XLII.
Seuraava päivä oli perjantai, eikä André tahtonut laiminlyödä käymästä Aasian Suolattomilla-Vesillä, sillä olihan tämä oleva kaikkein viimeinen kerta. Hänen soutajien kanssa veneestä tekemänsä välikirja kului umpeen samana iltana, ja sitäpaitsi oli kaikkien lähetystöjen määrä seuraavalla viikolla muuttaa takaisin Konstantinopoliin; oleskelu Bosporin rannalla oli loppumaisillaan.
Keskipäivän päivä ei saattaisi olla kirkkaampi ja tyynempi; ellei olisi ollut tavallista vähemmän veneitä jo hiukan aution joen varsilla, olisi voinut luulla, että oli kauniin elokuun perjantai. Tottumuksesta, ja kaikesta huolimatta, kiintymyksestäkin, hän käski soutaa veneensä ystävättäriensä kesäasunnon suljettujen ikkunoiden ohi… Pieni valkoinen merkki oli paikoillaan! Mikä selittämätön yllätys! Tulivatko he todella?
Suolattomien-Vesien lähiniityt pienen sievän joen rannoilla hohtivat kuin kulta maahan levinneistä lakastuneista lehdistä, ja puista huomasi, että syksy oli tullut. Kuitenkin saapuivat useimmat veneet, jotka tavallisesti nähtiin täällä, ja haaremien kaunottaret hymyilivät André Lhérylle ohikulkiessaan viimeiseksi hyvästiksi salaa harsojensa alla.
Hän odotti kauan ja tähysteli joka taholle, mutta hänen ystävättärensä eivät saapuneet; päiviä joutui, huviretkeilijättäret alkoivat palata kotia.
André päätti niinikään lähteä paluumatkalle ja oli saapunut lähelle joen suuta, kun äkkiä näki kauniissa veneessä, jonka soutajilla oli hopealla kirjaillut siniset puvut, yhden ainoan naisen, pää verhottuna valkoiseen jakmakiin, joka jättää silmät paljaiksi. Todennäköisesti tuo nainen istui korkeilla patjoilla, sillä hän näytti siinä veneessä istuessaan tavattoman korkealta; ilmeisesti hän oli järjestänyt istumasijansa näin, jotta hänet helpommin huomaisi.
He kohtasivat toisensa, ja nainen kiinnitti häneen terävän katseen; se oli Djénane! .. Noita pronssinvihreitä silmiä pitkine vaaleine ripsineen, jotka hän koko vuoden oli peittänyt häneltä, ei voinut verrata eikä liioin sekoittaa muihin… André värähti tämän odottamattoman ilmestyksen edessä, joka kohoni vallan lähellä häntä, mutta soutomiesten vuoksi täytyi olla varovainen, ja sentähden he liikkumatta kulkivat toistensa ohi, antamatta toisilleen mitään merkkiä.
Mutta heti sen jälkeen André käski kääntää veneensä, vielä kerran kohdatakseen Djénanen, hänen palatessaan myötävirtaa. Tuskin ketään oli jäljellä, kun he taas nopeasti kohtasivat ja kulkivat toistensa ohi. Ja tämän toisen kohtaamisen hetkenä valkeamusliinisen jakmak-hunnun ympäröimä pää kuvastui selvänä vanhan hautuumaan synkkien sypressien ja hautapatsaiden muodostamasta taustasta, joka kohoaa siinä joen rannasta — sillä tässä maassa on hautausmaita kaikkialla, alinomaan palauttaen mieleen kuoleman ajatuksen.
Aurinko oli alhaalla ja sen hohde punainen; oli aika palata kotia. Nuo molemmat veneet poistuivat melkein yht'aikaa kapealta joelta ja alkoivat soutaa Bosporia pitkin komean iltavalaistuksen hohteessa, Andrén vene noin sadan metrin päässä Djénanen veneen jäljessä… Kaukaa André näki hänen nousevan veneestä marmoriselle rantasillalle ja menevän synkkään asuntoonsa.
Djénane oli tehnyt jotain varsin merkillistä: hän oli yksin lähtenyt Suolattomille-Vesille — lisäksi pelkkä jakmak-huntu päässä, voidakseen näyttää silmiänsä ja painaa niistä häviämättömän muiston ystävänsä mieleen. Mutta André, joka ensin oli kyllin suureksi arvannut tämän omituisen ja liikuttavan teon, muisti äkkiä erään "Medjé" kirjansa kohdan, missä kertoi jotain samanlaista juhlallisesta katseesta, joka vaihdettiin veneessä eronhetkellä.
— Siinä hän teki hyvin kiltisti — näin hän alakuloisena ajatteli; mutta sekin oli hieman teennäistä, hän tahtoi jäljitellä Nedjibétä… Eikä se estä häntä muutaman päivän kuluttua avaamasta syliään Hamdille. —
Ja hän jatkoi venematkaansa Bosporin aasianpuoleista rantaa pitkin; monet talot olivat jo tyhjät, tarkasti kiinniteljetyt; useat puutarhaportit olivat salvassa ja umpeensa kasvaneet purppuranpunaisia metsäviiniköynnöksiä. Kaikkialla näki syksyn, lähdön, lopun merkkejä. Muutamilla sivullisilta kielletyillä pienillä rantasaloilla oli vielä joitakuita naisia, jotka maalla viivähtäneinä olivat tulleet istuutumaan veden ääreen tänä huvikauden viimeisenä perjantai-iltana; heidän silmänsä — ainoa, minkä näki heidän kasvoistaan — kuvastivat surua, joka heräsi pikaisesta haaremin paluusta ja tulevan talven pelosta. Ja Bengalin tulen tavoin laskeva aurinko loi valaistustaan kaikkeen tähän alakuloisuuteen.
Kun André oli palannut Terapiassa olevaan asuntoonsa, tulivat hänen soutajansa sanoman hänelle korulauseiset jäähyväisensä; he olivat muuttaneet ylleen yksinkertaiset pukunsa, ja kukin toi takaisin huolellisesti kokoon käärittynä Brussan harsokankaasta tehdyn kauniin paitansa ja komean punakeltaisen samettitakkinsa. He jättivät niinikään takaisin samanvärisen pitkän maton, vallan teeskentelemättä kehottaen häntä kuivattamaan sitä, se kun oli merivedestä läpimärkä. André katseli näitä ryysypaitaisia, joiden kultakirjaukset auringonpaisteesta ja kosteudesta olivat saaneet samaa vaskenruostetta, kuin vanhat arvokkaat metalliset romuesineet. Mitä hän niillä tekisi? Eiköhän häntä pahoittaisi vähemmin, jos hävittäisi ne, kuin jos ottaisi ne mukaansa kotimaahan, jossa hän joskus myöhemmin löytäessään nämä yhä haalistuneemmiksi käyneet muistoesineet, synkkänä virkahtaisi: "Nämä olivat soutajieni puvut muinoin, sinä valoisana aikana, jolloin asuin Bosporin rannalla."
Hämärä laskeutui. André pyysi sitä turkkilaista palvelijaansa, joka ennen oli ollut paimen Eski-Shehirissa, ottamaan tummaäänisen huilunsa ja soittamaan saman sävelmän kuin viime vuonna; se oli eräänlainen metsäläisfuuga, joka nyt tulkitsi hänelle kaikkea sitä sanoin kuvaamatonta, mikä tässä paikassa ja näissä erikoisoloissa liittyi kesän lopun nostamiin tunteisiin. Sitten hän nojasi ikkunaansa ja seurasi veneensä poistumista; sen soutajat olivat jälleen muuttuneet köyhiksi venemiehiksi, jotka lyhyin päivämatkoin kulkivat Konstantinopoliin, siellä pestautuakseen uuden isännän palvelukseen. Kauan hän katseineen seurasi tuota yhä tummenevaa vedenpintaa pitkin poistuvaa valkeata ja kapeata esinettä, jonka häipyminen harmaaseen iltahämyyn hänestä tuntui kahden Itämailla viettämänsä kesän katoamisen vertauskuvalta.
XLIII.
Lauantaina, lokakuun seitsemäntenä päivänä, joka oli hänen viimeinen Bosporin rannalla viettämänsä päivä, Djénane kirjoitti hänelle, että Mélekillä oli kovempi kuume, että perheen vanhat jäsenet olivat levottomat, ja että vielä samana päivänä palattaisiin kaupunkiin hakemaan lääkärinapua.
Kaikki lähetystöt kokosivat tavaroitaan matkalaukkuihin. André joudutti matkavalmistuksiaan, saadakseen aikaa ennen pimeän tuloa soutaa vastakkaiselle rannalle sanomaan hyvästi Valta-Herran-Laaksolle. Hän saapui sinne myöhään, taivas oli suurten nopeasti kiitävien synkkien pilvien peittämä, joista putoili sadepisaroita. Laakso oli autio, ja puiden juurella olevat pienet kahvilat olivat jo edellisestä illasta asti olleet suljettuina. Hän hyvästeli paria yksinkertaisia turbaanipäistä miestä, jotka asuivat seudun majoissa — sitäpaitsi hyvää keltaista koiraa ja kilttiä harmaata kissaa, jotka kuuluivat laakson vaatimattomiin asujamiin; nämä olivat kahden kesäin aikana olleet hänen tuttaviaan ja näyttivät tajuavan, että hän nyt erosi heistä ainaiseksi. Sitten hän hitaasti kuin hautajaissaatossa kulki ympäri aidatun niityn, joka nyt oli autiona, mutta jonka hienoa ruohoa ja myrkkyliljojen punasinerviä kukkia hänen ystävättärensä pitkät harsot niin usein olivat hiipaisseet.
Tätä kävelyä kesti iltahämyyn asti, jolloin tähdet alkoivat tuikkia ja kuljeskelevien koirien haukunta alkoi kaikua. Lopetettuaan tämän toivioretkensä hän saapui laakson suulla olevaan kookkaiden plataanien muodostamaan pyhään lehtoon, ja silloin oli jo aivan pimeä, niin että hän kompastui puunjuuriin, jotka isojen käärmeiden kaltaisina kiemuroina piilivät lakastuneiden lehtien alla. Pimeässä hän palasi pienelle laiturille, missä jokainen kivilaatta oli hänelle tuttu, ja astui veneeseensä palaten Europan rannikolle.
