Ei Mathieukään liikahtanut; häntä kauhisti tämä raukkamainen loppu, tämä tuho inhoittavassa lätäkössä, johonka nuo aviopuolisot olivat uponneet. Tuo kamala hiljaisuus jatkui, mutta vihdoin kuuli Mathieu keveätä ääntä aivankuin varovainen kissa olisi lähestynyt. Avoimesta ovesta tuli sisään rouva Rouche ja lähestyi heitä lempeällä ja tyynellä tavallaan, maltillisena kuin ainakin. Hänen tunnusteleva nenänsä keksi heti tuon herran, joka oli eräänä päivänä käynyt hänen luonaan hakemassa sijaa eräälle naiselle. Hän ei nähtävästi pelännyt Mathieutä, sillä hän säilytti rohkean levollisuutensa, joka niin suuresti kummastutti Mathieutä. Sääli tuntuu ainoastaan vallanneen hänen tuota miesparkaa kohtaan, joka oli vaipunut lattialle polvilleen kuolleen vaimonsa viereen. Hänen rakastettava katseensa sanoi: "Mikä onnettomuus, miten voimattomia me olemme elämän säälimättömissä vaiheissa!" Kun Mathieu tahtoi nostaa Morangen ylös ja puhua hänelle lohdutuksen sanoja, esti rouva sen ja kuiskasi:
"Ei, ei, antakaa hänen olla, se tekee hänelle hyvää. Tulkaa, herrani, minä haluan puhua kanssanne."
Ja hän vei Mathieun kanssaan. Mutta käytävään kuului tukahutettua kirkunaa, jossakin kaukana huudettiin häntä. Ja yhä vaan yhtä tyynenä aukasi hän erään oven, laski Mathieun sinne sisään ja sanoi:
"Olkaa hyvä ja odottakaa minua."
Se oli kätilön vastaanottohuone, pieni huone, jossa oli kuluneet shaggihuonekalut ja pieni kirjoituspöytä, ja siellä istui nuori nainen — joka äskettäin oli synnyttänyt lapsen, se näkyi hänen kalpeudestaan — ja ompeli välinpitämättömän näköisenä, puoleksi maaten nojatuolissa.
Kun hän katsoi työstään, tunsi Mathieu ihmeekseen Célesten, rouva Séguinin kamarineidin. Tyttökin hätkähti hämmästyneenä tästä kohtauksesta ja huudahti:
"Ah, herra Froment! Älkää sanoko rouvalle, että olette nähnyt minun täällä."
Mathieu muisti nyt, että Céleste oli kolme viikkoa sitten saanut Valentinelta luvan olla muutamia päiviä Rougemontissa kuolemaisillaan olevan äitinsä luona. Céleste kirjoitti kirjeitä säännöllisesti. Hänen emäntänsä oli kirjoittanut ja vaatinut Célesten tulemaan takaisin synnytyshetkeksi, mutta kamarineiti oli vastannut, että hänen äitinsä oli viimeisillään eikä häntä voi jättää koska hänen joka hetki voidaan odottaa kuolevan. Ja nyt löysi Mathieu saman tytön rouva Rouchen luota, jossa hän korkeintaan viikko sitten oli synnyttänyt lapsen.
"Niin, se oli todellakin siten, että minä olin raskaana. Minä näin kyllä eräänä päivänä, että te huomasitte sen. Ainoastaan miehet voivat nähdä sellaista. Rouvalla ei ole koskaan ollut pienintäkään epäilystä, niin hyvin olen minä osannut sen salata. Mutta minä en tahdo menettää paikkaani, ja sentähden sanoin minä, että äiti on sairaana. Minulla on eräs ystävätär, rouva Couteau, joka ottaa vastaan kirjeet siellä ja panee taas minun vastaukseni postiin. Valehteleminen ei ole kaunista, mutta mihinkähän köyhä tyttö joutuisi, kun hän tulee onnettomaksi halpamaisen miehen kautta, joka ei pidä lupauksiaan?"
Mutta sitä ei Céleste sanonut, että tämä oli jo toinen kerta kuin hän oli tällaisessa tilassa ja että tällä kertaa ei ollutkaan luonnistanut niin hyvin kuin edellisellä. Viime vuonna, melkein päivälleen vuosi sitten, oli rouva Rouche kirvoittanut hänen kuolleena syntyneestä lapsesta, joka oli tämän rouvan erikoisala. Mutta tällä kertaa oli lapsi tullut maailmaan elävänä, vaikka se oli vaan seitsemän kuukauden vanha sikiö. Kaikki oli näyttänyt niin lupaavalta, mutta elämä tekee usein tuollaisia omituisia poikkeuksia. Ja koska tämän talon säännöt kielsivät lapsenmurhan, niin oli täytynyt kääntyä Couteauskan puoleen, joka oli viimeinen turva sellaisissa tapauksissa, hauta, jonne lasten ruumiit sikin sokin heitettiin. Hän oli tullut noutamaan lapsen seuraavana päivänä syntymisen jälkeen viedäkseen sen sinne "täysihoitoon." Nyt tuo lapsi oli luultavasti kuollut.
"Tehän ymmärrätte, minä en voi hankkia itselleni sellaista hoitoa kuin hienot naiset. Lääkärit sanovat, että täytyy maata ainakin kolme viikkoa, jotta voimat palaisivat. Minä makasin kuusi päivää, ja tänään nousin ylös ryhtyäkseni taas maanantaina palvelukseeni. Tällä aikaa olen minä täällä pieneksi hyödyksi, kuten näette paikkaan rouva Rouchen vaatteita, sillä hän on niin hyvä minua kohtaan. Tehän lupaatte, ett'ette paljasta minun salaisuuttani?"
Mathieu ilmaisi suostumuksensa pään nyökähdyksellä. Hän tarkasteli Célesteä, tuota rumaa, tuskin viidenkolmatta vuotiasta tyttöä, jolla oli hevosmaiset kasvot, ja hän oli näkevinään tuon tytön tulevan raskaaksi kerta toisensa perään ja hautaavan kuolleena syntyneet lapsensa maahan. Hän herätti Mathieussä samalla kertaa inhoa ja sääliä.
"Anteeksi, että kysyn mutta voitteko te, herrani, sanoa minulle, onko rouva jo saanut lapsensa?"
Mathieu vastasi, että rouva Séguin oli jo synnyttänyt, mutta että hänellä oli ollut kovia tuskia neljäkolmatta tuntia.
"Niin, se ei minua kummastutakaan, rouvahan on niin heikko. Mutta minä olen iloinen joka tapauksessa. Kiitos, herrani."
Nyt tuli rouva Rouche sisään ja sulki sitten hiljalleen oven. Talossa oli taaskin hiljaista. Rouva istahti kirjoituspöytänsä ääreen, aina yhtä hyväntahtoisen näköisenä, ja pyysi kohteliaasti Mathieunkin istumaan. Sitten kehoitti hän Célesten jäämään paikoilleen; Céleste oli ystävätär, luotettava tyttö, joka mielellään sai kuulla, mitä hän aikoi sanoa.
"Minulla ei ole edes kunniaa tietää teidän nimeänne, herrani, mutta minä huomasin heti, että edessäni on hieno ja ymmärtäväinen mies, joka tuntee elämää. Sentähden tahdon minä sanoa teille suoraan, että ystävänne epätoivo saattaa minun hieman levottomaksi ... niin, ainoastaan hänen itsensä tähden. Ette voi ajatellakaan, miten mieletön hän oli yöllä. Jos hän tulee yhtä hulluksi taaskin, pelkään minä, että hän ryhtyy tekoihin, joitten vaaralliset seuraukset te varmaankin ymmärrätte. Se isku, joka häntä on nyt kohdannut, on kauhea, se on liikuttanut minuakin, enkä minä ole voinut nukkua vähääkään tuon tapauksen jälkeen. Mutta te ymmärrätte, se ei häntä auta, että hän tarpeettomasti huutelee tätä kaikkialla. Minä vakuutan, että minä tässä tapauksessa ajattelen enemmän häntä kuin itseäni, sillä ... no niin, minä selviydyn kyllä aina."
Mathieu ymmärsi sen erittäin hyvin. Jos Morange on niin tyhmä, että hän joillakin varomattomilla sanoilla ilmaisee rikoksen, tulisi hän itse ensimäiseksi poliisin kynsiin.
"Mutta täytyy kunnioittaa ystäväparkani hirmuista surua", vastasi Mathieu kylmästi. "Minun ei tarvinne kehoittaa häntä pysymään järkevänä, sillä hän on varmaankin itse jo ajatellut kaikkine yksityiskohtineen, mitkä tämän hirveän työn seuraukset ovat."
Syntyi taas hiljaisuus. Rouva Rouche katseli Mathieutä levollisen näköisenä eikä voinut olla hymyilemättä.
"Minä näen kyllä, että te pidätte minua rikoksellisena, murhaajana. Oh, jos te olisitte ollut täällä, kun tuo miesparka tuli tänne rouvansa kanssa! He itkivät kuin lapset, he lankesivat polvilleen eteeni, kun minä ensin kieltäydyin. Ja mitkä kiitokset, mitkä lupaukset ikuisesta kiitollisuuden tunnosta, kun minä lopulta suostuin! Se ei onnistunut, minä erehdyin luultavasti jonkun elimen tavallisuudesta poikkeavan muodon tähden, ja seurauksena siitä oli suuri onnettomuus. Ei kukaan voi olla epätoivoisempi ja vaaranalaisempi kuin minä. Luuletteko te, ett'ei minullakin ole minun suruni ja murheeni? Minä annan naitujen naisten aivan mielelläni pysyä kotonaan, jos he eivät tahdo joutua vaaraan, vaikka he tarjoisivat minulle koko omaisuutensa!"
Hän tuli haltioihinsa, koko hänen pieni persoonallisuutensa vapisi kiihkosta.
