XXXIV.
Seuraavana päivänä Djénane kirjoitti Andrélle:
Vielä kerran pelastuneet! Meillä oli suunnattomia vaikeuksia kotimatkallamme; mutta nyt on kaikki talossa rauhallista… Huomasitteko paluumatkalla kuinka kaunis Stambulimme oli?
Tänään sade ja lumiräntä pieksevät ikkunalasejamme, ja jäätävä tuuli vinkuu surkeasti nurkissa. Kuinka olisimmekaan olleet pahoillamme, jos tuo huono ilma olisi noussut eilen! Nyt, kun huviretkemme on ohi, säilyen muistonamme kuin kaunis unelma, raivotkoot kaikki Mustanmeren myrskyt!
André, me emme voi tavata ennen matkallelähtöäni, olosuhteet eivät salli minun järjestää kohtaamista Stambulissa; lausun siis teille täten jäähyväiseni, todennäköisesti emme näe toisiamme ennen ensi kevättä. Mutta tahdotteko täyttää yhden pyyntöni? Matkustaessanne kuukauden kuluttua Ranskaan, kaiketi kuljette postilaivassa: valitkaa silloin Salonikin reitti ja ottakaa fezi mukaanne. Laiva pysähtyy tähän kaupunkiin muutamaksi tunniksi, ja tiedän keinon tavatakseni teidät siellä. Yksi neekeripalvelijoistani on tuleva laivaan tuomaan teille menettelyohjeen. Älkää kieltäytykö täyttämästä pyyntöäni.
Seuratkoon teitä onni isänmaahanne, André!…
Djénane.
Djénanen matkustettua André viipyi vielä viisi viikkoa Konstantinopolissa, ja tapasi sillä ajalla Zeynebin ja Mélekin. Kun hänen kaksikuukautinen virkalomansa alkoi, hän matkusti osoitettua reittiä pitkin ja otti fezin mukaansa; mutta Salonikissa ei näkynyt neekeriä laivalla. Pysähdys oli hänelle hyvin tuskallinen, sekä sentähden, että hän turhaan sai odottaa, ja että Nedjibén muisto liiteli ilmassa, yli kaupungin ja lähivuorten. Hänen täytyi matkustaa, saamatta mitään tietoja uudesta ystävättärestään.
Joku päivä paluunsa jälkeen Ranskaan hän sai Djénanelta tämän kirjeen:
Bounar-Bachissa, Salonikin lähistössä, tammikuun 10 päivä 1905.
Milloin, ja kenen avulla saankaan tämän kirjeen postiin, kun minua täällä vartioidaan niin ankarasti?
Te olette kaukana, ja kuka tietää, palaatteko tänne. Serkkuni kertoivat minulle jäähyväisistänne ja kuinka he olivat suruissaan teidän lähdettyänne. Kuinka omituista André, että on olemassa ihmisiä, joiden kutsumuksena tuntuu olevan herättää kärsimystä kaikissa niissä, joiden kanssa tulevat kosketuksiin! Te olette sellainen ihminen, eikä se ole teidän syynne. Teidän kärsimyksenne on äärettömän moniaineksinen, tai kenties äärettömän yksinkertainen. Mutta varma on, että te kärsitte; kaikki sielunne värähdykset purkautuvat kärsimyksen tunteisiin. Kun tulee teitä lähelle, täytyy teitä joko vihata tai rakastaa, ja jos teitä rakastaa, kärsii teidän kanssanne, teidän tähtenne.
Pienille ystävättärillenne Konstantinopolissa olette te kuluneena vuotena ollut auringonsäde heidän elämässään; pian katoava säde, sen he edeltäpäin tiesivät. Ja nyt he kärsivät siitä, että jälleen ovat vaipuneet pimeään yöhön.
Mikä te olette minulle, sen sanon teille ehkä joskus. Minä kärsin vähemmin siitä, että te olette matkustanut, kuin siitä, että olen teihin tutustunut.
Epäilemättä olette minulle suuttunut siitä, etten järjestänyt niin, että olisimme voineet tavata toisiamme poiketessanne matkallanne Salonikiin. Yritys ei itsessään olisi ollut mahdoton, sillä onhan tämä seutu yhtä yksinäinen kuin Nédjibénne eläessä. Meillä olisi ollut kymmenen minuutin aika hyvästelemiseen, kätten puristamiseen. Se tosin ei olisi lieventänyt, se olisi päinvastoin lisännyt suruani. Syistä, joita en tahdo mainita, olin sinne tulematta. Mutta vaaran pelko ei suinkaan minua siitä pidättänyt; kaukana siitä. Vaikka olisin tiennyt, että kuolema odotti minua paluumatkallani, en olisi epäröinyt enkä ollut levoton, vaan olisin tullut sanomaan teille sellaiset jäähyväissanat, jommoiset sydämeni halusi teille sanoa. Me nykyajan turkkilaisnaiset emme pelkää kuolemaa. Sitä kohtihan rakkaus meitä pakottaa. Milloinka rakkaus meille olisikaan ollut samaa kuin elämä?
Djénane.
Mélek, joka oli saanut toimekseen lähettää tämän kirjeen postissa
Ranskaan, oli sitä ennen siihen liittänyt nämä mietteet:
Kauan ajateltuani teitä, hyvä ystävämme, olen, kuten varmasti uskon, huomannut useat kärsimyksenne syyt. Sillä tunnenpa teidät nyt. Ensiksikin te tahdotte, että kaiken tulee kestää iäisesti, ettekä koskaan voi nauttia mistään täydesti, sillä ajattelette: "Tämä on loppuva". Ja sitäpaitsi elämä on niin tuhlaillen jakanut teille antimiaan, teillä on ollut käsissänne niin paljo hyvää, että pienikin osa siitä riittäisi tekemään toisen ihmisen onnelliseksi, mutta te olette hylännyt kaiken tämän, sitä kun on ollut niin ylen runsaasti. Mutta suurin onnettomuutenne on ollut se, että teitä on liiaksi rakastettu, ja että sitä on sanottu teille liian usein. Teille on liiaksi vakuutettu, että te muka olette välttämätön niille, jotka ovat tulleet kosketuksiin kanssanne; muut ovat aina tulleet teidän luoksenne; teidän ei koskaan ole tarvinnut astua askeltakaan lähentymistä varten: teidän on aina vaan tarvinnut odottaa! Nyt teidän mielestänne kaikki on tyhjää, sentähden, että te itse ette rakasta, vaan että annatte toisien teitä rakastaa.
Uskokaa minua, rakastakaa tekin puolestanne ketä tahansa lukemattomista ihailijattaristanne, ja saatte nähdä, että se tekee teidät terveeksi.
Mélek.
Djénanen kirje ei miellyttänyt Andréta, joka ei pitänyt sitä luonnollisena. "Jos hänen kiintymyksensä oli niin syvä — näin hän ajatteli — hän olisi ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta tahtonut sanoa minulle hyvästi joko Stambulissa tai Salonikissa: tämä tuntuu teennäiseltä."
André tunsi itsensä pettyneeksi, hänen luottamuksensa Djénaneen alkoi horjua, ja tämä häntä pahoitti. Hän unhotti, että tuo nainen oli itämaalainen, ja sentähden paljoa uhkuvampi tunteiltaan kuin europpalaisnaiset, ja sitäpaitsi paljoa arvoituksellisempi.
Andrén teki mieli vastauksessaan kohdella Djénanea lapsena, niinkuin hänen joskus oli tapana: "Olento, joka tuo kärsimyksen mukaansa! Siinä siis tuo onnettomuutta tuottava mies, jonka kuitenkin itse olette selittänyt vuoden 1830:n jälkeen olevan vanhanaikaisen…"
Mutta hän pelkäsi menevänsä liian pitkälle, ja vastasi sentähden tuolle naiselle vakavasti, että hän oli loukannut häntä syvästi päästäessään hänet matkustamaan sillä tavoin.
Oli mahdotonta olla suoranaisessa yhteydessä Djénanen kanssa, hänen ollessaan suljettuna lumottuun palatsiinsa Bounar-Bachissa; kaikkien kirjeiden täytyi kulkea Stambulin tietä, Zeynebin tai Mélekin, tai muiden apurien käsien kautta.
Kolmen viikon kuluttua André sai Zeynebin kirjeessä nämä rivit:
André, kuinka voitte yleensä loukkaantua mistään sellaisesta, minkä minä voin sanoa tai tehdä, minä, joka olen mitätön teidän rinnallanne? Ettekö tiedä, että koko kiintymykseni, kaikki ajatukseni ovat niin halpoja, että teidän jalkanne voivat niitä polkea. Vaalennut matto vielä kauniine kuosineen, jolle teidän on oikeus laskea jalkanne. Sellainen minä olen ja kuitenkin te voitte suuttua minulle ja kantaa kaunaa minua vastaan.
Djénane.
Tästä André jälleen täydelleen tunsi itämaalaisnaisen, hän oli siitä ihastunut ja heltynyt ja kirjoitti hänelle heti, tehden sen tällä kertaa hellää kiintymystä uhkuvin sanoin — ja sitä suuremmalla syyllä, kun Zeyneb kirjeessään mainitsi: "Djénane on sairas siellä kaukana maalla, hänellä on hellittämätön kuume, joka saa isoäitimme levottomaksi, ja jonka laatua lääkäri ei oikein ymmärrä."
