Marianne katseli häntä ihmetellen, ja Mathieu vavahteli itse sisäisestä innostaan. Mutta Mariannea peloitti miehensä laajat suunnitelmat, eikä hän voinut olla päästämättä levottomuuden huudahtusta:
"Ei, ei, se on liian paljon, sinä pyydät mahdottomia. Mitenkä sinä voit ajatellakaan, että me koskaan saisimme kaikkea tätä, että meidän rikkautemme leviäisi yli koko tämän seudun? Ja mistähän me saisimme pääomaa ja työvoimia tuollaiseen valloitukseen?"
Mathieu seisoi hetken hiljaa ja palasi todellisuuteen. Sitten hymyili hän.
"Olet oikeassa, minä haaveilen, minä puhun hulluuksia. Vielä ei minun kunnianhimoni ulotu niin pitkälle, että minä tahtoisin tulla Chantebledin kuninkaaksi. Mutta se, mitä sinulle puhuin, se on joka tapauksessa totta, ja mitä pahaa siinä on vaikka rakentelisikin pilvenkorkuisia suunnitelmia saadakseen rohkeutta ja luottamusta? Minä olen joka tapauksessa päättänyt koetella maanviljelystä — niin, hyvin vaatimattomalla tavalla, muutamilla hehtaareilla, jotka Séguin varmaankin luovuttaa meille halpaan hintaan tämän pienen talon kanssa, jossa me nyt asumme. Minä tiedän, että hän on läpeensä suuttunut tähän maatilaan, jossa ainoastaan metsästys antaa hänelle hieman tuloja. Sittepä saamme nähdä, onko maa antelias ja vastaako se minun rakkauteeni. — Kas niin, rakkaani, anna nyt elämää tuolle pienelle ahmatille, ja te, pienet pilttini, syökää ja juokaa ja tulkaa voimakkaiksi, maa kuuluu niille, jotka ovat terveitä ja joita on paljon!"
Blaise ja Denis vastasivat tähän kehoitukseen ottamalla uuden voileivän, ja Rose tyhjensi vedellä sekoitetun viinipikarin, jonka Ambroise oli antanut hänelle. Mutta Marianne erittäinkin oli ruumiilliseksi tullut hedelmällisyys alastomine rintoineen, joita Gervais imi kaikin voimin. Hän imi niin voimakkaasti, että se kuului, ja se tuntui lähteen heikolta lorinalta, kun se pursuaa maasta ilmoille. Ympärillään tunsi Marianne maitovirran tulvivan ja leviävän. Hän ei ollut ainoa, joka imetti, huhtikuun mahla kuohui maassa, puissa, korkeassa ruohossa, jonka peitossa hän istui. Allaan, ikuisesti synnyttävässä maassa, tunsi hän tämän virran, joka nousi häneen, täytti hänen, antoi hänelle uutta maitoa aina sen mukaan kuin se virtasi pois hänen rinnastaan. Se oli se maitovirta, joka leviää maailmaan, ikuinen elämänvirta olentojen ikuista satoa varten. Ja päivänpaisteinen, laulava, tuoksuava luonto kylpi siinä ja katseli riemusta hymyillen tuota kaunista kuvaelmaa: äitiä, joka alastomin rinnoin auringon valossa imetti lastaan.
II
Seuraavana päivänä oli Mathieu jo aamupäivällä ennättänyt suorittaa välttämättömät työnsä ja sai sentähden päähänsä pistäytyä rouva Bourdieun luona kuulemassa, miten Norine jaksaa. Hän tiesi, että Norine oli synnyttänyt lapsensa neljätoista päivää sitten, ja hän tahtoi nyt omin silmin nähdä, miten äiti ja lapsi jaksoivat, täyttääkseen sen toimen, jonka Beauchêne oli hänelle antanut. Beauchêne ei kuitenkaan ollut lausunut sen enempää sanaakaan koko asiasta, ja Mathieu ilmoitti hänelle sentähden ainoastaan, että hän aikoi mennä pois iltapäivällä, sanomatta kuitenkaan hänelle, minne hän aikoi. Mutta hän tiesi kyllä, kuinka suuren helpoituksen isäntä tuntisi, kun hän lopultakin saisi tietää, että näytelmä on näytelty, lapsi kadonnut ja äiti toisen rakastajan sylissä.
Kätilön luona Miromesnil-kadun varrella täytyi hänen mennä Norinen huoneesen, sillä Norine makasi vielä, vaikka hän jo oli jotenkin terve ja aikoi jättää tämän paikan ensi torstaina. Kummakseen näki Mathieu sängyn luona olevassa kehdossa makaavan lapsen, jonka hän luuli Norinen jo hylänneen.
"No, vihdoinkin te tulette!" huudahti Norine iloisesti. "Minä aijoin juuri kirjoittaa teille ennenkuin lähden täältä. Pieni sisareni olisi tuonut kirjeen teille."
Cécile oli nimittäin siellä, ja hänen mukanaan oli nuorin sisar Irma. Heidän äitinsä, joka ei päässyt kotiaskareistaan, oli lähettänyt heidät kysymään, miten sisar jaksaa, ja lähettänyt samalla kolme suurta appelsiinia, jotka olivat nyt pöydällä. Molemmat pikku tytöt olivat tulleet käyden ja olivat ihastuneet pitkään kävelymatkaansa ja kaikkiin puotien ikkunoihin, jotka he olivat nähneet. Se hieno talo, jossa iso sisar makasi vuoteessaan, huvitti heitä paljon, ja pieni elävä nukke, joka makasi tuossa musliiniverhojen peittämässä kehdossa, herätti heissä suurta uteliaisuutta.
"Vai niin, se on siis tehty, oletteko nyt hyvissä voimissa?" kysyi Mathieu.
"Niin on, minä olen ollut vähän ylhäällä viitenä viime päivänä, ja pian pitää minun lähteä täältä, sillä minulla on ollut täällä niin hyvä olla, mutta nyt ovat makianleivän päivät lopussa. Eikö totta, Victoire, näin pehmeää vuodetta ja näin hyvää ruokaa emme saa kadulta?"
Mathieu tunsi Victoiren, tuon pienen palvelustytön, joka istui vuoteensa vieressä liinavaatteita ompelemassa. Hän oli saanut lapsensa kahdeksan päivää aikaisemmin kuin Norine, oli jo ylhäällä ja aikoi lähteä pois huomenna. Nyt teki hän vähän työtä Rosinelle, sille rikkaalle, nuorelle neidille, joka oli ollut sukurutsauksessa isänsä kanssa ja oli eilen synnyttänyt lapsensa viereisessä huoneessa, joka oli kokonaan hänen hallussaan. Kun Amy oli palannut takaisin kotimaahansa, ei Norine ja Victoire olleet saaneet kolmatta toveria huoneesensa.
Tuo pieni palvelija katsahti ylös ja herkesi työstään.
"Ei, emme saa maata ja venytellä, emmekä saa lämmintä maitoamme vuoteen ääreen aamusin. Mutta eihän tämäkään ole hauskaa katsella tuota korkeata harmaata seinää tuossa vastapäätä. Eikä sitä voi koko ikäänsäkään elää mitään tekemättä."
Norine nauroi ja pudisti päätään; hän oli selvästi toista mielipidettä. Nuo molemmat pikkusiskot häiritsivät häntä, ja hän tahtoi päästä heistä erilleen.
"Vai niin, pikku tyttöni, te sanotte, että isä on yhä vielä niin suuttunut minuun, ett'en minä voi tulla kotiin?"
"Ei suinkaan," sanoi Cécile, "ei hän juuri niin suuttunut ole, mutta hän sanoo, että se olisi hänelle alentavaa, ja koko kortteli osoittelisi häntä sormellaan. Ja sitten ärsyttelee Euphrasie häntä varsinkin nyt, kun hän on joutunut kihloihin."
"Onko Euphrasie kihloissa?"
Norine näytti hyvin suuttuneelta varsinkin sitte, kun molemmat sisaret olivat yhteen suuhun kertoneet, että sulhanen oli August Bénard, se nuori, ilomielinen muurari, joka asui samassa talossa kuin hekin. Hän oli ihastunut Euphrasieen, vaikka tämä ei näyttänyt juuri millenkään; hän arveli ehkä myös, että Euphrasie oli reipas ja työteliäs tyttö.
"Minä toivotan onnea heille molemmille. Puolen vuoden perästä antaa Euphrasie hänelle selkään. Tervehtäkää mammaa ja sanokaa, että minä annan palttua teille kaikille, ett'en minä tarvitse teistä ketään. En minä vielä ole paljaan taivaan alla, minä voin kyllä hankkia itselleni työtä, ja onhan aina joku, joka tahtoo minua auttaa. Älkää tulko kukaan enää tänne, kuuletteko, minä tahdon mieluummin päästä teistä erilleni."
Kahdeksan vuotias Irma, joka oli helläsydäminen, alkoi itkeä.
"Minkätähden sinä sellaisia tyhmyyksiä puhut? Me emme ole tulleet tänne tekemään sinulle kiusaa. Minä ajattelin juuri kysyä sinulta, onko tuo pieni lapsi todellakin sinun ja saammeko me antaa sille suutelon, ennenkuin menemme."
Norine katui heti kiivauttaan. Hän kutsui heitä vielä kerran pikkutytöikseen, suuteli heitä hellästi ja sanoi, että heidän täytyy nyt lähteä, mutta saavat tulla takaisin tervehtimään häntä, jos se heitä huvitti.
"Tervehtikää ja sanokaa mammalle kiitokset appelsiineistä. Ja pojan te saatte hyvin mielellänne nähdä, mutta älkää millään muotoa koskeko häneen, sillä jos hän herää, nousee siitä sellainen huuto, että on vähällä tulla kuuroksi."
Kun molemmat pikkutytöt katselivat uteliaasti poikaa, käytti Mathieukin tilaisuutta hyväkseen ja katsoi häntä. Hän oli pieni, vanttera ja kukkea lapsi, leveäkasvoinen ja suuripiirteinen. Mathieun mielestä oli hän ihmeellisesti Beauchênen näköinen.
Nyt tuli sisään rouva Bourdieu erään naisen seurassa, jonka Mathieu tunsi Sofie Couteauksi ja jonka hän oli tavannut Séguinillä, kun tämä oli ollut siellä tarjoomassa imettäjää. Mutta rouva Couteau oli näkevinään Mathieun ensi kerran; sopiva käytös kuului hänen ammattiinsa, ja hän oli muuten luopunut koko uteliaisuudestaan tultuaan sekoitetuksi niin moneen juttuun. Molemmat pikkutytöt jättivät nyt hyvästi ja menivät.
"No, pieni ystäväni", sanoi rouva Bourdieu, "oletteko jo ajatellut, mitä teette tuolla pikku raukalla, joka nukkuu tuossa niin makeasti? Tässä on nainen, josta minä olen puhunut! Hän tulee tänne Normandiestä joka neljästoista päivä, hän tuo mukanaan imettäjiä Pariisiin ja vie mukanaan äskensyntyneitä lapsia täysihoitoon siellä. Koska te ette tahdo imettää itse, voitte kuitenkin olla hylkäämättä häntä ja antaa poika hänelle, kunnes saatte varoja ottaaksenne hänet takaisin. Tai jos te olette päättänyt tykkänään hylätä lapsenne, tahtoo hän tehdä meille sen palveluksen, että vie lapsenne heti löytölastenkotiin."
