"Mitä teillä täällä on tekemistä? Minähän käskin teidän mennä pitämään vahtia kadulle. Kas niin, menkää nyt tiehenne! Lapset eivät saa koskaan kuulustella, kun suuret ihmiset puhuvat."
Mutta pikkutytöt eivät tahtoneet lähteä. Heillä oli hyvin hauskaa, he eivät olleet edes lähtevinään, ja äiti unohti heidät taas.
Mathieu oli liikutettu, mutta hän epäili samalla. Hän tiesi liiankin hyvin jo edeltäpäin, mitä Beauchêne hänelle vastaisi. Ja sitten alkoi hän miettiä syitä selittääkseen, minkätähden hän ei voi sekaantua asiaan.
"Te luulette liian suureksi minun vaikutusvaltaani. Minä pelkään, etten voi tehdä mitään..."
Mutta Norine ei antanut hänen puhua loppuun. Hän näki, että hänen täytyi nyt itse ryhtyä asiaan. Hän ei enää itkenyt vaan tuli vähitellen hyvin vilkkaaksi.
"Mamma ei sano ollenkaan sitä, mitä hänen pitäisi. Se en ole minä, joka olen kiemaillut tuon herran edessä ... te tiedätte. Hän se on juossut minun perässäni, hän ei hellittänyt, ennenkuin minä suostuin hänen tahtoonsa. Ja nyt hän hylkää minun, niinkuin ei edes minua tuntisi! Jos minä olisin paha, saisin hänelle aikaan paljon mieliharmia. Minä vakuutan, että minä, ennenkuin tulin niin tyhmäksi, että suostuin hänen tahtoonsa..."
Hän aikoi valehdella ja väittää, että hän oli silloin neitsyt, kun Beauchêne sai hänen valtaansa. Mutta hän näki luultavasti Mathieun katseesta, että tämä tunsi asian oikean laidan, ja hän piti viisaimpana olla puhumatta siitä asiasta sen enempää äidin läsnä ollessa, koska hän ei pitänyt tarpeellisena, että äiti saa tietää hänen ensimäisestä harha-askeleestaan. Mutta se oli kauniitten, nuorten työläisnaisten tavallinen historia. He ovat saaneet kasvatuksensa tehtaassa ja kadulla, jo kahdentoista ijässä tietävät he vähän yhtä ja toista, mutta ovat varuillaan tietäessään, minkä arvoisia he ovat. Norine, joka oli hyvin huomaavainen näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta, oli kauvan odottanut sopivaa tilaisuutta, jossa voisi ansaita. Sitten oli hän eräänä kauniina päivänä lahjoittanut itsensä, niinkuin niin moni muukin, ilman edestä eräälle toverilleen, joka hylkäsi hänet samana iltana.
Tätä tyhmyyttään oli hän sitten tahtonut korvata heittäytymällä rikkaan isäntänsä syliin; hänkin puolestaan tahtoi nousta askeleen, nauttia kaikkein hienoimpia nautintoja ja sitä ylellisyyttä, joka veti hänen silmänsä puoleensa hienojen kaupunginosain myymäläin ikkunoissa. Mutta hän oli oppinut tuntemaan Beauchênen muusta huolimattomaksi, itsekkääksi nautinnon ihmiseksi, niin että hän tunsi pettyneensä ja mitä häpeällisimmällä tavalla ryöstetyksi; itse oli hän antanut kaikki, terveen kauneutensa, elokkaan nuoruutensa, ja vastalahjaksi oli hän saanut tuskin muuta kuin tämän onnettoman lapsen, tuon luonnollisen seurauksen, jota tytöt hämmästyvät kuin salamaa kirkkaalta taivaalta.
"Sanalla sanoen", jatkoi Norine epätoivoisena, "hän ei voi sanoa, että lapsi ei ole hänen. Se olisi liian karkea valhe. Hänen tarvitsee vaan laskea kuukaudet, ja asia on päivän selvä. Minä olen tehnyt omat laskuni ja voin todistaa hänelle kaikki milloin tahansa. Tehän tiedätte, että minä en voi valehdella näin tärkeässä asiassa. Minä vakuutan, että minä en ole ollut tuttavuudessa muitten kuin hänen kanssaan, hän on lapsen isä, niin totta kuin mamma seisoo tuossa kuulemassa. Minä vannon sen, ja minä voisin vieläkin tehdä saman valan pää mestauspölkyllä. Sanokaa se hänelle, herrani, sanokaa se hänelle, ja sitten saamme nähdä, onko hänellä sydäntä jättää minua paljaan taivaan alle."
Hän puhui niin vakuuttavalla ja luonnollisella äänellä, että Mathieu pääsi varmuuteen asiasta. Varmaankaan ei hän valehdellut. Nyt itki äiti nyyhkyttäen nopeasti, ja yleinen liikutus valtasi pikkutytötkin ja hekin alkoivat itkeä tillittää. Tuo kaikki teki syvän vaikutuksen Mathieuhön ja hän myöntyi.
"No niin, minä koetan, mutta minä en voi luvata, että onnistun. Minä ilmoitan sitten teille, mitä olen saanut aikaan."
Äiti ja tytär olivat tarttuneet hänen käsiinsä ja tahtoivat suudella niitä. Päätettiin, että Norine on yönsä erään ystävättärensä luona, kunnes hänen kohtalonsa on ratkaistu. Ja tuolla autiolla kadulla, johon kuului ainoastaan läheisten tehtaitten läähättävät hengähdykset, tuimeni jääkylmä tuuli ja pieksi lumihiekalla noita neljää raukkaa, jotka värähtelivät vilusta ohuissa vaatteissaan. He lähtivät nyt matkaansa itkettynein kasvoin, ja kylmä oli kangistanut heidän sormensa; oli aivankuin talven myrsky olisi heidät lakaissut mukaansa. Ja Mathieu näki heidän katoovan, noitten itkeväin tyttöjen, jotka painautuivat lähelle nyyhkivää äitiään.
Palatessaan tehtaalle katui Mathieu, että hän oli luvannut mitään, sillä hän pelkäsi herättäneensä turhia toiveita noissa ihmisparoissa. Mitenkä hän nyt menettelisi, mitä hän nyt tekisi? Kohtalo määräsi kuitenkin niin, että hän tapasi työhuoneessaan Beauchênen, joka odotti häntä siellä saadakseen tietoja eräästä konepiirustuksesta.
"Missä te olette ollut, ystäväni? Minä olen antanut etsiä teitä kaikkialta."
Mathieu mietti tekosyytä, mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kertoo koko totuuden. Hän sanoi, että pikkutytöt olivat olleet häntä noutamassa, ja kertoi keskustelusta, jossa hän oli ollut Norinen ja hänen äitinsä kanssa.
"Niin, rakas Alexandreni, te ette saa suuttua minuun siitä, että olen sekaantunut tähän asiaan! Asianhaarat näyttivät minusta tarpeeksi vakavilta, niin että minä olen heittäytynyt niitten tuottamiin harmeihin. Muuten en minä olisi puhunut teille tästä mitään, ellette te olisi uskonut salaisuuksianne minulle."
Beauchêne oli kuunnellut yhä kasvavalla vihalla ja oli kasvoiltaan tulipunainen. Hän oli tukehtumaisillaan ja pani kätensä nyrkkiin, aivankuin olisi tahtonut särkeä kaikki, mitä eteen sattui. Mutta sitten oli hän tulevinaan äärettömän hauskalle päälle, ja purskahti halveksivaan nauruun, joka tuntui kuitenkin teeskennellyltä.
"Mutta, rakas ystäväni, tämähän on hyvin yksinkertaisesti kiristysyritys! Mikä tyhmä juttu tämä on, johon te nyt olette sekaantunut? Minä en todellakaan olisi uskonut, että te olette niin lapsellinen, ja teidät on narrattu näyttelemään tosin hyvin kaunista osaa. Vai niin, äiti ja vieläpä pikkusiskotkin lähtevät minua vastaan sotaretkelle? Se on enemmän kuin naurettavaa. Ja he ovat luonnollisesti pyytäneet teitä ilmoittamaan minulle ultimaattuminsa? Minun täytyy tunnustaa lapsi, muuten hankkivat he minulle mieliharmia. Oh, se on todellakin suurenmoista!"
Hän käveli edestakaisin, nauroi ja puhui kovalla äänellä, mutta todellisuudessa oli hän hyvin suuttunut ja häpeissään siitä, että niin naurettava onnettomuus voi sattua hänelle, joka oli niin viisas ja varovainen. Äkkiä seisahtui hän ja tarttui Mathieun takinkaulukseen.
"Se on huonoa pilaa! Sanokaa minulle te, joka yleensä ette ole tyhmä, tunnustaisitteko te itsenne isäksi? Tyttö, jolla viime vuonna oli eräs kapakkapalvelija rakastajana ja joka sen jälkeen on varmaankin ollut yhdessä ja toisessa seikkailussa. Minähän otin hänen kadulta ... sieltä löytää sadottain sellaisia tyttöjä."
Kun Mathieu tahtoi keskeyttää hänet ja lausua vakaumuksensa, että tyttöparka ei ollut valehdellut, ei Beauchêne antanut hänelle suunvuoroa.
"Ei, ei, olkaa hiljaa ja kuunnelkaa minua! Minä olen varma — te ymmärrätte, varma — siitä, että olen noudattanut kaikkia varovaisuuskeinoja. Ja sellaisissa minä olen koko mestari. Se olisi todellakin onnettomuus, jos minä onnistuisin välttämään kaikki tuollaiset onnettomuudet vaimoni suhteen, ja olisin nyt yhdessä rakastajattareni kanssa käyttäytynyt kuin kokematon poika. Kunniani kautta, tuo pieni maailman kansalainen saa etsiä muualta isää itselleen."
Hän ei näyttänyt kuitenkaan olevan järkähtämättömän varma, sillä hän alkoi laajaperäisesti laskea aikaa. Hän sekaantui ja puhui ristiin. Lapsi ei missään tapauksessa ollut voinut tulla siitetyksi ensi iltana, kun hän oli uskonut Mathieulle salaisuutensa Caumartinkadun kulmassa, ennenkuin hän meni tapaamaan naistaan. Mutta hän oli sen jälkeen tavannut Norinen usein, kolme neljä kuukautta oli hän ollut vimmatusti rakastunut häneen, aina siihen asti, kun hän huomasi, että Norine oli raskaana, jolloin hän alkoi kyllästyä ja alkoi tuntea, että Norine oli menettänyt purjeensa ja mastonsa ja tullut sietämättömäksi; ehkä oli Beauchênellä myös kiire rikkomaan välinsä hänen kanssaan päästäkseen kaikesta vastuunalaisuudesta. Ja nyt ei hän enää voinut ymmärtääkään sitä, että hän koskaan olisi pitänyt Norinesta.
Tuo turhamainen ja isäntävaltaansa käyttävä työnantaja ilmaisi luonteensa seuraavalla omaatuntoa vailla olevaa miestä todistavalla lauseella:
"Huvitteleminen työläisnaisen kanssa ... se olkoon luvallista, vaikka sekin jo on tyhmyyttä; mutta siittää lapsi hänen kanssaan, ei, se on liiaksi hullumaista, ja silloin kadottaisivat he kaikki kunnioituksen minua kohtaan, ja se olisi kaunista, se!"
