Silloin vangittu pikku prinsessa, joka vastoin tahtoaan kuitenkin oli hiukan rauhoittunut tästä suuremmoisesta rauhaa uhkuvasta kuvasta, kävi taas levottomaksi Mélek'in ja Zeyneb'in tähden. Ehtisivätkö he tulla, vaikka jo oli niin myöhäinen hetki? Entistään tarkkaavammin hän katseli tuon tien päätä kohti, jonka toista viertä reunustivat vanhat ristikkoaita-talot, ja toista kuolleiden suloinen tyyssija.
Tuossa he tulevat! Todella he lähestyvät kaukaa, nuo kaksi hentoa mustaa haamua, kasvot peitettyinä, he tulevat esiin isosta synkästä portista, rientäen eteenpäin, saattonaan kaksi neekeriä, joilla on pitkä miekka vyöllä… Pian olivat he tehneet päätöksensä, pian olivat he tulleet nuo pienet ystävätärparat… Ja nähdessään heidän näin noudattavan hänen hätähuutonsa kutsua, hän tunsi, silmiensä kostuvan; kyyneleet, mutta täällä kertaa ilokyyneleet, valuivat hänen poskilleen.
Heidän astuttuaan huoneeseen ja poistettuaan synkät huntunsa, morsian heittäytyi itkien heidän syliinsä.
Molemmat painoivat häntä nuorta poveansa vastaan,, ilmaisten mitä hellintä osanottoa.
— Aavistimme kyllä, että et ollut onnellinen… Mutta et tahtonut sanoa meille mitään… Puhua siitä kanssasi emme uskaltaneet… Jo muutaman päivän olit tuntunut meistä niin umpimieliseltä, niin kylmältä.
— Tiedättehän, millainen olen… Se on typerää, mutta häpeän nähdessäni jonkun huomaavan, että kärsin…
Ja hän alkoi itkeä nyyhkyttäen:
— Mutta miksi et kieltäytynyt, lemmikkini?
— Olenhan jo niin monta kertaa kieltäytynyt! Sanotaan että luettelo niistä miehistä, joille olen antanut kieltävän vastauksen, jo on liian pitkä!… Ja ajatelkaahan, että jo olen kahdenkymmenen kahden vuotias, jo melkein vanha piika… Muuten, hän tai joku toinen, yhdentekevää, kun lopulta sentään täytyy mennä; jollekin.
Muinoin, kun hän oli kuullut ystävättäriensä puhuvan niin häidensä aattona, oli heidän välinpitämättömyytensä häntä tympäissyt; ja nyt hän itse lopulta teki samoin… "Kun hän nyt ei voi olla se, jonka itse valitsisin ja jota rakastaisin, oli yksi heistä sanonut, niin on yhdentekevää, onko hänen nimensä Mehmed tai Ahmed! Saanhan lapsia, jotka lohduttavat minua, niin että unhotan hänen läsnäolonsa." Toinen, vallan nuori nainen, joka oli suostunut ensimäiseen kosijaan, puolustautui seuraavasti: "Miksi en ottaisi ensimäistä yhtä hyvin kuin seuraavaa, jota en tunne sen paremmin?… Mitä mainita kieltoni syyksi?… Ja ajattele muuten, mikä melu siitä nousisi…" Noiden nuorten naisten välinpitämättömyys oli tuntunut hänestä käsittämättömältä: antaa voittaa itsensä orjattaren tavoin… Ja nyt hän itse suostui moiseen kauppaan — ja huomenna oli hirvittävä lankeemuksen päivä. Väsyneenä alinomaiseen kieltämiseen, alinomaiseen taistelemiseen, hän oli, toisten tavoin, lopuksi antanut myönteisen vastauksen, joka syöksi hänet turmioon, kielteisen vastauksen asemesta, joka olisi pelastanut hänet ainakin joksikin aikaa eteenpäin. Ja nyt oli liian myöhäistä muuttaa päätöstä, hän seisoi kuilun partaalla: huomenna se oli tapahtuva!
Nyt he itkivät yhdessä, kaikki kolme. He vuodattivat niitä kyyneleitä, jotka morsian ylpeydessään monena päivänä oli pidättänyt, he vuodattivat suuren eron kyyneleitä, vallan kuin yksi heistä olisi ollut kuolemaisillaan…
Oli aivan luonnollista, etteivät Mélek ja Zeyneb sinä iltana palaisi kotia, vaan että jäisivät tänne yöksi, serkkunsa luo, niin kuin on tavallista, kun lähtee kylään yön tullen ja niin kuin he usein jo olivat tehneet kymmenen vuoden kuluessa.
Yhä seurustellen toistensa kanssa olivat nämä kolme nuorta naista, kuin erottamattomat sisaret, tottuneet enimmäkseen nukkumaan yhdessä milloin toisen, milloin toisen luona, ja useimmiten täällä, tsherkessittären kodissa.
Mutta kun orjat tällä kertaa, odottamatta käskyä, olivat levittäneet lattialle silkkimatrassit vieraille, oli noilla kolmella yksin jääneillä se tunne, että olivat koolla kuolleen valvontaa varten. He olivat pyytäneet ja saaneet luvan jäädä pois ilta-aterialta, ja parraton neekeri, joka oli lihavan marakatin näköinen, oli juuri kullatulla tarjottimella tuonut sisään kevyen aterian, johon heidän ei ollenkaan tehnyt mieli kajota.
Alhaalla ruokasalissa söivät illallista heidän yhteinen isoäitinsä, morsiamen isä, pasha, ja neiti Bonneau de Saint-Miron, sanaakaan vaihtamatta, ikäänkuin tulevan onnettomuuden odotuksesta vaieten. Isoäiti oli sangen loukkaantunut tyttärentyttärensä käytöksestä ja tiesi hyvin, ketä sai kiittää siitä, syyttäen uudenaikaista kasvatusta ja kotiopettajatarta. Tuota lasta, hänen puhtaan muhamettilaisen verensä jälkeläistä, joka myöhemmin oli tullut luopioksi, jonka paluuta perinnäisen oikeauskoisuuden helmaan ei enää toivottu, hän kaikesta huolimatta rakasti, mutta hän oli aina pitänyt velvollisuutenaan esiintyä ankarana. Ja tänään, kohdatessaan tuota salakähmäistä ja käsittämätöntä kapinallisuutta, hän tahtoi liioitella kylmyyttä ja ankaruutta. Mitä tulee pashaan, joka aina oli hemmoitellut ainoata lastaan ja ylenmäärin antanut hänelle lahjoja kuin "Tuhannen ja yhden yön" sulttaanittarelle, ja joka korvaukseksi oli saanut osakseen runsaasti hellyyttä, ei hän ymmärtänyt tytärtään enempää kuin vanhoillinen anoppinsakaan ja oli niinikään suuttunut; tämä viime oikku menikin hänen mielestään liian pitkälle: näytellä marttyyria sentähden, että hänen naimishetkensä tultua hänelle oli valittu kaunis, rikas, ylhäissukuinen mies, joka oli Hänen Majesteettinsa Sulttaanin suosiossa!… Ja lopuksi opettajatar parka, joka ainakin kihlaukseen nähden oli aivan viaton ja joka aina oli ollut uskotun ja ystävättären asemassa, ei ymmärtänyt, ja kärsi vaieten. Kun hänen rakas oppilaansa oli lähettänyt hänelle kutsun häihin, miksi hän ei tahtonut häntä seuraansa sinne yläkertaan viimeisenä iltana!…
Mutta toisin ajattelivat, nuo kolme pikku haaveilijaa, — jotka eivät aavistaneet, että niin suuresti pahoittivat häntä — he kun halusivat olla yksin sellaisen eron aattona.
Ainaiseksi menneet olivat ne illat, jotka he kolmen olivat viettäneet tässä huoneessa, joka huomenna oli jäävä asumattomaksi ja jolle heidän oli sanominen hyvästi…Jotta jäähyväiset eivät tulisi niin surullisiksi, he olivat sytyttäneet kaikki haarakynttiläjalan kynttilät ja ison permantolampun — jonka varjostin oli päivänvarjoa isompi ja kookkaan kukan muotoinen. He tarkastivat edelleen, järjestivät jopa hävittivätkin niitä tuhansia pikku esineitä, joita kauan olivat säilyttäneet kallisarvoisina muistoina. Siellä oli noita hopea- ja kultalankakimppuja, joilla tavallisesti koristetaan morsianten hiuksia ja joita morsiusneitoset säilyttävät siksi, kunnes heidän vuoronsa tulee; niitä välkkyi siellä täällä, riippuen nauharuusuihin kiinnitettyinä peilien kamanoista ja huoneen valkoisilla seinillä, ja ne palauttivat mieleen niiden ystävättärien kalpeita kasvoja, jotka kärsivät tai jotka jo olivat kuolleet. Eräässä kaapissa oli nukkeja, joita muinoin oli hellästi rakastettu, särkyneitä leluja, kuihtuneita kukkia, pieniä pyhäinjäännöspahaisia tämän vanhan talon seinien sisällä yhdessä vietetyn ensi nuoruuden ajoilta.
Siellä oli vielä valokuvia kehyksissä, joista he itse olivat maalanneet melkein kaikki, tai jotka olivat somistaneet koruompeluilla. Nämä olivat nuorten lähetystönaisten tai juhlapukuisten turkkilaisnaisten valokuvia — viimemainittuja olisi helposti voinut luulla hienoiksi parisittariksi, ellei alareunassa olisi nähnyt sanoja omistus tai muisto, töherrettyinä arapiaksi. Ja vihdoin oli yksinkertaisia pikku esineitä, jotka oli voitettu niissä kuluneen talven hyväntekeväisyys-arpajaisissa, joita turkkilaisnaiset toimeenpanevat Rhamazan valvonnan aikana; vaikka niillä ei ollut vähintäkään arvoa, ne toivat mieleen heidän elämänsä menneitä hetkiä, joiden auttamaton haihtuminen heissä herätti haikeita tunteita. Sulhasen antamista lahjoista sitävastoin, joista muutamat olivat hyvin kalliit, ja jotka neiti Esther Bonneau oli levittänyt näytteille viereiseen saliin, he eivät vähääkään välittäneet.