"Sen, mitä minä olen tehnyt, sitä samaa tekevät kaikki kätilöt, niin, vieläpä kaikki lääkäritkin! Ja mitenkä voisi joku meidän ammattiin kuuluva olla tekemättä sitä, kun hän kuulee sellaisia surkeita juttuja, joita joka päivä saamme kuulla. Oh, herrani, jos minä voisin piiloittaa teidät tähän huoneeseen, jos te kuulisitte kaikkein niitten onnettomain naisten puheet, jotka käyvät täällä minulta apua pyytämässä, niin varmaankin teidän mielipiteenne muuttuisi. Pieni, kauppiaan vaimoraukka tulee tänne puolikuoliaana, hänen miehensä on potkaissut häntä vatsaan, hän itkee aivankuin häntä olisi ruoskittu ja sanoo, että hän ei tahdo lasta; ettekö luule, että minä teen oikein ottaessani hänen sikiönsä ulos? Viime viikolla tuli tänne eräs palvelustyttö maalta, hän oli tullut jalkaisin aina Beaucesta asti, hänellä oli seitsemäs kuukausi, joka paikasta hän ajettiin pois, lapset heittelivät häntä kivillä, hänen täytyi maata heinäsuovissa ja varastaa ruokansa koirilta; ettekö tekin luule, että se oli laupeudentyö, kun hän tuli kirvoitetuksi heti, niin ett'ei hänen tarvinnut enää kantaa onnetonta kuormaansa? Maaseudulta tulee niitä joukottain, porvarein rouvia, työläisnaisia ja kaikki vannovat, että he tappavat lapsensa, ellen minä vapauta heitä siitä. Ja kaikkein pariisittarien huulilla on samat uhkaukset, monilla köyhillä tytöillä mutta myöskin monilla rikkailla ja arvossa pidetyillä naisilla. Kaikki ... kaikki, kuuletteko te ... kaikki ovat he valmiit mitä julmimpiin tekoihin, he uhkaavat myrkyttää itsensä väkevillä lääkkeillä, he tahtovat pudottaa itsensä portaista alas saadakseen keskosen, kirvoittaa itse itsensä, kuristaa lapsensa tai panna se kadulle. Mitähän minun nyt on tekeminen? Luuletteko te, ett'ei jo ole löydetty tarpeeksi monta lapsen ruumista likaviemäreistä? Eikö lastenmurhat tulisi kahta lukuisammiksi, jos me kieltäytyisimme? Ja jos ei otettaisikaan huomioon sitä, että se on laupeudentyö, jonka me teemme noille naisparoille, niin on se kuitenkin tarpeellinen varaventtiili, viisas ehkäisykeino, jonka avulla vältetään monet murhenäytelmät ja rikokset. Kun minä puhun sivistyneen miehen kanssa, niinkuin te, niin minä en salaa mielipidettäni, joka on hyvin järkähtämätön. On olemassa kolme menettelytapaa. Toimitaan niin, että potilas synnyttää kuolleen lapsen, jota minä pidän täysin oikeutettuna menettelytapana, sillä naisellahan on oikeus antaa elämä tai olla antamatta. Sitten sikiön ulosajaminen, joka on minunkin silmissäni ikävä menettelytapa, jonka oikeutuksesta mielipiteet eivät ole vakaantuneet ja johon voi ryhtyä ainoastaan erikoistapauksissa, puhumattakaan niistä vaaroista, joita siinä on. Ja vihdoin lapsenmurha, todellinen rikos, jota minä en ollenkaan hyväksy. Minä vakuutan teille, ett'ei ainoatakaan lasta, joka on syntynyt elävänä, ole murhattu minun luonani. Äiti ja imettäjä tehkööt sen kanssa sitten, mitä tahtovat, se ei minuun kuulu."
Hän riemuitsi, hän vannoi kunniansa kautta käsi kohotettuna ja piti Mathieun kauhistunutta hiljaisuutta surullisena myöntyväisyytenä sellaisen miehen puolelta, jolla ei ollut tähän mitään vastattavana. Ja kun Mathieu liikahti, aivankuin olisi tahtonut paeta tästä helvetistä, sanoi hän vilkkaasti:
"Vielä sana, herrani. Tuossa talossa, tuolla vastapäätä, erään rikkaan pankkiirin luona oli talvella palvelustyttö, pieni, ihastuttava, vaaleanverinen tyttö. Hän tuli raskaaksi, ja hän saapui minun luokseni, mutta niin myöhään, että minun periaatteitteni mukaan ei sopinut enään käydä asiaan käsiksi. Ja sitten arvelin minä, että hän asuu liian lähellä; se on vaarallista panettelun tähden. Kaksi kuukautta kului. Eräänä aamuna kello kuusi tuli saman talon keittäjä kauhistuneena noutamaan minua, me hiivimme takatietä seitsemänteen kerrokseen, jossa hän asui yhdessä tuon pienen palvelustytön kanssa. Ja tiedättekö, mitä minä näin toisessa sängyssä? Tuon onnettoman tytön ympärillä oli kokonainen meri verta, hän oli kuollut, ja kädet olivat vielä suonenvedontapaisesti lapsen kaulan ympärillä, jonka hän oli kuristanut. Omituisinta oli, että keittäjä, jonka sänky oli vaan parin kyynärän päässä, ei ollut kuullut mitään, ei valituksia eikä huutoja. Hän ei tiennyt mitään mistään, ennenkuin heräsi. Voitteko kuvitella mielessänne, miten se lapsiraukka taisteli kipujaan vastaan, tukahutti huutonsa, odotti lastaan voidakseen sen sitten kuristaa omilla vapisevilla käsillään. Ja antaa sitten kaiken verensä virrata pois ja nukkuu kuolon uneen yhdessä tuon pienen olennon kanssa, jota hänen jäykistyneet sormensa eivät päästäneet irti! Minä sanoin luonnollisesti keittäjälle, että minulla ei ollut tässä mitään tekemistä, ja minä lähetin hänen noutamaan lääkäriä, jotta saataisiin kuolemantodistus. Mutta uskokaa minua tai olkaa uskomatta, varma vaan on, että minä en ole koskaan voinut unohtaa sitä tapausta. Minulla on oikein omantunnon vaivoja siitä, että en auttanut tätä tyttöä. Ja nyt tahdon minä kysyä teiltä, että jos minä olisin ajanut ulos hänen sikiönsä, niin tuomitsisitteko te sen teon, enkö minä silloin olisi tehnyt laupeudentyön?"
"Luonnollisesti!" huudahti Mathieu, joka oli innokkaasti kuunnellut kertomusta.
Mathieu tunsi sydämensä tulevan jääkylmäksi. Kauhistus oli kohonnut korkeimmilleen, suuremmaksi se ei voinut enään tulla. Hänen mieleensä johtui, mitä hän oli nähnyt rouva Bourdieun luona, rikoksellisen ja salaisen äiteyden, vieteltyjä palvelustyttöjä, avioliitonrikkojia, sukurutsauksen uhreja, jotka tulivat synnyttämään lapsensa salaisuudessa, tuntemattomia, raukkoja, jotka kulkivat pimeitä kohtaloja kohden. Täällä, rouva Rouchen luona oli hän naamioidun rikoksellisuuden silmäin edessä, sikiön, joka kuristettiin, ennenkuin se oli saanut hengen, synnytettiin kuolleena eli ajetaan ennen aikaansa ulos ja kuolee ensi hengähdyksellään. Ja kaikkialla kukoistivat lastenmurhat, kaikkialla kuristettiin lapset, leikattiin paloiksi, käärittiin sanomalehtipaperiin ja pantiin porttikäytäviin. Avioliittojen lukumäärä ei ollut alentunut, mutta syntyneitten luku oli alentunut enemmän kuin neljäsosalla, ja kaikki tämän suurkaupungin lokaviemärit kulettivat mukanaan lapsenruumiita. Ja kauheinta oli, että tämä nainen, tämä viheliäinen murhaaja, puhui levollisesti, näytti olevan vakuutettu työnsä välttämättömyydestä, lausui totuuksia, jotka liikuttivat Mathieutä. Ne olivat yhteiskunnalliset epäkohdat, rakkauden luonnottomuus, lakien vääryydet, jotka pakoittivat äidit lapsenmurhiin. Jumalallinen tunne, elämän kuolematon liekki saastutettiin ja pelkkä kiima teki ainoastaan sattumalta naiset raskaiksi. Lapsen ensi vavahdus äidin kohdussa muuttui kauhistukseksi, pelättiin antaa henkeä lapselle, joka sai erehdystä kiittää olemassa olostaan, tunnettiin tarve tappamiseen niinkuin rikkaruoho ensi idussaan. Itsekkäisyys kohotti äänensä: ei yhtään lapsia, ei mitään, mikä estää ahneutemme tai kunnianhimomme tähden laatimiamme suunnitelmia! Kuolema huomiselle elämälle, kun me vaan saamme nauttia tänään! Koko kuoleman kanssa kamppaileva yhteiskunta kohotti tämän häpeällisen huudon, joka julisti kansakunnan pikaista loppua. Ja Mathieu, joka yhdeksän kuukautta sitten oli luullut Pariisin niin huonosti kylvetyksi, sinä iltana, jona hän oli itse vähällä kuulla kiusaajan ääntä ja lähteä kielletyille teille, hän havaitsi nyt, mitkä pahansuovat ja rikokselliset kädet korjasivat sadon. Monet siemenet joutuivat luonnollisesti hukkaan, heitettiin kaikkein polettavaksi, kuivuivat ja paloivat, ja niin paljon haaskautui viljeltäessä, niin monta tainta annettiin välinpitämättömyydestä turmeltua. Mutta ei siinä kyllin, julmat kädet jatkoivat hävitystyötä, kun sato tuli näkyviin. Tuo oli vapaaehtoista sikiön ulosajoa, kaikkein kuoleman voimain taistelua elämää ja järkähtämätöntä luontoa vastaan, joka luo äärettömän paljon siementä totuuden ja oikeuden äärettömän suurta satoa varten.
Mathieu nousi nyt.
"Minä sanon vielä kerran, ett'en minä sekaannu siihen, mitä täällä on tapahtunut. Mutta eikö ole kovin vaarallista pitää tuota kuollutta naista täällä?"
Rouva Rouche hymyili melkein huomaamattomasti.
"Kyllä, meitä vartioidaan hyvin ankarasti. Onneksi on minulla ystäviä kaikkialla. Minä olen lähettänyt ilmoittamaan kuolemantapauksesta, lääkäri tulee pian ja kirjoittaa todistuksen keskosen synnyttämisestä."
Rouva Rouchekin oli noussut seisomaan, ja hänellä oli taaskin tuo lempeä, rehellinen kasvojenilme, ja näytti siltä kuin hän olisi surkutellut kaikkea sitä saastaista, jota tässä maailmassa on. Ja taas muuttui hän hyvin kainon näköiseksi, kun Céleste alkoi:
"Niin, herrani, se on todellakin totta, kaikki mitä hän tahtoo, se täytetään. Hän on parhain ihminen maailmassa, tekisi mieli antaa hakata itsensä palasiksi hänen tähtensä. — Hyvästi, herrani, ja muistakaa, mitä olette luvannut."
Ennenkuin Mathieu läksi, tahtoi hän vielä kerran nähdä Morangen ja koettaa, jos mahdollista, saada hänet mukaansa. Morange istui itkien kuolleen vaimonsa vieressä, ja hän oli niin menehtynyt, ett'ei hän enään voinut tuntea tuskiaankaan. Kun Mathieu oli lausunut ensimäiset sanat, esti tuo onneton hänet puhumasta ja sanoi itse matalalla, tukahtuneella äänellä, aivankuin olisi pelännyt herättää vaimonsa, joka nukkui siinä ikuista untaan:
"Ei, ystäväni, älkää puhuko mitään, se on tarpeetonta. Minä tiedän, minkä rikoksen olen tehnyt, enkä minä anna sitä koskaan itselleni anteeksi. Se, että hän nyt makaa tuossa, se on seurauksena siitä, että minä suostuin tuumaan. Ja kuitenkin minä häntä rakastin, en ole koskaan tahtonut muuta kuin hänen onneaan, koko minun heikkouteni on siinä, että olen rakastanut häntä liian paljon. Mutta minähän olin mies, ja kun hän ajatteli tyhmyyksiä, olisi minun pitänyt olla viisas ja sanoa hänelle, että se on rikos, josta me varmaankin vielä saamme rangaistuksen. Ah, kuinka hyvin minä ymmärrän tämän ja annan hänelle anteeksi! Minä olen mennyttä miestä, minä olen hylky ja minä inhoon itse itseäni."