Useita viikkoja myöhemmin Djénane kiitti häntä tällä lyhyellä kirjeellä, joka sävyltään on yhtä itämaalainen kuin edellinenkin:
Bounar-Bachissa, helmik. 21 p. 1905.
Olin jo monena päivänä ajatellut: "Missä onkaan se tehoisa lääke, joka on minut parantava? Nyt tuo parantava lääke on tullut, ja silmäni, jotka ovat tulleet niin suuriksi, ovat nielleet sen. Kelmeät sormiparkani ovat siihen takertuneet, kiitos siitä! Kiitos siitä, että lahjoitatte minulle vähän itseänne, että annatte minulle almuna ajatuksianne!" Siunaan teitä sen rauhan vuoksi, jonka toinen kirjeenne minulle antoi!
Suon teille onnea, ystäväni, kiitoksena siitä onnenhetkestä, jonka nyt olette minulle lahjoittanut. Toivon teille syvää ja hiljaista onnea, joka kaunistaa elämäänne kuin tuoksuva puutarha, kuin kirkas kesäpäivä.
Djénane.
Sairaana ja kuumeen heikontamana tuo vankiparka jälleen muuttui Karadjiamirin tasangon lapseksi. Ja tämänhahmoisena, vapaana hämmästyttävästä kulttuurista, josta hän oli ollut niin ylpeä, hän miellytti Andréta entistään enemmän.
Tälläkin kertaa oli Mélek liittänyt Djénanen kirjeeseen jälkikirjoituksen: Soimattuaan häntä siitä, että hän kirjoitti niin harvoin ja niin lyhyitä kirjeitä, hän jatkoi:
Ihailemme vilkasta toimekkaisuuttanne ja kysymme teiltä, kuinka meidän tulisi menetellä, niinikään ollaksemme toimekkaita, rasittuneita, estetyitä kirjoittamasta ystävillemme. Neuvokaa meille tuo keino, minä pyydän. Meillä päinvastoin on, omaksi ja teidän onnettomuudeksi, koko päivä aikaa kirjeiden kirjoittamiseen.
Mélek.
XXXV.
Kun André virkalomansa päätyttyä maaliskuun alkupäivinä 1905 palasi Turkinmaahan, lepäsi Stambulin yli vielä lumipeite, mutta taivas oli ihanan sininen. Postilaivan ympärillä, jossa hän matkusti, hääri tuhansia kalalokkeja. Bospori ali täynnä näitä lintuja, jotka näyttivät tavattoman suurilta lumihiutaleilta: valkoinen höyhenpilvi valkoisen kaupungin edessä; siinä oli hänen edessään säteilevän etelämaalaisen auringon valaisema ihmeellinen maisema.
Zeyneb ja Mélek, jotka tiesivät missä laivassa hänen oli määrä saapua, lähettivät hänelle samana iltana uskollisimman neekeripalvelijoistaan viemään heidän tuliaistervehdyksensä ja samalla pitkän kirjeen Djénanelta, jonka sanoivat tervehtyneen, mutta vielä joksikin aikaa jäävän kaukaiseen vanhaan linnaansa.
Kun tuo luonnonlapsi Karadjiamirin tasangoilta oli parantunut, hän oli jälleen käynyt itsepäiseksi ja oikulliseksi. Hän ei ollenkaan enää ollut se "halpa olento, jota ystävänsä saattoi polkea jalkoineen". Kaikkea muuta, sillä nyt hän kirjoitti kapinallisesti ja rajusti. Varmaankin oli haaremin rautaristikkojen takana liikkunut epämääräisiä juoruja siitä kirjasta, jonka André aikoi kirjoittaa; huhuiltiin, että eräs nuori nainen, jonka hän tuskin oli nähnyt, tai ainoastaan tiheän mustan harson verhoamana, muka oli kehunut olevansa hänen ystävättärensä ja tuon suunnitellun teoksen suuri innostajatar. Ja Djénane, tuo vangin tavoin maalaislinnaansa suljettu naisparka riehui melkein hurjana mustasukkaisuudesta:
Ettekö käsitä, André, mikä voimattomuuden raivo meidät valtaa ajatellessamme, että toiset voivat tunkeutua teidän ja meidän välille? Ja mikä pahempi on, tunkeudutaan meidän erikoiselle alueellemme: teidän Itämaan muistoihinne ja vaikutelmiinne. Ettekö tiedä, vai oletteko unhottanut, että olemme panneet alttiiksi henkemme (puhumattakaan levollisuudestamme), ja että olemme tehneet tämän yksinomaan tarjotaksemme teille maastamme niin täydellisen käsityksen kuin suinkin — eikä tämä edes tapahtunut sentähden, että olisimme tahtoneet voittaa teidän sydäntänne, jonka tiesimme olevan väsyneen ja kylmän; ei, se tapahtui siinä tarkoituksessa, että vaikuttaisimme teidän taiteilija-vaistoonne ja että hankkisimme sille niin sanoakseni puoleksi todellisen unelman. Saavuttaaksemme tämän, joka tuntui mahdottomalta, näyttääksemme teille sen, mitä ilman meitä ette koskaan olisi voinut kuvitella, olemme uskaltaneet avosilmin syöstä sielumme ainaiseen suruun ja kaihoon. Luuletteko, että monet europpalaisnaiset olisivat tehneet samoin?
Erityisinä hetkinä on sula kidutus ajatella, että toiset ajatukset ovat karkoittavat meidät teidän muistoistanne, että toiset vaikutelmat tulevat teille rakkaammiksi kuin ne, jotka olette saanut täällä Turkinmaalla meidän seurassamme ja meistä. Ja soisin, että kun kirjanne on valmiiksi kirjoitettu, ette enää kirjoittaisi mitään muuta, että ette enää ajattelisi, etteivät kylmät, kirkkaat silmänne enää heltyisi kenenkään muun tähden. Ja kun elämä käy minulle sietämättömäksi, olen varma siitä, ettei sitä ole kestävä kauan, ja että jos minä ensin muutan manalle, ja että jos vapautetut sielut voivat vaikuttaa eläviin, minun sieluni on valtaava teidän sielunne ja vetävä sen luokseen, ja sinne, missä minä olen, täytyy senkin tulla.
Sen elonajan, joka minulla vielä on jäljellä, antaisin epäröimättä, jos ainoastaan kymmenen minuuttia saisin vapaasti lukea teidän sielunne kirjaa. Tahtoisin omistaa vallan saada teidät kärsimään — ja tietää sen, minä, joka muutama kuukausi sitten kernaasti olisin antanut henkeni, jos olisin ollut varma siitä, että te olitte onnellinen.
Hyvä Jumala, kuinka rikas te, André, lienettekään ystävyydestä, kun teillä on varaa sitä niin suuresti tuhlata! Onko jalosti tehty, että aiheutatte niin paljon surua henkilölle, joka on kaukana ja joka rakastaa teitä niin epäitsekkään hellästi? Älkää mielettömästi hylätkö hellyyttä, joka — vaikka onkin hiukan vaativainen ja mustasukkainen — kuitenkin kenties on vilpittömin ja syvin, minkä elämässänne olette tavannut.
Djénane.
Luettuaan tämän kirjeen, André oli hermostunut. Soimaus oli lapsellinen ja aiheeton, hänellä kun turkkilaisten naisten parissa ei ollut muita ystävättäriä kuin nämä kolme. Mutta kirjeen yleissävy oli outo. "Tällä kertaa — näin hän ajatteli — ei voi kieltää, että on olemassa soraääni, ristiriidan siemen näiden kolmen naisen keskinäisessä ystävyydessä, jossa luulin löytäneeni niin muuttumattoman sopusointuisuuden… Pikku Djénane parka, olisiko se mahdollista?"
Hän koetti arvostella tätä uutta tilannetta, joka hänestä tuntui ajan pitkään mahdottomalta. Näin ei voi olla — hän itsekseen ajatteli — tälle kannalle asiat eivät saa jäädä, sentähden, etten sitä tahdo. Tämä on minun kantani; minun puolestani asia on ratkaistu. Ja kun näin tarkasti on selvittänyt oman kantansa, niin se suojelee levottomilta ajatuksilta ja harhaan vievältä heikkoudelta.
Hän ei muuten pitänyt näitä ajatuksiaan erityisen ansiokkaina, sillä hänellä oli se varma vakaumus, että Djénane, jos rakastikin häntä, aina kuitenkin oli pysyvä luoksepääsemättömänä. Hän tunsi nyt tuon pienen olennon, joka oli samalla täynnä luottamusta ja ylpeyttä, uskalias ja puhdas: hän tosin saattoi kaukaa antautua luottamussuhteeseen ystävän kanssa, josta varmasti tiesi, ettei hän hairahtuisi vanhemman veljen osastoon, mutta epäilemättä hän ainaiseksi olisi laskenut harson alas kasvoilleen, tuntien mitä suurinta pettymystä, jos André vaan olisi tavallista kauemmin ja vavisten puristanut hänen kättänsä…
Silti tämä seikkailu tuntui hänestä erittäin uhkaavalta. Ja ne sanat, jotka Djénane ennen oli lausunut, ja joihin hän silloin ei ollut kiinnittänyt erityistä huomiota, kaikuivat nyt vakavina hänen korvissaan: "Muhamettilaisnaisen rakkaus muukalaiseen ei voi päättyä muuten kuin pakoon tai kuolemaan."
