— Olikohan vanha Mimmi kostanut…? Oliko hän ehkä siten tahtonut pelastaa saunansa polttamalla sen kuin rakkaan vainajan ruumiin…? Vai olikohan se sittenkin vahinko…?
Näitä aatoksia hautoen katseli Ottelin kotvan palaneen saunan raunioita ja poistui vihdoin verkalleen, sydänalassa outo tyhjyyden tunne…
OTTILIA SILFVERBÄCK
Vanha neiti Ottilia Silfverbäck istui kymmenhuoneisen huoneistonsa kaikkein pienimmässä kamarissa. Päivällisen jälkeen hän oli vetäytynyt tapansa mukaan tähän vanhojen muistojensa ja jo ammoin kuolleitten suurtoiveittensa hämärään pyhättöön.
Hän oli sulkenut ovensa lukkoon oikein huolellisesti, ettei vaan kukaan voisi häntä häiriten yllättää, sillä hän oli tänään tehnyt tavanmukaisen kuukausilopputilinsä, ja tässä tärkeässä tehtävässä ei kukaan saanut häntä häiritä.
Hän huokasi syvään, pudisti huolestuneena kahdeksankymmenenkolmen vuoden ikäistä päätänsä, jonka harvenneita, harmaita hiuksia peitti päälaella mustista pitseistä tehty pieni päähine. Sitten hän asetti laihalle, kaarevalle nenällensä kultasankaisten silmälasiensa lisäksi kultaiset pincenez'nsä sekä sytytettyään väkevän Bergströmin »Kaukasia» paperossin tarkasteli vielä kerran huolellisesti suurennuslasin avulla tilikirjojansa…
Huolimatta siitä, että tilikirjat vanhan arvioinnin mukaan osoittivat hänen omaisuutensa osakkeissa, rahoissa ja kaupungintalossa, jonka hän sisarustensa kanssa omisti, olevan miljoona kahdeksansataatuhatta, tuntui hänestä, että hän kuitenkin tulisi kuolemaan vaivaistalolla, sillä tänään oli hänelle kaupungin puolelta tapahtunut huutava vääryys, jaa, oikea hävyttömyys. Kaupungin maistraatti oli näet kehdannut huomauttaa hänelle, että hänen monien määräysten jälkeen sakon uhalla vihdoinkin täytyi korjauttaa katuosa, joka oli hänen kulmatalonsa kohdalla, sillä ne väittivät, että katu tällä kohtaa oli kerrassaan liikenteelle sopimattomassa kunnossa.
— Kamppailu olemassaolosta käy päivä päivältä vaikeammaksi, — huokasi hän puoliääneen. — Minun kotini on vielä varmasti oleva vaivaistalo, sillä ensimmäiset kahdeksankymmentä vuotta kuluivat jotenkuten, mutta nyt, nyt on elämä vallan mahdotonta. Nuorempana olin varma siitä, että minä tästä syntymätalostani, autuaasti nukkuneen Gustaf Vilhelmin talosta, lähtisin viimeiselle matkalleni, mutta nyt se tuntuu epätietoiselta. Äh, tämä on todella kauheata…
Köyhyyden ja alennuksen kauhea ajatus aivan pöyristytti häntä ja sai hänen laihat, luisevat olkapäänsä hermostuneesti nytkähtelemään. Hän laski laihan, kallisarvoisten jalokivisormusten koristaman ylhäisen kätensä tilikirjalle ja vaipui mietteisiinsä.
Koko ikänsä hän oli asunut tässä vanhassa, yksikerroksisessa puutalossa, joka nykyjään oli kaupungin keskustassa ja — kuten nykyajan ihmiset sanoivat — parhaimmalla liikepaikalla. Paitsi lyhyttä Ruotsinmatkansa aikaa ei hän ollut asunut muualla kuin tässä talossa. Heidän vanhalla maatilallaan Uudellamaalla ei hän viihtynyt, sillä maalaiselämä oli hänestä kovin yksitoikkoista ja vaivalloista, ja siksipä hän olikin viettänyt useimmat vuotensa kesät talvet kaupungissa.
Ja nyt, tänä kalliina aikana, vaati kaupungin maistraatti häntä korjauttamaan talon kohdalla olevaa katua. Jospa talon tontti olisi edes ollut pienempi, mutta ollen kulmatalo oli sen katuosuus niin hirvittävän pitkä… Ja mistä hän nyt saisi varoja ja työväkeä sen korjaamiseen näinä lakkojen ja inhoittavien temmellysten aikoina…
Aivan varmaan hän vielä tuli kuolemaan rutiköyhänä. Hänen kuolemaansa odottavat lukuisat sukulaiset saisivat varmasti vain rahanmenoa hänen hautaamisestaan. Toiselta puolen hän nautti tästä ajatuksesta, sillä se olisi ollut oikein niille ahneille ja hävyttömille sukulaisille, mutta samalla se olisi ollut hänelle itselleen niin hirvittävän suuri häpeä, ettei hän oikein kehtaisi kuollakaan… Niin, varmasti hän kuolee köyhänä, mutta hänen oli koetettava välttää tätä häpeällistä kohtaloa ja ansaita keinoilla millä hyvänsä…
Ottilia Silfverbäck ajatteli niinkuin yleensä useimmat vanhat, että elämä maksaa. Sen he ovat oppineet pitkän elämänsä taipaleella. He luulevat elävänsä loppumattomiin ja he tietävät myöskin mikä voima rahalla on; siksi heidän köyhyydenpelkonsa ja tuskansa on niin kammottavan suuri ja tosi, siksi he vanhemmiten muuttuvat niin itaroiksi.
Ovea jyskytettiin rajusti, Ottilia Silfverbäck hätkähti, heitti pois jo sammuneen paperossinsa sekä piilotti hätäisesti tilikirjansa pienen, mahonkisen kirjoituspöytänsä »klaffiin».
— Minä tulen, tulenhan minä, minä avaan, älkää nyt Herran tähden hakatko hajalle minun omaa, kallista oveani, — puhui hän hätääntyneestä Sitten hän sytytti uuden paperossin ja väänsi lukon auki. Huoneeseen syöksähti kaksi lasta.
— Täti, täti! — huusivat lapset yhteen ääneen. — Onko täti aatelia?
Tuolla pihalla talonmiehen Helmi sanoi, että täti ei ole aatelia.
Ottilia Silfverbäckin kasvot muuttuivat ylhäisen jäykiksi, kun hän nuhtelevalla, vihasta värisevällä äänellä sanoi:
— Voi rakkaat lapset, ettekö te tietäneet sanoa, että täti on enemmän kuin aatelia, täti on vapaaherrallista sukua N:o 157. Oppikaa nyt Herran nimessä se, te suvuttomat vekarat.
Hän kohotti kuihtunutta, kyyryistä vartaloaan ja loi lapsiin samalla kertaa sekä säälivän että halveksivan, ylhäisen katseen.