Tuskin he olivat päättäneet surullisen tarkastelunsa, kun taas kattojen yläpuolelta kuuluivat kauniit heleät äänet: ne kutsuivat oikeauskoisia päivän viidenteen rukoushetkeen.
Paremmin kuullakseen, nuoret naiset menivät istumaan avoimen ikkunan ääreen, missä saattoi hengittää lempeän raikasta yöilmaa, joka tuoksui sypresseille, yrteille ja merivedelle. Ikkuna tosin oli auki, mutta tietysti varustettu rautakangilla ja puuristikoilla — muunlaisesta ikkunasta turkkilainen nainen ei saa katsoa ulos. Yläilmoista kuuluvat äänet kaikuivat yhä ympäristöön, ja kaukaa toiset tuntuivat vastaavan niihin, lukemattomat toiset, jotka lähtivät Stambulin minareettien huipuista ja levisivät yli uinuvan lahden, kaikua johtavan vedenpinnan kantamina; siinä oli jotain taivaallista, kun äkkiä kuuli nuo haltioituneet puhtaat äänet, jotka korvaa hivelevän pehmeinä joka taholta kaiuttivat kehotustaan.
Mutta tätä tunnelmaa kesti vaan lyhyen aikaa, ja kun jokainen muedsin oli neljälle ilmansuunnalle kaiuttanut ikivanhoilta ajoilta perinnäisen kutsuhuutonsa, seurasi äkkiä hiljaisuus. Vallan lähellä olevien sypressien lomitse näki Stambulin sinervänä kuvastuvan himmeän kuutamon valaisemalle taivaalle, ja se näytti tällaisena utukuvana suuremmalta jättiläismäisine kupukattoineen ja vuosisatojen kuluessa muuttumattomine ääriviivoineen, ja se oli täyteen sirotettu valopilkkuja, jotka kuvastuivat lahden pintaan. Nuo nuoret naiset ihailivat sitä vangitsevien ristikkojen pienten ruutujen kautta, ja he ajattelivat itsekseen, tokko Länsimaiden kuuluisat kaupungit (joita tunsivat ainoastaan kuvista ja joita eivät milloinkaan saaneet nähdä, turkkilaisnaiset kun eivät koskaan saa lähteä pois synnyinmaastaan), tokko Wien, Parisi ja Lontoo, saattoivat herättää tällaista kauneuden ja suuruuden vaikutelmaa. Joskus sattui, että he ristikkoaukoista pistivät ulos sormensa, niin kuin vangeilla on tapana, ja silloin valtasi heidät mieletön halu päästä matkustamaan ja tutustumaan maailmaan — tai ainoastaan tällaisena kauniina yönä kerran lähteä kävelemään Konstantinopolin kaduille — tai vaan päästä tuonne ikkunoidensa edessä lepäävälle hautausmaalle… Mutta iltasinhan muhamettilaisnainen ei saa poistua kotoaan…
Hiljaisuus, täydellinen hiljaisuus levisi vähitellen yli vanhan Khassim-Pashan kaupunginosan, jonka talot olivat suljetut. Ei mikään hievahtanut heidän ympärillään. Perasta kuuluva melu — missä on samankaltainen yöelämä kuin europpalaisissa kaupungeissa — hälveni, ennenkuin ehti saapua tänne. Niiden höyrylaivojen korvia vihlovista vihellyksistä, joita vilisee alhaalla Seralji-niemen edessä, pääsee aina rauhaan jo ennen viidettä rukoushetkeä, sillä laivakulku Bosporilla lakkaa pimeän tultua. Tässä itämaalaisen kaupungin yöllisessä rauhassa, joka on vierasta meidän kaupungeissamme, kuului aika ajoin yksi ainoa hälyääni, joka on kuvaava Konstantinopolille, ääni, joka ei ole minkään toisen äänen kaltainen, ja jonka edellisten vuosisatojen turkkilaiset lienevät kuulleet samanlaisena: tak, tak, tak, tak! vanhalla kivityksellä. Tämä ääni vahventui kai antaessaan synkillä kaduilla, joilla ei kukaan enää liikkunut. Se oli kaupunginosan yövartija, joka hitaalla kävelyllään kolhaisi rautakärki-sauvallaan katukiviin. Ja matkan päästä kuuli toisten yövartijain vastaavan samalla tavalla; tämä toistui kaikkialla tuossa suunnattoman suuressa kaupungissa, Eyoub'istä Seitsemälle Tornille, ja pitkin Bosporin rantaa Marmara-mereltä Mustallemerelle, ikäänkuin olisi tahdottu sanoa asujamille: "Nukkukaa vaan, me valvomme aamuun asti, tähystellen varkaita ja tulipaloja."
Hetkeksi nuoret naiset unhottivat, että tämä ilta oli viimeinen. Samoin kuin usein käy elämän suurten muutosten aattopäivänä, he joutuivat harhaluulojen valtaan heille aikoja sitten tutun ympäristön vaikutuksesta: olihan kaikki tässä huoneessa paikoillaan samannäköisenä kuin ennen… Mutta sitten muistui taas todellisuus mieleen, ja silloin valtasi heidät kuolontuska: huomenna oli edessä ero, heidän sisarellisen tuttavallisuutensa loppu, koko heidän rakkaan menneisyytensä murtuminen!…
Oi, mikä päivä se olikaan oleva morsiamelle!… Täytyihän aamusta iltaan näytellä ilveilyä, niin kuin tapa vaatii, ja lisäksi näytellä hyvin, maksoi mitä maksoi! Kokonainen pitkä päivä, hymyillä kuin epäjumalan kuva, hymyillä ystävätärjoukoille ja noille lukemattomille uteliaille ihmisille, jotka aina suurissa häätilaisuuksissa tulvimalla täyttävät talon. Ja täytyipä löytää rakastettavia sanoja, luontevasti vastaanottaa onnittelut; aamusta iltaan osottaa iloisia kasvoja; aina hymy huulilla ja silmissä, vaikka sydämessä kyti mielipaha ja kauhu… No niin, kaikesta huolimatta hän oli hymyilevä! Johan hänen ylpeytensä sitä vaati: esiintyä voitettuna, se olisi liian nöyryyttävää hänelle, tuolle masentamattomalle, joka niin suuresti oli kehunut, ettei vastoin tahtoaan antaisi itseään naittaa, ja joka niin kiihkeästi oli toisille saarnannut naisten vapautuksen ristiretkeä… Kuinka suurta kohtalon ivaa ja haikeutta olikaan, huomispäivä uhkuva!… Ja jos vielä tämä kaikki illan tullen loppuisi… Kaikkea muuta, sitten seuraavat kuukaudet, vuodet, koko elämä, jonka kestäessä tuo tuntematon valtijas hänet omistaa, häntä polkee ja halventaa. Oi, kun ajattelen, ettei yksikään päivä eikä yö enää ole kuuluva minulle vaan tuon miehen tähden, joka on saanut päähänsä naida hovimarsalkan tyttären!…
Kun nuo kiltit serkut näkivät hänen hermostuneesti polkevan permantoa jalallaan, kysyivät he, eikö ajatusten haihduttamiseksi vähän soitettaisi pianoa, viimeinen kerta… Ja yhdessä he menivät viereiseen huoneeseen, missä piano oli auki. Siellä oli hajalla joukottain esineitä pöydillä, hyllyillä, lattiamatoilla, ja kaikki ne todistivat uudenaikaisen turkkilaisnaisen mielialaa, hänen haluansa eristetyssä elämässään koetella kaikkea, omistaa kaikki, tuntea kaikki. Siellä oli muun muassa fonografikin (sen vuoden viime ennätyksen näyte), jolla he jonkun päivän olivat itseään huvitelleet, tutustuen länsimaalaisen teatterin eri ääniin, operetin typerään pilaan, konsertti-kahvilan mauttomuuksiin. Mutta näihin monenlaisiin esineisiin he eivät enää kiinnittäneet huomiota; siihen, minne ne kerta oli pantu, ne unhottuivat kuin arvoton roju, sitävastoin tuottaen suurta iloa eunukeille ja palvelijattarille.
Morsian istui pianon ääreen ja alkoi hetken epäröityään soittaa pianokonserttia, jonka itse oli säveltänyt. Hän oli tutkinut harmonia-oppia oivallisten opettajien johdolla, ja hänen innoituksensa oli omintakeinen, hiukan kesytön, mutta aina erikoisen mielenkiintoinen; ainoa vaikutelma, joka hänen sävellyksissään toistui, oli kenties aika ajoin tsherkessiläis-ratsastajien hevosten kavionkopse kotimaansa aroilla, mutta se olikin kaikki. Senjälkeen hän soitti keskeneräisen noktyrnin, joka oli sävelletty edellisenä iltana; se tulkitsi alussa synkkää levottomuutta, jonka läheisten kalmistojen rauha kuitenkin lopulta oli täydelleen viihdyttänyt. Musiikkiin sekaantui silloin tällöin ulkoa tuleva ääni, joka on Konstantinopolille min luonteenomainen: yövartijan sauvan kolaukset kuolonhiljaiseksi käyneen kadun kaikuvaan kivitykseen.