Hän oli kuitenkin lopettanut kiivaat vakuutuksensa, ja levotonna siitä, että Mathieu vaikeni odotellen, että hänen ensi kiivautensa menisi ohitse voidakseen sitten sitä voimakkaammin puhua Norinen puolesta, heittäytyi hän tuoliin ähkyen ja murahdellen.
"Muuten, jos se olisikin totta ... niin, minä tunnustan, että olen käyttäytynyt varomattomasti, kun tulee iloisilta päivällisiltä, niin ei sitä aina niin tarkalleen tiedä, mitä tekee. Mutta ei siinä ole tarpeeksi aihetta siihen, että tuo kevytmielinen likka nyt tyrkyttää minulle lastaan. Lastaan! Se on hänen oma asiansa, sellainen kuuluu ammatin vaarallisuuksiin. Kuka minulle takaa sen, ett'ei hänellä samaan aikaan ollut kaksi tai kolme rakastajaa viikossa? Mitenkä tuollaista sekavaa vyyhteä voi millään tavalla selvittää? Hän ei varmaan itsekään tiedä, keltä hän on saanut tuon kauniin lahjan. Kun minä, hyväntahtoinen hupsu, olin silloin hänen käsissään ja hänellä on aihetta sekoittaa minut asiaan, sommittelee hän tuollaisen pikku historian. Rikas mies, isäntä, joka pelkää häväistysjuttuja, hänet voi oikein kyniä. Rahan kiristystä, ystäväni, ei mitään muuta!"
Syntyi hiljaisuus. Mathieu oli nyt vuorostaan alkanut kävellä edestakaisin konttoorissa, jossa suuri kakluuni levitti paljon lämpöä. Hän ajatteli vielä, ennenkuin sanoi mitään. Tärisevän lattian alta kuului työskentelevän tehtaan keskeymätön jyminä. Vihdoin sanoi hän sanottavansa yksinkertaisesti ja suoraan. Hän oli vakuutettuna siitä, että Norine ei valehdellut, ja inhoittavan julmaa oli olla antamatta tyttöparalle apua. Ja vaikka lapsi ei olisikaan Beauchênen, oli Norine kuitenkin ollut hänen rakastajattarensa, eikä Beauchêne voi kieltäytyä auttamasta häntä nyt, kun hän oli niin hylätyssä ja surullisessa tilassa.
"Te olette olevinanne pahempi kuin olette. Minä olen vakuutettu siitä, että te ajattelette asiaa ja teette, mitä tehtävä on. Tuhannen vietävä, sellaisen gentlemannin kuin te täytynee kai käyttäytyä kunniakkaasti!"
"Mutta jos minä teen jotakin hänen hyväkseen", huudahti Beauchêne, "silloin kaikki ihmiset sanovat, että lapsi on minun. Silloin vasta minä saan mieliharmia."
Taaskin syntyi hiljaisuus; kuului ainoastaan viheltävä höyryputken ääni tehtaan takaosasta, kun sitä myöten päästettiin höyryä ulos. Hieman aprikoittuaan jatkoi Beauchêne:
"Uhkaako hän nostaa melua? Hetken aikaa minä jo pelkäsin, että hän menee juoruamaan vaimolleni. Se olisi saakelin kiusallista!"
Mathieu esti hymynsä. Hän ymmärsi voittaneensa pelin:
"Niin, sellaista ei voi tarkoin tietää. Ilkeämielinen hän ei ole. Mutta kun nainen ahdistetaan äärimmäisyyksiin asti, on hän valmis tekemään mitä suurimpia tuhmuuksia. Muuten ei hän ole ollenkaan esittänyt mitään vaatimuksia, hän ei edes sanonut minulle, mitä hän toivoi, vaan ainoastaan sen, ett'ei hän voi jäädä seisomaan paljaan taivaan alle tällaisessa ilmassa, koska isä on ajanut hänet pois kotoa. Jos te tahdotte kuulla minun neuvoani, niin pitäisi hän minun mielestäni viedä jo huomenna asumaan jonkun kätilön luokse. Hänellä on seitsemäs kuukausi, hänen puolestaan pitäisi siis maksaa neljän tai viiden kuukauden vuokra, viisisataa frankia pyöreissä luvuissa. Se olisi hyvin kunniallisesti tehty."
Beauchêne nousi nopeasti ja meni ikkunan luokse; sitten tuli hän takaisin.
"Minä en ole kovasydäminen — te tunnette minut, eikö totta? — ja nuo viisisataa frankia ei tee minua keppikerjäläiseksi. Kun minä suutuin, tapahtui se siitä syystä, että pelkkä ajatuskin, että minua petetään, sai minun vimmoihini. Mutta kun on kysymyksessä laupeudentyö, niin ... Herra Jumala, tehkää vaan, niinkuin tahdotte. Mutta yhdellä ehdolla: Minä en sekaannu mihinkään, minä en edes tahdo tietää, miten te olette sen asian järjestänyt. Valitkaa kätilö, viekää nainen asumaan, minne tahdotte, minä maksan laskut. Ja siitä asiasta ei nyt sitten puhuta enää mitään."
Hän huokasi pitkään helpotuksesta, hän oli pelännyt tätä ikävää asiaa, joka oli kiusannut häntä enemmän kuin hän tahtoo tunnustaakaan. Ja hän tuli taas olosuhteitten herraksi ja itseensä tyytyväiseksi, mieheksi, joka on varma siitä, että hän suoriutuu voittajana kaikista elämän taisteluista. Hän laski jo leikkiäkin: hän ei ollenkaan ollut vihoissaan tuohon Norineen, hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tyttöä, jolla oli niin silkinhieno iho kuin hänellä, oikea ruusunnuppu; Norine oli tehnyt kaikkein pahimmin itseään kohtaan, sillä tuo lapsi oli jo turmellut hänen ihonsa, tehnyt hänen sellaiseksi, että häntä oli mahdoton tuntea. Sitten tahtoi hän todistaa, että tuo juttu ei ollut järkäyttänyt hänen tasapainoaan: hän keskusteli koneenpiirustuksesta, josta hän oli tahtonut pyytää selvitystä, hän osoitti terävää käsityskykyä omissa asioissaan.
Hän meni tiehensä, mutta palasi takaisin ja lausui puoleksi avoimesta ovesta:
"Älkää millään muotoa unohtako minun ehtoani. Minä en edes tahdo tietää, saako hän lapsen. Tehkää sen kanssa mitä tahdotte, mutta älkää koskaan puhuko minulle siitä mitään."
Samana iltana syntyi kauhea hämminki Beauchênen kotona. Juuri kuin aijottiin mennä pöytään, kaatui pikku Maurice pyörtyneenä lattialle. Pyörtymyskohtaus kesti neljänneksen tuntia, ja pelästyneet vanhemmat huusivat kilpaa, riitelivät ja syyttelivät toisiaan siitä, että poika oli pakoitettu aamulla menemään ulos ankaraan kylmyyteen; hän oli varmaankin vilustunut tuolla hassumaisella kävelyretkellä, ainakin sanoivat he niin viihdyttääkseen levottomuuttaan. Constance, joka piti poikaa sylissään, luuli hänen kuolevan. Ensi kerran tuli hänen mieleensä tuo kauhea ajatus. Se leikkasi hänen äidinsydäntään. Mutta myöskin hänessä asuva kunnianhimoinen nainen, joka uneksi omaisuuden kasvamisesta kymmenkertaiseksi tämän pojan kautta, kärsi hirveästi. Jos hän menettäisi Mauricen, ei hänellä olisi yhtään lasta. Ja miksi ei hänellä ole toista tämän lisäksi? Mikä se sellainen järjetön itsepäisyys oli, ett'ei ole tahdottu toista lisäksi? Katumus iski salamana häneen. Mutta Maurice heräsi nyt tajuntaansa, hän söikin erinomaisen hyvällä ruokahalulla. Beauchêne kohotti heti olkapäitään ja laski leikkiä naisten käsittämättömästä pelokkaisuudesta.
Ja sitä seuraavina päivinä ei Constancekaan enää ajatellut, mitä oli tapahtunut.
IV
Kun Mathieun seuraavana päivänä piti ryhtyä arkaluontoiseen tehtäväänsä, muisti hän ne molemmat kätilöt, joitten nimen kamarineiti Céleste oli maininnut aamiaisen aikana Séguinin luona. Aluksi hän ei välittänyt rouva Rouchesta, josta tuo tyttö oli niin omituisin sanoin maininnut — hän oli niin "palvelukseen halukas" ja teki "vilauksessa" tehtävänsä. Mutta hän tahtoi saada tietoja rouva Bourdieusta, kätilöstä, joka oli vuokrannut kokonaisen pienen talon Miromesnilkadun varrelta ja otti vastaan täysihoitolaisia. Hän oli muistavinaan, että tämä jälkimäinen oli auttanut rouva Morangea Reinen syntyessä, ja tästä sai hän sen ajatuksen, että hän kyselee ensin Morangelta.
Morange istui jo konttoorissaan työpöytänsä ääressä ja näkyi ujostuvan jo ensi kysymyksestä.
"Niin, se oli eräs ystävätär, joka neuvoi vaimolleni rouva Bourdieun. Mutta minkätähden te sitä kysytte?"
Hän katseli Mathieutä levottomasti, aivankuin nimi Bourdieu olisi kuin salama iskenyt hänen muitten ajatustensa joukkoon. Vai levittikö se ehkä äkkinäistä valoa erääseen kiusoittavaan ajatukseen, josta ei vielä oltu tehty lopullista päätöstä? Morange istui hetken kalpeana ja vapisevin huulin.
Sitten pääsi häneltä vastahakoisesti tunnustus, kun hän ensin oli muutamista Mathieun sanoista ymmärtänyt, että asia koski Norinea.
"Minun vaimoni puhui juuri aamulla rouva Bourdieusta. Minä tuskin tiedän, kuinka se tuli puheeksi. Siitä on kauvan, kuten tiedätte, emmekä me voi antaa mitään varmoja tietoja. Mutta hän suoritti tehtävänsä erittäin hyvin, ja nyt luulen minä, että häntä pidetään hyvinkin taitavana. Kuulustelkaa vaan häntä, minä luulen, että hän on sopiva henkilö."
Mathieu seurasi tätä neuvoa. Mutta kun hän sai kuulla, että täysihoito rouva Bourdieun luona oli kallis, voitti hän vastenmielisyytensä ja meni ensin Rocherkadun varrelle saadakseen suoranaisia tietoja rouva Rouchesta. Jo talon ulkonäkökin peloitti häntä: musta vanhanaikuinen talo siinä paikassa, jossa katu kallistuu jyrkkää mäkeä alas, pimeä ja haiseva porttikäytävä, joka vei pieneen pihaan, minkä puolella oli kätilön likainen, pieni huoneusto. Sieltä haiskahti nenään kloakki-ilma ja rikoksellisuus. Portin päällä oli keltainen kyltti, jossa oli rouva Rouchen nimi.
