HÖYRYLAIVAN PALO
Pääkaupunkilaisen sanomalehden nuori kesätoimittaja Einar Ruth makasi sairaana suuressa, autiossa huoneistossa, josta varsinaiset asukkaat, hänen varakas tätinsä perheineen, olivat matkustaneet maalle kesää viettämään. Huoneistoa vartioi ja kukkia kasteli perheen palveluksessa vuosikymmeniä ollut keittäjätär Liina, joka nyt hoiti Einar-herran taloutta näin kesäaikaan.
Ovelle kolkutettiin, ja Liina, joka oli tunnettu tavattomasta puheliaisuudestaan, astui sisälle kädessään pieni, helmellä koristettu kultasormus.
— No, tässä se nyt on se Einar-herran rinki. Kun minä tuolla kylpyhuoneessa siivosin, niin vilahti siellä ammeen alustaa lakaistessa jokin kirkas esine, ja eikös siellä ollut tämä, sormus. Ai, ai, kyllä ne nuoret herrat sentään ovat hunttiomia tavaroittensa kanssa. Tyyrishän tämäkin kalu on ja niin koree päärlykin kun siinä on, mutta välittääkös ne nuoret herrat semmoisista, — puheli hän innostuneena kaikki yhteen henkäykseen punniten sormusta kämmenellään.
— Sepä hauskaa, että Liina sen löysi. Kiitoksia vaan, minä olenkin ollut niin pahoillani sen katoamisesta, se on minulle hiukan niinkuin rakas, — sanoi Einar Ruth.
— Mutta tietääkös Einar-herra, että minullakin on yksi oikein tyyris sormus? — kysyi Liina silmät loistaen ja sivellen tyytyväisenä kädellään vuoroin leukaansa ja suupielihän.
— Vai on Liinallakin sormus? Taitaakin olla oikein kihlakalu, — nauroi herra Ruth.
— Ja vielä mun mitä! Jestas sentään mitä se Einar-herra minusta luulee. Johan minä nyt enää kihlakaluja… Ei, se onkin oikea klakkisormus kiven kanssa, sellainen rupiini sen päällä paistaa, — puhui Liina ylpeydellä.
— Jopa nyt jotakin, vai oikea rubiinisormus. Keneltä Liina sen on saanut? — kysyi herra Ruth leikkisästi.
— No eikö Einar-herra sitä ole kuullut,
Alma-rouvaltahan minä sen sain, kun pelastin eräässä höyrylaivan palossa ne rouvan hopeet, — sanoi Liina hiukan ihmeissään siitä, ettei Einar-herra todellakaan näkynyt tietävän mitään hänen sormuksestaan ja koko siitä tulipalojutusta, vaikka hän oli siitä niin monelle kertonut.
— Liina kertoo nyt, enhän minä ole sitä kuullutkaan, — sanoi herra Ruth silmissä pieni, iloinen veitikka, sillä kertomuksen höyrylaivan palosta hän oli kuullut Liinalta monta monituista kertaa. Hän tahtoi kuitenkin tällä tekosyyllä pidättää Liinaa jonkun aikaa huoneessaan, sillä yksin sairaana olo kuumassa, tuttavista tyhjässä kaupungissa oli niin ikävää.
Liinaa, jolla aina oli olevinaan hirvittävä kiire kotiaskareiden takia, ei kuitenkaan tarvinnut kehoittaa kahta kertaa, sillä paljon puhuminen kuului niihin hänen heikkouksiinsa, jotka eivät johtuneet vanhuudesta, vaan synnynnäisestä taipumuksesta. Hän seisoi keskellä lattiaa, otti lepoasennon nojaten kättänsä toiseen lonkkaansa, huojutteli hitaasti ruumistansa ja siveli leukaansa ja suupieliään.
— Voi voi Einar-herra, kun ei minulla olisi oikein tässä aikaa, mutta kyllä se vaan sitten oli kamala paikka se laivan palo. Mistäs minä nyt oikein alkaisin, puheli hän ikäänkuin itsekseen ja muutti ruumiinpainon toiselle jalalle.
— Juu, nyt minä muistankin. Se oli oikein hehkeä juhannusaatto. Höyrylaivan kansi oli ihan väärällään väkeä, vallan sen olisi voinut luulla uppoavan siihen paikkaan koko höyrypaatin. Vihreät juhannuslimot koristivat laivan akteria ja fööriä, ja niitä oli pitkin koko paatin stakettia. Se oli oikein juhlallista.
Vihdoin sitä monen mutkan ja viivytyksen jälkeen päästiin lähtemään Helsingin rannasta saaristoa kohti. Laivalla oli sitten yletön menoaminen ja hoittaaminen. Kolmella hanurilla soitettiin niinkuin viimeistä päivää, että ihan olivat korvat haljeta niiden nälkäurkujen pauhuun, ja niin siinä pidettiin pahaa ja rietasta ääntä, niinkuin Jumalaa ei olisi ollutkaan olemassa…
Meri makasi tyynenä ja kirkkaana kuin hyyhmä lahna-aladobin päällä, ja kun kapeissa salmissa mentiin, niin rannoilla koivujen kuvat tanssivat kuin häissä, ja kaislat niiasivat kuin koulutytöt…
Niin oli luonto hehkee ja hellä, että oikein mulle tuli kiitollisuuden tunto Jumalaa kohtaan siitä, että hän armossaan oli antanut meille niin suloisen suven. Mutta ihmiset täkillä ja kajuutoissa eivät piitanneet mistään, hoilattiin ja soitettiin, niin että päätä huimasi ja sydänalasta eto…
Ja auta armias, kuinka ne muutamat miehet matkan varrella tulivat hutikkaan. Kaikilla oli mukanaan juhannuseväitä, millä viinaa, millä konjakkia ja jos jotakin väkevää… Mutta totta sanoen, kyllä minua äklötti, kun minä näin parinkin retkaleen ryyppivän pullosta tinatööriä…
Eihän se Einar-herra taida tietääkään mitä »tinatööri» on? Juu, nähkääs Einar-herra, se on aivan selvää lamppuspriitä, semmosta kun pannaan priimuskyökkiin. No, eihän ne nyt sitä aivan semmoseltaan latki, kyllä sitä ensin värkätään ja tisleerataan senkin seitsemällä konstilla. Ensin halkaistaan hapanlimppu noin pitkin leveyttään ja sen läpi sitten fadin päällä filtataan eli siivilöidään tenu pariin, kolmeen rupeamaan, että se paha siitä lähtisi, se myrkky, joka miehen tappaa. Sitten siihen ajetaan konjakkiesanksia ja kolmensorttiset kuminat, ja kuuluvat ne sitä vielä kehuvankin. Mutta kyllä niiden henki vaan tulee niin pahalle, että ihan luulisi nuuskivansa trankkitynnöriä. Mutta siitä huolimatta näkyi se tinatööri menevän miehiin kuin voi kanaan…
Yhä se meno vaan yltyi ja paheni. Minä ajattelin sydän kurkussa, että jos Jumala auttais minua vielä sen verran, että antais minun hengissä päästä maihin tästä uivasta helvetistä.
Mutta herrajestas sentään, silloin se tapahtui. Minä istuin silloin föörissä Signe-neidin vaatekorilla ja riivin hiljaa oksasta koivunlehtiä ja nuustelin kämmeniäni, kun ne niin mukavasti tulivat vihreelle. Kuului kauhea huuto:
»Tuli on irti, laiva palaa, laiva palaa…» Siunatkoon, parkasin minäkin ja ampasin pystyyn. Yksi akterissa ollut muija juoksi lapsi sylissä minkä kerkesi fööriin ja kertoi minulle, kuinka valkea oli päässyt irti…
Ryyppyhommissa olivat miehet sielläkin olleet ja olivat tölmässeet vahingossa viiden litran spriipulion rikki. Sprii oli tulvinut pullosta ruutikuivalle täkille kuin kaffi ylikiehuvasta pannusta. Hätäyksissä oli sitten yhdeltä niistä onnettomista pudonnut palava paperossi spriihin, ja niin oli tulipalo valmis…
Voi sitä hötäkkää ja äläkkää mikä laivalla nousi. Vanhan laivan kuiva täkki syttyi tuleen äkkiä kuin rohtimet. Ja valkea otti heti kohta sellaisen vallan, ettei sitä pitänyt styyrissä kukaan. Ihmiset tulivat vallan kuin hulluiksi. Vaimoväki huusi ja parkui kuin tapettaessa, ja osa miehistä oli siksi hutikassa, etteivät voineet ryhtyä paljon mihinkään. Kaikki koettivat vain juosta alta pois minkä kerkisivät, mutta juokse nyt siinä, kun laiva oli ahdinkoon saakka väkeä täynnä ja vielä lisäksi tavaroita, kimpsua ja kampsua jos jonkin sorttista…
Täydellä höyryllä sitä sitten ajettiin suoraan maata kohti kivistä ja kareista piittaamatta. Mutta kun oltiin merellä niinkin kaukana kuin me, ei sitä vaan niin yks-kaks rantaan päästy. Laivan pilli vihelsi ja huusi kuin tuomiopasuuna, ja kyllä vaan siinä oltiinkin tuomiolle menossa täyttä vauhtia.