Nyt lähestyi Zeyneb, laulaakseen sisarensa Mélekin säestämänä; niin kuin melkein kaikilla turkkilaisnaisilla, hänellä oli lämmin, hieman tumma ääni, joka värähteli intohimoisena varsinkin kauniissa matalassa äänistössä. Hänkin epäröi, mitä valita, ja pantuaan nuotit hyllyllä mullin mallin, löytämättä sopivaa, hän viimein avasi Gluckin laulusävellyksiä sisältävän nuottivihon ja kaiutti ihanalla äänellään tuota kuolematonta manausta: "Manan jumaluudet, Kuolon palvelijat!"
Vastapäätä kalmistossa lepäävät vainajat, muinaisajan turkkilaiset, jotka nukkuivat sypressien juurien parissa, olisivat varmaankin suuresti ihmetelleet tätä ikkunaa, joka näin myöhään oli valaistu ja joka loi kirkkaan valojuovansa heidän pimeään olinpaikkaansa: olihan se haaremin ikkuna, päättäen ristikoista, mutta sieltä kuului heille ylen outoja soitonääniä.
Tuskin oli Zeyneb lopettanut yleväsävyisen säkeen: "En vetoa ma surkuhunne julmaan", kun pikku säestäjätär pysähtyi, soittaen väärän soinnoksen… Ihmishaamu, jonka hän ensiksi oli huomannut, oli äkkiä ilmestynyt pianon luo; se oli pitkä laiha vartalo, synkkäpukuinen, ja se oli tullut äänettömänä kuin kummitukset.
Se ei ollut mikään Manan jumaluus, mutta eipä paljon parempaakaan, se oli "kif-kif", kuten pienellä punatukkaisella Mélekillä oli tapana leikillisesti sanoa. Se oli rouva Husnugul, koko talon kauhistus: "Isoäitinne — näin hän sanoi — käskee teidän panna maata ja sammuttaa valot." Ja hän poistui hiiskumattoman hiljaa, niin kuin oli tullutkin, jättäen siihen nuo kolme neitosta kauhun jäätäminä. Hänellä oli taito ilmestyä milloin tahansa ja joka paikkaan vallan odottamatta ja äänettömästi, mikä muuten on helpompaa haaremeissa kuin muualla, niiden ovia kun ei koskaan lukita. Tämä rouva Husnugul (Ruusu-Kaunotar) oli entinen tsherkessiläinen orjatar, joka kolmekymmentä vuotta sitten otettiin melkein perheenjäseneksi, hän kun oli saanut lapsen pashan langon kanssa. Tuo lapsi oli kuollut, ja hänet oli naitettu pehtorille maalla. Pehtori kuoli, ja silloin leski eräänä päivänä ilmestyi vierailulle, tuoden mukaansa joukon rääsyjä villasäkeissä, kuten ennen vanhaan oli tapana. Tätä "vierailua" oli nyt kestänyt lähes viisikolmatta vuotta. Rouva Husnugulista, joka oli puoleksi seuranainen, puoleksi nuorten valvoja ja urkkija, oli tullut talon vanhan emännän oikea käsi; ollen muuten hyvin kasvatettu, hän nyt omasta puolestaan kävi tervehtimässä naapuritalojen säätynaisia; hänet otettiin vastaan hienoimmissakin piireissä — niin suvaitsevaisia ja tasa-arvoisuutta suosivia ollaan Turkinmaalla. Hyvin monella Konstantinopolin perheellä on keskuudessaan tuollainen rouva Husnugul — tai Gulchinasse (Ruusun palvelijatar), tai Chemsigul (Päivänkukka), tai Purkiémal (Täydellinen) tai joku muu samantapainen — joka aina on todellinen vitsaus. Vanhoilliset ikänaiset panevat arvoa näiden siveydenvartijattarien palveluksiin, he kun seuraavat nuoria naisia heidän kävelylleen, sitten kotia palatessaan laatien siitä selontekonsa.
Ei ollut vastustaminen rouva Husnugulin julistamaa käskyä. Nuo kolme neitosta sulkivat vaieten ja alakuloisina pianon, ja puhalsivat sammuksiin kynttilät.
Mutta ennenkuin menivät levolle he heittäytyivät toistensa syliin, perinpohjin toisiaan hyvästelläkseen; ja he itkivät yhdessä, ikäänkuin huomispäivä olisi erottava heidät ainaiseksi. Peläten, että rouva Husnugul uudelleen ilmestyisi, hän kun epäilemättä kuuntelisi oven takana, joka vaan oli työnnetty kiinni, he eivät rohjenneet puhua; nukkua he eivät voineet, ja aika ajoin kohosi huokaus tai nyyhkytys noista hennoista povista.
Keskellä tätä syvää, yön hiljaisuutta, joka on otollinen ahdistuksen aiheuttamalle mietiskelylle, morsian kiihottui kiihottumistaan ajatellessaan, että joka tunti, joka minuutti lähensi häntä korjaamattomaan nöyryytykseen, onnettomaan lopputapaukseen. "Raakalais"-ihmisen koko hurjuudella hän nyt kammoksui tuota muukalaista, jonka kasvot hän vaan vilahdukselta oli nähnyt, mutta jolla huomenna oli oleva kaikki oikeudet hänen persoonaansa, vieläpä elinajaksi. Mutta kun se ei vielä ollut auttamattomasti tapahtunut, valtasi hänet voimakas kiusaus tehdä viimeinen ponnistus, päästäkseen häntä pakoon, maksoi mitä maksoi… Mutta mitä saattoi hän tehdä?… Mitä inhimillistä apua hän voisi odottaa, kuka häntä säälisi?… Heittäytyä isänsä jalkojen juureen — se oli nyt liian myöhäistä, hän ei enää voisi häntä taivuttaa… Pian jo puoliyö; kuu loi aavemaista valoansa huoneeseen; sen säteet kuvasivat valkoisille seinille rautakankien ja armottomien puuristikkojen varjoja. Ne valaisivat myös pikku prinsessan pään yläpuolella olevan koraanin lauseen, joka täytyy olla jokaisen muhamettilais-naisen päänalaisen ääressä, joka seuraa häntä lapsuudesta asti ja joka on kuin alinomainen suojeleva rukous hänen elämässään; morsiamen koraani-lauselma oli ommeltu emirin-vihreälle sametille, jonka piirustuksen oli tehnyt kuuluisa muinaisajan kaunokirjoittaja, ja se sisälsi nämä sanat, jotka olivat yhtä lempeät kuin evankeliumi: "Syntini ovat suuret kuin meri, mutta sinun anteeksiantosi vielä suurempi, oi Allah!" Vielä kauan sen jälkeen kuin nuori nainen oli lakannut uskomasta, tuo pyhä lauselma, hänen unensa vartija, oli edelleen hallinnut hänen sieluaan, ja hänen mieleensä oli jäänyt epämääräinen luottamus kaikkihyvyyteen, ylimpään anteeksiantoon. Mutta nyt sekin oli lopussa. Hän ei enää odottanut ennen kuolemaa eikä sen jälkeen minkäänlaista armoa: ei, yksin kärsimässä, yksin puolustautumassa ja yksin vastaamassa teoistaan!… Tänä hetkenä hän tunsi olevansa valmis mihin äärimäisyyksiin tahansa.
Mutta mitä tehdä?… Paetako? Mutta miten, minne?… Paeta umpimähkään keskellä yötä, kauhua herättäviä katuja pitkin?… Ja mistä löytää turvapaikkaa, niin ettei tuotaisi takaisin?
Mutta Zeyneb, joka ei liioin saanut unta, alkoi nyt puhua hiljaisella äänellä. Hänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että nyt alkoi viikonpäivä, nimeltä Bazar-Guni (joka vastaa meidän sunnuntaitamme), jonka aattona tulee rukoilla kuolleiden edestä, samoin kuin Tsharshembe'n aattona, (joka taas vastaa meidän torstaitamme). He eivät koskaan olleet laiminlyöneet tätä velvollisuutta, ja se oli lisäksi ainoa Islamin uskonnollisista määräyksistä, jota he vielä uskollisesti noudattivat.
Muuten he olivat, samoin kuin suurin osa sukupolvensa muhamettilaisnaisista, Darwinin, Schopenhauerin ja niin monen muun hengen läpitunkemia ja turmelemia. Ja heidän isoäitinsä sanoi heille usein: "Minun on sangen surullista nähdä vanhoilla päivilläni, että teidän laitanne on vielä pahempi kuin jos olisitte kääntyneet kristinuskoon, sillä rakastaahan Jumala kuitenkin kaikkia, joilla on uskonto. Mutta te olette niitä todellisia epäuskoisia, joiden ajan Profeetta viisaudessaan oli ennustanut tulevaksi." Epäuskoisia he todella olivat, skeptikkoja ja epätoivoisia suuremmassa määrin kuin useimmat nuoret naiset länsimailla. Mutta kuitenkin rukoileminen kuolleiden edestä oli pysynyt velvollisuutena, jota he eivät rohjenneet laiminlyödä, ja joka muuten oli heille sangen mieluinen. Jopa kesäisillä kävelyillään Bosporin läheisissä kylissä, joilla on ihanat kalmistot, heidän oli tapana pysähtyä sypressien ja tammien siimekseen, rukoilemaan jonkun tuntemattoman vainajan yksinkertaisella haudalla.
Sentähden he hiiskumatta sytyttivät himmeän yölampun; pikku morsian otti esille Koraaninsa uudentyylisen vuoteensa läheltä olevalta hyllyltä — tämä Koraani, joka jokaisella muhamettilaisuskoisella täytyy olla pääalaisensa ääressä varsinkin yöllä luettavia rukouksia varten, on alati kääritty Mekka'sta tuotuun silkkihuiviin, johon on pantu santelipuun tuoksuainetta — ja kaikki kolme alkoivat, rauhoittumistaan rauhoittuen hiljaa lukea rukousta, joka viihdytti heidän levottomuuttaan, samoin kuin raitis vesi asettaa kuumeen.