XLIV.
Bosporilla on koko yön ulvonut Mustanmeren tuuli, jonka kamala ääni pian melkein lakkaamatta on kuuluva neljän tai viiden talvikuukauden aikana. Aamuyöstä myrsky yltyy, järkyttäen Andrén asuntoa, näin luoden lisää synkeyttä hänen viimeiseen heräämiseensä Terapiassa.
Mikä kamala ilma! sanoi hänen kamaripalvelijansa avatessaan ikkunat.
Vastapäätä, Aasian kukkuloilla, liitelevät tummat pilvet niin matalalla, että ne melkein koskettelevat myrskyn raastamia puita.
Ja tämän hurjan sään vallitessa ja rankkasateen pieksemänä André tänään kulkee viimeinen kerran alas Bosporia, sivuuttaen ystävättäriensä kesäasunnon, jossa kaikki on suljettua ja teljettyä, ja jonka marmorilaiturilla kuivuneet lehdet kiertelevät hurjassa tanssinpyörteessä.
Illalla hän jo on ehtinyt asettua asuntoonsa Konstantinopolissa, mutta valitettavasti niin lyhyeksi aikaa ennen lopullista lähtöänsä. Ei ole jäljellä muuta kuin viisikymmentä päivää, sillä hän on päättänyt palata Ranskaan meriteitse ja astua laivaan marraskuun 30 päivänä. Tämän päätöksen hän on tehnyt yksinomaan sentähden, että hänellä olisi edeltäpäin määrätty, muuttumaton lähtöpäivä, johon on mukautuminen.
Djénanen myöhään illalla saapunut kirje kertoi lääkärien lausunnon: aivokuume, hyvin ankaralaatuinen; pikku Mélek parka epäilemättä siihen kuolee, hän kun lisäksi on niin suuren hermokiihotuksen, kapinallisuuden ja uuden avion aiheuttaman kauhun heikontama.
XLV.
Lokakuun kahtena loppuviikkona, joiden aikana Mélek kamppaili kuoleman kanssa, oli ilma melkein muuttumatta kaunis, auringon paistaessa himmeän surumielisesti. Koulupoikien tavoin André joka ilta pyyhki kuluneen päivän numeron almanakastaan, jossa lokakuun 30 päivä oli merkitty ristillä. Hän oleskeli enimmäkseen Stambulissa, nauttiakseen niin kauan kuin suinkin turkkilaiselämästä, joka niin pian oli päättyvä häneltä. Mutta täällä, samoin kuin Bosporin rannalla, syksyn synkkyys lisäsi hänen matka-ajatustensa herättämää alakuloisuutta; nyt olikin jo melkein liian kylmä istua taivasalla, uneksimassa nargilen ääressä, paljasoksaisten puiden juurella, pyhien moskeijain edustalla.
Luonnollisesti hän ei enää tavannut ystävättäriänsä, sillä Djénane ja Zeyneb eivät poistuneet kuolevan äärestä. Lopun lähestyessä he kiinnittivät ikkunaristikkoihin niin pienen valkoisen merkin, että sitä tuskin huomasi; se merkitsi: hän elää vielä; oli sovittu siten, että sininen merkki tietäisi: kaikki on lopussa. Joka aamu ja sitten pari kertaa päivän kuluessa meni hän, Jean Renaud tai kamaripalvelija Khassim-Pashan hautausmaan ohi, levottomina katsellen tuota ikkunaa.
Tällä ajalla siinä talossa, missä kuoleva nuori nainen lepäsi, vallitsi harras hiljaisuus, ja vanhojen perheenjäsenten pyynnöstä imanit rukoilivat lakkaamatta. Tuo Islam, vanha Islam, joka tuudittaa kuolevat taivaalliseen lepoon, sulki yhä likemmin syliinsä tuon kapinallisen lapsen, joka asteittain alistui sen vaikutukseen ja nukahti pelotta; epäily ei muuten hänessä ollut parantumaton, vaan oli veres oksastus ammoisista ajoista periytyneen rauhallisuuden ja uskon rungossa. Ja lopulla eivät lapselliset uskonnolliset menot, jotka suhtautuvat koraaniin samoin kuin Lourdes'issa noudatetut hartausmenot, eikä molempien perheen kunnianarvoisien vanhusten taikauskokaan eivät enää loukanneet tuota vielä äsken niin epäuskoista nuorta naista, sillä nyt hän salli, että häneen kiinnitettiin taikaesineitä, ja että dervishit lukivat loihtuja hänen vaatteidensa yli; siunautettiinpa Eyoubin moskeijassa hänen Parisin muotiliikkeestä tilatut hienot paitansa, tai lähetettiin ne vielä kauemmaksi, aina Skutariin asti, ulvovien dervishien luo, joiden hengityksellä on parantava voima niin kauan kuin he ovat haltioissaan, kauan avuksi huudettuaan Allah'ta.
Lokakuun lopulla Mélek oli kaksi päivää ollut ääneti ja todennäköisesti tajuttomana ja vaipuneena raskaaseen kuumenneen, jonka lääkärit sanoivat merkitsevän kuoleman lähestymistä.
XLVI.
Marraskuun toisena päivänä Zeyneb, joka valvoi Mélekin vuoteen ääressä, kääntyi äkkiä pelästyksestä väristen: puolihämäräisen huoneen taustasta kohosi syvästä hiljaisuudesta hyvin lempeä, raikas ääni, joka luki rukouksia. Hän ei ollut kuullut tuon nuoren hunnutetun tytön tulevan sisään. Mitä hän tekikään siellä, koraani kädessä? Nyt hän jo ymmärsi: rukous kuolleiden puolesta! Turkinmaalla on tapana että kun talossa on kuoleva, saman kaupunginosan tytöt ja naiset tulevat vuoroin lukemaan rukouksia. He astuvat ilman muuta sisään huoneeseen, sanomatta nimeään, nostamatta harsoaan, tuntemattomina ja onnettomuutta ennustavina; heidän läsnäolonsa on kuoleman enne, samoin kuin katolilainen pappi, joka tuo viimeisen voiteluksen.
Mélek olikin ymmärtänyt, ja hänen silmänsä, jotka kauan olivat olleet suljettuina, aukenivat jälleen, hän oli nyt siinä salaperäisessä paremmuuden tilassa, joka melkein aina on havaittavissa vähää ennen kuolemaa. Ja hän jaksoi taas vähän käyttää ääntänsä, jonka saattoi luulla jo ainaiseksi sammuneen, ja hän sanoi tuntemattomalle tytölle:
— Tulkaa lähemmäksi, en oikein kuule… Älkää luulko, että minä pelkään… Lukekaa kovemmin… niin ettei mene hukkaan…
Sitten hän itse tahtoi lukea muhamettilaisen uskontunnustuksen, ja ojentaen rukousasentoon pienet läpikuultavan kalpeat kätensä, hän lausui nämä pyhät sanat:
"Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen profeettansa…"
Mutta ennenkuin hän oli lukenut loppuun uskontunnustuksensa, mikä tapahtui melkein henkäyksenä, ojennetut heikot kädet vaipuivat ales.
Silloin tyttö, jonka nimeä ei tiedetty, jälleen avasi koraaninsa ja jatkoi lukemistaan. Mikä suloinen poljento, mikä rauhoittava tuuditus noissa Islamin rukouksissa, varsinkin kun niitä lukee tiheän hunnun verhoama nuori tyttö… Myöhäiseen yöhön nämä tuntemattomat hurskaat naisolennot tulivat ja poistuivat äänettömästi kuin varjot, eikä siis tullut keskeytystä siihen sulosointuiseen rukoilemiseen, joka helpottaa manalle-muuttoa.
Usein toisiakin henkilöitä tuli hiipien varpaisillaan huoneeseen, kumartuen sanaakaan sanomatta kuolinvuoteen yli. Nämä olivat: äiti, hiljainen ja hyvä olento, aina niin vaatimaton, että häntä tuskin huomasi; molemmat vanhat isoäidit, jotka eivät voineet alistua välttämättömyyteen, tuijottaen sanattomina ja melkein ankaroina syvässä epätoivossaan; lisäksi isä, Mehmed-Bei, jonka kasvot olivat nääntyneet surusta ja kenties tunnonvaivoista; oikeastaan hän jumaloi tytärtään Mélekiä, mutta taipumattoman järkähtämättä noudattamalla vanhoja tapoja hän oli syössyt tyttärensä kuolemaan. Kävijöiden joukossa oli niinikään entinen kotiopettajatar, neiti Tardieu, joka vallan vavisten astui huoneeseen; hänet oli noudettu loppupäivinä Mélekin nimenomaisesta pyynnöstä, mutta vaikka häntä siedettiin, oltiin hänelle vihamielisiä, häntä kun pidettiin onnettomuuden aiheuttajana.
Kuolevan silmät olivat jälleen ummistuneet; joskus hänen kätensä vavahtivat ja huulensa värähtivät, mutta muuten hän ei antanut elonmerkkiä.
XLVII.
Kello neljän vaiheella aamulla. Sinä yönä valvoi Djénane. Tuntematon naisvieras, jonka rukous täytti tämän haaremihuoneen, kohotti äkkiä äänensä keskellä juhlallista hiljaisuutta ja luki haltioituneena, ikäänkuin hänellä olisi ollut se tunne, että jotain tapahtui, millä oli ratkaiseva merkitys. Djénane, joka lakkaamatta painoi käsillään toista Mélekin pienistä verettömistä käsistä, huomaamatta, että se oli käynyt kylmäksi, säpsähti kauhistuneena, tuntiessaan olkaansa kosketeltavan; kaksi heikkoa lyöntiä, jotka tiesivät synkkää huomautusta… Hyi noita inhottavan, ennen näkemättömiä vanhan akan kasvoja, jotka pistivät esiin hänen takaansa, äänettömästi ilmestyneinä huoneeseen lukottomasta ovesta; se oli leveäharteinen eukko, mutta kalpea ja luiseva; sanaakaan sanomatta hän viittasi Djénanea poistumaan.
Epäilemättä tämä nainen oli kauan ollut vahdissa käytävässä, ja vasta silloin kun tarkka ammattivaistonsa ilmaisi, että hetki oli tullut, hän lähestyi ryhtyäkseen tehtäväänsä.