Norine oli tullut hyvin liikutetuksi, hänen päänsä laskeutui takaisin tyynylle aaltoilevain vaaleain hiusten sekaan, ja hän näytti hyvin tuskaantuneelta.
"Herra Jumala, alatteko te kiusata minua taas?"
Hän pani molemmat kätensä silmäin eteen, ikäänkuin päästäkseen näkemästä.
"Se on minun velvollisuuteni", sanoi kätilö matalalla äänellä Mathieulle. "Meille on sanottu, että tekisimme kaikkemme saadaksemme lapsenvuodenaisten — varsinkin niitten, jotka ovat siinä asemassa kuin tämä tyttö — imettämään itse lapsiaan. Sen kautta tulee usein ei ainoastaan lapsi vaan äiti itsekin pelastetuksi siitä synkästä tulevaisuudesta, joka heitä muuten uhkaa. Vaikka äiti kuinkakin tahtoisi päästä lapsestaan, annamme sen kuitenkin olla hänen luonaan niin kauvan kuin mahdollista, me ruokimme sitä tutilla odotellessamme äidinrakkauden heräävän. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on äiti tullut voitetuksi niin pian kuin hän on antanut rintaa pienokaiselleen ja pitää hänen sitten aina luonaan. Se on sentähden kuin te tapaatte vielä lapsen täällä."
Mathieu meni Norinen luokse, joka yhä vielä makasi siinä kädet kasvoilla.
"Kas niin, tehän ette ole paha, te olette hyvä tyttö. Miksi ette anna rintaa pienelle pojallenne, miksi ette itse tahdo pitää häntä?"
Hän paljasti nyt kyynelettömät, polttavat kasvonsa.
"Onko isä edes tullut tänne tiedustelemaan minun vointiani? Ei, minä en voi rakastaa sellaisen miehen lasta, joka on menetellyt niin häpeällisesti kanssani. Minä suutun ajatellessanikin, että se makaa tuossa kehdossa."
"Mutta eihän se poika parka sille mitään voi! Ja se on juuri hänet, kun te tuomitsette, te rankaisette itseänne, sillä nyt, kun te olette yksinänne, olisi poika ehkä suureksi lohdutukseksi teille."
"Ei, ei, sanon minä! Minä en tahdo, minä en voi, niin nuori kuin olen, pitää huolta lapsesta saamatta pienintäkään apua isältä. Jokainen tietää, mihin itse kykenee, eikö totta? No hyvä, minä en ole niin urhea enkä myöskään niin tyhmä ... en, en!"
Mathieu vaikeni, sillä hän näki, ett'ei mikään voinut vaikuttaa siihen vapaudenhaluun, joka Norinessa oli. Hän ilmaisi liikkeellä alakuloisuutensa, mutta hän ei tuntenut vastenmielisyyttä eikä vihaa. Norine oli nyt kerran sellainen, kaunis tyttö ja pää täynnä köyhien ihmisten haluja.
"No niin, sitten me pakoitamme teidän imettämään häntä", sanoi rouva Bourdieu, joka tahtoi tehdä viimeisen ponnistuksensa. "Mutta pojan hylkääminen ei ole kaunista. Miksi te ette usko häntä rouva Couteaulle? Hän veisi pojan täysihoitoon, ja te voisitte ottaa hänen takaisin, kun olette saanut työtä. Eihän se tulisi kalliiksi, isä sen kyllä maksaa."
Nyt suuttui Norine oikein toden tiestä.
"Hänkö maksaisi! Vai niin, kiitoksia paljon! Te ette tunne häntä. Ei siltä, että se hänen rahoissaan olisi mitään, sillä hän on miljonääri. Mutta hän ei mitään toivo niin paljon kuin että lapsi häviäisi, että se vietäisiin johonkin loukkoon, ja jos hän olisi tohtinut, olisi hän kehoittanut minua murhaamaan sen. Kysykää tuolta herralta, valehtelenko minä! Näettehän, ett'ei hän sano mitään. Ja minunko pitäisi sitten maksaa, minun, jolla ei ole soutakaan, ja olen jo ehkä huomenna paljaalla kadulla ilman leipää! Ei, ei, minä en tahdo!"
Hän purskahti itkuun.
"Minä pyydän, antakaa minun olla rauhassa! Neljätoista päivää olette te kiusannut minua tällä lapsella ja antanut sen olla tässä vieressäni siinä luulossa, että minä vihdoinkin rupeisin sitä imettämään. Te tuotte sen minun luokseni, panette sen syliini, että minä katselisin ja suutelisin sitä. Ehtimiseen saatatte te sen itkemään, että minun sydämeni heltyisi ja antaisin sille rintaa. Ettekö te ymmärrä, kun minä käännän pois pääni, kun minä en tahdo suudella enkä edes nähdä häntä, niin on se sentähden, että minä pelkään tulevani voitetuksi, että rupean kuin hullu rakastamaan häntä, joka olisi suuri onnettomuus sekä hänelle että minulle. Hänen on paljoa parempi olla yksinään. Minä pyydän, viekää hän heti pois älkääkä kiusatko minua kauvemmin!"
Hän vaipui takaisin tyynyille hiukset epäjärjestyksessä ja hartiat paljaina, peitti kasvonsa ja nyyhki ääneensä.
Couteauska seisoi hiljaa ja liikkumatta vuoteen ääressä ja odotti. Hän näytti mustassa villaleningissään ja mustassa myssyssään, jota koristi keltainen nauha, pyhäpukuun puetulta talonpoikaisnaiselta, ja hänen kapeat, vilkkaat kasvonsa yrittivät näytellä hyväntahtoista osanottoa. Vaikka tämä affääri näytti menneen myttyyn, rupesi hän kuitenkin lukemaan vanhaa läksyään.
"Teidän pikku poikanne saisi aivankuin oman kodin Rougemontissa. Siellä on paras ilmanala koko departementissä, sinne tulee kansaa Bayeuxistakin parannuksille. Ja nuo pienet lapset, jos tietäisitte, miten niitä siellä lellitellään ja oikein pilataan hellyydellä! Kaikki asukkaat ajattelevat vaan, mitenkä he saisivat luokseen pieniä pariisilaislapsia, ja he rakastavat niitä ja antavat heidän olla kuin prinssit. Eikä se tulisi kalliiksikaan, minulla on eräs ystävätär, jolla on jo kolme kasvattilasta, ja koska hän luonnollisesti ruokkii heitä tutilla, niin voisi hän ottaa neljäkin; hän ottaisi teidän lapsenne melkein kuin kaupanpäälle. Eikö se miellytä teitä?"
Mutta kun hän näki, että Norine vastasi ainoastaan kyynelillä, teki hän jyrkän liikkeen aivan kuin nainen, joka ei tahdo tuhlata aikaansa. Tavallisilla Pariisin matkoillaan kaksi kertaa kuukaudessa vei hän ensin imettäjänsä välitystoimistoihin ja teki sitten kiertokulun kätilöitten luokse kootakseen rintalapset, niin että hän voi matkustaa kotiin samana iltana kahden kolmen naapurivaimon kanssa, jotka auttoivat häntä viedessään kotiin "nuoria penikoita", joiksi hän heitä kutsui. Tänään oli hänellä tavallista kiireempi, sillä rouva Bourdieu, joka käytti häntä yhteen ja toiseen toimeen, oli käskenyt hänen viemään Norinen lapsi heti löytölastenkotiin, ellei Norine anna viedä sitä Rougemontiin.
"Siis", sanoi hän, kääntyen kätilön puoleen, "minä otan tuon toisen naisen lapsen. Parasta on, että menen heti hänen luokseen, että saan sopia asiasta. Sitten tulen minä noutamaan tätä, jonka vien pois juoksujalassa, sillä minun junani lähtee kello kuusi!"
Kun he olivat menneet Rosinen huoneesen, joka oli eilen synnyttänyt lapsensa, ei kuulunut huoneen syvässä hiljaisuudessa muuta kuin Norinen ankarat nyyhkytykset. Mathieu oli istunut kehdon viereen ja katseli sanomattomalla säälillä tuota pientä olentoparkaa, joka yhä nukkui tyytyväisesti. Victoire, tuo nuori palvelustyttö, joka oli koko ajan istunut äänetönnä ommellen, alkoi nyt puhua sävyisällä tavallaan vilkaisematta edes neulastaan:
"Te teette aivan oikein siinä, ett'ette anna lastanne tuolle lurjukselle. Vaikka häntä miten kohdeltaisiin löytölastenkodissa, on hänellä kuitenkin aina parempi olo siellä kuin hänen luonaan. Siellä hänellä on ainakin mahdollisuus elää. Juuri sentähden tahdoin minä, että minun lapseni oli heti vietävä sinne. Minä olen kotoisin niiltä seuduilta, Bervillestä, kuten tiedätte, puolen penikulman päästä Rougemontista, ja minä tunnen tuon Couteauskan, meillä puhutaan kyllä tarpeeksi hänestä. Niin, niin, kyllä siinä on kaunis nainen! Ensin hän laittoi niin, että sai lapsen, päästäkseen siten imettäjäksi; mutta kun hän huomasi, ett'ei hän omaa maitoaan myymällä voi tarpeeksi nylkeä ihmisiä, alkoi hän myydä muitten maitoa. Se on kaunis ammatti, jonka harjoittajalla ei saa olla sydäntä. Sitten oli hänellä onni päästä naimisiin erään suurikasvuisen miehen kanssa, joka saa nyt tanssia hänen pillinsä mukaan ja joka auttaa häntä. Hän hankkii myös imettäjiä ja vie pois pikkulapsia, kun on kiire. Niillä kahdella on useampia murhia omallatunnollaan kuin sellaisilla murhaajilla, jotka mestataan. Bervillen pormestari sanoi, että Rougemont on koko departementin häpeäpilkku. Rougemontin ja Bervillen välillä on aina ollut vihamielisyyttä, se on tietty. Mutta se on varma ja tosiasia, että Rougemontin asukkaat pitelevät aivan liian huolimattomasti pariisilaislapsia. Kaikilla asukkailla siellä on sormensa mukana tässä pelissä, koko kylällä ei ole muuta elinkeinoa, ja kaikki käy vaan siihen suuntaan, että voitaisiin haudata niin monta kuin suinkin. Lapset eivät todellakaan elä vanhoiksi siellä. Mitä enemmän niitä kuolee, sitä parempi on ansio. Eipä siitä syystä ole ihmettelemistä, että Couteauska koettaa viedä sinne lapsia niin paljon kuin suinkin."
Hän kertoi kaiken tämän mitä uskottavimmalla äänellä, sillä hän oli teeskentelemätön tyttö, eikä Pariisi ollut häntä opettanut vielä valehtelemaan.