Lapset purskahtivat nauruun ja juoksivat meluten ulos, sillä tämä oli jo viides kerta tänään, kun he olivat tehneet tädillensä saman kysymyksen, ja joka kerta oli täti ollut yhtä järkytetty.
Ottilia Silfverbäck tuli huoneestaan kiihtyneessä mielentilassa ja tapasi sisarensa Auroren ja Augusten heidän suuressa salissansa. Tämä sali oli aikoinansa ollut kaupungin kauneimpia. Se oli kulmahuone, ja kaksi sen neljästä akkunasta antoi toiselle ja kaksi toiselle kadulle. Lattia oli maalattu neliöille jäljitellen tammilattiaa, ja sen kulunut pinta hohti joka-aamuisesta pyyhkimisestä ja öljyämisestä niinkuin yön vanha, lumeton jää. Pitkin seiniä oli kolme mahonkista sohvaa, sellaisia, joita Goethen kodissa Weimarissa sanottiin olevan, ja sohvien edessä oli kaunisjalkaiset mahonkipöydät, joiden päällä käsinvirkatut pitsiliinat mutkikkaine kuvioineen loivat pöydän punaista pintaa vasten kuvan vastasataneesta lumesta, jolla linnut ovat temmeltäneet jättäen siihen mitä ihmeellisimpiä jalanjälkiä. Kolme vanhaa, mahtavaa palmua levitteli suuria kämmeniään punertavilla mahonkijalustoillaan, akkunoiden välissä kertasivat lattiasta kattoon ulottuvat suuret peilit salin sisustaa, ja katossa riippui sadoista kristalleista kimaltava suuri empiretyylinen kruunu palamattomine, kellastuneine kynttilöineen.
Ottilia astui varovaisesti punavalkoista kesämattoa myöten, ettei vaan olisi kuluttanut permannon herkkää vahausta. Hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa, mutta koetti kuitenkin hillitä itseänsä, niinkuin hänen vapaaherrallinen kasvatuksensa häneltä vaati. Hän istuutui peremmällä olevaan nojatuoliin, jonka selustaa koristi virkattu valkoliina, pyyhki kasvojansa näennäisesti rauhallisena hienoon pitsireunustaiseen silkkinenäliinaansa, jonka kulmassa hänen nimikirjaimensa upeilivat vapaaherrallisen kruunun alla ja joka levitti huoneeseen mietoa orvokin, hyljätyn lemmen, kesäistä tuoksua.
— On kerrassaan sopimatonta, että sinä, Auguste, et ole voinut antaa niille papinlapsillesi edes sen vertaa kasvatusta, että ne tietäisivät vastata talonmiehen tytölle tämän kysyessä, että meidän sukumme on aatelia, jaa, enemmän kuin aatelia, mehän ollaan vapaaherrallista sukua N:o 157… Vaikka mitäpä ne tietäisivät, nehän ovat aatelittoman papin lapsia, ja sinun vertasi, Auguste, ei niissä näy olevan pisaraakaan…
Hän lopetti hetkiseksi sanatulvansa ja sytytti sammuneen, halpahintaisen paperossinsa, jonka väkevästä tuoksusta sisaret niin sanomattomasti kärsivät, mutta jota ikävää tapaa he eivät uskaltaneet häneltä kieltää. Auguste koetti heikosti mutista jotain väliin selitykseksi, mutta tuntien vanhemman sisarensa sekä tavat että tahdon hän keskeytti lauseensa jo yritykseen ja vaikeni nöyrästi.
— Niin, — jatkoi Ottilia kiihtyneemmin, — enkö minä sanonut sinulle, Aurore, ja autuaasti nukkuneelle sisarellemme Minettelle, että sinun avioliittosi, Auguste, oli täydellinen mésalliance… Ah, minä vieläkin punastun häpeästä muistellessani sitä kauheata juttua. — Hän huokasi syvään, löi käsillänsä kuihtuneita, korkean kureliivin pönkittämiä rintojansa ja jatkoi:
— Auguste, eikö se ollut kauheata, tunnusta, eikö…? Mehän olimme kaikki neljä luvanneet autuaasti nukkuneelle isällemme jäädä neitseiksi, mutta sinä, sinä petit isän ja meidät. Enkö minä silloin sanonut, kun sinä ilmoitit Aurorelle, Minettelle ja minulle sen kauhean asian, että sinä olet kihloissa yhden savuttoman papin kanssa, että, se on skandaali koko meidän suvullemme… Jaa, kuinka minä sanoinkaan…?
Aurore ehätti innostuneena vanhan muisteloissa väliin.
— Näinhän sinä sanoit, Ottilia, juuri näin… Mene sinä Auguste vaan pappisi luo, mutta me olemme aatelia, me…
— Niinhän minä sanoin, — keskeytti Ottilia kiihkoisasti, — juuri niin, ja sen minä sanon vieläkin. Mitä ovat Pärnäset, Pärnäset…? Onko koskaan kuultu kauheampaa nimeä, rouva Pärnänen…? Enkä minä silloinkaan erehtynyt, senhän osoittaa ja todistaa nykyisyyskin, sinun kauheat lapsesi, ne pikku Pärnäset…
— Mutta rakas Ottilia, — keskeytti Auguste.
— Ei mitään mutta, ei, ei, ei… siitä ei kannata puhua, ja olenhan minä jo antanut sinulle sen anteeksi, mutta kun ne sinun Pärnäsesi… Ah, se oli niin suuri, niin kauhea skandaali…
Auguste purskahti itkemään…
— No mutta Auguste, älähän nyt, olenhan minä jo antanut sinulle anteeksi, olenhan, ja sinähän kuulut leskeksi tultuasi taas meidän familjaan…
Samassa soitettiin ovikelloa. Kaikki sisarukset vaikenivat ja kuuntelivat jännittyneinä. Soitto uudistui. Kukaan ei mennyt avaamaan.
Ylioppilasneiti Hilma Orkamo sai odottaa kauan aikaa. Hän soitti vielä kerran, mutta sittenkään ei kukaan tullut aukaisemaan. Hänestä oli niin luonnollista, että tässä vanhassa talossa kaikki kävi hitaasti, ilman kiihkoa ja intomielisyyttä.
Neiti Hilma Orkamo oli juuri hiljan saapunut kaupunkiin, sillä syyslukukausi yliopistossa alkoi, ja hän haki itsellensä asuntoa. Hän oli jo aamulla varhain lukenut kaikkien lehtien asuntoilmoitukset ja juossut itsensä väsyksiin korkeissa portaissa. Hän oli menettänyt kaiken toivonsa, sillä joko huoneet jo olivat vuokratut taikka olivat ne niin viheliäisiä, ettei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut niitä asunnokseen hyväksyä. Nyt kulkiessaan ohi tämän keskikaupungilla olevan harvinaisen puutalon oli hän päättänyt koettaa vielä onneaan, koska sanomalehdessä oli ollut ilmoitus vuokrattavasta huoneesta täälläkin, mutta asunnon saaminen tuntui jo tähän aikaan mahdottomalta, sillä saattoihan huone jo olla pois vuokrattu.