Mutta seuraavana päivänä, joka oli melkein keväisen kaunis, kaikki jo tuntui hänestä vähemmän vakavalta. Kuten aikaisemmin, hän nytkin ajatteli, että tämä kirje oli koko lailla teennäinen ja ennen kaikkea itämaalaisen liioitteleva. Jo jonkun vuoden aikana olisi sitäpaitsi ollut tarpeellista selvästi ja suoraan sanoa hänelle, että häntä rakasti, jotta hän sen uskoisi — niin suuresti häntä lakkaamatta vaivasi hänen ikänsä tietoisuus…
Keveämmin sydämin kuin edellisenä päivänä hän läksi Stambuliin, Sultan Selimiin, missä Zeyneb ja Mélek häntä odottivat ja joiden jälleennäkemistä hän jo kaihosi. Stambul, joka aina matkan päästä näytti komealta, oli sinä päivänä surkeannäköinen läheltä, likainen ja kostea suojailman vuoksi, mutta umpikujassa, missä heidän kohtaamispaikkanaan käytetty pieni talo sijaitsi, oli vielä lunta seinien varjoissa.
Pienessä yksinkertaisessa ja kylmässä haaremissa he vastaanottivat hänet harsottomin kasvoin, avomielisinä ja ystävällisinä, niinkuin olisivat tervehtäneet vanhempaa veljeä, joka on palannut matkalta. Mutta heti hän hämmästyi, huomatessaan kuinka heidän näkönsä oli muuttunut, Zeynebin kasvot olivat edelleen hienot ja säännölliset, mutta ne olivat käyneet vahankelmeiksi, silmät olivat suurenneet ja huulet vaalenneet värittömiksi. Talvi, joka sinä vuonna oli ollut hyvin ankara Itämailla, oli ilmeisesti pahentanut sitä tautia, jota hän laiminlöi hoitamasta. Mélek oli niinikään käynyt kalpeaksi ja oli saanut tuskaa kuvastavan piirteen otsaan, hänen olemukseensa oli laskeutunut jotain hillittyä, melkein traagillista, ja hän näytti varustautuneen jotakin itsepintaisesti vastustamaan.
— He tahtovat taas naittaa minut! hän virkkoi tuimasti ja muitta mutkitta, vastaten siihen mykkään kysymykseen, jonka oli lukenut Andrén silmistä.
— Entä te? André kysyi Zeynebiltä.
— Oh! minä… minun vapautukseni piilee täällä, hän vastasi, painaen kädellä poveaan, jota aika ajoin pudisti pahaa ennustava ryintä.
Molemmat puhuivat Djénanen viime kirjeestä, joka edellisenä päivänä oli kulkenut heidän käsiensä kautta, ja joka oli ollut sinetillä suljettu, ja tämä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, kun ei heidän välillään koskaan ollut ollut salaisuuksia.
— Mitähän Djénanella olikaan teille sanottavaa?
— Eipä totisesti mitään… lapsellisia seikkoja… jotain joutavia haaremijuoruja, joiden hän ikävä kyllä on antanut vaikuttaa itseensä.
— Vai niin, epäilemättä tuo juttu, että paitsi meitä, muka vielä on joku muu henkilö, joka on innostanut teitä kirjoittamaan kirjanne?
— Aivan oikein. Ja tämä on vallan perätöntä, sillä paitsi teitä kolmea ja noita harvoja epämääräisiä haamuja, jotka te itse olette minulle esittäneet, ei…
— Minä ja sisaremme emme kumpikaan ole sitä uskoneet… Mutta Djénane joka on siellä kaukana kaikesta… Yksinäisyydessä ihminen kiihottuu…
— Ja hän on siihen määrin kiihottunut, että oikein todenteolla on minulle suuttunut…
— No ei se nyt sentään ole niin vakavaa, keskeytti Mélek, ei ainakaan siltä näytä… Katsokaapa vaan mitä hän kirjoitti minulle tänä aamuna…
Hän ojensi Andrélle kirjeen, taitettuaan sen siten, ettei hän voinut lukea jatkoa:
Sanokaa hänelle, että alati ajattelen häntä, että hänen muistonsa on ainoa iloni maailmassa. Täällä en tee muuta, kuin kadehtin teitä, sentähden että saatte seurustella hänen kanssaan, että saatte olla häntä niin lähellä, että saatte nähdä hänen katseensa, painaa hänen kättänsä. Älkää unhottako minua ollessanne yhdessä, tahdon saada osani kohtaamisistanne ja niiden vaaroista.
— Tämä, sanoi André ojentaen takaisin taitetun kirjeen, ei todellakaan osoita, että hän vihaisi kuolettavasti.
Hän oli ponnistanut kaikki voimansa puhuakseen välinpitämättömästi, mutta nuo muutamat Mélekin näyttämät lauseet, herättivät hänessä enemmän varmuutta ja levottomuutta, kuin hänen vastaanottamansa pitkä ja kiivas kirje. Noissa lauseissa ei ollut mitään teennäisen mahtipontista, kaikki oli yksinkertaista ja selvää!… Kuinka teeskentelemättömän suoraan hän oli kirjoittanut serkuilleen nämä läpikuultavat lauseet, vaikka hän edellisenä päivänä oli vaivautunut niin huolellisesti sinetillä sulkemaan rakkautensa aiheuttamat ankarat soimauksensa!
Tämän käänteen oli siis vastoin odotusta saanut tuo viime vuonna kolmen naisen kanssa solmittu omituinen ja tyyni ystävyys, jonka alussa oli määrä muodostua erottamaton kolminaisuus, yksi ainoa sielu, alati kasvoja vailla.
Tämä tulos häntä pelotti, mutta samalla viehätti; sinä hetkenä hän ei olisi voinut sanoa, halusiko hän, että olisi näin, vai ei…
— Milloin Djénane palaa? hän kysyi.
— Toukokuun alkupäivinä, vastasi Zeyneb. Aiomme, samoin kuin viime vuonna, muuttaa Aasian rannalla olevaan huvilaamme. Vaatimaton tuumamme on siellä yhdessä viettää viimeinen kesä, elleivät valtijaamme jonkun avion kautta päätä erottaa meitä ennen syksyä. Sanon tahallani viimeinen kesä, sillä epäilemättä talvi on tekevä minusta lopun, ja joka tapauksessa he kaksi muuta ennen ensi kesää ovat uusissa naimisissa.
— Sen saamme nähdä! sanoi Mélek synkän uhmailevana.
Andrékin oli viettävä viimeisen kesänsä Bosporin rannalla. Hänen toimensa lähetystössä oli loppuva marraskuussa, ja hän oli päättänyt vastustamatta antautua kohtaloonsa, osaksi sallimususkosta, osaksi sentähden, että on tilanteita, joita ei pidä itsepäisesti pitkittää, varsinkaan silloin, kun niillä voi olla ainoastaan tuskallisia ja rikollisia seurauksia.
Syvästi surumielisenä hän siis odotti tuota viehättävää oleskelua Bosporin rannalla, veneretkiä sinisellä vedellä pitkin molempia rantoja rautaristikko-taloineen, tai huviretkiä Valtaherran-Laaksossa ja aasianpuoleisilla vuorilla, joita peittää vaaleanpunainen kanerva. Kaikki tämä oli nyt palaava viimeisen kerran, ilman toistumisen toivoa. Hänen kohtauksiaan kolmen ystävättärensä kanssa oli, samoin kuin edellisenä vuonna, painava se alituinen pelko, että heidät ilmiannettaisiin, että heidän retkiään urkittaisiin ja että hänet täten silmänräpäyksessä voitaisiin ainaiseksi erottaa heistä. Lisäksi se tietoisuus, että tämä oli heidän viimeinen yhdessä viettämänsä kesä, oli lisäävä heidän ahdistustaan, kun he totesivat kauniiden elo- ja syyskuun päivien nopean riennon, punasinervän myrkkyliljan kukinnan, plataanien lehdistä paljastumisen, ja lokakuun ensi sateen. Ja ennen kaikkea oli tullut väliin uusi odottamaton tapaus, nimittäin Djénanen rakkaus, joka tuskin oli tunnustettu ja jota hänen pieni rautakätensä oli osaava hillitä, mutta joka silti oli saattava kahta tuskaisammaksi ja julmemmaksi tämän itämaalaisen unelman päättymisen.
XXXVI.