Koko hänen vähäpätöisyytensä ja koko hänen hellyytensä tuli esiin nyyhkytyksissä tunnustaessaan heikkouttaan. Ja hän jatkoi samalla soinnuttomalla tukahtuneella äänellä:
"Vaimoni tahtoi olla iloinen, rikas, onnellinen. Se oli luonnollistakin, kun hän oli niin lahjakas ja kaunis! Minulla oli vaan yksi ilo, minä tahdoin vaan tyydyttää hänen taipumuksiaan, täyttää hänen toiveitaan. Te olette nähnyt meidän uuden asumuksemme; se oli maksanut meille liian paljon. Sitten tuli tuo juttu Crédit Nationalista, jossa minä toivoin pian voivani hankkia omaisuuden. Kun minä näin, miten haltioihinsa hän joutui siitä ajatuksestakin, että hän lisää kuormaani uudella lapsella, tulin minä yhtä hulluksi kuin hänkin, minä luulin vihdoin, että ainoa pelastus on tuon lapsen laittaminen pois tieltä. Ja nyt makaa vaimoni tuossa! Se oli poika, ja me olimme niin sydämestämme toivoneet poikaa, me teimme sen, minkä olimme päättäneet ja juuri sentähden, että olimme varmat siitä, että se on tyttö, jolle meidän sitten olisi pakko hankkia myötäjäiset! Ja nyt on se pieni poika kuollut, ja minä olen heidät molemmat tappanut. Minä en tahtonut antaa lapsen elää, ja lapsi vei äidin mukanaan."
Hänen kumea äänensä, joka muistutti kaukaista hautauskellon soittoa, viilsi Mathieun sydäntä. Hän mietiskeli turhaan lohdutuksen sanoja ja alkoi sitten puhua Reinestä.
"Reine, aivan oikein, minä pidän paljon hänestä. Hän on niin äitinsä kaltainen. Pidättehän te hänen luonanne huomiseen asti? Älkää puhuko hänelle tästä mitään, antakaa hänen leikkiä, minä tahdon itse kertoa hänelle onnettomuudesta. Ja nyt pyydän minä, älkää kiusatko minua, antakaa minun olla täällä. Minä lupaan teille, että olen järkevä, minä istun tässä tyynesti ja vartioitsen häntä. Minulta ei kuulla ääntäkään, minä en häiritse ketään."
Hänen äänensä katkesi, hän voi ainoastaan sopertaa muutamia epäröiviä sanoja istuissaan siinä ja katsellessaan mennyttä elämäänsä.
"Hän, jolla oli niin paljon elämäniloa, temmattiin pois näin äkkiä! Eilen tähän aikaan voi hän kävellä ja puhua, minä tahdoin ostaa hänelle hatun, jonka hän oli nähnyt... Jumalani, minähän olin yhtä syyllinen kuin hänkin, miksei Valérie ottanut minua mukaansa!"
Mathieun täytyi suostua jättämään hänet rauhaan nähdessään hänen istuvan siinä niin masennettuna ja levollisena. Hän meni ulos, juoksi vaunuihin, jotka olivat häntä odottaneet. Oi, mikä helpoitus nähdä taas päivänpaiste, kansaa kuhisevat kadut, hengittää raitista ilmaa, joka virtasi sisään vaunujen molemmista avatuista ikkunoista! Kun hän tuli pois tuosta myrkyllisestä varjosta, hengitti hän syvään laveaa avaruutta, joka säteili tervettä iloa. Hän oli näkevinään Mariannen kuvan lohduttavana lupauksena elämän pikaisesta voitosta, korvauksena kaikesta häpeällisyydestä ja vääryydestä. Hänen rakastettu vaimonsa! Hän oli rohkea ja tervejärkinen, häntä elähytti ikuinen toivo! Hän voisi tuskaisena aikana voittaa voiton rakkauden ja hedelmällisyyden hyväksi, hän voisi tehdä työtä tulevaisuuden sukukunnan hyväksi! Mathieu joutui epätoivoon vaunujen hitauden tähden, hän himoitsi takaisin pieneen, päivänpaisteiseen ja tuoksuavaan kotiinsa ollakseen mukana elämän runoelmassa, ollakseen todistajana uuden, pienen olennon syntymässä, kaikessa tuossa kärsimyksessä ja kaikessa ilossa, elämän ikuisessa korkeassa voimassa!
Kun hän tuli kotiin, hämmästyi hän nähdessään tämän pienen talon päivänpaisteisen ilon. Ylemmässä eteisessä oli ruusuvihko, joka oli tuotu Mariannen huoneesta ja joka täytti koko porraskäytävän tuoksullaan. Kun hän tuli huoneesen, loisti se lumivalkeana kaikista niistä liinavaatteista, joita oli levitetty auringon valaisemain huonekalujen päälle. Puoliavoimesta ikkunasta virtasi sisään aikainen kevät.
Mutta hän huomasi heti että vartioimassa oleva nainen oli yksin.
"Eikö tohtori Boutan ole vielä tullut?"
"Ei, täällä ei ole ollut ainoatakaan ihmistä. Rouva on hyvin sairas."
Mathieu oli mennyt Mariannen luokse, joka makasi siinä hyvin kalpeana, silmät ummessa, ja näytti taistelevan kovaa taistelua. Mathieu oli pahoillaan, kertoi, että siitä on pian kaksi tuntia kuin tohtori oli luvannut tulla heti.
"Ja minä, rakkaani, minä kun olen jättänyt sinun niin yksiksesi! Minä luulin, että Boutan on luonasi. Rouva Séguin oli synnyttänyt, tohtorin olisi pitänyt olla täällä."
Marianne oli hitaasti aukaissut silmänsä ja koettanut hymyillä. Mutta hän ei voinut puhua heti, vihdoin sanoi hän kuitenkin heikolla, läähättävällä äänellä:
"Miksi sinä suutut? Jos hän ei tule, niin on se siitä syystä, että jotakin on tapahtunut. Mitä hän muuten voisi tehdä minulle! Tässä täytyy vaan odottaa."
Mutta nyt sai hän niin ankaran kohtauksen, että koko hänen ruumiinsa vapisi ja vääristyi, ja sydäntäsärkevä valitushuuto pääsi hänen huuliltaan. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
"Oi, rakkaani, rakkaani", sanoi Mathieu ja purskahti itkuun myöskin hän, "onko se mahdollista, että sinä kärsit noin hirveästi! Minä kun toivoin, että kaikki kävisi helposti! Viime kerralla ei sinulla ollut noin vaikeita tuskia."
Marianne tyyntyi ja hymyili taas.
"Viime kerralla luulin minä repeytyväni palasiksi, sinä et sitä muista. Mutta älä ole levoton, sinähän tiedät, että minä alistun ilolla kaikkeen. Istu tähän viereeni äläkä puhu enään mitään. Pieninkin ääni pahentaa minun kipujani."
Mathieu lankesi polvilleen, tarttui Mariannen käteen, joka oli vuoteen laidalla, ja painoi poskeaan sitä vastaan, aivankuin hän olisi kosketuksen kautta tahtonut tulla yhdeksi Mariannen kanssa ja jakaa hänen kärsimyksensä. Eräs muisto sukelsi äkkiä esiin, Morange oli tehnyt samoin, hän oli pannut polttavan poskensa kuolleen Valérien jääkylmää kättä vasten. Mutta kaikki tuon onnettoman miehen kuumeinen palo ei saanut marmorikättä lämpenemään, jotavastoin Mathieu tunsi, että hän tämän kosketuksen kautta otti tuskan kanssa taistelevalta vaimoltaan pienen osan hänen kärsimyksiään. Hän kärsi yhdessä vaimonsa kanssa, hän kuuli pienimmänkin kivun aallon, joka vyöryi hänen jäsenissään, hän lievitti tuota ankaraa työtä, elämän luomista. Ne hellät huolet, joilla hän oli vaalinut vaimoaan raskauden aikana ja palvellut häntä kuin aina saapuvilla oleva palvelija, hänen intonsa säästää vaimoaan pienimmältäkin murheelta, lahjoittaa hänelle iloa alkavaksi päiväksi ja toivoa tulevaksi, olivat hänen silmissään liian pieni osa siinä välttämättömässä työssä, jota vaadittiin heidän yhteisen tarkoitusperänsä toteuttamiseksi, uuden olennon luomiseksi. Kun on isä ja kunniantuntoa rinnassa, kun tahtoo, että lapsi on oleva terve ja voimakas, silloin pitää rakastaa raskaana olevaa äitiä niinkuin on rakastanut lempivää vaimoa silloin kuin uusi elämänkipinä sytytettiin pyhällä hehkulla, äärettömällä intohimolla, joka sulattaa molemmat aviopuolisot yhdeksi. Ja Mathieun suurin huoli oli nyt, kun hän näki vaimonsa kärsivän, se, että hän olisi tahtonut olla hänelle lohdutuksena ja tukena, ottaa häneltä puolet kärsimyksistä, niinkuin hän oli jakanut hänen kanssaan onnenkin.
Mathieulle tuli nyt pitkä ja tuskallinen odotuksen aika. Minuutit kuluivat, sitten tunti, kaksi tuntia. Vielä ei näkynyt tohtori Boutania. Palvelustyttö, joka lähetettiin Séguinille tuli takaisin sellaisilla terveisillä, että tohtori tulee pian perässä. He odottivat yhä. Marianne oli pakoittanut Mathieun istumaan, mutta salli hänen yhä pitää kättään. Molemmat olivat vaiti, kalpeina samasta tuskasta, vaihtoivat ainoastaan silloin tällöin pari hellän levottomuuden sanaa.
Soitettiin ja Mathieu hyökkäsi alas. Kun hän näki tohtori Boutanin portaitten alapäässä, huudahti hän:
"Ah, tohtori, tohtori...!"
"Älkää nuhdelko minua, rakas ystäväni. Te ette voi aavistaakaan, mitä levottomuutta minun on täytynyt kärsiä. Se pieni rouvaparka on ollut pari kertaa kuolemaisillaan minun käsiini. Vihdoinkin päättyi synnytys; silloin oli hän vähällä saada suonenvedon. Se oli juuri sitä, jota minä jo alussa olin pelännyt. Mutta, Jumalan kiitos, nyt minä luulen, että hänellä ei ole enään hätää."
Hän riisui hattunsa ja päällystakkinsa ruokasaliin.
"Ja miten voi naisella muuten ollakaan muu kuin vaikea synnytys, kun hän vielä seitsemäntenä kuukautena nyörittää itseään niin, että on vähällä tukehtua, ottaa osaa seuraelämään, käy teaattereissa, syö ja juo mitä tahansa noudattamatta vähääkään varovaisuutta! Sen lisäksi on hän arveluttavan hermostunut, ja hänellä on paljon perhesuruja. Vähemmästäkin voisi kuolla. Mutta kaikki tämä ei teitä huvita. Puhukaamme nyt teidän asioistanne."