— Ei, ei! sanoi Djénane, heittäytyen vainajan yli, ei vielä! En tahdo, että viette häntä pois!
— No, no, sanoi vanha nainen, ja sysäsi hänet arvonsa tuntevana syrjään, enhän tee hänelle mitään pahaa.
Tuo nainen oli ruma, mutta ei siltä häijynnäköinen, päinvastoin ilmeni hänen kasvoissaan synkkää sääliä ja ennen kaikkea suurta väsymystä. Niin monta katkottua haareminkukkaa oli hänen jo täytynyt kantaa pois vahvoilla käsivarsillaan, tämän "ruumiin pesijättären." joksi hänen kaltaisiaan kutsutaan.
Hän otti kuolleen syliinsä, kuin sairaan lapsen, ja vainajan kauniit punervat hiukset valuivat hänen hirvittäville hartioilleen. Kaksi hänen avustajanaistaan — kaksi vielä kammottavampaa vanhaa ammattilaista — odotti etuhuoneessa kynttilät kädessä. Djénane ja rukoilijanainen seurasivat heitä käytäviin ja eteisiin, jotka olivat kylmät ja hiljaiset aamunsarastuksessa, ja tuo synkkä joukko suuntasi askeleensa portaisiin.
Näin siis Mélek-Sadiha-Saadet kahdenkymmenen ja puolen vuoden ikäisenä kuoli kauhun murtamana, kun hänet pakotettiin toistamiseen heittäytymään aviomiehen syliin…
Kun oli astuttu alas portaita, saapuivat vanhat eukot taakkoineen pohjakerroksessa olevaan saliin, joka kuului tämän vanhan rakennuksen taloushuoneistoon; se oli eräänlainen marmoripermantoinen tarjoiluhuone, jonka keskellä oli maalaamaton valkoinen puupöytä, amme täynnä höyryävää kuumaa vettä ja kolmijalalle levitetty raiti; nurkassa oli ruumisarkku — ohuista laudoista tehty, niinkuin Turkinmaalla on tavallista — ja lopuksi lattialla sauvan ympärille kääritty vanhanaikainen shaali, niin sanottu "validé", jommoisia rikkailla käytetään paarivaatteena. Kaikki tämä oli valmistettu edeltäpäin, sillä Islamin maissa hautauksen täytyy tapahtua hyvin nopeasti.
Kun vanhat naiset olivat laskeneet nuoren vainajan lyhyelle pöydälle, valuivat hajalla olevat kauniit punervat hiukset lattiaan asti. Ennen toimeensa ryhtymistä, he viittaisivat Djénanea ja tuntematonta verhottua naista poistumaan. He vetäytyivät juuri itsestään odottamaan oven ulkopuolella. Zeyneb, joka ikäänkuin aavistaen mitä tapahtui oli herännyt, liittyi odottajiin — ja hän oli vielä valkeampi kuin vainaja, silmien ympärillä tummemmat kehät. Kaikki kolme he seisoivat jäykkinä kauhusta, mielikuvituksessaan seuraten tämän viimeisen puhdistuksen yksityiskohtia, kuunnellen valuvan veden kolkkoa ääntä ja tuossa kaikuvassa huoneessa siirrettyjen esineiden kolinaa. Ja kun kaikki oli valmista, kutsui pitkä eukko heitä: — Tulkaa nyt katsomaan häntä?
Ruumis oli laskettu kapeaan arkkuunsa, kääritty valkoisiin, paitsi kasvoja, jotka vielä olivat paljaat viimeisiä suudelmia varten. Ei oltu voitu täydelleen sulkea hänen silmiään eikä suutansa; mutta hän oli niin nuori, ja hänen hampaansa olivat niin valkoiset, että hän yhä vielä oli viehättävän kaunis, kasvoissa lapsellinen ilme ja huulilla alakuloinen hymy.
Nyt herätettiin koko talon väki, jotta he tulisivat suutelemaan vainajaa, isä, äiti, molemmat isoäidit, jäykät vanhat sedät, jotka jo joku päivä sitten olivat menettäneet jäykkyytensä, palvelijattaret ja orjat.
Ison talon täyttivät sytytetyt valot, kiireiset askelet, huokaukset ja nyyhkytykset.
Viimeksi saapui toinen isoäideistä, samalla Djénanen äidinäiti, ja molemmista vanhoista naisista pelottavin; hän oli jo muutaman päivän ollut vieraana talossa, ja juuri kun saapui tämä vanhoillinen kandin puoliso, ankara muhametinuskoinen ja erikoisen vihainen sille uudelle liikkeelle, joka oli riistänyt häneltä hänen lastenlapsensa — oli siellä pelokas opettajatar, neiti Tardieu polvillaan ruumisarkun ääressä. Molemmat naiset katselivat toisiaan hetkisen vaieten, toinen hirvittävänä, ja toinen nöyränä ja kauhistuneena:
— Menkää tiehenne! sanoi vanha nainen turkinkielellä, vavisten vihasta. Mitä teillä enää on täällä tekemistä? Tehtävänne on loppuun suoritettu… Ettekö kuullut mitä sanoin, menkää tiehenne!
Mutta alkaessaan vetäytyä pois huoneesta tuo nuori naisparka katsoi häneen niin vilpittömästi ja epätoivoisesti ja silmät täynnä kyyneleitä, että vanhan naisen äkkiä valtasi surku. Epäilemättä hän äkkiä käsitti, mitä ei vuosikausina ollut tunnustanut, että opettajatar oli ainoastaan ollut edesvastuuton välikappale ajanhengen palveluksessa.
Silloin hän ojensi hänelle kätensä, huudahtaen: Anteeksi!…
Ja nämä molemmat naiset, jotka siihenasti olivat olleet toisilleen niin vihamieliset, itkivät nyyhkyttäen toistensa käsivarsiin kietoutuneina. Vakaumusten, rotujen, ikäkausien eroavaisuus olivat kauan erottaneet heidät, mutta molemmat olivat hyväsydämiset ja äidilliset, alttiit hellyyden ja katumuksen tunteille.
Ikkunasta sisälle tunkeva himmeä valo ilmoitti, että tämä marraskuun yö oli päättynyt. Djénane muisti nyt Andrén, nousi huoneeseensa noutamaan sinistä nauhaa, jonka sopimuksen mukaan toisen merkin sijalle kiinnitti saman ikkunan ristikkoon.
XLVIII.
Kamaripalvelija oli aamun koittaessa ollut katsomassa merkkiä, ja vallan pelästyneenä hän kiiruhti takaisin Peraan.
— Neiti Mélek on varmaankin kuollut, hän sanoi isännälleen, herätettyään hänet: he ovat kiinnittäneet ikkunaan sinisen merkin, jonka juuri näin…
Hänellä oli monta kertaa ollut tilaisuus puhua Mélekin kanssa ovenraosta, käydessään toimittamassa Andrén vaarallisia asioita; olipa Mélek ollut niin ystävällinen, että paljasti kasvonsa, kiittäessään häntä hänen vaivoistaan. Hänen mielestään hän oli neiti Mélek, hän kun näytti niin nuorelta.
Tuntia myöhemmin André sai Djénanelta tiedon, että vainaja keskipäivällä vietiin moskeijaan; hän läksi siis ennen kello 11 Khassim-Pashaan. Hän oli pukeutunut feziin ja työläispukuun, jotta ei pistäisi silmään, sillä sopivana hetkenä hän tahtoi tulla ruumisarkkua hyvin lähelle, koettaakseen täyttää Islamin määräämän pyhän velvollisuuden vainajata kohtaan.
Ensin hän odotti syrjässä, läheisellä hautausmaalla. Ja ennen pitkää hän näki muutamien outojen henkilöiden olkapäillään kantavan ulos talosta kevyen arkun, niinkuin turkkilainen tapa vaatii. Ruumisarkun ympärille oli kääritty vanha shaali, oikea "validé"-shaali puna- ja vihreäraitainen, hienoine Kashmiri-kuvioineen; pieni valkoinen harso oli laskettu kannelle, pään puolella, merkkinä siitä, että vainaja oli nainen, ja hämmästyttävästi poikkeamalla vanhasta tavasta, oli vaatimaton ruusuvihko neulalla kiinnitetty shaaliin.
Turkkilaisilla toimitetaan hautaus paljoa pikemmin kuin meillä, eikä lähetetä kutsuja hautajaisiin. Niihin saa tulla kuka tahansa, sukulaiset, ystävät, jotka ovat saaneet tapahtumasta tiedon, naapurit, palvelijat. Ei koskaan näe naisia näissä valmistuksitta toimeen pannuissa hautajaissaatoissa, eikä pyydettyjä kantajia; ohikulkijat suorittavat kantajien tehtävän.
Marraskuun aurinko paistoi kauniina, päivä oli kirkas ja tyyni; Stambul säteili kauempana, kohoten muuttumattomana ohuesta syyssumusta, joka alempana verhosi Kultaisen- Sarven.
Mélekin arkku siirtyi usein olalta toiselle, sillä kaikki vastaantulijat tahtoivat täyttää pyhän velvollisuuden, muutaman hetken kantamalla tuntematonta vainajaa. Jonon etunenässä kulki kaksi pappia, vihreät turbaanit päässä, satamäärä kaikensäätyisiä miehiä astui arkun jäljessä; näiden joukossa oli muutamia vanhoja dervishejä maagi-päähineineen; astuessaan he veisasivat virsiä korkealla ja synkällä äänellä, joka muistutti talvi-illoin metsästä kuuluvaa susien ulvontaa.
Suunnattiin kulku vanhalle moskeijalle, joka oli kaupungin laidalla, melkein maalla, autiossa notkoissa. Mélekin arkku laskettiin alas esikartanon kivilaatoille, ja imanit lukivat kimakoin kurkkuäänin hautajaisrukouksensa.
Siellä viivyttiin lähes kymmenen minuuttia, sitten saatto jälleen läksi liikkeelle, laskeutuen alas lahden rantaan, sieltä kulkeakseen veneissä vastakkaisella rannalla olevalle isolle Eyoubin hautausmaalle, missä Mélek oli saava viimeisen leposijansa.
