II
Taaskin kului kaksi vuotta. Näinä kahtena vuotena saivat Mathieu ja Marianne vielä yhden lapsen, tytön, ja tällä kertaa lisääntyi yhdessä perheen kanssa myöskin Chantebledin alue kolmellakymmenellä hehtaarilla uutta metsää, ja kolmekymmentä hehtaaria uutta nummea viertomaalla sai maatilan rajat ulottumaan aina Monvalin kylän luokse, rautatien varteen. Kun tuo vanha metsästyspaviljonki ei nyt enään ollut riittävä, täytyi rakentaa lisää, tehdä asuntohuoneita, latoja, talleja ja navetoita palvelusväkeä ja karjaa varten, joitten lukumäärä lisääntyi joka kerta, kun uutta maata hankittiin. Se oli vastustamatonta elämän valloitusta, hedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen esteistä ja suruista huolimatta, korvasi tappiot, vuodatti joka hetki maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.
Mathieun täytyi matkustaa Pariisiin useammin kuin hän olisi tahtonut Séguinin kanssa tehtyjen kauppojen tähden tai myymään ja ostamaan kaikenlaista tavaraa. Eräänä polttavan kuumana elokuun aamupäivänä tuli hän konepajaan katsomaan uudenaikaista leikkuukonetta. Hän ei tavannut Constancea eikä Mauricea, he olivat matkustaneet pois yhdessä Beauchênen kanssa, jonka piti jätettyään heidät johonkin merikylpypaikkaan Houlgaten seuduilla palata takaisin maanantaina. Kun hän oli nähnyt koneen, jonka suunnittelu ei häntä miellyttänyt, meni hän tervehtimään Morangea, joka yhä vaan oli kesät ja talvet sulkeutuneena konttooriinsa.
"Se on hyvin rakastettavaa, että aina käytte tervehtimässä minua, kun tulette tänne ylös. Meidän ystävyytemmehän ei ole eilispäivän lapsia."
"Ei, ja te tiedätte, että minä suuresti pidän teistä."
Morange oli rauhoittunut, palannut elämään, hän hymyilikin nyt aivankuin vanhaan, hyvään aikaan. Vaimonsa hirveä kuolema oli tehnyt hänen ainoastaan yhä heikommaksi, tunteellisemmaksi ja hellämielisemmäksi. Ainoastaan Reine oli voinut saada aikaan tämän ihmetyön, hän oli nyt isänsä koko onni, ja hänessä löysi isä joka päivä yhä enemmän rakastamansa vainajan luonnetta ja piirteitä. Kaksikymmenvuotias Reine oli ilmielävä Valérie sellaisena kuin tämä oli ollut mennessään naimisiin Morangen kanssa. Tuo kauhea näky — verinen ruumis lavitsalla — oli kadonnut, ja sen sijaan oli tullut tämä päivänpaisteinen, uudestaan syntynyt ilo, joka täytti koko talon. Morange ei enään säpsähtänyt pienimmästäkin äänestä, hänen omantunnon vaivoistaan oli jälellä ainoastaan raskaus sydämessä, nukkuva suru, jota kauhu ei enään herättänyt. Hän rakasti Reineä hulluuteen asti menevällä kiihkolla ja kaikilla rakkauden eri lajeilla. Hän tuli uudestaan nuoreksi, hänestä tuntui kuin hän olisi ollut vasta eilen sulhasena, hän eli uudestaan rakastamansa naisen kanssa, joka oli lahjoitettu hänelle nuorena neitseenä. Ja kaiken tämän kiihkonsa tuhlasi hän pyhälle olennolle, saavuttamattomalle jumaluudelle, jota hän polvillaan voi rukoilla.
"Tulkaa aamiaiselle minun kanssani, niin olette hyvin kiltti", sanoi hän. "Te ette tiedäkään, että minä olen eilisestä alkaen leski."
"Leskikö?"
"Niin, Reine on matkustanut kolmeksi viikoksi erääseen linnaan Loiretissa. Paroonitar de Lowicz pyysi niin itsepintaisesti minulta saada Reine mukaansa maalle erään tutun perheen luokse. Minä suostuin lopulta, kun näin, miten tämä rakas lapsi halusi kuljeskelemaan metsissä ja niityillä. Ajatelkaahan, minä ja hän emme ole koskaan ollut Versaillesia kauempana! Mutta kyllä minulla oli suuri halu kieltää."
Mathieu hymyili.
"Oh, ettehän te voi vastustaa mitään, jota teidän tyttärenne tahtoo."
Se olikin totta. Niinkuin Valérie oli muinoin hallinnut itsevaltaisesti kodissa, samoin oli Reinekin nyt tullut siksi kaikkivaltiaaksi tahdoksi, jota hän kuunteli.
"Ja hän tulee kihlattuna takaisin", sanoi Mathieu hieman pilkallisesti.
Nyt hermostui Morange.
"Ei, minä toivon, että hän ei sitä tee, minä olen puhellut paroonittaren kanssa. Reine on vielä lapsi eikä hänellä ole vielä niitä myötäjäisiä, jotka minä olen hänelle tahtonut antaa, jotta hän saisi sellaisen miehen, jonka hän ansaitsee. Mutta minä teen työtä noitten myötäjäisten tähden, ja jonakin päivänä saamme sitten nähdä. Ei, ei, hän pitää liian paljon minusta, hän ei saata minulle sitä surua, että menee naimisiin minun suostumuksettani. Ja hän tietää, että se päivä ei ole vielä tullut, että se olisi nyt minulle kuolemaksi, ell'en minä voisi toteuttaa unelmaani ja luoda koko sitä onnea, jota toivoin vaimoparkani eläessä ja jonka rakas tyttäreni nyt lahjoittaa minulle. Ja jos te tietäisitte, miten onnellisia me olemme pienessä asunnossamme! Minun täytyy luonnollisesti jättää hänen koko päiväksi yksikseen, mutta näkisittepä meidän ilomme, kun me taas illalla tapaamme toisemme. Hän on niin lapsellinen ja viaton, hänen ei tarvitse vielä mennä naimisiin; siihen ei ole kiirettä."
Hän hymyili taas ja jatkoi:
"No, tehän tulette siis aamiaiselle minun kanssani. Me puhumme sitten Reinestä, minä kerron pieniä salaisuuksiani, mitä minä suunnittelen ja valmistelen, ja sitten näytän minä teille hänen viimeisen valokuvansa, joka ei vielä ole edes kahdeksan päivän vanha. Olisi niin hauskaa, jos te pitäisitte minulle seuraa, kun hän on poissa. Me panemme kukkavihon hänen paikalleen pöydässä. Niin, se on siis päätetty; te tulette noutamaan minua täältä kello kaksitoista."
Mutta Mathieu ei voinut valmistaa hänelle tätä iloa.
"Ei, se on mahdotonta, minulla on tänään liiankin paljon juoksemista. Mutta ylihuomenna täytyy minun taaskin tulla Pariisiin. Jos se päivä sopii teille, niin lupaan minä silloin syödä aamiaista teidän kanssanne."
He päättivät niin ja likistivät toistensa kättä, ja Mathieu toimitti asiansa ja söi sitten aamiaista pienessä ravintolassa de Clichyn kadun varrella, jolla suunnalla hänellä oli ollut asioita. Kulkiessaan alas Amsterdam katua erään Gaumartin kadun varrella asuvan pankkiirin luokse, jolle hänellä oli asiaa, johtui hänen mieleensä kulkea Londreskadulta oikotietä Tivolin käytävän kautta, autiota, katettua kujaa myöten, jota tuskin muut jalankulkijatkaan käyttävät kuin tämän korttelin asukkaat; itse ei hän muistanut vuosikausiin kulkeneensa sitä. Hän katseli uteliaana ympärilleen tässä vanhan Pariisin unohdetussa sopukassa, tässä kosteassa kujassa, joka on pimeä auringonpaisteisinakin päivinä, hän silmäili noita köyhiä, ummehtuneita taloja, joissa oli pieniä, hämärän verhoomia myymälöitä.
Silloin sattui hänen silmiinsä odottamaton näky. Komeat, katetut vaunut olivat siinä odottamassa pyörät katuojassa, ja inhoittavimmasta talosta tuli ulos kaksi naista, jotka astuivat vaunuihin ja katosivat. Hunnuista huolimatta tunsi Mathieu Sérafinen ja Reinen. Hän epäili hetken, oliko se todellakin Sérafine, sillä hän ei ollut nähnyt Sérafineä moniin kuukausiin ja nyt näytti hän omituisesti muuttuneelta; mutta hän ei voinut erehtyä Reinen suhteen, jonka kauniit kasvot olivat olleet häneen päin kääntyneinä ilman että tyttö kuitenkaan tunsi häntä. Sérafinen vaunut olivat jo sekaantuneet Saint-Lazarekadulla viliseväin vaunujen joukkoon, mutta Mathieu seisoi vielä kuin kiinni naulittuna samassa paikassa. Mitä? Tuo kaunis tyttö, jonka isänsä luuli olevan jossakin linnassa lähellä Orléansia, ei siis ollutkaan lähtenyt Pariisista! Ja tänne, tuohon inhoittavaan pesään oli paroonitar kulettanut hänet salaisesti sen sijaan, että olisi kävellyt hänen kanssaan suuressa puistossa satavuotisten puitten siimeksessä! Mathieu tunsi hengenahdistusta ja aavisti jotakin kauheata. Hän katseli tuota rappeutunutta kaksikerroksista taloa, joka näytti hyvin epäilyttävältä. Uteliaisuus voitti vihdoin, hän hiipi pimeään, likaiseen eteiseen ja tuli sitten pihalle, joka oli vihertävä kuin kaivon pohja; siellä ei ollut portinvartijaa, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Ei ainoatakaan elävää olentoa, ei ääntäkään kuulunut. Hän kääntyi takaisin yhtä viisaana kuin sisään mennessäänkin; silloin näki hän eräällä ovella messinkilevyn, johon oli kaiverrettu kirjoitus: Tohtori Sarraillen klinikka. Nyt ymmärsi hän. Hän muisti tohtori Gauden apulaisen, jolla oli härän kuono, ja muutamia tohtori Boutanin lausumia sanoja, joka tunsi miehen. Mitähän tämä kaikki merkitsi? Ehkä jotakin tautia, jota tahdottiin pitää salassa, tai ehkä täällä oli suurimmassa salaisuudessa pidetty joku neuvottelu? Ja Mathieu läksi sieltä tuntien pöyristystä eikä tahtonut päästää epäluulojaan valtaan, mutta äkkiä hämmästytti häntä hirveä yhdennäköisyys: sama vastenmielinen näky täällä Tivolin kujassa Sarraillen luona kuin rouva Rouchen luonakin Rocherkadun varrella, samallainen haiseva eteinen, samallainen likainen pihamaa, sama rikoksien ja häpeän leima. Oi, miten hauskaa oli päästä lämpimän elokuun auringon paisteesen Pariisin leveille kaduille, joilla oli työniloa ja elämän halua!