Talon portti ja piha muistuttivat jotain hämeenlinnalaista taloa pihoineen. Aivanhan siinä oli samanlainen puuportti puisine, rautahakoihin päättyvine puomeineen kuin siellä kotona Hämeenlinnassa.
Hän astui kivettyä porttikäytävää pihalle. Mikä näky, keskellä meluavinta, korkearakenteisinta Helsinkiä? Mikä jumalien suojelema pyhättö…?
Hänen sydämensä ailahti niin kumman tutunomaisesti. Oliko täälläkin, tiilikivien, asfaltin ja nupulakivien kaupungissa, jokin paikka, jossa todella voisi lukea rauhassa…
Tässähän se oli aivan silmien edessä. Yksikerroksisena se siinä kohosi korkeitten kivimuurien pimentoisessa puristuksessa. Matala kivijalka kellarinluukkuineen, laudoilla vuorattu, kauhtuneen harmahtava puutalo, jonka akkunain päälliset kolmikulmiot olivat muisto Engelin monumentaalisista, julkisista kivirakennuksista.
Hän astui portista pihalle. Ah, kuinka hän oli väsynyt vuokrakasarmien korkeissa portaissa ja hänen mielestään epävarmoissa hisseissä. Päätä miltei huimasi ja polvet notkahtelivat. Mutta tässä, kas tässä oli tutunomainen, oikein herttainen talo pihoineen, puistoineen…
Oliko se mahdollista…? Tuossahan vasemmalla olivat ulkorakennukset talleineen, vajoineen… Ja siinähän oli oikea tavallinen hämäläisluhti pystyportaineen, sillä erotuksella vain, että luhdin kaiteen puolapuut muistuttivat klassillisten parvekkeiden juhlallisia pikku pilaristoja.
Tässähän oli kivetty pihamaa, avara ja väljä, aivan toisenlainen kuin korkeitten kivitalojen reunustamat asfalttipihat Pihan nupulakivityksen lomassa kasvoi heinää, voimakastuoksuisia juhannuskukkia ja lusikan terää muistuttavia rautalehtiä. Tuossa oli talli, jonka ovet kerran olivat olleet keltaisiksi maalatut. Ovessa oli suuri, varmaankin kyläsepän takoma avain, jonka mahtava lehti oli kuin äärettömän suuri kahdeksannumero.
Hän istahti punertavia pihlajanmarjaterttuja kantavan, suuren, seitsenhaaraisen pihlajan alle, jonka juurella oli vaappuvajalkainen, vihreä puupenkki. Hän hengitti syvään vihreän ruohon ja tuoreitten puiden puhdistamaa ilmaa. Penkin säleistä kyhätty, laho istuin taipuili ja kitisi arveluttavasti hänen siihen istuessaan, mutta hän luotti kuitenkin, ettei se pettäisi pikkukaupungin kevyttä, väsähtänyttä tyttöä. Tuntui niin suloiselta istahtaa hetkiseksi tähän kotoisen pihlajan alle, sillä hänestä tuntui, kuin hän aina olisi asunut tässä talossa…
Keskellä pihaa oli kaivo, jonka kehys kymmeniä vuosia sitten oli tervattu, sillä haalakka oli sen tervan väri niinkuin kirkkoveneessä, joka on vuosikausia kumollansa maannut Vanajaveden valkoisella rantahiekalla.
Hänen edessänsä kohosi matala asuntoryhmä. Yksikerroksinen puutalo, jonka kivijalan luukusta valkoinen, räämäsilmäinen kissa kyttäsi häntä uteliaana. Rakennuksen kaikkien kuistien ovet olivat vinossa eri suuntiin, niinkuin muodikkaan naisenhatun lierit. Vanhat, askelten kuluttamat kuistin kiviportaat olivat siirretyt syrjään, ja uudet, hyvin maalatut puuportaat johtivat kuistin pääsisäänkäytävään. Kuistin punaisista, sinisistä ja valkoisista laseista muodostetut vinoneliöt olivat säröisiä ja väriltään kauhtuneita.
Kuistin kupeella kohosivat kattoa kohti puiset tikkaat, joiden terva oli yhtä haalistunut kuin kaivon kehyksen ja valunut suuriksi, mustiksi helmiksi niinkuin pihka tervasmäntyjen kyljillä, ja niiden sivussa maata lohotti jykevätekoinen palokeksi ruostuneine kärkineen niinkuin jo ammoin käytännöstä poissa ollut tukkipojan jättiläiskeksi.
Pihan perällä oli sammaltuneen, puoleksi kumossa olevan aidan ympäröimä »trekooli». Veräjän molemmilla puolilla kasvoi kaksi suurta lehmusta, joiden lehdet olivat jo kellastumassa. Hän uskalsi varovaisesti sisälle portista, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi kotikaupungissaan… Vanhat muistot ja uteliaisuus antoivat hänelle tavallisuudesta poikkeavaa rohkeutta.
Hän astui villiviinin muodostamaan, lahojen ripojen tukemaan lehtimajaan. Siellä sammaltuneelta pöydältä hän löysi sateen käpristämän ruotsinkielisen kirjan, »Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta»… Niin, uskonnollisiahan tämän talon asujaimet olivat, sillä mitäpä muuta ne olisivat voineetkaan olla, he kun kuuluivat vanhaan, hyvään aikaan, — päätteli hän itseksensä.
»Parkin» keskellä oli kukkivien asterien ja suurten orvokkien ympäröimä puinen, doorilainen pylväs, jonka latvaa koristi suuri, lasinen pallo. Hopea oli jo tästä pallosta osaksi kulunut pois, ja sen kupu hohti kellertävänä niinkuin jonkin vanhan hämäläisen maalaiskirkon lasiakkunat.
Hänet valtasi sanomaton koti-ikävä, sinne Hämeeseen, Vanajanlinnan hiljaiseen, helkasavujen jo ammoin pyhällä savullaan siunaamaan kaupunkiin… Juuri täällä, tässä talossa hän luuli voivansa suorittaa rohkean unelmansa naisesta, joka kestää siirron työtätekevän luokan lapsesta sivistysihmiseksi, joka toimii yhteiskunnassa vapaana, itsetietoisena, ulkopuolella kodin ahtaan piirin…
Vaikka sanomalehdessä oli ollut ilmoitus tässä talossa vuokrattavasta huoneesta, valtasi hänet kuitenkin aavistamaton epävarmuus ja pelko, sillä hänestä tuntui tämä talo sittenkin erikoisen rauhoitetulta. Kuitenkin hän rohkaisi itsensä ja päätti lähteä kysymään, vaikka se jo olisikin myöhäistä.
Hän soitti kelloa, mutta sai kauan odottaa. Hän uudisti epävarmana soittonsa, ja vihdoin ilmestyi avaamaan vanha palvelijatar, joka ketjulla varustetun oven kapeasta raosta tirkisteli eteiseen ja kysyi mitä hänellä olisi asiaa. Mutta nähtyänsä, että sisään pyrkijä oli nainen, hän veti oven ensin kiinni, irroitti ketjun ja päästi pyrkijän sisälle.
