V
Neljätoista kuukautta tämän jälkeen oli Chantebledissä juhla. Denis, joka konetehtaalla oli tullut Blaisen jälkeläiseksi, nai Marthe Desvignesin. Ja tämä oli ensimäinen hymy perheen katkerassa surussa, ja se oli kuin kirkas, lempeä kevään aurinko ankaran talven jälkeen. Mathieu ja Marianne tunsivat iloista ja hellää liikutusta elämän ainaisesta kukkaan puhkeamisesta. Siitä oli jo enemmän kuin kaksi vuotta kuin Rose oli uinunut Janvillen pienessä kirkkomaassa, ja enemmän kuin vuosi siitä kuin Blaisekin oli sinne viety. Ja rakkaitten vainajain muiston piti nyt myöskin olla läsnä juhlassa, tämän muiston piti tulla vainajille varatuille paikoille aivankuin he itse olisivat yhdessä päättäneet, että aika häitten pitoon oli tullut, niin että heidän kaipuunsa ei enään saisi himmentää kaikkein yhteistä onnea.
Denisin tulo konetehtaasen oli tapahtunut aivan yksinkertaisesti. Kun hän ei ollut tullut sinne heti suoritettuaan kolmivuotisen oppikurssin teknillisessä koulussa, niin oli se sentähden, että tämä paikka oli hänen veljellään. Mutta kaikki hänen opintonsa tekivät hänen veljensä jälkeläiseksi, hänen piti vaan muuttaa sivurakennukseen, josta Charlotte oli muuttanut pois kauhuissaan onnettomuudesta ja asettunut asumaan Chanteblediin. Denisin tulon kautta liikkeesen voitiin nyt helposti järjestää Beauchênen rahalaina, joka maksettaisiin kuudennella osalla tehtaasta. Koska Fromentin perhe oli antanut rahat, niin astui toinen veli vaan toisen sijalle, allekirjoitti sen välikirjan, jonka toisen piti allekirjoittaa. Sen lisäksi sitoutui hän itsestään maksamaan eläkettä Charlottelle, veljen leskelle. Kaikki tämä oli suoritettu kahdeksassa päivässä ilman riitoja; se oli loogillinen seuraus asiain kulusta. Constance ei edes ollut voinut keksiä mitään tekosyitä, sillä hänen miehensä sai hänen vaikenemaan sanomalla: "No mitä minun sitten pitäisi tekemän? Minulla täytyy olla joku apumies, ja se voi yhtä hyvin olla Denis kuin joku vieraskin, ja muuten ostan minä vuoden kuluessa hänen osansa takaisin, ja ajan hänen ulos portista, jos hän minua suututtaa!" Ja Constance vaikeni, jotta ei olisi tullut olleeksi hävytön miehelleen, ja hän oli epätoivossaan tuntiessaan talon seinien pala palalta kukistuvan.
Nyt katsoi Denis ajan tulleeksi, että hän voi mennä naimisiin Marthensa kanssa. Tämä Charlotten nuorempi sisar, Rosen eroittamaton ystävä, oli jo odottanut kolme vuotta ollen aina päivänpaisteisen hymyilevä ja hellän viisas. Yleistä kummastusta herätti se seikka, että niin hyvillä tulevaisuuden toiveilla varustettu nuori mies itsepintaisesti päätti mennä naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut soutakaan. Mutta Mathieu ja Marianne hymyilivät ja hyväksyivät tämän avioliiton, sillä he tunsivat poikansa hyvät periaatteet. Hän ei tahtonut rikasta tyttöä, joka olisi maksanut hänelle enemmän kuin myötäjäiset, hän oli iloinen siitä, että oli löytänyt kauniin, terveen, ymmärtäväisen ja käytännöllisen naisen, josta oli tuleva hänelle seuralainen ja apu, lohdutus kaikissa elämän vaiheissa. Hän ei valmistaisi miehelleen ikäviä hämmästyksiä, sillä Denis oli tutkinut häntä: hän oli rakastettava, viisas ja hyvänluontoinen, jotka luovat kodin pysyväisen onnen. Myöskin Denis oli hyvänluontoinen ja ymmärtäväinen, sanoivat ihmiset, ja Marthe tiesi sen, hän oli iloinen saadessaan kulkea läpi elämänsä tien tämän nuoren miehen rinnalla varmana siitä, että he vaeltaisivat yhdessä tässä elämässä, vakavin askelin maltillisen ja järjellisen rakkauden kirkkaassa päivänpaisteessa.