Ihmiset tuuppivat toisiaan ihan armotta ja tappelivat vallan kuin sodassa. Siinä sai jokainen katsoa eteensä. Palava laiva lähestyi rantaa kuin tuuliaispää, mutta vedosta valkea vain yltyi ja sai lisää virikettä… Pilli huusi, ja ihmiset huusivat. Ei nyt enää haitaria soiteltu, vaan kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja ryssäksi, ihmiset siinä rukoilivat Jumalalta apua, mutta kyllä se nyt tuntui olevan tulematta…
Hädissään muutamat paiskasivat itsensä mereen, mutta ei se sinnekään meno niin hääviä ollut, jos ei osannut uida. Toiset viskelivät tavaroitaan mereen niin paljon kuin vaan kerkesivät, ja tämmöisessä sekamelskassa laiva viimein pääsi joteskin lähelle rantaa. Sen kone pysähtyi siinä paikassa, sillä kuumuuden takia täytyi höyry päästää pannusta, ettei se räjähtäisi. Möljään saakka ei päästy, mutta hyvä niinkin…
Nyt uskalsivat useammat paiskata itsensä mereen, ja tavaroita tuli ihan satamalla. Vettä oli rannassa tavalliselle miehelle kainaloihin asti. En minäkään ollut siinä toimetonna, vaan mitään sen enempää ajattelematta heitin Signe-neidin vaatekorin mereen. Mutta sitten minä peljästyin, niin että jalat oli aitani mennä, sillä minä muistin samassa rouvan hopeet, jotka olivat väskyssä salongissa…
Siinä salongin ovella vasta sitten kävi kova rytäkkä ja käsirysy. Mutta minä piinasin itseni vaan sisälle kovasta vastavirrasta huolimatta ja palasin saman tien, vaikka siinä ovessa olinkin niin kovassa puristuksessa, että henki ei käynyt juuri hiventäkään. Mutta rouvan hopeet minä vaan sain täkille ja sitten suoraan mereen. Ajattelin, että kaitpa ne siellä ovat paremmassa tallessa kuin tulessa, niinkuin olikin…
Sitten minäkin pääsin viime tingassa yhteen pikkupaattiin, jolla vaimoihmisiä maihin soudettiin. Eikä siinä rantaa keritty varrota, mereen vaan vyötäisiä myöten, kun paatti palasi toisia noutamaan…
Vihdoin sen valkeankin valta saatiin laantumaan ja laiva hinattiin lähemmä rantaa, vaikka ei se juuri laivalta näyttänyt, kun sen melkein kaikki puuosat olivat palaneet karreksi. Siinä se hylky maata kehitteli mustana ja kamalasti katkuavana kuin pahasti palanut paistinpannu…
Mutta auta armias, minkä näköistä joukkoa sieltä maihin lossattiin. Minä istuin läpimärkänä valkoisella rantahiekalla ja ihan nääntyneenä, sillä pitkät hameet päällä vedessä kahlaaminen ei ole mitään leikintekoa. Ajattelin juuri, että milläs ihmeen konstilla minä saisin ne rouvan hopeet pelastettua sieltä merestä, kun samassa nostettiin rannalle eräs oikein hieno venäläinen rouva. Voi, sitä raukkaa, niin sen vaatteetkin olivat palaneet, ettei ollut jälellä kauniista protyyrihameesta kuin muutamia siekaleita, mutta jaloissa sillä oli ehjät, tulenpunaiset kengät kuin keitetyt hummerit. Voi hyvä Jumala sentään, hengissä se oli ja valitteli ryssäksi, ja ihan minun piti peittää silmäni, kun näin, että sen reidet olivat palaneet kuin käristetty rosspiffi. Minä parkasin kauhusta ja olin pyörtyä ihan siihen paikkaan…
Mutta ei sitä siinä kauan ehtinyt katsella, sillä samassa tuotiin pari lasta, jotka olivat menneet pieniksi kuin nyrkki, aivan kuin palaneet pyyt padassa, kuolleet lapsiraukat… Ja niin siihen rannalle hommattiin ihmistä jos jonkin näköistä. Toiset olivat palaneet enemmän, toiset vähemmän, mutta palaneita ne vaan olivat…
Kyllä siinä sitten piisasi itkua ja valitusta, enkä minäkään enää jaksanut itseäni pidättää, vaan porasin ihan ääneen, vaikk'ei minulla ollutkaan mitään hätää, mutta kun se oli niin ylettömän surkeeta…
Sitten minä rupesin oikein toden perään pelastamaan rouvan hopeita. Sain erästä pitkää laivamiestä, jonka nimen tiesin olevan Antersson, sillä olinhan minä niin monasti siinä laivassa reisannut, plyysin hiasta kiinni. Se oli sellainen sinisen ja valkean raitainen plyysi, niinkuin Einar-herra tietää merimiesten pruukaavan. Minä pyysin häntä hakemaan rouvan hopeet merestä paikasta, jonka minä viisaisin. Mutta se ei ottanut kuuleviin korviinsakaan minun puhettani, nauroi vain ja nyhtäsi itsensä irti. Silloin mulle tuli ihan hätä ja pyysin oikein ruotsiksi:
»Säärä Antersson, rettä rouvans hopeet, säärä Antersson, rouvans hopeet…»
Antersson vain nauroi ja aikoi lipottaa tiehensä, mutta silloin minä tarrasin häntä plyysinhiaan uudestaan kiinni kuin takkiainen ja rukoilin oikein poru kurkussa:
»Säärä Antersson, retta rouvans hopeet, retta ny, jaak jeer Antersson kaffe och allt, retta ny para.» — Ja silloin sen miehen sisu pehmeni, se nauroi minun uikutukselleni ja alkoi kahlata mereen. Minä seurasin niin pitkälle kuin uskalsin, ja kun se jonkun aikaa oli siellä meressä lorinut, niin rouvan hopeet se löysi ja Signe-neidin korin kans…
Voi, voi, kyllä minä sitten osasin olla iloinen ja onnellinen, kun ne hopeet saatiin merestä ja kun minä Signe-neidin vaatteita levittelin rannalle kuivamaan. Minä kiehautin oikein väkevää kaffeeta rouvan tyyriistä kaffeista siinä rantakivien välissä, ja mun mieleeni tuli niin sanomattoman suuri kiitollisuus Jumalaa ja Anterssonia kohtaan, että mun täytyi siinä puoliääneen veisata »Sun haltuus rakas isäni…», vaikka ihmiset vähän pitkään katselivatkin ja kai maar luulivat, että minä olin tullut kaistapääksi. Vaikka eihän se mikään ihme olisi ollutkaan, jos semmoisessa löylyssä olisi järkensäkin menettänyt, ja taisi se kuumuus siinä höyrypaatilla kysyä monenkin päätä…
Kun me sitten Anterssonin kanssa joimme siinä auringonpaisteisella rannalla hyvää kaffeeta — kerman minä olin juossut lähellä olevasta torpasta, — niin minä olin vallan hassusti rakastunut Anterssoniin enkä malttanut olla hiukan paijaamatta sen suurta, ruskettunutta kättä, jossa hohti Anterssonin naimasormus. Olihan se oikeastaan syntinen teko, hyväillä toisen miestä, mutta en minä silloin sille mitään mahtanut, kun minun kiitollisuuteni oli niin suuri Jumalaa ja Anterssonia kohtaan…
Tässä Liina hiukan hengähti, pyyhki muutamia liikutuksen kyyneliä uskollisista, tihruisista silmistään ja jatkoi sitten:
— Ja kun Alma-rouva sai hopeensa takaisin ja kuuli, kuinka minä ne olin pelastanut, niin hän kiitti mua oikein kädestä ja kysyi, että tahtoisinko minä palkkioksi rohkeudestani rahalahjan vai jonkin muistoesineen. Mutta mitäs minä rahoista, onhan minulla muutamia tuhansia pankkikirjan päällä, ja ne rahat minä olen määrännyt pakanalähetykselle.
— Vai aikoo Liina ostaa alastomille neekeripojille vaivalla ja hiellä keräämillään rahoilla taskuraamattuja? — sanoi herra Ruth leikkiä laskien. — Joutaisivathan ne rahat parempaankin.
— Ai, ai, Einar-herra ei saa pilkata, kyllä kristityn ihmisen pitää huolehtia siitä, että kaikki kansat tulisivat Jeesuksen opetuslapsiksi. No niin, minä pyysin Alma-rouvalta sormuksen, kun ei minulla, naimattomalla tytöllä, ole mitään semmoista. Ja sitten rouva antoi minulle kultasormuksen oikein rupiinin kanssa, ja siihen oli kaiverrettu sisäpuolelle »Liinalle uskollisesta palveluksesta».
Kun minä sain sen sormuksen, niin minä niiasin, niin että hameet maata veti, ja itkin niinkuin ensi kertaa Herran pyhälle ehtoolliselle käydessä. Minä näytän sen sormuksen Einar-herralle joskus, ei se nyt ole minulla matkassa, sillä minä pidän tavarani tyystimmin kuin Einar-herra, joka paiskoo sormuksiaan vaikka ammeen alle. —
Tämän huomautuksen nuorelle herralle piti vanha Liina oikeutenaan, vieläpä velvollisuutenaankin. Tämän sanottuaan hän pelästyi kauheasti ja huudahti hätääntyneenä:
— Jestas sentään, kun minä vallan unohdin perunat tulelle! Kait ne nyt ovat kiehuneet ihan puuroksi.
Samassa silmänräpäyksessä hän livahti ulos huoneesta.
Einar Ruth tunsi väsymystä tämän yksinpuhelun jälkeen. Hän ei kaivannut enää seuraa. Helteinen, kesäinen aurinko paistoi uuvuttavasti akkunan edessä olevien keltaisten uudinten lomitse levittäen hiljaiseen huoneeseen kellertävää tulipalon loimotusta.
Hän vaipui horrokseen ja nukkuen levottomasti tässä kellertävässä valossa hän näki pahoja unia tulipaloista, merihädästä, tappeluista ja muista suurista onnettomuuksista…
ANTTI PELTARI
Pitkänsillan eteläisen pään oikeanpuolisen kaiteen vieressä istui pienellä kankaasta tehdyllä kirkkotuolilla vanha, parroittunut tupakkakauppias Antti Peltari. Hänen päällään oli paksu, kulunut talvinuttu, jonka yli oli heitetty vapaasti hartioille likaisenkeltainen, öljykankaasta tehty sadetakki, sillä lokakuun viileä ilma tuntui kostealta Kaisaniemenlahden lähettyvillä.
Katukäytävällä hänen edessään seisoivat vanhat, ruskeaksi maalatut lasten korivaunut, joiden rautaiset linjaalit olivat vanhuuttaan liian notkeat ja oikoisiksi painuneet. Vaunujen koriin oli sijoitettu kömpelötekoinen puulaatikko, joka oli täynnä erilaisia paperossi- ja tulitikkulaatikoita. Huomattavana osana tässä paperossivarastossa olivat Bergströmin »Kaukasia» ja Rettigin »Beirutski», joita tupakoita useimmat hänen ostajistaan käyttivät ja joita hän itsekin poltti ennemmin kuin noita kaikkein uusimpia ja miedoimpia paperosseja. Lukuunottamatta »Armiroa» ja »Fenniaa» hän suorastaan halveksi muita varastossaan olevia paperosseja, sillä hänen mielestään ne pääasiallisesti antoivat paperi- eikä tupakkisauhuja…
Väkevistä »Kaukaassioista» hän ensimmäiset »sauhunsa» poikaviikarina oli vetänyt ja niistä hän ensimmäisen pahoinvointinsakin oli saanut, mutta ehkäpä juuri siksi hän pitikin niitä parhaimpina.
»Beirutskin» räikeänsininen laatikko oli aina tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen. Nytkin, vaikka hän ei enää voinutkaan erottaa laatikkojen erivärisiä kansia, oli hänellä elävä sisäinen näkemys »Beirutskin» tummansinisestä laatikosta penniä pienempine kultaisine mitaleineen.