Mutta ennen pitkää tummapukuinen pitkä nainen, joka kuten tavallisesti saapui äänettömästi, oven narisematta, kuin aave ainakin, ilmestyi heidän eteensä:
— Isoäitinne käskee sammuttamaan yölampun…
— Hyvä, rouva Husnugul. Olkaa hyvä ja sammuttakaa se itse, me kun jo nukumme, ja suvaitkaa selittää isoäidillemme, ettei tarkoituksemme ollut olla tottelemattomia hänelle, luimme vain rukouksen kuolleille…
Kello oli lähes kaksi yöllä. Kun yölamppu oli sammutettu, nuo kolme nuorta naista uupuneina mielenliikutuksesta, surusta ja kapinallisuudesta nukahtivat yht'aikaa, vaipuen virkistävään syvään uneen, kuin kuolemaan tuomittu viimeisen päivänsä edellisenä yönä.
IV.
Neljä päivää myöhemmin. Vasta naitu on yksin nuoren puolisonsa ikivanhassa ja palatsimaisessa rakennuksessa ja siinä osassa haaremia, jonka oli saanut yksityissalikseen: se oli Ludvig XVI:nnen tyylinen, valko-, kulta- ja sinikoristeinen huone, joka vastikään oli uudelleen järjestetty häntä varten. Hänen Parisin Rue de la Paix-muotiliikkeestä tilattu hameensa on tehty hienon hienosta kankaasta ja verhoaa hänet pilven tavoin, niin kuin tuon kevään muotioikku vaatii, ja hänen hiusasunsa on niinikään mitä uusmuotisin. Kulmassa on valkealla kiiltovärillä maalattu pöytä, melkein samanlainen kuin hänen huoneessaan Khassim-Pashassa, ja sen laatikot voi lukita, etu, josta hän aina oli uneksinut.
Olisi voinut luulla häntä kodissaan olevaksi parisittareksi — luonnollisesti, jos ei ottanut huomioon ikkunaristikolta ja noita islamilaisia lauselmia, jotka ommeltuina kalliille vanhalle silkkikankaalle siellä täällä koristivat seiniä: siinä luki Allah'n nimen ja jonkun säkeen Koraanista.
Tosin siellä on valtaistuinkin, joka ihmetyttäisi parisilaisia, nimittäin hänen häissään käytetty valtaistuimensa, joka ylen komeana kohosi parin tai kolmen astuimen korkuisella korokkeella, ja jonka yläpuolella on telttakatos alas riippuvine sinisilkkisine, komean hopeakukkaisine verhoineen.
Mainittava on vielä kelpo Kondja-Gul, jonka ulkomuoto ei ole erityisen parisilainen. Hän istuu ikkunan ääressä ja hyräilee hiljaa jotain mustien maan laulua.
Nuoren bein äiti, tuo vanhoillinen hiukan yksinkertainen nainen, jolla on vanhan ajan elkeet, on oikeastaan osoittautunut sävyisäksi, pikemmin hyväluontoiseksi henkilöksi, joka saattaisi olla vallan erinomainen, ellei hän sokeasti jumaloisi poikaansa.
Lisäksi hän on niin ihastunut suloiseen miniäänsä, että edellisenä päivänä itsestään ehdotti, että hänelle annettaisiin tuo hartaasti haluamansa piano. Silloin miniä joutuin istuutui katettuihin vaunuihin, ja kulki ratsastavan eunukin saattamana yli Kultaisen-Sarven sillan valitsemaan soittokonetta Peran parhaasta pianokaupasta. Ja kaksinkertaiset kantajat lastauspuomineen on juuri tilattu huomisaamuksi kantamaan sitä ylös tuohon kaupunginosaan, joka jyrkkien mäkirinteidensä vuosi on varsin vaikeapääsyinen.
Ja nuori bei sitten, vihollinen — muuten hienoin keikari turkkilaisessa armeijassa, missä univormuja yleensä kannetaan hyvin — hän on kieltämättä kaunis mies, ääni lempeä, niinkuin Kondja-Gul oli kertonut ja katse hiukan viekas — perintö äidiltään. Tähän asti hän on esiintynyt täysin hienotunteisesti vaimoaan kohtaan, jonka etevämmyyden on huomannut, ja mielistelee häntä puoleksi leikillisesti, puoleksi kunnioittavasti; ja itämaalaisen tavan mukaan hän koettaa voittaa hänen suosionsa ennenkuin käyttää omistusoikeuttaan. — Sillä vaikka turkkilainen avioliitto solmitaan äkkiä ja suostuminen on puolinainen ennen häitä, niiden jälkeen sensijaan ilmenee hienotunteisuutta ja häveliäisyyttä, jolla tuskin ollenkaan on vastinettaan länsimaisissa tavoissa. —
Hamdi-Bei, joka aina päivällä on toimessa Ylzid-palatsissa, palaa ratsain illalla, antaa ilmoittaa tulonsa vaimolleen ja käyttäytyy aluksi kuin olisi vieraisilla. Illallisen jälkeen hän istuutuu tuttavallisemmin vaimonsa viereen sohvalle polttamaan vaaleankeltaisia savukkeitaan, ja kumpikin tarkkaa silloin toistaan, kuin kaksi varuillaan olevaa vastustajaa, mies hellänä, mairittelevana, ajoittain huolestuttavan vaiteliaana, vaimo, henkevänä ja häikäisevän nerollisena, niin kauan kuin on kyseessä pelkkä keskustelu, mutta äkkiä teeskennellen orjallista alistuvaisuutta, joka riisuu mieheltä aseet, jos hän koettaa vetää häntä povelleen tai suudella häntä. Sitten, kun kello lyö kymmenen, lähtee bei hänen luotaan, painaen suudelman hänen kädelleen… Jos hän olisi itse valinnut tuon miehen, olisi hän luultavasti häntä rakastanut; mutta Karadjiamirin aroilta kotoisin oleva kesytön pikku prinsessa ei aikonut taipua hänelle tyrkytetyn miehen tahtoon.
Muuten hän tiesi, että se aika oli vallan lähellä ja välttämätön, jolloin tuo mies ei enää tyytyisi sanomaan hänelle iltasin kohteliaasti hyvästi, vaan jolloin hän oli seuraava häntä hänen makuuhuoneeseensa. Hän ei aikonut yrittää vastustamista, eikä turvautua minkäänlaiseen rukoilemiseen. Hän oli päättänyt ikäänkuin jakautua olemuksessaan kahtia, mikä on tavallista hänen ikäisilleen ja säätyisilleen nuorille turkkilaisnaisille, jotka ajattelevat näin: "Ruumiini on sopimuksen nojalla luovutettu muukalaiselle, ja sen olen säilyttänyt hänelle, sillä olen kunniallinen: mutta sieluni, jonka vakaumusta ei ole kysytty, kuuluu vielä minulle, ja minä pidän sen tarkoin suljettuna jonkun ihanteellisen rakastajan varalta… jota en kenties koskaan ole kohtaava ja joka todennäköisesti ei koskaan saa sitä tietää!"
Nuori vaimo on siis yksin kotonaan koko iltapäivän.
Tänään, odottaessaan vihollisen paluuta Yldiz'istä, valtaa hänet halu jatkaa Andrélle kirjoittamaansa päiväkirjaa, joka keskeytyi tuona onnettomana Zil-hidjén 28:ntena päivänä, 1318, muhamettilaisen ajanlaskun mukaan, nimittäin hänen hääpäivänään. Aikaisemmat lehdet hän on saava takaisin eräältä ystävättäreltä, jonka taiteeseen on jättänyt ne, hän kun pitää uutta kirjoituspöytänsä laatikkoa kyllin varmana säilytyspaikkana. Ja hän alkaa kirjoittaa:
Zil-hidjén 28 p. 1318. (Huhtik. 19 p. 1901 länsimaalaista ajanlaskua).
Itse isoäitini tulee minua herättämään. (Tuona yönä olin niin myöhään saanut unta!…) joudu, joudu — hän sanoi minulle. Varmaankin olet unhottanut, että sinun piti olla valmis kello yhdeksän. Kuka nyt hääpäivällään nukkuu noin kauan!
Kuinka ankaralta hänen äänensä kaikui! Se oli viimeinen aamu, jonka vietin hänen luonaan, rakkaassa nuoren tytön huoneessani. Eikö hän voinut ainakin päiväksi hellittää ankaruuttaan? Avatessani silmäni näen serkkuni, jotka vallan hiljaa ovat nousseet ja paraikaa pukevat ylleen tsakshafinsa, rientääkseen kotia alkamaan perinpohjaista pukeutumistaan. Emme enää koskaan herää näin yhdessä, ja hyvästelemme vielä toisiamme hellästi. Kuulee pääskysien riemuiten visertelevän, aavistaa, että kevät ulkona kukoistaa kauneimmillaan: uhrauspäiväni alkaa auringonpaisteisena. Tunnen itseni hukkuvaksi, jota ei kukaan tahdo auttaa.
Pian alkaa talossa hirveä melu. Ovia avataan ja paiskataan kiinni, kiireisiä askelia, silkkilaahuksien kahinaa. Naisääniä ja sitten neekerien kimakat äänet. Itkua ja naurua, nuhteita ja valituksia. Huoneeseeni tullaan ja siitä poistutaan lakkaamatta; sukulaisia, ystävättäriä, orjattaria, ja kaikki he tulevat neuvomaan, miten tulee kammata morsiamen hiukset. Silloin tällöin iso neekeri käskee noudattamaan järjestystä ja kehottaa joutumaan.