"Ennen muinoin kuului sieltä vielä pahempaa. Minä olen kuullut isäni kertovan, että hänen aikanaan veivät lastenkulettajat sinne neljä viisi lasta kukin, oikeita taakkoja, jolloin lapset olivat nuorilla sidotut kimpuiksi ja kannettiin kainalossa. Rautatien asemalla latoivat he nämät kimput odotussalien penkeille. Eräänä päivänä unohti eräs Rougemontin vaimo yhden lapsen asemalle, ja siitä nousi hirveä juttu, sillä lapsi löydettiin sitten kuolleena. Ja junissa nähtiin joukottain noita lapsiparkoja, jotka itkivät nälästä. Varsinkin talvella oli tuo ihan inhoittavaa; lapset olivat vilunsinisiä ja vapisivat kylmästä, ja repaleiset kapalovyöt tuskin voivat verhota heitä. Usein kuoli muutamia heistä, ja pieni ruumis jätettiin sitten lähimmälle asemalle ja haudattiin lähimpään kirkkomaahan. Voinette ajatella, missä tilassa ne tulivat perille, jotka eivät matkalla kuolleet. Meillä hoidetaan sikoja paljoa paremmin, sillä niitten ei anneta sillä tavalla matkustaa. Minun isäni sanoi, että se voisi saada kivetkin itkemään. Mutta nyt on tarkempi järjestys, lapsenkulettajat eivät saa viedä kuin yhden lapsen kerrallaan. He kiertävät asetuksia, tietysti, ja ottavat mukaansa kaksi, ja sitten heillä on muita naisia apuna, he käyttävät niitten apua, jotka matkustavat kotiinsa. Couteauskalla esimerkiksi on paljon metkuja, joilla hän vetää viranomaisia nenästä. Ja koko Rougemont katsoo sormiensa läpitse, sillä on liian suuri etu siitä, että liike käy hyvin, ja yhtä asiaa he vaan pelkäävät, sitä, että poliisi sekaantuu liikkeenhoitoon. Se ei paljon auta, että hallitus lähettää joka kuukausi tarkastajia, vaatii todistuksia ja suosituksia pormestarilta. Se ei ollenkaan estä eukkoja lähettämästä niin monta pienokaista kuin suinkin toiseen maailmaan. Eräs meidän Rougemontissa oleva sukulaisemme sanoi kerran: 'Malivoireskalla oli onni, hän pääsi neljästä viime kuussa.'"
Victoire vaikeni hetkiseksi pannessaan lankaa neulansilmään. Norine itki yhä vaan. Mathieu kuunteli mykkänä kauhusta ja silmät luotuina nukkuvaan lapseen.
"Nyt ei tosin ole niin paljon juttuja liikkeellä Rougemontista kuin ennen muinoin", jatkoi palvelustyttö, "mutta ainakin niin paljon, että se pelättää hankkimasta lapsia maailmaan. Me tunnemme kolme tai neljä kasvatusäitiä, jotka eivät ole suurenkaan arvoiset. Sarvesta saavat lapset syödä aina, ja voitteko ajatella millaisia sarvia, ei niitä koskaan puhdisteta, talvella ovat ne täynnä jäätynyttä maitoa ja kesällä hapanta. Vimeuxskan mielestä tulee sarvi liian kalliiksi, ja hän elättää kaikkia penikoitaan sopalla; sillä tavalla pääsee hän pikemmin niistä eroon, niitten vatsat tulevat suuriksi, paisuvat, niin että näyttää kuin ne olisivat repeämäisillään. Rouva Loiseaun luona on niin ilettävän likaista, että siellä täytyy pitää nenästään kiinni, kun lähestyy sitä nurkkaa, jossa pienokaiset makaavat vanhoilla rievuilla liassaan. Gavettella taas menee eukko miehensä kanssa työhön, niin että neljän kasvatuslapsen hoito on uskottu isoisälle, seitsenkymmenen vuotiaalle saamattomalle ukolle, joka ei voi edes estää kanoja hakkaamasta pienokaisilta silmiä päästä. Vielä huonompaa on Couchoixskan luona, jolla ei ole ketään lasten hoitajaa, vaan hän sitoo ne kiinni kehtoihin, jotta ne eivät pudottautuisi kuoliaaksi lattialle. Jos te käytte kylän kaikissa taloissa, löydätte samaa kaikkialta. Ei ole ainoatakaan perhettä, joka ei tekisi kauppoja tuolla markkinatavaralla. Meidän seuduilla on kyliä, joissa tehdään pitsejä, toisia, joissa valmistetaan juustoa tai omenaviiniä. Rougemontissa valmistetaan lasten ruumiita."
Hän herkesi ompelemasta ja katseli Mathieutä kirkkailla silmillään.
"Mutta hirvein kaikista on Couillardska, vanha varasnainen, joka on ollut vankilassa puolen vuotta ja asettunut nyt asumaan kylän ulkopuolelle metsänlaitaan. Ei ainoakaan lapsi ole koskaan päässyt elävänä hänen kynsistään. Se on hänen erikoisalansa. Kun esimerkiksi nähdään Couteauskan vievän lapsen hänelle, niin tiedetään heti, mitä se merkitsee. Couteauska on varmaankin sopinut hänen kanssaan, että lapsen pitää kuoleman. Vanhemmat maksavat kolme neljä sataa frankia sillä ehdolla, että lapsi saa täysihoidon, kunnes hän on käynyt rippikoulun; ja voitteko ajatella, että lapsi kuolee kahdeksassa päivässä; tarvitsee ainoastaan jättää ikkuna sulkematta; niin teki eräs kasvatusäiti, jonka minun isäni tunsi, eräänä talvena; kun hänellä oli puolen tusinaa pienokaisia, avasi hän oven selkiselälleen ja meni sitten ulos kävelemään. Tämän pojan tästä viereisestä huoneesta, jossa Couteauska nyt on, vie hän varmaan Couillardskan luokse, sillä minä kuulin neiti Rosen äskettäin sopineen hänen kanssaan neljästäsadasta frankista, joka olisi maksettava yhdellä kertaa, eikä sitten enään tarvitsisi huolehtia asiasta."
Hänen täytyi nyt vaieta, sillä Couteauska tuli sisään noutamaan Norinen lasta. Norine ei enään itkenyt, vaan kuunteli uteliaasti tuon pienen palvelustytön juttuja. Mutta kun hän näki Couteauskan, heittäytyi hän maata kasvot tyynyä vastaan, aivankuin hänellä ei olisi ollut voimia nähdä, mitä nyt piti tapahtuman. Mathieu nousi; hänkin oli hyvin liikutettu.
"Se on siis päätetty; minä vien hänet mukanani", sanoi Couteauska. "Rouva Bourdieu antoi minulle paperilapun, johon on kirjoitettu syntymäpaikka ja päivä, jolloin hän on syntynyt. Nyt tahtoisin minä tietää hänen ristimänimensä ... minkä nimen te tahdotte antaa hänelle?"
Norine ei vastannut heti. Sitten sanoi hän puoleksi tukahtuneella äänellä:
"Alexandre."
"Vai niin, Alexandre. Mutta parasta olisi, että te antaisitte hänelle vielä toisen nimen, niin että voisitte tuntea hänen paremmin jonakuna päivänä tulevaisuudessa, jos teillä on halua."
Norinesta täytyi taaskin pusertaa vastausta.
"Honoré."
"Siis Alexandre Honoré. Viimeinen nimi on teidän oman nimenne mukaan, ja ensimäinen on isän, eikö niin? Nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen. Mutta kello on jo neljä, minä en mitenkään ehdi junaani, ellen ota hevosta. Se on kaukana hornassa, Luxembourg-puiston tuolla puolen. Hevoskyyti on kallista ... miten me siitä sovimme?"
Hänen siinä inistessään saadakseen kiristetyksi tuolta tyttöparalta muutamia lantteja, sai Mathieu päähänsä seurata itse häntä löytölastenkotiin voidakseen sanoa Beauchénelle, että lapsi oli oikealla tavalla otettu vastaan hänen läsnä ollessaan. Hän sanoi Couteauskalle lähtevänsä mukaan, ottavansa hevosen ja kyyditsevänsä hänen lapsen kanssa sinne.
"No, sehän sopii hyvin, tulkaa sitten. On synti herättää tätä pienokaista, hän nukkuu niin hyvin, mutta sen täytyy kuitenkin tapahtua."
Luisilla käsillään, jotka olivat tottuneet pitelemään tätä kauppatavaraa, otti hän ylös lapsen, hieman kovakouraisesti; hän unohti hyväntahtoisen ja lempeän käytöksensä, kun oli kysymyksessä viedä lapsi kilpailijalle. Poika heräsi ja alkoi huutaa.
"No, tuhannen vietävä, tästä ei tule hauskaa, jos hän tarjoo meille soittoaan vaunuissa. Tulkaa, kiirehtikää!"
Mutta Mathieu pysäytti hänet.
"Ettekö tahdo suudella häntä, Norine?"
Kun lapsi alkoi huutaa yhä kovemmin, painoi tyttöparka päänsä syvälle tyynyyn ja sulki käsillä korvansa.
"En, en, viekää pois hänet, viekää heti paikalla, älkää nyt taas ruvetko kiusaamaan minua!"
Hän painoi umpeen silmänsä ja torjui kädellään luotaan sen kuvan, jolla häntä ahdistettiin. Kun hän tunsi, että Couteauska pani lapsen sänkyyn, kävi vapistus hänen ruumiinsa lävitse, hän nousi istualleen ja suuteli ilmaan sattuman varaan; suutelo sattui pieneen, valkeaan myssyyn. Norine oli avannut itkettyneet silmänsä ainoastaan raolleen, hän näki tuon pienen olennon epäselvänä haamuna, joka huusi ja potki.
"Te otatte minulta hengen, viekää pois hän, viekää pois hän!"
Vaunuissa vaikeni lapsi äkkiä; vaunujen keinuminen joko rauhoitti häntä tai pelkäsi hän pyörien jyrinää. Couteauska, joka piteli lasta polvillaan, oli alussa vaiti ja katseli päivänpaisteisia katukäytäviä, ja Mathieu, joka tunsi tuon pienen olentoraukan jalat polveansa vastassa, vaipui synkkiin mietteisiin. Mutta sitten aukasi Couteauska suunsa.
"Tuo tyttö teki hyvin väärin siinä, ett'ei uskonut lastaan minulle, minä olisin antanut hänen hyviin käsiin ja hän olisi tullut paksuksi ja lihavaksi kuin kirkonenkeli Rougemontissa. Mutta kaikki luulevat, että me kiusaamme lapsia turhan voiton tähden. Jos hän nyt olisi antanut minulle viisi frankia ja maksanut rautatiepiletin, niin olisiko se vienyt häntä vararikkoon? Niin kaunis tyttö kuin hän, voi aina hankkia rahaa. Minä tiedän, että meidän ammatissa on kyllä sellaisia, jotka eivät ole niinkään rehellisiä, he pettävät ja vaativat välityspalkkiota ja antavat sitten lapset täysihoitoon alhaisempaa maksua vastaan, he varastavat sekä vanhemmilta että imettäjältä. Ei ole kunniallista tehdä noista pienistä olennoista kauppatavaraa, aivankuin kananpojista ja vihanneksista. Minä sitävastoin olen arvossa pidetty nainen, meidän kylämme pormestarin suosittama, minulla on todistus siveellisestä käytöksestäni, jonka voin näyttää vaikka koko maailmalle. Ja jos te joskus tulette Rougemontiin, niin kysykää Sofie Couteauta; te saatte silloin kuulla, että hän on työihminen, joka ei ole kellekään sounkaan velkaa."