Kun Andrén kamaripalvelija huhtikuun kymmenennen päivän aamuna herätti isäntänsä, hän sanoi iloisena kuin miellyttävän uutisen ilmoittaja ainakin:
— Näin kaksi pääskystä! Ja kuinka ne visertelivät!…
Pääskyt olivat siis jo Konstantinopolissa! Ja kuinka lämpimänä aurinko sinä aamuna paistoi sisään ikkunasta! Hyvä Jumala, päivät riensivät siis nyt vielä nopeammin kuin ennen! Kevät oli jo alkanut, eikä sitä siis enää tarvinnut odottaa, niinkuin André oli luullut edellisenä päivänä, kun ilma oli kolkko eikä pääskysiä vielä ollut näkynyt. Ja tuleva kesä, joka kenties alkoi jo huomenna, oli ehdottomasti hänen itämaalaiselämänsä viimeinen ja epäilemättä hänen näennäisen nuoruutensa viimeinen… Palaisiko hän joskus tulevaisuudessa Turkinmaalle, elämänsä iltahämärässä… mahdollisesti… Mutta mitä se hyödyttäisi? Kun palaa, mitä silloin tapaa omasta itsestään ja siitä, mitä on rakastanut? Mikä pettymys sellainen paluu, kun kaikki on muuttunut tai poissa!… Ja kun sitten olen kirjoittanut tuon kirjan — näin hän ajatteli — jonka nuo pikku ystävätär parat ovat pakottaneet minut heille lupaamaan, on tämä maa todennäköisesti ainaiseksi oleva minulta suljettu, sillä kaiketi olen silloin iäksi menettänyt ystävieni turkkilaisnaisten luottamuksen ja kansalaisoikeuden rakkaassa Stambulissani…
Nopeasti kuin päivä kului tuo huhtikuu, André vietti aikansa retkillä ja haaveiluilla Stambulissa, poikkeamalla Eyoubiin ja Sultan-Fatihiin, polttamalla nargileta taivasalla — huolimatta siitä, että sää oli epävakaa ja että kolea ilma ja lumimyrskyt palasivat.
Toukokuun ensimäinen päivä tuli, mutta Djénane ei yhä vielä ilmoittanut lähtevänsä vanhasta palatsistaan. Hän kirjoitti harvemmin kuin kuluneena vuotena, ja hänen kirjeensä olivat lyhyemmät. "Antakaa minulle anteeksi vaiteliaisuuteni — hän kerran kirjoitti — koettakaa ymmärtää sitä, siinä piilee niin paljon…"
Zeyneb ja Mélek välittivät kuitenkin yhä, että hän oli tuleva, ja näyttivät olevan siitä varmat.
Heitä molempia André niinikään näki harvemmin kuin edellisenä vuotena. Toinen heistä oli enemmän syrjässä seuraelämästä, ja toisen mieliala oli epätasainen uhkaavan avion tähden. Sitäpaitsi tänä vuonna vartioitiin ankarammin kaikkia naisia, ja varsinkin niitä, joita (vaikkakin vielä epämääräisesti) epäiltiin siitä, että liikkuivat luvattomilla teillä. Ystävättäret kirjoittivat usein Andrélle, joka kyllä piti heistä paljon, mutta joka joskus vastasi heille ainoastaan ajatuksissaan. Silloin he häntä soimasivat — mutta hienotunteisesti:
Khassim-Pasha, toukokuun 8 päivä.
Rakas ystävä, mikä teidän on? Pienet nöyrät ystävättärenne ovat levottomat. Kun kuluu useita päiviä siten, ettemme saa teiltä kirjettä, syvä suru painaa hartioitamme, ja kaikki synkkenee, meri, taivas ja meidän sydämemme.
Emme kuitenkaan valita, ja tämän mainitsemme ainoastaan, vielä kerran toistaaksemme teille seikan, jonka jo vanhastaan tiedätte, nimittäin, että te olette paras ja ainoa ystävämme.
Oletteko onnellinen tänä hetkenä? Kasvaako tiellänne kukkasia?
Aika kuluu nopeasti tai hitaasti sen mukaan, mitä se ihmiselle tarjoaa. Meiltä se kuluu hitaasti. En todellakaan tiedä, mitä varten me olemme olemassa tässä maailmassa… Kenties ainoastaan iloitaksemme siitä, että olemme teidän hartaat, uskolliset orjattarenne kuolemaan asti ja sen jälkeenkin.
Zeyneb ja Mélek.
Siis jo toukokuun 8 päivä… Hän luki tuon kirjeen ikkunansa ääressä viileänä hämärähetkenä, joka houkutteli häntä viipymään siinä ja katselemaan aavaa taivaanrantaa. Täällä ei enää ollut se tunne, että asui Perassa; olihan hänen asuntonsa hyvin kaukana meluavasta "Suurkadusta"; näki allansa tuoksuavan vanhan sypressilehdon, joka on kaupungin ympäröimä ja jota sanotaan pieneksi kalmistoksi: vastapäätä kohosi Stambul täyttäen koko näköpiirin kupuineen.
Yö laskeutui vähitellen yli Turkinmaan, yö ilman kuutamoa, mutta täynnä tuikkivia tähtiä. Pimeässä Stambul verhoutui upeaan vaippaansa ja loi nyt, niinkuin muinakin iltoina, taivaalle mahtavan varjokuvansa. Ja koirien ulvonta ja yövartijan rautakärki-kepin kolhaukset alkoivat kuulua hiljaisuudessa. Seurasi sitten muedsinien kuuluttama rukoushetki, ja koko tuosta alempana leviävästä satumaisesta kaupungista kohosi surunvoittoinen symfonia, jossa kajahtivat korkeat, sulavat ja puhtaat äänet, siivekkäät kuin itse rukous.
Se oli ensimäinen yö sinä vuonna, joka todella uhkui kaihoa ja lumousta. Tuntien enemmän alakuloisuutta kuin surua, André tervehti sitä ikkunansa ääressä: sehän oli hänen viimeinen kesänsä, joka nyt alkoi…
Seuraavana päivänä hänelle ilmoitettiin lähetystössä että tavanmukainen muutto kesäksi Therapiaan pian oli tapahtuva. Tämä oli hänen mielestään melkein samaa kuin viimeiset jäähyväiset Konstantinopolille, sillä eihän hän enää surukseen palannut sinne kuin muutamaksi päiväksi vuodenajan lopulla, ennenkuin lopullisesti poistui Turkinmaalta.
Sekä turkkilaisilla että länsimaalaisilla oli jo kiire muuttaa joka vuonna tapahtuvalle oleskelulle Bosporin rannoille tai saariin. Kaikkialla pitkin tuota pitkää salmea, Europan ja Aasian puolella, avattiin talot jälleen: kivi- tai marmorisilloilla vilisi eunukkeja valmistellen emäntiensä kesänviettoa, tuoden räikein värein maalatuissa ja kullatuissa veneissä lastittain silkkiverhoja, divaani-patjoja ja koruompeleisia pieluksia. Kesä oli näin tullut Andrélle tavallista pikemmin, mutta se oli varmasti katoava vielä nopeammin, sillä aika tuntuu kuluvan yhä pikemmin, kuta vanhemmiksi tulemme.
XXXVII.
Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! Toukokuu oli kulunut kiitävän joutuin; mutta Djénane ei vieläkään ollut palannut, eivätkä hänen lyhyiksi supistuneet kirjeensä selittäneet mitään.
Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! André oli muuttanut entiseen Terapiassa olevaan asuntoonsa, joka sijaitsi Bosporin salmen Mustanmeren puoleisella suulla, ja hän heräsi tänä loistavana aamuna sydän raskaana ainoastaan siitä, että nyt jo oli kesäkuu; pelkän päivämäärän muutos herätti hänessä sen tunteen, että hän oli astunut pitkän askeleen loppua kohti. —
Se parantumaton tauti, jota hän poti, oli nopeasti rientävien päivien herättämä ahdistus, joka aina vaivasi tuntuvammin unensekaisella heräämishetkellä aamuisin. — Tällä kertaa hän tunsi pakenevan itämaalaisen kevään, joka hurmasi häntä nyt yhtä paljon kuin nuoruutensa päivinä, ja jota hän ei enää koskaan olisi löytävä.
Ja hän ajatteli: Huomenna kaikki tämä päättyy, huomenna minulta sammuu tämä aurinko; ne hetket, jotka minulla on jäljellä vanhuuteeni ja tyhjiinraukeamiseeni, ovat tarkoin luetut. —
Mutta niinkuin aina ennen, hänen täydelleen herättyänsä, siirtyi hänen mieleensä jokapäiväisen elämän tuhannet miellyttävät pikkuseikat, jotka saavat unhottamaan, että aika rientää ja että kuolonhetki lähestyy. Aluksi hän muisti Valtaherran-Laakson; se oli vastakkaisella aasianpuoleisella rannalla, metsäkumpujen takana, jotka hän näki joka aamu avatessaan silmänsä. Sinne hän aikoi lähteä iltapäivällä, istuutuakseen samoin kuin viime vuonna, plataanien siimekseen polttamaan nargilea ja katselemaan niityllä käveleviä hunnutettuja naisia, jotka näyttävät Elysiumin kenttien varjoilta.