Nyt on kello yhdeksän; vaunut ovat saapuneet, koko hääseurue odottaa, anoppi, kälyt, nuoren bein kutsumat vieraat. Mutta morsian ei vielä ole valmis. Häntä ympäröivät naiset tarjoutuvat silloin auttamaan. Mutta juuri heidän läsnäolonsa hidastuttaa. Viimein morsian hermostuu, kiittää heitä ja pyytää, että hänelle tehdään vähän tilaa. Ja nyt hän itse kampaa ja järjestää hiuksensa, pukee kuumeisen nopeasti yllensä oranzhi-kukilla koristetun morsiushameensa, jonka laahus on kolmen metrin pituinen, harsonsa ja pitkät kultarihma-vyyhdit, jotka kiinnitetään hiuksiin… Yhtä ainoata koristetta hän ei itse saa asettaa, nimittäin diadeemia.
Tätä raskasta hohtokivistä otsahelyä, joka vastaa europpalaisten käyttämää oranzhi-kukkakruunua, kieltää maan tapa ketään muuta asettamasta morsiamen päähän kuin erästä nuorta naista, joka on valittava läsnäolevien ystävättärien parista, joka on ensi kertaa naimisissa, joka ei ole ottanut avioeroa ja joka tunnetusti on onnellinen avioliitossaan. Tämän valitun tulee ensin lukea lyhyt rukous Koraanista, sitten hän laskee diadeemin nuoren morsiamen päähän, toivottaen hänelle onnea ja ennenkaikkea sitä, että tällainen kruunaaminen on tapahtuva hänelle ainoastaan kerran elämässä. (Toisin sanoin — ymmärrättehän, André, — ei avioeroa eikä uusia naimisia.)
Läsnäolijoiden joukossa yksi näytti niin erikoisen sopivalta, että kaikki yksimielisesti valitsivat hänet, nimittäin Djavidé, rakas serkkuni. Eihän häneltä puuttunut mitään: hän oli nuori, kaunis, äärettömän rikas ja oli ollut puolentoista vuotta naimisissa miehen kanssa, jota mainittiin vallan erinomaiseksi!
Mutta kun Djavidé lähestyi kiinnittämään onnensa minun otsalleni, näin kahden ison kyyneleen helmehtivän hänen silmäripsillään.
— Serkku parkani — hän sanoi minulle — miksi juuri minun piti tehdä tämä?… Vaikka en olekaan taikauskoinen, en koskaan voisi unhottaa antaneeni sinulle sen onnen, joka on tullut minun osakseni. Jos sinun on määrä vastaisuudessa kärsiä niin kuin minä kärsin, luulen, että se on minun syyni, minun rikokseni… —
Siis hänkin, näennäisesti onnellisin kaikista, hänkin on perin onneton!… Voi minua!… Eikö siis kukaan kuule hätähuutoani, ennenkuin lähden tästä talosta?
Mutta diadeemi on laskettu päähän ja minä sanon: "Nyt olen valmis." Iso neekeri lähestyy kantamaan laahustani ja käytävien kautta alan astua portaille. (Pitkät käytävät, jotka öin ja päivin ovat täynnä palvelijattaria ja orjia, johtavat aina huoneisiimme, André, jotta olisimme kuin satimessa.)
Minut viedään alas isoimpaan saliin, missä koko perhe jo on kokoontuneena. Ensiksi isäni, jolle minun tulee sanoa hyvästi. Suutelen hänen käsiään. Hän lausuu muutaman tilaisuuden vaatiman sanan, jota en kuule. Minua on kehottamalla kehotettu kiittämään häntä täällä, julkisesti, kaikesta hänen kuluneina vuosina osottamastaan hyvyydestä ja varsinkin tämänpäiväisestä, nimittäin tästä avioliitosta, johon hän on saanut minut myöntymään… Mutta sitä en voi tehdä, se käy yli voimieni. Jään seisomaan hänen eteensä ääneti ja jäykkänä, kääntäen pois katseeni, eikä yksikään sana lähde huuliltani. Onhan hän tehnyt kauppasopimuksen, hän on luovuttanut minut, syössyt minut turmioon, hän on syypää kaikkeen. Kiittäisinkö häntä, kun sydämessäni häntä kiroon!… Oi, onko todella mahdollista, että äkkiä tuntee kuolettavasti vihaavansa sitä olentoa, jota on rakastanut ylitse kaiken!… Voi sitä kauheata hetkeä, jona mitä hellimmästä kiintymyksestä siirtyy täydelleen vihan valtaan… Ja minä hymyilin alinomaan, André, sillä sinä päivänä täytyy hymyillä.
Sillävälin kuin vanhat sedät antoivat minulle siunauksensa, alkoivat morsiussaaton naiset, jotka olivat nauttineet virvokkeita platanien siimeksessä puutarhassa, verhoutua huntuihinsa.
Morsian yksin, kuten tapa vaatii, ei saa verhoutua; mutta neekerit nostivat ylös silkkiverhoja, muodostaen täten käytävän, joka ulottui talon ovelta katettuihin vaunuihin asti, joiden ikkunoita peittivät pienten reikien lävistämät puuluukut. Näin eivät kadulla olijat voineet nähdä morsianta. Lähtöhetki on tullut, ja minä kuljen silkkiseinäisen käytävän läpi. Zeyneb ja Mélek, morsiusneitoseni, joiden molempien hääpukua peittää sininen domino-vaippa, seuraavat minua ja nousevat kanssani vaunuihin, — ja nyt olemme kuin suljetussa laatikossa, johon katseiden on mahdoton tunkea.
Ajoneuvoihin asettumisen jälkeen, jotka minuun vaikuttavat ruumisvaunuilta, kuluu pitkä hetki. Anoppini ja kälyni, jotka ovat tulleet minua noutamaan, eivät vielä ole nauttineet marjamehu-juomaansa ja viivyttävät lähtöä… Sen parempi. Olenhan täten voittanut vähintäin neljännestunnin, jonka muuten olisin antanut tuolle toiselle.
Vihdoin pitkä vaunujen jono lähtee liikkeelle, minun vaununi ajavat etunenässä, ja tärinä alkaa katukivityksellä. Minä ja toverini emme vaihda sanaakaan. Liikkuvassa vankikopissamme istuen etenemme vaieten, mitään näkemättä. Minut valtaa mieletön raivo hävittää, lyödä kaikki murskaksi, avata vaunun ovet ja huutaa ohikulkijoille: — Pelastakaa minut! Minulta riistetään onneni, nuoruuteni, elämäni! — Ja käteni puristautuvat vaistomaisesti kokoon, kasvot punottavat kuin veri, kyyneleet vuotavat — ja silläaikaa toveri parkani edessäni ovat vallan musertuneet ilmeisen kärsimykseni tähden.
Nyt tärinän laatu muuttuu: pyörät vierivät pitkin Kultaisen-Sarven suunnattoman pitkää puista lautta-siltaa… Nythän minusta tulee toisen rannan asukas. Ja sitten alkavat varsinaisen Stambulin kivikadut, ja heti tunnen kahta kipeämmin vangin-tilani, sillä epäilemättä olen jo vallan lähellä uutta vankilaani, jota jo edeltäkäsin kammoksun… ja kuinka etäisessä kaupunginosassa se sijaitsee. Mitä katuja pitkin meitä kuljetetaankin, mitä mahdottomia ylämäkiä!… Hyvä Jumala, kuinka se on kaukana, tulenpa olemaan vallan kuin karkotettu kolkkoon maanpakoon.
Pysähdytään viimein, ja vaunujeni ovi avataan. Vilahduksena näen edessäni väkijoukon, joka odottaa synkän portin edessä: pitkätakkisia neekereitä, ja poliiseja koristettuina kultanauhakkeilla ja kunniamerkeillä, taloudenhoitajia yllänsä "shalvari", vieläpä yövartija pitkä sauvansa kädessä. Ja sitten yks kaks nostetaan molemmin puolin minua silkkiverhot, vallan kuin kotoa lähtiessäni; muutun taas näkymättömäksi, enkä enää näe mitään. Ollen vallan suunniltani syöksyessäni tähän uuteen silkkiseinä-käytävään — ja saavun sen päässä olevaan isoon kukilla koristettuun eteiseen, missä vaaleatukkainen nuori mies, puettuna ratsuväenkapteenin juhlapukuun, tulee minua vastaan. Hymy huulilla vaihdamme kysyvän ja uhmailevan katseen: nyt se on tapahtunut, olen nähnyt herrani, ja herrani on nähnyt minut.
Hän kumartaa, tarjoaa minulle käsivartensa ja vie minut toiseen kerrokseen, jonne nousen vallan vaistomaisesti; siellä hän johdattaa minut ison salin perälle kolmen astuimen korkuiselle valtaistuimelle, jolle istuudun. Sitten hän taas tervehtii ja poistuu: hänen osansa on lapussa iltaan asti… Ja katson hänen jälkeensä hänen poistuessaan, häntä kohti syöksähtää naistulva, joka täyttää portaat ja salit, siinä aallehtii kevyitä harsokankaita, välkähtää jalokiviä, vilahtaa paljaita olkapäitä. Mutta ei yksikään harso peitä noita kasvoja, eikä hohtokivillä, siroitettuja hiuksia. Kaikki hunnut on poistettu sisään astuttaessa, luulisipa näkevänsä joukon europpalaisia tanssiaispuvuissa — ja sulhanen, joka ei koskaan ole näkevä mitään sellaista, näyttää olevan hämillään huolimatta varmasta ryhdistään, ollen ainoa mieshenkilö eksyneenä keskelle tätä naistulvaa, ja kaikkien tutkivien katseiden esineenä.