Ottilian puhe oli katkennut ovikellon soittoon, ja sisarukset kuuntelivat henkeään pidättäen mitä vanha Justiina puhui eteisessä.
— Jaa, kyllä friiarinna ei ota tähän aikaan ketään vieraita vastaan, — kuului Justiinan puhe eteisestä, — mutta jos fröökynä varttoo, niin minä kysyn friiarinnalta, — kuului saliin, jossa sisarukset istuivat.
Ottilia, joka oli suvun vanhin ja aina tottunut hallitsemaan, otti helmineuleilla koristellusta käsilaukustaan kultasankaiset pincenez'nsä, antoi käskevän silmäyksen sisarilleen ja huusi Justiinalle:
— Antaa fröökinän vaan tulla sisälle.
Auguste ja Aurore poistuivat sanaakaan sanomatta, ja neiti Orkamo astui hiukan epävarmoin askelin saliin, jossa hänen aavistamattaan häntä odotti vapaaherratar. Hän punastui hiusrajaa myöten ja olisi mielellänsä ottanut pois ylioppilaslakkinsa, ellei hiuksiin kiinnitetty neula olisi sitä estänyt.
— Fröökinä on hyvä vaan ja ottaa sen stoolin. Mikä on fröökinän nimi…? — sanoi Ottilia Silfverbäck rauhallisen kohteliaasti ja viittasi kädellään ovensuussa olevaa mahonkituolia.
— Kiitoksia. Minä olen ylioppilas Hilma Orkamo Hämeenlinnasta. Ajattelin vain kohteliaimmin kysyä, olisiko mahdollisesti täällä vielä vuokrattavana huonetta, hiljaista huonetta, jossa lueskeleva ylioppilas voisi rauhallisesti harjoittaa opintojaan.
Ottilia Silfverbäckin kasvot kirkastuivat.
— Jaa, kyllä minä hyyrään kammareita fröökinöille, mutta asiat on nyt vallan niin hassusti, että minulla ei ole enään yksikään kammari vapaa, ne on kaikki ylösotettu, mutta kyllä minä mielelläni ottaisin hyyryvieraat, sillä minä on niin vallan köyhä.
Hän huokasi syvään.
Neiti Orkamo kuuli, että nainen, jonka kanssa hän puhui, käytti huonosti suomenkieltä, ja ollaksensa kohtelias hän vastasi ruotsiksi:
— Mutta eikö mahdollisesti…
Ottilia Silfverbäck keskeytti samassa hänen lauseensa. Hän huomasi neiti Orkamon puheesta, että hän hallitsi huonosti ruotsinkieltä, ja tahtoi ainakin näin kahden kesken olla kohtelias ja jatkoi puhettaan suomeksi:
— Minä on friihärrinna, mutta minä on vallan köyhä ja minun olis kanssa tarpeen paljon rahat, sillä maistraatti tahtoo minun vallan konkkurssiin, ja minä kyllä ottas vähä inakordentti, mutta kun se nyt on niin hassusti, että minun kaikki kammarit on jo uloshyyrätty, niin ei minä voi antaa fröökinälle ulos ei niin yks kammari.
— Mutta onhan vapaaherrattarella tämä suuri sali, minä kyllä maksaisin kunnollisesti, sillä tämä talo on niin kaunis ja hiljainen, täällä voisi lukea, tämähän on ihan kuin maalla.
— Tämä salongi ei minä voi koskaan uloshyyrätä, sillä vaikka minulla ei enään ole yhtikääns vastaanotto, niin minä tarvitsen se aina.
— Luonnollisesti, mutta voisinhan minä vallan hyvin nukkua telttasängyssä, joka päiviksi siirrettäisiin pois, ja tämä sali olisi silloin täydellisesti vapaaherrattaren käytettävissä.
— Aivan niin, fröökinä on vallan oikeassa, kyllä te on praktillinen, ja kyllä minä niin tarvitsen ne hyyryrahat, mutta katsokaas fröökinä, siinä on yksi salaisuus.
Neiti Orkamo vaikeni ja katsoi kysyvästi Ottilia Silfverbäckiin.
— Niin, katsokaas fröökinä, asia on nyt semmoinen, että kun minä kuolen, niin täytyy minun maata tässä salongissa minun lit de parade, kuinka minä nyt sanois, minun ruumissänky…
— Ah, ymmärrän varsin hyvin, — sanoi neiti Orkamo, kuitenkin ällistyneen näköisenä tästä kummallisesta mielijohteesta.
— Niin juuri, kun minun koko fiini familja tulee katsomaan minun ruumis, niin täytyy minun maata au lit de parade tässä salongissa, sillä minä olen friihärrinna, ja kaikki meidän familja on maannut tässä oma ruumissänky…
— Mutta voisihan vapaaherratar maata ruumiina tuolla puutarhan kauniissa lehtimajassa, sehän on niin runollinen, — ehdotti neiti Orkamo Ottilia Silfverbäckin rahanhimon rohkaisemana.
— Ei koskaan, ei koskaan, yksi friihärrinna ei osaa maata blankin taivas alla, kyllä se täytyy olla yksi salongi.
— Jaa, voisinhan minä siinä tapauksessa, että vapaaherratar sattuisi kuolemaan minun teillä asuessani, jota en muuten ensinkään usko, sillä vapaaherratar näyttää niin terveeltä ja reippaalta, muuttaa heti pois.
— Kiitoksia fröökinä hyvä komplimangista, mutta en minä kuitenkaan osaa siihen luottaa, jos fröökinä ei sitten muuttas, niin minulle tapahtuisi yksi suuri skandaali. Suokaa nyt anteeksi, eihän minun passaa uskoa fröökinä falskiksi, mutta en minä voi, en voi…
— Siinä tapauksessa oli minun pyyntöni aivan turha. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että olen häirinnyt vapaaherratarta, mutta kun tämä talo oli niin vanha ja kaunis, — sanoi neiti Orkamo ja nousi teetellen lähtöä.
— Jaa, kyllä se on kovin suuri harmi, ettei minulla ole yhtään kammaria fröökinälle, sillä kyllä minä olis niin kipeesti kaivannut ne rahat, tämä aika on ihan vallan liian tyyris.
— Mutta eikö vapaaherratar voisi myydä tätä taloa, tämä tonttihan mahtaa olla kovin kallis, se kun on näin keskellä kaupunkia? — sanoi neiti Orkamo.
— Ai, ai fröökinä, ei Herran tähden, ei tätä myydä, minä tulen vallan kipeeksi, kun minä vaan sitä asiaa vähän fundeeraan. Kyllä tätä härrat on spekuleerannut ja luvannut minulle paljon rahat, mutta en minä sentään sitä voi, en voi, tämä on minulle niin rakas.
— Ymmärtäähän senkin, tällaisiin vanhoihin taloihin voi kiintyä niinkuin rakkaisiin ihmisiin.