Kun Mathieu soitti, vei eräs palvelijatar, jolla oli likainen esiliina, hänet pieneen vierashuoneeseen, jonka ilma oli myrkyttynyt keittiön hajusta, ja täällä otti hänet vastaan kolmenkymmenenviiden tai kuuden vuotias nainen, mustiin puettu, laiha olento, jolla oli lyijynharmaa iho, ohuet, värittömät hiukset ja suuri nenä, joka otti suuren tilan kasvoissa. Pitkäveteinen, hiljennetty puhetapa, varovaiset, kissamaiset liikkeet, ainainen hapan hymy saivat aikaan sen vaikutuksen, että hän oli pelättävä nainen joka voi peukaloaan äänettömästi painamalla passittaa vielä syntymättömän ihmisen pois tästä maailmasta. Hän sanoi muuten itse, että hän ottaa vastaan sellaisia hoitolaisia, joilla on jälellä kahdeksan päivää synnytykseen, sillä hänen taloutensa oli järjestetty siihen tarkoitukseen, ja tuo lopetti kaikki keskustelut. Mathieu pakeni pois tuntien inhoa ja ahdistusta.
Se pieni kolmikerroksinen talo, jossa rouva Bourdieun liike oli, La Boëtie- ja de Penthièvrekatujen kulmassa, näytti ainakin hauskalta valkoisine musliiniverhoineen ikkunoissa. Hieno osoitekilpi ilmoitti, että siellä asui ensi luokan kätilö, ja naisia otettiin täysihoitoon. Alakerrassa oleva myymälä oli eräällä rohdoskauppiaalla, jonka tuoksuavat yrttiniput levittivät lemuaan käytävään. Ovi kadun puolelle oli aina sulettu, kuten yksityisasunnoissa, ja komea käytävä vei hyvin suurelle pihalle, jota ympäröitsivät korkeat kasarmimuurit. Siellä oli hyvin hauskaa, ja erityisesti huomautettiin, että rumpujen ja torvien äänet kuuluivat tukahutettuina seinäin läpitse, niin ett'ei niistä ollut haittaa.
Ensi kerroksessa, jonka käytävä jakoi kahtia, oli sali, rouva Bourdieun työhuone ja makuuhuone, yhteinen ruokasali ja keittiö. Toisessa ja kolmannessa kerroksessa olivat hoidokkaiden huoneet, kaikkiaan kaksitoista, toisissa kolme ja neljä vuodetta, toisissa taas ainoastaan yksi, mutta silloin olivat ne luonnollisesti kalliimmat. Siellä vallitsi rouva Bourdieu, kahdenneljättä vuotias, kaunis tummaverinen nainen, hieman lyhyt ja paksu, mutta hänellä oli iloiset kasvot, jotka paljon edistivät hänen laitoksensa hyvää nimeä. Väitettiin kyllä, ett'ei olisi tarvinnut paljoakaan etsiä nurkista, kun jo olisi löytynyt jotakin, mutta ne olivat varmaankin kadehtijat, jotka noin puhuivat. Liian likaisia juttuja ei hänestä vielä ollut kiertämässä. Vaivaishoito lähetti hänelle lapsivuodenaisia, kun ei ollut tilaa sairashuoneissa. Ja se tuntui olevan varma takuu laitoksen kunniallisuudesta; ja sinne oli saapunut myöskin paljon arvossa pidettyjä ja hienoja potilaita.
Mathieun täytyi tinkiä, sillä rouva Bourdieu pyysi alussa kaksisataa frankia kuukaudessa, ja kun hän yhä piti puoliaan oli rouva suuttumaisillaan ja puhui ylpeällä äänellä, vaikka hän muuten oli hyvin hyväluontoinen.
"Mitenkä tuo riittäisi? Kukaan meistä ei kokoa itselleen omaisuutta. Meidän täytyy käydä kaksi vuotta lapsenpäästölaitoksessa saadaksemme diploomin, ja se maksaa meille tuhannen frankia vuodessa. Ja kalliiksi tulee tällaisen liikkeen perustaminen, ja täytyy oikein nähdä nälkää, ennenkuin ennättää saada potilaita, ja tästä syystä joutuu niin moni meistä turmioon. Ja vieläpä sittenkin, kun on onnistunut —Jumala tietäköön, millaisilla ponnistuksilla — saattaa sellainen liike kuin minun aina mieliharmeja; ei koskaan lepoa, ainainen vastuunalaisuus, uhkauksia pienimmästäkin varomattomuudesta, pienimmästäkin erehdyksestä leikkauksissa tai koneitten käyttämisessä. Sen lisäksi poliisin vakoilut, tarkastajain odottamattomat käynnit, ääretön joukko varovaisuuskeinoja, joita täytyy ottaa huomioon ja joita te ette edes aavistakaan."
Hän ei voinut olla hymyilemättä, kun Mathieu liikkeellä antoi ymmärtää, että hän tunsi nuo kaikki ja että kätilöt pelkäsivät aina poliisia.
"Ei, luonnollisesti, kaikki asiathan pitää olla järjestyksessä. Mutta tänne tulkoot he mielellään, he eivät koskaan löydä minua luvattomissa hommissa. Kolmestakymmenestä vuoteestani on minulla aina enemmän kuin viisikolmatta kaikkein kansanluokkain naisten hallussa. Kun he vaan alistuvat järjestyssääntöihin ja maksavat hoidostaan, en minä edes kysy, mistä he tulevat. Ei nimeä eikä osoitetta, ammattisalaisuus kieltää minun ilmaisemasta sellaistakaan, mitä sattumalta olen huomannut. He ovat vapaat, heidän ei tarvitse pelätä mitään, ja jos me sovimme siitä naisesta, josta te puhutte, tarvitsee teidän ainoastaan tuoda hän tänne määrättynä päivänä, ja hän löytää minun luonani varmimman ja terveellisimmän pakopaikan."
Suurella tottumuksellaan oli rouva Bourdieu varmaankin päässyt ensi silmäyksellä tämän asian perille: joku raskas naimaton nainen, josta herra tahtoo kunniallisella tavalla päästä erilleen. Se oli aina hyvää affääriä. Kun hän sai tietää, että oli kysymys naisen sijoittamisesta sinne neljäksi kuukaudeksi, tuli hän taipuvaisemmaksi ja lupasi vihdoin kuudella sadalla frankilla sillä ehdolla, että nainen makaisi sellaisessa huoneessa, jossa on kolme sänkyä, yhdessä kahden muun kanssa.
Kaikki päätettiin valmiiksi, ja potilas saapui samana iltana.
"Teidän nimenne on Norine, tyttöseni, siinä kaikki, mitä minun tarvitsee tietää. Minä sijoitan teidät heti, kun olette saanut kapineenne huoneesen. Te olette kaunis kuin pikku enkeli, ja minä olen jo varma siitä, että meistä tulee hyvät ystävät."
Vasta viiden päivän perästä tuli Mathieu tervehtimään Norinea ja kuulemaan, miten hän viihtyi rouva Bourdieun luona. Kun hän ajatteli vaimoaan, omaa rakasta Marianneansa, jonka iloista raskaudentilaa hän hellästi jumaloitsi, tunsi hän ääretöntä surua noita häpeällisiä, päivänvaloa pelkääviä ja halveksittuja raskaudentiloja kohtaan, kaikkia noita onnettomia naisia kohtaan, joille äidiksi tuleminen on katkera koetus. Ajatus siitä alennuksesta, siitä liasta, niistä rikoksista, joihin äiteys voi vajottaa naisen, vaivasi häntä kuin joku saasta, eikä hän koskaan ennen ollut tuntenut sydämensä sillä tavalla vuotavan verta osanotosta kärsivää ihmiskuntaa kohtaan.
Hänen oli taaskin täytynyt riidellä Beauchênen kanssa, joka oli pannut vastaan kuultuaan, että viisisataa frankia ei riittänyt. Lopulta oli hänen onnistunut saada Beauchêne ostamaan vähän liinavaatteita Norinelle ja antamaan taskurahaakin, kymmenen frankia kuukaudessa. Ja hän aikoi nyt antaa tuolle tyttöparalle ensimäisen kympin.
Kello oli juuri lyönyt yhdeksän, kun Mathieu saapui Miromesnilkadulle. Eräs palvelijatar, joka oli mennyt ylös ilmoittamaan Norinelle, tuli alas ja sanoi, että Norine oli vielä vuoteessaan, mutta että herra voisi hyvinkin mennä sinne, sillä "rouva" oli nykyään yksin huoneessaan. Hän antoi Mathieun nousta portaita ylös, aukasi erään oven kolmannessa kerroksessa ja sanoi:
"Rouva, täällä on herra."
Kun Norine tunsi Mathieun, nauroi hän veitikkamaisella tavallaan.
"Katsokaahan, hän luulee teitä lapsen isäksi! Synti on, ett'ei niin ole laita ... tehän olette niin hyvä."
Hänen kauniit, vaaleat hiuksensa olivat hyvin kammatut ja solmitut niskaan, hän oli pukeutunut yönuttuun ja istui sängyssä kaksi tyynyä selän takana, komeana ja valkeana kuin kiltti ja hyvin kasvatettu tyttö. Hän veti häveliäisyydestä peitettä ylemmäksi, joka todisti, että hänellä lankeemuksestaan huolimatta oli vielä hyvin paljon viattomuutta jälellä.
"Oletteko te sairas?" kysyi Mathieu.
"Enpä tietenkään, minä vaan huvittelen. Täällä on sallittu makaileminen; sentähden minä laiskottelen. Tämä on uutta minulle, jonka täytyi nousta ylös kello kuusi pahimmassakin Jumalan ilmassa ja mennä tehtaasen. Täällä on lämmitetty, niinkuin näette, ja katsokaa minun huonettani, minä asun kuin prinsessa."
Mathieu vilkasi ympärilleen. Se oli hyvin suuri huone, ja vaaleanharmaat kukalliset tapetit peittivät seiniä. Noista kolmesta sängystä oli kaksi vieretysten ja kolmas, jonka luona oli yöpöytä ja tuoli, oli vähän erillään. Siellä oli vielä piironki, kaappi, yksinkertaisia huonekaluja kuin köyhässä hotellissa. Mutta molemmat ikkunat, jotka olivat päin korkeita, harmaita kasarmin seiniä, päästivät tällä hetkellä sisään kirkasta päivänvaloa, jonka säteet puhkasivat itselleen tien kahden lähimpänä olevan talon välistä.
"Niin, eihän tämä huone ikävä ole", sanoi Mathieu.
Hän kääntyi nyt seinän luona olevaan sänkyyn päin ja vaikeni nähdessään sen luona pitkän, mustan olennon, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se oli melkein vanhapiika, kuiva, laiha, karkeapiirteinen, silmät sammuneet ja huulet vaaleat. Hänellä ei ollut lantioita eikä rintoja ja näytti kahdesta laudasta tehdyltä. Hän kiinnitti juuri pientä kapsäkkiä, joka oli sängyssä matkalaukun vieressä.
Kun hän meni ovea kohden näkemättäkään edes vierasta, pysäytti Norine hänet.
"Vai niin, onko kaikki valmista nyt, menettekö te alas maksamaan?"