Mathieu ei voinut olla häntä katselematta nähdäkseen miltä hän näytti pitäessään sellaisia ylistyspuheita itsestään, aivankuin vastaukseksi siihen, mitä Victoire oli kertonut; ehkä oli Couteauska talonpoikaisnaisen viisaudella aavistanut, että häntä oli soimattu. Kun hän tunsi, miten Mathieun läpitunkeva katse lävistäytyi hänen sieluunsa, luuli hän ehkä, ett'ei hän ollut valehdellut tarpeeksi uskottavasti, sillä nyt alkoi hän uudestaan, tuli sulavammaksi suultaan, ylisti ainoastaan Rougemontin paratiisia, jossa lapsia hellittiin, hoidettiin ja lelliteltiin kuin prinssejä. Kun hän näki, että herra ei vastannut, vaikeni hän taas. Ei maksanut vaivaa valloittaa tuota herraa. Ja vaunut vierivät eteenpäin. Vasta kun he olivat kulkeneet ohi Luxembourg-puiston, sanoi Couteauska taas:
"Tuo tyttö luulee ehkä, että hänen lapsellaan tulee olemaan parempi olo löytölastenkodissa. Minä en tahdo sanoa mitään sen johtokunnasta, vaikka siitä kyllä olisi paljonkin sanomista. Meillä on Rougemontissa ollut monta kasvattilasta, jotka tuo johtokunta on lähettänyt sinne, ja minä voin vakuuttaa, että ne eivät siellä paremmin kostu, vaan kuolevat yhtä pian kuin muutkin. Mutta parasta on antaa ihmisten noudattaa tahtoaan. Vaikka kyllä minä toivoisin, että te tietäisitte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä tuolla tehdään."
Vaunut pysähtyivät nyt Defert-Rochereau-kadulla, ennenkuin tultiin ulommaisille bulevardeille. Siinä oli suuri, harmaa talo, ikävän virallisen näköinen, ja eräästä sivuovesta meni Couteauska sinne sisään lapsi käsivarrella. Mathieu seurasi häntä. Mutta häntä ei haluttanut seurata Couteauskaa konttooriin, jossa eräs nainen otti lapsia vastaan, sillä hän pelkäsi kysymyksiä, aivankuin hänellä olisi osa tähän rikoksellisuuteen. Hän piti parempana jäädä erääsen odotushuoneesen, jonka seinämillä oli useampia erityisiä kammioita, joissa ne henkilöt, jotka toivat sinne lapsia, saivat odottaa vuoroaan.
Hän sai odottaa kaksikymmentä minuuttia, joka aika tuntui hänestä hyvin pitkältä. Siellä tammella vuoratussa, synkässä huoneessa, joka haiskahti sairashuoneelta, vallitsi kuolonhiljaisuus. Hän kuuli ainoastaan jonkun äsken syntyneen lapsen kumeaa vikinää ja silloin tällöin tukahdutetun nyyhkytyksen, luultavasti se oli joku äiti, joka istui odottamassa jossakin kammiossa. Hänen mieleensä johtui nyt vanha löytölastenkoti, jossa oli pyöreä, muuriin kiinnitetty kääntölaatikko. Äiti tuli hiipien sinne, pani lapsen laatikkoon, veti kellonnauhasta ja pakeni. Hän oli liian nuori, niin että hän ei itse ollut nähnyt tuota laitosta muualla kuin melodraamassa Porte-Saint-Martinin teaatterissa. Mutta se johti hänen mieleensä monet historiat vasuista ja pikkulapsista, joita tuotiin sinne maaseudulta ja jotka ajomiehet panivat tuohon laatikkoon, herttuattarien jälkeläisistä, jotka tuntemattomat miehet veivät tuonne unholaan, kokonaisista riveistä työläisnaisia, jotka salaa karkoittivat luotaan satunnaisen yhteyden hedelmät. Miten toisin olikaan nyt, kääntölaatikko oli poissa, lasten sisään jättämisen täytyi tapahtua julkisesti, kokonainen virkakunta oli toimessa kirjoittelemassa muistiin päiviä ja nimiä, ja samalla oli se sitoutunut rikkomattomaan vaitioloon. Hän tiesi kyllä, että muutamat väittivät kääntölaatikon poistamisen enentäneen sikiön ulosajon ja lapsenmurhat kaksinkertaiseksi. Päivä päivältä aletaan yhä enemmän hylätä se muinaisaikain mielipide, että tosiasioihin on alistuttava, harha-askeleet on peitettävä kuin välttämättömät likaviemärit, jotavastoin vapaan yhteiskunnan oikea tehtävä on estää pahetta, ahdistaa sitä ja tukahuttaa se jo ituna. Ainoa tapa hylättyjen lasten lukumäärän vähentämiseen on se, että opitaan tuntemaan heidän äitinsä, lohdutetaan heitä, autetaan heitä ja annetaan heille sellaisia välikappaleita, että voivat olla äiteinä.
Mutta tänä hetkenä ei hän mietiskellyt, hänen sydämessään oli vallalla säälin ja tuskan tunne ajatellessaan niitä rikoksia, sitä häpeää ja surua, jonka näyttämönä oli se huone, jossa hän nyt oli. Nainen, joka otti vastaan lapsia pienessä salaperäisessä konttoorissaan, oli varmaankin kuullut mitä hirveimpiä tunnustuksia! Tämä oli siis haaksirikkoisten satama, pimeä kuilu, joka nielasi onnettomain naisten häpeällä merkityt elämän hedelmät! Ja kun hänen odotusaikansa yhä piteni, näki hän kolme naista saapuvan. Yksi heistä oli varmaankin työläisnainen, jolla oli kauniit, kalpeat kasvot, ja hänen villiytynyt katseensa johti Mathieun mieleen erään sanomalehtiuutisen, jossa kerrottiin, mitenkä eräs tyttö, joka oli jättänyt lapsensa löytölasten kotiin, oli itse heittäytynyt sen jälkeen Seineen; toinen näytti naidulta, naiselta, hän oli joku työmiehen vaimo, jolla oli liian paljon lapsia, niin ett'ei voinut enään elättää tätä viimeistään; kolmas oli luultavasti katutyttö, yksi sellaisista, jotka kuudessa vuodessa tuovat sinne neljä lasta, aivankuin aamusin likavedet heitetään likaviemäriin. Mathieu kuuli, että he päästettiin sisään eri kammioihin.
Kun Couteauska vihdoin tuli takaisin tyhjin käsin, ei hän sanonut sanaakaan, eikä Mathieukään kysynyt mitään. He nousivat ääneti vaunuihin. Kun vaunut vierivät eteenpäin kansaa täynnä olevilla kaduilla, purskahti Couteauska äkkiä nauramaan. Kun hänen aina vaitioleva kumppaninsa ei kysynyt häneltä syytä tähän iloon, alkoi hän itse vihdoin kovalla äänellä:
"Te ette tiedä, minkätähden minä nauran. Te saitte vähän odottaa siellä ulkona, ja se oli siitä syystä, että kun minä tulin konttoorista, tapasin erään tuttavan, joka on siellä sairaanhoitajattarena. Niin, te ette ehkä tiedä, että sairaanhoitajattaret vievät sieltä lapsia kasvatusäideille maaseudulle. No niin. Minun ystävättäreni kertoi, että hän matkustaa huomenna Rougemontiin kahden muun sairaanhoitajattaren kanssa ja että hänellä luultavasti on silloin muitten lasten mukana muassaan myös se lapsi, jonka minä äsken jätin sinne."
Hän nauroi taaskin kuivaa nauruaan.
"Eikö se ole naurettavaa? Äiti ei tahtonut antaa häntä minun mukaani Rougemontiin, ja nyt tulee se kuitenkin sinne! On sellaisia seikkoja, joitten kaikesta huolimatta täytyy tapahtua."
Mathieu ei vastannut. Mutta jääkylmä viima tunki hänen sydämeensä. Se on totta, kohtalo on väliin taipumaton. Mitähän siitäkin lapsiraukasta tulee? Odottiko häntä pikainen kuolema vaiko elämä köyhyydessä, kärsimyksissä ja rikoksissa?
Vaunut vierivät yhä eteenpäin, ja kuului ainoastaan pyörien kitisevä rätinä. Kun Couteauska läksi vaunuista Miromesnilkadun varrella ja sai nähdä, että kello jo oli puoli kuusi, alkoi hän kimittää, että hän varmaankin myöhästyy junasta, sillä hänellä oli asioita suoritettavana tuossa talossa ja sitten pitäisi hänen vielä noutaa se toinen lapsi. Mathieullä, joka tahtoi pitää ajurin ajaakseen pohjoiselle rautatienasemalle, ei ollut mitään sitä vastaan, että sai nähdä lastenkulettajain lähdön. Ja hän rauhoitti Couteauskaa, käski hänen kiirehtiä ja lupasi odottaa. Kun Couteauska vastasi, että hän tarvitsi neljännestunnin aikaa, meni Mathieukin ylös tapaamaan Norinea.
Kun hän tuli Norinen huoneesen, istui tyttö vuoteessaan syömässä appelsiinejä, joita hänen sisarensa olivat tuoneet. Hän piti paljon kaikesta hyvästä, hän eroitti huolellisesti lohkot erilleen ja imi mehun raittiilla, terveellä suullaan, silmät puoliummessa, ahnaasti kuin kissa, joka lipoo kielellään maitoa. Hän säpsähti, kun joku tuli niin nopeasti sisään. Ja kun hän tunsi tulijan, hymyili hän hämmästyneenä.
"Se on tehty", sanoi Mathieu.
Norine ei vastannut heti, hän pyyhki sormensa nenäliinaan. Mutta hänenhän täytyi sanoa jotakin.
"Te ette sanonut, että tulette takaisin, enkä minä odottanut teitä. Vai niin, se on siis tehty; no sen parempi. Minä vakuutan teille, ett'ei ollut mahdollisuutta menetellä toisin."
Sitten puhui hän muutostaan kätilön luota, kysyi, voisiko hän päästä takaisin tehtaasen, ja sanoi menevänsä kuulemaan, jotta nähtäisiin, onko isäntä siksi hävytön, että ajaa hänet pois.
"Ei silti, että minä häntä tarvitsisin eli kaipaisin, sillä minä en koskaan voisi kohdata pahempaa kitupiikkiä kuin hän."
Puhelu alkoi käydä hitaanlaiseksi; Mathieu tuskin vastasikaan enään. Silloin hyökkäsi Couteauska vihdoinkin sisään lapsi sylissä.
"Nyt meidän täytyy kiirehtiä! Heidän tinkimisestään ei tule koskaan loppua, he ovat aivan mielettömiä siitä tuskasta, että minä saisin muka pari souta liikaa."
Mutta Norine pysäytti hänet.
"Se on neiti Rosinen lapsi ... ah, antakaa minun katsoa sitä!"
Norine paljasti lapsen kasvot ja huudahti:
"Oi, miten suuri ja kaunis hän on! Tuohan saisi mielellään elää!"