— Vallan niin, fröökinä Orkamo, te puhutte vallan viisaasti, tämä on minulle niin rakas. Kahdeksankymmentäkolme ajastaikaa sitten minä synnyin tässä talossa; tässä pihassa ja parkissa minä olen leikkinyt ja näissä kammareissa ja tässä salongissa minä on ollut niin onnekas ja niin onneton.
Muutamille puheliaille, vanhoille ihmisille ominaisella ajattelemattomalla avomielisyydellä aikoi neiti Silfverbäck kertoa neiti Orkamolle elämänsä tarinaa, kun huomasi saaneensa tästä neitosesta kiitollisen kuulijan.
Nuorena hän oli rakastunut isänsä lapsuudenystävän poikaan, kreivi Gustaf Enzio Hamilton-Barccaaseen, mutta Tukholmassa, jossa hän sisarensa Auroren kanssa oli käynyt tervehtimässä sulhasensa vanhempia, hän oli saanut kuulla, että kreivi Hamilton-Barccaalla ja hovineiti De la Rochella oli lemmensuhde, jonka koko hovi tiesi.
Samalla matkalla oli kuningas häväissyt heidän vapaaherrallista sukuaan sillä, ettei ollut hovitanssiaisissa esityttänyt itsellensä hänen sisartaan Aurorea. Aurore oli syyttänyt häntä tästä skandaalista, ja riidassa he olivat palanneet isänsä luo Suomeen. Isä samoin kuin hänkin oli menehtyä kreivi Hamilton-Barccaan halpamaisuudesta ja siitä häpeästä, joka oli kuninkaan puolelta kohdannut heidän sukuaan…
Heinäkuun loppupäivinä, jolloin pihalla kasvavat kaksi suurta lehmusta pudottelivat kukintonsa viimeisiä, vaaleita suojuslehtiä, kuoli isä, ja hänen arkullensa murrettiin Silfverbäckien vapaaherrallinen vaakuna.
Isän kuolinvuoteella lupasivat he kaikki neljä sisarusta Minette, Auguste, Aurore ja hän pyhästi, etteivät he mene naimisiin. Ja kauan he uskollisesti pitivätkin lupauksensa, kunnes Auguste lähes neljänkymmenen vanhana häpeällisesti petti sanansa ja meni naimisiin suvuttoman papin kanssa…
Tässä Ottilia Silfverbäck hetkiseksi keskeytti kertomuksensa, sillä kylmä väristys puistatti hänen laihaa ruumistaan, kun hän ajatteli Augusten häpeällistä tekoa. Hän pyyhki silmiään ja jatkoi:
— Niin, Auguste-sisareni teko oli todella häpeällinen, mutta minä olen antanut hänelle vallan kokonaan anteeksi.
Samassa tulivat hämärtyvään huoneeseen Auguste ja Aurore, jotka olivat alkaneet epäillä, että Ottilia oli taas langennut tavanmukaiseen heikkouteensa ja ryhtynyt kertomaan heidän perheasioitaan.
— No mutta Ottilia, — sanoi Aurore närkästyneenä, — joko sinä taas olet parjannut ventovieraalle ihmiselle meidän sukuamme?
— Minä puhun mitä minä tahdon, — sanoi Ottilia kylmästi, — ja muuten kait te tiedätte, että on sopivaa ja ylhäistä puhua omista sukulaisistaan. Ainoastaan aatelittomat parjaavat ystäviään ja tuttaviaan, mutta me, jotka olemme »kirjassa», me puhumme omista, sillä meitä ei suvuttomat liikuta…
Nyt syntyi ankara kiista sisarusten kesken. Molemmat sisaret ryhtyivät yhdessä selittämään Ottilialle, että hän vanhuuden höperyydessään käyttäytyi sopimattomasti.
Neiti Orkamosta alkoi tilanne tuntua kiusalliselta. Hän pyyteli moneen kertaan anteeksi tuloaan ja poistui jättäen nuo ylhäiset, vanhat naiset kiistelemään siitä, mikä sopii, mikä ei…
* * * * *
Sen illan kiista sisarusten välillä oli ollut niin ankara, että Ottilia vihdoin oli saanut hermokohtauksen ja hänet oli täytynyt taluttaa vuoteeseensa.
Ottilia oli itkenyt katkerasti sitä, etteivät hänen sisarensa osoittaneet hänelle kylliksi kunnioitusta, vaikka hän oli suvun vanhin, ja että he olivat käyneet antamaan hänelle neuvoja asioissa, joista he hänen ymmärryksensä mukaan eivät käsittäneet mitään.
Kiista oli kehittynyt niin pitkälle, että Ottilia oli raivoissaan pilkannut Aurorea siitä, ettei tämä ollut tullut esitetyksi kuninkaalle, asia, josta he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta olivat olleet vaiti monta kymmentä vuotta. Lisäksi oli Ottilia syyttänyt Augustea hänen isälle antamansa lupauksen rikkomisesta, ja silloin oli Aurore vetänyt esille Hamilton-Barccas-jutun. Ottilia oli pyörtynyt…
Toivuttuaan pyörtymyksestään oli Ottilia itkenyt hillittömästi, ja kun sisaret olivat nähneet hänen suuren surunsa, olivat hekin vihdoin itkeneet. Kun he olivat itkeneet menehtyäkseen ja vanhat kyynelten lähteet olivat kuiviin noruneet, oli Ottilia vihdoin kysynyt heikolla äänellä:
— Aurore, onko sinulla puuderia?
Sitten he kaikki puuteroivat itsensä, pyysivät Ottilialta anteeksi, itkivät taas kotvan ja käyttivät ahkerasti puuteriviuhkaa…
Mutta sydämen pohjasta lähtenyt itku on vanhoille ihmisille epäterveellistä, ja Ottilia sai kuumetta. Yöllä hän oikein houri ja eli Tukholmassa nuoruutensa rakastetun, kreivi Gustaf Enzion seurassa.
Ottilian sairaus paheni, ja vaikka lääkärit tekivät parastansa, tuli hän päivä päivältä heikommaksi, sillä hänen vanha ruumiinsa oli jo alkanut lahota.
Eräänä aamupäivänä kuuli vuoteessaan makaava Ottilia paitsi katukivitystä suorittavien ryssien kilkutusta kadulla, joka toi hänen mieleensä kaikki köyhyyden kauhut, puhetta salista. Hän kuuli selvästi, että siellä oli eräs herra, jonka kanssa sisaret kiistelivät. Keskustelu kävi yhä kiihkeämmäksi.
— Me emme suostu, tätä taloa ei myydä, ei hyvällä eikä pahalla, siihen ei kaupungilla ole oikeutta, — kuului Augusten kiihtynyt ääni.
Ottilia ei kestänyt enää, hän soitti kelloa ja käski Justiinan kutsua salissa olevat huoneeseensa. Keski-ikäinen, kohtelias herra, jolla oli suuri, nahkainen salkku kainalossaan, astui hämärään huoneeseen, jossa sairas makasi. Hän kumarteli moneen kertaan kohteliaasti ja pyyteli anteeksi tuloaan.