Hän näkyi miettivän hieman, ennenkuin ymmärsi; sitten sanoi hän murtaen vahvasti englanninkielellä:
"Yes, maksama."
"Mutta ettekö tule vielä ylös jäähyväisille?"
"Yes, yes."
Kun hän oli mennyt, kertoi Norine, että hänen nimensä oli Amy, että hän ymmärsi vähän ranskaa, mutta osasi puhua ainoastaan muutaman sanan. Ja hän olisi kertonut koko jutun, ellei Mathieu olisi istunut hänen viereensä ja keskeyttänyt.
"No, minä näen, että kaikki on hyvin, ja te olette tyytyväinen."
"Oi, luonnollisesti, hyvin tyytyväinen. Ei minulla ole koskaan ollut näin hyvä olla, eikä minua koskaan ole niin hoideltu aamusta iltaan. Minä en toivo mitään muuta enemmän kuin että tätä kestäisi niin kauvan kuin mahdollista."
Hän purskahti nauruun eikä edes ajatellutkaan enää lasta, jota hän kantoi sydämensä alle. Mathieu koetti turhaan herättää hänessä äidinrakkautta, hän kysyi, mitä Norine tämän jälkeen rupeisi tekemään, mitä hän aikoi. Mutta Norine ei edes ymmärtänyt kysymystä, vaan luuli, että Mathieu puhui hänelle lapsen isästä, ja hän kohotti olkapäitään ja sanoi antavansa palttua hänelle eikä hän koskaan ole ollut niin tyhmä, että olisi luottanut hänen apuunsa. Äiti oli käynyt tervehtimässä Norinea hänen ollessaan toista päivää täällä. Mutta tämäkään käynti ei ollut herättänyt toiveita, Norine ei voinut toivoa mitään kotoaan, he olivat sellaisessa köyhyydessä. Kaunis tyttö ei ole koskaan neuvoton. Hän oikasi itsensä valkeassa vuoteessaan iloisena siitä, että tunsi itsensä, nuoreksi ja kukoistavaksi ja jo tuon haalean laiskuuden saastuttamana ja vahvasti päättäneenä, että hän, jos se vaan on mahdollista, makaa koko ikänsä aamusin, sillä hän luuli nyt oppineensa tuntemaan tämän elämän ihanan viehätyksen.
Sitten puhui hän ylen ylpeänä, miten hieno ja kunniallinen tämä talo oli, aivankuin talo olisi heijastanut loistonsa häneenkin.
"Täällä ei koskaan kuule riitaa eikä karkeita sanoja. Kaikki ihmiset ovat niin hyviä. Tämä on varmaan kunnollisin talo koko korttelissa, ja vaikka kuinka nuuskittaisiin nurkissa, niin ei täältä löydetä mitään likaista. Tosin ei tänne oteta vastaan yksinomaan prinsessoja, mutta jos osaa käyttäytyä, niin saman tekevähän se on, kuka täällä on."
Ja hän tahtoi mainita esimerkin.
"Tuossa kolmannessa sängyssä tuolla on pieni kahdeksantoista vuotias palvelustyttö. Hän on sanonut oikean nimensä, hän on Victoire Boquelet, eikä hän edes salaakaan historiaansa. Kun hän tuli maakylästään, sai hän paikan Pariisissa erään koronkiskurin luona, jonka poika, pitkä kaksikymmenvuotias retkale, kävi häntä keittiössä tervehtimässä. Hän oli kokematon maalaistyttö eikä hän edes voinut aavistaakaan, miten tuo poika oli saanut tahtonsa täytetyksi. Pojan äiti ajoi luonnollisesti heti tytön pois. Tuo tyttöparka löydettiin sitten kadulta, ja vaivaishoito lähetti hänet tänne. Mutta minä voin vakuuttaa, että hän on niin hyvä ja työteliäs, sellainen kelpo tyttö, että hän omasta tilastaan huolimatta hoitelee erästä nuorta raskasta naista, joka asuu yksityisessä huoneessa tässä vieressä. Se on sallittua täällä, että köyhät saavat auttaa rikkaita. Ja se toinen nuori nainen, joka on ilmoittanut nimekseen ainoastaan Rosine... niin siinäkin on kokonainen historia, jonka Victoire on saanut kuulla ..."
Ovi aukeni, hänen puheensa keskeytyi ja hän huudahti:
"Mutta tuossahan tulee Victoire!"
Mathieu näki edessään pienen, kalpean tytön, joka tuskin näytti vielä viidentoista vuotiaaltakaan. Hänellä oli tuuheat, punertavat hiukset, pystynenä, pienet silmät ja pieni suu. Hän näytti vielä olevan häpeissään onnettomuutensa tähden ja katseli ihmisiä, aivankuin olisi tahtonut pyytää jotakin selitystä. Tuon olentoparan takana oli Mathieu näkevinään tuhansia onnettomia tyttöjä, joita maaseutu lähettää Pariisiin ja joitten historia on aina sama, pitkä jono palvelustyttöjä, jotka tulevat raskaiksi ja ajetaan pois porvarillisen siveysopin nimessä. Mitähän tuostakin tulee? Kuinka monta eri paikkaa hän vielä saa ja menettää ja kuinka monta raskautta odotti häntä?
"Eihän Amy lie vielä mennyt?" kysyi hän. "Minä tahdon sanoa hänelle jäähyväiset."
Kun hän näki kapsäkin, joka vielä oli sängyn vieressä, ja Norine oli esittänyt hänelle Mathieun uskottuna ystävänä, alkoivat molemmat puhua englannittaresta ja mitä he hänestä tiesivät. Mitään varmaa hänestä ei voinut sanoa, hän puhui kieltä, jota oli mahdoton ymmärtää, ja oli sen lisäksi vielä niin vähäpuheinen, että hänen suhteistaan tiedettiin tuskin mitään. Mutta hän oli kuitenkin ollut jo kolme vuotta sitten täällä ja synnyttänyt ensimäisen lapsensa. Ja nyt toisella kerralla samoin kuin ensimäiselläkin oli hän saapunut aivan odottamatta, kahdeksan päivää ennen synnytystä; kun hän sitten oli ollut vuoteessa kolme viikkoa ja eronnut lapsestaan lähettämällä sen löytölasten kotiin, palasi hän takaisin isänmaahansa, nousi vakavana samaan höyrylaivaan, joka oli tuonutkin hänen tänne. Ja jokaisessa synnytyksessään säästi hän vähän käyttämällä meno- ja paluupilettiä.
"Se on hyvin mukavaa", sanoi Norine. "Meidän luokse saapunee joukottain sellaisia naisia ulkomailta. Kun muna on munittu Pariisissa, ei kenenkään ole helppo löytää sen kuoria. Minä luulen, että tämä on joku nunna ... niin, luonnollisesti ei sellainen nunna joita meillä on Ranskassa, vaan joku sellaisista naisista, jotka elävät yhdessä jossakin laitoksessa, jonkinlainen laupeudensisar. Hänen nenänsä on ehtimiseen jossakin hartauskirjassa."
"Joka tapauksessa", sanoi Victoire, "on hän hyvin hieno; luonnollisesti ei kaunis, mutta hyvin kohtelias eikä ollenkaan juoruava."
He vaikenivat, sillä Amy tuli sisään. Mathieu katseli häntä uteliaasti. Miten omituista, että tuo pitkä, kuiva, karkea olento, joka näytti olevan luotu kaikkea muuta kuin rakkautta varten, tuli säännöllisesti Ranskaan synnyttämään lapsen höyrylaivan kahden kulkuvuoron välillä! Ja mikä flegmaattinen sydämettömyys, ei mitään mielenliikutusta lähtiessä, ei ajatustakaan lapsesta, jonka hän on jättänyt omiin oloihinsa! Hän ei heittänyt silmäystäkään tähän huoneesen, jossa hän oli kärsinyt, ja hän oli juuri ottamaisillaan keveät matkakapineensa, kun nuo molemmat toiset, jotka olivat enemmän liikutettuja kuin hän, tahtoivat ottaa häneltä jäähyväiset.
"Voikaa hyvin", sanoi Norine, "ja onnellista matkaa!"
Englannitar antoi poskensa suudeltavaksi ja suuteli sitten itse tuota kaunista tyttöä hiuksille rehellisen levottomuuden katseella.
"Yes, voi hyvin ... te myös."
"Älkää unohtako meitä ja tulkaa pian takaisin!" lisäsi Victoire ajattelemattomasti, kun englannitar oli antanut hänelle pari kunnon paukkusuuteloa.
Nyt hymyili Amy heikosti vastaamatta sanaakaan. Sitten meni hän ulos tyynesti ja päättävän näköisenä katsomatta edes ympärilleen, ja pieni palvelustyttö seurasi mukana ja huudahti:
"Miten tyhmä minä olen! Minunhan piti sanoman teille, että Rosine tahtoo jättää teille jäähyväiset. Tulkaa minun kanssani!"
Kun Norine jäi kahdestaan Mathieun kanssa, veti hän viehättävällä häveliäisyydellä ylemmäksi peitteen, joka oli valunut alas syleilyssä, ja jatkoi kertomustaan:
"Neiti Rosinen jutun olen kuullut Victoirelta, eikä se todellakaan ole liiaksi hauska. Hän on hyvin rikkaan jalokivikauppiaan tytär. Me emme luonnollisesti tiedä nimeä, emmekä missä osassa Pariisia hänen isänsä myymälä on. Hän on äskettäin täyttänyt kahdeksantoista vuotta, ja hänellä on veli, joka on viidentoista vuotias; isä on neljänkymmenen neljän. Minkätähden minä mainitsin heidän ikänsä, sen saatte pian tietää. Niin, jalokivikauppias tuli leskeksi, ja tiedättekö, miten hän käyttäytyi korvatakseen vaimonsa? Kaksi kuukautta hautajaisten jälkeen tulee hän eräänä iltana tyttärensä Rosinen luokse ja jakoi häikäilemättä vuoteen hänen kanssaan. Se on jo kuitenkin liikaa. Köyhän kansan keskuudessa se ei ole tavatonta, minä tiedän monta tyttöä Grenellen korttelissa, joille on käynyt samoin. Mutta parempain ihmisten keskuudessa, joilla on varaa kustantaa itselleen kuinka monta rakastajatarta tahansa! Ja mikä minua enimmän inhoittaa, ei ole se, että isät sellaista pyytävät, vaan se, että tyttäret tuollaiseen suostuvat. Mutta neiti Rosine on niin kiltti ja hyvänluontoinen, niin ett'ei hän tahtonut tehdä pappansa tahtoa vastaan. Niin, nyt he ovat kuitenkin saaneet kaunista aikaan. Täällä istuu tytär kuin vankikopissa, ei kukaan tule häntä tervehtimään, ja te voitte hyvin ymmärtää, että lapsi häviää tietämättömiin. Kas se on kaunista!"
Hän keskeytti puheensa siitä syystä, että joku puhui vilkkaasti oven takana. Hän pani sormensa huulilleen kuultuaan, että se oli neiti Rosine, joka saattoi Amyä. Ja sitten kuiskasi hän:
"Tahdotteko nähdä hänet?"