Hän on jo vapaa, mutta minun täytyy jatkaa koko päivä siinä ylhäisellä istuimellani näyttelemällä harvinaista ja eriskummaista eläintä, jota kaikki katsoa töllistelevät.
Vieressäni istuvat toisella puolella neiti Esther, ja toisella Zeyneb ja Mélek, jotka niinikään ovat riisuneet kasvoharsonsa, ja joilla on yllään avokaulaiset, kukilla ja hohtokivillä koristetut hameet. Olen pyytänyt, etteivät he minua jättäisi loppumattoman kunnioituskulkueen aikana, joka liikkuu valtaistuimeni editse: siinä sukulaisia, ystävättäriä, tuttavia, ja jokainen asettaa minulle tuon tuskastuttavan kysymyksen: "No, ystäväiseni, mitä hänestä pidät?"
Tiedänkö minä, mitä hänestä pidän, miehestä, jonka äänen tuskin olen kuullut, jonka kasvot olen nähnyt ainoastaan vilahdukselta ja jota en tuntisi, jos kohtaisin hänet kadulla. En löydä ainoatakaan sanaa heille vastaukseksi; ainoastaan hymyilen, se kun on välttämätön, tai oikeammin huulien irveen, joka vivahtaa hymyyn. Toisilla on tuota kysymystä tehdessään ivallinen ja ilkeä ilme, nimittäin katkeroituneilla ja kapinallisilla. Toiset katsovat velvollisuudekseen näyttää rohkaisevilta; nämä ovat itse myöntyväisiä, alistuvia. Mutta useimpien katseissa näen ennen kaikkea parantumatonta surumielisyyttä sekä surkua yhtä sisartaan kohtaan, joka tänään syöksyy yhteiseen kuiluun, tullen heidän nöyryytyksen ja onnettomuuden toverikseen. Ja huuleni hymyilevät lakkaamatta. Tällainen siis avioliitto on, niinkuin olin kuvitellutkin. Nyt sen tiedän varmasti; olen lukenut sen kaikkien silmistä!
Silloin alan ajatella siinä hääistuimellani, että kuitenkin on olemassa yksi keino vapautua, taas päästä määräämään tekojaan, ajatuksiaan, elämäänsä, keino, jonka Allah ja Profeetta ovat sallineet: niin totisesti, minä tulen ottamaan avioeron!… Kuinka en aikaisemmin ollut sitä ajatellut?
Ollen erilläni vierasjoukosta ja itseeni sulkeutuneena, vaikka koko ajan hymyilen, pohdin hartaasti uutta sotajuontani, nautin jo edeltäpäin onnea tuottavasta avioerosta; puretaanhan avioliitot meidän maassamme niin helposti, kun vaiti oikein lujasti sitä tahtoo.
Mutta kuinka soma se kuitenkin on, tuo kulkue! Se huvittaisi minua todella suuresti, ellen minä itse olisi se surkea epäjumalankuva, jota kaikki nuo naiset ovat tulleet katsomaan… Kosolta harsokankaita, pitsejä, vaaleita ja heleitä värejä. Ei ainoatakaan hännystakkia, luonnollisesti, joka mustana eroaa väririkkaudesta teidän europpalaisissa juhlissanne. Enkä luule, André, päättäen siitä, minkä olen nähnyt lähetystöissä, että teidän juhlissanne on koolla niin paljon viehättäviä kasvoja kuin meillä. Kaikki nämä turkkilaisnaiset, joita miehet eivät saa nähdä, ovat niin hienoja, siroja, notkeita kuin kissat — tarkoitan tietysti uuden sukupolven turkkilaisnaisia. Vähimmin kauneissakin on aina jotain ominaista; heitä kaikkia on hauska katsella. Keskellä näitä nuoria viehättävine surunvoittoisine tai levottomine silmineen, pistävät esiin myös muutamat vanhoilliset — kunnon iäkkäät naiset, jotka tätä nykyä herättävät ihmettelyä. Heidän kasvonsa ovat lempeät ja vakavat, heidän erinomaisen vahva tukkansa, jota henkinen työ ei ole harventanut, on palmikoilla, heillä on päässä harsokankaasta tehdyt myssyt, jotka ovat reunustetut solmustetuilla kukkaskuvioilla, ja he ovat puetut raskaasta silkistä tehtyihin hameisiin, jotka aina ovat ostetut Damaskuksesta, jotta eivät kauppiaat Lyonissa rikastuisi, nämä kun ovat vääräuskoisia.
Silloin tällöin, kun joku ylhäinen vieras kulkee ohitseni, on minun noustava seisomaan vastaamaan hänen tervehdykseensä, yhtä syvään kumartamalla kuin hän, ja jos: tuo nainen on nuori, tulee minun pyytää häntä hetkeksi istumaan viereeni…
Luulenpa, että nyt totisesti alan nauraa kaikelle tälle, vallan kuin tuo kunniakulkue tapahtuisi toista varten eikä ollenkaan koskisi minua. Näytäntö muuttuu nähkääs nyt äkkiä, ja ylhäisellä istuimellani on minulla niin hyvä paikka, ettei mikään mene katseiltani hukkaan: kadunpuoleiset ovet on avattu selkoselälleen; jokainen naishenkilö, oli hän kutsuttu tai ei, saa tulla sisälle, jos häntä haluttaa nähdä morsianta, ja noista tuntemattomista ohikulkijoista, jotka käyvät sisälle, muutamat ovat niin omituisia, kaikki he ovat aavemaisia, tsharshaf tai jakmak yllä, mikäli eri maakuntien tavat vaativat. Kaksinkertaisten ristikko-aitauksien suojelemat ikivanhat talot tyhjentyvät asukkaistaan ja satunnaisista vieraistaan, ja kaikenlaiset vanhat puvut otetaan esille arkuista. Saapuu naisia verhottuina kiireestä kantapäähän aasialaiseen silkkiin, johon on eriskummaisesti sommiteltu kulta- ja hopeakuteita; näkee syyrialaisnaisia kokonaan mustissa, jopa satavuotisia vanhuksia kumarassa sauvaansa nojaten kulkee ohi. — Täydellinen pukunäyttely, kuiskaa minulle Mélek, jota tämä niinikään huvittaa.
Kello neljä saapuvat europpalaiset naiset; se on kaikkein tuskallisin kohtaus koko päivänä. Heitä on viivytetty kauan tarjoiluhuoneessa, missä ovat syöneet pieniä leivoksia, juoneet teetä, jopa polttaneet savukkeita; mutta nyt he joukkona lähestyvät valtaistuinta, tuota merkillistä eläintä katsoa töllistelemään.
Enpä malta olla teille mainitsematta, André, että heidän seurassaan melkein aina on joku tilapäinen muukalaismainen, jonka mukaantuloa pyytävät meiltä anteeksi, joku matkustava englantilainen tai amerikkalainen nainen, joka on hyvin utelias näkemään turkkilaisia häitä. Tämä vieras nainen tulee matkapuvussa, ehkäpä lisäksi alpeille nousijan jalkineissa. Niillä samoilla tuimasti tuijoittavilla silmillä, joilla on katsonut alas Himalaijan huipulta tai tarkastanut keskiyön aurinkoa Nordkapilla, hän nyt tähystelee morsianta. Päälle päätteeksi on minua uteliaasti katseleva matkailija-nainen sanomalehtiin kirjoittaja, jolla vielä on yllään laivalla käyttämänsä likaiset käsineet. Ollen vailla hienotunteisuutta, täynnä urkkimishalua, vien innokkaana kootakseen aineksia kirjoitukseensa äsken perustettua lehteä varten, hän tekee minulle mitä hämmästyttävimpiä kysymyksiä, osoittaen täydellistä tahdikkuuden puutetta. Nöyrtymykseni on rajaton.
Varsin vastenmielisiä ja ylen koreasti pyntättyjä ovat tilaisuuteen saapuneet peralaisnaiset. Nämä ovat jo nähneet viidetkymmenet häät ja tuntevat ulkoa miten kaiken tulee käydä. Siitä huolimatta he tekevät minulle sekä typeriä että häijyjä kysymyksiä:
— Ettehän vielä tunne miestänne, vai kuinka?… Onpa se, totta maar sentään hullunkurista!… Mikä merkillinen tapa!… Mutta, lapsukaiseni, teidän olisi pitänyt muitta mutkitta vetää heitä nenästä!… Ettekö todella ole sitä tehnyt?… Teidän sijassanne olisin ehdottomasti kieltäytynyt…
Näin puhuessaan he vaihtavat ilkkuvia katseita erään kreikkalaisnaisen kanssa, joka seisoo lähellä ja joka niinikään on peralainen, he nauraa hihittävät sääliväisesti… Minä hymyilen kaikesta huolimatta, se kun on päivän tunnussanan mukaista, mutta minusta tuntuu kuin olisivat he lyöneet poskeni verille…
Viimein ovat kaikki kuokkavieraat poistuneet, sekä hattuun että huntuun puetut, jäljellä ovat kutsuvieraat.
Ja äsken sytytetyt kattokruunut ja lamput valaisevat ainoastaan juhlapukuja; ei mitään mustaa, kun ei ole saapuvilla miehiä, ei mitään tummaa, vaan kauttaaltaan silmiä hiveleviä sulavanvärisiä ja kirjavia pukuja. En luule, André, että teidän länsimaalaisissa juhlissanne saa nähdä sellaisia värivaikutelmia, ei ainakaan se, minkä saatoin pikku tyttönä nähdä lähetystöjen tanssiaisissa likimainkaan tarjonnut tällaista loisteliaisuutta. Niiden aasialaisten silkkikankaiden ohella, joissa isoäidit koreilevat, nuo monet parisilaiset puvut näyttävät vielä kuulakammilta, voisi luulla niitä tehdyiksi sinisestä tai vaaleanpunaisesta usvasta; kaikki teidän naisräätälienne viime "luomat" — käyttääkseni heidän typerää kieltään — esiintyvät täällä, ja niitä kantavat ihastuttavasti nuo pikku olennot, joista opettajattaret ovat tehneet ranskalais-sveitsiläis-englantilais-saksalaisnaisia, mutta joiden nimet yhä vielä ovat: Kadidjé, Chéref, Fatme, tai Aiché, ja joita ei yksikään mies koskaan ole nähnyt.