— Selittäkää asianne, olkaa hyvä, — sanoi Ottilia Silfverbäck käskevällä äänellä.
— Kuten suvaitsette, neiti, — sanoi herra.
— Niin, minä suvaitsen.
— Asia on niin, että yleisten rakennusten hallitus on päättänyt kohteliaimmin ehdottaa, että tämän talon omistajat hyväntahtoisesti suostuisivat myymään tämän tontin taloineen kaupungille, sillä kaupungin uuden asemakaavan mukaan tulee tähän paikkaan rakennettavaksi tori. Tämä on kaupungin vilkasliikkeisimpiä paikkoja, ja tässä on avarampi tila aivan välttämätön.
— Me emme myy tätä taloa, niin kauan kuin meistä yksikään elää, — sai
Ottilia Silfverbäck vaivoin liikutukseltaan sanotuksi.
— Jaa, pyydämme arvoisilta daameilta anteeksi, mutta siinä tapauksessa on kaupunki pakotettu ostamaan tämän tontin käypään hintaan pakkoluovutuksella…
— Ei koskaan, niin kauan kuin minä elän! huudahti Ottilia Silfverbäck ja sai samassa ikäänkuin suonenvetokohtauksen. Sisaret kirkaisivat, ja herra poistui kohteliaasti kumarrellen ja anteeksi pyydellen.
Ottilia Silfverbäck ikäänkuin nukkui lievään kouristukseen…
Kaksi tuntia myöhemmin hän lepäsi au lit de parade'isiensä suuressa salissa valkoisten lakanoiden peittäessä salin neljää akkunaa, joista auringonpaiste pyrki tähän kuolemanhiljaiseen salonkiin. Ulkoa kuului katukivitystä tekevien ryssäin vasarankilkutus, ja sisarukset Auguste ja Aurora istuivat vainajan arkun ääressä lukien hiljaa mumisten kultakantisista virsikirjoistaan hautausvirsiä…
* * * * *
Vähäistä myöhemmin kulki saman, vanhan puutalon ohitse ylioppilasneiti Hilja Orkamo, joka yhä etsiskeli itsellensä sopivaa huonetta. Hän huomasi hämmästyksekseen valkoiset lakanat salin akkunoissa.
— Nyt siinä hiljaisessa talossa on vielä hiljaisempaa, — sanoi hän itseksensä puoliääneen, — ja se suuri, kaunis huone tulee nyt varmasti vapaaksi…
Mutta hän ei tiennyt, että vapaaherratar
Ottilia Silfverbäckin arkulla oli vaakunan asemesta häviävän Helsingin kaikki katoavaisuuteen määräävän leimasimen jälki, ja että vinopielisen puuportin kamanassa heloitti sama säälimätön merkki…
PIILIPUU
(Epilogi)
Muutamia satoja vuosia sitten sijaitsi pienen merenrantakaupungin lähettyvillä, sen pohjoiseen päin vievän valtamaantien vasemmalla puolella, suoperäinen niitty. Niitty kasvoi korkeata korteheinää ja suovillaa, joiden yllä kesäöinä sankat sumupilvet liikkumattomina lepäsivät.
Joskus oli tätä niittyä ojitettu, ja sen ojanteilla kasvoi tiheää pajukkoa. Siellä täällä kohosi joku korkeampi piilipuu muodostuen ikäänkuin suoraksi, istutetuksi puuriviksi. Ihmiskäsi ei kuitenkaan ollut tätä kasvullisuutta luonut, vaan vapaa tuuli oli tuonut pensaiden ja puiden siemenet näille mutamultaisille ojanteille.
Korkeampana muita kohosi eräs elinvoimainen, kaitalehtinen piilipuu, jonka kaunispintainen kuori kosteutta tihkuen välkkyi auringon paisteessa. Tämä luonnon istuttama puu näkyi kätkevän itseensä suuria elämän mahdollisuuksia, lupaavampia ja kauniimpia kuin muut sen lähettyvillä…
* * * * *
Mutta pieni kaupunki niityn eteläpuolella mereen pistäytyvällä kallioniemekkeellään alkoi varttua ja vaurastua. Se valloitti vähitellen kivisine rantalaitureineen mereltä pieniä poukamia, se täytti hersyviä soita kivipeitteisiksi toreiksi, se kasvoi laajuutta ja korkeutta kuumeisella innolla ja peitti tienoon asumustensa ja tehtaittensa mustaan savuvaippaan.
Kaupungin kivetyt kadut oikoilivat itseänsä joka suuntaan niinkuin sataraajainen jättiläislonkeroeläin ulottimiaan. Ne valtasivat rämisevällä suomupeitteellään jokaisen pellon, puutarhan, niityn, metsikön ja vesilammikonkin, jotka niiden tielle osuivat.
Ulottuipa muutamia tällaisia katuja sen korteniitynkin luo, jonka ojanteella uhkea piilipuu varttansa taivasta kohti kohotti. Äkkiä kuivattiin niitty, pajupensaat kuolivat, ja ojien reunoilla kasvavat piilipuut kaadettiin armotta, sillä niitystä muodostettiin tori. Suurin piilipuu sai kuitenkin jäädä parin muun, sitä lähinnä suurimman puun kanssa kasvamaan torin reunalle.
Vaikeat ajat koituivat nyt näille vapaan luonnon herkille lapsille tästä muutoksesta. Ankara taistelu olemassaolosta alkoi niille tuolla kovaksi kivetyn torin reunalla, sillä sateiden suoma vesi ei voinutkaan läpäistä kivitystä eikä voinut tunkeutua niiden janoisille juurille.
Puut ponnistelivat voimiensa takaa taistellen henkensä puolesta. Ne koettivat tunkea juurensa yhä syvemmälle mustaan multaan, jonka uumenissa juurien herkät valkokärjet aavistelivat löytyvän pohjavettä ja suon ruosteista ruokamultaa. Niiden onnistuikin jonkun aikaa ulottaa janoiset juurensa kosteuden lähteitä kohti.
Mutta aavistaen pienet mahdollisuutensa päästä juurinensa lähitulevaisuudessa pitemmälle ryhtyivät ne tulevaisuuttaan järkevästi suunnittelevien ihmisten tapaan etsimään itsellensä muita mahdollisuuksia. Ne paisuttivat lehvistönsä mahdollisimman runsaaksi ja aukoivat silmujaan koko tarmollaan voidaksensa hengityselimillään lisätä sitä ravintoa ja kosteutta, jonka torin kuivuus niiltä kielsi.
