustat harsot kasvoilleen. Kun turkkilainen, joka epäilemättä oli oikea bei, souti paikan ohi, ollen huviretkellä haareminaisineen, olivat nämäkin Andrén vuoksi laskeneet kasvoharsonsa. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa välinpitämättöminä, kummankaan tuntematta epäluuloa; tuntematon mies varmaankin luuli tuon lahden rannalla olijoita saman perheen jäseniksi.
Sopivankokoiset pienet litteät piikivet, jotka Marmarameren tyynet aallot olivat huolellisesti kasanneet riviin rantahiedalle, palauttivat äkkiä Andren mieleen erään hänen lapsuudenaikuisen leikkinsä. Hän alkoi opettaa ystävättärilleen, miten heidän tuli heittää kivet, saadakseen ne kauan hyppimään veden tasaisella pinnalla, ja he yrittivät innokkaasti tätä temppua, kuitenkaan onnistumatta… Kuinka he tänään olivat lapsellisia, naurunhaluisia ja vähästä huvitettuja, nuo kolme pientä muuten kovin monimutkaista olentoa, joista varsinkin Djénane oli nähnyt niin paljon vaivaa saattaakseen elämänsä onnettomaksi!
Tämän ainoalaatuisen hetken kuluttua he palasivat ajoneuvoilleen, jotka odottivat heitä pitkän matkan päässä siitä, kyyditäkseen heitä takaisin Skutariin. Laivassa he tietenkään eivät enää tunteneet toisiaan. Mutta lyhyen laivamatkan aikana he yhdessä taas saivat nähdä Stambulin ihmeellisessä iltavalaistuksessa. He näkivät sen nyt edestäpäin, porrasmaisesti kohoavana: ensin Vanhan Seraljin uhkaavat ampumareikäiset muurit, joita Marmarameren helakan vaaleanpunaiset aallot huuhtelivat, ja niiden yläpuolella minareettien ja kupujen metsän, jonka ääriviivat kuvastuivat erilaiseen vaaleapunaan, tosin niinikään joulukuulla esiintyvään, mutta vähemmin hopeanhohteiseen ja vaaleaan kuin veden väri, pikemmin kullanhohteiseen.