Ennenkuin Mathieu oli ennättänyt vastata, huusi Norine Rosinea. Nyt näki Mathieu hämmästyksekseen ihanan, tummaihoisen lapsen, joka oli madonnamaisen kaunis, mustat sileäksi kammatut hiukset ja viattomat, siniset silmät. Hänen katseessaan ilmeni lapsellinen kummastus ja lempeä, neitseellinen puhtaus. Hän tuntui olevan tiedoton tilastaan, vaikka hänellä oli seitsemäs kuukausi kulumassa, kuten Norinellakin. Mikä surullinen äiteys häväistyksineen ja rikoksellisuuksineen! Se oli rakkauden ja elämän saastuttamista, ja sukurutsauksen hedelmän on pakko poistua tieltä kuin kummituksen!
Norine tahtoi välttämättömästi, että Rosine istuisi hänen viereensä:
"Istukaa tässä hetkinen. Tämä on eräs sukulainen, joka on minun luonani. Tehän tiedätte, miten te minua ilahutatte."
Mathieutä kummastutti se toveruus, joka niin äkkiä oli syntynyt näitten eri kansanluokkain naisten kesken. Vieläpä Rosinen ja Victoiren, herrasneidin ja palvelustytön välillä vallitsi selvästi huomattava luottamus, ja kiitos siitä heidän yhteiselle kohtalolleen. Kaikki säätyeroitus oli poissa, he olivat vaan naisia, tavallisesti nimettömiä, jotka olivat kaikilta tahoilta kokoontuneet tänne, yhdenarvoisia onnettomuudessaan ja harhateillään. Niistä kolmesta, jotka nyt olivat sisällä, liehakoitsi nähtävästi kaksi tuota kolmatta alamaisella kunnioituksella, mutta tämä, joka oli saanut hienon kasvatuksen ja soitti pianoa, kohteli heitä mielellään ystävättärinä, pakisi tuntikaudet heidän kanssaan ja uskoi heille salaisuutensakin.
He unohtivat nyt tykkänään Mathieun ja rupesivat puhumaan, mitä talossa oli tapahtunut.
"Te tiedätte ehkä", sanoi Victoire, "että rouva Charlotte, tuo hieno nainen viereisessä huoneessa, on tänä yönä synnyttänyt lapsen."
"Olisihan se ollut kuuro, joka ei sitä olisi kuullut", huomautti Norine.
Neiti Rosine näytti viattomalta.
"Minä en ole mitään kuullut."
"Niin, meidän huoneemme on hänen ja teidän huoneenne välissä", selitti Victoire. "Mutta omituisinta on, että rouva Charlotte lähtee heti pois. Hänelle on käyty noutamassa mukavat ajopelit."
Nuo molemmat toiset kauhistuivat. Tahtoiko hän tappaa itsensä! Hänen synnytyksensä oli ollut niin vaikea, ja nyt nousi hän jo ylös, vielä verta vuotavana, otti hevosen ja ajoi kotiin! Siitähän täytyy välttämättömästi olla seurauksena tulehdus. Oliko hän hullu?
"Ei, hän ei voi menetellä toisin", sanoi Victoire, "ell'ei hän tahdo saada aikaan mitä pahinta onnettomuutta. Voittehan te ymmärtää, että tuo ihmisparka tahtoisi mieluimmin maata levossa ja rauhassa vuoteessaan. Mutta tehän muistatte tämän asian ... te, neiti Rosine, tunnette sen hyvin, sillä hän oli niin ihastunut teihin ja on teille kertonut kaikki asiansa."
Rosinen täytyi todellakin tunnustaa, että hän tiesi jotakin. Se oli surullinen tarina, jota Mathieu kuulusteli verta vuotavalla sydämellä. Rouva Charlotten oikea nimi oli rouva Houry, vaikka siitä ei oltu ihan varma. Hän oli pitkä, tummaverinen, hienopiirteinen ja hänellä oli kauniit, lempeät silmät ja hyväntahtoinen suloinen piirre suun yläpuolella. Varmaa ainakin oli, että hän oli naimisissa erään kauppamatkustajan kanssa, joka osteli Persiassa ja Indiassa mattoja, koruompeluja ja draperioita eräälle suurelle kauppahuoneelle. Miehen sanottiin olevan raaka, mustasukkainen ja kohtelevan vaimoparkaansa raa'asti pienimmästäkin syystä. Vaimo oli etsinyt lohdutusta hankkimalla itselleen rakastajan, aivan nuoren miehen, vähäpätöisen konttoristin, jonka lempeä, hyväilevä käytös sai hänet ylen onnelliseksi. Mutta sitten tuli hän raskaaksi. Ensin alussa ei se häntä paljon surettanut, sillä hänen miehensä oli matkustanut pois koko vuodeksi; hän oli tehnyt suunnitelmansa; kun mies tulee takaisin, silloin hän jo on synnyttänyt ja parantunut. Kun hän pelkäsi, että raskaus näkyisi, jätti hän kauniin asuntonsa de Rennes-kadun varrella ja muutti maaseudulle. Siellä sai hän pari kuukautta ennen odotettua synnytystä mieheltään kirjeen, jossa tämä ilmoitti tulevansa kotiin aikaisemmin kuin oli ensin aikonut. Voipi ajatella, missä tuskassa tuo naisparka nyt oli. Hän laski uudestaan ja menetti mielenmalttinsa kauhistuneena niistä seikoista, joita hän ei enään varmaan muistanut. Kun hän lopulta tuli siihen luuloon, että hänen synnyttämiseensä on enään noin neljätoista päivää, sulkeutui hän mitä suurimmassa salaisuudessa rouva Bourdieun luokse, ja siellä hänen tuskansa tuli vieläkin suuremmaksi saatuaan toisessa kirjeessä tietää, että hänen miehensä nousee maihin Marseillessa saman kuun viideskolmatta päivä. Silloin oli kuudestoista, ja jälellä oli enään ainoastaan yhdeksän päivää. Hän laski ensin päivät ja sitten tunnit. Ennättäneekö hän vähän aikasemmin, vai tapahtuneeko se liian myöhään? Nyt oli kysymyksessä hänen pelastuksensa tai kukistumisensa, eikä hän voinut itse asialle mitään. Yöt päivät itki hän, ja pelko kasvoi yhä suuremmaksi. Kätilön pieninkin sana sai hänet vapisemaan, ja hänen kauhistuneet kasvonsa todistivat joka hetki hänen levottomuuttaan. Ei koskaan ole yksikään nainen saanut niin kalliisti maksaa sitä että hän on ollut hetken rakastettuna. Vihdoinkin viidennenkolmatta päivän aamuna, kun hänen tuskansa oli kohonnut huippuunsa, alkoivat poltteet, ja kauheista tuskistaan huolimatta suuteli hän rouva Bourdieun käsiä. Tuskat kestivät kuitenkin koko päivän ja melkein koko seuraavan yön; hän olisi ollut mennyttä kalua, ell'ei hänen miehensä olisi täytynyt olla yötä Marseillessa. Mies ei tulisi nyt, ennenkuin seuraavana iltana. Synnytys tapahtui kello viisi aamulla ja hänellä oli ainoastaan päivä aikaa mennäkseen kotiin ja vuoteesensa sillä tekosyyllä, että hän oli äkkiä sairastunut. Mutta mikä kauhea parantumisen aika ja mitä mielenlujuutta vaadittiinkaan tuolta puolikuolleelta naiselta, joka palasi kotiinsa verta vuotaen ja sortuneena!
"Avatkaa ovi", pyysi Norine, "minä tahdon nähdä, kun hän menee sivuitse."
Victoire aukasi oven käytävään. Viereisestä huoneesta oli hetken aikaa kuulunut kopinata. Pian tuli esiin rouva Charlotte kahden naisen tukemana, jotka melkein kantoivat häntä. Hän horjui ja näytti kuin olisi ollut humalassa. Hänen kauniit, lempeät silmänsä ilmaisivat ainoastaan surua ja epätoivoa. Mutta kun hän näki oven olevan auki, tahtoi hän pysähtyä; hän huusi Rosinea hiljaisella äänellä ja heikosti hymyillen.
"Tulkaa, lapseni, minä tahtoisin niin mielelläni jättää teille jäähyväiset. Minulla ei juuri ole paljon voimia, mutta ehkä se sentään menestyy... Jääkää hyvästi, pikku ystäväni, ja te muut myös. Minä toivon teille parempaa onnea!"
Hän vietiin pois, ja katosi silmistä.
"Hän sai pojan", sanoi Victoire. "Hänellä ei koskaan ole ollut lasta, ja hän on aina sitä niin toivonut. Mutta nyt on hän surrut niin katkerasti sitä, että poika kuoli pari tuntia syntymisensä jälkeen."
"Se oli suuri onni hänelle", sanoi Norine.
"Niin olikin", myönsi Rosine. "Sellaisessa asemassa ei lapsesta ole mitään iloa."
Mathieu oli kuulustellut hyvin liikutettuna. Hän oli sitten aina näkevinään tuon haamun, joka oli mennyt ohitse, tuon tuntemattoman marttyyrin, joka salaisesti oli tullut äidiksi. Ja hän näki myös nuo kolme muuta: Amyn, englannittaren, joka niin välinpitämättömästi oli purkanut kuormansa vieraalla maalla, Victoiren, tahdottoman orjattaren, joka oli joutunut ensimäisen isäntänsä uhriksi: ensimäinen lapsi huomenna ja sitten toisia toistensa perään lisäksi; Rosinen, hyvänluontoisen, lempeän, hienosti kasvatetun kanssarikoksellisen sukurutsausjutussa, joka lapsellisella hymyllä kantoi sydämensä alla kummitusta, joka oli tuhottava, jotta hän sitten voisi tulla jonkun kunnialliseksi vaimoksi. Missä helvetissä hän oli, missä kauheuksien, vääryyden ja kärsimysten pesässä? Ja tämä yksityinen lapsenpäästölaitos oli hienoin ja kunniallisin tässä kaupunginosassa! Ja välttämätöntä oli, että yhteiskunnallisella viheliäisyydellä on tällaisia pakopaikkoja, salaisia kätköjä, jonne raskaat naiset voivat sulkeutua. Se oli välttämätön likakanava, jota ilman ei voitaisi estää sikiön ulosajoa ja lapsenmurhia. Jumalallinen äiteys teki haaksirikon tässä loassa, ihana elämänsynty laski tässä likavesijohtoon. Tätä paikkaa olisi pitänyt kunnioittaa uskonnollisella kunnioituksella, mutta se oli ainoastaan täynnä häväistystä, siellä äiti tuli halveksituksi, saastutetuksi, hyljätyksi, lapsi kirotuksi, inhotuksi ja kielletyksi. Koko se ikuinen siemenvirta, joka juoksi maailman suonissa, koko idulla oleva ihmiskunta, joka saa vaimojen sylit paisumaan kuin maa keväällä, muuttui epäpuhtaaksi sadoksi, jo etukäteen turmelluksi ja häpeällä leimatuksi. Niin paljon hukattua voimaa, terveyttä ja kauneutta! Nyt surkutteli hän heitä kaikkia, noita tuntemattomia, raskaita naisparkoja, niitä jotka köyhyys heitti kadulle, ja niitä, joitten täytyi salata itsensä, rikoksellisia, jotka esiintyivät väärillä nimillä ja synnyttivät salaisuudessa lapsia, jotka olivat jo edeltäpäin tuomitut samoihin salaisiin kärsimyksiin, joissa he olivat syntyneetkin. Mutta eivätkö ne joka tapauksessa olleet ihmiselämää, eikö pitäisi pitää hyvänään kaikkia uusia, pieniä oksia suuressakin metsässä? Eivätkö voimakkaimmat tammet usein olleet kasvaneet esteissä, orjantappurain ja kivien välistä?