Kun lähestyttiin Kultaisen-Sarven kohdalla olevaa kaupunginosaa, missä oli paljon väkeä, liikkui ruumissaatto hitaasti, siihen kun liittyi useita. Siellä soutajat ja merimiehet vuoroonsa kantoivat pikku Mélek vainajaa. André, joka tähänasti oli epäröinyt, lähestyi nyt vihdoinkin, varmana siitä, ettei häntä tässä tungoksessa tunnettaisi; hän kosketteli kädellään vanhaa validé-shaalia, ojensi olkansa ja tunsi nuoren ystävättärensä arkun hetken lepäävän sillä, kulkiessaan siten parikymmentä askelta rantaa kohti.
Sitten hän kokonaan poistui, peläten, että hänen itsepäinen saattamisensa voisi herättää huomiota…
XLIX.
Viikkoa myöhemmin molemmat eloon jääneet, Djénane ja Zevneb, pyysivät Andréta tulemaan Sultan-Selimiin. Tuossa entisessä yksinkertaisessa, syrjäisessä ja synkässä pienessä talossa he tapasivat toisensa viimeistä edellisen kerran elämässään, ja molemmat naiset olivat vallan mustiin puetut, tiheät mustat harsot kasvoilla.
He eivät puhuneet muusta kuin vainajasta, hänestä, joka oli "vapautettu", niinkuin heidän sanansa kuului, ja André sai kuulla kaikki yksityiskohdat hänen viimeisiltä hetkiltään. Hänestä tuntui siltä, etteivät he itkeneet mustien harsojensa alla, molemmat tuntuivat vakavilta ja tyyntyneiltä. Zeynebin mielestä tuollainen vapautuminen oli vallan luonnollinen, sillä eihän hän itse enään oikeastaan kuulunut tähän matoiseen maailmaan. Mutta häntä ihmetytti, että Djénane oli niin tyyni.
Äkkiä André, ajatellen sanovansa jotain hauskaa, virkkoi lempeästi ja ystävällisesti: "Minulle osoitettiin Hamdi-Beitä viime perjantaina Yidizissä, hän oli käytökseltään hieno, aistikas ja kasvoiltaan kaunis." Mutta Djénane keskeytti, kiivastuen ensi kerran: "Minä pyydän, André, älkäämme enää puhuko siitä miehestä."
Zeyneb kertoi hänelle sitten, että perheessä, joka oli kokonaan lamassa
Mélekin kuoleman johdosta, ei sillä haavaa ajateltu tuota avioliittoa.
Todella André oli kohdannut Hamdi-Bein ja oli hänestä saanut tuon vaikutuksen. Jopa hän siitä asti koetti itselleen vakuuttaa: "Olenpa onnellinen siitä, että pikku ystävättäreni mies on sellainen." Mutta tämä kuulosti ontolta, sillä oikeastaan hän kärsi enemmän nähtyään Hamdin ja todettuaan hänen ulkomuotonsa viehätyksen ja ennen kaikkea hänen nuoruutensa.
Erottuaan heistä ja lähdettyään, niinkuin monasti ennen, pitkälle taipaleelle, joka erotti tämän talon hänen asunnostaan, Stambul teki entistään enemmän häneen kaupungin vaikutuksen, joka katoaa, joka surkeasti länsimaalaistuu ja vajoaa jokapäiväisyyteen, levottomaan hyörinään, rumuuteen. Sultan-Selimin lähistössä olevien hiljaisten katujen jälkeen hän saapui alempana, lähellä siltoja oleviin kaupunginosiin ja tunsi inhoa nähdessään nuo vilisevät kansanjoukot, joiden hääriminen on loppumaton; keskellä kapeiden pikkukatujen lokaa ja illan kylmää sumua kaikki nuo ihmiset kiireissään myivät ja ostivat tuhansia mitättömiä esineitä ja likaisia ruokatavaroita; nämä henkilöt eivät enää olleet turkkilaisia, vaan sekaannus kaikista länsimaalaisista roduista. Feziä he tosin vielä käyttivät päähineenä, mutta puolet heistä ei huolinut arvokkaisuudestaan sen vertaa, että olisi säilyttänyt kansallispukuansa, vaan pynttäsivät ylleen europpalaisia ryysyjä, hylkytavaraa suurkaupungeistamme, joita tänne tuodaan laivalastittain.
Hän ei koskaan ennen ollut niin tarkasti kuin nyt pannut merkille tehtaita, joiden torvista siellä täällä nousi savua, eikä niitä tyylittömiä taloja, jotka olivat europpalaisten esikaupunki-talojen jäljittelyjä. "Itsepäisesti tahdon yhä edelleen nähdä Stambulin sellaisena, kuin se ei enää ole — näin hän ajatteli — se luhistuu kokoon, se on mennyttä kalua. Nyt täytyy alinomaan kiltisti valita mitä tahtoo katsella, ja ne paikat, joilla tahtoo käydä; ylhäisillä kukkuloillaan moskeijat vielä kohoavat entisellään, mutta kaikki alempana olevat kaupunginosat ovat jo 'edistyksen' turmelemia, joka on saapunut huimaa vauhtia, tuoden mukanaan kurjuuttaan, alkoholiaan, epätoivoaan ja räjähdysaineitaan. Länsimaiden huono henki on kulkenut yli kaliifien kaupunginkin; sekin on havahtunut samaan tapaan kuin naiset sen haaremeissa."
Mutta sitten hän ajatteli vielä alakuloisempana: "Mitä tämä lopulta minua liikuttaa? Enhän minä pian enää ole tämän maan väkeä. Päivänä, joka pian tulee, nimittäin marraskuun 30:ntenä, lähden täältä epäilemättä ainaiseksi. Lukuunottamatta Nedjibén valkoisia hautakiviä, joiden tulevaisuus vielä huolestuttaa minua, en huoli mistään muusta. Ja mitä minä itse, viiden, korkeinkaan kymmenen vuoden kuluttua, olen muuta kuin raunio? Elämä on lyhyt, minun elämäntieni on jo takanani, tämän maailman asiat eivät kohta enää koske minuun. Jatkakoon aika vaan huimasti rientävää kulkuaan, temmatkoon mukaansa nämä Itämaat, joita olen rakastanut, ja kaikki tsherkessiläiset kaunottaret merenvihreine silmineen, pyyhkiköön pois kaikki ihmisrodut, maapallon ja maailmankaikkeuden, mitä -siitä välitän, minä, jonka elämä jo on melkein lopussa ja joka huomenna kenties olen menettänyt olemassaolon tietoisuuden…"
Eräinä hetkinä hän taas päinvastoin tunsi olevansa niin kotiutunut Konstantinopoliin, niin kiinnikasvettunut tähän kaupunkiin, jopa asuntoonsakin, missä ei vielä mihinkään oltu kajottu matkan varalta, että hänestä tuntui, kuin tuo marraskuun 30 päivä ei koskaan saapuisi. Ja astuessaan eteenpäin keskellä ihmisjoukkoja, lukemattomien katulyhtyjen syttyessä, huutojen, huomautusten ja kaupustelun kaikuessa kaikilla länsimaalaisilla kielillä, hän oli kuin tuuliajolla ristiriitaisten tunteiden merellä.
L.
Marraskuu lähestyi loppuansa, ja he olivat koolla kaikkein viimeisen kerran. Yhä sama auringonsäde lähetti vastakkaisen talon seinältä vielä hetkisen ennen iltaa melkein keinotekoisen heijastuksensa köyhästi sisustettuun pieneen haaremiin, joka piili Stambulin keskustassa. Kalpea hunnuton Zeyneb ja mustiin kasvoharsoihinsa verhoutunut Djénane puhelivat Andrén kanssa yhtä tyynesti kuin tavallisesti heidän kohdatessaan toisensa. Olisi voinut luulla, että tätä päivää oli seuraava muita samanlaisia, että marraskuun 30 päivä, jonka oli määrä tehdä loppu kaikesta, ei ollut niin lähellä, tai ettei se koskaan tulisikaan; eipä todella mikään osoittanut, etteivät he enää tämänjälkeen koskaan kuulisi toistensa äänien kaikua…
Ilman ulkonaisia mielenliikutuksen merkkejä Zeyneb pohti keinoja ylläpitää keskinäistä kirjeenvaihtoa Andren palattua Ranskaan. 'Poste restantea' pidetään tätä, nykyä liian tarkasti silmällä; näinä levottomina aikoina ei kellään enää ole oikeutta mennä postiin nimeään ilmoittamatta. Mutta minun keksimääni tietä kulkien on kirjevaihtomme oleva varmasti turvattu; se tosin on hiukan pitkä; älkää siis ihmetelkö, jos vastauksemme joskus viipyy pari viikkoa."
Djénane esitti kylmäverisesti tuumansa vielä kerran ainakin saada nähdä ystävänsä marraskuun 30:nnen päivän illalla. "Kun Top-hanén tornikello on neljä, joka on matkustajalaivojen lähtöaika, me molemmat kuljemme satamasillan ohi. Huomatkaa, että tämä tapahtuu mitä yksinkertaisimmissa vuokra-ajurin vaunuissa. Kuljemme niin lähellä sillan reunaa kuin suinkin; laivan yläkannelta, jolla pyydän teitä pysyttelemään, voitte pitää silmällä kaikkia ajoneuvoja, niin että ette jää meitä näkemättä. Siellä on aina suuri tungos, kuten tiedätte, ja kun turkkilaisnaisien ei koskaan ole lupa pysähtyä kadulle, on hyvästijättömme kestävä ainoastaan silmänräpäyksen…" Sinä iltana vastakkaisella seinällä lepäävä auringon hohde oli tarkalleen osoittava eronhetken; silloin kun se katosi katolta, oli André nouseva ja lähtevä; tästä he olivat edeltäpäin sopineet; se oli heidän yhdessäolonsa äärimäinen raja, sen takana oli kaikki loppuva.
André, joka oli kuvitellut, että he tämän viimeisen kohtaamisen aikana olisivat täynnä surullista mielenliikutusta, hämmästyi heidän tyyneyttään. Lisäksi hän oli odottanut vielä viimeisen kerran näkevänsä Djénanen silmät tuona viimeisenä päivänä; mutta ei, hetket riensivät, eikä ankara musta tsharshaf ollenkaan liikahtanut, eikä ainoakaan kasvoharson poimu: se oli epäilemättä yhtä järkähtämättömästi alaslaskettu kuin pronssinen verho kuvapatsaan kasvoilla..