Sitten hän lapsellisen iloisena ajatteli uutta kaik-venettään hänelle ilmoitettiin, että se juuri oli saapunut Stambulista, missä se oli uudelleen kullattu, ja että soutajat tahtoivat koetella uusia liveripukujaan. Tänä viimeisenä Itämailla viettämänään kesänä hän tahtoi perjantaisin esiintyä Suolattomilla-Vesillä kauniisti koristetussa veneessä, ja hän oli keksinyt hyvin itämaalaisen väriyhtymän; soutajien takit ja pitkä, vedenpintaan ulottuva matto olivat kullalla kirjailtua, punakeltaista samettia: ja tällä veneen suipossa kokassa olevalla matolla tuli hänen palvelijansa istua, hopeakoristeinen taivaansininen puku yllä. Kun miehet olivat pukeutuneet näihin uusiin tamineisiin, André meni rannalle katsomaan, miltä tämä näytti. Bosporin tavallisesti levottomasti aallehtiva vesi, oli nyt kirkkaan tyyni, karehtien tuskin huomattavasti. Tuona kesäkuun aamuna vallitsi rauha ilmassa, juhlatunnelma molemmilla vihreillä rannoilla. André oli tyytyväinen koetukseen, ja hänen silmiään hiveli hopealla kirjailtu sinipuku ja sen vastakohtana tummankeltainen sametti, jonka kultakirjailu kuvasi rakkauden pettäväisyyttä tulkitsevaa vanhaa arapialaista runoa. Sitten hän istuutui veneeseen ja antoi soutaa itsensä Aasian puolelle, välttääkseen keskipäivän paahtavaa aurinkoa.
Illalla hän sai Zeynebilta kirjeen, jossa hän pyysi häntä seuraavana päivänä tulemaan Aasian Suolattomille-Vesille; luonnollisesti oli kysymys ainoastaan ohikulkemisesta veneissä. Kaikki kävi nyt vaikeammiksi — näin hän kirjoitti, valvonta oli tullut kahta ankarammaksi; heidät oli muun muassa kielletty viime vuoden tavoin ohuesti hunnutettuina itse soutamasta kevyttä venettään pitkin rantoja. Mutta Zeynebin valituksissa ei koskaan ollut katkeruutta; hän oli liian lempeä olento kiihottuakseen, ja lisäksi hän oli liian väsynyt ja alistuva kaikkeen, tietoisena läheisestä ja helposta kuolemasta, jota kantoi povessaan… Jälkikirjoituksessa hän mainitsi että vanha Mevlut parka, eräs etiooppialainen eunukki, äsken oli kuollut kahdeksankymmenen kolmen vuoden ikäisenä; tämä oli todellinen onnettomuus, sillä hän piti heistä, joiden oli nähnyt kasvavan, eikä hän olisi pettänyt heitä hopeasta eikä kullasta. Hekin olivat olleet häneen kiintyneet; hän oli ollut melkein kuin perheenjäsen. "Hoidimme häntä — hän kirjoitti — kuin isoisää." Mutta tämä viimeinen sana oli pyyhitty, ja sen yläpuolella oli luettavana Mélekin lystikkäällä käsialalla kirjoitettuna: "isän setää!…"
Seuraavana perjantaina André siis läksi ensi kerran sinä vuonna
Suolattomille-Vesille, soutaen omituisin värein koristetussa veneessään.
Siellä hän moneen kertaan souti kahden ystävättärensä ohi, jotka olivat vaihtaneet palvelijoidensa siniset puvut kullalla koristettuihin vihreisiin, ja jotka olivat pukeutuneet mustiin tsharshafeihin ja laskeneet kasvolleen puoleksi läpikuultavat harsot. Toiset kauniit naiset, niinikään huolellisesti mustiin harsoihin verhoutuneina, kääntyivät häntä katselemaan, ohikulkiessaan, ja näytti siltä kuin olisivat he levänneet pitkänään vedenpinnalla, jossa sinä päivänä vilisi arvoituksellisia huviretkeilijättäriä, toisesta kanervien ja kukkien peittämästä rannasta toiseen. Melkein kaikki nämä verhotut naiset kiinnittivät huomionsa häneen, he olivat lukeneet hänen kirjansa ja tunsivat hänet, sillä toiset olivat näyttäneet hänet heille. Ehkäpä hän oli puhunutkin muutamien kanssa viime syksynä seikkailunomaisilla käynneillään pienten ystävättäriensä luona, näkemättä heidän kasvojaan. Siellä täällä hän ohimennen pani merkille tarkkaavan katseen, ystävällisen hymyn, jota vaan aavisti tiheiden mustien harsojen takaa. He näyttivät myös hyväksyvän hänen valitsemansa väriyhdistelmän, joka koreili tummankeltaisena ja hortensian-sinisenä vihreällä joella, vihreiden niittyjen välissä ja puiden varjokkaiden holvien alla. Ihmetellen ja myötätuntoisesti he katselivat tätä europpalaista, joka osoittautui aito itämaalaiseksi.
Ja André, joka mielestään vielä joskus oli niin lapsellinen, näki huvikseen, että veti puoleensa tuntemattomien kaunottarien huomion ja että hän väliin salaa oli ohjannut heidän ajatuksiaan kirjojensa muodossa, joita sinä vuonna ahkerasti luettiin kaikissa haaremeissa.
Taivas oli tänä kesäkuun päivänä hurmaavan tyyni ja tummansininen. Rantojen nurmipenkerillä istui katselijoina naisia; heidän valkoisten musliini-huntujensa aukoista saattoi nähdä heidän kauniit, rauhaa uhkuvat silmänsä. Sieramiin nousi vastalyödyn heinän tuoksu, ja puiden varjossa poltettujen nargilepiippujen sauhu.
Tiedettiin, että kesä vielä oli kestävä kolme kuukautta, ja että huvikausi Suolattomilla-Vesillä vastikään oli alkanut; tänne palattaisiin siis vielä monena perjantaina, sanalla sanoen, että tätä kaikkea vielä oli jatkuva jonkun aikaa, että loppuun oli vielä pitkältä…
Kun André hetkeksi sitoi kauniin veneensä rantakaislikkoon mennäkseen toisten tavoin polttamaan nargilepiippua siimekseen ja vuorostaan katselemaan joella kulkijoita, hänet valtasi täydelleen nuoruuden harhaluulo ja unhotuksen hyväntekevä huumaus.
XXXVIII.
Kirje, jonka André sai Djénanelta seuraavalla viikolla:
Kesäkuun 22 päivä 1905.
Nyt olen palannut Bosporin rannalle, André, niinkuin olin teille luvannut, ja ikävöin suuresti nähdäkseni teidät. Tahdotteko lähteä ensi torstaina Stambuliin ja saapua kello kaksi lähellä Sultan Selim'ia olevaan imettäjäni taloon? Pidän enemmän tästä kohtaamispaikasta kuin Sultan-Fatihista, sillä sehän oli se paikka, jossa ensi aikoina tapasimme toisemme…
Pankaa päähänne fezi ja noudattakaa samaa varovaisuutta kuin ennen; mutta älkää astuko sisään taloon, ellei tavallista merkkiämme, valkoista nenäliinan nirkkoa näy toisen, kerroksen ikkunaristikkojen välissä. Jos ette näe sitä, on yhtymisemme valitettavasti saanut esteen. Jatkakaa siinä tapauksessa matkaanne umpikujan pohjukkaan asti ja kääntykää vasta siinä, ikäänkuin olisitte kulkenut eksyksiin.
Kaikki on vaikeampaa tänä vuonna, ja me elämme alituisen
levottomuuden alaisina…
Ystävättärenne
Djénane.
Tuona torstaina hän heti herätessään oli entistään enemmän huolissaan ulkonäöstään. "Viime vuodesta olen varmaankin tuntuvasti vanhennut — näin hän ajatteli —; viiksissäni on hopeajuovia, joita ei vielä ollut ennen Djénanen matkaa." Hän olisi uhrannut paljon jos olisi voinut tehdä tekemättömäksi sen, että oli häirinnyt ystävättärensä mielenrauhan; mutta se tietoisuus, että hän tuon naisen nähden vanheni, oli hänestä kuitenkin sietämätön.
Olennot sellaiset kuin hän, joista olisi voinut tulla suuria mystikkoja, mutta jotka eivät mistään ole voineet löytää hartaasti etsimäänsä sisäistä valoa, takertuvat pettyneinä ja epätoivoisina rakkauteen ja nuoruuteen, huomatessaan sen olevan pakenemaisillaan. Ja silloin alkaa lapsellinen ja surkea epätoivo siitä, että hiukset valkenevat ja silmät himmenevät; ja kauhu mielessä he odottavat hetkeä, jona naiset kääntävät katseensa toisiin miehiin.
Määrättynä torstaina André kulki keskellä viehättävän autiota vanhaa Stambulia, nauttien ihanasta kesäkuun taivaasta Sultan Selimille päin, peläten Djénanen kohtaamista, ja ehkä vielä enemmän oman ulkomuotonsa näyttämistä…
Saavuttuaan synkkään umpikujaan, hän kohotti katseensa ja huomasi silloin heti valkoisen merkin, joka selvästi erosi ympäröivien talojen ruskeasta ja keltaisesta väristä. Oven takana Mélek oli odottamassa:
— Ovatko he täällä? kysyi André.
— Ovat, molemmat; he odottavat teitä.
Pienen haaremin ovella, missä kaikki näytti yksinkertaisemmalta ja haalistuneemmalta, seisoi Zeyneb, kasvot verhoamattomina.