Tänään, lauantaina, kuten koko kuluneena viikkona, oli liian kostea ilma. Täysi työ oli suojella vanhalla, repaleisella takilla paperosseja kosteudelta. Ostajat olivat hänelle kiukkuisia, jos paperossit olivat nuoskeita ja huonosti palavia. Hän koetti aina leikillä selittää, että silloinhan ne kauemmin kestävät, mutta ei se selitys rauhoittanut ankaria ostajia, ja sentähden hän nytkin peitti tupakkansa huolellisesti.
Tämä ainainen kylmä kosteus teki hänet alakuloiseksi, ja särky jäsenissä yltyi. Istua ikuisessa pimeydessä ja kylmyydessä. Jospa hän olisi edes nähnyt ne ihmiset, joiden kanssa hän teki kauppaa ja jotka meluavana jonona hänen ohitsensa kulkivat… Mutta hänen silmiensä valo oli jo vuosikymmeniä sitten sammunut. Muut ihmiset valittivat sitä, että kaupunki nykyjään iltaisin ja öisin oli pimeä, mutta hänen kaupunkinsa oli päivälläkin valoton…
Eilen, perjantaina, viikon onnettomuuksien päivänä, oli hänelle sattunut järkyttävä tapaus. Hänen entinen asetoverinsa ja monivuotinen huonekumppaninsa Kustaa Ihantola oli kuollut vuoteeseensa halvaukseen. Ihantola oli saanut kuolla vuoteeseensa, ja se oli Antista suuri armo. Mutta tällä hetkellä tahtoivat hänen ajatuksensa väkisinkin palata niihin aikoihin, jolloin Ihantola ja hän yhdessä nuorina miehinä olivat lähteneet Suomen kaartin kanssa Turkin sotaan.
Silloin leikattiin vuosi 1878. Reipas ja iloinen oli heidän lähtönsä Helsingistä ollut… Ensin oli kokoonnuttu kasarmin avaralle pihalle, ja sitten neljässä eri osassa oli marssittu kasarmin pieneen kirkkoon, jossa sotarovasti oli pitänyt lyhyen, mutta rohkaisevan saarnan. Tämä saarna oli haihduttanut viimeisenkin jäännöksen siitä iloon sekaantuneesta pienestä ahdistavasta tunteesta, joka aluksi oli tuntunut sydänalassa, kun ilmoitettiin kaartin sotaanlähdöstä, ja rinnan täytti rohkeus ja uljas riemu…
Sitä väen paljoutta Kaartintorilla ja kaduilla! Kun he marssivat läpi kaupungin, täyttivät uteliaat, hurraavat joukot katujen syrjäkäytävät, ja talojen akkunoista kurkottelivat naiset, niin että olisi luullut niiden sieltä niskaan tippuvan. Sitä riemua ja sitä innostusta! Musiikki soitti, ja pojat marssivat reippaina…
Veret alkoivat kiertää kiivaammin Antti Peltarin suonissa, kun hän muisteli sitä lähtöä ja menoa. Ihantola ja hän olivat olleet pulskia poikia siihen aikaan. He olivat kumpikin pari tuumaa yli kolmen kyynärän pitkiä, ja poskilla paloi heillä terveet veret. Kookas ruumis oli notkea ja voimakas, ja paraatiformu keveltyi niin turkasen hyvin. Moni tyttö heidän lähtiessään oli hyvästiksi huiskuttanut nenäliinaansa, ja paljon sitä silloin likat olivat murheissansa »keittäneet hiirenviinaa». Oikein tuppasi naurattamaan…
Sitten kiitivät hänen ajatuksensa sotatantereelle. Olivathan ne kovia aikoja ja raskaita päiviä. Mutta suurin vaiva ja vastus tuppasi heillä sittenkin olemaan siitä ainaisesta koti-ikävästä, joka jäyti sydänalassa yötä ja päivää niinkuin paha omatunto. Hänen korvissaan soivat vieläkin nuo surunvoittoiset, marssin tahtiin lauletut sävelet, joihin he iltaisin leiritulilla keksivät yhä uusia värsyjä ja joiden loppusäkeenä oli aina tuo sydänjuuria hellyttävä kertaus:
»Oi, terve kotimaa, sulo Suomi, Pohjola, ei löydy maata sen armaampaa.»
Hänen mielensä valahti äkkiä niin lämpimäksi ja herkäksi. Moni haikea muisto hiipi mieleen, ja moni kaamea kuva järkytti sydäntä. Hänen teki mieli miltei itkeä… Jo ammoin unhotetut muistotko sen tekivät, vai ainoan ystävänkö äkillinen kuolema… Poissa oli joka tapauksessa hänen asetoverinsa Ihantola. Kaikki hävisi, kaikki pääsivät lepoon, hän vain yksin kulki täällä ainaisessa pimeydessä…
Vieretysten he olivat seisoneet Gorny Dubniakin luona sinä kohtalokkaana päivänä, jolloin he urhoollisesti puolustaen asemiaan ja torjuen vihollisen ankaran hyökkäyksen olivat valmistaneet tietä Plevnan valloitukselle. Siinä taistelussa oli Ihantola menettänyt oikean kätensä, ja hän itse oli tullut sokeaksi kranaatin räjähtäessä aivan hänen edessänsä. Moni reipas toveri oli jäänyt sinä päivänä ainiaaksi sille tantereelle…
Kylmä innostuksen väre kävi läpi koko hänen ruumiinsa. Ne olivat sittenkin olleet suurenmoisia, ikuisesti mieleen syöpyneitä päiviä, vaikka niiden hänelle lahjoittama muisto olikin niin vihlovan raskas kantaa. Siitä päivästä oli tämä ainainen pimeys alkanut.
Kun he vihdoin monen vaivan ja vastuksen jälkeen olivat palanneet kotimaahan, ei hän enää voinut palvella kaartissa, vaan täytyi hänen ryhtyä henkensä pitimiksi kaupittelemaan tupakkaa. Lähes neljäkymmentä vuotta hän oli harjoittanut tätä ammattia.
Aluksi hänen oli ollut vaikeata liikkua kaupungissa, jonka hän varsin hyvin tunsi lapsuudestaan, mutta joka vilkasliikkeisyydessään nyt oli käynyt hänelle vaaralliseksi. Yksitoistavuotias sisarentytär Liisa oli talutellut häntä, kun hän kulki kaupungilla kauppoja tehden, mutta kun Liisa varttui aikaihmiseksi, valitsi hän pysyväiseksi myymäpaikakseen Pitkänsillan korvan. Hänen kuulonsa ja tuntonsa olivat vähitellen vuosien kuluessa herkistyneet, niin että hän saattoi yksin ilman kenenkään ohjausta varovaisesti sauvallaan tunnustellen tulla joka aamu kello neljän tienoissa asunnostaan Hermannista myymäpaikalleen.
Näin varhain aamulla ei kaduilla vielä ollut suurta liikettä, jotenka hänen oli vaarattomampaa kulkea ja hänelle oli ennen kaikkea välttämätöntä olla ajoissa paikoillaan, kun tuhannet työmiehet joka aamu mykkänä jonona kulkivat hänen ohitsensa työmaalleen ja ostivat ensimmäiset »sauhunsa». Hyvin kauppa silloin luisti, ja monta sukkeluuttakin siinä lausuttiin aamureippaalla mielellä, ja sanoipa joku uusi ostaja hänelle jonkun ystävällisen, kehuvan sanankin nähdessään hänen rinnassaan kuluneessa nauhassa riippuvan kunniamitalin…
Kuluihan se elämä näinkin kauppaa tehden ja muinaisia muistellen. Hän oli syntynyt Hermannissa ja rakasti sitä kaupunginosaa, joka on Pitkänsillan pohjoisella puolella. Poikana hän oli leikkinyt Hermannin kiveämättömillä, pölyisillä kaduilla ja lähellä olevissa metsiköissä. Kevään ensimmäiset sini- ja valkovuokot hän oli poiminut kuritushuoneen lähellä olevasta männiköstä, ja »jääkonttinsa» hän oli heittänyt »Pyyholman» loivilla, liejuisilla rannoilla.
Hänen kuulonsa ja vaistonsa olivat kehittyneet Pitkänsillan korvassa istuessa, niin että hän vaivatta saattoi kuulon mukaan päättää mitkä ajopelit kulloinkin liikkuivat sillalla. Hän tiesi, että korkeassa pylväässä juuri hänen kohdallaan oli taulu, johon suurilla kirjaimilla oli kirjoitettu: »Aja hilja sillan yli, 10 markan sakko.» Mutta tästä varoituksesta huolimatta ajoivat toisinaan raudoitetuilla pyörillä varustetut maalaisrattaat juoksua kolisevalla sillalla, niin että silta vapisi.
Eräänä keväänä ilmestyivät sillan keskustaan rautaiset raiteet, joita pitkin hevosten kiskomat vaunut rullata jyristivät. Tämä lisä-ääni yleisessä melussa tuntui Antista aluksi häiritsevältä, se sekoitti kuminallaan kaikki muut äänet, mutta vähitellen hän tottui siihenkin. Kun vaunuja vetävät hevoset vaihdettiin sähköön, joka rätisten ja salamoiden, niin että hänenkin silmissänsä tuntui jokin säilähdys, kuljetti vaunuja yli sillan, ei ääniin sillalla tullut enää mitään muuta uutta suurempaa ja häiritsevämpää lisää…
Mutta vuosien kuluessa vanha Pitkäsilta alkoi lahota ja ränsistyä aivan samassa suhteessa kuin Kaisaniemen lahden vesi alkoi tuoksua yhä pahemmalle. Siltaa korjailtiin tuon tuostakin, mutta siitä huolimatta alkoi se yhä enemmän vavista ja natista niinkuin lahonnut puujaala myrskyssä.
Eräänä päivänä Antti Peltari tunsi nenässään tuoreen puupihkan hajua, ja pian alkoi kuulua sahan yksitoikkoista laulua, kirveitten ja vasarain pauketta. Kauan kestäneitten tiedustelujen jälkeen hän sai tietää, että vanhan sillan viereen alettiin rakentaa väliaikaista puusiltaa, ja vanha silta suljettiin liikenteeltä. Antinkin täytyi muuttaa paikkaa vaunuineen, telttatuoleineen ja repaleisine sateenvarjoineen väliaikaisen sillan kupeelle. Hänestä tuntui haikealta ja turvattomalta, kun hän kuuli vanhaa siltaa purettavan. Kun sillan palkkeja irroitettiin ja katkottiin, tuntui hänestä, niinkuin hänen omia kylkiluitaan olisi katkottu, sillä rakkaaksi oli hänelle käynyt tämä silta, jonka kupeella hän kymmeniä vuosia oli leipänsä ansainnut ja jonka hän tunsi täydellisesti joka palkkia ja kaiteenristikkoa myöten. Sitä paitsi hän oli nähnyt sen sillan nuorena ja muisti vielä hyvin sen ruskean, kiiltävän värin.