Kun hän tuli makuuhuoneesen, otti Marianne hänet vastaan samalla nuhteella:
"Ah, tohtori, tohtori...!"
"Tässä minä olen, rakas rouvani. Minä vakuutan, ett'en voinut tulla aikaisemmin. Muuten minä tunnustan, ett'en minä ollenkaan ollut levoton teidän tähtenne, sillä minä tiedän, että te olette vahva ja voimakas."
"Mutta minulla on hirmuiset tuskat."
"Sitä parempi, niin pitää ollakin. Sitä nopeammin niistä myös tulee loppu."
Boutan laski leikkiä ja sanoi, että Mariannen pitäisi jo pian tottua tuollaisiin pahoinvointeihin. Neljän, viiden tunnin tuskat, mitä se merkitsi, kun kaikki kuitenkin käy hyvin eikä ole syytä pienimpäänkään levottomuuteen?
Kun hän oli ottanut suuren, valkean esiliinan eteensä ja oli tarkasti tutkinut potilasta, huudahti hän ihmettelevällä äänellä:
"Tämä on omituista, minä en ole koskaan nähnyt näin lupaavaa tapausta. Tunnissa on piltti syntynyt. Sitä voi sanoa hyväksi työksi!"
Sairaanhoitajan avulla pani hän nopeasti kaikki järjestykseen, liinavaatteet ja muut. Jokaiseen Mariannen valitukseen vastasi hän rohkaisevilla sanoilla ja kehoitti häntä itse avittamaan, jotta työ joutuisi. Kun Marianne eräänä levollisena hetkenä kysyi, miten rouva Séguinin laita oli, vastasi Boutan ainoastaan, että hän on saanut tytön, miehensä suureksi harmiksi. Ja kun hän kysyi Mathieultä hänen käyntiään Morangen luona, sai hän sen vastauksen, että Valérie on hyvin sairas. Minkätähden olisivat he vaikeuttaneet hänen taisteluaan kertomalla surullisia juttuja? Nyt alkoi viimeinen ponnistus, joka pusersi Mariannesta pitkiä, sydäntäsärkeviä huutoja tasaisilla väliajoilla. Hän heitti päänsä taaksepäin, sulki silmänsä, ja pahasti vääristyi koko hänen ruumiinsa. Mathieu oli ihan mieletönnä eikä voinut olla alallaan. Tämä ainainen valitus vihloi hänen omaa sydäntään, ja hänestä tuntui kuin hänen omat jäsenensä olisi revitty kappaleiksi. Hän kumartui sairaan puoleen, jonka suljetuista silmistä kyyneleet virtasivat, ja hän suuteli noita itkeviä silmäparkoja, hän joi noita kyyneleitä.
"Teidän pitäisi mennä tiehenne, ystäväni", sanoi tohtori vihdoin, "te häiritsette minun työtäni."
Palvelustyttö tuli ylös ja sanoi, että herra Beauchêne oli tuolla alhaalla ja kysyi, mitenkä täällä jaksetaan. Mathieu, joka tunsi olevansa vähällä purskahtaa itkuun, meni hetkeksi alas.
"No, ystäväni, pitkällekö te olette tullut? Constance pyysi minun tulemaan tänne kuulemaan sitä. Onko kaikki jo ohitse?"
"Ei, ei vielä", vastasi murtunut miesparka.
Toinen nauroi iloissaan siitä, että hän pääsi sellaisista kiusallisista mielenliikutuksista. Hän ei ollut sammuttanut sikaariaan, ja hän näytti yhtä tyytyväiseltä ja elonhaluiselta kuin tavallista.
"Ja sitten tahdon minä sanoa, että teidän lapsillanne ei ole ikävä. Ne vekkulit ovat syöneet kuin sudet, ja nyt he hyppivät ja meluavat ... minä en ymmärrä, miten te voitte elää sellaisessa melussa. Me olemme myös lähettäneet noutamaan kotiimme molemmat pienet Séguinit, mutta he ovat vähän hiljaisempia, he pelkäävät likaavansa itsensä. Niitä on siis seitsemän oman poikamme ja Reinen kanssa, joka jo on iso nainen. Ja se on liian paljon sellaisille ihmisille, jotka itsepintaisesti tyytyvät vaan yhteen."
Tämä leikinlasku sai hänen iloisuutensa kaksinkertaiseksi. Mutta Reinen nimi sai pöyristyksen kulkemaan Mathieun ruumiin läpitse. Hän oli näkevinään Valérien makaavan kuolleena tuolla kaukana likaisella lavitsalla, ja murtuneen Morangen istuvan hänen vieressään vartioitsemassa.
"Leikkiikö Reinekin?" kysyi hän.
"Leikkii kuin pieni hupsu. Hän leikkii mammaa toisten kanssa. Mutta hän ei tahdo kuin yhden babyn. Ne viisi muuta ovat palvelijoita. Mikä ihastuttava pikku rouva hänestä tulee kolmen neljän vuoden perästä!"
Hän vaikeni, huohotti ja lakkasi hetkeksi nauramasta.
"Onnettomuudeksi meidän pikku Maurice tuli taas jaloistaan heikoksi aamulla. Hän kasvaa liian nopeasti, se poika. Äidin täytyi panna hänet maata leposohvalle noitten kuuden keskeen, ja voinette arvata, että hän tuntee itsensä hieman alakuloiseksi siitä, ett'ei hän voi hyppiä ja nauraa niinkuin ne muut. Pikku piltti parka!"
Hän katsoi poispäin, ja hetkiseksi peitti pilvi hänen kasvonsa. Hän tunsi ehkä saman salaperäisen, jääkylmän tuulahduksen, joka oli saanut Constancen kauhistumaan eräänä iltana, kun hän näki poikansa pyörtyvän. Mutta pian poistui pilvi, ja näytti siltä kuin hän tietämättään olisi tehnyt vertauksen, sillä hän kysyi iloisesti:
"A propos, se kaunis vaaleanverinen, eikö hän ole vielä valmis?"
Mathieu kummastui, mutta ymmärsi vihdoin, että hän kysyi, eikö Norine jo ole synnyttänyt lastaan.
"Ei vielä, siihen on vielä kuukausi, niinkuin tiedätte."
"Minäkö! Minä en tiedä mitään ja minun kysymykseni oli itse asiassa tyhmä, sillä minä en tahdokaan mitään tietää. Kun te olette maksanut kaikki, niin saatte sanoa hänelle vielä kerran, että minä en tahdo tietää sen enempää hänestä enkä lapsesta."
Nyt kuului sairaanhoitajattaren ääni ylhäältä portailta.
"Herra! Herra! Tulkaa heti!"
Beauchênekin kiirehti häntä.
"Menkää, menkää, ystäväni. Minä odotan hieman saadakseni tietää, saanko mies- vai naissukulaisen."
Kun Mathieu tuli huoneesen, häikäsi hänen silmiään. Ikkunasta, jonka verhot oli vedetty syrjään, virtasi sisään säkenöitsevä päivänpaiste. Ja hän näki tohtorin valkeassa esiliinassaan auttavan lasta yli kynnyksen. Ja hän kuuli Mariannen, rakastetun, lemmityn Mariannensa huudahtavan äitien viimeisen huudon, joka vapisi ilosta, tuskasta ja toivosta, ja melkein samassa silmänräpäyksessä vastasi siihen äsken syntyneen vieno tervehdys päivän valolle. Se oli tehty, taaskin uusi olento jatkoi olentojen ketjua sädehtivässä auringon valossa.
"Se on poika", sanoi tohtori.
Mathieu kumartui jo Mariannen puoleen, ja äärettömän suuren hellyyden ja kiitollisuuden purkauksessa suuteli hän vaimonsa kauniita, vielä kyyneleisiä silmiä. Mutta nyt hymyili Marianne kyyneleittensä lävitse.
"Ah, minun rakas, rakas vaimoni, miten sinä olet ollut kiltti ja urhea, ja miten minä sinua rakastankin!"
"Niin, niin, minä olen niin onnellinen, ja nyt rakastan minä sinua vielä enemmän kaiken sen rakkauden tähden, jota sinä olet minulle niin ylenpaltisesti osoittanut."
Tohtori Boutan kielsi Mariannen puhumasta ainoatakaan sanaa enää. Hän oli aivan ihastunut tuohon kauniisen lapseen, mutta kun vanhemmat pitävät toisistaan eivätkä käytä minkäänlaisia temppuja luontoa pettääkseen ja elävät terveellisesti ja järjellisesti, välittämättä maailman tyhmistä tavoista, niin silloinhan heidän täytyy saada kaikkein komeimmat lapset, lausuili hän.
Mathieu hyökkäsi portaille ja huusi:
"Se on poika!"
"Bravo", vastasi Beauchênen ivallinen ääni alhaalta, "nyt teillä on neljä, tyttöä lukuun ottamatta. Minä toivotan onnea! Ja nyt minä menen heti kotiin kertomaan tätä Constancelle."
Oi, tuo taistelun ja voiton huone, jonne Mathieu nyt taas meni, se sädehti kuin sädekehässä! Marianne vapisi vielä kestetyn kärsimyksensä tähden, mutta mikä pyhä kärsimys, ja mikä ääretön tulevaisuuden toivo täytti hänen nyt, suloinen, kaunis ilo siitä, että hän on antanut hengen uudelle olennolle! Mitä sillä on väliä, vaikka kuolema tekikin välttämätöntä työtään, mitä sillä oli väliä, että huonosti kylvetyn ja huonosti viljellyn pellon vilja harveni siitä, että siemenet eivät itäneet? Sato tulisi kuitenkin yhä rikkaammaksi, ja kiitos siitä rakastavain jumalalliselle tuhlaamiselle, rakastavaisten, joita maailmaa luova rakkaus kiihoitti. Ja korvaus tuli aina pian, elämä puhkesi liekkiin kaikkialla kuin tulipalo, kuohui toisaalla, kun viikate toisaalla niitti, ja nyt vietti se tässä huoneessa voitonjuhlaansa, aivankuin korvatakseen muut rikokselliset ja salaiset raskaudet, muut hirveät ja häpeälliset synnytykset. Yksi ainoa olento, joka syntyi, tuo heikkoääninen, alaston raukka, oli arvaamaton aarre lisääntyneessä elämässä, oli ikuisuuden vakaannuttaja. Ja niinkuin koko lämmin suviyö oli tuoksuineen tulvannut sisään sinä iltana, jolloin hän siitettiin, jotta koko luonto olisi saanut ottaa osaa hedelmöivään syleilyyn, samoin virtasi tänään, synnyinhetkenä, hehkuva aurinko sisään, loi elämää ja lauloi voitonhymnin ikuisesta elämästä ikuisen lemmen kautta.
KOLMAS KIRJA
I
"Etkö sinä kuule, mitä minä sanon, minä osaan aivan hyvin kylvettää hänen ilman Zoén apuakin", huusi Mathieu suuttuneena. "Makaa sinä vaan vuoteessasi ja nauti lepoa."