Huoneen perällä, varjossa, seisoi Djénane; mutta hän lähestyi nuoren innokkaana Andréta ja ojensi hänelle kätensä. Tosin se oli hän, André kuuli taas hänen äänensä, joka muistutti kaukaista soittoa… Mutta merervärisiä silmiä ei enää näkynyt, ei liioin surevan jumaläidin kaltaisia kaarevia kulmakarvoja, ei puhdaspiirteisiä soikeita kasvoja — ei mitään kaikesta tästä: harso oli laskenut yhtä näkymättömänä kuin ensi päivinä; kauhistuneena siitä, että oli mennyt liian pitkälle, pieni valkoinen prinsessa vetäytyi norsunluu-torniinsa… Ja André käsitti heti, että kaikki rukoukset olisivat tehottomat, ettei tuo harso enää koskaan kohoaisi, paitsi jonkun äärimäisen, traagillisen tapauksen sattuessa. Hänellä oli se tunne, että tämän kielletyn rakkauden ajattelematon ja viehättävä aika nyt oli lopussa. Tästä päivästä alkaen lähestyttiin tämän näytelmän välttämätöntä ratkaisukohtaa.
XXXIX.
Kuitenkin heillä vielä oli jäljellä muutamia näennäisesti levollisia päiviä.
Tosin kului heinäkuu niin, ettei heidän ollut mahdollista tavata toisiaan edes kaukaa Suolattomilla-Vesillä. Konstantinopolissa heinäkuu on myrskyjen ja ukkosilmojen aika, jonka kuluessa Bospori aamusta iltaan on valkoisten vaahtopää-aaltojen peittämä. Tämän kuukauden kestäessä Djénane tuskin saattoi kirjoittaa hänelle, häntä kun niin tarkasti vartioi muuan kärtyisä vanha täti, joka oli tullut Erivanista, joka ei näyttänyt ollenkaan tekevän lähtöä ja joka ei rohjennut lähteä soutoretkelle, ellei vesi ollut tyyni kuin peili.
Mutta mainittu naishenkilö, jota André ja hänen kolme ystävätärtään mainitsivat "Pahuksen Hanumiksi", suori tiehensä elokuun alussa, ja loppukesä, heidän viimeinen kesänsä, oli sitten yhtämittaa kaunis. Elo-, syys- ja lokakuu on viehättävä vuodenaika Bosporilla, taivas on silloin paratiisillisen kirkas, päivät tosin lyhenevät, mutta ikäänkuin tiivistyvät ja käyvät levollisemmiksi, silti pysyen loistavan kauneina.
He kävivät säännöllisesti Aasian Suolattomilla-Vesillä ja järjestivät kohtaamisia Sultan-Selimissä Stambulissa. Ulkonaisesti kaikki oli heille samanlaista kuin kesällä vuonna 1904, sekin, että Djénanen harso alati oli vedettynä alas kasvoille; mutta heidän sieluissaan liikkui uusia, vielä ilmaisemattomia tunteita, jotka herättivät epävarmuutta, mutta jotka joskus keskeyttivät heidän keskustelunsa painostavalla vaitiololla.
Viime vuonna he olivat voineet sanoa: "onhan meillä vielä edessämme yksi kesä." Mutta nyt oli kaikki lopussa, kun André marraskuussa oli jättävä Turkinmaan; he ajattelivat lakkaamatta tätä pian tapahtuvaa eroa, joka tuntui heistä yhtä ratkaisevalta kuin vainajan hautaaminen. Vanhoina ystävinä, heillä jo oli yhteisiä muistoja, ja he suunnittelivat niiden huvi- ja toivioretkien uusimisia ennen loppua, jotka he edellisenä vuonna yhdessä olivat tehneet. "Meidän pitäisi yrittää vielä kerta elämässämme yhdessä käydä Beikoksen metsikössä, jossa olimme viime syksynä… Ja Nedjibén haudalle meidän kaikkien pitäisi palata viimeinen kerta…"
Andrén mielestä, joka sinä vuonna kärsi kuolettavia tuskia joka kuukauden vaihtuessa, syyskuun ensimäinen päivä tiesi, että hän taas oli taivaltanut pitkän matkan elämän alamäkeä, missä vauhti kiihtyi niin huimasti, että se vaikuttaa alassyöksymiseltä. Hänestä tuntui, että ilma eilisestä äkkiä oli tullut kuulakammaksi ja syksyisen viileäksi ja että se helpommin kantoi ääniä, niinkuin on tavallista syyskesällä; selvemmin kuin eilen kuuli turkkilaisten kumeat torventoitotukset vastakkaiselta Aasian rannalta, missä sotilailla on vartiopaikka Beikoksen plataanien siimeksessä. Kesä lähestyi varmasti loppuaan, ja André ajatteli väristen, että punasinervät myrkkyliljat pian aikoivat kukkia lakastuneiden lehtien seassa Valta-Herran-Laaksossa.
Mutta kuinka säteilevää oli kaikki tänä aamuna, ja kuinka liikkumattoman tyynenä lepäsi Bosporin pinta! Ei tuulenhenkäystä, ja mikäli aurinko nousi ylemmäksi taivaalle, levisi ilmaan miellyttävä lämpö. Joukko purjeveneitä, höyrylaivan hinaamina, liukui pitkänä jonona ohi; ne olivat vanhanaikaisia turkkilaisia laivoja, kirjavasti maalattuine peräkeulan korokkeineen, jommoisia näkee ainoastaan näillä seuduilla. Kaikki purjeet reivattuina ne rauhallisesti soluivat Mustaamerta kohti, jonka suu näkyi kaukana kahden jyrkän vuoriharjanteen välissä, ja joka asiaa tuntemattomasta mereltä näytti niin tyyneltä ja vaarattomalta.
Vallan Andrén ikkunoiden alla oli pieni auringonpaisteessa kylpevä rautasilta, jonka laitaan sidottujen muiden kaunisten veneiden joukossa oli hänenkin veneensä, odottaen iltaa viedäkseen hänet Suolattomille-Vesille.
Suolattomat-Vedet! Vielä viisi tai kuusi kertaa hän saattoi esiintyä itämaalaisena tällä vihreärantaisella joella, missä hänellä oli ikäänkuin lyhytaikainen pieni, kuningaskuntansa, ja missä verhotut naiset kaukaa tunsivat hänen soutajiensa puvut. Ja useina päivinä hän vielä saattoi auringonlaskun aikana istuutua Valta-Herran-Laakson jättiläisplataanien siimekseen sanomattoman rauhan ympäröimänä polttamaan nargileaan ja katselemaan hitaasti käveleviä naisia, "autuaita varjoja", Elysiumin kentillä.
Vielä hänellä oli jäljellä ainakin kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi kesäpäivää, siis melkoinen valmistusaika ennen lopullista eroa, joka siis ei ollut ihan läheltä uhkaava.
Tuona aamuna Beikoksen yli kohoavat aasianpuoleiset kukkulat olivat vallan vaaleanpunaiset kanervakukkineen, ihan kuin vaaleanpunaiset nauhat. Turkkilaiskylien majat, jotka ovat rakennetut vesirajaan asti, korkeat vihreät plataanit, jokien oksille kalastajat jo kolmensadan vuoden aikana ovat ripustaneet verkkojaan, kaikki tämä, sekä sinitaivas, kuvastui Bosporin vesipeiliin, joka hohti kirkkaana kuin aina kauniilla säällä. Ja kaikki tämä herätti niin kesän pysyväisyyttä, rauhaa, elämää ja nuoruutta uhkuvan vaikutelman, että André vielä kerran viehättyi sen harhaluuloihin, unhottaen, että aika riensi ja että huomispäivä oli tulossa uhkaavana.
Iltapäivällä hän siis läksi Suolattomille-Vesille, missä kaikki säteili kirkastuneena auringonvalossa; hän kohtasi kolme ystävätärtään ja sai osakseen muiden hunnutettujen naisten katseet. Hän palasi sieltä verrattomana iltahetkenä, soutaen pitkin Aasian rantaa; vanhoja äärettömiä taloja, joiden sisällä voi tapahtua mitä murhenäytelmiä tahansa; vanhoja salaperäisiä, rehottavan vihreän kasvullisuuden peittämiä puutarhoja; vartioituja vanhoja marmorisiltoja, missä verhottuja kaunottaria aina perjantaisin istuu katselemassa palaavia veneitä. Soutajiensa nopeiden ja tahdikkaiden aironvetojen edentämänä André halkoi kasvoja hyväilevää raitista ilmaa, jota sieramet hurmaantuneina ahmivat. Hän tunsi itsensä pirteäksi ja tiesi, että hän tänä hetkenä näytti nuorelta, ja hänessä heräsi sama elämänhalu ja sama jano tyhjentää nautinnon pikari. Hänen sielunsa, joka enimmäkseen oli kuin synkkä väsymyksen kuilu, saattoi räin muuttua ympäristön kiehtovasta houkutukselta tai hänen taiteilijasilmäänsä hivelevästä haavekuvasta — hän saattoi muuttua, nuorentua, tuntea olevansa valmis antautumaan uhkayrityksin ja lemmenseikkailuihin.