Tässä oli aivan loogillinen juttu siitä johtuvine välttämättömine seurauksineen. Reine, joka koko lapsuutensa ajan oli ahminut sisäänsä rahan ja huvitusten himoa, oli kasvanut ylellistä elämää varten, joka kuitenkin yhä odotutti itseään ja kiihoitti hänen halujaan äärimmäisyyksiin asti. Niin kauvan kuin äiti eli, ei Reine kuullut hänen puhuvan mistään muusta kuin komeista puvuista, vaunuista, ainaisista juhlista, ja sitten kuin hän jäi yksikseen isänsä kanssa, oli hän yhä himoinnut samain kunnianhimoisten unelmain toteutumista. Pahimmaksi tuli asia silloin kun häntä ei enään valvottu, kun hän päiväkaudet oli yksikseen piikatytön kanssa. Hän väsyi pian pianoon ja kirjoihin, oleskeli balkongilla tähystellen hänelle luvattua prinssiä, jonka piti tulla kullalla kuormitettuna vapauttamaan hänet vaatimattomasta elämästään ja lahjoittamaan hänelle ihanan elämän huvituksissa, joita hänen vanhempansa olivat luvanneet hänelle. Kaiken muun suhteen oli hän välinpitämätön, hän vaati, että hänen unensa heti toteutuisi, ja hänen ennen aikaansa herännyt aistillisuutensa vaati täyttämistä. Ja Sérafine oli ainoa, joka koetti häntä huvittaa, hän vei hänet Boulognen metsään ja teaatteriin huvitettuna itsekin tuon lapsen yksinkertaisesta ilosta, tuon lapsen, jossa hän aavisti olevan samaa hehkuvaa nautinnonhimoa kuin itsessäänkin. Ja kun Reine sitten kasvoi naiseksi, tulivat hänen ja Sérafinen välit vieläkin ystävällisemmiksi, he unohtivat eroituksen ijässä, ja lopulta ei heidän välillään enään ollut mitään salattavaa toisiltaan. Huvitus oli kummankin uskontona. Paroonitar, jolla oli suuri kokemus, antoi nuoremmalle ystävättärelleen hyviä neuvoja, miten häväistysjuttuja on vältettävä, mitenkä hieno yhteiskunnallinen asema voidaan säilyttää loukkaamattomana, mitenkä voidaan olla koskaan paljastamatta elintapojaan, ja ennen kaikkea, mitenkä voidaan välttää lapsen synnyttämistä, joka oli auttamaton onnettomuus. Melkein vuoden ajan kävi tämä nuori tyttö usein viiden ja seitsemän välillä juomassa teetä ystävättärensä salaperäisessä asunnossa Marignonkadun varrella, ja siellä tapasi hän rakastettavia kavaljeereja ilman että sattui tuota niin pelättyä onnettomuudentapausta.
Mutta välttämättömyys oli lähestymässä. Eräänä päivänä selvisi Reinelle, että hän oli raskaana. Hän oli näkevinään isänsä muserrettuna tämän häpeän tähden, itkevänä ja kuolevana. Ei mikään hyvityskään ollut mahdollista, sillä miehellä oli jo vaimo ja lapsia, hän oli korkea virkamies, joka mielellään kävi ulkona salaisissa seikkailuissa. Kun Reine kyynelissä kylpien ripitti itsensä ystävättärelleen Sérafinelle, suuttui tämä niin, että oli vähällä lyödä häntä. Mutta pelko siitä, että joutuu itse häpeään ja menettää hienon naamarinsa, palautti taas Sérafinen julkean kylmäverisyyden. Hän suuteli ja lohdutteli tyttöparkaa ja vakuutteli, ett'ei hän jätä Reineä, vaan tahtoo auttaa hänet pulasta onnellisesti ja hyvin. Sérafine ajatteli heti sikiön ulosajoa, hän odotti muutamia päiviä, puhui sitten Reinen kanssa asiasta, mutta sai aikaan ainoastaan uuden kauhun purkauksen ja hysteeristä itkua. Reine oli kauvan uskonut, että hänen äitinsä oli kuollut keskosen synnyttämisen tähden, niinkuin oli kerrottu, ja vasta Sérafinen varomattomuuden tähden heidän kerran luottavasti keskustellessaan keskenään sai hän tietää totuuden; taikauskoinen kauhu valtasi nyt Reinen ja hän väitti kuolevansa samalla tavalla kuin äitinsäkin, jos antautuisi saman käsittelyn alaiseksi. Sérafine tuli itsekin lopulta siihen mielipiteesen, että kätilö on liian vaarallinen liittolainen, johonka ei ole luottamista. Toinen rohkeampi tuuma syntyi hänen ajatuksissaan; Reinen pitäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja antaa leikata itsensä samoin kuin hänkin oli tehnyt, sillä se pelastaisi hänen samalla nykyisestä tilastaan ja vapauttaisi hänen ainaisesti tulemasta äidiksi. Hän puhui tästä Reinelle ensin varovin sanoin, kertoili, mitä hän oli kuullut eri kirurgeista, jotka olivat erehtyneet luullessaan olevansa tekemisissä kasvannaisen kanssa, mutta leikkauksessa ovatkin huomanneet sen sikiöksi. Eiköhän voitaisi kääntyä jonkun puoleen näistä lääkäreistä? Leikkauksestahan ei olisi mitään vaaraa, siitä oli Sérafine itse ilmielävänä esimerkkinä. Ja kun hän näki, että Reine oli epätiedossa, alkoi Sérafine puhua hänen isästään, huomautti, että Reine asiain näin ollen voisi jäädä isänsä luokse, koska isää niin suuresti vaivasi se ajatus, että Reine joskus menisi naimisiin ja Reine itse piti vapaata, siteistä ja velvollisuuksista vapaata elämää parempana. Eikö olisi ihanata saada rakastaa hetkellisen oikun vaatimuksesta, antautua mille miehelle tahansa tahtoisi, aina varmana siitä, ett'ei koskaan tule äidiksi? Reine olisi silloin elämänsä itsevaltainen hallitsijatar ja hän saisi tyhjentää pohjaan ilon pikarin ilman pelkoa ja omantunnon vaivoja. Hänen tarvitsisi ainoastaan salata iloisen elämänsä, joka olisikin täydellisesti luvallista ja helposti näyteltyä ilveilyä helläsydämiselle ja heikolle Morangelle, joka muuten vietti koko päivät konttoorissaan. Ja kun Sérafine näki, että Reine oli rauhoittunut ja tehnyt päätöksensä, suuteli hän häntä intohimoisesti ja oli ihastunut nuoren, kauniin proselyyttinsä tähden, jota hän nyt kutsui rakkaaksi tytökseen.
Nyt piti vaan etsiä kirurgi, joka toimittaisi leikkauksen. Sérafine ei hetkeäkään ajatellut Gaudea, hän oli liian suuri mies, hän ei luonnollisesti tohtisi ryhtyä näin uhkarohkeaan juttuun. Mutta pian löysi Sérafine oikean miehen, Sarraillen, Gauden oppilaan, joka oli ollut avustamassa häntä itseäänkin leikattaessa. Hän tunsi tämän miehen erittäin hyvin, hän oli ollut parantumisaikanaan hänen uskottunsa, hän tiesi, että Sarraille oli vimmoissaan rumuutensa, karkeain piirteittensä ja liuhupartansa tähden, jotka estivät hänen koskaan saamasta naispotilaitten suosiota. Hän oli köyhän talonpojan ainoa poika, hänen oli lukiessaan lääketiedettä Pariisissa täytynyt elää kuin isännätön koira etsien luunpalastaan ja yönsä vietti hän yksinkertaisessa työssään voidakseen suorittaa tutkintonsa. Vaikka Gaude, joka osasi antaa arvon hänen uutteruudelleen, suojasi häntä, oli hän kuitenkin nyt lopetettuaan palveluksensa sairashuoneessa aivan turvaton. Ollen ilman praktiikkia, joka olisi voinut saada osakseen julkisen tunnustuksen, oli hän pelastuakseen nälkään nääntymästä avannut tämän epäilyttävän klinikan Tivolin kujassa, ja siellä eli hän niistä muruista, jotka putoilivat toisten pöydiltä, vaarallisista sairaustapauksista, jotka jätettiin hänen huostaansa. Pahinta oli se, että häntä poltti tarve päästä nopeasti kohoamaan, hän etsi aina tilaisuutta tähän, uneksi maailman ja sen nautintojen valloittamista, vaikka se olisikin maksanut hänen henkensä. Hän oli siis juuri sellainen mies, jota Sérafine etsi. Sérafine oli katsonut tarpeelliseksi kertoa Sarraillelle keksimänsä jutun, sillä olihan tarpeetonta panna Sarraillen omaatuntoa liian kovaan koettelemukseen tekemällä hänen julkisesti kanssarikokselliseksi. Reine oli muka Sérafinen sisarentytär, jonka vanhempansa olivat lähettäneet maaseudulta kysymään neuvoa omituisen säryn suhteen, joka hänellä oli vatsanpohjassa, vaikka hän näyttikin terveeltä. Sérafine tarjosi Sarraillelle tuhannen frankia, ja ensi tarkastuksen jälkeen selitti tohtori, että hänessä oli kasvannainen. He tapasivat toisensa usein, Reinellä oli olevinaan aina vaikeammat tuskat, ja hän parkasi pienimmästäkin kosketuksesta. Lopuksi päätettiin panna toimeen leikkaus, joka muka oli ainoa tepsivä keino. Päätettiin, että sairas leikattaisiin itse Tivolin kujanteen klinikassa, ja siellä saisi hän sitten olla parantumassa kaksi tai kolme viikkoa. Ja senjälkeen oli Sérafine keksinyt jutun kutsuista erääsen linnaan Loiretissa, ja sinä päivänä, jolloin Mathieu oli nähnyt heidän tulevan Sarraillen luota, olivat he käyneet siellä huomispäivän valmistuksia varten. Samana iltana kuin Reine sitten saapui paroonittaren kotiin, kirjoitti hän isälleen hellän kirjeen, joka oli täynnä iloisia pikkujuttuja, ja erään palvelukseen halukkaan henkilön piti panna tämä kirje postiin kysymyksessä olevan linnan läheisessä kylässä.
Kun Mathieu kaksi päivää tämän jälkeen tuli lupauksensa mukaan syömään aamiaista Morangen luokse hänen asunnossaan Grenellen bulevardin varrella, tapasi hän Morangen iloisena kuin lapsi.
"Vai niin, te tulette täsmällisesti, mutta nyt saatte odottaa hieman, sillä palvelijatar on myöhästynyt. Tulkaa sisään saliin!"
Se oli yhä vaan sama sali kullalla kukitettuine tapetteineen, valkeaksi kiilloitettuine huonekaluineen à la Ludvig XIV, ja siellä oli vielä tuo musta piano samalla paikalla, johon Valérie oli antanut asettaa sen monta vuotta sitten. Tomua oli paksulta kaikkialla, huomasi, että se oli tarpeeton huone, jota ei koskaan käytetty.
"Tämä asunto on luonnollisesti liian suuri meille kahdelle", sanoi Morange. "Mutta muuttaminenkin olisi koskenut kipeästi sydämeen. Ja sitten on meillä omat pienet tapamme. Reine asuu makuuhuoneessa. Tulkaa katsomaan, miten kauniisti hän on kaikki järjestänyt. Minä näytän teille parin vaaseja, jotka olen antanut hänelle."