Vihdoin puoli neljän vaiheella, kun he jotain toisilleen sanoakseen puhuivat "kirjasta", vaipui pieni huone äkkiä hämärään, ja kaikki kolme vaikenivat samalla.
— Kas niin! — sanoi Zeyneb teeskentelemättä kauniilla sairauden heikontamalla äänellään, osoittaen ristikkoikkunoita, joita ei enää valaissut vastapäätä olevan talon seinästä heijastuva valo.
Se oli juuri kadonnut vanhan katon taakse; aika oli tullut, ja André nousi. Viimeisellä hetkellä, kun he seisovat vastatusten, välkähti Andrén aivoissa ajatus: "Tämä hetki olisi ainoa, ehdottomasti ainoa, jona vielä olisin voinut nähdä hänen kasvonsa, ennenkuin hänen ja minun silmät muuttuvat maan tomuksi…"
Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei enää näkisi tuota naista, ja kuitenkin lähteä hänen kasvojaan vielä kerran näkemättä — sellaista hän ei ollut odottanut. Mutta hän alistui pettymykseensä ja alakuloiseen ahdistukseensa sanaakaan sanomatta. Hän kumarsi syvään tarttuessaan ojennettuun pieneen käteen, kosketteli sitä kevyesti huulillaan, siinä koko hyvästijättö…
Nyt hän oli yksin vanhoilla autioilla elottomilla kaduilla.
— Tämä päättyi hyvin, hän ajatteli. Pieni vankiparka — tämä loppu oli kaikista paras… Ja minä joka itserakkaana kuvittelin, että tämä seikkailu päättyisi traagillisesti…
Ehkäpä tämä loppu oli liiankin hyvä, sillä poistuessaan hänet valtasi suuri tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne… Ja hänen teki mieli palata ovelle, jossa oli vanha kuparikolkutin, nyt kun he vielä olivat siellä sisällä.
Djénanelle hän olisi sanonut: — Älkäämme erotko näin, rakas ystävä; älkää te, joka olette niin kiltti ja hyvä, tehkö minua näin surulliseksi; näyttäkää minulle silmänne viimeinen kerta ja painakaa kättäni kovemmin, sitten poistun iloisempana.
Tietysti hän ei sitä tehnyt, vaan jatkoi matkaansa.
Mutta tuona hetkenä hän ahdistunein mielin rakasti koko tuota Stambulia, jonka tuhannet valot alkoivat kuvastua veteen. Oli jotakin, joka kiinnitti häntä siihen epätoivoisesti, jotakin epämääräistä, joka liiteli ilmassa tuossa suunnattoman suuressa ja eri aineksista kokoonpannussa kaupungissa; epäilemättä se oli noiden naissielujen säteilyä — sillä oikeastaan melkein aina juuri se kiinnittää meitä paikkoihin ja esineisiin — naissielujen säteilyä joita hän oli rakastanut ja jotka nyt sulautuivat yhteen; olivatko ne Nedjibén, vai Djénanen, vai molempien sielut, sitä hän ei tietänyt…
LI.
Seuraavana päivänä saapui kaksi kirjettä:
Zeynebiltä Andrélle.
Enpä tosiaankaan voinut käsittää, että eilen näimme toisemme viimeisen kerran; muuten olisin onnettoman kerjäläisnaisen tavoin laahautunut jalkojenne juureen, rukoillen, että ette jättäisi meitä tällä tavoin!… Oi, te jätätte meidät sekä sielun että sydämen pimeyteen. Te lähdette valoon ja elämään, ja me jäämme viettämään surkuteltavia päiviämme, joista toinen alati on toisensa kaltainen, haaremin tylsyttävässä yksitoikkoisuudessa…
Teidän mentyänne, purskahdimme nyyhkytyksiin. Djénanen kiltti imettäjä, Zérichteh, tuli huoneeseen. Hän torui meitä kovin ja sulki meidät syliinsä; mutta hänkin, tuo kelpo sielu, alkoi itkeä, nähdessään meidän itkevän.
Zeyneb.
Tänä aamuna lähetin teille muutamia vaatimattomia turkkilaisia muistolahjoja. Kirjo-ompelus on Djénanelta; se on "aiette", nimittäin se koraanin lauselma, joka lapsuudesta asti on riippunut hänen vuoteensa yläpuolella. Vastaanottakaa minulta harsoverhot; se, johon on kirjailtu ruusuja, on isoäidiltäni saamani tsherkessiläinen harso;, hopealla kirjaillun löysin eräästä arkusta kesäasunnostamme; voittehan esimerkiksi niillä kodissanne Ranskassa peittää jonkun sohvan…
Z….
Djénanelta Andrélle.
Tahtoisin voida tunkea sieluunne sinä hetkenä, kuin höyrylaivanne sivuuttaa Seraljin niemen, kun hautausmaamme sypressit, minareettimme ja kupumme katoamistaan katoavat jokaisesta laivan potkurin kierroksesta. Tiedän, että te tulette katselemaan niitä viimeiseen asti. Ja tultuanne Marmaramerelle, etsivät silmänne bysantilaisen muurin läheisyydessä olevaa yksinäistä kalmistoa, jolla kerran rukoilimme… Ja lopulta teidän silmistänne häipyy kaikki, Stambulin sypressit, minareetit ja kupukatot, ja sydämestänne ehkä piankin kaikki täältä saamanne muistot.
Sekoittukoot ne siis, ja sulautukoot yhteen kaikki tyyni: se pieni Eyoubissa oleva talo, joka oli rakkautenne tyyssija ja toinen Stambulissa, lähellä moskeijaa oleva, ja tuo suuri synkkä asunto, johon teidät kerta salaa päästettiin sisälle… Sekoittukoot niinikään kaikki varjokuvat: muinainen lemmittynne, joka harmaa feredjé yllään astui vieressänne pitkin muuria, keskellä tammikuussa kukkivia kaunokaisia, (olen kulkenut tätä samaa polkua ja manannut esille hänen varjoaan) ja nuo kolme myöhäisempää, jotka tahtoivat olla ystävättäriänne. Sekoittakaa ne kaikki ja kätkekää ne yhdessä sydämeenne, sillä muistoon kätkeminen ei riitä. Nämä nykyisetkin ovat teitä rakastaneet, enemmän kenties kuin mitä olette luullutkaan… Tiedän että silmiinne on nouseva kyyneliä, kun viimeinen sypressi katoaa, toivon, että yksi näistä kyynelistä omistetaan minulle…
Ja kun olette palannut kotimaahanne, miten silloin ajattelettekaan ystävättäriänne? Kun lumous on haihtunut, missä valossa he silloin teille esiintyvätkään? On kauheata ajatella, että tästä kaikesta ei ole mieleenne jäänyt jäljelle mitään, että kenties kohautatte olkapäitänne ja hymyilette sitä ajatellessanne…
Kuinka kärsimättömänä ja levottomana odotan saavani lukea sen kirjan, jossa olette puhuva turkkilaisista naisista — meistä… Olenko siitä löytävä sen, mitä turhaan olen koettanut siitä etsiä aina siitä hetkestä alkaen, kun teihin tutustuin: sielunne sisimmän olemuksen, sisimmät tunteenne, kaiken sen, mitä eivät paljasta lyhyet kirjeenne eivätkä harvat sananne! Olenhan tosin joskus huomannut teissä jonkunlaista heltymystä, mutta se oli niin salavihkainen, te tukahutitte sen niin pian. On ollut hetkiä, joina olisin tahtonut avata päänne ja sydämenne, lopultakin saadakseni tietää, mitä oli teidän kylmien ja kirkkaiden silmienne takana!…
Oi, André, älkää sanoko, että minä hourin. Olen onneton ja yksin… kärsin, ja valvon yöni taistellen!… Hyvästi. Säälikää minua, ja rakastakaa minua vähäsen, jos voitte.
Djénane.
André vastasi:
Eipä teillä enää ole paljoa löydettävissä "kylmien ja kirkkaiden" silmieni takaa. Minä tiedän paljon vähemmin siitä, mitä tapahtuu teidän silmienne takana, te rakas pieni arvoitus…
Aina te moititte hiljaista ja salaperäistä olemustani: se aiheutuu siitä, että olen liiaksi elänyt, nähkääs; kun teidän kerran on käynyt samoin, olette paremmin ymmärtävä…
Luuletteko ehkä,, että te ette ollut jäisen kylmä eilen, eronhetkellämme?
Näemme siis toisemme huomenna kello neljä Galatan kolkolla satamasillalla; tuossa matkustavien vilinässä olen tarkasti pitävä teitä silmällä; vakuutan, ettei huomioni ole kohdistuva mihinkään muuhun, kuin teidän rakkaaseen mustaan varjokuvaanne… se kun on ainoa, jonka vielä annatte minun nähdä… — — —
André.
LII.
Nopeasti ja armotta tuli marraskuun 30 päivä, samoin kuin kaikki ratkaisevat ja onnettomuutta tuottavat päivät, ei ainoastaan jokaiselle meistä se päivä, jona täytyy kuolla, vaan sekin, jonka jälkeen sukukuntamme raukeaa tyhjiin. Islam lakkaa olemasta ja suvustaan huonontuneet rotumme katoavat, jopa sekin aika, jolloin kehityksen kypsyttyä aurinkokunnat sammuvat ja vaipuvat yleiseen pimeyteen…
Nopeasti, ylen nopeasti tuli marraskuun 30 päivä, välinpitämätön ja
huomaamaton useimmille niille erilaisille olennoille, jotka muodostavat
Konstantinopolin levottomasti häärivän väestön; mutta Djénanen ja
Andrén elämässä se tiesi äkillistä käännekohtaa.
Kylmänä aamuhämärän hetkenä he heräsivät melkein samaan aikaan, saman taivaan alla ja vielä ollakseen muutaman tunnin samassa kaupungissa, jossa heidät erotti toisistaan ainoastaan laaksonnotkelma täynnä ihmisasuntoja ja sypressien varjostama kalmisto, mutta jossa he kuitenkin olivat niin kaukana toisistaan, näkymättömien esteiden erottamina.