"Kas niin se on aina", sanoi Couteauska filosoofisesti. "Kun lapsi on oikein vasten tahtoa syntynyt, on hän aina terve ja voimakas."
Norine ei voinut irroittaa silmiään hänestä.
"Se on oikein synti, mitenkä voi olla sydäntä..."
Mutta hän vaikeni ja lisäsi sitten:
"Niin, se on sydäntä vihlovaa, kun täytyy jättää nuo enkelit!"
"Hyvästi, voikaa hyvin", sanoi Couteauska. "Te saatte minun myöhästymään junasta. Minulla on paluupiletit, toiset odottavat minua asemalla. Siitäpä vasta tulisi kaunis soppa!"
Hän hyökkäsi ulos, ja Mathieu seurasi hänen kintereillään. Kun Couteauska oli istuutunut vaunuihin, ja ne lähtivät taas liikkeelle, huudahti hän:
"Uh ... No sepä oli hyvä ... Kuulitteko tuota Norinea? Hän ei itse tahtonut antaa viittätoista frankia kuukaudessa, ja kuitenkin vaatii hän nyt tuon hyvän neiti Rosinen puolesta, joka äsken antoi minulle neljäsataa frankia, että hänen lapsensa on kasvatettava hyvin, kunnes tämä on käynyt rippikoulun. Mutta onhan tämä myöskin komea poika. Katsokaa häntä! Niin, kun rakkaus hankkii lapsia maailmaan, tekee se aina tehtävänsä hyvin. Vahinko vaan, että kauneimmat lapset kuolevat aikaisimmin."
Mathieu katseli poikaa, siinä kun hän makasi talonpoikaisnaisen sylissä. Lapsi oli puettu hienoon, pitseillä reunustettuun liinavaatteesen aivankuin pieni, kuolemaan tuomittu prinssi, joka viedään mestauslavalle. Ja hän muisti samalla tuon ilettävän jutun: isän, joka viettelee tyttärensä kolme kuukautta äidin kuoleman jälkeen, sukurutsauksen hedelmä synnytetään salaisuudessa ja annetaan sitten kallista palkintoa vastaan kasvatusäidille, joka aivan rauhallisesti riistää siltä hengen avaamalla ikkunan tai oven selkiselälleen. Tuo pieni äskensyntynyt, joka kehittymättömistä piirteistään huolimatta nyt jo oli kaunis kuin enkeli, oli hyvin kiltti eikä päästänyt ääntäkään. Tämä kaikki oli inhoittavaa.
Saint-Lazaren rautatienaseman edustalla hyppäsi Couteauska pois vaunuista.
"Kiitoksia, herrani, te olette ollut kovin hyväntahtoinen. Minä tahdon mielelläni auttaa teidän tuttuja naisianne, jos te vaan tahdotte suosittaa minua heille."
Mathieu, joka myöskin oli lähtenyt vaunuista, näki nyt näyn, joka sai hänet hetkeksi pysähtymään. Matkustajavilskeen ja kuormakärryjen keskellä huomasi hän viisi talonpoikaisnaista jokaisella sylilapsi sylissä; he kävelivät levottomina edestakaisin kuin pelästyneet varikset. Kun he vihdoinkin näkivät Couteauskan, alkoivat he yhteen suuhun rääkyä, ja kaikki viisi hyökkäsi ahnaasti hänen kimppuunsa. Vaihdettuaan paljon haukkumasanoja ja selityksiä yhtyivät kaikki nuo kuusi vihdoin yhteen ryhmään ja hyökkäsivät junaan hameitten ja hatunnauhain liehuessa, lapset sylissä, aivankuin petolinnut, jotka pelkäävät, ett'eivät ehdi raadolleen. He peittyivät savuun ja katosivat höyrypillin kimakasti viheltäessä.
Mathieu seisoi yksin kansanjoukossa. Tällä tavalla veivät petolinnut joka vuosi Pariisista kaksikymmentätuhatta lasta, joita senjälkeen ei kukaan saanut enään nähdä. Ei siinä kyllin, että ihmiskylvö turmeltiin, heitettiin polttavaan kivistöön, ei siinä kyllin, että sikiön ulosajo ja lastenmurhat saivat aikaan suuren mieshukan, vaan eläväkin sato korjattiin huonosti, puolet siitä hävitettiin, muserrettiin, murhattiin. Voitonhimoisia varasnaisia ja murhaajia saapui kaikilta ilmansuunnilta ja he veivät pois niin paljon äskensyntynyttä, jokeltavaa elämää kuin heidän syliinsä mahtui heittääkseen sen sitten kuoleman kitaan. He vakoilivat porteilla ja vainuivat jo matkan päästä viattomain lasten veren hajua. Lastivaunut jyrisivät matkoillaan rautatieasemille, niihin tyhjennettiin kehdot, löytölastenkotien ja kasvatuslaitosten salit, vaivaishoidon perustamat synnytyslaitokset, kätilöitten epäilyttävät pesät. Kaikki nuo pienet kääröt heitettiin yhteen kasaan, vietiin pois, jaettiin tuolla kaukana tullakseen sitten murhatuiksi. Se oli vimmattua tuhoamista, viikate niitti alituisesti tähkäpäitä, ja elonaika kesti läpi koko vuoden. Niinkuin nuo pienokaiset olivat tulleet huonosti kylvetyiksi ja heistä huonosti sato kootuksi, samoin tullaan heitä huonosti elättämään. Se oli suurenmoinen verilöyly, elinvoimaisimmat lapset tapettiin sillä, että ne otettiin pois äideiltänsä, ainoalta imettäjältä, jonka maito antoi elämää.
Veri syöksi äkkiä Mathieun sydämeen, kun hän tuli ajatelleeksi Mariannea, joka terveenä ja kukkeana odotti häntä Yeusen sillalle pikku Gervais rinnoillaan. Ne numerot, joita Mathieu oli silmäillyt, tulivat nyt äkkiä hänen mieleensä. Niissä departementeissä, joissa lastenkasvatusta harjoitettiin ammattina, oli pikkulasten kuolinprosentti viisikymmentä, paremmissa neljäkymmentä ja pahimmissa seitsemänkymmentä. On laskettu, että noita lapsia on sadassa vuodessa kuollut seitsemäntoista miljoonaa. Kuolevaisuuden keskimäärä oli jo kauvan ollut sata ja satakaksikymmentätuhatta vuodessa. Pahimmat ihmisteurastajahallitukset, suurimpain valloittajain verilöylyt eivät ole saaneet aikaan sellaista ihmishukkaa. Se oli jättiläistaistelu, jonka Ranska menetti joka vuosi, kuilu, joka nieli kaiken voiman, kaikki toiveet. Välttämätön tulos tästä on kansan kukistuminen ja hullumainen itsemurha.
Kauhu valtasi Mathieun ja hän pakeni tuntien vastustamattoman halun saada lohdutusta Mariannelta; hänessä oli rauhaa, viisautta ja terveyttä.
III
Eräänä tuorstaina söi Mathieu aamiaista tohtori Boutanin luona pienessä alakerroksessa Universitekadun varrella, Palais-Bourbonin tuolla puolla, jossa hän oli asunut enemmän kuin kymmenen vuotta. Vastoin periaatteitaan, jota hän usein itsekin nauroi, oli tuo hedelmällisyyden innokas apostoli jäänyt poikamieheksi, ja hän selitti tämän asian hyväntahtoisella ja leikillisellä tavallaan siten, että hänellä on näin ollen enemmän aikaa kirvoittaa toisten vaimoja. Hänellä oli niin paljon työtä, että hänellä ei ollut vapautta tuskin muulloin kuin aamiaistunnilla, niin että jos joku ystävä tahtoi keskustella hänen kanssaan vakavista asioista, kutsui hän tämän mielellään yksinkertaisen poikamiehen pöytäänsä, jossa suurimmalla kiireellä nautittiin muna, kotletti ja kuppi kahvia.
Mathieu tahtoi kysyä häneltä neuvoa eräässä tärkeässä asiassa. Kaksi viikkoa vielä mietittyään oli hän yhä sen ajatuksen vallassa, että hän antautuu maanviljelykseen, koettaa kohottaa kaikkein halveksima Chantebled oikeaan arvoonsa, ja se kiusasi häntä suuresti, ett'ei hän voinut tehdä mitään päätöstä. Joka päivä kiihtyi hänessä vastustamaton halu elämän synnyttämiseen; hän oli löytänyt elämänsä työn ja voi nyt tuskin enään nukkuakaan, sillä niin halusi hän saada luoda terveyttä, voimaa ja rikkautta. Mitä suuria toiveita täytyikään hänellä olla uskaltaakseen ryhtyä työhön, joka näytti niin uhkarohkealta ja jonka suuren, tulevaisen merkityksen ainoastaan hän itse tiesi! Ja kenen kanssa voisi hän vapaasti keskustella tästä aineesta, kenelle voisi hän kertoa viimeisiä epäilyjään? Kun hän tuli ajatelleeksi kysyä neuvoa Boutanilta, pyysi hän ainoastaan keskustelua hänen kanssaan. Tohtori oli se uskottu, jota hän tarvitsi, rohkea, ennakkoluuloton mies, joka intohimoisesti rakasti elämää, jolla oli laaja käsityskyky, joka ei pikkumaisesti takertuisi ensimäiseen käytännölliseen vaikeuteen.
Heti kun he olivat istuneet pöytään, alkoi Mathieu ripittää itseään, selvitti kaikki unelmansa, oman runoelmansa, kuten hän itse leikillään sanoi. Tohtori kuunteli keskeyttämättä häntä, nähtävästi huvitettuna asiasta. Kun häntä pyydettiin lausumaan mielipiteensä, sanoi hän:
"Minä en voi antaa teille mitään käytännöllistä neuvoa, ystäväni, sillä minä en ole koskaan istuttanut edes salaatintainta. Ja teidän suunnitelmanne tuntuu minusta rohkealta, niin että jokainen ammattimies, jolta te kysyisitte neuvoa, varmaankin kehoittaisi teitä mitä painavimmilla sanoilla heittämään sikseen koko aikeen. Mutta te puhutte tuosta asiasta sellaisella luottamuksella, sellaisella palavalla rakkaudella, joka minunkin, kokemattoman, saa siihen varmuuteen, että te onnistutte. Toiselta puolen hyväksytte te kaikki minun aatteeni; enemmän kuin kymmenen vuotta olen minä ehtimiseen saarnannut sitä oppia, että Ranskan, jos se tahtoo uudestaan lapsirikkaita perheitä, täytyy enemmän rakastaa ja viljellä maata, paeta kaupungeista ja antautua terveelliseen ja raittiisen maaelämään. Mitä minä voin muuta kuin hyväksyä teidän mielipiteenne? Vieläpä minä epäilenkin teitä siitä, että olette tullut tänne — niinkuin muutkin, jotka pyytävät neuvoa — yksinomaan siinä uskossa, että löytäisitte minussa vastustajan."