Tuo vaaleansininen makuuhuonekaan ei ollut muuttunut. Molemmat emaljeeratusta kristallista tehdyt vaasit olivat hyvin kauniit. Siellä oli muuten joukko kaikenlaisia hienoja esineitä, lahjoja, joita isä oli antanut tyttärelleen. Morange kulki varpaillaan kuin pyhätössä, puhui hiljaan, hartaalla äänenpainolla. Sitten vei hän salaperäisen näköisenä Mathieun asumuksen toiseen päähän, jossa hänen oma huoneensa oli ja sekin vaimon kuoleman jälkeen muuttumattomassa kunnossa. Mutta kamiinihylly, pöydät ja seinät olivat täynnä valokuvia, siellä olivat kaikki vaimovainajan valokuvat, jotka hän oli saanut kokoon haalituiksi, sekä lukemattomia tyttären valokuvia, joita oli otettu joka seitsemäs kuukausi tytön lapsuudesta asti.
"Tulkaa, niin saatte nähdä... Minähän lupasin näyttää teille Reinen viimeisen valokuvan."
Ja hän antoi Mathieun asettua eräänlaisen pienen pyhimyskappelin eteen, joka oli rakennettu pöydälle. Kaikkein kauniimmat valokuvat olivat siinä järjestetyt sopusointuisasti kahden muun ympärille, jotka olivat keskipisteenä: tyttären viimeinen valokuva ja äidin samanikäisenä otettu valokuva toistensa vieressä kauniina ja hymyilevinä kuin kaksoispari.
Kyyneleet olivat tulleet Morangen silmiin. Hän änkytti liikutuksesta:
"Mitä te tästä sanotte? Eikö siinä ole minun rakas, kauvan itketty Valérieni, jonka pikku Reineni on lahjoittanut minulle takaisin? Minä vakuutan teille, että he ovat sama nainen. Nyt te itsekin näette, että minä en näe unta, vaan että toinen on toisen ylösnousemus, samat silmät, sama suu, samat hiukset. Ja miten kaunis hän sitten on! Minä seison tässä tuntikaudet, hän on minun jumalani."
Mathieu, joka itsekin oli tullut liikutetuksi nähdessään tuollaista hartautta, kauhistui ajatellessaan näitä molempia naisia, joista toinen oli kuollut ja toista uhkasi salaperäinen, hirveä kohtalo, jonka Mathieu oli toissapäivästä asti tietänyt. Mutta nyt tuli palvelijatar sanomaan, että pöytä oli katettu, ja Morange pyysi Mathieun lähtemään ruokasaliin, jossa Morange välttämättömästi tahtoi, että balkongin ovi olisi auki, jotta voitaisiin nauttia kauniista näköalasta. Pöytä oli katettu ainoastaan kahdelle, mutta Reinen tavallisella paikalla oli vihko valkeita ruusuja.
"Istukaa Reinen oikealle puolelle", sanoi Morange hyväntahtoisesti nauraen. "Meitä on joka tapauksessa kolme."
Hän oli mitä herttaisimmalla mielellä aina jälkiruokaan asti. Hummerin jälkeen tarjosi palvelustyttö kotletteja ja sitten latvusherneitä. Ja Morange, joka muuten aina oli vaitelias, oli nyt erinomaisen puhelias, aivankuin hän olisi tahtonut saada vieraansa vakuutetuksi siitä, että hän oli viisas ja varovainen mies, jonka kohtalo kaikesta huolimatta kuitenkin vielä kerran palkitseisi. Hän puhui taaskin vaimonsa vanhoista suunnitelmista, selitti, että hän oli tehnyt aivan oikein siinä, ett'ei ole hankkinut useampia lapsia huolehdittavakseen, ja mainitsi, että hänen suurin onnensa oli yksinomaan pikku Reinensä ajatteleminen. Jos hän nyt olisi voinut alkaa alusta elämänsä, niin ei hän olisi tahtonut ketään muuta kuin Reinen. Jos ei tuo kauhea onnettomuus olisi niin kauvan pitänyt hänen voimiaan lamassa, olisi hän mennyt Crédit Nationaliin ja ollut nyt ehkä miljoonain omistaja. Mutta vieläkään ei kaikki toivo ollut lopussa ja juuri sentähden, että hänellä nyt oli ainoastaan yksi tytär; ja hän puheli suunnitelmistaan, myötäjäisistä, joita hän kokosi tyttärelleen, loistavasta avioliitosta, johon hän koetti saada tyttärensä, korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta, jonka hän voittaisi itselleen, korkeammista piireistä, jonne hän lopulta itsekin pääsisi Reinen kautta, ell'ei Reine pitäisi parempana olla naimisiin menemättä; siitä tulisi paratiisi heille molemmille, sillä tuo salainen suunnitelma, että hän pitäisi Reinen yksinään itseään varten, oli hänessä synnyttänyt kunnianhimoisia tunteita, jotka hän nyt ilmaisi. Hän totteli tytärtään kaikessa, hän tunsi, että tyttären ajatukset liitelivät korkealla, kuten äidinkin, ne himoitsivat ylellistä elämää, huvituksia, juhlia, ja Morange oli saanut nyt päähänsä ryhtyä pörssikeinotteluihin, voittaa jossakin onnellisessa kaupassa ja vetäytyä sitten syrjään, ostaa omat vaunut ja oman huvilan maaseudulta. Tyhmemmätkin miehet kuin hän olivat saavuttaneet sillä tavalla onnensa. Hän odotti ainoastaan onnellista sattumaa.
"Te saatte sanoa mitä tahansa, rakas ystäväni, mutta yhden lapsen omistaminen on oikea tie menestykseen. Yksi ainoa rakastettu olento ja vapaat kädet omaisuuden ansaitsemiseen."
Kun palvelijatar tarjosi kahvia, huudahti hän iloisesti:
"Se on totta, minä en ole kertonut teille, että Reine on jo kirjoittanut minulle niin iloisen ja lemmekkään kirjeen, jossa hän laveasti kertoo tulostaan sinne ja pitkästä kävelymatkasta, jolla hän oli samana päivänä. Minä sain sen aamulla."
Morangen kaivaessa taskujaan tunsi Mathieu taaskin samaa hirveätä tunnetta kuin hetki sitten. Hän oli toissapäivästä asti koettanut päästä siitä ja koettanut jollakin hyvällä tavalla selvitellä itselleen tuota kohtausta Tivolin kujanteessa. Iloinen aamiainen yhdessä tämän kunnon miehen kanssa oli vihdoin karkoittanut hänen pahat aavistuksensa. Mutta tämä valhe, tämä Pariisissa ilmeisesti kirjoitettu kirje herätti taas hänessä levottomuutta ja surkuttelua tuota rakastavaa ja onnellista isää kohtaan, jonka tytär oli kulkemassa surullista kohtaloaan kohden.
"Pikku lemmikkini!" sanoi Morange lukiessaan osia Reinen kirjeestä, "he ovat olleet hänelle hyvin ystävällisiä, hän asuu komeassa huoneessa, jossa on punaiset huonekalut ja sänky niin suuri, että hän aivan katoaa siihen. Hänellä on kirjaillut lakanat, tiedättekö, ja parfyymipulloja toilettipöydällä sekä mattoja kaikkialla. Siellä on äärettömän rikas perhe ja se on ylhäistä sukua, niinkuin paroonitar on sanonut. Rakas lapseni ja hänen ystävättärensä tekivät heti pitkän kävelymatkan puistossa, jossa on mitä ihanimpia kukkia, puistokäytäviä, satavuotisia puita, korkeita kuin kirkonholvi. Siellä on suuria lampia, joissa ui joutsenia, ansareita, joissa on harvinaisia, tuoksuavia kasveja. Minä en ole juuri turhamainen, kuten tiedätte, mutta minua ilahuttaa joka tapauksessa, että tyttäreni on vieraana sellaisessa linnassa. Niin, huvitelkoon hän vaan, pikku lemmikkini, ja olkoon iloinen ja onnellinen!"
Hän unohti kahvin juomisen. Äkkiä aukeni ovi, ja paroonitar tuli aivan odottamatta sisään. Syntyi äänettömyys.
Morange katseli häntä suu ammollaan ymmärtämättä mitään.
"Mitä minä näen? Oletteko te täällä? Onko Reinekin kotona, onko hän palannut takaisin?"
Hän nousi koneellisesti ja katsoi eteiseen siinä luulossa, että hänen tyttärensä oli jäänyt sinne riisumaan hattuaan. Sitten tuli hän takaisin ja kysyi taas:
"Onko Reine palannut takaisin? Missä hän on?"
Sérafine oli hyvin kalpea eikä kiirehtinyt vastaamaan, mutta hän näytti päättäväiseltä ja seisoi siinä pää pystyssä valmiina uhmailemaan suurimpiakin vaaroja ja voittamaan ne. Hän tervehti Mathieutä jääkylmällä kädellään, mutta se ei vapissut, ja hän tuntui tyytyväiseltä nähdessään Mathieun täällä. Vihdoin sanoi hän tyyneesti:
"Niin, minä tulen hänen kanssaan takaisin. Hän tuli äkkiä pahoinvointiseksi, ja minä katsoin viisaimmaksi tuoda hänet takaisin Pariisiin."
"Vai niin", oli kaikki mitä Morange vastasi hämmästyneellä äänenpainolla.
"Hän on hieman väsynyt matkan jälkeen, hän odottaa teitä."
Morange katseli yhä Sérafineä silmät hareillaan eikä näkynyt huomaavan tuota kertomusta valheelliseksi, hän ei edes ajatellut kysyä, miksi ei hänen tytärtään, jos hän kerran oli sairas, tuotu kotiin.
"Te tulette siis noutamaan minua?"
"Niin tulen, kiirehtikää."
"Minä otan vaan hattuni ja sanon palvelustytölle, että hän panee huoneen kuntoon."
Hän katosi hetkeksi eikä ollut vielä liiaksi peloissaan; hän ajatteli ainoastaan hattunsa ja hansikkaittensa löytämistä, jotta häntä ei tarvitsisi odottaa.
Sérafine katsoi Morangen jälkeen, ja kun hän oli poistunut, muuttui Sérafine amatsooniksi, joka vetää henkeään sitä ankaraa taistelua varten, jota hän odottaa. Hänen kullalta kimaltavissa silmissään paloi synkkä tuli. Hänen ja Mathieun katseet kohtasivat toisensa, ja he katselivat vaieten toisiaan. Mathieu oli kalpeampi kuin Sérafine, ja hirveä epäluulo sai hänen vapisemaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Mathieu vihdoin.
"Hirveä onnettomuus, ystäväni. Hänen tyttärensä on kuollut."
Mathieu tukahutti äänensä ja pani kauhistuksissaan kätensä ristiin.
"Kuollutko! Kuollut siellä Sarraillen luona, tuossa hirvittävässä pesässä!"
Sérafine säpsähti ja oli vähällä päästää hämmästyksen ja pelon huudahduksen.
"Tiedättekö te sen? Kuka sen on sanonut teille, kuka meidät on pettänyt?"