Alussa tuntui kaikki jossain määrin onnistuvan. Puut varttuivat ja kasvoivat torin kaunistukseksi. Mutta vähitellen kävi niiden elämä kuitenkin tukalammaksi, sillä maa kuivui, ja ilma, jota puut hengittivät, kävi tomuisemmaksi ja savuisemmaksi, sillä torin ympärille kohosi korkeita kivirakennuksia, jotka lukemattomista savutorvistaan tupruttivat yöt, päivät ilmoille tukahduttavia savupilviä…
Kun sitten eräänä keväänä sille torin laidalle, jolla piilipuiden rivi seisoi, alettiin rakentaa suurta kivitaloa, alkoi puiden elämä tuntua kerrassaan mahdottomalta. Lehdille laskeutunut runsas kalkinpöly oli tukehduttaa puut. Niiden lehdet surkastuivat, ja heikommat oksat kuivuivat.
Seuraavana keväänä ei kevätaurinko voinutkaan tarpeeksi aikaiseen kohota piilipuiden lähettyvillä olevan kivimuurin takaa eikä herättää puita ajoissa talviunestaan. Silmut myöhästyivät, lehdet tulivat pieniä, ja erikoisen kuiva kesä teki taistelun elämästä ja kuolemasta kiivaammaksi. Ja syksyn tullen kuolema vihdoin voitti ja katkaisi kahden heikomman maaseudunlapsen lupaavan ja kauniin elämän. Sydämetön, karu kaupunki vaati nämä uhrit kuten niin monta muuta aikaisemmin…
Suurin, vielä elossa oleva piilipuu sairasti sinä kesänä ankaraa, kuivuudesta johtunutta tautia. Se ponnisteli kaikin voimin elääkseen, sillä se ei tahtonut vielä kuolla. Mutta sen voimia vähensi näky rakkaitten toveriensa kohtalosta, ja haikeasti valittaen se syksyn tullen riipi keltaiset lehtensä lähettäen viimeisen tervehdyksensä nuorina kuolleitten toveriensa haudoille.
Kun piilipuu taas keväällä heräsi talviunestaan ja oikoili talven kangistamia jäseniään lauhassa kevättuulessa, tunsi se erään sadeyön jälkeen puhjenneilla silmuillaan, että tovereistaan ei enää ollut jäljellä mitään, niiden kuolleet rungot oli korjattu pois.
Yksin maailmassa, yksin tässä karujen katujen kaupungissa! Ilman heimonsa ja ystäviensä seuraa täytyi sen tästä lähtien taistella maaseudunlapsen ankaraa taistelua olemassaolosta…
Keväinen kaiho valtasi sen herkän mielen koko voimallaan. Ikävä maalle, vapaaseen luontoon puistatti koko sen olemusta, mutta hentomielisyys ei auttanut tässä kohtalossa. Sen täytyi jäädä kaupunkilaiseksi siihen paikkaan, mihinkä sattuman oikku sen oli kiinnittänyt.
Se iski uudella tarmolla juurensa maan uumeniin ja oppi käyttämään hyväksensä kaikkia niitä vähäisiä etuja, joita elinehdoista kitsas kaupunki sille tarjosi. Vähitellen sen voimat varttuivat, ja se kasvoi vuosien kuluessa suureksi puuksi.
Sen runko vahvistui, ja seitsemän komeata haaraa se rungostansa työnsi ilmoille. Sen varsi kävi yhä paksummaksi, niin että kaksi miestä vaivoin sai sen sylillään mitatuksi, ja sen ennen niin sileä ja kostea kuori kävi tummaksi ja rosoiseksi. Kun latva pääsi kohoamaan yli vieressä olevan talon harjan, kävi elämä helpommaksi, sillä nyt se saattoi hengittää ikäänkuin paremmin ja iloita varhaisen aamuauringon ensi säteistä.
Sen varjoisan rungon juurella juttelivat ajurit helteisten kesäpäivien odotushetkinä, ja sateen yllättäessä pyrkivät kaikki ohikulkijat sen suojaan. Piilipuu oli saanut kaupungissa jonkinlaisen aseman, josta se itsetietoisena ylpeili, sillä vaivalla ja ponnistuksilla se sen oli hankkinut, ilman ihmisten apua. Mutta se vihasi kaupunkia ja sen itsekkäitä asujaimia.
Sydämettömiä ja ilkeitä olivat ihmiset piilipuulle. Milloin joku hurjaa vauhtia ohitseajava satutti sen kylkeä rattaillaan haavoittaen sitä pahasti. Usein sen sydännesteet olivat juosta kuiviin haavasta, jota poltti ja kirveli, mutta aina haava kuitenkin suurien kärsimysten jälkeen arpeutui. Näitä arpia syntyi vuosikymmenien kuluessa sen kupeeseen, niin että koko alaosa runkoa oli suurien, rumien känsien peittämä…
Milloin taasen ohiajavat kuorma-ajurit korkeilla rattaillaan seisten riipivät sen herkkiä lehtiä tai huviksensa taittoivat sen nuorimpia vesoja ja vuosikasvuja. Miten se koski, ja silloin se oppi vihaamaan kaupungin julmia ihmisiä. Se imi kuivasta torista itseensä sitä katkeruutta, jota hyljätyn yksinäisyys synnyttää…
Ylpeänä ja viileän ylhäisenä se seisoi siinä ja taisteli urhoollisesti olemassaolonsa puolesta. Ei kukaan tiennyt eikä huomannut sen suurta kärsimystä ja sisäistä kamppailua. Vasta sitten kun ikävän mato oli syönyt sen sydäntä, niin että puuhun ilmaantui suuri ontelo, joka uhkasi sen olemassaoloa, huomasivat ihmiset, että piilipuu oli sairas.
Ne täyttivät suuren ontelon sementinsekaisella laastilla ja vyöttivät puun kupeet kahdella paksulla rautavanteella, ettei sen runko halkeaisi, mutta muuta hoitoa ne eivät sille suoneet.
Mutta kun puu yhä varttui ja vaurastui torin kauneudeksi, alkoivat ihmiset yhä enemmän kiinnittää siihen huomiotaan. Vanha piilipuu oli käynyt ihmisille ikäänkuin välttämättömäksi. Kun puun lehdet toisinaan kuivina kesinä olivat pieniä ja aikaiseen kellastuvia, vapautti kaupungin puutarhuri sen juuren torin kovasta suomupeitteestä irroittamalla kivet ja rakennuttamalla sen ympärille matalasta katureunakivestä matalan, ympyränmuotoisen kehyksen. Se tunsi helpotusta tästä vapautuksesta ja palkitsi hyvän ihmisen vaivannäön uudella lehtiupeudellaan.
Toista sataa vuotta seisoi piilipuu siinä torin reunassa ja katseli, kuinka ihmispolvi meni ja toinen tuli. Samanlaisia ne kaikki olivat pääpiirteittäin, yhtä itsekkäitä, yhtä kevytmielisiä…
Siinä itse itsellensä taistelemallaan paikalla tämä luonnonlapsi katseli kaikkea, arvosteli kaikkea. Keväisin ensi silmujen puhjetessa se tuntien oman kaihonsa näki, kuinka kevätkaiho sydämissä ihmisetkin kulkivat. Yksinäisiä olivat ihmisetkin, mutta aina ne sentään löysivät jonkun elämänkumppanin. Sen yksinäisyys oli auttamaton.