Kesti moniaita päiviä, ennenkuin hän oppi taas kopeloimalla ja tunnustelemalla tuntemaan tämän uuden, tilapäisen sillan. Sen jyrinäkin, kun sillä ajettiin, oli niin ohut ja väritön. Tuntui aivan siltä, kuin se ei olisi voinut kestää kaikkea sitä liikettä, mikä sillä tapahtui, eikä hän voinut kuulonsa mukaan päättää, mitkä ajopelit kulloinkin olivat sillä tulossa…
Eri kaupunginosia erottavaan salmeen ilmestyi melusta ja pauhusta päättäen suuria mudannostokoneita, jotka hirmuisesti jättiläisketjujaan kalistellen suurilla metallisangoilla nostivat pahalta löyhkäävää mutaa salmen pohjasta. Tätä työskentelyä kesti yöt päivät.
Antti Peltarin mielenrauha oli hävinnyt, ja hän olisi muuttanut toiseen paikkaan tekemään kauppojansa, ellei tupakalla olisi juuri tässä sillan korvassa ollut niin hyvä menekki ja elleivät hänen parhaimmat kauppatuttavansa olisi juuri tästä kulkeneet joka aamu ohitse.
Kun kivimiehet ilmestyivät vasaroineen ja perineen kilkuttelemaan, arvasi hän, että vanha silta oli kokonaan purettu ja että sen sijalle alettiin rakentaa uutta kivisiltaa. Hän oli tottunut tykkien paukkeeseen, mutta joka kerta kun dynamiittipanos räjähti hänen lähettyvillään, pelästyi hän pahanpäiväisesti, ja hänen sydämensä jyskytti kiihtyneesti kauan sen jälkeen, ikäänkuin hän olisi ollut hirmuisesti suuttunut, ja vihainen hän todella olikin niille jumalattomille ihmisille, jotka olivat särkeneet hänen rakkaan siltansa ja nyt rakensivat sen sijalle jotain kiviröykkiötä, josta ei tietänyt edes minkä näköinen siitä tulisi.
Sillan rakentamista kesti pari vuotta, ja Antti Peltari alkoi jo vähitellen tottua tuohon tilapäiseen puusiltaan. Mutta eräänä kevätpäivänä tapahtui kaikessa äkillinen muutos. Liikenne avattiin uudella kivisillalla, ja tilapäistä puusiltaa alettiin hävittää. Taas täytyi Antti Peltarin muuttaa tavaroineen ja asettua kivisillan eteläiselle korvalle, mutta vaikeata hänen oli tottua tähän uuteen rakennukseen…
Hän kulki ensin sen oikeata puolta koetellen tarkasti sen kivitystä ja leveätä graniittikaidetta pysähtyen jokaisen pilarin ja lyhtypylvään kohdalla tarkastellen ja tunnustellen niiden muotoja ja arvioiden niiden etäisyyttä toisistaan. Sitten hän kulki sillan poikki sen toisessa päässä ja palasi toista reunaa tutkien sen samalla tavalla ja päätyi vihdoin paikallensa tavaroittensa ääreen.
Hän myönsi kyllä itseksensä, että silta oli lujatekoinen ja tilavakin, mutta kuitenkaan ei hän voinut sitä hyväksyä, sillä sillan kova kivitys kolisi jokseenkin samalla tavalla kuin katu. Hänen oli mahdoton kuulonsa mukaan erottaa mitä liikettä sillalla kulloinkin tapahtui. Kuorma-ajurien, pika-ajurien, raitiovaunujen ja yleensä kaikkien ajoneuvojen synnyttämä melu muodostui tällä sillalla yksijaksoiseksi, kovaääniseksi jyrinäksi ja pauhuksi, jonka kokonaisuudesta ei voinut erottaa mitään yksityisiä ääniä, aivan samoin kuin torvisoittokunnan puhaltaessa kaikki torvet sointuvat yhdeksi, valtavaksi marssiksi…
Suurimpana syynä hänen tyytymättömyyteensä oli kuitenkin kaipaus, jonka oli herättänyt vanhan puusillan menettäminen. Sen hän tunsi perinpohjaisesti, sen hän oli nähnyt nuorena poikana, ja kaartilaisena ennen sotaanlähtöään hän oli monasti marssinut reippaan musiikin pelatessa toveriensa kera Vanhaankaupunkiin ja Fredriksbergiin aseharjoituksiin. Ja sitten kun hän kovan kohtalon lyömänä oli vihdoin vaivalloisten harhailujensa jälkeen asettunut ikäänkuin asumaan sen kupeelle, hän oli eläytynyt koko sen olemukseen ja tunsi itsensä kuuluvaksi siihen niinkuin simpukka kuuluu kuoreensa.
Hän oli ennen iloksensa kuullut, kuinka pakkas-aamuina pika-ajurien kulkuset olivat soineet heleästi hevosten koettaessa hiljaisessa hölkässä täyttää ajureille annettua määräystä »Aja hilja sillan yli». Hän oli kuullut, kuinka kevättalvella lumien sulaessa reet töyssyivät ja jyskivät sillan kuoppaisella kannella, ja hän oli tuntenut, kuinka ilman oli täyttänyt mätänevän maan ja lian kevättäennustava tuoksu. Hän oli tuntenut, kuinka Kaisaniemenlahdesta oli alkanut nousta yhä kosteampia, pahanhajuisia huuruja, kuinka jäät olivat ryskineet tuulisina päivinä lahden suulla…
Kesäisin hän oli tuntenut, kuinka lauhat tuulet olivat nostattaneet sillan kannella hienoa pölyä ja ajaneet sitä hänen silmiinsä, jotka eivät vaaran tullessa arvanneet ajoissa sulkeutua. Pakastavina syysaamuina olivat sillan palkit kolisseet kumeasti, ikäänkuin ne olisivat olleet kuivempia ja kaikuvia kuin viulun koppa. Jokaisena vuodenaikana oli sillan kolinalla ollut oma äänensä ja sointunsa, jonka Antti Peltari oli niin hyvin tuntenut.
Hän oli rakastanut sitä vanhaa, kulunutta siltaa, joka oli ollut yhdyssiteenä kahden niin erilaisen maailman välillä, hänen oman lapsuutensa kaupungin, Hermanninkaupungin, ja hänen sotilasmuistojensa kaupungin, keskikaupungin välillä. Oli ollut niin turvallista kulkea sen yli ja antaa kätensä hiljalleen solua pitkin sen puista kaidetta, jonka ihmiskädet olivat kuluttaneet niin tasaiseksi ja liukkaaksi ja josta ei lähtenyt tikkuja käsiin, vaikka sitä olisi kuinka painanut. Eikä siinä myöskään ollut tölmännyt kättänsä mihinkään outoon pylvääseen taikka kylmään, kiviseen korokkeeseen niinkuin tylyssä, uudessa kivisillassa…
Vuosikymmenien kuluessa oli sen Pitkänsillan yli kulkenut ihmisten ja eläinten loppumaton jono. Hän ei ollut nähnyt sitä kulkuetta, mutta hän oli kuullut minkälainen se kulloinkin oli ollut. Siitä olivat ohitse rientäneet reipastahtiset sotajoukot, meluavat nuorisolaumat, kovaääniset työväenkulkueet, ja siitä olivat soluneet ontuvatahtiset, verkat ruumissaattueet… Kaiken tämän hän oli kuullut ja sielussansa nähnyt…
Mutta ei hän enää kuullut eikä siis myöskään sielussansa nähnyt mitään. Kaikki ääni tällä uudella sillalla oli yhtenä kovaäänisenä pauhuna, jonka säveltä hän ei tuntenut.
— Kaikki vanha ja kaunis tässä kaupungissa häviää, ja kaikki kuolee, — sanoi hän puoliääneen itseksensä istuessaan siinä telttatuolillaan. Lukemattomia vanhoja, puisia taloja oli säälittä hävitetty siitä kaupunginosasta, jonne silta johti ja jonka hän parhaiten tunsi. Jokaisen häviävän puutalon kohdalla hän oli pysähtynyt ja saanut ikäänkuin piston sydämeensä.
— Senkin näön minä vielä muistan, — oli hän silloin itseksensä puhunut, — mutta ties Herra minkälainen siihenkin tilalle nousee.
Hänen Helsinkinsä oli alkanut yhä enemmän hävitä. Hän ei enää ollut tuntea sitä omaksensa. Keskikaupungilla, jossa liike oli kasvanut niin hirvittävän vilkkaaksi, ei hän enää vuosiin ollut uskaltanut yksin liikkua. Muutaman kerran hän oli jonkun saattamana käynyt kaartin kasarmin pihalla silittelemässä Gorny Dubniakin taistelussa kaatuneitten toveriensa muistoksi pystytetyn patsaan jalustaa ja samalla hän oli pistäytynyt pienessä kappelissa, jossa kaikki mielen levottomuus ja ikävä oli haihtunut niinkuin silloin sotaankin lähtiessä. Mutta eihän hänen enää viime vuosina sopinut sinne kappeliinkaan nykyisten epämiellyttävien kasarmiasukkaiden takia pyrkiä. Kaikki muuttui, kaikki hävisi… Tuntui niin kaihoisalta sitä ajatellessa… Ja nyt oli vanha siltakin poissa.
Tänään hän tunsi sen taas raskaammin kuin moneen aikaan, mutta kait sen vaikutti ystävän äkillinen poismeno. Poissa oli Ihantola, hän yksin oli jäänyt jälkeen. Nyt olisi hänkin toivonut, että hänetkin olisi »haudattu Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavaa», niinkuin siinä kaartilaisten laulussa sanottiin…
Oli alkanut sataa tihuttaa. Antti Peltari avasi reiällisen sateenvarjonsa ja koetti huolellisesti peittää repaleisella takilla paperossejaan. Häntä vilusti, ilma oli niin kostea ja kylmä, ja hänen mielensä oli niin alakuloinen. Poismenneen ystävän kuolema oli saattanut hänet elämään vanhoissa muistoissa, ja ystävän kuva värjötti kaipauksena hänen mielessään.