Mutta hän tyyntyi pian, suoristi taaskin vartalonsa ja tunnusti kaikki nopeasti ja hiljennetyllä äänellä:
"Te saatte nähdä, että minä en ole arkalasta. Minä en hiivi pakoon, ja näettehän te sen, että juuri minä olen tullut noutamaan isää. Kun Reine tuli raskaaksi, niin se olin juuri minä, jonka päähän tuli ensin se ajatus, että Reinen pitäisi antaa leikata itsensä päästäkseen tuosta lapsesta ... ja muistakin. Miks'ei se olisi hänelle onnistunut, koska minäkin siitä niin hyvin suoriuduin? Ja kaikki oli seurauksena hullumaisesta ja aivan odottamattomasta seikasta, yhdestä valtimon sulkijasta, jonka ponsi katkesi yöllä sairaanhoitajattaren nukkuessa, niin että tuo tyttöparka löydettiin aamulla makaamassa kuolleena kokonainen meri verta ympärillään. Hän oli niin kaunis ja elämänhaluinen! Minä pidin paljon, paljon hänestä..."
Sérafinen ääni petti ja hänen täytyi vaieta, ja suuret kyyneleet sammuttivat hänen silmistään kullan kimalluksen. Mathieu ei ollut koskaan nähnyt hänen itkevän sillä tavalla, ja nämät kyyneleet lisäsivät vielä enemmän hänen hämminkiään.
"Minä painoin äsken viimeisen suudelman hänen kalpeille huulilleen ja kylmille poskilleen", jatkoi Sérafine, "ja sitten käskin minä heti ajaa tänne. Mutta tästä täytyy tulla loppu, tuon miesparan täytyy saada tietää kaikki, ja minä tiedän sen hyvin, ett'ei kukaan muu voi sitä tehdä kuin minä. Minä uhoittelen sitä vaaraa. Mutta koska te olette täällä, niin voitte seurata mukana. Morange pitää teistä, eikä ole haitaksi, vaikka meitä on kaksi. Meidän täytyy jo matkalla sinne valmistaa häntä vastaan ottamaan tämä ankara isku."
Hän vaikeni, sillä Morange tuli sisään. Hän huomasi luultavasti, että Mathieu ja Sérafine kuiskuttelivat, ja siitä syystä katseli hän heitä epäluuloisesti. Hänen äänensä tuntui levottomalta, kun hän yhä vielä hansikkaitaan etsiessään kysyi:
"Hänen pahoinvointinsa ei liene niinkään vaarallista, vai kuinka?"
"Ei", vastasi Sérafine, joka ei vielä tohtinut antaa hänelle ensimäistä iskua.
"Teidän olisi pitänyt tuoda hän rautatienasemalta tänne. Se olisi ollut yksinkertaisempaa."
"Niin olisi, mutta hän ei sitä tahtonut, hän pelkäsi säikähdyttävänsä teitä. Jos te nyt olette valmis, niin lähdetään."
Morange lähti raskain askelin portaita alas sanomatta enään sanaakaan. Mutta hänen aivonsa työskentelivät, ja hänen mieleensä johtui kaikenlaisia seikkoja. Hänhän oli ollut aamupäivällä konttoorissaan, ja Reine olisi kyllä silloin voinut tulla kotiin ja mennä vaikka vuoteeseenkin; hänen ei siis olisi tarvinnut pelätä säikähdyttävänsä isäänsä. Morangen levottomuus kasvoi niin suureksi, että hän ei tohtinut enään mitään kysyäkään. Mutta kun hän näki, että Mathieukin nousi vaunuihin, kalpeni hän vielä enemmän eikä voinut olla huudahtamatta:
"Tuletteko tekin mukaan? Minkätähden?"
"Ei, hän ei tule mukaan", vastasi paroonitar kiireesti. "Me jätämme hänen matkan varrelle, hänellä on asiaa samalle taholle."
Morange ei voinut istua hiljaan, hänen levottomuutensa kasvoi kasvamistaan. Kun vaunut jo lähestyivät siltaa, ajatteli Sérafine, että Morange luonnollisesti huomaisi, ett'ei pysähdytäkään hänen asunnolleen, vaan jatketaan matkaa Antinkatua pitkin. Nyt täytyi Sérafinen ruveta kertomaan jotakin, hän puhui taas Reinen sairaudesta ja antoi ymmärtää, että tämä rakas lapsi oli vaarallisesti sairastunut, mikä teki leikkauksen välttämättömäksi. Morange kuunteli ja katseli tuskallisena Sérafineä. Kun vaunut vierivät Champs-Elyséen poikki, huomasi Morange, että häntä ei vietykään paroonittaren luokse, ja silloin tunkeutui hänen rinnastaan sydäntäsärkevä huokaus; nyt ymmärsi hän, että hänen tyttärensä oli jo leikattu, koska leikkauksesta kerran oli puhuttu. Mathieu tarttui Morangen vapiseviin käsiin ja itki yhdessä hänen kanssaan, mutta Sérafine alkoi ripittää itseään, kertoi, että leikkaus todellakin oli jo toimitettu ja että oli keksitty tämä juttu kutsuista maaseudulle, jotta isälle ei tuotettaisi tuskaa. Hän väitti, että leikkaus varmaan onnistuu hyvin, ja sitten tahtoi hän, ennenkuin antaisi Morangelle viimeisen iskun, myöntää hänelle hieman armon aikaa käskien ajamaan vielä jonkun matkaa. Mutta Morange ei rauhoittunut, hän katseli ulos kummastakin vaunun ikkunasta, aivan kuin häkkiin sulettu eläin, hän tahtoi nähdä, mihin tuntemattomaan, peloittavaan paikkaan häntä vietiin. Kun vaunut olivat kulkeneet Boétie- ja Pépinèrekadun, tunsi hän äkkiä jyrkästi kaltevan Rocherkadun mustine taloineen. Ja nyt oli kuin salama olisi leimahtanut, totuus oli kaikessa hirmuisuudessaan hänen silmäinsä edessä, hän oli näkevinään kuolleen vaimonsa makaamassa likaisella, verisellä lavitsalla.
"Tyttäreni on kuollut, tyttäreni on kuollut, he ovat tappaneet hänen!"
Ja vaunut vierivät muitten vaunujen ja jalankulkijain välitse, kääntyivät sitten Tivolin ummehtuneelle, melkein ihmisistä tyhjälle, likaiselle ja mustalle kujanteelle. Morange pyristeli ja huitoi raivokkaasti ympärilleen, Mathieun täytyi pidellä kiinni hänen käsistään, mutta Sérafine, jolla oli pettämätön mielenmalttinsa jälellä, käski hänen olemaan vaiti ja oli valmis peittämään kädellään hänen suunsa, jos hän jatkaa vaikerruksiaan. Mitä Morange tahtoi tehdä? Sitä ei hän itsekään tiennyt, mutta hän halusi huutaa, hypätä pois vaunuista ja juosta tietämättä itsekään minne. Ja kun vaunut pysähtyivät ja pyörät joutuivat katuojaan tuon viheliäisen talon edustalla, lakkasi Morange äkkiä riehumasta, hän antautui seuralaistensa valtaan, ja he auttoivat hänen ulos sekä veivät mukanaan kuin tahdottoman esineen. Mutta pimeässä, haisevassa porttikäytävässä, jonka kylmyys verhosi hänen hartiansa kuin käärinliina, heräsi taas tuo hirveä muisto kauhealla voimalla: tässä oli sama porttikäytävä repeytyneine ja homehtuneine seinineen, ja sitten seurasi sama vihertävä, ummehtunut piha, joka muistutti kaivon pohjaa. Kaikki tuli esiin uudestaan, tuo kauhea näytelmä näyteltiin toisen kerran ja vielä hirveämpänä.
Sarraille seisoi pienessä vastaanottohuoneessaan ja odotteli kasvot ankaran ja päättäväisen näköisinä. Morange katsoi hupsumaisella ilmeellä ympärilleen, hänen hampaansa vapisivat ja hän kysyi:
"Missä hän on? Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen."
Turhaan koetti Sérafine rauhoittaa häntä kauniilla sanoilla voittaakseen aikaa vielä jonkun minuutin ja toivossa saada lieventää viimeistä iskua, sitä näkyä, joka odotti Morangea. Mutta Morange työnsi muut syrjään, alkoi taaskin soperrella samoja sanoja kävellen pitkin huonetta itsepäisenä kuin eläin, joka etsii ulospääsyä.
"Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen. Missä hän on?"
Kun Sarraille aikoi puhutella ja valmistella häntä, äkkäsi Morange äkkiä hänen ja kävi nyrkit pystyssä häntä vastaan lyödäkseen häntä.
"Vai niin, te olette lääkäri, te olette se, joka olette murhannut hänen!"
Nyt syntyi hirmuinen meteli: Morange huitoi käsillään, lateli haukkumasanoja, uhkauksia, kaikkea, mitä kielelle sattui, antoi täyden vallan sellaiselle rajulle surulle, jota tuntee ihminen, jonka sydän on revitty rinnasta. Tohtori oli alussa hyvin arvokkaan näköinen ja malttavainen, mutta vihdoin muuttui hänkin, kiljui, että häntä on petetty, että hänen ei tarvitse vastata mistään, koska tuo nuori nainen oli sellaista ilveilyä harjoittanut hänen kanssaan. Vaaralliset sanat tulivat lausutuiksi, tohtori kertoi kaikki, raskaudesta, teeskennellystä taudista, ja mainitsi siitä vaikeasta asemasta, johonka Reine oli saattanut hänen antamalla leikata kasvannaista, vaikka hän hyvin yksinkertaisesti oli raskaana. Hän oli antanut viedä itsensä harhaan, mutta hänen opettajallaankin oli samanlaisia erehdyksiä omallatunnollaan. Ei kukaan ole erehtymätön. Kun Morange kutsui häntä valehtelijaksi ja murhaajaksi ja karjui, että hän vie sellaisen lääkärin oikeuden tuomittavaksi, lausui Sarraille, että hänellä ei ole mitään sitä vastaan, sillä silloin saa hän tilaisuuden kertoa koko jutun. Tuo onneton isä horjui ja vaipui vihdoin tuolille hirmuisen todellisuuden musertamana. Hänen tyttärensä raskaana, rikoksellinen, samalla kertaa uhri ja kanssarikoksellinen! Tuntui kuin koko maailma olisi musertanut hänen alleen. Hän nyyhkytti ja huitoi kuin hullu ympärilleen aivan kuin olisi koettanut suojella itseään kukistuneen maailman palasilta.
"Te olette murhaaja! Te olette murhaajia kaikki! Teidän pitää joutua kuritushuoneesen, teidän kaikkien!"
Sérafine, joka istui Morangen vieressä, tahtoi taaskin tarttua hänen käteensä ja taisteli urhoollisesti saadakseen hänen asettumaan.
"Ei, ei, te olette murhaaja! Ja teidän täytyy tulla tuomituksi kuritushuoneesen, teidän ennen muita!"
Mutta Sérafine ei kuulustellut häntä, vaan puhui yhä, kertoi kauniita asioita, muistutti, miten hän aina oli pitänyt paljon Reinestä ja miten hän aina oli koettanut tehdä tämän tytön onnelliseksi.
"Ei, ei, te juuri olette murhannut hänen! Kuritushuoneesen, kuritushuoneesen te kaikki!"
Sairaille oli sillä välin vienyt Mathieun syrjään, sillä hän vainusi hänestä todistajaa, jos asia alkaisi kallistua huonoon suuntaan.