Samassa veneessä istui Jean Renaud, joka intohimoisin valituksin uskoi hänelle olevansa rakastunut erääseen kauniiseen lähetystö-naiseen, joka kaikessa rakastettavaisuudessaan oli välinpitämätön hänen pyyteistään. Samalla hän oli mieltynyt Djénaneen, jonka kasvoja ei koskaan ollut nähnyt, mutta jonka varjokuva ja ääni tenhollaan teki hänen unensa levottomaksi. Ja André kuunteli olkapäitään kohauttamatta näitä tunnustuksia, jotka hyvin sointuivat yhteen tämän illan tunnelmaan; tämän nuoren miehen tunteet saavuttivat täyden vastakaiun hänessä, vallan samat harrastukset innostuttivat molempia, kaikki muu oli menettänyt merkityksensä. Rakkautta liiteli kaikkialla ilmassa. Luottamus luottamuksesta! Andrén teki mieli huudahtaa hänelle voitokkaana: "Minä olen enemmän rakastettu kuin sinä!…"
He jatkoivat matkaansa vaieten, kumpikin itsekkäästi vaipuneena rakkauden hallitsemiin ajatuksiinsa; ja kesäillan ihanuus Bosporilla muodosti komean kehyksen heidän unelmilleen. He sivuuttivat lakkaamatta vanhojen talojen pääsyltä kiellettyjä rantasiltoja, joiden laidalla istuvat naiset katselivat miten heidän veneensä solui edelleen punakuparin väriseksi muuttuneessa valaistuksessa, ja molemmat toverukset olivat mielissään ajatellessaan, että heidän omituisin väriyhdistelmin koristettu veneensä tässä ihanassa auringonlasku-valossa varmaankin teki heihin edullisen vaikutuksen.
XL.
Syyskuu on lopussa!… Aasian kukkuloiden kanervakukkien kaunis vaaleanpuna muuttuu päivä päivältä, vaihtuen vähitellen ruosteenkarvaiseksi. Beikoksen laaksossa punasinervät myrkkyliljat kukkivat runsaan rehottavina hienon niittyruohon keskellä; plataanien kuihtuneet lehdet peittävät maan laajalti kullanhohteisena mattona. Kun iltaisin aikoo polttaa nargile-piippuaan jonkun tuollaisen yksinkertaisen pikkukahvilan edessä, joka vielä on auki, mutta joka pian suljetaan, valitsee paikan auringonpaisteessa, hakien katoavan kesän rämeistä lämpöä; niin pian kuin säteet alkavat langeta maahan vinosti, ja kun plataanien kookkailla oksilla näkee tulipalon punaiseen valoon vivahtavan heijastuksen, tuntuu äkkiä läpitunkeva, vilunviima, joka tekee alakuloiseksi. Silloin menee tiehensä, ja lakastuneet lehdet kahisevat askeleiden alla. Nyt ovat alkaneet suuret syyssateet, jotka täydelleen liuottavat maan, mutta jotka vuorottelevat lämpimien ja omituisen kuulakkaiden päivien kanssa, joina mehiläiset surisevat jälkikesän purtojuuren kukkasilla, mutta kylmät usvat nousevat maasta ja metsistä illan suussa.
Samanlaisena, lakastuneiden keltalehtien peittämällä, André näki tämän laakson viime vuonna: — kiintyy paikkaan, niissä kahdesti on nähnyt lehtien varisevan. Hän tuntee, että hänen on oleva vaikea hylätä ainaiseksi tämä idyllinen Aasian soppi, jossa hän kahden ihanan kesän aikana on käynyt melkein joka päivä. Mutta hän tietää myös, että tämä suru, samoin kuin monet muut toisaalla kokemansa, valitettavasti pian on unhottuva läheisen tulevaisuuden yhä synkkenevässä harmaudessa…
Koko vuoteen André ja hänen ystävättärensä eivät olleet voineet yhdessä retkeillä tänne. Mutta maksoi mitä maksoi, he olivat päättäneet toteuttaa nämä huviretkituumansa kahdesti, ja samalla ehdottomasti viimeisen kerran, nimittäin lokakuun 3:ntena ja 5:ntenä päivänä.
Heidän lokakuun kolmanneksi päiväksi suunnittelemansa retken päämäärä oli se metsikkö, jonka olivat löytäneet vuonna 1904. He tapasivat kaikki siellä toisensa pienen suon laidassa, jota vallan, kuin vartavasten piiloitti vuoren notkelma. He istuutuivat entisille paikoilleen, samoille sammalpeitteisille kiville, tuon seisovan veden rannalle, missä oli niin korkeata kaislikkoa ja niin suuria sananjalkoja, että luuli näkevänsä edessään kuuman vyöhykkeen kasvistoa.
André huomasi heti, etteivät ystäväparat sinä iltana olleet samanlaisia kuin ennen, vaan että heissä kussakin erikoisesti oli jotain hermostunutta ja ärtyisää. Djénane teeskenteli välinpitämättömyyttä, Mélek kiivautta.
— Nyt he aikoivat naittaa meidät kaikki kolme — näin he sanoivat — he kun tahtovat kukistaa meidän kolminaisen kapinallisuutemme. Sitäpaitsi väitetään käytöstapaamme muka liian vapaaksi ja että olemme aviomiehen tarpeessa, joka pitäisi meitä kurissa.
— Mitä minuun tulee, virkkoi Mélek, niin kohtaloni ratkaistiin perheneuvottelussa viime lauantaina. Pyövelikseni määrättiin muuan Omar-Bei, ratsuväen kapteeni, kaunis, mutta miellyttämätön, tuimakatseinen mies. Suvaittiin tässä eräänä päivänä näyttää hänet minulle ikkunastani, niin ettei ratkaisu suinkaan ole viipyvä…
Ja hän polki jalkaansa maahan, kääntäen pois katseensa, rutistaen käsissään kaikki lähettyvillä olevat lehdet.
André ei keksinyt mitään hänelle sanottavaa, vaan katsoi molempiin toisiin. Hän aikoi kysyä Zeynebiltä, joka istui lähinnä häntä: "Entä te?" Mutta hän pelkäsi hänen vastaustaan, jonka lihankin hyvin arvasi, nimittäin tuota lempeätä, sydäntä särkevää liikettä, jolla hän osoitti poveansa. Sentähden hän kysyi Djénanelta, ainoalta, joka heistä oli verhottu:
— Entä te?
— Niin minä, Djénane vastasi äänessä tuo hieman ylpeän välinpitämätön sävy, joka siinä jo muutama päivä oli ollut havaittavissa, he aikovat jälleen liittää minut Hamd'iin…
— Ja mitä siis aiotte tehdä?
— Hyvä Jumala, mitäpä minun pitäisikään tehdä! Todennäköisesti alistun. Koska minulla välttämättömästi täytyy olla mies, niin voin yhtä hyvin ottaa henkilön, joka ennen on ollut mieheni: häpeä tuntuu minusta siten vähäisemmältä, kuin jos minut kytketään vallan outoon…
Hämmästyen kuuli André hänen puheensa. Tuo tiheä musta harso esti hänet lukemasta Djénanen silmistä, missä määrin hänen äkillinen alistumisensa oli vilpitön. Tämä odottamaton suostuminen palaamaan Hamd'in luo oli hänelle paras tapa päästä tästä pulmallisesta tilanteesta; mutta ensiksi hän ei siihen uskonut, ja toiseksi hän huomasi, että tämä ratkaisu oli omansa tuottamaan hänelle surua.
He eivät enää puhuneet näistä polttavista kysymyksistä, ja vaipuivat kaikki vaieten ajatuksiinsa. Djénanen pehmeä ääni katkaisi ensiksi hiljaisuuden tässä niin rauhallisessa seudussa, että saattoi kuulla lehden toisensa jälkeen putoavan puusta. Aivan hillittynä ja tyynenä Djénane alkoi puhua kirjasta:
— Oh, virkkoi André, koettaen vapautua vakavuudestaan, tosiaankin, tuo kirja! Emme enää pitkiin aikoihin ole sitä ajatelleet… Mitä minun tuleekaan siinä kertoa? Että te menette illoin ylhäisön seuroihin, ja että teillä päivin on päässä kauniit hatut, joita koristavat ruusu- ja sulkakasat, aivan kuin Peran naiset?
— Älkää nyt laskeko pilaa, André, tänään, kun eropäivämme on niin lähellä…
Silloin hän kuunteli heitä tarkkaavaisesti. Vähääkään antaumatta harhaluuloihin siihen palvelukseen nähden, jonka hän saattoi heille tehdä, hän ei ainakaan tahtonut kuvata heitä väärässä valossa, eikä kirjoittaa mitään, mikä ei vastannut heidän vakaumuksiaan. Hän luuli huomanneensa, että he olivat uskolliset useimmille Islamin määräämille tavoille, ja että he paljon pitivät harsostaan, kunhan vaan joskus saivat nostaa sen kasvoiltaan valittujen ja koeteltujen ystävien läsnäollessa. Heidän vaatimuksensa eivät olleet sen suurempia, kuin että heitä kohdeltaisiin vapaina, ajattelevina ja vastuunalaisina olentoina, ja että heidän sallittaisiin, jos niin vaadittiin vaikkapa verhottuina vastaanottaa miehiä ja puhella heidän kanssaan — varsinkin tulevan sulhasen kanssa.
— Yksistään näihin myönnytyksiin, vakuutti Djénane, me ja ne, jotka tulevat jälkeemme, tyydymme ainakin puolen vuosisadan aikana, kunnes olemme saavuttaneet korkeamman kehitystason. Sanokaa, hyvä ystävä, ettemme pyydä sen enempää, jotta meitä ei pidettäisi mielettöminä ja kumouksellisina. Sitäpaitsi rohkenen väittää, ettei kukaan profeettamme kirjasta voi löytää ainoatakaan kohtaa, joka varsinaisesti vastustaisi tätä toivomustamme.