Molemmat nauroivat sydämellisesti. Kun Boutan oli kysynyt Mathieultä, millä pääomalla hän alkaisi yrityksensä, vastasi tämä aivan levollisesti, että hän ei aikonut tehdä velkoja, vaan alkaa hätätilassa ainoastaan muutamilla hehtaareilla, niin varma oli hän työn valloittavasta voimasta. Hänen päätarkoituksensa oli saada Séguin luovuttamaan tuon vanhan metsästyspaviljongin ja muutamia hehtaaria maata sen ympäriltä vuotuista lyhennysmaksua vastaan ja ilman, että kaikkea pitäisi heti maksaa. Kun hän kyseli tohtorilta sitä seikkaa, vastasi tämä:
"Niin, minä luulen, että hän on hyvinkin taipuvainen, sillä minä tiedän, että hän olisi iloinen voidessaan myydä. Tuo äärettömän suuri, viljelemätön maatila rasittaa häntä suuresti nykyisen yhä kasvavan rahapulansa aikana. — Ja ystävämme Beauchêne, oletteko ilmoittanut hänelle, että aijotte jättää paikkanne?"
"En, en vielä. Ja minä pyydän teitä olemaan niin hyvä, ett'ette ilmaise minun salaisuuttani: minä en tahdo sanoa hänelle mitään, ennenkuin kaikki on valmista."
He olivat jo juomassa kahvia, ja tohtori tarjoutui kyyditsemään Mathieun tehtaalle, hän aikoi itsekin sinne, sillä rouva Beauchêne oli pyytänyt häntä tulemaan jonakin päivänä tällä viikolla katsomaan Mauricea. Pojalla, jonka jalat olivat aina kipeät, oli myöskin niin huono ruuansulatus, että hänen täytyi noudattaa ankaran tarkkaa ruokajärjestystä.
"Kaikilla lapsilla, joita ei oma äiti ole imettänyt on huono vatsa", jatkoi Boutan. "Sellaisesta ei teidän urhea vaimonne tiedä mitään, hän voi antaa lastensa syödä mitä tahansa. Mutta Maurice parka tulee heti sairaaksi, jos hän syö neljä karviaismarjaa kolmen asemesta. Minä kyyditsen siis teidät konttooriinne. Mutta ensin täytyy minun ajaa Roquépine-kadulle valitsemaan imettäjää. Siihen ei mene pitkää aikaa, toivon minä. Kas niin, nyt lähdetään!"
Vaunuissa kertoi hän, että hän käy rouva Séguinin tähden imettäjätoimistossa. Siinä talossa ei ollut asiat hyvin. Heti synnytyksen jälkeen oli Séguin lyhytaikaisessa hellyydessään vaimoaan kohtaan tahtonut itse valita imettäjän Andréelle, äskensyntyneelle tytölle. Hän väitti itse ymmärtävänsä hyvin sellaisia asioita, hän tahtoi saada vahvan imettäjän, suuren ja karkeatekoisen, jolla on mahtavat rinnat. Mutta lapsi oli kuihtunut jo kahden kuukauden ajan, ja tohtori oli huomannut, että hän oli hyvin yksinkertaisesti kärsinyt nälkää. Tuolla jättiläismäisellä imettäjällä ei ollut maitoa, tai oikeammin sanottu, hänen maitonsa huomattiin tutkittaessa olevan liian ohutta ja sitäkään ei riittänyt tarpeeksi. Imettäjän muuttaminen oli vaikea asia. Sattui myrskyisiä kohtauksia, Séguin heitteli ja paukutteli ovia ja huusi, että hän ei koskaan enää sekaannu mihinkään.
"Minä olen siis saanut toimekseni uuden imettäjän valitsemisen", sanoi Boutan. "Ja sillä on kiire, sillä minä olen hyvin levoton pikku Andrée paran tähden. Sellaisia lapsia tulee oikein sääli."
"Mutta miksi ei äiti itse imetä?"
Tohtori kohotti olkapäitään.
"Nyt pyydätte te liikoja. Mitenkä te voitte ajatellakaan, että rikas pariisitar sellaisessa elämässä, jota hän viettää — vastaanottoja, päivällisiä, illatsuja, ainaisia vierailuja ja kaikenlaisia hienon maailman velvollisuuksia — voi alistua sellaiseen ikävään ja pitkäaikaiseen velvollisuuteen, että imettäisi itse lapsensa? Se olisi viidentoista kuukauden paasto. Minä en nyt tahdo puhuakaan rakastuneista ja mustasukkaisista vaimoista, jotka, kun heidän on valittava lapsensa ja miehensä välillä, valitsevat jälkimmäisen, säästävät itseään yksin miestään varten siitä pelosta, että mies kääntää heille selkänsä. Pikku rouva Séguin teeskentelee, kun hän näyttää surulliselta ja sanoo, että hän olisi niin mielellään tahtonut imettää itse, mutta että hän ei voi maidon puutteen tähden. Tosiasia on kuitenkin se, ett'ei hän ole koskaan koettanutkaan ja että hänestä olisi tullut ensimäiselle lapselleen yhtä hyvä imettäjä kuin kenestä muusta tahansa. Mutta nyt on hän tullut kelvottomaksi sellaiseen ponnistukseen tyhmän, epäterveellisen elämänsä kautta. Ja pahinta on, että äidit, jotka eivät itse imetä, tulevat kolmannessa tai neljännessä polvessa todellakin kykenemättömäksi siihen, rinnat menettävät kykynsä eroittaa maitoa. Siinä meidän tulevaisuutemme: rotu, jossa on viheliäisiä, terveydeltään turmeltuneita naisia, jotka ehkä voivat silloin tällöin synnyttää lapsen, mutta ovat tykkönään mahdottomat imettämään."
Mathieu muisti nyt, mitä hän oli nähnyt rouva Bourdieun luona ja löytölastenkodissa. Hän kertoi mietteistään, ja Boutan kohotti olkapäitään. Hän arveli, että vielä on äärettömän paljon työtä tehtävä ihmiskunnan hyväksi. Yksityinen hyväntekeväisyys sai jo paljoa aikaan, ja se oli hyvä, mutta ainoastaan uudet lait voivat pelastaa kansan: naista pitäisi auttaa ja tukea aina raskauden ensimäisistä vaikeista päivistä asti, hänet pitäisi vapauttaa raskaasta työstä ja häntä olisi pidettävä pyhänä; sitten saisi hän synnyttää lapsensa levossa ja rauhassa, vaikkapa salaisuudessakin, jos hän niin tahtoo, ja ilman, että häneltä vaaditaan muuta kuin äitinä olemista; parantumisen aikana pitäisi hänen ja lapsen saada hyvä hoito, samoin pitkällisenä imetysaikana, aina siihen asti kuin hän taas voisi ruveta terveeksi ja voimakkaaksi puolisoksi. Sitä varten pitäisi ryhtyä laveisin toimenpiteisiin, perustaa suojakoteja turvattomille naisille, parannuskoteja, laatia suojeluslakeja ja panna toimeen avustuskassoja imettäviä äitejä varten. Kuolevaisuuden vastustamiseksi pikkulasten keskuudessa oli ainoastaan yksi pätevä ja vaikuttava keino: ennättää sen edelle. Ainoastaan estävillä keinoilla voisi lopettaa äskensyntyneitten lasten hirveän uhraamisen, parantaa tuon aina ammottavan haavan kansan kyljessä, joka heikontaa sitä, murhaa sen hiljalleen päivä päivältä.
"Ja kaiken tämän", jatkoi tohtori, "voi yhdistää siihen yhteen totuuteen, että äidin pitää itse imettää lapsensa. Meidän kansanvaltaisessa yhteiskunnassamme tulee nainen heti raskaaksi tultuaan pyhäksi. Hän on kaiken suuruuden, kaiken voiman ja kaiken kauneuden symbooli. Hänen pitäisi olla meidän uskontomme. Kun me olemme oppineet kunnioittamaan äitiä, niin silloin on ensin isänmaa ja sitten ihmiskunta pelastettu. Sentähden tahtoisin minä, että lastaan imettävän äidin kuva tulisi inhimillisen kauneuden korkeimmaksi ilmaisumuodoksi. Mutta miten me saamme meidän pariisittaret, kaikki meidän ranskattaret vakuutetuksi siitä, että naisen kauneus on siinä, että hän on äitinä lapsi sylissään? Sinä päivänä, jolloin se tulee yhtä muodinmukaiseksi kuin sileäksi kammatut hiukset ja kapeat hameet, olemme me maailman mahtavin kansa!"
Hän näytti aivan epätoivoiselta siitä, kun ei tietänyt, mitenkä voisi muuttaa tavat, ja jatkoi sitten:
"Minun mielestäni on äitien imettäminen tärkeintä kaikista. Jokainen äiti, joka voi imettää eikä tee sitä, on rikoksellinen. Erityisissä tapauksissa, kun äiti on aivan kykenemätön täyttämään velvollisuuttaan, on meillä sarvi, joka, jos se pidetään puhtaana ja siihen käytetään steriliseerattua maitoa, voi antaa erittäin hyvät tulokset. Mutta lasten antaminen kasvatusäideille maaseudulle on melkein samaa kuin murhaisi ne, ja imettäjän ottaminen on häpeällinen toimenpide, lukemattomien onnettomuuksien, niin usein rikoksienkin lähde, sillä sen kautta uhrataan tieten ja taiten sekä äidin että imettäjän lapsi."
Vaunut pysähtyivät Roquépine-kadulle erään imettäjätoimiston eteen.
"Minä voin lyödä vetoa siitä, että te ette koskaan ole ollut sisällä imettäjätoimistossa, vaikka te olette viiden lapsen isä."
"En, en koskaan."
"Tulkaa nyt sitten mukaan. Ihmisen pitää tuntea kaikkea."
Roquépinekadun imettäjätoimisto oli paras ja tunnetuin tässä osassa kaupunkia. Sitä johti rouva Broquette, neljänkymmenen vuotias, vaaleahko nainen, jolla oli arvokas ulkonäkö ja joka oli hieman rokonarpinen, aina lujaan nyöritetty ja puettu kellervänruskeaan tahtisilkkileninkiin. Mutta vaikka hän oli talon loistona ja arvona, oli mies kuitenkin sen sieluna. Hän oli pieni viidennelläkymmenellä oleva mies, jolla oli suipponenä ja vilkkaat silmät ja liikkuva kuin kärppä. Hänen toimenaan oli järjestyksen ylläpitäminen toimistossa, imettäjäin valvominen ja kasvattaminen, hän otti heidät vastaan, teroitti heille puhtautta, opetti heitä hymyilemään ja olemaan rakastettavaisia, esti heidän liijan paljoa syömästä. Hän oli jalkeilla aamusta iltaan, torui heitä ja piti tyrannivaltansa alla koko tuon joukon likaisia, yksinkertaisia, usein valehtelevia ja epärehellisiä naisia. Tuo vanha, ränsistynyt talo kosteine pohjakerroksineen, jossa vieraat otettiin vastaan, ja molempine yläkertoineen, joissa kummassakin oli kuusi makuuhuoneeksi järjestettyä huonetta, oli oikeastaan jonkinlainen hotelli, jossa imettäjät makasivat yönsä lastensa kanssa. Siellä kulki edestakaisin talonpoikaisnaisia, jotka samana aamuna olivat saapuneet Pariisiin, laahasivat kapsäkkejään ja kantelivat sylilapsiaan ja täyttivät huoneet, käytävät ja vastaanottosalit melulla ja pahalla hajulla. Sitäpaitse oli talossa neiti Broquette, Hermine, kalpea, viisitoista vuotias tyttö, pitkäkasvuinen heilakka ja vähäverinen, joka sulavana neitsyytenä kulki ympäriinsä tässä osaksi paljastettujen ihmisten kuhinassa, tässä enemmän tai vähemmän maidokkaitten imettäjäin tungoksessa.