Sade yltyi. Hänen täytyi ryhtyä korjaamaan tavaroitansa kokoon, ja olihan jo iltakin. Hän peitti vaunut huolellisemmin, nosti telttatuolinsa vaunuille ja alkoi hiljalleen työntää niitä edellään.
Ilta oli pimeä, vain jokunen himmeä lamppu valaisi suurta kivisiltaa, jolla siitä huolimatta oli vilkas liike, sillä kaikilla oli kiire sateensuojaan. Antti Peltaria ei häirinnyt kenenkään kiire eikä pimeä, sillä hän oli tottunut ainaiseen pimeyteen. Mutta tänä iltana eli hän voimakkaammin kuin koskaan ennen omaa muistojensa elämää, ja hänen sielussaan oli entistä suurempi pimeys…
Satoi märkää lumiräntää. Ihmiset tunkeilivat hänen ohitsensa, kaikilla oli kiire, mutta kukaan ei huomannut häntä, kun hän jolui laahustaen ja tahdottomana ihmisvirrassa. Antti Peltari sai monta sysäystä, mutta hän ei huomannut mitään. Hän oli kuuro kaikille äänille ja tunnoton kaikille kosketuksille. Hänen sielussaan oli ystävän hautajaiset…
Hän kulki ajatuksissaan ja työnsi hitaasti edellänsä korivaunujaan, eikä hän ensinkään huomannut, että hän sohjuisella sillalla oli joutunut syrjäkäytävältä sillan ajotielle.
Yhtäkkiä ilmestyi sillan pohjoiseen päähän kovaa vauhtia ajava yksilyhtyinen auto, jonka silmiähuikaiseva valosuihku ikäänkuin paljasti kaikkien nähtäväksi elämän koko sillalla. Auton kuljettaja ei kuitenkaan voinut vastatuulessa nähdä tiheän lumentulon takia paria metriä pitemmälle eteensä. Matalaääninen auton torvi ammui kuin tuomiopasuuna. Kuului kauhistuneita huutoja, ja samassa silmänräpäyksessä Antti Peltari joutui auton alle…
Hänen korivaununsa kaatuivat, ja puulaatikko sisältöineen lensi kauaksi. Paperossi- ja tulitikkulaatikot sinkoilivat ylt'ympäri. Auto sätki ja jyrisi, ja kun vaunu oli saatu siirretyksi taaksepäin, nostettiin korivaunujen sirpaleiden keskeltä pahasti ruhjoutunut sokea tupakkakauppias…
Kun Antti Peltari kirurgisessa sairaalassa hetkiseksi virkosi tainnostilastaan, sanoi hän heikolla äänellä:
— Kaikki häviää, vanha Helsinkikin katoaa, ja minä kuuluin siihen…
Ja hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
— Jumala on sittenkin armollinen… Tämän sanottuaan hän veti viimeisen henkäyksensä, ja Pitkänsillan tupakkakauppias oli siirtynyt katoamattomuuteen.
KAHVIPUTKA
Kahviputkan pitäjätär, lihava, aina herneitä ja ryynejä pureskeleva matami Iita Fagerlund, oli harvinaisen huonolla tuulella, kun hän eräänä sateisena lokakuun aamuna siinä kello viiden tienoissa avasi putkansa »kundeillensa».
Avain ei ottanut mitenkään sopiaksensa ruosteiseen munalukkoon, joita irtolukkoja paljojen varkaiden takia riippui hänen kojunsa lautaovessa kokonaista kolme kappaletta. Fagerlundska oli niin kiihtyneessä mielentilassa, että hän epähuomiossa tuppasi lukkoon väärän avaimen. Se tarttui niin lujasti kiinni, ettei hän millään ollut saada sitä sieltä pois.
Hän nyki ja riehui, potki ovea hiljaa sadatellen, niin että koko putka tärisi. Vihdoin hän sai sen väärän avaimen irti lukosta ja avasi viimeisen lukon.
— Turkanen, sanon minä, mokomakin pahus, niinkuin minulla ei olisi muuta työtä kuin loria noita iankaikkisia munalukkoja, — mutisi hän itseksensä. Hän aukaisi sisäpuolelta suurella säpillä kiinni olevan luukun, joka paukahtaen putosi saranoillensa varassa ulospäin katkaisten kadunpuoleisen lautaseinän kahtia.
Pientä protkotusta pitäen hän meni ulos ja kiinnitti kahdella pitkällä rautahaalla seinänpuolikkaan sellaiseen asentoon, että se muodosti suuren pöydän kojun eteen. Sitten hän pystytti likomärän, repaleisen kangaskatoksen tämän »siivun» yli, kuten hän nimitti tarjoilupöytäänsä, ja raahasi putkasta nelijalkaisen, maalaamattoman rahin, jonka pinta kiilsi ahkerien istujien likaisten vaatteiden tummaksi »puleeraamana».
Palattuansa kojuun hän äityi yhä enemmän, kun huomasi, että tervahuovalla peitetty katto oli taas yöllisen rankkasateen aikana vuotanut ja vesi kastellut hänen piskuisen sokerivarastonsa.
— Kattiako minä tuota kattorähjääkään tässä rupesin tyyriinä aikana petraamaan, niinkuin se siitä olisi parantunut. Lahoa ja perstaantunutta se kattohuopakin on kuin Tossavaisen tossut, — mutisi hän itseksensä pyyhkien joka sokeripalaa erikseen likaiseen karttuuniesiliinaansa. — Ja jos sitten edes saisi pitää koko höskän, mutta vielä mun mitä, kehtaavatkin, — hän sylkäisi pitkän syljen ja puraisi poikki erään pahasti kastuneen sokeripalan.
Kuivattuansa sokerit hän alkoi sytytellä »priimuskyökkiä», mutta sekin teki tänä aamuna tenää, ei ollut millään syttyä.
— Tuo priikin on kuin silkkaa vettä, ei ota palaakseen, mutta kun ne miehet sitä niin nahkaansa ajavat, että kait se vähemmälläkin loppuu… ja sitten sitä vapriikit heruttavat vedellä, — ajatteli hän myrtyneenä saaden vihdoin priimuksensa vaivalla palamaan.
Hän järjesteli kojussa olevia tavaroita »tiskille» asetellen sille paperossilaatikoita, suuria posliinisia kahvimukeja ja muutamia »puntteja» tulitikkuja sekä lopuksi paperipäällisiä karamelleja puolillaan olevan, ruskean lasipurkin. Priimuskyökki kohisi ja täytti pienen lautaputkan, jonka seinät olivat paperoidut kellastuneilla sanomalehdillä, petroolinsavulla ja sikurinsekaisen kahvin höyryllä.
Fagerlundska paiskeli kiukulla kaikkia käsiinsä osuvia tavaroita, ikäänkuin ne olisivat olleet syynä hänen suureen onnettomuuteensa. Suoristaessaan tarjoiluaukon edessä olevia punareunaisia karttuuni-uutimia hän kiskoi toista niin rajusti, että se irtaantui yläpäästään ja jäi pahasti rempallensa roikkumaan.
— Olkoon ja menköön, — ajatteli hän katkerana. Kolmekymmentäviisi pitkää vuotta hän oli tässä pienessä putkassaan puutalojen ympäröimän torin nurkkauksessa harjoittanut pientä kauppaansa ja sillä henkensä elättänyt. Joka ikinen jumalan aamu hän ilmoista huolimatta oli kello viiden korvilla saapunut kojullensa liikettään harjoittamaan. Puuhaa ja vaivaa siinä »Fagerlundskan trahtöörin» pidossa oli ollut, mutta vaikeistakin ajoista huolimatta hän oli hankkinut kahvit ja sokerit, tupakat ja limonaadit, karamellit ja muut makeiset, voit ja »kilopullat» ynnä monet muut liikkeeseen kuuluvat tavarat, eikä yhdenkään kundin passannut moittia huonosta trahtöörin pidosta…
Hänen putkassaan lähityömaiden sekä miehet että naiset olivat varhaisen aamukahvinsa hörppineet, ja moni kilopulla sen tiskin ääressä oli läpensä löytänyt. Ei siinä oltu säästetty rahaa eikä tavaraa, antelias hän oli ollut. Ei mitään liikoja kiskomisia, kunhan vain tienasi vissit »rosentit» myydystä tavarasta.
Kunniallisesti ja ihmisiksi hän oli liikettänsä hoitanut, eikä sitä kukaan merkannutkaan… No jaa, eihän se nyt aina ollut niin kunniallistakaan ollut, jos nyt oikein syvimpiä sisuksia myöten alkoi tonkia. Olihan sitä viime vuosina hiukan tullut harjoitetuksi sitä »viinatrokarinkin» ammattia, mutta minkäs sille mahtoi, kun ne miehet olivat ihan kuin kipeitä, jolleivät saaneet joskus aamukylmään pientä »puolikupposta» viinan kanssa…
Jaa, totta puhuen, kyllä vaan tohtoritkin olisivat saaneet häntä kiitoksella mainita, jos olisivat tienneet kuinka monta vatsatautista Fagerlundska »suutareillaan» oli parantanut. Eikä hän ollut tästäkään kaupasta häävisti kostunut, enemmän se vain oli ollut sellaista niinkuin laupeudentyötä… Ja olipa se juoppo poliisi Närhikin aina silloin tällöin piipahtanut hänen putkaansa punaisen nokkansa färiä nostamaan. Oikein tuppasi naurattamaan, kun muisteli kaikkea, mitä vuosien kuluessa oli tapahtunut…
Hänen putkansa »parasollin» alla oli moni asia puhuttu oikein täyteen reilaan. Siinä tiedettiin ihmisten asiat ja maailman uutiset paremmin kuin monen aviisin toimituksessa. Useinpa vaan »etsivänkin» täytyi tulla hänen putkallensa tietämään siitä ja siitä jätkästä tai »reissusällistä», joka oli joutunut kiinni pitkäkyntisyydestään, kuinka se hänen kojullaan oli syönyt ja juonut ja oliko sillä ollut maksaessaan suurikin raha. Mutta kyllä hän silloin osasi pitää suunsa kiinni, sillä mitäs sitä olisi pahuuttansa parhaita kundejaan mokomillekin nuuskijoille kavaltanut…
Näitä miettiessä alkoi Fagerlundskan kiukku hiukan laantua, ja kun hän oli ryyppinyt pari mukillista kuumaa kahvia, hän tunsi itsensä kuin uudeksi ihmiseksi. Hän oli juuri alkanut juoda kolmatta mukillista, kun putkalle ilmestyi silmäpuoli kadunlakaisijatar Mimmi Juslin eli »Luuta-Jusu», kuten häntä yleisesti nimitettiin.