Avatessaan silmänsä André heti muisti edessä olevan matkansa, hän kun ei enää ollut asunnossaan, vaan oli poikennut hotelliin; hän oli siinä valinnut niin ylhäällä olevan huoneen kuin suinkin, välttääkseen kuulemasta katumelua, näkemästä amerikkalaisten maapallonkiertäjien matkalakkeja ja syyrialaisten onnenonkijoiden keikarimaisuutta; mutta ennen kaikkea voidaksensa vielä luoda yleiskatseen Stambuliin ja etäisyydessä häämöittävään Eyoubiin.
Ja molemmat, sekä Djénane että André tarkastivat kaikkein ensiksi taivasta, pilvien kokoa ja syystuulen suuntaa, jälkimäinen apoauki olevasta ikkunastaan, edellinen haaremin alati painostavien puuristikkojen aukoista.
He olivat toivoneet, että sinä päivänä olisi kaunis ilma ja säteilevä kaihomielisyyttä herättävä auringonpaiste, joka joskus myöhään syksyllä levittää Stambuliin ansarilämpöä. André odotti sitä, voidakseen tyydyttää värejä janoavia silmiään viimeisen kerran näkemällä tuon suuremmoisen kaupungin minareetteineen ja kupuineen.
Djénane taas toivoi kaunista ilmaa varmasti nähdäkseen Andrén vielä kerran Galatan laivasillalta, ajaessaan lähtövalmiin laivan ohi — sillä muuten ei mikään saanut häntä niin syvän alakuloiseksi kuin nuo vaaleanpunahohteiset marraskuun illat. Ja jo aikoja sitten hän oli ajatellut, että jos Andren lähtöhetkellä olisi ollut tuollainen kaihomielinen kullanhohteinen auringonlasku, tämä olisi ollut sietämättömämpää kuin sateinen iltahämy. Mutta toiselta puolen oli koko yritys sadesäällä oleva monimutkaisempi ja vaikeampi: mikä veruke keksiä silloin ajeluretkeä varten, miten välttää mustien eunukkien ja palvelijattarien kahta suurempaa valppautta?
Ei tarvinnut epäilläkään, että oli satava koko päivän. Taivas oli synkkä, Venäjän tuuli raastoi ja ajoi raskaita pilviä, ja ne kiitivät niin alhaalla, että melkein koskettelivat maanpintaa, verhoten kaiken usviinsa ja peittäen katseilta etäämmällä olevat esineet; kaikkialla vallitsi kylmä kosteus.
Zevneb katseli niinikään avatusta ikkunastaan taivasta; välinpitämättömänä terveydestään hän syvin siemauksin hengitti Konstantinopolin kylmän kosteata talvi-ilmaa, joka jo edellisenä talvena oli kehittänyt kuoleman idun hänen povessaan. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tuhlaili tärkeitä hetkiä; eihän Andrén lähtö tapahtuisi ennen kuin kello neljä iltapäivällä, mutta eihän hän saanut laiminlyödä menemästä Djénanen luo, niinkuin edellisenä päivänä oli luvannut; yhdessä heidän oli huolellisesti pohtiminen suunnitelmaansa, keksiminen mitä pettämättömin juoni, voidakseen täsmälleen määrähetkellä kulkea matkalle lähtevän laivan ohi. Viipyihän André vielä melkein koko päivän, ja hänen kaupungissa-olonsa aiheuttama levottomuus sekä uhkaava vaara saivat heidät ponnistamaan voimansa ja toimimaan kuumeisen uutterasti, mutta sitten he vaipuisivat äkkiä siihen toimettomuuteen, jota ei enää mikään häiritsisi.
Andrén päivä taaskin alkoi alakuloisen tyynenä. Siitä johtunut väsymys, että oli elänyt niin vahvasti, rakastanut niin paljon ja niin monta kertaa sanonut hyvästi, valtasi hänet täydelleen lähtöhetkellä, jota hän oli kuvitellut tuskallisemmaksi. Hämmästyen, melkein tunnonvaivaa tuntien hän totesi sisällään jonkunmoista vapautumisen tietoisuutta, jo ennenkuin oli lähtenyt matkalle… "Onhan muuten parasta katkaista välit, hän ajatteli; kun minä olen poissa, kaikki käy häneltä paremmin, kaikki valitettavasti selviää Hamdin hyväilystä…"
Mutta mikä pettymys tuo ilma tällaisena päivänä! Hän oli aikonut vielä lähteä surunvoittoisen miellyttävälle kävelylle marraskuun päivänpaisteessa aina Stambuliin asti. Mutta tällä kolealla säällä se oli mahdotonta, se jättäisi mieleen liian värittömän kuvan… Hän ei siis enää koskaan kulkisi siltojen yli — ei koskaan — vaan jäisi tähän mauttomaan ja likaiseen Peraan ikävissään odottamaan lähtöhetkeä.
Kello on kaksi, on siis aika lähteä hotellista ja ajaa laivarantaan. Ennenkuin astui alas portaita hän äärettömäksi surukseen mutta samalla tyydytyksekseen loi viimeisen katseen ikkunastaan tuota Eyoubia ja sen aavoja hautausmaita kohti, joita ei voi nähdä alhaalta Galatasta eikä muualta: kaukana tuolla puolen Stambulin kohosi taivaalle kuin musta harja, tuhansien sypressien terävälaitainen seinä, jonka etäisyydestä huolimatta tänään näki liikkuvan, niin rajusti tuuli niitä pudista.
Sitä katseltuaan hän siis läksi alas Galataan, jossa asuu raaka länsimaalaisaineksinen väestö, se kun on se osa Konstantinopolia, joka on saanut enimmin tartuntaa alituisesta laivaliikenteestä ja sen tänne tuomista ihmisistä sekä siitä uudenaikaisesta romutavarasta, jota he lakkaamatta lastittain purkavat kaliifien kaupunkiin.
Synkeä taivas, tahmean loan peittämät kapeat katukujat, saastaiset kapakat, löyhkäten tupakansavua ja kreikkalaista anisiviinaa, repaleisten kantajien tungos ja laumoittain syyhyistä koiria. — Kaikesta tästä tuo suuri velho, aurinko joskus voi kaunistaa, mutta kuinka ivallista tänään tämä talvinen kostea sumusää!
Nyt on kello neljä; marraskuun päivä kallistuu jo iltaansa, taivas on raskaiden pilvien peittämä. Nyt on virallinen lähtöaika ja se hetki, jona Djénanen on määrä hitaasti ajaa ohi viimeistä hyvästiä varten. Valittuaan kojunsa ja järjestettyään matkatavaransa André seisoo yläkannella, laivan peräpuolella, ja hänen ympärillään häärii eri lähetystöihin kuuluvia kohteliaita henkilöitä, jotka ovat tulleet häntä saattamaan. Väliin hän hajamielisenä ei kuule mitä he hänelle sanovat, väliin taas hän unhottaa odottamansa naiset, vastatessaan nauraen niille, jotka häntä puhuttelevat.
Laivasilta on, kuten tavallisesti, täyteen sullottu väkeä. Nyt ei enää sada. Ilman täyttää koneiden ja höyrykelavintturin ryske, sekä merimiesten ja kantajien huudot, jotka kajahtavat kaikilla länsimaisilla kielillä. Tämä sateen kastelema joukko, joka ulvoo ja tuuppii, tarjoaa sotkuisan valikoiman turkkilaisia pukuja ja europpalaisia ryysyjä, mutta kaikilla miehillä on kuitenkin punaiset fezit päässä, ja tämä tekee vielä itämaalaisen kokonaisuusvaikutuksen.