Boutan, joka tunsi talon erittäin hyvin, astui sisään Mathieu seurassaan. Oikealle eteisestä oli konttoori, jossa rouva Broquette halukkaitten pyynnöstä näytteli imettäjiä, jotka oleskelivat seuraavassa huoneessa sylilastensa kanssa. Konttoorissa oli vanhat empiremalliset huonekalut, verhotut punaisella shagilla ja kullattu pöytäkello. Eteisestä oikeaan, keittiön vieressä, oli yhteinen ruokasali, jossa oli kaksi pitkää vahakankaalla päällystettyä pöytää ja muutamia repaleisia olkituoleja. Jo ovessa pisti nenään inhoittava haju, pesuveden, hapantuneen maidon, siivottomain lapsen riepujen ja kaikkein noitten talonpoikaisnaisten likaisten alushameitten löyhkä.
Mutta kun Boutan aukasi konttoorin oven, oli rouva Broquette juuri näyttämässä eräälle siellä istuvalle vanhalle herralle kokonaista imettäjälaumaa. Hän tunsi heti tohtorin ja teki anteeksi pyytävän liikkeen.
"Ei, ei, jatkakaa te vaan", sanoi tohtori. "Minulla ei ole kiirettä, me voimme odottaa."
Avoimesta ovesta näki Mathieu Herminen, talon tyttären, istuvan ikkunan vieressä shagilla päällystetyssä nojatuolissa ja lukevan romaania, ja äiti seisoi tuossa arvokkaan näköisenä ja ylisti tavaraansa vanhalle herralle, joka ei näyttänyt voivan tehdä valintaansa.
"Me menemme puutarhaan", sanoi tohtori nauraen.
Ilmoituksissaan mainitsi tämä liike, että heillä on puutarhakin, raitis ilma, vieläpä puukin, eli sanalla sanoen maaseutu. He aukasivat lasioven ja näkivät puun luona penkillä vahvajäsenisen tytön, luultavasti äsken saapuneen, ja tämä pyyhkieli lapsensa takapuolta sanomalehden palasella. Tyttö itse näytti likaiselta, hän ei ollut vielä saavuttuaan ennättänyt peseytyä. Eräässä nurkassa oli läjässä keittiöstä heitettyjä esineitä, särkyneitä vateja, vanhoja rasvaisia ja ruostuneita talouskapineita. Toisella puolen on imettäjiä varten varattu odotussali lasiovineen, ja sieltäkin haisi ulos kloakki, kuivamaan asetettuja repaleita, jo hapantuneita lastenriepuja.
Mutta äkkiä hyökkäsi herra Broquette esiin, ei tiedetty mistä. Hän oli nähnyt äsken Boutanin, hyvän kauppatuttavansa.
"Vai niin, onko minun vaimoni muissa puuhissa. Minä en millään ehdolla voi sallia teidän jäädä tänne. Tulkaahan kaikin mokomin minun kanssani."
Hänen pienet kärpänsilmänsä olivat huomanneet tuon likaisen tytön, joka oli pyyhkimässä lastaan, ja hän oli hyvin levoton siitä, että herrat saavat noin paljon nähdä talon salaisuuksia. Tohtori oli juuri vienyt toverinsa salin ikkunan eteen, josta oli kaikkea muuta kuin suloista katsella mistään välittämättömiä imettäjiä. He aukasivat leninkinsä napit, venyttelivät, haukottelivat istuessaan tuntikaudet pitkillä penkeillä odotellen ostajaansa; lepuuttaakseen käsiään panivat he lapsensa pöydälle, joka aina oli niitä täynnä; lattialla oli rasvasia papereita, leivän palasia ja likaisia riepuja kaikkialla. Nuo molemmat herrat tunsivat tarvetta oksentaa tuossa inhoittavassa lehmänavetassa.
"Seuratkaahan kaikin mokomin minua, herra tohtori", sanoi Broquette uudestaan.
Mutta sitten väitti hän, että hänen täytyy talon arvon vuoksi nuhdella tuota vahvajäsenistä tyttöä. Ja hän alkoi:
"Kuulkaa nyt, likaliisa, ettekö voi pestä penikkaanne haalealla vedellä? Miksi ette mennyt heti tuonne ylös puhdistamaan itseänne? Pitääkö minun välttämättömästi kaataa ämpäri vettä niskaanne?"
Hän ajoi pois tytön, joka pakeni pelästyneenä. Viedessään näitä molempia herroja konttooriin, valitteli hän:
"Oi, herra tohtori, jos te tietäisitte, kuinka vaikeata minun on saada nuo tytöt edes pesemään kätensä! Me itse, jotka olemme niin puhtaita, jotka ylpeilemme siitä, että meidän talomme pitää olla vaatimusten mukainen! Jos täällä on ainoakin pölyn hiukkanen, niin ei se ole minun vikani."
Mutta kun tyttö tuli ylös, syntyi kauhea meteli yläkerroksissa. Luultavasti sota ja tappelu. Niitä portaita virtasi alas karkeilla haukkumasanoilla sekoitettu löyhkä. Vihdoin muuttui se sietämättömäksi.
"Minä pyydän anteeksi", sanoi herra Broquette. "Vaimoni ottaa heti teidät vastaan."
Hän lensi portaita ylös ketterästi kuin kissa. Hänen ärjyvä äänensä kuului ylhäältä. Sitten syntyi äkkiä kuolonhiljaisuus. Kuului ainoastaan rouvan ääni, joka konttoorissa yhä vaan kehui tavaraansa.
"Niin, ystäväni", sanoi Boutan Mathieulle, kun he kävelivät edestakaisin eteisessä, "ulkopuoli ei juuri paljonkaan herätä huomiota. Minä toivoisin voivani näyttää teille, millaisia nämät ihmiset ovat sisäpuoleltaan. Ja kuitenkin on tämä liike yksi siedettävistä, on muita paljon pahempia, joita poliisin täytyy väliin sulkea liian suurten väärinkäytösten tähden. Luonnollisesti on olemassa poliisimääräyksiä, jotka pakoittavat imettäjäin olemaan varustettuja siveellisyystodistuksella ja muilla papereilla, jotka heidän täytyy ensi päivänä näyttää prefektuurissa saadakseen sen suostumuksen. Mutta nuo ovat ainoastaan näennäisiä varovaisuuskeinoja, joka ei estä imettäjäin antamasta vääriä tietoja maitonsa vanhuudesta taikka lainaamasta terveitä lapsia omain sairasten lastensa sijaan. Ette voi ajatellakaan kaikkia niitä vaarallisia valheita, joita nuo naiset keksivät ansaitakseen rahaa. Ja se onkin hyvin luonnollista; jo se seikka, että he ovat valinneet imettäjän ammatin, asettaa heidät minun silmissäni alemmaksi kaikkia muita ihmisiä. Sillä ei ole ainoatakaan muuta niin surkuteltavaa ja alentavaa ammattia. Monet tytöt, jotka ennen ovat olleet siveellisiä, hankkivat itselleen rakastajan aivan samalla tavalla kuin lehmä viedään sonnin luokse, jotta saataisiin maitoa. Lapsi on ammatti-imettäjän silmissä ainoastaan välttämätön sivuasia. Niin pian kuin se on syntynyt, ja äitejä voidaan lypsää, ei lapsesta enään välitetä, ja aivan samantekevää on, vaikka se kuoleekin. Tuo on eläimellisen alentumisen huippu ja siveellisen käsityskannan hullumainen puute. Ja ajatelkaa tämän häpeällisen kaupan surullisia seurauksia, sillä vaikka se lapsi, jolle imettäjä myy maitonsa, usein kuolee tästä maidosta, jota ei luonto ole sille määrännyt, niin sattuu melkein aina, että imettäjän lapsi kuolee myöskin huolimattoman hoidon ja huonon ravinnon tähden; siinä on siis kaksi uhria, ja molemmat äidit ovat syylliset mitä halpamaisimpaan murhaan, noitten juuri äsken syntyneitten olentoparkain murhaan, ja näitten olentojen kuoleminen ei koske kehenkään, vaikka meidän pitäisi kaikkien siitä syystä huudahtaa kauhusta. Niin, siinä on pohjaton kuilu, koko maa syöksee siihen ja se nielee koko kansan, ell'ei laata maksamasta veriveroa tuolle hirviölle."
Kun nuo molemmat miehet keskustellessaan pysähtyivät ruokasalin oven eteen, joka oli auki, näkivät he siellä Couteauskan, joka istui ruokailemassa kahden kauniin, siististi puetun talonpoikaisnaisen kanssa. Aterian aika oli ohitse, ja kaikki kolme söi suurimmalla kiireellä kylmää ruokaa ilman lautasia ja kahveleita. Couteauska oli luultavasti äsken tuonut ja jättänyt konttooriin imettäjälaumansa, ja söi nyt kiireesti jatkaakseen sitten kiertokulkuaan niitten kahden kanssa, jotka hänellä oli jälellä. Ruokasalista, jossa oli viinipilkuista tahraantunut pöytä ja tapetit rasvapilkkuja täynnä, virtasi vastenmielinen, ummehtunut ilma.
"Vai niin, te tunnette Couteauskan", huudahti Boutan, kun Mathieu oli kertonut kohtauksistaan hänen kanssaan. "Sitten olette te jo tehnyt tuttavuutta itse paholaisen äidin kanssa, pahimman noidan kanssa kaikkein velhojen joukossa. Ja ajatelkaahan, että hän on meidän kiitetyssä yhteiskunnassamme hyödyllinen hammasratas, ja minä tulen luultavasti hyvin iloiseksi, jos voin valita yhden niistä imettäjistä, joita hän on tuonut tänne!"
Mutta nyt käski rouva Broquette rakastettavalla tavallaan heidän tulemaan konttooriin. Oltuaan kauvan epätiedossa parhaimpien imettäjäin suhteen, joita liikkeellä oli myytävänä, oli tuo vanha herra lähtenyt pois valitsematta ketään; hän oli luvannut tulla toisen kerran.
"Mutta on ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä tahtovat", selitti rouva Broquette. "Mutta se ei ole minun vikani, minä pyydän tuhannesti anteeksi, herra tohtori. Jos te tahdotte hyvän imettäjän, tulette kyllä olemaan tyytyväinen, minä olen juuri saanut tuotetuksi aivan erinomaisia. Minä näytän niitä teille."
Hermine ei ollut edes viitsinyt nostaa silmiään romaanistaan. Hän istui nojatuolissaan jatkaen lukuaan, vähäveriset kasvot ikävystyneen näköisinä. Mathieu istahti hieman syrjään ja seurasi Boutania, joka seisoi siinä katse terävänä kuin kenraalin, joka tarkastaa rykmenttiään. Ja sitten alkoi joukkojen ohitse marssiminen.