Vaikka se vihasikin ihmisiä, saattoi toisinaan senkin sydäntä herkistää hellä myötätunto, kun jokin nuori pari pimeinä loppukesän öinä eksyi sen pimennossa sadetta pitämään ja siinä odotellessaan kuiski kuumia lemmen sanoja. Silloin sekin huminoi kauneimmat kaipauksensa laulut ja taivutteli alimpia oksiaan verhotakseen nuorilla vesoillaan lempiväisten salaisia syleilyjä…
* * * * *
Vuodet vierivät, piilipuu vanheni, ja kaupunki sen ympärillä kasvoi, niin että se vähitellen oli joutunut keskelle meluavinta kaupunkia, keskelle sen sankinta savua ja tomuisinta ilmapiiriä. Piilipuun olo kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi, ja ikävän mato jäyti yhä syvemmältä sen sydäntä, niin että korkeassa, arveluttavasti huojuvassa latvassa näkyi sen heikkous.
Piilipuu tunsi loppunsa lähenevän. Elämänsä viimeisenä keväänä se jo varhain aukoi keltaisten heteiden kaunistamia »kissojaan», synnytti silmuja ja aukoi lehtiä niinkuin konsanaan nuoruutensa keväässä. Se tahtoi kuolla kauniina ja voittajana vaikean kilvoituksensa jälkeen…
Eräänä heinäkuun helteisenä päivänä olivat uhkaavat pilvenhattarat taivaalla vähitellen kertyneet suuriksi möhkäleiksi, jotka ennustivat rajuilmaa. Vanha piilipuu seisoi oksat riipallaan väräjämättömin lehdin. Sen jokainen solu janosi vettä, ja siksi se lepäsi auringon paahteessa huumaantuneena niinkuin unen horroksissa ja näytti kuolleelta.
Tässä tajuttomuudenkin tilassaan se kuitenkin tunsi vihan myrskyn kiertävän kuumeisia suoniaan. Se vihasi ihmisiä, jotka jo ammoin olivat siltä riistäneet luonnonlapsen vapauden ja pakottaneet sen elämään sairaalloista elämäänsä tässä kuivassa kiviröykkiössä. Ja kuitenkaan he eivät suoneet sille pisaraakaan vettä lievitykseksi, sillä kaupungin lapset ovat niin itsekkäitä. Koristuksenaan, ilonaan ja hyötynään olisivat sitä kyllä pitäneet sillä oman vallan omistusoikeudella, joka imee itseensä maaseudun parhaat voimat. Mutta se tahtoi kostaa, kostaa…
Yht'äkkiä alkoi kuulua kaukaista ja sitten yhä lähenevää ukkosenjyrinää. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja ankara tuulenpuuska alkoi rajusti heilutella piilipuun velttona riippuvia oksia. Piilipuu heräsi horroksistaan. Sen oksat taipuilivat ankarasti, ja niinkuin kuumetautinen heittelee levottomana käsiään sinne tänne, heilutteli vanha piilipuukin valittaen pitkiä oksiaan. Kuivat lehdet putoilivat sankkana sateena ja lensivät pyrynä yli suuren torin.
Rankkasade lankesi yli tomuisen kaupungin. Tummat peltikatot rämisivät valtavana pauhuna sateen niitä rajusti naputellessa, ja räystäiltä johtavat vesirännit syöksivät vaahtoavaa vettä kidoistansa niinkuin satujen jättiläislohikäärmeet myrkkyvaahtoaan.
Katukäytävien mustalle asfaltille rajusti lankeavat vesipisarat muuttuivat särkyessään vesihöyryksi, jota vinha tuuli kiidätti eteenpäin, ja voimakkaat vesivirrat lakaisivat torin kivityksen lomista hiekkaa vieden sitä matkassaan syöksyessään kohti katuviemäreitä, joiden ahnaat suut eivät ehtineet niellä niin paljon vettä kuin taivas antoi.
Hätääntyneet, sateen yllättämät ihmiset juoksivat sateensuojaan leveitten räystäitten alle ja porttikäytäviin. Taivas salamoi, ja korkeitten kivimuurien kaiku kertasi ankaria jyrähdyksiä.
Eräs ryysyinen katupoika lähti torilta juoksemaan piilipuun suojaan, mutta ihmiset varoittivat häntä ukonilmalla turvautumasta korkeaan puuhun. Kielloista huolimatta juoksi kasvatusta ja kuuliaisuutta vailla oleva kadunlapsi vanhan piilipuun suojaan ja huusi puun alta, että siellä oli parempi olla kuin »porttikongeissa»…
Rajuilma oli kohonnut huippuunsa. Sade ja ukkosenjyrinä pauhasivat niin, että ihmisäänet eivät kuuluneet yli sen valtavan pauhun. Vanha piilipuu heilui ja taipuili arveluttavasti myrskyn kynsissä, ja rappaus sen lahossa kyljessä lohkeili.
Koko sen olemusta vavisti rajuilman jättiläisvoima, ja se tunsi vanhassa, sairaassa ruumiissaan, jota vasten katupoika nojasi, kuoleman ankaran tulon. Mutta kuoleman kamppailussaankin se vihasi tuota kirotun kaupungin kadunlasta, joka uhmamielisyydessään uskalsi etsiä siltä myrskyn suojaa…
Samassa leimahti kirkas salama, ja siinä silmänräpäyksessä kajahti ankara jyrähdys. Salama iski piilipuun korkeimpaan latvaan, ja suurella pauhulla ja ryskeellä kaatui taittunut piilipuu yli torin lähellä olevan porttikäytävän suuta kohti sulkien ihmisiltä tien.
Suuri melu ja hämminki syntyi ihmisjoukossa. Kuului hätääntyneitä huutoja ja kirouksia. Osa ihmisistä syöksyi kiipeilemällä yli puun lehtevien oksien pelastamaan lasta, joka makasi tiedotonna piilipuun tukevan rungon alla.
Muurisavi puun rungossa oli murtunut ja hajotessaan peittänyt katupojan soran alle. Kun lapsi vihdoin suurella vaivalla saatiin esille puunrungon alta, oli se pahasti ruhjoutunut. Salama ja kaatuva puu yhdessä olivat vieneet siltä hengen. Väkijoukosta kuului huudahduksia:
— Maistraatin olisi jo aikoja sitten pitänyt hävittää tämä iänikuinen, laho puurähjä, joka siinä vuosikymmeniä on seissyt ihmisten kiusana…
— Häviävään Helsinkiin tuollaiset roskat kuuluvat…
— Minä olen aina sanonut, että se vielä kaatuessaan tappaa ihmisiä…
— Niinkuin tappoikin…
Mutta vanha, paljon kovaa kokenut piilipuu lienee kuollessaan tuntenut hyvitystä ja koston suloa niistä vääryyksistä, joita kaupunki ja sen itsekkäät ihmiset olivat sille vuosikymmenien vankeudessa tehneet…