Näiden ihmisten takana, kadun varrella olevat kahvilat ovat tulvillaan länsimaalaisia; punaisten lakkien peittämät päät näkyvät joka ikkunasta noissa taloissa, missä alati kaikuu itämaalainen soitonrenkutus ja liitelee nargile-savupilviä. Ja kuten aina, nämä henkilöt katselevat laivan lähtöä. Mutta kauempana tätä epämiellyttävää kaupunginosaa, sen kirjavia pukuja, sen melua, mastometsän täyttämän lahden erottamana, kohoavat mahtavan Stambulin moskeijat keskellä sumua. Sen aina suurpiirteinen varjokuva tukahuttaa läheisen rumuuden, hallitsee hiljaisuudellaan raakaa melua…
Eivätkö nuo pienet ystävätärparat ollenkaan tulekaan?… André unhottaa heidät melkein tuossa lähtöhetken huumaavassa hyörinässä, hänen kun täytyy jaella kädenpuristuksia ja vastata kaikkiin huolettoman iloisiin huomautuksiin. Ja sitäpaitsi hänen on vaikea uskoa, että hän itse todella lähtee matkalle; onhan hän niin monesti nousut noihin samoihin höyrylaivoihin, katsellen laivasillalla vilisevää joukkoa, tullessaan Konstantinopolin tavan mukaan saattamaan tai vastaanottamaan ystäviä. Lisäksi tuo kaukana haamoittava Stambul, on siihen määrin ollut hänen oma kaupunkinsa jo neljännesvuosisadan ajalla; onko siis mahdollista, että hän todella jättää sen taaksensa? Ei, hänestä tuntuu, että hän huomenna palaa sinne, kuten tavallisesti, nähden jälleen niin tutut paikat ja kasvot…
Mutta toinen lähtömerkki on juuri kajahtanut; hyvästelevät ystävät poistuvat, yläkansi on tyhjä; ainoastaan matkalle lähtijät ovat jääneet, katsellen toisiaan. — Kieltämättä tämä viimeinen soitto kajahti hieman synkkänä, — ja samassa André heräsi haaveistaan… Epäilemättä nuo vaunut tulevat tuolla. Ajurinvaunut — kehnonlaiset, mutta olihan Djénane sen jo sanonut edeltäpäin — ja ne lähestyvät hitaammin, kuin mitä tungoksen tähden olisi välttämätöntä. Nämä ajoneuvot kulkevat kaikesta päättäen hyvin läheltä ohi; vaunuikkuna on auki, ja sisällä istuu todella kaksi mustahuntuista naista… Toinen heistä nostaa äkkiä kasvoharsonsa: Djénane!… Djénane, joka on tahtonut, että hänen kasvonsa näkyisivät, ja joka hetkisen katselee Andréta, kasvoissa sellainen ahdistusta uhkuva ilme, jota ei milloinkaan voi unhottaa…
Djénanen silmät säteilevät, vaikkakin kyynelten himmentäminä; mutta nyt niitä ei enää näe. Harso on jälleen laskeutunut, ja tällä kertaa André on käsittänyt, että se oli jotain ratkaisevaa, jotain peruuttamatonta, samaa, kuin kätkisi ruumisarkun kannen alle rakastetut kasvot… Djénane ei kumartunut ulos vaunuikkunasta, ei viitannut kädellään jäähyväisiksi; ei muuta kuin tuo katse, joka muuten riitti syöksemään turkkilaisen naisen vakavaan vaaraan. Ja nyt katetut ajurinvaunut hitaasti jatkavat matkaansa halki ihmisvilinän…
Mutta tuo katse oli tehnyt Andrén sydämeen syvemmän vaikutuksen, kuin mitä sanat ja kirjeet olisivat voineet tehdä. Hän ei enää nähnyt ihmisiä, jotka laivasillalla kädellä tai lakilla viittasivat hänelle hyvästiään; nyt ei tässä maailmassa hänen tietoisuudessaan ole muuta kuin nuo matkan päässä kulkevat vaunut, jotka hitaasti palaavat haaremia kohti. Hän tahtoisi katseineen seurata niitä niin kauan kuin suinkin, mutta äkkiä hänen silmänsä himmenevät, ja hän näkee kaiken epäselvänä ja häälyvänä…
Mutta mitä, näkeekö hän unta? Vaunut, jotka hitaasti olivat poistuneet, näyttävät nyt etääntyvän nopeasti, mutta toiseen suuntaan kuin hevoset! Ne liikkuvat takaperin, vallan kuin kuva, jota siirretään, eivätkä ainoastaan ne, vaan kaikki muukin, ihmisjoukot, talot, kaupunki… Sehän on laiva joka on lähtenyt liikkeelle!… Melutta, tärinättä, potkurin lyöntien kuulumatta… Ajatuksineen muualla, André ei ollut siihen kiinnittänyt huomiota. Hinaajiensa vetämänä suuri höyrylaiva etenee rantatilasta, niin, etteivät matkustajat huomaa sen liikkuvan. Näyttää siltä, kuin laivasilta pakenisi taaksepäin, katoaisi nopeasti rumuuksineen ja väki joukkoineen, kun sitävastoin mahtava Stambul, ollen korkeammalla ja kauempana, ei vielä liiku paikaltaan. Hälinä ja huudot sammuvat, hän ei enää erota viuhtovia käsiä — eikä liioin mustaa vaununkuomia keskellä tuhansia turkkilaisin fezejä, jotka loistavat punaisina pilkkuina.
Vaikka ei mikään näy liikahtavan laivana ja vaikka äkillinen odottamaton hiljaisuus vallitsee, alkaa itse Stambul hälvetä sumuun ja pimeään; koko Turkinmaa katoaa synkän juhlallisena etäisyyteen — pian menneisyyteen.
André ei herkeä katselemasta, niin kauan kuin Stambulin heikkokin utukuva näkyy iltahämyssä. Hänestä tuntuu, kuin siltä puolen taivaanrantaa tulvisi naissielujen ja -muotojen lumousvoima — sekä niistä, jotka äsken poistuivat ajurinvaunuissa, että toisista jo manalle muuttaneista…
Yön tullen Marmaramerellä…
André ajattelee: "Tällä hetkellä he jo ovat palanneet kotiansa."
Ja hän koettaa kuvitella heidän paluumatkaansa ja kotiatuloansa tutkistelevien katseiden tähystellessä, ja vihdoin heidän vankeuttaan ja yksinäisyyttään illalla…
Laiva on vielä ihan lähellä kaupunkia. Majakka, joka äsken syttyi lyhyen matkan päässä laivasta, ja joka heijastaa valoaan pimeälle merelle, kohoaa Seraljin niemellä. Mutta Andrélla on se tunne, että hän jo on äärettömän kaukana; tämä lähtö on kuin yhdellä kirveeniskulla katkaissut ne siteet, jotka yhdistivät hänen turkkilaiselämänsä nykyaikaan, ja tuo ajanjakso, joka oikeastaan on niin lähellä, irtaantuu ja vajoaa äkkiä siihen syvään kuiluun, missä kaikki ehdottomasti menneet seikat raukeavat tyhjiin…
LIII.
Saapuessaan Ranskaan sai André Djénanelta tämän lyhyen kirjeen:
Kun te vielä olitte meidän maassamme, André, kun me hengitimme samaa ilmaa, tuntui siltä, kun olisitte hiukan kuulunut meille. Mutta nyt olemme menettäneet teidät; kaikki, mikä koskee teitä, kaikki, mikä teitä ympäröi, on meille tuntematonta… ja sydämenne ja hajamielinen ajatuksenne katoaa meiltä katoamistaan. Te pakenette, tai oikeammin me vaalenemme, pian vallan haihtuen mielestänne… Se on epätoivoisen surullista.
Jonkun aikaa kirjanne vielä pakottaa teidät muistamaan. Mutta sitten?… Rukoilen nyt teiltä tätä: lähettäkää minulle heti ensimäiset käsikirjoituksenne liuskat. Tehkää se joutuin. En koskaan ole eroava niistä; minne tahansa menenkin, hautaankin ne seuraavat minua…
Kuinka surullinen onkaan tämän romaanin romaani; tänään se on ainoa ala, jolla varmasti tiedän kohtaavani teidät; huomenna se on oleva kaikki, mikä on jäljellä menneisyyteen haihtuneelta ajalta…
Djénane.
André lähetti heti pyydetyt käsikirjoituksen liuskat, mutta niihin ei tullut mitään vastausta. Vasta viiden viiden viikon kuluttua saapui Zeynebiltä tämä kirje:
Khassim-Pasha, Zilkadan 13 p. 1323.
André, huomisaamuna viedään rakas Djénanemme toista kertaa Stambuliin, Hamdi bein asuntoon, noudattamalla tavallisia häämenoja. Kaikki on päätetty tavattoman nopeasti, kaikki vaikeudet on syrjäytetty; molemmat perheet ovat yksissä tuumin kääntyneet hänen keisarillisen majesteettinsa puoleen saaden avioeromääräyksen peruutetuksi. Djénanella ei ole ollut ketään, joka olisi häntä puolustanut.
Hamdi-Bei lähetti hänelle tänään mitä kauneimmat kukkavihot, oikeita Nizzan ruusuja; mutta he eivät vielä ole tavanneet toisiaan, sillä Emiré-Hanumin kautta Djénane on pyytänyt ainoana suosionosoituksena, että tuo mies odottaisi kunnes huomispäivän häämenot ovat ohi. Djénane on saanut kukkia vallan tulvimalla; jospa voisitte nähdä hänen huoneensa, jossa kerran kävitte, sinne hän on käskenyt viedä kaikki kukat, ja se näyttää satupuutarhalta.
Tänä iltana, käydessäni häntä tervehtimässä, hän oli hämmästyttävän levollinen, mutta huomasin varsin hyvin, että se oli väsymystä ja kohtaloonsa alistumista. Tänä aamuna, kun oli harvinaisen kaunis ilma, hän läksi ajelulle ainoastaan Kondjé-Gulin seurassa ja kävi Mélekin ja Nedjibén haudoilla ja siinä Eyoubin kukkulalla olevassa hautausmaan paikassa, missä, kuten muistanette, pikku sisar vainajani valokuvasi teidät molemmat yhdessä. Tahdoin viettää tämän viimeisen illan hänen luonaan, teimmehän me, Mélek ja minä, samoin hänen ensimäisen avionsa aattona. Mutta huomasin että hän kernaammin oli yksin, ja poistuin siis ennen iltaa, sydän täynnä ahdistusta.
Ja nyt olen taas kotona, kauhean yksinäisyyden vallassa; tiedän, että olen menettänyt Djénanen enemmän kuin edellisellä kerralla, sillä Hamdi katselee epäluuloisena minun vaikutustani, minua pidetään sentähden matkan päässä, minut estetään häntä tapaamasta… En ole uskonut, että voisi näin kovasti kärsiä; jos te, André, olisitte niitä henkilöitä, jotka rukoilevat, sanoisin teille: rukoilkaa minun puolestani; mutta en sano muuta kuin: säälikää vaatimattomia ystävättäriänne, molempia elossa olevia.
Zeyneb.
Älkää luulko, että Djénane olisi teitä unhottanut; Ramazanin 27 päivänä, meidän "vainajien päivänä" menimme hänen kehotuksestaan Nedjibén haudalle… antamaan hänelle kukkia… rukouksia, mitä meillä on jäljellä menetetystä uskostamme… Jos ette moneen päivään ole saanut kirjettä, on syynä; se, että Djénane on masentunut ja kärsii; mutta tiedän, että hän aikoo kirjoittaa teille pitkän kirjeen tänä iltana, ennenkuin nukahtaa: erotessamme hän sen sanoi.
Z.
LIV.
Kaksi päivää myöhemmin saapui Andrélle tämä käsin kirjoitettu ilmoitus, jossa André, avattuaan kuoren, luuli tuntevansa Djavidé-Hanumin käsialan. [Turkinmaalla ei lähetetä ilmoituskortteja kuolemantapauksen johdosta. Poissa oleville ystäville annetaan tieto sanomalehti-ilmoituksella tai kirjeellä, joka melkein aina on puettu alla olevaan muotoon.]
Allah.
Féridé-Azâdé-Djénane,
Tewfik Pasha Darihan Zadén ja Seniha Hamun Kerissenin tytär kuoli
Zilkadan 14. päivänä 1323.
Hän oli syntynyt Redjebin 22. päivänä 1297 Karadjiamirissa.
Hänen tahtonsa mukaisesti hänet haudattiin kunnianarvoisten
Eyoubin Sivassien Turbéhen, siellä nukkumaan iäistä untansa.