Rouva Broquette aukasi konttoorin ja ruokasalin välisen oven ja johti arvokkaana ja tyyneesti esiin parhaat imettäjänsä, kolme kerrallaan, jokaisella lapsensa sylissä. Tusinan verran kulki tarkastuspaikan ohitse, lyhyitä ja paksuja, pitkiä hongankolistajia, tummaverisiä ja sirohiuksisia, vaaleaverisiä, joilla oli valkea iho, rumia ja kauniita. Mutta kaikkein huulilla oli sama yksinkertainen ja levoton hymy, silmissä sama sellaisen orjattaren tuskallinen katse, joka pelkää, ett'ei kukaan häntä osta. He koettivat kaupita itseään, koettivat liehakoida kömpelöllä tavallaan, heidän kasvonsa loistivat niin pian kuin luulivat ostajan tarttuneen koukkuun, mutta synkkenivät yhtä nopeasti, ja he silmäilivät jurosti kilpailijattariaan heti kuin näytti siltä, että nämät voittaisivat. He marssivat sisään rivissä kuin hanhet ja palasivat takaisin samalla tavalla kolisevine jalkineineen, väsyneinä ja pelokkaan näköisinä. Pienen tarkastelun jälkeen valitsi tohtori noista kahdestatoista erilleen kolme. Sitten alkoi hän tutkia kutakin heistä erikseen.
"Näyttää siltä, että tohtori ymmärtää asiansa", sanoi rouva Broquette kohteliaasti hymyillen. "Minulla ei usein ole sellaisia helmiä kuin tämä. Hän on äskettäin tullut, muutenhan hän jo olisi viety täältä. Hänestä voin mennä takuuseen kuin itsestäni, sillä minä olen jo ennen hankkinut hänelle paikan."
Hän oli noin kuudenkolmatta vuotias tyttö, tummaverinen, keskikokoinen, jotenkin karkeatekoinen ja hänellä oli paksut, yksinkertaiset kasvot ja ulkoneva alaleuka. Ja kun hän jo ennen oli ollut imettäjänä, osasi hän käyttäytyä hyvin.
"Vai niin, tämä lapsi ei ole teidän ensimäisenne."
"Ei, se on kolmas."
"Ettehän te ole naimisissa?"
"En."
Boutan näytti tyytyväiseltä, sillä vaikka tämä oli kuin kehoitus kevytmielisyyteen, etsittiin naimattomia imettäjiä kuitenkin enemmän. He ovat taipuvaisempia, rakastettavampia, myöskin halvempia pitää, ja heidän selkänsä takana ei ole kokonaista perhettä tai miestä, josta tulee ikävä rasitus.
Kun tohtori oli selaillut hänen todistuksiaan, alkoi hän tarkan tutkinnon. Hän katsoi imettäjän ikeniä ja tuli vakuutetuksi siitä, että hänellä oli valkeat, terveet hampaat. Sitten tutki hän tarkkaan rinnat ja maidon laatua sekä paljouden. Hän oli lypsänyt muutamia pisaroita maitoa käteensä, maisti sitä ja meni sitä sitten katsomaan valoisampaan paikkaan.
"Hyvä on, hyvä on", sanoi hän tuontuostakin.
Vihdoin kääntyi hän lapseen, jonka äiti oli pannut nojatuoliin ja makasi siinä hiljaan silmät avoinna. Se oli poika, korkeintaan kolmen kuukauden vanha, terve ja tukeva. Kun tohtori oli katsellut hänen jalkapohjiaan, tarkasteli hän suun limakalvoa ja anus-reikää, sillä perinnöllistä kuppatautia täytyy aina pelätä. Hän ei huomannut mitään tämän taudin oireita.
Hän katsoi nyt ylös ja kysyi:
"Onko lapsi teidän omanne?"
"Mistähän minä muualtakaan olisin sen saanut?"
"Niitä voi lainatakin."
Tarkastus oli loppunut. Hän ei lausunut päätöstään heti, hän katseli vielä imettäjää hetken jonkinlaisella epäluulolla, vaikka tämä näyttikin täyttävän hänen vaatimuksensa.
"Onko teidän sukunne tervettä, eikö kukaan teidän sukulaisistanne ole koskaan kuollut keuhkotautiin?"
"Ei koskaan."
"Niin, ettehän te luonnollisesti tunnustaisi sitä minulle. Sellainen sarake pitäisi olla todistuskirjoissa. Oletteko te raitis, ettekö te juo?"
"Oo...!"
Nyt suuttui imettäjä ja tohtorin täytyi lepytellä häntä. Mutta hänen kasvonsa alkoivat loistaa suuresta ilosta, kun tohtori kohottaen olkapäitään, joka merkitsi, että tällaisissa tapauksissa on aina vaara tarjona, lausui:
"No hyvä, se on päätetty, minä otan teidän. Jos voitte lähettää lapsenne kotiin heti, saatte jo tänä iltana tulla uuteen paikkaanne. Mikä teidän nimenne on?"
"Marie Lebleu."
Rouva Broquette ei ollut sekaantunut tohtorin tarkasteluihin, mutta hän oli ollut koko ajan hyvin majesteetillisen näköinen, sillä olihan hän talon osoitekilpi, vakuutus sen puhtaasta liikemoraalista. Hän kääntyi nyt tyttärensä puoleen:
"Hermine, mene katsomaan, onko rouva Couteau vielä täällä."
Mutta koska tuo nuori nainen ei liikahtanutkaan paikaltaan, katsoi äiti parhaaksi toimittaa itse asiansa. Hän tuli takaisin Couteauskan kanssa, joka oli juuri ollut lähtemäisillään molempain kauniitten tyttöjensä kanssa. Tytöt jäivät eteiseen odottamaan.
Tohtori sopi raha-asioista, kahdeksankymmentä frankia kuukaudessa imettäjälle, neljäkymmentäviisi frankia välitystoimistolle siihen laskettuna maksu imettäjän asunnosta ja ruuasta, jonka uusi isäntäväki sai vähentää imettäjän palkasta, mutta jota ei kuitenkaan tehty. Sitten vielä kolmekymmentä frankia imettäjän lapsen kotiin lähettämisestä ja juomarahat sille, joka lapsen vei.
"Minä matkustan kotiin illalla", sanoi Couteauska, "ja minä otan mielelläni pienokaisen mukaani. Antinkatu, sanoitte te? Minä tiedän, minä tiedän, siinä talossa on minun kotipaikaltani kotoisin oleva kamarineiti. Marie voi lähteä heti sinne. Kahden tunnin perästä, kun olen toimittanut omat asiani, tulen minä noutamaan hänen lapsensa."
Avonaisesta ovesta näki Boutan nyt nuo molemmat talonpoikaistytöt, jotka nauroivat ja tyrkkivät toisiaan kyynäspäillään.
"Noita ette te ole näyttänyt minulle. He näyttävät sieviltä. Ovatko he imettäjiä?"
"Imettäjiäkö, eivät ole!" vastasi Couteauska ja hymyili. "He ovat tyttöjä, joille minä olen luvannut hankkia paikan."
Kun hän oli tullut sisään, oli hän katsonut kieroon Mathieutä, jota hän muuten ei näyttänyt tuntevan. Mathieu istui yhä nojatuolissaan ja katseli tuota kaupan olevaa karjantarkastusta, kuunteli sitten äänetönnä tinkimistä äidin kanssa, joka myi itsensä, ja hän tunsi vähitellen sydämensä täyttyvän vastenmielisyyden ja säälin tunteilla. Häntä vapisutti, kun Couteauska kääntyi tuohon kauniisen lapseen ja puheli vievänsä sen mukanaan. Hän oli näkevinään Couteauskan Saint-Lazaren rautatienasemalla lentää koluuttavan matkaansa kuin petolintu noitten viiden muun kanssa, joista jokaisella oli mukanaan äskensyntynyt lapsi. Ja nyt alkoi rosvous taas, yhä enemmän varastettiin elämää ja toivoa suuresta Pariisista, uusi kuolonsaattue lähti matkaan, ja nyt oli kaksi lasta hengenvaarassa, imettäjän ja äidin.
Kun Boutan ja Mathieu poistuivat, kohtasivat he Couteauskan ja herra Broquetten eteisessä vilkkaassa keskustelussa. Jälkimäinen oli vielä kiihoittunut suukopusta, jota hän oli pitänyt teurastajan kanssa, sillä hän oli aina hävytön ruokavarainsa hankkijoille ja antoi imettäjäinsä syödä kelvotonta tavaraa, jota hän oli saanut polkuhinnasta. Samoin säästi hän rahaa puhtauden kustannuksella; kaikki, mikä ei näkynyt, sai olla kuinka likaista tahansa. Ja nyt kuiskutteli hän Couteauskan kanssa ja katseli syrjäsilmin noita kahta kaunista tyttöä, jotka yhä tirskuivat. Hänelläkin oli luultavasti joku ajatus, joku hyvä paikka tytöille tarjottavana.
"Kaikenlaisia ammatteja!" sanoi tohtori, kun he nousivat vaunuihin.
Kun he tulivat konetehtaalle, kohtasivat he konetehtaan portin edessä Morangen ja hänen tyttärensä Reinen, molemmat surupukuun puettuina. Päivää jälkeen Valérien hautajaisten oli kassanhoitaja taas ryhtynyt työhönsä tylsällä mielellä, joka melkein oli unohduksen kaltaista. Nyt näkyi selvästi, että hän oli luopunut kunnianhimoisista unelmistaan, aikomuksestaan jättää paikkansa koetellakseen onneaan toisaalla. Mutta hän ei voinut jättää asuntoaan, joka nyt oli hänelle liian suuri ja kallis: hänen vaimonsa oli asunut siellä, sentähden tahtoi hänkin asua siellä; hän tahtoi säilyttää kaiken ylellisyytensä, antaa sen lahjaksi tyttärelleen. Hänen sydämensä koko heikkous ja hellyys kohdistui tähän lapseen. Hän katseli tuntikaudet tyttöä silmät kyynelissä. Hänellä oli nyt uusi intohimo, hänen ainoa unelmansa oli antaa tyttärelleen suuret myötäjäiset, tulla onnelliseksi tuon lapsen kautta, jos hän enään muuten voi tulla onnelliseksi: hän tuli ahnaaksi, säästi kaikkea, mikä ei koskenut tytärtä, päätti itsekseen hankkia sivutöitä lisätäkseen myötäjäisiä. Ilman Reineä olisi hän kuollut ikävään ja yksinäisyyteensä.
"Niin", vastasi Reine erääsen Boutanin tekemään kysymykseen, "minä saatan pappa parkaa tänne ollakseni oikein varma siitä, että hän kävelee vähän, ennenkuin ryhtyy työhönsä. Muulloin istuu hän huoneesensa sulkeutuneena eikä liiku paikaltaan."
Kotonaan eli Morange todellakin surun ja omantunnon vaivojen murtamana, sulkeutuneena huoneesensa, jossa oli kokoelma eri aikoina otettuja valokuvia hänen vaimostaan, tusina muotokuvia, jotka hän oli ripustanut seinille.