Kun Norine taaskin jäi kahdestaan Mathieun kanssa, pyysi hän Mathieun puhumaan rouvalle ja toimittamaan, että hän saa kahvia toiseen aamiaiseensa. Hänhän sai kymmenen frankia kuukaudessa taskurahoiksi, ja voi sen maksaa itse. Ja sitten pyysi hän Mathieun lähtemään, ja Mathieu lupasi häntä odottaa alhaalla salissa niin kauvan kuin hän puki päälleen.
Mathieu eksyi ensin tuolla alhaalla, aukasi oven ruokasaliin, suureen huoneesen, jossa oli pitkä pöytä ja joka oli täynnä läheisestä keittiöstä tulevaa pesuveden hajua. Vastapäätä olevassa odotussalissa, jossa oli vaaleentuneella kankaalla päällystetyt mahonkiset huonekalut, istui kaksi naista puhelemassa, ja he sanoivat hänelle, että rouva Bourdieu oli töissään. Mathieu istahti suureen nojatuoliin, otti taskustaan sanomalehden ja aikoi lukea. Mutta noitten naisten keskustelu herätti huomiota, ja hän kuunteli sitä. Toinen heistä oli nähtävästi talon hoidokkaita, kellastunut ja turmeltunut vaikeasta raskaudentilasta. Toinen taas, joka myös odotti synnytyshetkeään, oli nähtävästi äsken sopinut kätilön kanssa siitä, että hän muuttaa taloon seuraavana päivänä. Hän kyseli paljon, tahtoi tietää, oliko täällä hyvä olla, millainen oli ruoka ja hoito.
"Oh, teillä tulee täällä olemaan hyvä olla, teillä varsinkin, jolla on vähän rahaa", vastasi toinen. "Minun on vaivaishoito lähettänyt tänne, ja minulla olisi luonnollisesti sata kertaa parempi täällä kuin kotona, ell'en olisi niin levoton omaisteni vuoksi. Minulla, kuten sanottu, on jo kolme lasta, ja Jumala tiesi, miten niitä hoidetaan, sillä mieheni ei ole juuri hyvänluontoinen. Joka kerta kun minä olen lapsivuoteessa tapahtuu samalla tavalla: mieheni laiskottelee työssään, hän juo, hän kuleksii kaikkialla, niin että minä en ole koskaan varma löytäväni häntä kotona, kun palaan takaisin. Se tuntuu aivankuin lapseni olisi heitetty kadulle. Voitte olla varma siitä, että minä en harmittele, kun minulla on täällä kaikkea, mitä tarvitsen, lämmintä ja hyvää ruokaa, jotavastoin lapsiraukkani saavat ehkä kärsiä vilua ja nähdä nälkää. Onhan tämäkin jotakin, synnyttää taas uusi lapsi lisäksi, se lisää vaan meidän kaikkein kurjuutta."
"Niin kyllä, niin kyllä", vastasi toinen, joka oli tuskin kuunnellutkaan, vaan ajatteli ainoastaan omia asioitaan. "Minun mieheni on konttoorissa, ja minä tulen tänne päästäkseni kaikesta vaivasta siellä kotona; meillä on niin ahdas ja epämukava asunto. Muuten on minulla vaan pieni kaksivuotias tyttö, joka on maaseudulla imettäjänsä luona. Meidän täytyy ottaa hänet kotiin ja lähettää äsken syntynyt hänen sijalleen. Herra Jumala, kuinka paljon kustannuksia!"
Mutta nyt heidän puhelunsa keskeytettiin. Mustiin puettu, hunnutettu nainen tuli sisään talon palvelustytön kanssa, joka pyysi häntä odottamaan. Mathieu aikoi nousta ylös. Hän käänsi selkänsä naista kohden, mutta peilissä tunsikin hän rouva Morangen. Hän oli kahden vaiheilla, mutta rouva Morangen paksu huntu vaikutti sen, että hän istahti taaskin nojatuoliin, aivankuin lukemiseen vaipuneena. Rouva Morange ei nähnyt häntä, mutta peilissä seurasi Mathieu hänen pienimpiäkin liikkeitään.
"Vaikka täällä on kalliimpaa", jatkoi konttoristin vaimo, "tulin minä kuitenkin tänne, koska olin päättänyt, ett'en koskaan enään käytä sitä kätilöä, joka kirvoitti minut pikku tytöstäni. Minä olin nähnyt liian paljon hänen luonaan, ja niin likaista ja niin paljon vastuksia!"
"Kuka hän sitten oli?" kysyivät toiset.
"Oh, ilkeä lurjus, jonka pitäisi olla linnassa. Ette voi kuvitellakaan, millainen pesä se oli, viheliäisiä koppeja huoneina, sänkyjä sellaisia, että ne oksennuttavat ja sellainen hoito ja ruoka! Eikä ole ainoatakaan ryövärein luolaa, jossa olisi tehty niin paljon rikoksia. Se on käsittämätöntä, ett'ei poliisi iske häneen. Minä olen kuullut tytöiltä, jotka ovat päähoidokkaita siinä talossa, että kun menee sinne, niin saa olla varma synnyttävänsä kuolleen lapsen. Kuolleina syntyneet ovat sen talon erikoisala. Raha maksetaan etukäteen. Ja se noita harjoittaa myös sikiön ulos ajamista suuressa määrässä. Kun minä olin hänen luonaan, oli siellä kolme hienoa naista, joita hän kaiveli rautapuikolla."
Mathieu huomasi nyt, että Valérie seisoi liikkumatta ja kuunteli innokkaasti. Hän ei kääntänyt edes päätään noihin keskustelijoihin päin, mutta hänen silmänsä loistivat kuin kuumetautisen hunnun alla.
"Täällä ei teidän tarvitse nähdä mitään sellaista", huomautti työläisnainen. "Rouva Bourdieu ei tahdo saattaa itselleen ikävyyksiä."
Toinen alensi äänensä.
"Minä olen joka tapauksessa kuullut, että hän oli pahassa pulassa ... erään kreivittären tähden, jonka eräs ylhäinen henkilö toi tänne. Ja se oli aivan äskettäin."
"Mahdollisesti, jos on kysymyksessä rikkaat. Kaikki kätilöt tekevät sellaista. Mutta rouva Bourdieun liike on joka tapauksessa arvossa pidetty."
Syntyi taas hiljaisuus. Sitten jatkoi hän palaamatta äskeiseen:
"Jos minä olisin edes voinut tehdä työtä viimeisiin hetkiin asti. Mutta tällä kertaa olen minä niin heikko, että minun on täytynyt olla pois työstä jo kaksi viikkoa. Ja minä en tosiaan saa hemmotella itseäni, minun täytyy lähteä täältä niin pian kuin voin, jos olen terve tai en. Pienokaiset odottavat minua kotona. Tiedättekö, te saatte minun ihan katumaan, ett'en ole mennyt tuon teidän ilkeän lurjuksenne luokse. Mikä hänen nimensä on?"
"Hän on rouva Rouche, jonka kaikki sen korttelin piiat ja nartut tuntevat erittäin hyvin. Hänen pesänsä on kauimpana Rocherkadun varrella, haiseva luola, jonne minä en enään uskaltaisi mennä keskellä päivääkään, nyt kun tiedän, millaisia julmuuksia siellä tehdään."
He vaikenivat ja menivät matkaansa. Rouva Bourdieu seisoi työhuoneensa ovella. Ja kun Mathieu ei noussut ylös, vaan istui unohdettuna suuren nojatuolin korkean selkälaudan takana, meni Valérie kätilön luokse. Hän oli nähnyt Valérien palavin silmin kuuntelevan noitten kahden naisen viimeisiä sanoja. Nyt antoi Mathieu sanomalehtensä vaipua polvilleen ja vaipui synkkiin ajatuksiin: hän ei voinut saada mielestään noita naisasioita, häntä hirvitti kaikki se kauheus, joka asuskeli pimeydessä. Kuinka kauvan olikaan hän istunut siinä? Sitä hän ei tiennyt, mutta kahden naisen ääni herätti hänet mietteistään.
Siinä oli rouva Bourdieu, joka saattoi Valériea ulos. Hän hymyili äidillisellä tavalla, mutta Valérie näytti itkeneen, ja hänen kasvonsa hehkuivat tuskasta ja häpeästä.
"Te olette ymmärtämätön, rakas lapseni, te puhutte tyhmyyksiä, joita minä en tahdo kuulla. Menkää nyt heti kotiinne ja olkaa järkevä."
Kun Valérie oli poistunut sanaakaan sanomatta, äkkäsi rouva Bourdieu Mathieun, joka oli noussut seisomaan. Hän muuttui äkkiä vakavaksi, hän oli luultavasti tyytymätön siihen, että oli puhunut liian kovalla äänellä. Mutta nyt tuli Norinekin sisään, ja silloin syntyi iloinen keskustelu, sillä kätilö myönsi mielellään, että hän erityisesti piti kauniista tytöistä. Kauneus on ainakin ymmärrettävä syy lankeemukseen, sanoi hän. Norine sai luvan saada kahvia aamiaisensa lisäksi, koska hän tarjoutui sen itse maksamaan. Ja kun Mathieu oli luvannut Norinelle, että hän tulee taaskin tervehtämään, läksi hän pois.
"Ottakaa mukaanne appelsiineja ensi kerralla!" huusi kaunis Norine portailta, punaposkisena ja onnellisena.
Kun Mathieu kulki Boëtiekatua, seisahtui hän äkkiä. Tämän kadun kulmassa näki hän Valérien, joka seisoi käytävällä puhumassa erään herran kanssa: se oli Morange, hänen miehensä. Mathieu oli aivan varma siitä, että Morange oli seurannut vaimoaan ja odottanut häntä kadulla, kun hän kävi kätilön luona, ja nyt seisoivat he siinä, hämmentyneinä, epäröiden ja neuvottomina ja keskustelivat asiastaan. He eivät edes huomanneet, että ohitsekulkijat heitä tyrkkivät; he olivat sekä kuurot että sokeat sen vaaran tähden, joka heitä uhkasi, ja antoivat kohtalon heitellä itseään kuin tahdottomia esineitä. Heidän tuskansa oli silminnähtävä, he taistelivat jotakin kauheata sisällistä taistelua. Senkin seitsemän kertaa muuttivat he paikkaansa, tulivat ja menivät, polkivat kuumeisina maata, pysähtyivät sitten taas ja alkoivat hiljaa keskustella. Kerran tunsi Mathieu ääretöntä helpotusta ja luuli, että he olivat pelastuneet, sillä he kääntyivät pois La Boëtiekadulta ja lähtivät Grenelleä kohden alakuloisina ja alistuneen näköisinä. Mutta sitten he pysähtyivät taas ja vaihtoivat muutamia epätoivon sanoja. Ja nyt sai Mathieu surukseen nähdä heidän taaskin kääntyvän takaisin, kulkevan La Boëtiekatua Rocherkadulle.