"Mutta täytyyhän Zoén panna kylpyamme kuntoon ja kantaa siihen lämmintä vettä", vastasi Marianne.
Hän nauroi, ja Mathieun täytyi myöskin nauraa.
Kaksi päivää sitten olivat he taas muuttaneet takaisin tähän pieneen taloon, jonka he olivat vuokranneet Séguinilta, metsänlaidasta Janvillessä. Heillä oli niin kiire päästä takaisin maalle, että Marianne oli vasten tohtorin tahtoa ollut niin varomaton, että oli antanut tuoda itsensä tänne ulos neljätoista päivää synnyttämisensä jälkeen. Mutta maaliskuu oli tänä vuonna niin päivän paisteinen ja kevätmäinen, että hän tunsi itsensä ainoastaan hieman väsyneeksi matkan jälkeen. Ja nyt sunnuntaina, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttooriinsa ja iloitsi siitä, että saa viettää koko päivän yhdessä vaimonsa kanssa, vaati hän, että Marianne makaisi aina aamiaiseen asti, kello kahteentoista.
"Minunhan täytyy vähän osata katsoa lasta", sanoi hän, "sillä aikaa kuin sinä lepäät. Sinähän pidät häntä sylissäsi aamusta iltaan. Ja jos sinä tietäisit, miten minä nautin siitä, että saan olla tässä huoneessa yhdessä sinun ja pikkulemmikkimme kanssa!"
Hän meni suutelemaan vaimoaan ja tämä vastasi hymyillen hänen suuteloonsa. Sitten kumartui Marianne kehtoon päin, joka oli sängyn vieressä.
"Mutta nuori herra Gervais nukkuu kuin tukki. Katso häntä! Eihän sinulla vaan voi olla sydäntä herättää häntä?"
Molemmat katselivat nyt hetken, mitenkä hän nukkui. Marianne oli pannut kätensä miehensä kaulalle, heidän hiuksensa ja hengityksensä sulivat yhteen, ja he hymyilivät onnellisina kehdolle, jossa pieni, hento olento lepäsi. Hän oli kaunis poika, ja puhtonen ja valkea, mutta täytyy olla isä ja äiti voidakseen päätellä niin paljon tuosta tuskin valmiista ihmisaineesta kehittymättömine piirteineen. Kun hän nimittäin aukasi silmänsä, huusivat he vilkkaasti:
"Hän näki minun!"
"Niin näkikin. Ja minun myös, hän katseli minua, hän käänsi päätään."
"Tuo pikku enkeli!"
Se oli ainoastaan mielikuvitusta. Mutta nuo rakkaat, pienet kasvot sanoivat heille niin paljon, jota ei kukaan muu olisi ymmärtänyt. He löysivät itsensä ja toisensa niissä, he keksivät niin monta yhdennäköisyyttä, että he voivat tuntikaudet keskustella siitä tärkeästä kysymyksestä, kumman näköinen hän enimmän oli. Molemmat väittivät itsepintaisesti että hän oli toisen elävä kuva.
Herra Gervais rupesi luonnollisesti heti huutamaan, kun sai silmänsä auki. Mutta Marianne oli taipumaton: ensin kylpy, sitten aamiainen. Zoé kantoi ylös lämpimän veden ja pani sitten ikkunan luona, päivänpaisteessa olevan kylpyammeen kuntoon. Ja Mathieu kylvetti lapsen, pesi sitä kolme minuuttia hienolla pesusienellä, ja Marianne johti sängystään työtä laskien leikkiä Mathieun liiallisesta varovaisuudesta; näytti siltä kuin Mathieu olisi pidellyt pientä, äskensyntynyttä jumalaa, jonka hän pelkäsi musertavansa sormiensa välissä. He yhä vaan ihailivat häntä. Miten kaunis hän oli vedessä ruusunpunaisine ihoineen, kimallellen auringon paistessa. Ja miten kiltti hän sitten oli, sillä ihme oli nähdä hänen vaikenevan äkkiä ja olevan autuaallisen tyytyväinen heti, kun tunsi hyväilevän, haalean veden kosketuksen. Ei koskaan ollut kelläkään vanhemmilla ollut sellaista aarretta.
"Nyt", sanoi Mathieu, kun Zoé oli auttanut häntä kuivaamaan pojan hienolla liinavaatteella, "nyt me punnitsemme herra Gervaisin."
Se oli vaikea tehtävä, joka tuli vielä vaikeammaksi sen vastenmielisyyden tähden, jota pienokainen osoitti tätä tointa vastaan. Hän tenäsi vastaan ja potkieli vaa'assa, niin että oli mahdotonta saada vaaka suoraan ja määrätä ne grammat, jotka hän oli enentynyt painossa viikon kuluessa. Äidin täytyi sekaantua asiaan.
"Pane vaaka pöydälle minun sänkyni viereen ja anna pienokainen minulle pyyhinliinassa. Sitten me vähennämme pois pyyhinliinan painon."
Mutta nyt tapahtui tuo tavallinen aamuhyökkäys. Nuo neljä lasta, jotka jo alkoivat itse saada päälleen vanhempain auttaessa nuorempia ja Zoén ollessa saapuvilla, hyökkäsivät nyt sisään kuin villi hevoslauma. He olivat jo kietoutuneet isän kaulaan; nyt tekivät he rynnäkön äidin sänkyä vastaan tervehtiäkseen häntä; he ikäänkuin kivettyivät ihmettelystä nähdessään Gervaisin vaa'assa.
"Minkätähden hän nyt taas punnitaan?" kysyi Ambroise, nuorin pojista.
Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, vastasivat yhteen ääneen:
"Olethan sinä kuullut, että sentähden, että oltaisiin varmat siitä, että mammaa ei ole petetty, vaan että he punnitsivat oikein, kun mamma osti hänet torilta!"
Mutta Rose, jonka jalat eivät vielä olleet oikein varmat, laahasi itseään eteenpäin sängyn laitaa pitkin, tarttui vaakaan ja huusi kimakalla äänellään:
"Tahdon nähdä! Tahdon nähdä!"
Hän oli vähällä vetää kumoon kaikki. Lapset täytyi heti viedä ulos, sillä nyt he tahtoivat kaikki neljä olla mukana ja kurkoittivat pieniä käsiään.
"Rakkaani", sanoi isä, "tehkää minulle se palvelus, että menette ulos leikkimään. Ottakaa hattunne, auringon tähden, ja pysykää ikkunan alla, että kuulemme äänenne."
Mariannen onnistui vihdoin saada vaaka seisomaan Gervaisin huudosta ja potkimisesta huolimatta. Ja ajatelkaa, miten hauskaa, hänen painonsa oli lisääntynyt seitsemällä grammalla! Tähän asti oli hänen painonsa ollut aina melkein sama. Mutta nyt hän oli alkanut kasvaa! He olivat jo näkevinään hänen kävelevän suurena ja voimakkaana. Äiti nousi istualleen ja kapaloitsi hänet tottuneilla käsillään vastaten leikillisesti hänen huutoonsa:
"Niin, niin, minä tiedän, että meillä on hyvin nälkä ... ruoka on pian valmis, liemiruoka on tulella, me annamme sitä pian, aivan lämpimänä."
Marianne oli pannut komeat hiuksensa suureen solmuun, niin että hänen valkea kaulansa paljastui, hän oli puettu ainoastaan kauniisen valkeasta flanellista tehtyyn aamuröijyyn, joka oli reunustettu pitseillä, ja hänen paljaista käsivarsistaan näkyi ainoastaan pieni osa. Nojaten selkäänsä kahteen tyynyyn nauroi hän yhä vaan ja otti sitten esiin valkean rintansa, ja nälkäinen lapsi, joka ei vielä nähnyt, etsi sitä käsin ja huulin. Kun hän oli löytänyt, mitä etsi, imi hän ahnaasti, aivan kuin olisi tahtonut imeä koko äitinsä, kaiken hänen parhaimman verensä.
Marianne huudahti heikosti, vielä hymyillen.
"Ai, tuota pikku peikkoa, se tekee minulle pahaa!"
Kun Mathieu aikoi vetää eteen ikkunanverhon väittäen, että he saavat liian paljon auringonvaloa, sanoi Marianne:
"Ei, ei, anna meidän pitää aurinko! Se ei meitä häiritse, se täyttää meidän suonemme keväällä!"
Hän tuli takaisin ja vaipui äännetönnä ihailemaan tuota kaunista näytelmää. Se oli terve, kaunis elämä itse, joka kukki siinä kirkkaassa auringon valossa; hän näki ikuisen elämän pyhimmän symboolin: lapsen äitinsä rinnoilla. Se oli raskaustilan jatkoa, äiti uhrasi itsensä vielä monina pitkinä kuukausina, täydensi uuden ihmisolennon luomista, aukasi sen elämän lähteen, joka virtasi hänen sisästään koko maailmaan. Hän oli kivulla synnyttänyt lapsensa painaakseen sitä sitten rintaansa vasten, uutta lempeää asuinpaikkaa vasten, jossa oli lämpöä ja ruokaa. Ei mikään ole sen luonnollisempaa ja välttämättömämpää. Molempain heidän kauneutensa ja terveytensä tähden antoi hän ravintoa annettuaan ensin hengen. Se ilo, se ääretön toivo, joka heistä sädehti, oli ainoastaan tuo luonnollinen majesteettisyys kaikissa niissä, jotka kasvavat terveellisesti ja loogillisesti ja tekevät ihmissadon rikkaammaksi.
Zoé, joka oli siivonnut huoneen ja vienyt kylpyammeen ulos, tuli nyt taas ylös suuri sireenivihko vaasissa ja ilmoitti, että herra ja rouva Angelin olivat alhaalla ja kysyivät, miten rouva jaksaa.
"Käske heidän tulla tänne ylös", sanoi Marianne iloisesti. "Minä voin kyllä ottaa vastaan heidät."
Angelinit olivat se rakastunut pari, joka asui pienessä talossa Janvillessä ja teki pitkiä kävelymatkoja yksinäisillä teillä ja poluilla. Rouva oli ihastuttavan kaunis, pitkä, tummaihoinen, kaunisvartaloinen ja näytti aina iloiselta ja elämänhaluiselta. Mies oli vaaleaverinen ja hartiakas ja näytti musketööriltä. Paitsi niitä kymmentätuhatta, jonka he saivat korkoina ja joka teki mahdolliseksi heidän suruttoman elämänsä, ansaitsi mies vielä vähän rahaa maalaamalla viuhkoihin ruusuja ja kauniitten naisten kuvia. Heidän elämänsä oli tähän asti ollut alituista lemmenkuherrusta. Viime kesän loppupuolella olivat he tulleet ystävällisiin väleihin Fromentein kanssa, jotka he tapasivat joka päivä.
"Eikö ole nenäkästä, jos me nyt tulemme sisälle?" huusi Angelin sointuvalla äänellä alhaalta.
Kun rouva Angelin oli vilkastuneena kävelymatkastaan kevätauringossa suudellut Mariannea, pyysi hän anteeksi varhaista vierailuaan.