Mutta hänen silmänsä, jotka olivat puhtaat ja kauniit, ovat jälleen auenneet, ja Jumala, joka rakasti häntä suuresti, on kääntänyt hänen katseensa kohti paratiisin puutarhoja, missä profeettamme Muhammed odottaa uskollisiansa.
Me kaikki, joiden kerta täytyy kuolla, kohotamme rukouksemme sinun puoleesi, oi Diénane-Féridé-Azadé, ja anomme, että et unhottaisi meitä esirukouksissasi, ja me, nöyrät ystävättäresi, olemme seuraavat sinua sille kirkastetulle tielle, jonka olet meille osottava.
Oi Djénane-Féridè Azadé, tulkoon Allah'n rahmet osaksesi. [Rahmet = Jumalan laupeus, taivaan anteeksi antamus, joka unhottaa kaiken. Vainajan nimeä mainittaessa sanotaan aina: "Allah rahmet eylésun!" (Jumala suo hänelle rahmetinsa!), samoin kuin meillä muinoin sanottiin: "Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen."]
Khassim-Pashassa, Zilkadan 15. päivänä 1323.
André luki tämän kiireisesti ja mielenliikutuksen valtaamana; tämän ilmoituksen itämaalainen muoto oli hänelle outo, ja Djénanen kaikki nimet, joita hän ei ollut ennen kuullut, saattoivat hänet aluksi ymmälle. Vasta muutaman minuutin kuluttua hänelle täydelleen selvisi, että oli kysymys Djénanesta…
Kolme päivää myöhemmin hän sai Zeynebiltä pitkän kirjeen; sen mukana tuli suljettu kuori, johon hänen nimensä, "André", oli kirjotettu Djénanen käsialalla.
Zeynebin kirje.
André, kaikki kärsimykseni, kaikki suruni olivat pelkkää iloa, niin kauvan kuin hänen hymynsä valaisi niitä; kaikki synkät päivät hän teki valoisiksi: nyt sen käsitän, kun ei hän enää ole olemassa…
Nyt on jo viikko kulunut siitä, kun hän kätkettiin maan poveen. En enää koskaan saa nähdä hänen syviä, vakavia silmiään, joista loisti esiin koko hänen sielunsa; en enää koskaan kuule hänen ääntänsä ja lapsellista nauruansa; kaikki on oleva pimeätä ympärilläni loppuun asti: Djénane lepää haudassa… En vielä voi sitä uskoa, André, ja kuitenkin olen kosketellut hänen pieniä kylmenneitä käsiään, nähnyt hänen jähmettyneen hymynsä, hänen valkeat kiiltävät hampaansa kalpeiden huulien välistä… Minä tulin ensimäisenä hänen luokseen, minä otin hänen kirjoittamansa viimeisen kirjeen, teille kirjoitetun kirjeen, jota hänen sormensa rypistettynä puristivat. En vielä sitä usko, ja kuitenkin olen nähnyt hänet jäykkänä ja valkoisena, olen pitänyt käsissäni hänen kylmenneitä käsiään… En voi sitä uskoa, mutta niin on kuitenkin, sillä olen sen nähnyt, olen nähnyt hänen arkkunsa validé-shaalin, tuon vihreän Mekkan-huivin, ympäröimänä, ja olen kuullut imanin lukevan hautajaisrukouksen.
Torstaina, samana päivänä, jona meidän oli määrä viedä hänet takaisin Hamdi-Bein luo, sain häneltä aamun koittaessa kirjeen ja hänen huoneensa avaimen… (Muistatteko kuinka iloinen hän oli saatuaan lukon oveensa?) Kondja-Gul toi ne minulle; mutta miksi hän tuli niin varhain? Pahat aavistukset täyttivät mieleni jo ennenkuin revin rikki kuoren… Ja luin: "Tule, näet minut kuolleena. Mene ensimäisenä ja yksin huoneeseeni; etsi ympäriltäni kirjettä; kätke se hameesi taskuun ja lähetä se sitten ystävälleni."
Riensin sinne ja astuin yksin hänen huoneeseensa… Oi, André, kuinka kauheata mennä sinne sisälle ja luoda siihen ensi katse… Missä hän olikaan? Missä asennossa… kaatuneena, pitkänään permannolla?… Ei, tuossa nojatuolissa, kirjoituspöytänsä ääressä, pää taaksepäin kallistuneena, kasvot ihan kalpeat, ja kuin olisivat katselleet päivänkoittoa… Enkä minä saanut kutsua apua, en huutaa… Ei, minun täytyi etsiä kirjettä… Näin kokonaista viisi tai kuusi kuoreen suljettua kirjettä hänen edessään kirjoituspöydällä, epäilemättä hänen viimeiset jäähyväisensä. Mutta oli myös hajanaisia lehtiä, ne olivat varmaankin ne, joita etsin, ja siinä oli lisäksi kuori, johon oli merkitty teidän nimenne… Viimeisen lehden, se joka on rypistetty, otin hänen vasemmasta kädestään, johon hän oli sen puristanut… Piiloitin tämän kaiken, ja vasta kun olin täyttänyt hänen tahtonsa, huusin kaikin voimin, ja paikalle saapui väkeä…
Djénane ainoa ystäväni, sisareni… Minulla ei enää ole mitään, nyt kun hän on poissa, ilman häntä ei ole iloa, ei hellyyttä, ei päivänvaloa; kaiken hän on vienyt mukaansa hautaan, jolle pian pystytetään vihreä kivi, siellä Eyoubissa, niinkuin tiedätte, jota te molemmat rakastitte…
Ja hän eläisi vielä, jos olisi pysynyt tuona pienenä luonnonlapsena, Aasian arojen prinsessana! Hän ei olisi tietänyt, että kaikki on onttoa ja arvotonta… Liika ajatteleminen ja liika tietämys on joka päivä yhä enemmän häntä myrkyttänyt. Länsimaat ovat hänet surmanneet, André… Jos hän olisi saanut pysyä alkuperäisellä kannallaan ja tiedottomana, ja ainoastaan kauniina, näkisin hänet vielä tuossa edessäni ja kuulisin hänen äänensä… Eivätkä silmäni olisi itkeneet, niinkuin ne nyt ovat itkeneet yöt ja päivä-t. Kaiken tämän epätoivon olisin välttänyt, André, jos hän olisi pysynyt Aasian arojen prinsessana…
Zeyneb.
Pyhä kauhu esti Andréta avaamasta Djénanen kirjettä.
Tämä ei ollut samaa kuin ilmoituskirje, jonka kuoren hän hajamielisenä oli avannut. Tällä kertaa hän tiesi, mistä oli kysymys, ja jo usean päivän hän oli vainajan muistoa kunnioittaen käynyt surupuvussa; vähitellen ja syvälle juurtuen oli suru hänen menettämisestään tunkenut hänen sieluunsa; hänellä oli myös ollut aikaa miettiä, kuinka suuressa määrin hän oli syypää tuohon onnettomuuteen.
Ennenkuin avasi kuoren hän siis sulkeutui huoneeseensa, jotta ei mikään häntä häiritsisi, kun hän oli kahden vainajan kanssa.
Useita lehtiä… ja viimeinen tuntui todella sormilla rypistetyltä.
Hän näki heti, että se oli hänen tavallista selvää käsialaansa. Hän oli siis täydelleen voinut hillitä itseään kuoleman edessä! Ja kirje alkoi näillä hieman poljentaan vivahtavilla lauseilla, jotka olivat hänelle ominaisia. Ne olivat aluksi niin levolliset, että André melkein epäili hänen kuolemaansa, hän, joka ei ollut nähnyt häntä "jäykkänä ja valkoisena" ja joka ei ollut kosketellut hänen "kylmennyttä kättänsä".
Kirje.
Ystäväni, meidän on aika sanoa toisillemme hyvästi. Se iradé, jonka luulin suojelevan minua, on peruutettu. Zeyneb on varmaankin maininnut sen teille. Isoäitini ja setäni ovat järjestäneet kaikki häävalmistukseni, ja huomenna minut aiotaan jättää sen miehen valtaan, josta olette kuullut puhuttavan.
On puoliyö, ja hiljaisessa suljetussa talossa ei kuulu muuta ääntä kuin kynäni rapsutus; ei mikään muu valvo kuin minun suruni.
Minulta on maailma kadonnut; olen ottanut jäähyväiset kaikelta, mikä minulle oli rakasta, olen ilmaissut viimeisen tahtoni, lausunut hyvästini. Olen vapauttanut sieluni kaikesta, mikä on sille vierasta, olen karkoittanut siitä kaikki kuvat — jotta ei meidän välillämme olisi mitään erottavaa, jotta voisin antaa yksinomaan teille elämäni viimeiset hetket, ja jotta te yksin tuntisitte sydämeni viimeisen sykinnän.
Sillä aion kuolla, ystäväni… Ja kuolemani on oleva hyvin rauhallinen, niinkuin uinahdus, ja se ei runtele kauneuttani. Lepo, unhotus ovat tuossa pienessä pullossa, käteni lähettyvissä. Se on kivuttomasti vaikuttavaa arapialaista myrkkyä, jonka sanotaan luovan kuolemaan rakkauden harhaluulon.
André, ennen lähtöäni tästä maailmasta, olen tehnyt toivioretken pienelle haudalle, joka on teille rakas. Tahdoin siellä rukoilla ja pyytää häntä, jota te olette rakastanut, auttamaan minua lähtöhetkenäni — ja samalla pyytää häntä sallimaan, että minun muistoni teidän sydämessänne liittyisi hänen muistoonsa, ja sitten kävin Eyoubissa; ainoastaan vanhan orjattareni seurassa, anomassa, että vainajat vastaanottaisivat minut sinne. Harhailin hautojen keskellä, valiten paikkani. Siinä sopukassa, jossa istuimme vieretysten, levähdin yksin hetken. Tuo talvipäivä dii yhtä lauhkea kuin se huhtikuun päivä, jona lahjoitin pois sieluni… Kotia palatessani oli Kultaisen-Sarven yli kaareutuva taivas vallan kuin täyteen sirotettu ruusuja. Oi, synnyinmaani, kuinka purppuraiset auringonlaskusi ovat kauniit! Suljin silmäni, viedäkseni tämän kuvan mukaani toiseen maailmaan!…