"Minä olen itseni suhteen täydellisesti levollinen", sanoi hän, "ja paroonitar de Lowicz on parhaana suojanani, sillä hän on valehdellut, hän myöskin, kertomalla jutun sisarentyttärestään, jonka vanhemmat muka olivat lähettäneet, maaseudulta hänen luokseen. Haastettakoon minä vaan oikeuteen, minä olen valmis vastaamaan puolestani. Erinomainen, täydellisesti onnistunut leikkaus, jota opettajani Gaudekin olisi kadehtinut."
Mutta hän oli kalpea, hänen häränkuononsa vavahteli hermostuneesti, ja hänen suurista, harmaista silmistään leimusi katkeruuden tuli kohtaloa vastaan. Hän oli ryhtynyt tähän vaaralliseen yritykseen toivossa, että hän sitten aina voi luottaa paroonittaren suojelukseen, ja nyt pakoittaa hullumainen sattuma hänen ehkä vastaamaan teostaan tuomioistuimen edessä! Hän ei edes ollut varma saavansa sitä tuhatta frankia, jonka tuo nainen oli hänelle luvannut, sillä hän tunsi hänen kitsautensa, ja ainoastaan pienen ystävättärensä tähden olisi hän sen maksanut. Sarraille oli kärsinyt auttamattoman tappion, ja hän raivosi voimattomuutensa tähden silloin kuin oli kysymyksessä onnen väkisin ottaminen.
Mathieu palasi Sérafinen luokse, joka yhä oli jaellut Morangelle hyviä neuvojaan ja lohduttavia sanojaan. Hän otti päälleen osan vastuunalaisuutta ja puhui ikuisista omantunnon vaivoistaan. Mutta kaikki tuo pitää tulla haudatuksi lapsiparan kanssa, hänen haudallaan ei saa kasvaa muuta kuin kauniita viattomia kukkia. Ja vähitellen alistui Morange, sana "murhaaja", jota hän hullun itsepäisyydellä oli toistellut, tuli yhä harvemmin hänen huulilleen ja nyt kuului se vaan pelkkänä kuiskauksena, jonka kyyneleet tukahduttivat. Hänen tyttärensä asia tuomioistuimen käsiteltäväksi, hänen ruumiinsa leikeltäväksi, hänen harha-askeleensa koko maailman tietoon, sanomalehtien kertomukset hänen rikoksestaan, niitten kuvaukset tästä inhoittavasta pesästä, josta isä hänen sitten oli löytänyt ... ei, ei sitä hän ei voi tahtoa, tuo nainen oli oikeassa. Hänen kykenemättömyytensä kostamaan tyttärensä puolesta vei häneltä viimeisetkin voimat, hänen kaikki jäsenensä olivat niin veltot kuin olisi hän saanut kovasti selkäänsä, hänen päänsä oli tyhjä, ja hänen sydäntään paleli. Hän pani kätensä ristiin ja kerjäsi ja rukoili kuin pilattu lapsi, kuin tunnon vaivoja kärsivä rikoksellinen, joka rukoilee armahdusta.
"Minä en tee kellekään ihmiselle mitään pahaa, mutta älkää tekään tehkö pahaa minulle. Näyttäkää hän minulle, antakaa minun nähdä hänet!"
Sérafine, joka nyt vihdoinkin oli voittanut, tahtoi nousta ylös. Mutta Mathieun täytyi auttaa häntä, sillä hän oli niin väsynyt. Kylmä hiki virtasi hänestä, ja hetkeksi täytyi hänen nojata Mathieun käsivarteen. Mathieutä kummastutti se, että Sérafine näytti niin vanhalta; tuntui siltä kuin ne kuihtumisen oireet, jotka Mathieu jo oli huomannut, olisivat äkkiä voittaneet ja peittäneet hänen kasvonsa tuhansilla rypyillä.
Morange ojensi vapisevan kätensä ja toisti lapsellisen valitusvirtensä:
"Minä pyydän, antakaa minun nähdä hänet ... minä en kellekään tee mitään pahaa, minä istun aivan hiljaan hänen vieressään."
Sarraille täytti vihdoin hänen tahtonsa, koska hän nyt näytti kohtaloonsa alistuvaisemmalta. Tartuttiin kiinni hänen käsivarsiinsa ja hän talutettiin tuohon kauhistuttavaan huoneesen pienen käytävän päässä. Mathieu ja Sérafine seurasivat häntä sinne sisään, ja tohtori seisahtui avoimen oven luokse.
Tässä oli nyt samanlainen kauhun huone, jollaisessa sama mies kahdeksan vuotta sitten oli tavannut kuolleen vaimonsa. Samanlaiset pölyiset ikkunat päästivät sisään samanlaista vihertävää valoa pihalta, samanlaiset rasvaiset hotellihuonekalut olivat vieretysten neljän seinän vieressä, joitten punakukkaiset tapeetit olivat kosteudesta irtaantuneet irralleen. Ja likaiselta lavitsalta löysi nyt isä tyttärensä, pienen Reinensä, epäjumalansa, jonka palvelus oli ollut koko hänen elämänsä sisältönä. Lapsen vahankalpeat kasvot pistivät jyrkästi silmiin mustien hiuksien keskeltä. Hänen pyöreät kasvonsa, jotka hänen elämänsä aikana olivat ilmaisseet niin paljon iloa ja nautinnonhalua, olivat kuolemassa muuttuneet hirveän vakaviksi, ja ne ilmaisivat epätoivoista kaipuuta kaikkeen siihen, minkä hänen nyt oli noin hirmuisella tavalla jättäminen. Hän oli kuollut ja yksinään, ilman ainoatakaan elävää olentoa luonaan, ilman vahakynttilääkään. Lakana oli vedetty leukaan asti, ja pois oli pesty verikin, joka oli tunkeutunut läpi patjain ja vuotanut lattialle. Ja tuo suuri, kostea, punainen täplä lattialla oli todistajana hirveästä näytelmästä.
Horjuen, surusta humalaisena oli Morange seisahtanut. Valériekö vai Reine, kumpi heistä? Hän tiesi, että äiti oli noussut tyttäressään ylös kuolleista, että he molemmat eivät koskaan olleet muu kuin sama nainen, ja tämä oli nyt tullut todistetuksi sillä, että tytär oli saanut saman lopun kuin äitikin. Hetkeksi oli äidin kauneus puhjennut kukkaan kirkkaassa päivänpaisteessa, mutta nyt astui hän taas kuolon valtakuntaan samasta kauheasta portista. Kaksi kertaa oli hän murhattu. Ja Morange, tuo onneton, sai kärsiä sellaisen kidutuksen, jota yksikään mies ei ennen häntä ole kestänyt, sillä kaksi kertaa oli hän menettänyt rakastamansa naisen, kaksi kertaa oli hän saanut nähdä saman hirmuisen häpeän, tämän rikoksien ja häväistyksien hirmumyrskyn, joka kiskoi sydämen hänen rinnastaan.
Hän lankesi polvilleen ja itki hillitsemättömän katkerasti, ja kun Mathieu tahtoi häntä nostaa ylös, mutisi hän tuskin kuuluvasti:
"Ei, ei, antakaa minun olla, kaikki on mennyttä. He ovat jättäneet minun, toinen ensin, toinen sitten, ja minä yksin olen syypää kaikkeen. Minä valehtelin Reinelle sanoessani, että hänen äitinsä oli matkoilla, ja nyt valehteli hän minulle, että hän muka olisi ollut kutsuttu tuohon linnaan vieraaksi. Jos minä kahdeksan vuotta sitten olisin vastustanut Valérie raukkani tyhmää ajatusta, jos minä en toimettomuudellani olisi auttanut, kun hän murhattiin, niin ei Reine parkani olisi tänään joutunut saman kauhean kohtalon alaiseksi. Se on minun vikani, se olen minä, yksinään minä, joka olen tappanut heidät. He eivät tienneet itse mitään, nuo naisparat, ja eikö minun olisi silloin pitänyt suojella heitä, neuvoa heitä ja tehdä heidät onnellisiksi? Mutta minä olen tappanut heidät, minä se olen murhaaja!"
Hän nieli nyyhkytyksiään, koko hänen ruumiinsa vapisi, ja kuoleman kylmyys jäykistytti hänen jäsenensä.
"Ja minä viheliäinen hullu, liian suurella rakkaudellani olen minä tappanut heidät! He olivat niin kauniit, heillä oli niin paljon syitä päästäkseen rikkaiksi, iloisiksi, onnellisiksi! He olivat valloittaneet koko sydämeni, minä elin ainoastaan heitä varten ja heidän kauttaan. Kun Valérie meni pois, tuli Reine minun tahdokseni, minä aloin uudestaan uneksia samoja kunnianhimoisia unelmia, joita hänen äitinsäkin oli uneksinut, ja ajattelin ainoastaan, miten voisin ne toteuttaa tyttäreni suhteen, johonka koko hellyyteni oli suunnattuna. Ja minä olen tappanut heidät, tämä kaksinkertainen rikos oli seurauksena siitä minun hulluudestani, että tahdoin kohota uhraamalla ensin sen olentoparan, joka poistettiin väkivallalla tieltä ja vei äidin mukanaan, ja sitten tyttäreni, joka esimerkin turmelemana ja saman intohimon saastuttamana eli ja hengitti samaa verivirtaa. Oh, kun minä ajattelen, että vielä tunti sitten voin sanoa itseäni onnelliseksi siitä syystä, että minulla muka on vaan tämä tytär, että minulla on ainoastaan hän rakastettavanani! Millainen typerä elämän ja rakkauden pilkka! Ja nyt hän on kuollut, hän niinkuin äitinsäkin, ja minä olen aivan yksin, minulla ei ole ketään rakastettavanani, ei ketään, joka minua rakastaisi. Ei vaimoa eikä tytärtä, ei toivoa, ei tahtoa, yksin olen, yksin ikuisesti!"
Hän vaipui lattialle, tyhjänä, velttona kuin riepu, ja tuskin oli hänellä voimia likistää Mathieun molempia käsiä ja kuiskata:
"Ei, ei, älkää sanoko mitään. Te yksin olette oikeassa. Minä olen ajanut luotani elämän, ja elämä on lopulta vienyt minulta kaikki." —
Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä viljelivät, loivat ja synnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat taas kuluneet, olivat he voitokkaita elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja kiitos siitä perheen ainaiselle lisääntymiselle ja hedelmälliselle maalle, joka oli heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa. Jumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi heidän kykeneväisyydessään rakastamaan, olemaan hyviä, elämään terveellisesti, ja heidän tarmonsa teki muun, heidän työhalunsa, heidän tyyni kestäväisyytensä niissä välttämättömissä töissä, jotka luovat ja järjestävät maailman. Mutta ilman ainaista taistelua eivät he voittoa saaneet näinä kahtenakaan vuotena. He olivat vieläkin valloitusretkensä vaikeassa alussa, he saivat usein itkeä ja tuntea tuskia. Kun ahdas metsästyspaviljonki ei enään riittänyt, tuli heille suuria murheita, koska oli saatava aivan uusi maalaistalo rakennuksineen ja ulkohuoneineen. Kustannukset olivat melkoiset, ja usein uhkailivat laihot olla maksamatta käsityöläisten laskuja. Ja sitä mukaan kuin maanviljelys kasvoi tarvittiin lisään karjaakin, hevosia, palvelusväkeä, lukuisa väestö, jonka silmällä pitäminen sai heidät usein nääntymään työtaakan alle, niin kauvan kuin eivät vanhimmat lapset vielä kyenneet ottamaan kannettavakseen osaa taakasta. Mathieu oli ottanut maanviljelyksen johdon ja paransi viljelystä ehtimiseen uhraten sille kaiken ajatus- ja työvoimansa saadakseen maan antamaan itsestään kaiken sen elämän, joka sen povessa uinuili. Marianne hoiti navettaa, maitokamaria, kanalaa ja osoitti samalla olevansa ensi luokan kirjanpitäjä; hän maksoi kaikki maksettavat ja keräsi kaikki saatavat. Ja kaikista murheista, vastoinkäymisistä ja välttämättömistä erehdyksistä huolimatta, palkitsi onni kuitenkin menestyksellä heidän ponnistuksensa.