"Ajatelkaahan, vasta eilen illalla saimme me tietää, että te olette jo täällä. Emme me odottaneet teitä ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua. Kun me kulimme tästä sivuitse, emme voineet vastustaa halua pistäytyä sisälle kuulemaan, miten voitte ... annattehan te anteeksi, eikö totta?"
Vastausta odottamatta jatkoi hän taas kuin auringonvalosta juopunut leivonen:
"Vai niin, tuossa hän on, tuo pieni, uusi herra. Poika, eikö niin? Ja kaikki on käynyt hyvin, sen minä näen. Teidän käy aina hyvin. Oi, miten pieni hän on vielä ja suloinen! Katsohan, Robert, miten soma hän on, kun hän imee. Oikea pieni nukke, oo, miten hauska hän on! Häntä on oikein hupainen katsella."
Kun mies näki, että hänen vaimonsa oli niin huvitettu, tuli hänkin lapsen luokse ja yhtyi ihailuun ollakseen vaimolleen mieliksi.
"Oh, hän on todellakin sievä. Minä olen nähnyt toisia, jotka ovat inhoittavia, aina laihoja ja punasinertäviä ja näyttävät kynityiltä kananpojilta. Kun pikkulapset ovat valkeita ja täyteläisiä, niin niitä on hauska katsella."
"Mutta tehän voitte saada samanlaisen, kun vaan tahdotte", huudahti Mathieu nauraen. "Te kun olette molemmat niin terveitä..."
"Ei, ei, siitähän ei voi koskaan olla varma. Ja muuten Claire ei tahdo lasta, ennenkuin hän on tullut kolmenkymmenen vanhaksi. Meillä on vielä viisi vuotta jälellä elääksemme toisiamme varten. Kun Claire täyttää kolmekymmentä, niin saammepa sitten nähdä."
Rouva Angelin oli kuitenkin hyvin ihastunut ja katseli yhä lasta, aivankuin hänen olisi ruvennut tekemään mieli uutta leikkikalua; luultavasti heräsi äidintunne myös äkkiä hänessä. Hän ei ollut paha, päinvastoin oli hänellä hyvä sydän, vaikka hän näytti ajattelevan ainoastaan itseään ja rakkauttaan.
"Oi, Robert", sanoi hän, "jos mulla kuitenkin olisi yksi!"
"Vai niin, minä en enään ole kylliksi sinulle", vastasi mies leikillisesti. "Sinähän tiedät, että me yhdeksän kuukauden raskauden ja viidentoista kuukauden imetyksen aikana emme sitten voisi edes suudella toisiamme. Se on kaksi vuotta ilman pienintäkään hyväilyä."
Mathieu nauroi.
"Se on hieman liioiteltu. Mutta parasta on joka tapauksessa kieltäytyä siitä."
"Kuulethan, Claire, kieltäytyä! Mikä sietämätön sana! Mutta jos minä en voi, jos minä menen toisten luo?"
Molemmat naiset punastuivat, mutta eivät närkästyneet tuosta tavallisesta leikistä tämän mieluisan puheenaineen suhteen. Eikö heille voitu antaa sitä suurta, suloista hellyydentodistusta, että oltaisiin uskollisia ja odoteltaisiin? Mennä toisten luo, sehän on inhoittavaa, vastenmielistä!
"Antaa hänen pakista", sanoi rouva Angelin. "Hän rakastaa minua liian paljon, hän ei edes tiedä, onko muita naisia olemassakaan."
Mutta hän alkoi kuitenkin tuntea jonkinlaista mustasukkaista levottomuutta. Ja kun hän katseli Mariannea, ei hän voinut tehdä ääneensä sitä kysymystä, että eikö raskaudentila pilaa hänen kauneuttaan ja vieroita miestä hänestä. Tämä iloinen, terve nainen lapsi rinnoillaan tässä valkeassa, päivänpaisteisessa vuoteessa ... se oli hurmaava taulu. Mutta oli miehiä, jotka inhosivat sellaista. Ja hänen hiljaiset ajatuksensa puhkesivat vihdoin seuraaviin sanoihin:
"Muuten voisinhan minä olla itse imettämättä lastani. Mehän voisimme ottaa imettäjän."
"Luonnollisesti", vastasi mies. "Minä en koskaan antaisi sinun imettää itse, se olisi hulluutta."
Hän katui heti raakaa lausettaan ja pyysi Mariannelta anteeksi. Mutta hän lisäsi, että nykyään ei yksikään äiti tahdo itselleen sellaista vaivaa, että imettäisi itse, jos hän vaan on vähänkin hyvissä varoissa.
"Minä puolestani", sanoi Marianne tyynesti hymyillen, "vaikka saisin sata tuhatta frankia korkoina, imettäisin sittenkin kaikki lapseni, vaikka niitä olisi kokonainen tusina. Ennen kaikkea luulen, että minä tulisin sairaaksi, ell'ei tämä pikku lemmikki vapauttaisi minua runsaasta maidostani. Ja sitten minä kuvittelisin, ett'en ole täyttänyt velvollisuuttani häntä kohtaan, minä tuntisin itseni syylliseksi hänen pienimpäänkin pahoinvointiinsa, niin, tuntisin itseni rikokselliseksi äidiksi, äidiksi, joka ei tahdo uhrata kaikkeansa lapsensa terveyden ja hengen eteen."
Hän käänsi kauniit, hellät silmänsä poikaan, sanomattomalla rakkaudella katseli hän, miten poika imi ahnaasti, onnellisena silloinkin kuin tämä väliin teki pahaa ja imi liian kovasti, ja sitten jatkoi hän unelmoivalla äänellä:
"Lapseni toisen luona, ei, ei koskaan, ei koskaan! Minä tulisin mustasukkaiseksi, minä tahdon, että hän tykkönään muodostuu minusta, syntyy minusta, ja täydentyy minusta. Hän ei silloin olisi minun lapseni, jos toinen hänen valmiiksi loisi. Eikä tässä ole kysymyksessä vaan hänen ruumiillinen terveytensä, minä puhun koko hänen olemuksestaan, hänen järjestään, hänen sydämestään, jotka hänen täytyy saada ainoastaan minun kauttani, minusta yksinään. Rakas, rakas lapseni! Kun hän imee näin voimakkaasti, tunnen minä, että sulaudun tykkönään häneen; se on nautintoa."
Ja kun hän katsoi ylös, huomasi hän vuoteen päässä Mathieun, joka liikutettuna katseli häntä. Ja sitten lisäsi hän iloisesti:
"Sinäkin olet tässä lapsessa..."
"Hän on oikeassa", sanoi Mathieu kääntyen noihin lempiviin aviopuolisoihin, "minä toivoisin, että kaikki äidit olisivat kuulemassa vaimoani ja että Ranskassa taas tulisi muotiin se, että äidit itse lapsensa imettäisivät. Eikö se ole kauniinta maailmassa?"
Angelinit nauroivat kohteliaisuudesta, mutta eivät näyttäneet vakaantuneen asiasta. Ja sitten jättivät he hyvästi.
"Yhdeksänkö kuukauden perästä siis?" kysyi Mathieu veitikkamaisesti.
"Sanokaamme kahdeksantoista", vastasi mies, "niin meillä on yhdeksän kuukautta ajattelemisen aikaa."
Nyt kuului hirveä melu ikkunan alta. Ambroise oli heittänyt pallon, ja se oli takertunut puuhun, Blaise ja Denis koettivat osata siihen kivellä, Rose huusi ja hyppeli korkealle, ikäänkuin hän olisi toivonut ylettyvänsä sinne käsillään. Angelinit pysähtyivät katselemaan.
"Herra Jumala", sanoi Claire, "millaista sitten tulee, kun tusina on täysi?"
"Oh", sanoi Marianne, "talo tuntuisi minusta kuolleelta, ell'eivät he huutaisi. — Jääkää hyvästi, minä käyn tervehtimässä teitä niin pian kuin saan lähteä ulos."
Maaliskuu ja huhtikuu olivat ihania, ja tuossa pienessä, vihannuuteen verhoutuneessa talossa vallitsi alituinen ilo. Varsinkin oli juhla ylinnä sunnuntaisin, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttoriinsa. Muina päivinä läksi hän aamusin ja palasi kello seitsemän, aina paljon työtä mukanaan. Ja vaikka tämä ei häirinnytkään hänen hyvää mieltänsä, alkoi hän kuitenkin tulla hieman levottomaksi tulevaisuuden suhteen. Hän ei tähän asti ollut ollenkaan murehtinut niitten niukkojen olojen tähden, jota hän omaisineen vietti. Hän ei ollut kunnianhimoinen eikä toivonut rikkauksia; hän tiesi, ett'ei hänellä enempää kuin vaimollaankaan ollut muuta käsitystä onnesta kuin saada suurimmassa yksinkertaisuudessa elää terveellistä elämää, joka on täynnä rauhaa ja rakkautta. Mutta hän kysyi väliin itseltään, mitenkä he ollenkaan voivat elää vaikka vaatimattomastikin, jos perhe aina lisääntyisi. Mitä tekisi hän sitten, jos he saisivat vielä useampia lapsia, miten hankkisi hän varoja, jos uusi vesa toisi uusia tarpeita. Sitä mukaa kuin yhä useammat pienet suut avautuvat ja pyytävät ruokaa, sitä mukaa täytyy raivata uusia uria, hankkia elintarpeita, ell'ei tahdo tulla syylliseksi anteeksi antamattomaan kevytmielisyyteen. Ihminen ei voi munia umpimähkään kuin linnut ja jättää poikasiaan Jumalan huomaan tai toisten elätettäväksi. Ja nämät ajatukset saivat yhä suuremman vallan hänessä Gervaisin syntymän jälkeen, kun taloudellinen tila tuli niin huonoksi, että Marianne ei tiennyt, miten hän tulee toimeen kuukauden lopulla, vaikka hän teki ihmeitä säästäväisyydellään. Pienimpiäkin menoja täytyi välttää, lapset eivät saaneet voita leivälleen ja heidän täytyi pitää takkejaan, kunnes ne rikkinäisinä putosivat päältä. Ja he kasvoivat yhä ja maksoivat vuosi vuodelta yhä enemmän. Kolme poikaa oli täytynyt panna Janvillessä erääsen pikkukouluun, joka ei ollut varsin kallis. Mutta ensi vuonnahan heidän piti alkeiskouluun, ja mistä ottaa rahat siihen? Se oli paha probleemi ja aina kasvavana levottomuutena, joka hieman synkistytti ihanaa kevättä.