— No huomentapäivää, mitä hyvää näin aamutuimaan? — sanoi hän veikeästi vilkuttaen näkevällä herasilmällään.
— Huomenta, huomenta, Jusliinska, kyllä nyt asiat ovat ihan toptykkönään, että loppu tästä tulee ihan tässä paikassa, — sanoi Fagerlundska kaataen mukiin Jusliinskalle kuuluvan tavanmukaisen kahviannoksen.
— No mitäs helkuttia, Fagerlundska, Fagerlundska kertoo nyt vaan?
— Äh, se maistraatti, se maistraatti…
— Niin, sanokaas muuta kuin asiaa, se kirottu maistraatti, — keskeytti Jusliinska innostuneena, — se sitten on viheliäistä koplaa. Tietääkös Fagerlundska, ettei ne herrat enää pistoovaa kunnollisia luutiakaan. Niin ne ovat pieniä kuin vispilät tai vanhat vihdat, lakaise ja kynsi niillä nyt sitten katuja, jos osaat, ja minkäsorttista jälkeä siitä sitten tulee, kaduilla on aina rivo uloskatsanto… — puhui Jusliinska yhteen hengenvetoon.
— Niin kait se on, mutta leipänsä Jusliinska sentään vissisti niillä luudantyngillä tienaa, mutta toista se on meikäläisen, kun leipä viedään ihan suusta, ihan tässä oitis saa ripustaa hampaansa naulaan…
— Jestas sentään, Fagerlundska, eihän asiat nyt vaan ole niin hassusti?
— On ne hassumminkin, nälkään ne minut tahtovat tappaa, — kirkaisi
Fagerlundska kiihtyneenä.
— Mutta Fagerlundska toimittaa nyt Herran nimessä minulle asian.
Ihanhan minä voin saada vaikka slaakin, kun te ette puhu…
— No, totta se on joka sana, maistraatti on määrännyt tämän putkan tästä joko hävitettäväksi tai toisaalle siirrettäväksi. Pois se on tästä kuskattava.
— Herrajestas sentään, eikö ne yhtään häpee, vai pois, ja mukamas miksi?
— Juu, tässä lossataan ruveta pykäämään uutta kivimuuria ja tämän täytyy pois, koska tämä herrain mielestä muka on kaupungin arvoa ja ulkomuotoa alentava myymälä…
— Vai alentava, niinkö Fagerlundska sanoi? Mitäs sitten esimerkiksi se »narinkka» on, jota ne tuolla Kampin laidassa hyysäävät.
Voi, voi kyllä ne sitten osaavat olla häpeemättömiä, selkäänsä niiden pitäisi saada…
— Ne pitäisi pistää piikkitynnyriin, — kirkui Fagerlundska raivoksi kiihtyneenä. Sitten he yltyivät molemmat kilvan haukkumaan maistraattia. He puhuivat molemmat yht'aikaa, eikä kumpikaan kuunnellut mitä toinen sanoi. Puhe vain kiihtymistään kiihtyi, eikä siinä sanoja ja arvosteluja säästetty…
Vain hetkiseksi puheenääni laski, kun he hengästyneinä hörppäsivät kahvia väliin, ja silloin kuului hörppimisen lomassa priimuskyökin keskeymätön kohina niinkuin pienen kosken pauhu. Mutta kotvan kuluttua sanatulvan pyörteet vaimensivat tämän yksitoikkoisen kohinan.
Vähitellen alkoi putkalle kerääntyä joka-aamuisia vieraita, ja tieto kojun hävittämisestä herätti vieraissa yleistä suuttumusta. Fagerlundska ei enää jaksanut uudestaan ja uudestaan kertoa uteliaille kysyjille maistraatin päätöksestä. Hän oli jo puhunut äänensä käheäksi tässä syyskosteudessa ja istui nyt masentuneena kojun nurkassa olevalla jakkaralla syöden hermostuneesti auringonkukan siemeniä. Hän sylkäisi aina silloin tällöin siemenkuoria suustansa ja nieleksi väkisinkin esillepyrkivää itkuaan.
Mutta Jusliinska oli »ässässään»; hän tarjoili kahvia niinkuin putkan emäntä ainakin ja kertoi uupumatta kaikille, jotka vain tahtoivat kuulla, luutajuttunsa ja tämän viimeisen maistraatin hävyttömyyden. Joka kerta kun hän tuli siihen paikkaan kertomuksessaan, jossa mainittiin kojun hävittäminen perustuksiaan myöten muka sen tähden, että se oli »kaupungin arvoa ja ulkomuotoa alentava», sai Fagerlundska kovan yskäkohtauksen, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin hänen silmiinsä…
Vieraat panivat ankaria vastalauseita ja kirosivat maistraatin herrat siihen kuumimpaan paikkaan, ja niin jutellen ja hälyten kului se aamupäivä. Toisia meni ja toisia tuli, ja muutamassa tunnissa oli tieto »Fagerlundskan trahtöörin» häädöstä tunnettu koko Fagerlundskan laajassa kundi-piirissä. Fagerlundska tunsi itsensä heikoksi ja istui äänetönnä jakkarallaan marttyyrin ilme lihavilla kasvoillaan…
Kuukausi oli kulunut siitä, kun Fagerlundska oli saanut häätömääräyksensä, ankaran toran ja kiihtymyksen katkera kuukausi. Muuttopäivä oli koittanut.
Marraskuun tummat, raskaat pilvet satoivat lumiräntää, kun Fagerlundska apuriensa kanssa ryhtyi muuttopuuhaansa. Muutamat rantajätkät, jotka olivat olleet putkan uskollisimpia vieraita, olivat lupautuneet »hantlankareiksi» tänä kohtalokkaana hetkenä.
Fagerlundska oli äyskisellä ja trumantilla tuulella. Hänen surunsa ja häpeänsä oli kovettunut vähitellen kuukauden kuluessa »sturskiudeksi». Hän komenteli apureitaan kädet puuskassa niinkuin suuren laivan kapteeni, ja auringonkukan siementen kuoret pursusivat hänen suustaan niinkuin akanat viskuukoneesta hänen antaessaan määräyksiään.
»Luuta-Jusu» hääräsi ylinnä; hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ollut järjestämässä joitakin suuria pitoja taikka maahanpaniaisia, ja hautajaisethan nämä tavallaan olivatkin…
Nelipyöräisille »mööpelivaunuille» lastattiin jos jonkinlaista kojusta otettua tavaraa. Siinä oli lavitsat ja jakkarat, priimuskyökit ja pannut; varsinkin suurinokkainen »sumppipannu» vaikutti aika mahtavalta vaunujen etupuolella.
Jätkät raahasivat muutamia suuria ja painavia pakkalaatikoita, joissa oli laseja, posliinimukeja, pulloja, teevateja, lasipurkkeja, tupakoita, tulitikkuja, kaikenlaisia täysinäisiä paperipusseja, risaisia kirjoja, vanhoja sanomalehtiä, likaisia korttipakkoja, kynttilänpätkiä, leipää, teepaketteja, öljylamppuja, »tiskipalju» ynnä muita tähän talouteen kuuluvia tarvekaluja.
Fagerlundska tiuski ja komenteli ja antoi määräyksiään olantakaisesti niinkuin vallassa oleva keisarinna. Siitä huolimatta oli muuttajien mieliala mitä parhain, ja monta sukkeluuttakin siinä lasketeltiin, mutta Fagerlundska pysyi ylhäisen käskevänä ja kylmänä. Nauru ei koristanut hänen vakavia, lihavia kasvojaan.
Kun kaikki putkan tavarat oli saatu lastatuksi huonekaluvaunuille, alkoivat miehet nostaa kojua särkyneistä tiilikivistä tehdyltä kivijalustalta. He olivat hankkineet neljä pientä pyörää, jotka kahden pitkän rauta-akselin avulla kiinnitettiin putkan alle. Sitten siihen lyötiin parista rivasta tilapäiset aisat, joilla tämä »omnipussi», kuten jätkät sitä nimittivät, kiinnitettiin muuttovaunujen perään.
Kun koju nostettiin paikoiltaan, juoksi sen alta muutamia rottia, jotka olivat tehneet sinne pesänsä. Syntyi hirvittävän raju ja äänekäs rottajahti kesken kaiken. Tiilikiviä heiteltiin niiden päälle, huudettiin ja meluttiin. Taistelutantereelle jäi kaksi ruumista, toiset pääsivät pakoon erään lähellä olevan talon kellariin.
Nyt oli Fagerlundska valmis lähtöön. Hän istuutui muuttovaunujen etupuolella olevalle pakkalaatikolle ja piteli sylissään pientä, harvalehtistä fiikusta, joka kojun hämärässä oli käynyt kitukasvuiseksi. Muuttojoukko lähti liikkeelle, »mööpelivaunut» edellä ja koju epävarmoilla pyörillään huojuen ja keikkuen perässä pitäen pahaa räminää.
Märkää lumiräntää satoi Fagerlundskan silmille, kun hän istui siinä tavaroittensa keskellä. Hänen keinotekoinen jäykkyytensä alkoi sulaa, niinkuin alastuleva lumi, ja hänen mielensä herkistyi niin surullisen haikeaksi.
Ajettiin pikkuhiljaa läpi kaupungin, Söörnäisiin vievä Viertotie päämääränä, ja jota pitemmälle matka kului, sitä raskaammaksi kävi Fagerlundskan sydän, kun hän tässä tärkeässä elämänsä käännekohdassa ajatteli menneitä vuosia…
Nuorena, ihan liiankin nuorena, hän oli joutunut naimisiin parturi Oscar Fagerlundin kanssa, mutta liian lyhyitä olivat onnen kuukaudet olleet. Fagerlund oli tienannut paljon, mutta vielä enemmän hän oli hävittänyt juopotteluun ja kortinpeluuseen. Vuodesta toiseen oli sentään rähjätty, ja kokonaista seitsemän lasta hänellä oli ollut. Nyt niistä enää oli elossa vain nuorin poika, muut olivat lapsena kuolleet, ja Alvar-raasukin istui nyt Hakolassa varkaudesta…
Siihen aikaan kun heillä oli ollut oma parturinliike, olivat asiat olleet hiukan paremmin, mutta Fagerlundin hulttiomaisuuden takia oli liike lopuksi mennyt »nuijan alle», ja siitä se kurjuus sitten oli oikein alkanut… Fagerlundskaa itketti, kun hän ajatteli kaikkia kärsimyksiensä vuosia. Hän pyyhki vyöliinallaan räntää kasvoiltansa, mutta taisi siinä samassa joku kyynelkin kuivua…
Vaunu huojui edelleen, ja Fagerlundska jatkoi ajatuksiaan »Luuta-Jusun» juostessa siinä sivulla koetellen aina vähän väliä saada keskustelua käymään.