Maatila laajeni taaskin kolmellakymmenellä hehtaarilla hiekkamaata aina Monvalin kylään asti, ja ylämaalla lisääntyi metsä kolmellakymmenellä uudella hehtaarilla Mareuiliin päin. Mathieun taistelu tuli vaikeammaksi ja ankarammaksi näitä hedelmättömiä mäkiä vastaan, aina sen mukaan kuin hänen toiminta-alansa laajeni, mutta hänen onnistui kuitenkin tehdä ne vuosi vuodelta hedelmällisemmiksi, ja kiitos siitä vedelle, jolla hän niitä kaikilta puolin kasteli. Ylämaalle oli hän laittanut leveitä teitä äsken hankkimiensa metsäin kautta, hän tahtoi saada liikeyhteyttä ja toteuttaa suunnitelmansa, joka oli sellainen, että hän käyttäisi metsässä olevia aukeita paikkoja laidunmaina, jonne hän laskisi karjansa, kunnes voisi ryhtyä suuremmassa määrässä karjanhoitoon. Taistelu riehui siis kaikilla suunnilla, ja voiton mahdollisuudet lisääntyivät yhä enemmän, sillä jos toisen pellon viljasta ei tullut satoa, korvautui vahinko siten, että toinen antoi sitä suuremman tulon. Sama oli lasten laita, jotka kasvoivat yhä talon tilusten laajetessa; ne, jotka olivat hitaampikasvuisia, näyttivät ikäänkuin kiihoittavan toisten edistymistä. Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, jotka jo olivat neljäntoista vuotiaita, saivat alituiseen palkkioita koulussa ja saattoivat häpeään kahta vuotta nuoremman Ambroisen, joka oli liian vilkas ja ajatteli sentähden usein kaikkea muuta kuin läksyjään. Neljä muuta lasta, Gervais, Rose ja Claire sekä nuorin, Grégoire, olivat liian pieniä lähetettäviksi joka päivä Pariisiin, ja he viettivät reipasta ulkoelämää saamatta kuitenkaan liian paljon naarmuja ja sinimarjoja. Ja kun Marianne näiden kahden vuoden lopulla synnytti kahdeksannen lapsensa, pikku Louisen, ei hänen henkensä ollut vaarassa, niinkuin Grégoiren syntyessä, mutta hän toipui hyvin hitaasti, sillä hän oli noussut vuoteesta liian aikaiseen pyykinpesun tähden. Kun Mathieu näki hänen taas jalkeilla pienoinen sylissään, vietti hän taaskin riemun hetken kaikista suruista ja huolista huolimatta. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmalle, uusi sarka kylvetty tulevaisuutta varten.
Hedelmällisyyden suuri ja hyvä työ levisi yhä maan ja naisen kautta, voittaen kuoleman voimat, loi uusia elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle taistelun ja työn avulla ja synnytti alituisesti enemmän elämää ja toivoa.
III
Kului taaskin kaksi vuotta. Mathieu ja Marianne saivat vieläkin lapsen, tytön. Ja samalla kertaa kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebled ylämaan länsipuolella kaikella sillä rämeiköllä, joka ei vielä ollut tullut kesytetyksi. Mutta tämä puoli maatilaa oli nyt valmiina, enemmän kuin sata hehtaaria maata, jossa tähän asti oli kasvanut ainoastaan saraheinää ja ruokoa, oli viljelty ja kantoi runsaita satoja. Ja kanavoittu vesi johdettiin alas hiekkaisille viertomaille, ja siitä ne muuttuivat hedelmällisiksi. Se oli elämän vastustamatonta valloitusta, hedelmällisyys levisi päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen kaikista esteistä huolimatta, korvasi vahingot ja vuodatti joka hetki maailman suoniin yhä enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.
Nyt oli se Séguin, joka kehoitti Mathieutä hankkimaan itselleen uuden maakappaleen, hän koetti oikein houkuttelemalla saada Mathieun ottamaan yhdellä kertaa kaiken jälellä olevan maan, metsät ja nummet, lähes kaksisataa hehtaaria. Hän oli aina rahapulassa, hän tarjosi erityisiä etuja ja lupasi halvemmalla hinnalla. Mutta Mathieu oli varovainen eikä ottanut tarjousta vastaan, hän oli siksi viisas, ett'ei tahtonut luopua alussa tekemästään suunnitelmasta, jonka mukaan hän viljeli ainoastaan asteettain, tarpeen mukaan. Ja koko nummen ostamisessa itäpuolella rautatien varrella oli eräs vaikeus: siellä oli muutaman hehtaarin suuruinen maa-ala, joka leikkasi nummen keskeltä kahtia ja joka kuului Lepailleurille. Lepailleur ei kuitenkaan ollut koskaan käyttänyt tätä maata hyödykseen. Kun Mathieun nyt oli valittava uusi maa-ala itselleen, valitsi hän länsipuolella sen alueen, joka oli vielä ostamatta tuosta ylhäällä olevasta suomaasta; hän tahtoisi vastaisuudessa, lausui hän, keskustella nummimaan ostosta, kun mylläri ensin olisi luovuttanut alueensa. Mathieu tiesi muuten, että mylläri kadehti ja inhosi häntä siihen määrään, aina siitä asti kuin hänen viljelysyrityksensä olivat alkaneet kukoistaa, että hän ei voinut ajatella yrittääkään tuon alueen ostamista ja oli varma siitä, että keskusteluista ei tulisi mitään. Séguin taas väitti, että hän kyllä saa tuon miehen järkiinsä, häntä huvitti ajatus saada tuo maa-alue ilmaiseksikin, kun hän vaan ryhtyisi asiaan. Mutta Mathieu oli itsepäinen ja tahtoi ensin keskustella Lepailleurin kanssa, ennenkuin hän allekirjoittaa kontrahdin nummimaan ostosta.
Kului muutamia viikkoja. Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli Antinkadun varrella olevaan taloon kauppakirjaa tekemään, ei hän tavannut Séguinia, vaikka tämä oli kirjeessä ilmoittanut olevansa kotona. Palvelija, joka vei hänen toisessa kerroksessa olevaan suureen saliin, sanoi, että herra tulee varmaankin pian kotiin. Mathieu katseli ympärilleen hämmästyneenä siitä huolimattomasta siivosta, joka oli tässä loistavassa huoneessa ja jota hän ennen oli ihaillut, siinä kun oli komeita huonekaluja, harvinaisia taideteollisuuskokoelmia, tinaesineitä ja kirjoja. Nämä aarteet olivat tosin vielä jälellä, mutta ne olivat pölyssä ja oman onnensa huomaan heitettyinä. Ahdasmielinen Séguin, joka ajatteli ainoastaan, mitenkä hän voisi tulla huomatuksi, eikä voinut kauvankaan pysyä kiinni samassa oikussaan, oli luopunut taiteentuntijan rollista, joka ei häntä paljon huvittanut, ja oli nyt palannut ainoaan, todelliseen, kiihkoonsa: hevosiin. Kilpa-ajohevoset täydensivät nyt hänen rappiotilansa, jonka alkusyynä oli ollut peli ja rakastajattaret. Lopullinen perikato lähestyi kuitenkin yhä enemmän, ja tuosta salonkifilosoofista, joka oli ollut lukemattomissa keskusteluissa Santerren kanssa kirjallisuudesta ja yhteiskuntaopista, oli nyt jälellä ainoastaan ytimetön pessimisti, joka itse oli tuhonnut itsensä ja jonka viha elämään oli vähitellen tullut todelliseksi oltuaan ensin ainoastaan teeskenneltyä.
Mathieun tarkastellessa huonetta astui sisään pitkäkasvuinen, vaaleanverinen, kaunis tyttö, joka oli puettu yksinkertaiseen, mustaan silkkileninkiin, mikä teki hänen miellyttävän arvokkaaksi.
"Minä luulin lasten olevan täällä."
Hän hymyili vieraalle ja alkoi järjestellä papereita Séguinin kirjoituspöydällä sellaisen emännän arvokkaisuudella, joka tahtoo päästä oikeuksiinsa ja olla ylikomentajana.
Mathieu tunsi hänen, sillä hän oli nähnyt tämän tytön viime vuoden kuluessa ottavan talossa komennon, jotavastoin Valentinen vastenmielisyys talouden hoitoon kasvoi kasvamistaan. Hänen nimensä oli Nora ja hän oli saksalainen, kotiopettajatar, musiikkiopettajatar, ja Valentine oli ottanut hänen oikeastaan hoitamaan lapsia, sittenkun hänen oli täytynyt eroittaa palveluksestaan Céleste, joka varovaisuuskeinoistaan huolimatta oli taaskin tullut raskaaksi. Muuten se oikeastaan olikin Séguin joka oli hankkinut Noran, helmen, jonka hän oli varastanut eräältä perheen ystävättäreltä, kuten hän iloisesti sanoi. Ja pian kävi selville, että Nora olikin Séguinin jalkavaimo ja että Séguin oli nähtävästi ottanut hänen kotiinsa ainoastaan sentähden, että voisi tavata häntä sitä useammin ja ennen kaikkea voidakseen paremmin vartioida häntä, sillä Séguin oli hänen suhteensa hyvin mustasukkainen. Tuo kaunis tyttö, jolla oli aistillinen suu ja lapsellisen julkeat silmät, näkyi luodunkin herättämään levottomuutta ja epäluottamusta.
"Te odotatte herra Séguinia", sanoi hän vihdoin. "Minä tiedän, että hän on kutsunut teidät tänne; hän tulee varmaankin pian kotiin."
Mathieu, joka oli tarkastellut tyttöä, tahtoi tehdä kokeen.
"Hän on ehkä mennyt ulos vaimonsa kanssa", sanoi Mathieu. "Hehän käyvät usein yhdessä kaupungilla..."
"Hekö!" huudahti tyttö nauraen, mikä oli hyvin sopimatonta kotiopettajattarelle. "Teille on kerrottu väärin, herrani. Heillä ei koskaan ole sama matka. Minä luulen, että rouva on kirkossa, ellei hän ole jossakin muualla."
Julkeana ja pilkallisen näköisenä alkoi hän taaskin kävellä huoneessa järjestellen esineitä, ja ehtimiseen antoi hän hameittensa kosketella Mathieutä; hänessä näytti asuvan vaistomainen tarve tarjota itseään heti, kun hän vaan oli tullut kahden kesken jonkun herran kanssa.
"Oh, millainen talo!" jatkoi hän matalalla äänellä, aivankuin olisi puhunut itsekseen. "Näin vähän täällä välitetään herraparasta! Parasta olisi, ett'ei rouva olisi aamusta iltaan niin paljon muissa hommissa."