Pahinta oli, että Mathieu oli tullut vakuutetuksi siitä, että hän jää ijäkseen piirustajaksi Beauchênen tehtaasen. Ja jos hänen palkkansa jonakin päivänä tulisikin kaksinkertaiseksi, ei hän kuitenkaan voisi seitsemällä kahdeksalla tuhannella frankilla toteuttaa unelmaansa suurilukuisesta perheestä, joka kasvoi ylpeässä vapaudessaan kuin runsaskasvuinen metsä ja joka ei voinut ketään muuta kuin hyvää, yhteistä äitiä, maaemoa, kiittää voimastaan, terveydestään ja kauneudestaan. Aina siitä asti kuin hän tuli takaisin Janvilleen, oli maa eriskummallisella tavalla vietellyt häntä puoleensa, ja pitkillä kävelymatkoillaan hautoili hän epämääräisiä ajatuksia, jotka yhä laajenivat. Hän voi useita minuutteja seisoa liikkumatta viljapellon ääressä, metsän laidassa, lammen rannalla, jonka vesi auringossa kimalteli, orjantappurain keskellä kivikkomäellä. Silloin tuli hänen mieleensä kaikenlaisia sekavia suunnitelmia, epämääräisiä unelmia, jotka olivat niin omituisia, ett'ei hän niistä vielä puhunut kenellekään, ei edes vaimolleen. Hänestä olisi ehkä tehty pilaa, hän oli vielä siinä epämääräisessä kohdassa, jolloin keksijä tuntee keksintönsä valmistuvan, ennenkuin aate vielä on saavuttanut määrättyä muotoaan. Miksi ei hän kääntynyt maaemon puoleen, tuon ijankaikkisen imettäjän, miks'ei hän kyntänyt ja kylvänyt näitä suunnattomia kenttiä, näitä metsiä, kankaita, kivikoita, jotka olivat hänen ympärillään hedelmättömiksi heitettyinä? Sehän oli oikeudenmukaista, että jokainen ihminen hankki itselleen osansa rikkauksiin, loi itse elämänsä välikappaleet; miksi ei hän sitten luonut jokaiselle uudelle lapselle uutta hedelmällistä kenttää, joka sen elättäisi ilman että yhteisistä varoista tarvitsisi ottaa lisää? Mutta nämät olivatkin vaan hänen mietteitänsä, kaikki oli vielä vaan kauniina unelmana.
Fromentit olivat olleet maalla enemmän kuin kuukauden, kun Marianne, joka nyt oli aivan terve, meni eräänä iltana Yeusen sillalle lykäten edellään pikku Gervaisin vaunuja odottamaan Mathieutä, jonka piti tulla aikaisin kotiin. Hän tuli jo kuuden aikaan. Ja Marianne sai päähänsä, että kulettaisiin kiertotietä, mentäisiin Lepailleurin myllylle, pienen matkaa virtaa alas, ostamaan tuoreita munia.
"Kernaasti minun puolestani", sanoi Mathieu. "Minä olen, kuten tiedät, aivan ihastunut heidän vanhaan romantiseen myllyynsä. Se ei kuitenkaan estäisi minua repimästä sitä ja rakentamasta uutta, uudenaikaista myllylaitosta sijaan, jos se olisi minun."
Pihalla, vanhan, runollisen, puoleksi muurivihreään peittyneen rakennuksen edessä, jonka sammaltunut ratas lepäsi lumpeenkukkain sylissä, tapasivat he Lepailleurin puolisot: mies punatukkainen, pitkä ja laiha, vaimo yhtä punatukkainen ja laiha kuin miehensäkin, molemmat nuoria ja jäykkäniskaisia. Poika, Antonin, istui maassa ja kaivoi pientä kuoppaa pienillä käsillään.
"Muniako?" sanoi Lepailleurin vaimo. "Kyllä meillä niitä on."
Hän ei ollenkaan kiirehtinyt, vaan katseli Gervaisia, joka nukkuen makasi vaunuissa.
"Vai niin, tämä on viimeinen. Vahva ja kaunis pienokainen!"
Mutta Lepailleur naurahti ja sanoi talonpojan varmuudella herrasmiestä vastaan, joka elää ahtaissa oloissa:
"Se on siis viides. Meillä, köyhillä ihmisillä, ei olisi varaa sellaiseen."
"Miksi ei?" kysyi Mathieu tyynesti. "Teillähän on tuo mylly ja teillä on maata, jonka tuotanto voidaan tehdä kaksinkertaiseksi lastenne työllä."
Nämät sanat olivat kuin ruoskan isku, joka sai Lepailleurin haltioihinsa. Hän päästi taas koko harminsa valloilleen. Hänen vanha myllyrähjänsä ei todellakaan ollut sellainen, että siitä olisi voinut rikastua, ei hänen isänsä eikä isoisänsä olleet sillä mitään ansainneet. Ja mitä tulee hänen maahansa, niin siinähän oli ne kauniit myötäjäiset, jotka hänen vaimonsa oli tuonut mukanaan, maa sellainen, jossa ei tahtonut mitään kasvaa ja jota sai turhaan hiellään kastella, se ei tuottanut edes niin paljon että siitä olisi saanut takaisin rahansa lannasta ja siemenistä!
"Ennen kaikkea", huomautti Mathieu, "pitäisi teidän korjata myllyänne, panna siihen uusi myllylaitos tai vielä parempi hyvä höyrykone."
"Korjata mylly! Hankkia siihen höyrykone! Sehän olisi hullutusta! Mitä se hyödyttäisi? Myllyhän seisoo jo joka toinen kuukausi, kun ihmiset näillä seuduin ovat melkein tykkönään laanneet viljaa viljelemästä."
"Muuten, jos maanne on tuottanut vähemmän kuin ennen", jatkoi Mathieu, "niin on se siksi, että te viljelette sitä huonosti, vanhan tavan mukaan, ajattelemattakaan koneita ja lannoitusta."
"Nehän ovat juuri koneet, jotka ovat saattaneet meidät, pikkuviljelijät vararikkoon! Oh, minä tunnen tuon, ja minä tahtoisin nähdä, mitenkä te menettelisitte hoitaaksenne maata paremmin ja saadaksenne sen tuottamaan, mitä se ei tahdo tuottaa!"
Hän tuli oikein vihaiseksi ja puhkesi taas niihin moitteisiin, jotka aiheutuivat hänen laiskuudestaan ja itsepäisyydestään. Hän oli matkustellut, hän oli tapellut Afrikassa, ei kukaan voine sanoa, että hän olisi sulkeutunut kuoreensa kuin kilpikonna. Mutta kun hän oli palannut rykmentistä, oli häntä ruvennut maanviljelys inhoittamaan, kun hän ymmärsi, ett'ei se koskaan voi antaa hänelle muuta kuin kovan leipäpalasen. Maa oli mennyttä niinkuin meidän Herrammekin, talonpojat eivät enään luottaneet siihen, niin vanhentunut tyhjiin imetty ja laihtunut se oli. Aurinkokin oli joutunut harhateille, nyt oli lunta heinäkuussa ja ukkosta joulukuussa, vuodenajat olivat aivan sekaantuneet, ja se teki kaiken sadon mahdottomaksi.
"Ei, maanviljelys on tykkönään mennyttä kalua. Maata, työtä, niitä ei enään ole olemassa. Talonpoika, joka tekee orjantyötä, ei pian saa edes juomavettään. Sentähden tahdon minäkin mieluummin hukuttaa itseni kuin hankkia lasta lisään; tarpeetonta on hankkia useampia köyhiä lapsiparkoja maailmaan, ja jos Antonin on yksin, jää hänelle ainakin vähän, millä elää meidän kuolemamme jälkeen. Ja sen minä myös sanon, ett'en koskaan pakoita Antoninia maanviljelijäksi. Jos hän tahtoo lukea, jos hän tahtoo Pariisiin, niin minä sanon, että hän on oikeassa ja että Pariisi on ainoa, joka kelpaa kunnon miehelle, joka tahtoo edistyä. Hän myyköön siellä minun puolestani vaikka kimpsuja ja kampsuja ja koettakoon siellä saada rahansa hedelmää tuottavaksi. Siellä se on kuin lantit kasvavat, ja minä kadun vaan, ett'en itse tohtinut ryhtyä sellaisiin puuhiin, kun vielä oli aika."
Mathieu nauroi. Eikö se ollut merkillistä että hän, herrasmies, ylioppilas, lukumies, ihaili palaamista takaisin maahan, kaiken työn äidin luokse, jotavastoin tämä talonpoika ja talonpojan poika sätti ja kirosi maata ja toivoi, että poikansa kääntäisi sille selkänsä? Siinä oli vastakohtia, joilla on suuri merkitys, uusi esimerkki maaseutuväestön tulvaamisesta kaupunkeihin, joka vuosi vuodelta yhä kasvoi ja sai kansan vähäveriseksi ja heikoksi.
"Te olette väärässä", sanoi Mathieu leikillisellä äänellä katkaistakseen kären keskustelulta. "Älkää olko uskoton maaemolle, se on vanha rakastajatar, joka voi kostaa. Teidän sijassanne pakoittaisin minä sen kaksinkertaisella ahkeruudella antamaan niin paljon kuin suinkin. Maaemo on nyt niinkuin ennenkin hedelmällinen puoliso, ja hän antaa yhä vieläkin satakertaisen hedelmän, jos häntä syleilee hedelmällisellä rakkaudella."
Mutta Lepailleur vastusteli ja teki nyrkeillään liikkeitä.
"Ei, minä olen suuttunut siihen lutkaan!"
"Mikä minua enimmän kummastuttaa", jatkoi Mathieu, "on se, että ei kukaan viisas ja urhea mies ole vielä ottanut viljelykseen tuota äärettömän suurta Chantebledin tilaa, jonka vanha Séguin kerran aikoi tehdä oikein suurenmoiseksi. Siinä on suuria, viljelemättömiä maita, metsiä, jotka osaksi pitäisi hakata, kankaita, jotka olisi helppo tehdä hedelmälliseksi. Mikä kaunis työala miehelle!"
Lepailleur jäi suu ammollaan tuijottamaan. Mutta sitten ei hän enään voinut olla nauramatta.
"Ei, kuulkaa nyt, te olette hullu, herrani, antakaa anteeksi, että minä sanon sen! Viljellä Chantebled, kyntää nuo kivikot, hautautua soihin! Vaikka te uhraisitte siihen miljoonan, ette saisi siitä puoltakaan tynnyriä kauroja. Se on kirottua maata, se oli samanlaista minun iso-isäni isän aikana kuin nytkin, ja minun pojanpoikani poika tulee näkemään sen aivan samanlaisena. Minä en ole utelias, mutta kyllä minulla sentään olisi halu nähdä sellaisen mielipuolen, joka yrittäisi tuota hullutusta. Hän keittäisi itselleen varmaankin hyvän sopan."
"Niin, kuka tietää", sanoi Mathieu. "Rakkaus saa aikaan ihmeitä."
Vaimo Lepailleur, joka oli mennyt noutamaan puolen tiu'ta munia, palasi nyt miehensä luokse ja kuunteli ihastuneen näköisenä, miten hyvin hänen miehensä osasi puhua tuolle hienolle herralle. Molemmat olivat he täydellisesti yksimielisiä kiukussaan siitä, ett'eivät voi kasata kokoon tukuttain rahoja ilman kovaa työtä, ja kunnianhimoisissa unelmissaan saada nähdä poikansa herrasmiehenä, koska ainoastaan herrasmies voi tulla rikkaaksi. Kun Marianne otti jäähyväiset pantuaan munat Gervaisin vaunuun, osoitti rouva Lepailleur Antoninia, joka nyt oli saanut kuoppansa valmiiksi ja syleskeli siihen.