… Kun Fagerlund vihdoin oli kuollut nautittuansa liian paljon »hiuskonjakkia», oli hän leskenä alkanut elättää itseänsä ja ainutta lastansa kahviputkan pidolla. Ja hyvin asiat olivatkin käyneet, Alvar vain vuosi vuodelta oli käynyt pahantapaisemmaksi, ja vihdoin se raukka oli tehnyt sellaisia kolttosia, että oli joutunut linnaan… Fagerlundska niisti tässä nenäänsä vyöliinaansa oikein perinpohjaisesti.
Kulkue oli jo saapunut Viertotielle, ja Fagerlundskan mielenkiinto heräsi, kun hän näki ensimmäisen tien varrella olevan kahviputkan. — Siinä se »Ruiku-Leenankin» putka vaan näkyy kököttävän. Mahtaakohan sen koju-rähjä kannattaa? — ajatteli hän verraten katseillaan »Ruiku-Leenan» ja oman kojunsa ulkomuotoa. Mutta kohdalle tullen hän jäykisti kasvonsa, kohensi ryhtiään eikä katsonut sinnepäinkään.
Verkalleen jolui muuttojono kaupungin tullia kohti, ja Fagerlundska itki ääneen peittäen pöhöttyneitä kasvojaan esiliinaansa…
VANHA SAUNA
Oli ankara helmikuun pakkas-ilta. Lääketieteen ylioppilas Niilo Ottelin oli istunut useampia tunteja yhteen rupeamaan lueskellen luonnontieteellistä kirjaa, joka käsitteli suolenpiin hiussuoniverkkoja. Aine tuntui hänestä ikävältä ja joutavalta.
Hän veti pitkän haukotuksen ja katsahti taas ulos akkunasta, kuten hän jo useampaan kertaan oli tehnyt siinä pikkuhiljaa lueskellessaan. Kadun toisella puolella, aivan hänen akkunaansa vastapäätä, oli elävienkuvienteatteri, jonka erivärisistä sähkölampuista muodostettu otsikkokirjoitus »Koko maailma» loisti pimeydessä niinkuin Belsazarin pitojen tulikirjoitus.
Tämä Söörnäisissä oleva elävienkuvienteatteri oli ainoa, jossa ylioppilas Ottelin kävi, sillä hän kuului niihin ihmisiin, jotka löydettyänsä jonkun mieleisensä paikan, oli se sitten teatteri, ruokala, asunto taikka jokin muu sellainen, eivät sen jälkeen osaa käyttää toisia.
Ihmisiä meni ja tuli, ja yht'äkkiä ylioppilas Ottelin huomasi, että huone, jossa hän istui, alkoi taas antaa hänelle iltaisin huomattavaa päänsärkyä. Hän lopetti lukunsa, paiskasi kirjan kiinni, niin että tomu pölähti, ja syöksyi kadulle mennäksensä »Koko maailmaan».
Siellä hän katseli ihanaa etelämaalaista rakkausfilmiä, joka rullaltaan vierien suristen kehräsi hänen silmiensä eteen kauniita kuvia. — Nuori, häämatkalla oleva pari oli Venetsian Lidolla uimassa. Aurinko paistoi häikäiseväsi, vesi lainehti ja kimalteli. Niilo Ottelinin valtasi vastustamaton halu lähteä heti »kuvista» tultuaan saunaan.
»Tohtori» Ottelin oli pienestä maaseutukaupungista kotoisin. Hän oli kasvanut vaatimattomissa oloissa eikä hän tahtonut millään oppia elämään niin leveästi kuin useimmat hänen tovereistaan. Mikään varakas hän ei ollut, mutta ei niin köyhäkään, että hänen olisi ollut pakko sen tähden asua Söörnäisissä. Häntä miellyttivät pienet rakennukset ja ahtaat kadut, ja siksi hän oli asettunut asumaan tähän köyhälistön kaupunginosaan.
Kauan hän oli saanut hakea mieleistänsä saunaa, sillä komeat, uudenaikaiset saunakasarmit marmorisine pesulavitsoineen, höyrykaappeineen ja muine mukavuuksineen eivät miellyttäneet häntä. Ne olivat epäkodikkaita, ja siinä suhteessa hänellä oli suuret vaatimukset.
Lukemattomat olivat ne pienet saunapahaset, joissa hän oli kylpenyt, mutta ei yksikään ollut tyydyttänyt hänen vaatimuksiaan. Missä oli kiuas liian hatara ja löyly sen mukaan hikistä ja laimeata, missä taasen oli liian kylmä ja vetoinen pukuhuone, jota hän tulevana hermolääkärinä ei voinut hyväksyä.
Mutta löytyipä vihdoinkin aivan sattumalta, kuten useimmiten kaikki hyvä, tässä suuressa kaupungissa yksi sauna, joka sai armon »tohtori» Ottelinin silmissä. Kulkiessaan kaupungilla hän oli nähnyt eräällä rantakaduille vievällä poikkikadulla ränsistyneen puuportin, jonka päällystää kaunisti puuleikkauksilla koristettu lehtikiehkura, ja sen alla oli kömpelösti maalattu kyltti: Sauna. »Tohtori» Ottelin puikahti heti portista pihalle ja hämmästyi löytöään…
Korkeitten kivimuurien ympäröimässä, harvinaisen suuressa pihassa oli villiintynyt puisto, jonka keskessä oli pieni, harmaaksi rapattu, vino rakennus suurien pihlajoiden ympäröimänä. Sauna, oikein vanhaa, hyvää mallia. Tämän yksikerroksisen rakennuksen tiilikatto kasvoi sammalta, seinävieret olivat taikinamarjapensaiden peittämät, ja saunan akkunat olivat pienet ja vinot niinkuin jonkin maalaistöllin lasit.
»Tohtori» Ottelin astui uteliaana ylös portaita, jotka olivat tehdyt parista myllynkiven puolikkaasta. Kun hän avasi oven, tulvehti heti tulijaa vastaan tiivis, kostea lämpö, jossa »tohtori» oli tuntevinaan koivunlehtien suloista tuoksua. Holvikattoinen käytävä, jonka kummallakin puolella oli muutamia pieniä, numeroituja ovia, kaareutui tunnelmallisena niinkuin pienen maalaiskirkon katto.
Pukuhuoneessa kului häneltä paljon aikaa sen tutkimiseen. Sekin oli holvikattoinen ja matala. Harmahtavaksi maalatuissa seinissä ja katossa heijasteli kostea kiilto niinkuin itkua teettelevän naisen silmissä. Vaikka ulkona olikin täysi päivä, paloi katossa pieni öljylamppu lisäten kodikasta tunnelmaa haalistuneiden karttuuniuutimien läpi siivilöityvän, niukan päivänvalon kanssa.
Ottelin istuutui leposohvalle, joka muistutti muodoltaan Napoleonin aikuisia empire-sohvia. Hän kohotti karheata peitelakanaa ja huomasi, että sohva oli mahonkia ja saattoi polveutua jostain varakkaasta kodista, vaikka se aikansa palveltuaan vihdoin oli alennettu tähän ympäristöön.
Hän riisuutui hitaasti, tarkasteli huoneen muitakin nähtävyyksiä, ja joka paikasta huokuivat häntä vastaan vanhojen esineiden kuvitellut tarinat. Hän kotiutui tuossa tuokiossa ympäristöönsä ja oli jo miltei lopullisesti päättänyt rupeavansa tämän kylpylän vakituiseksi vieraaksi, kun ovelle koputettiin ja saunoittaja kutsui häntä kylpyyn.
Ensi työkseen hän kysyi saunoittajan nimeä ja saatuaan kuulla, että se oli Mimmi, hän arvosteli kriitillisenä, sopiko Mimmi tälle vanhalle, laihahkolle saunoittajalle nimeksi.
— Vai Mimmi, sehän sopii, — sanoi hän ääneen ikäänkuin jatkoksi omille ajatuksilleen ja astui saunaan.
Se sitten oli kodikas ja mukava »kamurkka», pieni ja sumuinen. Tummat, miltei lahot puuportaat johtivat lavolle, jonka penkki oli kaita kuin silityslauta. Hän oikaisi itsensä lauteille ja katseli selällään maaten holvikatossa liikkuvia vesipisaroita. Niin ne siinä pikkuhiljaa ikäänkuin laskettelivat mäkeä toinen toistansa takaa-ajaen ja yhdyttyänsä suureksi vesipisaraksi tippuivat somasti nolpahdellen alas lauteille ja hänen päällensä.
Seinällä paloi kituvaloinen öljylamppu, jonka liekki aina löylyä lisättäessä pieneni arveluttavasta mutta toipui kuitenkin taas kotvan kuluttua. Ammeeseen juokseva vesi pauhasi kuin pieni koski, ja kiuas, jonka päällä vihta oli räytymässä levittäen suloista juhannustuoksuaan, kähähti aina löylyä lyötäessä kuin villikissa.
»Tohtorista» tuntui olo oikein mukavalta; suloinen raukeus souti hänen suonissaan, eikä hän malttanut olla hiukan laulamatta siellä kelliessään.
— Eikös herra tiedä, ettei saunassa passaa hoilata, — sanoi Mimmi nuhdellen.
— Jaa mikä ettei?
— No, kun haltia siitä säikkyy…
— Eikö muuta, sen vanhan jutun minä kyllä tiedän.
— No miksikäs herra sitten hoilaa?
— Minä olen löylynlyömä.
Molemmat purskahtivat nauramaan, ja siitä hetkestä he tulivat hyviksi ystäviksi. Kun löylyt oli otettu ja tarpeeksi vihdottu, alkoi peseminen alhaalla olevalla lavitsalla, joka vapisi kuin lankavyyhti tuulessa. Siinä pestessä kävi juttuaminen. »Tohtori» kyseli, ja Mimmi selitti minkä kerkesi.
Kolmekymmentä vuotta hän oli tätä ammattia harjoittanut, ja vaikka se väliin »otti luille», niin että lihat olivat lohjeta, tuntui se kumminkin koko joukon mukavammalta ja »metkemmalta» kuin pyykinpesu.