Illan lähestyessä, Andre hyvästellessään heitä tunsi, että Mélekin ojentama pieni käsi poltti kuin tuli.
— Kauheata, huudahti André pelästyneenä:, kätenne polttaa, kuin olisi teillä kova kuume.
— Eilisestä minulla on ollut kuume, joka kiihtyy kiihtymistään. Sen pahempi kapteeni Omar-Beille! Ja tänä iltana en voi ollenkaan hyvin; pääni tuntuu hirveän raskaalta… Ainoastaan tavatakseni teidät nousin tänään vuoteeltani.
Hän nojasi Djénanen käsivarteen. Saavuttuaan alas punasinervien kukkien ja keltalehtien peittämälle tasangolle he päättivät olla toisiaan tuntematta, sillä siellä oli muita käveleviä naisryhmiä jotka hitaasti ja tapansa mukaan sulavanliikkeisesti jaloittelivat Beikoksen laaksossa. Kaukaa André katseli kuinka he poistuivat, ja tällä kertaa hänellä oli se tunne, ettei hän tätä enää koskaan näkisi jälleen: laskevan syysauringon kultaamina noita kolmea vaiheajan surevaa olentoa, jotka muistuttivat muinaisajan varjoilmestyksiä ja jotka pitkin noita Rauhan laakson epätodellisilta vaikuttavia hienoja nurmikenttiä poistuivat, yksi mustan harson, kaksi muuta valkoisten harsojen verhoamina.
Heidän kadottuaan näkymättömiin, André poikkesi erääseen puiden siimeksessä olevaan pieneen turkkilaiseen kahvilaan ja tilasi nargilepiipun, vaikkakin lokakuun ilta jo alkoi tuntua viileältä. Hän asettui istumaan jättiläisplataanin juurelle, jota laskevan auringon säteet valaisivat. Hänen sielussaan oli tapahtunut romahdus; tuo Djénanen kohtaloonsa alistuminen oli särkenyt hänen unelmansa, hänen viimeisen Itämaan unelmansa. Huomaamattaan hän oli suuresti! luottanut siihen, että tämä suhde jatkuisi vielä hänen lähdettyään Turkinmaalta; hän oli toivonut, että Djénane erotettuna hänestä ja näkemättä miten hän vanheni, olisi kauan tuntenut häntä kohtaan tuota ihanteellista rakkautta joka täten olisi säilynyt niiltä pettymyksiltä, joista tavallinen rakkaus kuolee. Mutta ei, palanneena tuon Hamdin luo, joka oli nuori, ja jota Djénane varmaankaan ei ollut herjennyt intohimoisesti kaihoamasta, tuo nainen oli kokonaan menevä häneltä hukkaan.
— Hän ei rakastanut minua niin suuresti, kuin luulin, — näin hän ajatteli; olenpa minä vielä kovin lapsellinen ja itserakas! Se oli hyvin miellyttävää, mutta se oli teennäistä, ja nyt se on lopussa, tai oikeammin, sitä ei koskaan ole ollutkaan… Tämä todistaa muuten, että näytän yhtä vanhalta kuin olen, ja etten minä hänelle, enkä kenellekään muulle enää merkitse mitään.
André oli ainoa plataanien varjoon unhottunut nargilen polttaja. Kaunis vuodenaika oli ehdottomasti päättynyt, tuo aika viileine iltoineen, jotka kokosivat niin useita lähistön uneksijoita tähän laaksoon. Taivaanrannalle kallistuva punerva aurinko ei enää levittänyt lämpöä; se oli kylmä, ja André ajatteli: Itsepäisesti koetan pitkittää viimeistä täällä viettämääni kesää, ja se on yhtä turhamaista, kuin yrittää pitkittää nuoruuttani: nuo ajat ovat ainaiseksi olleet ja menneet…
Nyt laski aurinko Europan rannikon taakse, ja kaukaa kuuluivat paimenten pillit, jotka kutsuivat vuohia. Ympärillä leviävä tasanko harvoine kellastuneille puineen oli aivan autio ja oli muuttunut yhtä kolkon näköiseksi kuin viime vuonna; hämärän ja varisevien lehteen synkeys, eron synkeys, Djénanen menettämisestä aiheutunut suru, ja elämän ehtoon läheneminen, kaikki tämä yhteensä oli sietämätöntä ja tulkitsi liian kaunopuheisesti yleistä kuolemaa.
XLI.
Eräänä päivänä he olivat keksineet hyvin sukkelan keinon hätätilassa lähettää toisilleen tietoja. Eräs noiden naisten ystävättäristä, nimeltä Kiamouran oli valtuuttanut Andrén matkimaan hänen käsialaansa, jonka epäluuloinen palvelusväki tunsi, jopa merkitsemään kirjeen loppuun hänen nimensä. Sitäpaitsi hän oli Andrélle antanut monta nimikirjaimillaan merkittyä; kirjekuorta, joihin omakätisesti oli kirjoittanut Djénanen osoitteen.
André saattoi siis kirjoittaa heille — tosin verhotuin sanoin, peläten asiaankuulumattomien katseita — ja hänen kamaripalvelijansa, joka oli tottunut käyttämään feziä ja rukousnauhaa, vei kirjeen suoraan kolmen pienen rikollisen huvilaan. Joskus André oli edeltäpäin tarkalleen sopinut ajasta, jolloin lähetti palvelijansa; joku hänen ystävättäristään oli silloin kuin sattumalta eteisessä, josta neekerit oli poistettu, ja voi silloin antaa suullisen vastauksen luotettavalle sanantuojalle.
Seuraavana päivänä André siis lähetti tuollaisen kirjeen, jonka alle oli merkinnyt nimen Kiamouran, tiedustellen miten oli Mélekin kuumeen laita ja kysyen, oliko heidän aikomuksensa yhä vielä lähteä retkelle vuorella olevalle moskeijalle. Ja illalla hän sai Djénanelta kirjeen. jossa mainittiin, että Mélek oli vuoteen omana, hänen kuumeensa kun oli yhä kiihtynyt, ja että he kaksi eivät voineet poistua hänen luotaan.
Siitä huolimatta hän yksin tahtoi tehdä tämän retken lokakuun viidentenä päivänä, jonka he olivat määränneet viimeistä yhteistä siellä käyntiänsä varten.
Oli ihmeen kaunis syksyinen ilma; metsä tuoksui, mehiläiset surisivat. Sinä päivänä hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut vähemmin kiintynyt turkkilaisystävättäriinsä, Djénaneenkin, ja kuin voisi hän antautua entiseen elämäänsä muualla, missä heitä ei olisi. Hänestä tuntui niinikään, että hän lähtöhetkellään kaihoisi vähemmin heitä, kuin itse Itämaita, noita muuttumattomia Itämaita, joita hän oli ihaillut aikaisesta nuoruudestaan asti, ja tätä kaunista kesää, joka oli loppumaisillaan, tätä Aasian idyllistä soppea, jossa hän oli viettänyt kaksi kesää vanhanajan rauhan ympäröimänä, puiden varjossa, hengittäen lehtien ja sammalen tuoksua… Kuinka kirkkaasti päivä vielä tänään paistoi! Ja nämä tammet, nämä purtojuuret, tämä vaaleanpunainen ja kullalle hohtava kanervikko muistuttivat hänelle hänen kotimaansa Ranskan metsiä niin suuresti, että hänessä äkkiä heräsivät entisajan vaikutelmat, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä lapsena, kun hänen loma-ajan lopulla juuri tähän aikaan täytyi muuttaa pois maalta, missä oli temmeltänyt niin monessa hauskassa leikissä taivasalla, syyskuulla…
Mikäli hän nousten pieniä sammal- ja kanervapeitteisiä polkuja lähestyi vuoren huippua, josta avautui avara näköala, väheni Ranskaan siirtävä harhaluulo, ja sensijaan esiintyivät turkkilaisen maiseman ominaisuudet. Bosporin syvät lahdet avautuivat hänen jalkojensa juuressa purjevene-jonoineen ja kylien ja linnojen reunustamme rantoineen. Sisämaan puolella pisti niinikään silmään omituisuus, nimittäin kukkuloiden ketju, joita peitti tiheä ja rehottava vihannuus, laajat ja syvät metsät, jommoisia ei enää näe Ranskassa.
Viimein saavuttuaan vuoren ylätasangolle, jota pieksivät kaikki avaran taivaan tuulet, ja joka muodostaa vanhan yksinäisen moskeijan esikartanon, hän näki joukottain turkkilaisnaisia istumassa ruohikolla; he olivat tehneet sinne toivioretken, kulkien hyvin alkuperäisissä härkien vetämissä vaunuissa. Heti kun he huomasivat hänet, he laskivat peittävät harsot kasvoilleen. He muuttuivat mykiksi haamuiksi, jotka vanhanaikaisen siron maalausryhmän tavoin erosivat Mustanmeren äärettömästä taustasta, joka äkkiä kohosi, halliten taivaanrantaa.
Silloin André ajatteli itsekseen, että tämän maan viehätys ja salaperäisyys oli säilyvä hänen mielessään huolimatta kaikesta, huolimatta Djénanen aiheuttamasta pettymyksestä jopa niiden siitä harhaluulojen haihtumisesta, joka tietää, elonpäivän kallistumista iltaansa…