"Hänellä on hyvä pää, sen saatte uskoa, hän taitaa jo kirjaimet, ja me panemme hänen pian kouluun. Jos hän vaan tulee isäänsä, niin hänestä tulee vielä teräväpäinen mies, siitä saatte olla varma."
Eräänä sunnuntaina muutamia päiviä tämän jälkeen, kun Mathieu oli kävelemässä vaimonsa ja lastensa kanssa, välähti hänen mieleensä äkkiä ajatus, joka ratkaisi koko heidän elämänsä. He olivat menneet iltapäivällä ulos ja aikoivat nauttia virvoituksia luonnon helmassa. Kun he olivat kulkeneet teitä ja polkuja, istahtivat he metsän reunaan tammen suojaan. Siitä näkivät he koko seutukunnan, vanhasta metsästyspaviljongista, jossa he asuivat, Janvillen kaukaiseen kylään; oikealla oli korkea lammeista rikas ylämaa, josta leveitä, suuria ja hedelmättömiä mäkiä aaltomaisina leveni kauaksi vasemmalle; niitten takana huokuivat synkät metsät siellä täällä kenttien keskeyttäminä, joitten ruohoa ei viikate koskaan ollut niittänyt. Ei ainoatakaan elävää olentoa heidän ympärillään, ainoastaan turmelematon luonto majesteetillisessa rauhassaan kylpien ihanan huhtikuun päivän häikäisevässä auringonvalossa. Kaikki kokoontunut elämänmahla tuntui leviävän yli koko maan; kokonainen meri maanalaista, tuntematonta elämää joka värähteli suurissa puissa, runsaassa vihannuudessa ja mehukkaissa rikkaruohoissa, jotka peittivät maan. Tyydyttämättömän rakkauden tuoksu, voimakas ja tympeä, täytti ilman.
"Älkää menkö liian kauvaksi", huusi Marianne lapsille. "Me istumme tässä tammen alla ja rupeemme pian syömään."
Blaise ja Denis juoksivat jo kilpaa Ambroisen kanssa, ja Rose huuteli heitä tyytymättömänä ja tahtoi että he tulisivat poimimaan kukkia. He olivat huumaantuneina raittiista ilmasta, heinäkasvit ulottuivat aina heidän hiuksiinsa asti, ja he olivat kuin pieniä fauneja, jotka oli päästetty valloilleen viidakkoon. Sitten tulivat he takaisin ja sitoivat kukkavihkoja. Ja sitten taas hyökkäsivät he pois, ja suuret veljet laskivat ravia pikku sisko selässä.
Mutta koko tämän pitkän kävelyajan aikana oli Mathieu ollut hajamielinen ja katsellut miettiväisenä ympäriinsä. Väliin kun Marianne häntä puhutteli, ei hän kuullut; hän seisoi unelmiinsa vaipuneena viljelemättömän kentän ja metsikön ääressä, lähteen rannalla, joka lorisi eteenpäin ja katosi liejuun. Mutta kuitenkin näki Marianne, että Mathieu ei ollut välinpitämätön eikä alakuloinen, sillä niin pian kuin hän tuli vaimonsa luokse, nauroi hän hyväntahtoisella tavallaan. Marianne ikäänkuin aavisti, että hän mietti jotakin tärkeätä, ja hän odotti luottavasti, että miehensä itse alkaisi puhua siitä.
Kun Mathieu seisoi ajatuksiinsa vaipuneena katselemassa laveita, erivärisiä maisemia, huudahti Marianne:
"Katsohan, katso tänne!"
Hän oli pannut Gervaisin vaunun tammen alle korkeaan heinikköön, joka peitti pyörät. Ja kun hän otti esiin hopeamaljan, jota oli aikomus käyttää virvoituksia nauttiessa, huomasi hän, että poika kohotti päätään ja seurasi silmillään hänen kättänsä, jossa auringon valaisema malja salamoitsi. Hän teki uudestaan saman kokeen, ja lapsi seurasi taaskin silmillään tähteä, jonka loisto oli ensi kerran hajoittanut pimeyden hänen silmäinsä edestä.
"Nyt ei voine kukaan sanoa, että se on vaan minun mielikuvitustani! Nyt hän näkee, se on aivan varma! Minun pikku lemmikkini, minun kallis aarteeni!"
Hän kumartui pojan ylitse ja suuteli häntä iloisena hänen ensi katseestaan. Ja sitten saivat he tuntea ensi hymyilyn ilon.
"Katsohan!" sanoi nyt vuorostaan Mathieu, joka oli Mariannen vieressä kumartunut lapsen ylitse. "Nyt hän hymyileekin! Ajattelehan, että niin pian kuin nuo pikkuherrat alkavat nähdä, alkavat he myös nauraa!"
Mariannekin purskahti nauruun.
"Sinä olet oikeassa, hän nauraa! Oo, miten hän on hupainen, ja miten iloinen minä olen!"
Isä ja äiti nauroivat yhdessä hurmaantuneina lapsen vienosta tuskin huomattavasta hymystä, joka muistutti kirkkaan lähteen hienoa väreilyä.
Marianne huusi luokseen nuo neljä muuta lastaan, jotka hyppivät heidän ympärillään nuoressa vihannuudessa.
"Tulkaa nyt, lapset! Nyt on aika ruveta syömään."
He tulivat juosten, ja pöytä katettiin hienolle nurmikolle. Kun Mathieu oli noutanut vasun, joka riippui pienokaisen vaunun edessä, otti äiti esiin voileivät ja alkoi jaella niitä. Syntyi syvä hiljaisuus, kaikki neljä lasta söi yhä kasvavalla ruokahalulla, jota oli oikein hupaista katsella. Mutta nyt kuului huuto, herra Gervais tuli kärsimättömäksi siitä, ett'ei hänelle ensin annettu.
"Niin, se on totta, minä unohdan sinun", sanoi Marianne iloisesti. "Sinä saat osasi. Aukase suusi, rakkaani."
Hän aukasi tyyneesti nappinsa ja otti esiin valkean, silkinhienon rintansa, joka oli tulvillaan maitoa. Hän teki tämän auringon valossa, joka kylvetti häntä kullallaan, noitten laveain kenttäin edessä, jotka katselivat häntä kainostelematta, ajattelemattakaan alastomuuttaan, sillä maakin oli alaston, kasvit ja puut olivat alastomia ja mahlaa tulvillaan. Marianne istui korkeaan ruohoon ja hän melkein peittyi sen runsauteen, mutta lapsi imi pitkin siemauksin, aivankuin lukemattomat kasvitkin imivät elämää maasta.
"Miten nälkä hänen on!" huudahti Marianne. "Etkö ole tekemättä pahaa minulle, sinä pieni, ahnas sudenpenikka!"
Mutta Mathieu seisoi vielä siinä huumaantuneena lapsen ensi hymystä, sen ahnaasta nälästä ja maidosta, joka virtasi läpi koko luomakunnan suonien. Ja luomisen halu valtasi hänet taas, eikä hän enään voinut olla ilmaisematta sitä tulevaisuuden ajatusta, jota hän niin kauvan oli hautonut.
"Jo on aika, että minä ryhdyn työhön, minun täytyy perustaa kuningaskunta, josta lapset saisivat tarpeeksi ruokaa kasvaakseen. Heitäkin täytyy ajatella, jotka tulevaisuudessa syntyvät ja jotka pakoittavat suurentamaan pöytää vuosi vuodelta. Tahdotko tietää, mitä minä ajattelen?"
Marianne nosti silmänsä, odotti ja hymyili.
"Niin, sano vaan minulle salaisuutesi, jos aika on tullut. Minä aavistin, että sinulla oli jotakin toiveita. Mutta minä en tahtonut kysyä, minä odotin."
Mathieu ei vastannut heti, äkkinäinen muisto sai hänet kiivastumaan.
"Tuo Lepailleur on laiskuri ja tyhmeliini, vaikka hän tuntuu niin teräväpäiseltä. Voiko ajatellakaan inhoittavampaa tyhmyyttä kuin sellainen kuvittelu, että maa on menettänyt hedelmällisyytensä, että se on vararikon partaalla, tuo ikuinen äiti tuo ikuinen elämä! Hän ei ole äitipuoli muille kuin huonoille pojilleen, pahoille, itsepäisille, typerille, jotka eivät osaa viljellä eikä rakastaa häntä. Mutta jos tulee viisas poika, joka uskonnollisella tavalla häntä kunnioittaa, antautuu tykkänään hänelle, ymmärtää käsitellä häntä kaikilla tieteen uusimmilla keinoilla, kokemukseen nojautuen ... silloin saadaan nähdä hänen värähtelevän elämästä, synnyttävän lakkaamatta, peittyvän lukemattomilla sadoilla. Tällä seudulla väitetään, ett'ei Chantebled tuota eikä voi tuottaa koskaan muita kuin orjantappuroita. No hyvä, vielä tulee mies, joka muuttaa sen, luo siitä uuden maan, joka on rikas ilosta ja runsaudesta!"
Hän kääntyili, osoitti niitä eri paikkoja, joista hän puhui.
"Tuolla takana on enemmän kuin kaksisataa hehtaaria näreikköä, joka ulottuu aina Mareuihin ja Lillebonnen talonpoikaistaloihin asti. Niitten välissä on hedelmällisiä, avoimia kenttiä, joista helposti voi tehdä mitä parhaimpia laidunmaita, sillä siellä on paljon lähteitä. Mutta varsinkin on täällä oikealla sellainen rikkaus lähteitä, että ne ovat muuttaneet tuon suuren ylämaan melkein järvimäiseksi, jonka purojen reunalla kasvaa kaislaa ja saraheinää. Jos tarmokas viljelijä kesyttää tämän maan, vapauttaa sen liikanaisesta vedestä muutamilla helposti kaivetuilla kanavilla, valloittaa hän äärettömän alan viljelykselle, ja vilja kasvaisi siinä ennen kuulumattomalla voimalla. Eikä siinä kaikki; edessämme on enemmän kuin kaksisataa hehtaaria, tuo hiljaan aleneva alue Janvillen ja Vieux-Bourgin välillä, joka on veden puutteen, laihan ja kivisen maanlaatunsa tähden melkein viljelemätön. Kaikki on hyvin yksinkertaista; on vaan johdettava alas nuo vangitut ja suletut lähteet tuolta ylhäältä, antaa niitten valua noille hedelmättömille alueille, jotka sitten vähitellen muuttuvat hämmästyttävän hedelmällisiksi. Minä olen nähnyt kaiken ja punninnut mielessäni kaikki. Tässä on alhaisemman laskun mukaan viisisataa hehtaaria maata, josta rohkea valloittaja voisi luoda kaikkein hedelmällisimmän maatilan. Se on kokonainen valtakunta, kokonainen uusi maailma syntyy siten työnteolla virvoittavan veden ja isämme auringon, koko elämän lähteen avulla."