Valentine muissa hommissa! Voidakseen käsittää näitten sanain pilkallisuuden, täytyi tietää — niinkuin Mathieu tiesikin — että Valentine oli puoli vuotta sitten parantanut Santerren kanssa välinsä, jotka lähes kolme vuotta olivat olleet särkyneinä. Nyt tahtoi Valentine ottaa Santerren vastaan kotonaankin, hän sulkeutui koko iltapäiväksi Santerren kanssa pieneen salonkiinsa, ja nähtävästi tarkoitti kotiopettajatar juuri tätä sanoissaan, että rouva on "muissa hommissa." Santerre oli valloittanut Valentinen sinä aikana, jolloin hän piti tätä tarpeellisena saadakseen menestystä romaanikirjailijana, mutta kun Valentine tuli tarpeettomaksi ja vieläpä haitalliseksikin, oli Santerre lopettanut raa'alla ja häikäilemättömällä tavalla kaikki suhteet hänen kanssaan. Epätoivoisena tästä välien rikkoontumisesta oli Valentine sitten alkanut kummastuttaa ystävättäriään uskonnollisella hartaudellaan ja hänestä tuli yhtä ahkera kirkonkävijä kuin hän oli ennenkin ollut ollessaan kotona äitinsä luona ankaran uskonnollisessa Vaugeladen perheessä. Kun hän oli luopunut siitä vapaasta käytöstavasta, jota hän oli noudattanut miehensä ystäväin keskuudessa, vaipui hän liioiteltuun ahdasmielisyyteen. Samoin kuin Wagnerin musiikki oli roomalaiskatoolilaisuuskin vanhanaikuista ja vanhentunutta; hän odotti uutta verenhimoista Antikristusta, joka pesisi pois maailman synnit. Tosin väitettiin, että hän oli koettanut saada itselleen toista rakastajaa, mutta sitä ei voitu todistaa. Séguin, joka piti uskontoa yksinomaan muotiasiana, oli hetkiseksi lähestynyt häntä ja mennyt sovinnollisuudessaan niin pitkälle, että hän seurasi vaimoaan kirkkoonkin. Mutta alkooviriidat alkoivat sitten melkein heti, vielä kiivaampina kuin ennen, ja nyt tuli kaikki sovinto mahdottomaksi. Sittenkuin Nora oli saanut Séguinin valtaansa, oli Séguin palauttaakseen rauhan kodissaan saanut päähänsä tuoda taaskin perheesensä entisen ystävänsä Santerren, jota hän yhä kohtasi klubissa. Tämä kävi päinsä hyvin luonnollisesti ja yksinkertaisesti. Romaanikirjailija tiesi, että hänellä oli ollut niin suuri apu naisista kuin hän suinkin voi toivoa ja että hänen nyt täytyi joko mennä naimisiin tai tehdä vuoteensa toisen miehen pesään. Mutta hän hylkäsi vieläkin avioliiton sekä periaatteittensa että persoonallisen vastenmielisyytensä tähden. Hän oli niinkuin Séguinkin neljänkymmenen yhden vuotias, Valentine lähenteli kolmeakymmentä kuutta; eikö nyt ollut se ikä, jolloin etsitään lepoa ja jolloin on viisainta ajatella yhtä niistä kestävimmistä ja lujimmista siteistä, joita maailma sallii? Niin Valentine kuin muutkin. Santerrehan tunsi Valentinen, joka oli rikas, joka otettiin mielellään vastaan hienoimmissakin seurapiireissä, sen lisäksi vielä nykyään uskonnollinen, ja täytti siis kaikki toivottavat vaatimukset. Ja sillä välin kuin taloudellinen perikato talossa alkoi tulla yhä uhkaavammaksi, olivat olot siellä järjestyneet seuraavalla tavalla: mies ja kotiopettajatar, vaimo ja miehen hyvä ystävä; nuo kolme lasta kasvoivat Jumalan kaitselmuksen alaisina ilman pienintäkään huolenpitoa.
Äkkiä kuului kimakkaa huutoa, ja Andrée hyökkäsi sisään Gastonin takaa ajamana.
"Nono! Nono! Hän tahtoo tukistaa minua!"
Hänellä oli mitä ihanimmat, vaaleat hiukset, jotka liehuivat pienten kasvojen ympärillä; veli, joka oli neljäntoista vuotias, siis neljä vuotta vanhempi siskoaan, oli hoikka ja laiha kuin isänsäkin, ja hänellä oli kylmät, siniset silmät kalpeissa kasvoissaan. Hän sai vihdoin kiinni sisarensa ja tukisti häntä kaikesta voimastaan.
"Oi, miten paha hän on, estä häntä, Nono!" huusi tyttö itkien ja tarttui kotiopettajattaren hameisiin.
Mutta Nora tyrkkäsi hänen luotaan ja torui:
"Hiljaa, Andrée! Aina te tappelette! Tämä on sietämätöntä."
"Minä en sanonut hänelle mitään, minä istuin lukemassa", selitti pikku tyttö itkien. "Silloin tuli hän ja otti minulta kirjan ja tuli minun päälleni..."
"Hän on tyhmä, hän ei tahdo koskaan leikkiä", vastasi Gaston ja nauroi ilkkuvasti. "Se on sinun omaksi hyödyksesi kun minä sinua hiuksista vedän, sillä siten tulevat ne pitemmiksi."
Kotiopettajatar yhtyi hänen nauruunsa, ja hänen mielestään tämä oli hyvin hauskaa. Hänen mielestään Gaston oli aina oikeassa, ja hän antoi pojan itsevaltaisesti hallita molempia sisariaan, sekä myöntyi siihenkin leikkiin, jota tämä hänen itsensä kanssa harjoitti hypäten esimerkiksi hänen olkapäilleen tai pannen kylmän kätensä hänen niskaansa.
Mathieu oli kummissaan, vieläpä hieman suuttunutkin. Silloin tuli sisään tohtori Boutan. Pikku Andrée, joka piti tohtorista hänen iloisen hyväsydämisyytensä tähden, juoksi jo rauhoittuneena häntä vastaan ja tarjosi poskensa suudeltavaksi.
"Hyvää päivää, lapseni. Minä odotan äitiäsi, joka lähetti minulle aamulla sähkösanoman, mutta ei liene vielä itse tullut kotiin. Minä olen muuten tullut liian aikaiseen. Vai niin, rakas Mathieu, tekin olette täällä."
"Niin olen. Minä odotan herra Séguinia."
He löivät kättä sydämellisesti. Sitten katsahti tohtori Noraan ja kysyi, oliko rouva Séguin pahoinvointinen, koska hän oli kutsunut häntä luokseen sähkösanomalla. Nora vastasi kylmästi, että hän ei tiedä. Kun tohtori nyt kysyi Lucietä, jota hän ei nähnyt, vastasi Nora vihdoin:
"Lucie makaa."
"Makaako hän? Sittenhän se onkin hän, joka on sairaana?"
"Ei, hän ei ole sairas."
Boutan tarkasteli taas Noraa viisailla silmillään, jotka näyttivät tahtovan tunkeutua tuon tytön sydämeen. Hän ei kuitenkaan kysynyt enempää.
"Hyvä on, minä odotan."
Nora lähti vihdoinkin matkaansa ja vei mukanaan Gastonin ja Andréen, jonka hän hieman yrmeästi tyrkkäsi edelleen. Nora oli hieman hämmästyksissään tuosta tutkivasta katseesta, joka lakkaamatta seurasi häntä, kunnes hän sai oven kiinni.
Boutan oli kääntynyt Mathieun päin. Hetken seisoivat he ääneti ja katsoivat toisiaan. Kumpikin tunsi olosuhteet ja kumpikin pudisti päätään.
"Mitä te sanotte tuosta naisesta?" kysyi tohtori vihdoin hiljaan. "Minua hän pelottaa. Oletteko tarkastanut hänen suutaan ja silmiään, jotka muuten ovat kauniit? Minä en koskaan ennen ole noin selvästi nähnyt rikoksellisuuden leimaa noin hurmaavilla kasvoilla. Mutta toivokaamme, että minä olen erehtynyt!"
Taas syntyi hiljaisuus; tohtorikin teki kierroksen huoneessa, ja kun hän palasi Mathieun luokse, huomautti hän viittauksella sitä siivottomuutta, joka vallitsi kaikkialla.
"Se oli välttämätön seuraus, ja tekin olette seurannut tätä rappeutumista sen koko kehityskautena, eikö totta? Minä tiedän kyllä, että minua nauretaan, että minua kutsutaan intoilijaksi, ja väitetään, että kaikki erikoislääkärit ovat samanlaisia. Mutta jos minä olen itsepäinen, niin olen minä sitä sentähden, että olen vakuutettu olevani oikeassa. Mitä näihin Séguineihin tulee, niin on aivan selvää, että koko onnettomuus johtuu avioliitossa käytetyistä ehkäisykeinoista, kun mies ja vaimo ovat turmelleet ja kiihoittaneet toisiaan siinä itsepäisyydessään, ett'eivät tahdo lapsia. He ovat kuitenkin varomattomuutensa tähden saaneet yhden, ja sitten tulee mies aivan hulluksi mustasukkaisuudesta, rääkkää vaimoaan, hylkää hänen ja jättää alttiiksi lankeemukselle ja turmelukselle. Molemminpuolinen aviorikos on loogillisena seurauksena sellaisten luonteitten kesken siitä syystä, että he lakkaamatta ärsyttävät toisiaan ja myrkyttävät toistensa elämän kiihoittavissa huvitteluissaan. Nyt on ero täydellinen, perhesiteet katkenneet, herran rakastajatar ja rouvan rakastaja ovat asettuneet perhelieden ääreen, ja nyt he kaikki neljä käyttävät inhoittavia ehkäisykeinojaan. Minä tunnustan, että tuollainen saa minut raivostumaan, ja minä puhun tästä vaan sydäntäni keventääkseni enkä sanoakseni mitään uutta."
Hän oli suuttunut, hän, joka muuten oli niin lempeä. Hänen hillitty äänensä tuli tavattoman teräväksi ja innokkaaksi:
"Puhutaan paljon meidän muodinmukaisesta hermostumisestamme, meidän heikontumisestamme, meidän heikoista lapsistamme, jotka syntyvät maailmaan sairaista, epänormaalisista, hysteerisistä naisista. Mutta paitsi muita pienempiä ja tärkeitä syitä ovat avioliitossa käytetyt ehkäisykeinot se suuri syy, joka myrkyttää elämän ja terveyden. Juuri ne syöksevät meidät tähän ennenaikaiseen turmelukseen ja tuhoavat lopuksi meidät tykkänään. Petetty luonto kostaa sillä, että se saa aikaan sisällisiä häiriöitä ja tauteja. Monta sellaista naista, jotka ovat tulleet sairaiksi, kiihkomielisiksi ja turmeltuneiksi näitten salaisten keinojen kautta, olen minä nähnyt tulevan terveiksi raskauden jälkeen. Mitä enemmän näitä keinoja käytetään, sitä enemmän heikontuu ja huononee kansa, ja meitä uhkaa uudenaikainen hermosairaus, ruumiillinen ja henkinen vararikko. Katsokaa meidän naisia ja verratkaa heitä muinaisajan tukevaan naisväkeen. Meidän sukupuolettomia, vapisevia, helposti pelästyviä naisia luomme me itse ehkäisykeinojemme avulla, taiteemme ja kirjallisuutemme avulla, perheitten lapsien lukumäärän rajoittamisyrityksillämme ja rahanhimon voimalla. Ja sanokaa minulle, oletteko koskaan nähnyt selvempää esimerkkiä yhteiskunnan kukistumisesta? Täällä näytellään nyt juuri aikamme suurinta murhenäytelmää, turmeltumista elämään kyllästymisen ja tahallisen ja järjestelmällisen hedelmättömyyden kautta. Mitä kannattaa eläminen, koska jokainen syntyvä olento on onneton raukka? Ah noita lapsiraukkoja, niitä minä enimmin surkuttelen, enkä minä voi tulla tänne tuntematta sydämeni kouristuvan."