Mathieu oli seurannut heitä yhtä vapisevana ja häpeissään kuin he itsekin. Hän tiesi, mihin he menivät, mutta hän tahtoi päästä varmuuteen. Kolmekymmentä askeletta tuosta likaisesta, vanhasta talosta, juuri siinä, jossa Rocherkadun mäki alkaa, pysähtyi hän ja kätkeytyi erääsen porttikäytävään, sillä hän tiesi, että nuo aviopuolisot katselevat epäluuloisina ympärilleen, aivankuin pahantekijät. Ja niin tapahtuikin: kun Moranget tulivat tuohon mustaan ja haisevaan porttikäytävän luo, menivät he ensin ohitse ja vilkaisivat vaan keltaiseen osoitekilpeen; sitten kääntyivät he takaisin ja tulivat vakuutetuiksi siitä, että kukaan ei heitä nähnyt. Nyt eivät he enään epäröineet, he menivät sisään, vaimo edellä ja mies perässä, sillä vaimo tahtoi nähtävästi saada miehensä mukaansa. Tuo vanha, rappeutunut talo, joka haisi laskuojalta ja murhilta, näkyi nielleen heidät.
Mathieu oli näkevinään heidän kulkevan porttikäytävän läpitse, menevän yli ummehtuneen pihan, palvelustytön, jolla oli likainen esiliina, päästävän heidän sisälle ja rouva Rouchen, jolla oli suuri nenä ja aina hymyili happamesti, ottavan heidän vastaan pienessä vierashuoneessa. Ja affääristä keskusteltiin ja sovittiin. Tässä ei ollut enään kysymyksessä salainen äiteys, häpeällinen synnytys, joka oli saanut Mathieun sydämen vuotamaan verta rouva Bourdieun luona; tässä oli kysymyksessä halpamainen, ilkeä murha, tuo inhoittava sikiön ulos ajo, joka tuhoaa elämän sen omassa lähteessä. Vietellyt tytöt, jotka eivät tiedä viettelijänsä nimeä, palvelustytöt, joille lapsi on mahdottomana rasituksena, naidut naiset, jotka eivät tahdo tulla äideiksi, he kaikki menivät miehen suostumuksella tai ilman sitä kaikessa salaisuudessa tuohon rikoksien pesään. Sikiön ulosajajan rautapuikko teki tehtävänsä hiljaisuudessa, ja tuhansia elämänalkuja virtasi sieltä ulos yhdessä katuojan lian kanssa.
Sillä aikaa kuin elämänalkujen virta kasvoi ja paisui kirkkaassa auringon valossa ja nesteet kuohuivat lakkaamatta, musersivat rouva Rochen pienet, luisevat kädet elämänsiemenet tuossa pimeässä hökkelissä, joka haisi rasvalta ja vereltä. Rikoksellisempaa saastaisuutta, likaisempaa maan ikuisen hedelmällisyyden loukkaamista ei voi ajatellakaan.
V
Maaliskuun toisena päivänä, päivän koitteessa, tunsi Marianne ensimäiset synnytystuskat. Ensin ei hän tahtonut herättää Mathieutä, joka nukkui rautasängyssä hänen vieressään. Mutta kun hän seitsemän aikaan kuuli Mathieun liikkuvan, piti hän viisaampana ilmoittaa hänelle asiasta. Mathieu oli noussut suudellakseen Mariannen kättä, joka oli peitteen ulkopuolella.
"Niin, niin, rakkaani, ole nyt hyvin hellä minulle ... minä luulen, että se tapahtuu tänään."
He olivat jo odottaneet kolme päivää ja kummastelivat hieman sen viipymistä. Sekunnissa oli Mathieu jalkeilla ja kysyi innossaan:
"Onko sinulla tuskia?"
Marianne hymyili rauhoittaakseen häntä.
"Eipä juuri paljon vielä. Vähän alkaa olla. Aukase ikkuna ja pane kaikki kuntoon, saammepa sitten nähdä."
Kun Mathieu veti syrjään ikkunaverhot, täyttyi huone iloisella auringon valolla. Avaralla, vaaleansinisellä aamutaivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan. Suloisen lämmin kevätilma virtasi sisään, ja erään naapurin puutarhassa näkyi jo joukko suuria nupulla olevia syreenipuita.
"Katsohan, katsohan, rakkaani, mitenkä kaunista ulkona on. Oi, mikä onni! Hän syntyy auringon valossa, se pieni rakas olento!"
Ennenkuin Mathieu puki päälleen, istahti hän Mariannen vuoteen laidalle, katseli häntä tarkkaan ja suuteli silmille.
"Katso minuun, että minä saisin sen oikein tietää ... vielä ei sinulla liene liian paha olla, eihän sinulla vielä lie liian suuret tuskat?"
Marianne hymyili yhä, vaikka hän juuri tällä hetkellä taisteli ankaraa, viiltävää kipua vastaan.
"Ei, minä vakuutan sen sinulle! Se menee kyllä aivan hyvästi. Pitää vaan pysyä järjellisenä, sehän on vaikea hetki. Anna minulle nyt oikein pitkä suutelo, niin että minä saan rohkeutta, äläkä sinä minua surkuttele, sillä silloin sinä saat minun itkemään."
Vasten tahtoaankin tuli hänelle kyyneleet silmiin hänen yhä hymyillessään. Mathieu sulki hänet intohimoisesti syliinsä.
"Ah, minun rakastettu vaimoni, sinä olet oikeassa, meidän täytyy olla iloisia ja toivoa. Minä antaisin sinulle kaiken vereni saadakseni kärsiä yhdessä sinun kanssasi. Olkoon ainakin minun rakkauteni sinulle tukena ja voimain antajana!"
Ja syvästi liikutettuina suutelivat he toisiaan, ja näytti siltä kuin tämä hellyydenpuuskaus olisi vaikuttanut lieventävästi, sillä Marianne ei enään tuntenut tuskia; se oli yksi noita rauhallisia hetkiä, joita on lopullisen ratkaisun edellä. Marianne alkoi melkein luulla, että hän oli erehtynyt. Ja kun Mathieu oli saanut kaikki kuntoon, kehoitti Marianne häntä menemään konttooriinsa, kuten tavallista. Mutta Mathieu kieltäytyi; hän tahtoi lähettää sanan, että hän ei voi tulla. Sillä aikaa kuin Mathieu pani vuoteensa kokoon ja puki päälleen, keskustelivat he niistä toimenpiteistä, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Palvelustytön pitäisi heti mennä noutamaan sairaanhoitajatar, jonka kanssa oli sovittu jo neljätoista päivää sitten. Mutta ensin piti hänen pukea lapset, joitten iloinen melu kuului viereisestä huoneesta. Edeltäpäin oli jo päätetty, että kun synnytyspäivä lähestyy, lähetettäisiin nuo neljä mellakoitsijaa viettämään päivänsä Beauchênen luokse; Constance oli kohteliaasti sanonut, että hänen pikku Mauricensa tahtoisi sinä päivänä tarjota heille aamiaista. Suurin suru oli siitä, että tohtori Boutan oli vielä eilen illalla ollut rouva Séguinin luona, jolla oli neljäkolmatta tuntia ollut kauheita tuskia, voimatta sittenkään synnyttää. Näiden molempain rouvain pelko oli siis oikeutettu, heidän synnytyksensä tapahtui samana päivänä. Mikä ikävä sattuma, jos tohtori ei voi jättää Valentine parkaa, josta he eivät olleet saaneet hyviä tietoja vielä eilen yhdentoista aikaan, jolloin he olivat menneet maata.
"Minä menen sinne", sanoi Mathieu. "Siellä minä saan tietää, pitkällekö on tultu, ja sitten otan minä Boutanin mukaani."
Kun kello löi kahdeksan, oli kaikki järjestyksessä. Sairaanhoitajatar oli jo tullut ja puuhaili alkuvalmistuksissa. Lapset oli puettu ja odottivat, että he vietäisiin pikku ystävänsä Mauricen luokse puutarhan tuolle puolen. Kun Rose oli suudellut äitiään, purskahti hän itkuun itsekään tietämättä mistä syystä, ja tahtoi jäädä kotiin, mutta Blaise, Denis ja Ambroise ottivat hänet mukaansa, sanoivat, että Rose on tyhmä ja että he antavat mamman mennä yksinään torille, jos nyt on se päivä, jolloin hän tahtoo ostaa heille pienen veljen, jonka tuloa oli ennustettu. Ja he rupesivat taas leikkimään ja meluamaan salissa; silloin soitettiin ovikelloa.
"Siellä on ehkä tohtori!" huudahti Mathieu, joka oli jäänyt Mariannen luokse ja kiirehti nyt alas.
Mutta etehisessä tapasikin hän Morangen ja hänen tyttärensä Reinen. Ensin ei Mathieu voinut eroittaa Morangen kasvoja, hän vaan kummasteli tätä varhaista vierastelua, joka oli niin odottamatonta, että hän ei voinut salata kummastustaan.
"Mitä minä näen, oletteko se te, rakas ystäväni?"
Kassanhoitajan ääni oli aivan muuttunut, murtunut ja kauhusta vapiseva.
"Olen, minä se olen. Teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus!"
Kun hän kuuli lasten olevan salissa, tyrkkäsi hän Reinen sinne.
"Mene sinä, rakkaani, leikkimään sinne pienten ystäväisi kanssa. Minä tulen sitten noutamaan sinua."
Kun hän tuli takaisin sulettuaan oven, näki Mathieu, että hänen kasvonsa olivat vääristyneet kauheasta tuskasta nyt, kun hänen ei enään tarvinnut hillitä itseään tyttönsä tähden.
"Herra Jumala, mitä on tapahtunut?"
Morange tukahutti nyyhkytyksensä, mutta vapisi niin, että hän tuskin voi puhua.
"Se on vaan sitä, että minun vaimoni on kuolemaisillaan. Hän ei ole kotona. Minä kerron teille kaikki. Reine luulee, että hän on matkustanut, ja minä olen sanonut olevani pakoitettu menemään noutamaan häntä. Minä pyydän teiltä, pitäkää Reine täällä niin kauvan kuin se on välttämätöntä. Mutta ei sillä hyvä, minulla on hevonen tuolla ulkona, teidän täytyy heti tulla minun mukaani."
Syvästä säälistään huolimatta teki Mathieu kieltävän liikkeen.
"Se on mahdotonta, ei tänään. Vaimoni on lapsivuoteessa."
Morange tuijotti hämmästyneenä häneen, aivankuin uusi onnettomuus olisi häntä kohdannut. Sitten vavahti hän, ja vihlovan katkerasti vääristyi hänen suunsa.