Minun on nyt lupa astua alas valtaistuimeltani, jolla olen prameillut viisi tai kuusi tuntia. Saanpa päälle päätteeksi lähteä tästä sinisestä salista, jossa istuu ryhmittyneinä etenkin vanhoja naishenkilöltä, noita kiihkoilijoita ja ylenkatseellisia, joilla on järkevät ja ankarat mielipiteet, ja joiden hiukset ovat neitseellisesti sileiksi kammatut, ja joilla on päässä pieni turbaani. Minua haluttaa enemmän yhtyä nuorten pariin, jotka ovat "menettäneet tasapainonsa", niin kuin minä, ja jotka jo hetken aikaa ovat tunkeilleet viereisessä salissa, missä orkesteri soittaa.
Se on jouhiorkesteri, joka säestää kuutta laulajaa; nämä esittävät vuoroonsa Zia-Pashan, Hafizin tai Saádin lauluja. Te tiedätte, André, kuinka paljo alakuloisuutta ja intohimoa on meidän itämaalaisessa musiikissamme; olettehan muuten koettanut sanoin kuvata sitä, vaikka se onkin kuvaamatonta… Soittajia — he ovat miehiä, ympäröi joka taholta damaskolaissilkistä tehty, suunnattoman suuri teltta. Ajatelkaapa vain mikä häpeänhälinä siitä syntyisi, jos joku heistä näkisi meidät!… Ja kun minä saavun, ovat ystävättäreni juuri alkaneet soitannollisen ennustaja-leikin. (Sitä leikitään tavallisesti hääiltana lähellä orkesteria. Joku nuorista naisista sanoo: "Ensimäinen laulu on minua varten"; toinen sanoo: "Minä otan toisen tai kolmannen", j.n.e. Ja jokainen katsoo valitsemansa laulun sanoja itselleen enteellisiksi.)
— Morsian ottaa viidennen, sanon minä sisään astuessani.
Ja kun on tuon viidennen vuoro, lähestyvät kaikki ja kuuntelevat tarkkaavasti, jotta ei sanaakaan menisi hukkaan ja tunkeutuvat niin lähelle silkkitelttaa ja survaisevat sitä, että se on vähällä kaatua kumoon.
Minä, joka olen rakkaus — näin laulaa näkymätön laulaja
— olemukseni on liian hehkuva!
Vaikkapa ainoastaan kuljen läpi sielujen,
Koko elo on riittämätön lääkitsemään iskemiäni haavoja.
Poistun, mutta askelteni jäljet jäävät iäksi.
Minä, joka olen rakkaus — olemukseni on liian hehkuva.
Kuinka se on värähtelevä ja kaunis tuon miehen ääni, jonka läheisyyden tunnen, mutta joka on piilossa, ja jolle voin kuvitella minkä ulkonäön, mitkä kasvot ja mitkä silmät tahansa… Olin tullut sinne huvittelemaan itseäni samoin kuin toiset: ennustus antaa usein aihetta hullunkuriseen tulkintaan, huolimatta kauniista muodostan. Mutta tällä kertaa tuo mies epäilemättä on laulanut liian hyvin ja liian intohimoisesti. Nuoret naiset eivät naura — ei yksikään heistä — ja he katselevat minua. Minulla puolestani ei enää, kuten tänä aamuna, ole se tunne, että tänään haudataan minun nuoruuteni. Ei, tavalla tai toisella olen pääsevä eroon tuosta miehestä, jonka valtaan minut jätetään, ja olen elävä elämäni muualla, en vielä tiedä missä, ja olen kohtaava "rakkauden, jolla on liian hehkuva olemus". Kun näin ajattelen, tuntuu minusta kaikki muuttuneelta tässä salissa, niissä en enää näe minua ympäröiviä vieraita; kaikki nämä kukkaset alkavat äkkiä levittää huumaavia tuoksuja, ja kristalliset kattokruunut säteilevät kuin tähdet. Onko tämä väsymystä vai haltioitumista, sitä en tiedä, mutta päätäni pyörryttää. En enää näe ketään enkä sitä, mikä tapahtuu ympärilläni: ja kaikki on minusta yhdentekevää, sillä nyt tiedän, että kerran elämäni polulla olen löytävä rakkauden, vaikkapa se sitten tuottaisi minulle surman.
Hetkeä myöhemmin, tai kauankin myöhemmin — sitä en tarkalleen tiedä — serkkuni Djavidé, sama, joka sinä aamuna "kiinnitti onnen" päähäni, lähestyy minua ja virkkaa:
— Oletko täällä vallan yksin? Toiset ovat menneet alas illalliselle ja odottavat sinua. Mikä saattaakaan niin kokonaan kietoa ajatuksesi?
Todella olenkin yksin, ja sali on tyhjä… Toiset ovat poistuneet… Mutta milloin?..: En sitä huomannut.
Djavidén seurassa on neekeri, jonka tehtävänä on kantaa laahustani ja huutaen "destur!" raivata minulle tietä ihmisjoukossa. Serkkuni tarttuu käsivarteeni ja mennessämme alas portaita hän sanoo minulle vallan hiljaa:
— Sanohan minulle totuus, lemmikkini, ketä ajattelit, minun tullessani sisään?
— André Lhérytä.
— André Lhérytä!… Ei! Joko olet hullu, tai pidät minua pilanasi. André Lhérytä! Se on siis totta, mitä minulle oli kerrottu tuosta oikustasi. — (Nyt hän naurahti vallan tyyntyneenä.) — Mitä siihen mieheen tulee, ei tarvitse pelätä mitään kohtaamisia… Mutta sinuna keksisin paremman haaveideni esineen: niinpä olen esimerkiksi kuullut kerrottavan, että kuussa on vallan ihastuttavia miehiä. Sitä asiaa sinun pitäisi pohtia, lemmikkini, kuunasukas soveltuisi paremmin sellaiselle pikku huimapäälle kuin sinä.
Meidän on astuttava alas parikymmentä porrasta, ja meitä katsoa töllistelevät portaiden juurella seisojat; meidän molempien laahuksia, joista toinen on valkea, toinen malvanvärinen, kantaa käsineisiin puettu neekeri, ruma kuin apina. Onneksi rakkaan Djavidéni äkillinen päähänpisto kuunasukkaasta saa minut nauramaan, ja tilaisuuden vaatima ilme kasvoilla saatamme käydä sisälle ruokasaliin.
Minun pyynnöstäni on katettu eri pöytä nuorille. Morsiamen ympärille kokoontuu noin viisikymmentä nuorta naista, alle kahdenkymmenen viiden vuoden ja kaikki sieviä. Niinikään minun pyynnöstäni on pöytäliinalle levitetty valkoisia ruusuja, joista on erotettu lehdet ja varret, ja jotka on asetettu aivan kiinni toisiinsa. Tiedätte, André, ettei meillä tätä nykyä enää kateta pöytää turkkilaiseen tapaan; siinä näkee nyt ranskalaisia hopea-astioita, Sèvren posliinia, böömiläisiä laseja, kaikki merkittynä minun uudella nimikuviollani. Jäännöksenä vanhasta itämaalaisesta komeudestamme ei tässä hääpöydässä näe muuta kuin nuo monilukuiset hopeaiset haarakynttiläjalat, jotka kaikki ovat samanlaiset ja jotka on järjestetty kehään ympäri pöytää, kiinni toisiinsa samoin kuin ruusut. Sitä näkee kuitenkin myöskin niiden monilukuisten orjattarien muodossa, jotka palvelevat meitä, ja joita yksistään nuorten ruokasalissa on viidenkymmenen vaiheilla; kaikki he ovat tsherkessiläisnaisia, ihmeteltävän hyvin toimeensa harjaantuneita ja miellyttäviä nähdä: vaaleaverisiä. sopusuhtaisia kaunottaria, joiden liikkeissä havaitsee jonkunmoista synnynnäistä majesteettisuutta kuin prinsessoilla!
Minun pöydässäni istuvien nuorten turkkilaisnaisten joukossa — he ovat melkein kaikki keskikokoa, hintelät, ruskeasilmäiset — on muutamia sulttaanin palatsista tulleita naisia, joita mainitaan nimellä "Saraylit", ja jotka eroavat muista kookkaan vartalonsa, ihailtavien hartioittensa ja merensinisten silmiensä puolesta. Nämäkin ovat tsherkessiläisnaisia, kotoisin vuorilta tai tasangoilta, maanviljelijäin tai paimentolaisten tyttäriä, jotka on otettu aivan pieninä kauneutensa vuoksi. Orjataraikansa he ovat viettäneet jossakin haaremissa, ja sitten on heistä kuin taikasauvan iskusta äkkiä tullut hämmästyttävän miellyttäviä ylhäisiä naisia, sittenkuin ovat menneet naimisiin jonkun kamariherran tai muun huomattavassa asemassa olevan miehen kanssa. Nämä kauniit Saraylit luovat sääliväisiä katseita pieniin hentoruumiisiin kaupunkilaisnaisiin, joiden silmien ympärillä on tummat kehät, joiden iho on vahanvärinen ja joita he sanovat suvustaan huonontuneiksi; heidän ja heidän tuhansien sisartensa tehtävä, jotka vuosittain myydään tänne, on tuoda tähän vanhaan väsähtäneeseen kaupunkiin puhtaan verensä verolahja.