Boutan jatkoi sitten hiljaisemmin, lausui, että hän sydämestään rakasti pikku Andréeta, joka oli niin hellämielinen ja toisenlainen kuin muut, niin että äiti väliin leikillään syytti hänen imettäjäänsä Catichea, joka muka oli tehnyt hänet omaksi lapsekseen tyhmällä talonpoikaismaidollaan, joka näkyi siitäkin, että hän tuli niin vähän sukuunsa, oli aina tyyni ja iloinen eikä koskaan kiihoittunut, vaikka veli häntä ehtimiseen ärsytteli. Gastonista sitävastoin ei tohtori pitänyt, sillä hän oli ahdasmielinen, raaka, itsevaltainen ja itserakas. Mutta kaikkein enin pani hän huomiota Lucieen, joka nyt oli kahdentoista vuotias, kalpea, hoikka tyttö, jolla oli vaaleahkot hiukset ja uneksivat, vaaleansiniset silmät. Hän oli tavattoman aikaiseen kehittynyt, ja hänen oli vallannut kauhistus ja vastenmielisyys siihen verivirtaan, joka teki hänet naiseksi. Tohtori oli huomannut hänessä mitä omituisempia oireita, yhä kasvavan vastenmielisyyden lihallisiin aistintoihin, jonkinlaisen aikaiseen kypsyneen mystisismin, joka sai hänen haaveilemaan enkeleistä, puhtaista neitseistä ja eetterisestä viattomuudesta. Kaikki elämä — muurahaispesä, mehiläiskeko, linnunpesä, jossa oli pieniä, alastomia poikasia — vaivasi häntä, inhoitti häntä siihen määrään, että hän väliin suorastaan oksenti. Ja tohtori sanoi, että hän oli pessimistisien vanhempainsa oikea lapsi, vanhempain, jotka kauhistuivat elokasta ja lämmintä hedelmällisyyttä.
Nyt hyökkäsi Valentine sisään kuin tuulispää. Hän tuli aina kaikkialle liian myöhään ja oli aina pää pyörällä jonkun odottamattoman asian tähden. Hän oli yhtä laiha ja elokas kuin ennenkin, ja vaaleat hiukset olivat vielä kuin sädekehänä hänen hienojen, kuoppaisten kasvojensa ympärillä.
"Hyvää päivää, herra Froment, hyvää päivää, tohtori Boutan. Pyydän anteeksi, että olen antanut teidän odottaa. Minä menin Madeleinekirkkoon kuulemaan abbé Levasseurin saarnan alkua ja aijoin poistua hetken kuluttua — minähän olin pyytänyt teitä tänne —, mutta sitten minä aivan unohdin teidän, abbé puhui niin kauniisti, että hän sai minut kokonaan valtaansa."
Hän oli vielä aivan haltioissaan ja hänen katseensa oli puoliksi sammunut. Hänen mielestään oli abbé kuitenkin ollut liian maltillinen, hän oli vertaillut nykyajan aatteita toisiinsa ja ollut sitä mieltä, että sovinto uskonnon ja tieteen välillä on mahdollista.
"Eikö teillä ole minkäänlaista hermotautia?"
"Minullako? Ei! En minä ole pyytänyt teitä tänne itseni vaan Lucien tähden, joka on suurena surun aiheena. Minä en ymmärrä häntä. Voitteko ajatellakaan sellaista, että hän kieltäytyi aamulla nousemasta ylös vuoteestaan. Kun minä sain kuulla sen, menin itse hänen luokseen; ensin ei hän vastannutkaan vaan kääntyi seinään päin. Sitten sanoi hän vähintäin parikymmentä kertaa, että hän tahtoo mennä luostariin; mitään parempaa selitystä ei hän antanut, vaan oli vaalea kuin palttina ja tuijotti eteensä. Mikä teidän mielipiteenne on näitten uusien oikkujen suhteen?"
"Onko yöllä tai eilen illalla tapahtunut jotakin?" kysyi tohtori.
"Yölläkö, ei, ei mitään, ei ainakaan minun tietääkseni. Ei eilen illalla myöskään. Minä olin yksin kotona enkä käynyt ulkona; ystävämme Santerre tuli tänne aikaiseen ja joi kupin teetä, minä menin hänen kanssaan pieneen salonkiini sanottuamme ensin lapsille hyvää yötä päästäksemme kuulemasta heidän meluaan. He menivät levolle tavalliseen aikaan."
"Nukkuiko Lucie hyvin, eikö hän valitellut?"
"Sitä minä en tiedä. Hänellä ei näytä olevan kärsimyksiä. Minä en luule, että hän on sairas, sillä voittehan ymmärtää, että minä en olisi nyt mennyt iltapäivällä ulos, jos olisin ollut vähänkin levoton hänen suhteensa. Mutta minä tahdoin joka tapauksessa kysyä neuvoa teiltä, sillä tämä on joka tapauksessa hyvin kiusallista, tuo hänen itsepäisyytensä, ett'ei hän tahdo nousta ylös. Mennään nyt hänen huoneesensa, ja torukaa häntä ankarasti, tohtori, laittakaa niin, että hän heti nousee ylös!"
Séguin oli juuri tullut sisään. Hän oli kuullut vaimonsa viimeiset sanat, hän likisti vaan hiljaan Boutanin kättä, jotavastoin Valentine lähti huoneesta tohtorin kanssa. Sitten pyysi Séguin anteeksi Mathieultä.
"Anteeksi, rakas herra Froment, että olen antanut teidän odottaa. Minun yksi hevosistani on kipeä, eräs erinomainen juoksija, josta minä toivon paljon. Niin, kaikki menee päin mäntyä... Puhukaamme nyt keskinäisistä asioistamme. Niittenkään suhteen ei minulla ole ollut onnea."
Hän alkoi sättiä Lepailleuria, joka maastaan oli vaatinut niin suurta hintaa, että kaikki keskustelut siitä tulivat mahdottomiksi. Mylläri ei muuten ollut voinut salata kiukkuaan Mathieun voiton johdosta: suurten, viljelemättömäin alueitten tähden, joilla ohdakkeet olivat vuosisatoja esteettömästi kasvaneet, mutta jotka nyt tuottivat runsaita satoja. Hän oli ollut aivan raivostunut maahan, tuohon sydämettömään äitipuoleen, joka oli niin ankara hänelle, talonpojan pojalle, ja niin hyväntahtoinen tuota herrasmiestä kohtaan, joka oli pudonnut sinne taivaasta kääntääkseen ylösalaisin koko paikkakunnan. Hän oli virnistellyt ja sanonut, että nuo orjantappurapensaat ovat nyt kullan arvoisia, koska kerran löytyi loitsijoita, jotka voivat loihtia viljaa kivistä.
"Niinkuin tiedätte, olen minä itse ottanut vaivakseni matkustaa hänen luokseen. Hän on itse kerran tullut minun luokseni tarjoomaan kaupaksi maatilkkuaan, mutta silloin en minä luonnollisesti tahtonut ostaa sitä, sillä minä halusin jo silloin myydä koko maatilani. Eikä hän tietysti jättänyt minuakaan pilkkaamatta ja muistutti minulle, miten tyhmästi minä silloin olin menetellyt. Minun teki oikein mieleni antaa hänelle korvapuustin. — Vai niin, hänellä on nyt pieni tyttö?"
"Niin on, pikku Thérèse", vastasi Mathieu ja hymyili, sillä hän oli jo edeltäpäin ollut varma keskustelujen tuloksesta. "Se onnettomuus, niinkuin hän sanoo, kohtasi häntä viime vuonna. Hän on siitä vieläkin hyvin suuttunut; ensin oli hän hävytön vaimolleen, sitten koko yhteiskunnalle, kaikille pyhimyksille ja itse meidän Herrallemmekin. Hän on itserakas ja kostonhimoinen mies."
"Niin, ja minä loukkasin häntä myöskin siten, ett'en alkanut ihailla hänen poikaansa, Antoninia, joka lienee teräväpäisimpiä oppilaita Janvillen koulussa."
Mathieu hymyili yhä.
"No, sitten en minä ihmettelekään, että ette onnistunut. Eräänä päivänä kun minä neuvoin vanhempia lähettämään Antonin maanviljelyskouluun, luulin minä, että he alkavat piestä minua. Heidän unelmansa on tehdä hänestä herrasmies."
Lyhyesti, siitä kaupasta ei siis tullut mitään, ja Séguinin täytyi tyytyä tähän eikä hän voinut myydä Mathieulle muuta kuin viimeisen suomaan ylämaan länsipuolelta. Kauppakirja oli muuten valmis, ja se allekirjoitettiin nyt. Vielä oli Séguinilla jälellä kaksi maapalstaa, toinen lähes sadan hehtaarin suuruinen metsä Lillebonnen luona, ja toinen alue, joka oli nummimaata ja ulottui aina Vieux-Bourgiin ja jonka Lepailleurin sarka eroitti Mathieun jo ostamasta maasta.
"Minä olisin antanut teille paremmilla ehdoilla, ja se olisi ollut teille todellinen voitto", sanoi Séguin, joka oli vaikeassa rahapulassa. "Mutta te olette viisas mies, minä tiedän, ett'en voi saada teitä tekemään vastoin alkuperäisiä suunnitelmianne, jos te kerran olette päättänyt odottaa. Onnea nyt vaan! Teidän onnenne on minunkin onneni."
He olivat aina olleet mitä parhaimmissa suhteissa, ja he kättelivät juuri, kun ovi aukeni ilman että kukaan palvelija olisi ottanut vaivakseen ilmoittaa uutta tulijaa.
"Ei, mutta oletteko te täällä?" sanoi talon herra aivan tyyneesti. "Minä luulin teidän olevan ystävänne Maindronin pääharjoituksissa."
Santerre astui sisään hieman väsähtänyt hymy huulillaan. Hän oli melkoisesti lihonnut, menestys oli lannoittanut häntä, mutta hänen kauniit, ruskeat silmänsä olivat vielä hyväilevän näköiset, ja hänen hyvin hoidettu partansa peitti hänen pahan suunsa. Hän oli ensimäinen, joka oli vainunnut alkooviromaanin pikaista kuperikeikkaa, ja hän oli tullut uskonnolliseksi samaan aikaan kuin Valentinekin, hän kirjoitteli nyt kääntymysjuttuja, romaaneja, joissa uudenaikainen katoolilainen suunta sai aina voiton. Se oli muuten ainoastaan lisännyt hänen halveksumistaan ihmiskuntaa kohtaan.