"Aivan oikein, teidän vaimonne oli raskaana, ja hän synnyttää lapsensa, niin se on luonnollista. Minä voin käsittää, että te tahdotte olla läsnä tuossa onnellisessa tapahtumassa. Mutta se ei mitään tee, teidän täytyy tulla minun kanssani, minä olen varma siitä, että te seuraatte minua, minä olen aivan liiaksi onneton. Minä vakuutan, että minä en voi yksinäni palata takaisin sinne, minne minä nyt vien teidät, minä en voi, minä en jaksa, minulla täytyy olla joku mukanani ... oh, minä rukoilen teitä, minä vaadin teitä tulemaan!"
Noissa värähtelevissä ja änkytetyissä sanoissa oli niin paljon kauhua ja tuskaa, että ne liikuttivat syvästi Mathieun mieltä. Hän ymmärsi, että tuo heikko ja hellämielinen miesparka oli nyt menettänyt kaikki voimansa, että hän oli avuton kuin hukkuva lapsi.
"Odottakaa", sanoi Mathieu sitten, "minä käyn kuulustamassa, jos voin seurata teitä."
Hän kiirehti ylös ja kertoi Mariannelle, että Morangelle on täytynyt tapahtua jonkun onnettomuuden ja että kassanhoitaja oli tuolla alhaalla ja vannotti häntä tulemaan hetkeksi auttamaan.
Marianne sanoi heti, että Mathieun ei pitäisi kieltäytyä, varsinkin kun tuskat eivät nyt vaivanneet. Hän, Marianne, oli ehkä erehtynyt. Ja nyt tuli Mariannen päähän eräs ajatus: koska Morangella oli hevonen, voisi Mathieu ensin käydä Séguinillä, ilmoittaa asia tohtori Boutanille ja lähettää hän tänne, jos hän oli vapaa; sitten voisi hän rauhallisesti tehdä ystävälleen pyydetyn palveluksen.
"Sinä olet oikeassa, sinä olet kunnon nainen", sanoi Mathieu ja suuteli häntä taaskin suulle. "Minä lähetän Boutanin luoksesi ja tulen takaisin niin pian kuin mahdollista."
Hän meni sitten alas saliin, otti jäähyväiset lapsiltaan ja Reineltä, joka ei näyttänyt aavistavan mitään ja iloitsi sydämessään aamiaisesta, jonka hänenkin piti saada syödä Beauchênen luona. Sitten kutsui hän palvelustytön ja tahtoi, että tämä veisi heti lapset sinne. Kun hän sitten oli saattanut heitä puutarhan läpitse, katsoi hän heidän jälkeensä, kunnes he olivat tulleet Beauchênen portille.
Sillä aikaa oli Morange kävellyt edestakaisin alhaalla eteisessä menehtyneenä tuskasta ja levottomuudesta.
"Tuletteko te nyt? Kiirehtikää Jumalan tähden!"
Ajopeleissä vaipui hän selkänojaa vasten murtuneena, sortuneena, silmät kiinni ja käsi kasvoilla. Ennenkuin Mathieu nousi ajopeleihin, oli hän kysynyt, eikö voitaisi ajaa d'Antinkatua, ja kun hän sai vastauksen, että se oli juuri tien varrella, sanoi hän ajurille Séguinin osoitteen. Siellä sai hän kamarineidiltä tietää, että rouva oli vihdoinkin synnyttänyt, mutta että kaikki ei näyttänyt olevan lopussa vielä. Hän tyyntyi kuitenkin, kun Boutan lähetti hänelle ulos terveisensä, että hän on rouva Fromentin luona tunnin kuluttua.
Kun Mathieu nyt taas nousi vaunuihin, kääntyi ajuri taaksepäin ja kysyi, minne nyt ajettaisiin.
"Ajuri kysyy osoitetta."
"Osoitetta ... niin, se totta. Rocherkatu, mäen alapuolella. Siellä on eräs halkokauppa."
Mathieu ymmärsi. Hän oli nähnyt paikan, hän tiesi kaikki. Ja kun Morange oli tullut melkein mielettömänä sisään ja sanonut, että hänen vaimonsa oli kuolemaisillaan, oli hän tuntenut rikoksellisuuden kylmän hengähdyksen. Se oli rouva Rouchen luona, siellä oli Valérie kuolonkamppailussa.
Morange tunsi luultavasti, että hänen täytyy antaa jokin selitys. Hän lopetti pitkän hiljaisuutensa, ja kuumeellinen into valtasi hänet. Mutta alussa ei hän voinut tunnustaa totuutta, hän yritti valehdella.
"Valérie oli mennyt erään kätilön luokse antaakseen tarkastaa itsensä. Tarkastuksen aikana sai hän niin ankaran verenvuodon, että verta ei voitu pysähdyttää."
"Ettekö lähettänyt noutamaan lääkäriä?"
Tämä kysymys sai hänet hämille. Hän epäröitsi vastatessaan:
"Lääkäriäkö ... kyllä. Lääkäri olisi ehkä voinut pelastaa hänet. Mutta he sanoivat, ett'ei siitä ole apua."
Ja sitten tuli tunnustus esiin nyyhkytysten katkomana:
"He pitivät kiinni minusta, sulkivat minut huoneesen, estivät minun hakemasta lääkäriä. Minä olisin voinut särkeä kaikki ja hypätä ulos ikkunasta, kun näin veren koskena kohisevan ja ymmärsin, että vaimoparkani oli mennyttä. Jos te tietäisitte, mitä he sanoivat minulle! Että minä olen hullu ja että me joutuisimme vankilaan kaikki. Valériekin suuttui minuun. Ne toiset panivat kätensä minun suulleni tukehuttaakseen huutoni, vakuuttivat, että ei ole mitään hätää ja että veritulva tukettaisiin ... oi niitä viheliäisiä!"
Hän tunnusti kaikki, kertoi rautapuikosta, joka, vaikka tottunut käsi oli sitä käyttämässä, oli leikannut liian syvään, niin että kätilö ei voinut estää verenvuotoa. Kymmenen aikaan oli ollut vähän toiveita. Mutta puolenyön aikana oli Valérie mennyt tajuttomaksi.
"Ajatelkaahan, me olimme olleet siellä kello seitsemästä asti illalla, sillä tuo nainen tahtoi, että se tapahtuisi pimeän tultua, hänen ei tarvinnut nähdä, kynttilä oli kylliksi, ja se aika sopi hänelle parahiten monesta syystä. Kello kaksi yöllä olin minä vielä tuossa hirveässä huoneessa, jossa me olimme päättäneet, että Valérien pitäisi olla viisi kuusi päivää saadakseen voimansa takaisin. Mutta hän ei ollut vielä silloin tajussaan, hän makasi siellä pyörtyneenä, kalpeana, jääkylmänä eikä hänessä ollut muuta elonmerkkiä kuin muutamia heikkoja hengähdyksiä. Mitä minun nyt olisi ollut tehtävä? Kotona oli Reine varmaankin puolikuolleena pelosta, sillä minä olin sanonut saattavani vaan hänen äitiänsä asemalle ja tulevani pian takaisin. He ajoivat sitten minut ulos ja sanoivat, että minua ehkä kohtaa iloinen hämmästys, kun minä tulen takaisin aamulla; minä tuskin tiedän itsekään, miten tulin kotiin ja minä ajattelin teitä, minä en voinut palata yksinäni sinne. Jumalani, missähän tilassa me kohtaamme minun vaimoparkani?"
Hän oli ollut hyvin kärsimätön siitä, että hevonen ei kule tarpeeksi nopeasti, mutta nyt alkoi häntä hirvittää se ajatuskin, että hän lähestyi paikkaa ja voi pian tietää kaikki. Hän katseli katuvaisin silmäyksin ympärilleen.
"Ah, ystäväni, älkää minua tuomitko! Jos te tietäisitte, miten minä kärsin!"
Mathieu, joka ei voinut saada sanaakaan suustaan, tarttui hänen käteensä, likisti sitä ja piti omassaan. Tämä todistus osanottavaisuudesta ja anteeksi annosta liikutti tuota miesparkaa kyyneliin asti.
"Kiitos, kiitos!"
Mutta nyt seisahtuivat vaunut, ja Mathieu käski ajurin odottaa. Morange ryntäsi huoneesen, ja hänen seuraajansa täytyi kiirehtiä ennättääkseen hänen mukanaan.
Hän soitti rajusti, ja palvelustyttö tuli avaamaan. Mutta kun hän tunsi Morangen ja näki, että hänellä oli ystävä mukanaan, ei hän tahtonut päästää heitä kauemmaksi kuin tuohon pieneen eteiseen.
"Odottakaa tässä..."
Mutta kun Morange tuuppasi hänet syrjään, huudahti hän:
"Minä olen saanut käskyn ... te ette saa tulla sisään. Antakaa minun ilmoittaa ensin rouvalle!"
Morange ei vastannut, hän ei sanonut sanaakaan, tuuppasi tytön sivulle ja meni hänen ohitsensa. Mathieu seurasi häntä, ja palvelustyttö juoksi emäntänsä luokse.
Morange kääntyi käytävässä ja löysi heti oven. Hän aukasi sen vapisevin käsin. Mikä kauhea näky, kun he astuivat sisään! Tuossa inhoittavassa, likaisessa kopissa, lavitsalla, joka vielä oli keskellä lattiata, makasi Valérie kylmänä ja kankeana, kuolleena jo kuusi tuntia. Hänen kauniit kasvonsa olivat valkeat kuin vaha ja niitä ympäröitsi tuuheat, komeat mustat hiukset; näytti siltä kuin jokainen veripisara hänen ruumiistaan olisi juossut ulos. Hänen pyöreät, terveet, rakastettavan iloiset kasvonsa, jotka aina olivat sädehtineet sellaista elämän iloa, sellaista rakkautta loisteliaisuuteen ja huvituksiin, olivat muuttuneet hämmästyttävän vakaviksi, ne ilmaisivat katkeraa kaipuuta kaikkeen siihen, minkä hänen nyt oli täytynyt jättää noin murheellisella tavalla. Peite oli valunut syrjään ja paljastunut oli osa hänen kauniista olkapäistään, joista hänen miehensä oli ollut niin ylpeä, kun hän esiintyi avokaulaisessa puvussa. Oikea käsi, valkoisempi, pienempi ja hienompi kuolemassa kuin elämässä, lepäsi peitteellä. Hän oli kuollut, ja hän oli yksinään ilman valvovaa ystävää ja ilman yhtäkään vahakynttilää.
Morange tuijotti häneen. Hän näytti silmät sulettuina nukkuvan ikuista untaan. Mutta Morange ei pettynyt, hän ei nähnyt enään rinnan kohoilevan, huulet olivat yhteen puristetut ja aivan valkeat. Tuo jäätävä kauhu, kun näkee kuolleen noin hylättynä, yksinään kuin murhattu, kuristi hänen sydäntään, niin että hän seisoi siinä aivan tylsistyneenä. Hän tarttui Valérien käteen, tunsi, että se oli kylmä ja huokasi sitten niin, että se tuntui korahdukselta. Sitten laskeutui hän polvilleen, pani poskensa tuota marmorikättä vastaan sanomatta sanaakaan, päästämättä nyyhkäystäkään, aivankuin hän olisi tahtonut jäädyttää itsensä tuossa kuolon kylmyydessä, tunkeutua siihen yhdessä vaimonsa kanssa. Ja niin oli hän liikkumatta polvillaan.