Kahdeksantoistavuotiaana maalaistyttönä hän oli työnhaussa tullut kaupunkiin ja joutunut heti tälle alalle. Siitä pitäen hän oli sitten kylvettänyt ihmisiä vuodesta vuoteen yhteen menoon. Täällä saunassa sitä sitten näki yhtä ja toista, näki ihmiset oikein täydessä alastomuudessaan sanan joka merkityksessä.
Monet kylpyvieraat, jotka astuivat kadulta pukuhuoneeseen koreina ja hepeneissään, vasta täällä näyttivät oman hienoutensa valheen. Auta armias varsinkin niitä naisenpuolisia! Niin nainen kuin hän olikin, täytyi hänen rehellisenä ihmisenä silti myöntää, että ne ne sitten vasta saattoivat olla oikeita pintapuolisuuden »mönstereitä». Niin kauheita alusvaatteita ei olisi luullut niin »fiinillä» ihmisellä olevankaan, ellei omin silmin olisi niitä saanut katsella, ja sillä »ootekolonkilla» ne monet koettivat asioitansa »petrata», mutta auttoikos se…
Ja niitä rasvaisia puheita sitten, joita varsinkin herrat kehtasivat pitää… Eivät ne liikoja kursailleet tai hävenneet. Saunoittajalle kait sai syytää suustaan mitä moskaa vaan, sillä olihan sauna yleinen puhdistuslaitos ja kait siellä täytyi saada likaiset ajatuksensakin ruumiinsa ohella puhdistaa. Mikäs hänen auttoi, täytyi kuunnella vain ja aina siihen väliin vielä jotakin tokaistakin, jos tahtoi saada kunnolliset juomarahat, ja juomarahojenhan varassa täällä elettiin. Mutta kyllä hän vaan usein ajatteli, että löylynlyömiä nuo heikkohermoiset ihmiset vissisti olivat, sillä eivät suinkaan ne muuten olisi arvanneet niin höyniä puhua…
Päätä häneltä sitten kysyttiin, ei siinä löyly saanut liikoja vaikuttaa, kestä ja kärsi vaan. Tämä oli sitten sitä oikeata helvetin esimakua, niin että kyllä hän vissisti oli jo täällä maan päällä tottunut kuumuuteen, jotta kait hän kuoltuaan pääsee vähän vilpoisempaan paikkaan, vaikk'ei muuta niin vaihteen vuoksi, sillä rehellisesti ja kunniallisesti hän työnsä oli hoitanut.
Tulla joka jumalan aamu ensin saunaa lämmittämään ja siivoamaan ja alkaa sitten kello kahdelta tuo jokapäiväinen ihmisten »tiskaaminen». Kyllä siinä vaan oli touhua ja puuhaa. Ja kaikensorttisia ihmisiä sitä saikin hangata. Oli lihavia kuin jauhosäkki ja laihoja kuin luukantele, tavallisia ja epätavallisia, ja olipa hän pessyt pari neekeriäkin, ihan oli tupannut ylenannattamaan niitä hangatessa, eikä niistä valkoista saanut millään. Kerran hän oli pessyt sirkuksen jättiläisen, joka oli suuri kuin kaksi miestä, ja »tupla» juomarahat se oli kouraan tupannut sanoen nauraen, että olihan hänessä pesemistäkin kahden edestä.
Muuten kyllä suuret ja lihavat olisivatkin saaneet antaa juomarahoja vähän enemmän. Ei hän nyt sitä työtänsä niin suureksi laskenut, mutta kun täytyi itse pitää itsensä saippuassakin, niin niihin suuriin rohjoihin kului sitäkin lyyristä tavaraa niin loputtomasti…
Äkkiä »tohtori» Ottelin keskeytti Mimmin sanatulvan, sillä hän huomasi, että pitkin lavolle johtavaa kaidepuuta juoksi jono torakoita.
— Vai on täällä tuotakin lajia, — kysyi hän nauraen.
— No onhan toki, kuinkas muuten, eihän tämä olisikaan mikään oikea, vanha sauna ilman niitä, — sanoi Mimmi rauhallisena.
— Älkääs huoliko, ensi kerralla minä tuon niille oikein suuren ja komean kuningattaren, — sanoi Ottelin astuessaan kuhmuiseen metalliammeeseen.
Kun kylpeminen oli suoritettu, antoi herra Ottelin Mimmille hyvät juomarahat ja sanoipa vielä nimensäkin ja ammattinsa.
— Kiitoksia, paljon kiitoksia, tohtori tulee nyt vaan pian takaisin, — sanoi Mimmi hyvillään hyvästellessään.
Seuraavalla kerralla »tohtori» toi lasipurkissa Töölön sokeritehtaalta saamansa peukalonkokoisen elävän sokeritorakan jättäen sen saunan hyönteismaailman kuningattareksi ja risti sen Anna-Liisaksi, sillä häntä huvitti toisinaan tehdä pientä viatonta pilaa.
— Voi, voi niitä herrain konsteja, — sanoi Mimmi nauraen, sillä häntäkin huvitti tämä pieni kuje.
— Mimmi muistaa nyt vaan antaa Anna-Liisalle hiukan sokeria, muuten se kuolee, — varoitteli »tohtori» mennessään.
— Kyllä minä, paljon kiitoksia vaan, hyvästä…
* * * * *
Parin vuoden aikana kävi »tohtori» Ottelin säännöllisesti tässä vanhassa saunassa ja muisti joka kerta kysyä Anna-Liisan vointia. Ja hyvin se näkyi viihtyvänkin tässä kuumassa, kosteassa ilmassa. Kun Mimmi asetti sokeripalan akkunalaudalle, jossa se kosteuden vaikutuksesta alkoi sulaa, ilmestyi aina jonkun ajan kuluttua siihen Anna-Liisa syöden rauhallisesti, ellei sitä häiritty.
Kerran se oli pari päivää kadoksissa, ja Mimmi oli oikein levoton sen kohtalosta, sillä paljon iloa ja hupia oli hänellä ja kylpyvierailla ollut kuningatar Anna-Liisasta. Mutta sitten se taas ilmaantui ja oli nälkäinen kuin susi.
Enemmän kuin Anna-Liisaan oli Mimmi kuitenkin kiintynyt vanhaan saunaansa, jossa hän oli työskennellyt miltei koko kaupungissa olonsa ajan. Oli hänelle tarjottu paikkaa muissakin saunoissa, mutta aina hän vain oli kieltäytynyt, sillä hän oli tohtorini kanssa yhtä mieltä siinä, että tällainen tuli oikean saunan olla ja että eivät ne uudet saunat hienoudessaan passanneetkaan kaikille ihmisille.
Kolmas sotavuosi oli kulumassa, ja Mimminkin olo ja elämä alkoi käydä tukalammaksi, kun se saippuakin niin hirvittävästi kallistui. Mutta siitä kahvisokerista vasta oikea pula nousi. Kaffeeta hän tarvitsi, vaikka sitten olisi ollut syömättäkin, mutta se sokeri, se sokeri…
Vähäisestä annoksestaan hän kuitenkin koetti aina antaa silloin tällöin Anna-Liisallekin pienen murusen, mutta vähitellen sokeri loppui häneltä aina kesken kuun, ja vihdoin Anna-Liisa kuoli.
Kun »tohtori» Ottelin eräänä iltana saapui saunaan, kysyi hän tapansa mukaan Anna-Liisaa.
— Vainaja, kun sokeri loppui, — sanoi Mimmi hymähtäen. — Ja pian kait me kaikki kuolemme nälkään.
— Anna-Liisa taisi olla ensimmäinen suursodan uhri kotoisella pohjalla, — sanoi »tohtori» nauraen.
— Mutta ei viimeinen. Samaa tietä minäkin tästä kohta menen perässä.
— Ei suinkaan suru nyt niin kovalle ottane, ja eläähän ihminen täällä saunassa ilman sokeriakin.
— Mutta kun sauna otetaan pois, — sanoi Mimmi alakuloisena.
— Mitä, poisko? — kysyi »tohtori» levottomana.
— Niin, eräs »kulassi» kuuluu ostaneen koko tontin, eikä suinkaan se rupea pitämään tällaista saunarähjää…
Syntyi hetken vaitiolo. Ammeeseen valuva vesi kohisi yksitoikkoisesti, sumupilvet leijailivat katossa, ja seinällä palava lamppu valaisi huonetta heikosti. Mimmi pesi äänetönnä ja huokaili tuon tuostakin. Pukuhuoneessa sanoi »tohtori» vihdoin:
— Sitäköhän sen Anna-Liisan kuolema oli ennustavinaan, että tämä on sitten niinkuin viimeistä edellinen saunareisu… Vai gulashi..?
— Niin, vaikkapa olisi ihan viimeinen, — huokasi Mimmi merkitsevästi.
— Eihän toki, vielä tässä ainakin otetaan yhdet hyvät erolöylyt.
— Jaa, kattotaan nyt sitten…
Mieli masentuneena lähti Ottelin saunasta, nosti päällysnuttunsa karvakauluksen ja istuutui saunan iljanteisille rappusille. Vanhan saunan katolla olevat lumet olivat jo sen verran sulaneet saunasta tulevan lämmön ja maaliskuunauringon vaikutuksesta, että pitkien jääkynttilöiden rivi koristi räystäitä.
Suloinen raukeus sykki hänen suonissaan, kun hän istui siinä kuulakkaassa illassa katsellen kahden korkean kivimuurin lomassa näkyvää auringonlaskua ja hengitti vuoroin saunasta tulevaa kosteata höyryä ja kevätenteistä raitista ilmaa…
Hän istui siinä kauan ja mietti väsähtäneesti elämän menoa ja kaiken katoavaisuutta. Vihdoin vilu alkoi puistattaa hänen jäseniään, hän nousi, sulki päällysnuttunsa huolellisemmin ja lähti kaihoisasti silmillänsä hyväillen vanhaa saunaa ulos portista…
Kun Ottelin viikon kuluttua saapui vanhalle saunalle ottaakseen jäähyväislöylyt, jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan autiolle pihamaalle. Saunasta ei ollut muuta jäljellä kuin tulen ja savun mustuttamat seinät. Katto oli pudonnut sisään, ja lasittomat, mustapieliset akkunareiät tuijottivat aavemaisesti häneen. Saunan lähettyvillä olevat pihlajat olivat pahasti palaneet ja mustuneet.
— Siis tulipalo, — ajatteli hän katsellessaan vanhan saunan hiiltyneitä raunioita. — Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus, oliko vanha kiuas pettänyt?
Yht'äkkiä välähti hänen mieleensä kummallinen ajatus, kun hän muisti
Mimmin salaperäisen puheen viime käynniltään.