Suuri hilpeys vallitsee vieraiden joukossa. Puhellaan ja nauretaan kaikelle. Hääateria meillä turkkilaisilla on aina unhotuksen virkistämisen ja vallattoman ilon tilaisuus. Sitäpaitsi, André, me olemme luonnostamme iloisia, minä vakuutan; kun pikkuseikka kääntää mielemme pois orjuudentilastamme, jokapäiväisestä nöyryytyksestämme, kärsimyksistämme, antaudumme hillittöminä lapselliseen hilpeyteen ja naurunremahduksiin.
Minulle on kerrottu, että oli samoin Länsimaiden luostareissa, ja että paksuimpien muurien sisälle teljetyt nunnat joskus keskenään huvittelivat pikkulasten koulun oppilaiden tavoin. Ja eräs Ranskan lähetystöön kuuluva nainen, joka hankki paluuta Parisiin, sanoi minulle eräänä päivänä:
— Nyt se on loppu, en enää koskaan saa nauraa niin sydämeni pohjasta kuin Konstantinopolin haaremeissa.
Aterian päätyttyä samppanjamaljaan morsiamen kunniaksi, ehdottivat minun pöydässäni istuvat nuoret naiset, että annettaisiin turkkilaisen orkesterin levähtää, ja että sensijaan esitettäisiin europpalaista musiikkia. Melkein kaikki soittavat hyvin pianoa, muutamat ovat ihmeen taitavia; heillä kun on niin paljon aikaa harjoittamiseen, ovat heidän sormensa useimmiten saavuttaneet erehtymättömän näppäryyden. He ovat perehtyneet Beethovenin, Griegin, Lisztin ja Chopinin kappaleisiin, ja he laulavat Wagnerin, Saint-Saënsin. Holmès'in, jopa Chaminaden lauluja.
Valitettavasti minun punastuen täytyy vastata, ettei minun asunnossani ole pianoa. Syntyy yleinen hämmästys kutsuvieraissa, ja minuun katsotaan, kuin tahdottaisiin sanoa: — Tyttö parka! Kylläpä tässä suvussa ollaan vanhoillisia. Kaikesta päättäen olo tässä talossa käy iloiseksi!
Kello on yksitoista. Kuulee komeiden ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten tömisyttävän kavioitaan vaarallista katukivitystä vastaan, ja vanha mäkinen katu on täynnä livreapukuisia neekereitä, joilla on lyhdyt kädessä. Vieraat verhoutuvat huntuihinsa ja tekevät lähtöä. Hetki on oikeastaan hyvin myöhäinen turkkilaisnaisille, ja ellei suuret häät muodostaisi poikkeusta, he eivät enää olisi poissa kotoa. He alkavat hyvästelynsä, ja morsiamen täytyy koko aika seisoen kiittää, jokaista naista, "joka on suvainnut läsnäolollaan kunnioittaa näitä yksinkertaisia pitoja." Kun isoäitini vuorostaan lähestyy sanomaan hyvästi, tuntuu hänen tyytyväinen ilmeensä sangen selvästi ilmaisevan seuraavaa:
— Vihdoinkin olemme naittaneet tuon oikullisen tytön. Onpa se onni!
He poistuvat, he jättävät minut yksin uuteen vankilaani; ei enää mikään haihduta ajatuksiani. Minut valtaa se tunne, että välttämättömyys nyt toteutuu.
Zevneb ja Mélek, rakkaat pikku ystävättäreni, ovat viipyneet muita kauemmin ja lähestyvät nyt syleilemään minua; emme uskalla vaihtaa katsetta, peläten heltyvämme itkemään. He poistuvat, hekin, laskien harsot kasvoilleen. Kaikki on lopussa. Minusta tuntuu, kuin vajoaisin alas yksinäisyyden tuntemattomaan kuiluun… Mutta tänä iltana on minulla tahdonlujuutta nousta siitä ylös; tuntien sisälläni voimakkaampaa elämänhalua kuin tänä aamuna, olen nyt valmis taistelemaan, sillä olen kuullut rakkauden minua kutsuvan, rakkauden, jonka "olemus on liian hehkuva"…
Nyt tullaan minulle ilmoittamaan, että puolisoni, nuori bei, on ylhäällä sinisessä salissa, jossa jo muutaman hetken on odottanut huvia saada puhua kanssani. (Hän on tullut Khassim-Pashasta, isäni talosta, jossa on ollut herrain päivälliset.) No niin, minäkin haluan nähdä hänet ja uhmailla häntä, la lähden kohtaamaan häntä hymy huulilla, mutta mielessä viekkaus, päättäen ensin hämmästyttää ja häikäistä häntä, sieluni syvyydessä hautoen vihaa ja kostontuumia…
Silkin kahina hänen takanaan sai hänet säpsähtämään: se oli hänen anoppinsa, joka oli hiipinyt sisään hiljaa kuin vanha emäkissa! Onneksi hän ei ymmärtänyt ranskaa, ollen kokonaan vanhanajan ihmisiä, ja lisäksi hän oli unhottanut ottaa mukaansa nenälasinsa.. — Mutta, pienokaiseni, kirjoitattehan vallan liikaa. Jo lähes kolme tuntia olette istunut kirjoituspöytänne ääressä! Olen jo moneen kertaan varpaisillani hiipinyt tänne! Pian palaa Hamdimme kotia Yldizista, ja silloin näyttävät kauniit silmänne kovin väsyneiltä vastaanottaessanne hänet… Kas noin, levätkää nyt vähäsen! Korjatkaa pois nuo paperit huomiseen.
Hän ei antanut kahdesti kehottaa itseään korjaamaan pois papereitaan — kädenkäänteessä hän sulki ne lukon taakse laatikkoon — sillä salin ovelle oli juuri ilmestynyt toinen henkilö, joka osasi ranskaa ja jolla oli terävä katse, nimittäin kaunis Durdané (Helmi), Hamdi bein serkku, äsken eronnut miehestään ja pari päivää sitten saapunut vierailemaan taloon. Hänen silmiensä ympäristö ja hiukset olivat värjätyt hennalla, hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit, mutta hymynsä oli häijy.
Vastanaitu nuori nainen oli jo oivaltanut tuon naisen vilpillisyyden. Häntä oli tarpeetonta kehottaa hoitamaan ulkomuotoaan Hamdin paluuta varten, sillä hän oli ilmetty mielistely etenkin kauniin miesserkkunsa läsnäollessa.
— Kas tässä, lemmikkini, virkkoi vanha nainen, ja ojensi esiin vanhaa haalistunutta lipasta, — tässä tuon teille helyn nuoruuteni ajoilta — se kun on itämaalainen, ette voi väittää sitä vanhamalliseksi, ja se sopii niin mainiosti tämänpäiväiseen pukuunne. Oh kuinka se teitä pukee, tämä on suorastaan hurmaavaa!… Hamdi, joka niin hyvin osaa arvostella värien vaikuttavaisuutta, on pitävä teitä vastustamattomana tänä iltana!…
Tosin hän itsekin kernaasti näki, että Hamdi piti häntä miellyttävänä, sillä hän luotti viehätysvoimaansa pääasiallisena taistelu- ja kostokeinona. Mutta ei mikään nöyryyttänyt häntä niin kuin tuo kiihko aamusta iltaan koristella häntä:
— Lemmikkini, nostakaapa tuota kiharaa hiukan korvan taa, niin Hamdi pitää teitä vielä kauniimpana… Sydänkäpyseni, kiinnittäkää tuo teeruusu hiuksiinne, se on Hamdin lempikukka.
Näin häntä alinomaan kohdeltiin kuin haaremi-orjatarta, tai kuin olisi hän ollut kaunis nukke, joka oli olemassa ainoastaan miellyttääkseen valtijastaan!…
Posket punottaen hän tuskin oli ehtinyt kiittää smaragdi-kaulakoristeesta, kun neekeri-palvelija tuli sanomaan, että bei oli näkyvissä, että hän saapui ratsain ja paraikaa kiersi lähimmän moskeijan kulmaa. Vanha nainen nousi heti ja virkkoi:
— Meidän on aika poistua, Durdané. Älkäämme häiritkö vastanaineita, rakkaani.
He pakenivat joutuin, mutta Durdané kääntyi kynnyksellä ja lähetti ennen katoamistaan jäähyväisiksi häijyn vihamielisen hymynsä.
Silloin pikku nuori aviovaimo meni peilin ääreen. Joku päivä sitten hän oli tullut miehensä luo yhtä valkeana kuin morsiuspukunsa, yhtä puhtaana kuin veden kirkkautta hohtavat jalokivensä. Aikaisemman elämänsä kuluessa, joka kokonaan oli omistettu opinnoille ja joka oli täydelleen eristetty kosketuksista nuoriin miehiin, ei aistillinen kuva koskaan ollut hiipassutkaan hänen mielikuvitustaan. Mutta Hamdin yhä kietovammat hyväilyt, hänen rumiinsa terve tuoksu, hänen tupakkansa sauhu, alkoivat vastoin hänen tahtoaan hänen aisteissaan herättää levottomuutta, jota hän ei koskaan ennen ollut aavistanut…
Portaista kuului ratsuväen sapelin kalinaa; hän saapui, hän oli vallan lähellä!… Ja hän tiesi, että se hetki oli viipymättä täyttyvä, jona heidän molemmat olemuksensa olivat likeisesti yhtyvät, ja siitä hänellä muuten oli ainoastaan hämärä käsitys… Ja nyt hän ensi kerran tunsi salaista halua olla tuon miehen läheisyydessä — mutta häpeä siitä, että hän häneltä halusi jotain, täytti hänen sielunsa uudella vihan ja kapinallisuuden puuskauksella.