Päivää ennen häitä tehtiin Chantebledissä suuria valmistuksia. Surun vuoksi oli vieraiksi kutsuttu ainoastaan Séguinit ja Beauchênet, jotka olivat sukulaisia. Aamiainen valmistettaisiin ainoastaan kahdellekymmenelle henkilölle. Mutta jokainen tahtoi olla hellällä tavalla kohtelias aivankuin solmiakseen perhesiteet vielä lujemmiksi. Aamiaispöydästä puhuttiin paljon, mihin se pantaisiin ja miten se koristettaisiin. Nämät ensimäiset heinäkuun päivät olivat aurinkoiset ja niin lämpimät, että heti päätettiin kattaa pöytä ulos puitten siimekseen. Vanhan metsästyspaviljongin edustalle, jossa vanhemmat olivat ensin asuneet muuttaessaan Janvilleen, oli ihana paikka. Se oli kuin perheen pesäpaikka, se liesi jonka äärestä se sitten oli levinnyt yli koko seudun. Tämän paviljongin, joka jo oli ollut menemäisillään raunioiksi, oli Mathieu äsken antanut korjata ja laajentaa siinä mielessä, että hän vetäytyy sinne Mariannen kanssa ja pitää luonaan ainoastaan Charlotten ja hänen poikansa. Hän aikoi nimittäin pian antaa maanviljelyksen poikansa Gervaisin huostaan ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun sai aikaiseen ruveta elämään patriarkana, kuninkaana, joka on luopunut kruunustaan, mutta jonka viisaita neuvoja vielä toteltaisiin. Vanhan, villiytyneen puutarhan asemasta oli siellä nyt tuores nurmi, joita ihanat puut ympäröivät, jalavat ja pyökkipuut, jotka olivat kuin soreavartaloisia ja hyväntahtoisia ystäviä. Mathieu oli itse istuttanut nämät puut, hän oli nähnyt niitten kasvavan, ne olivat kuin hänen omaa lihaansa ja vertansa. Mutta hänen rakkain lapsensa oli voimakas, pian kahdenkymmenen vuotias tammi keskellä nurmea, ja sen oli hän Mariannen avulla istuttanut silloin, kun hän laski perustuksen Chantebledin maatilalle. Heidän työnsä oli itänyt, yhdessä tammen oksain kanssa oli se levinnyt yhä laajemmalle aivankuin heidän vaivainsa hiki ja veri olisi joka kevät muodostunut kasvavaksi mahlavirraksi. Ja tämän tammen vieressä, joka siis kuului heidän voimakkaasen perheesensä, oli myöskin suihkulähde, johon kanavoittu ylänkömaa antoi vetensä ja jonka heikko, kristallinkirkas ääni sai mielet iloisiksi.
Siellä pidettiin siis neuvottelua häitten edellisenä päivänä. Mathieu ja Marianne olivat tulleet ensin katsomaan, millaisiin valmistuksiin olisi ryhdyttävä, ja he tapasivat siellä Charlotten, joka istui albumi polvella ja piirteli rivakasti tuota suurta tammea.
"Mitä siitä tulee, yllätyskö?"
Charlotte hymyili hieman hämillään.
"Niin, yllätys, saattepa nähdä."
Sitten tunnusti hän maalanneensa neljätoista päivää pieniä akvarelleja hääaamiaisten ruokalistoihin. Hänellä oli hieno ja kaunis ajatus: hän ei ollut maalannut muuta kuin leikkiviä lapsia, lasten kasvoja, kaikki perheen lapset, ja vanhain valokuvain avulla oli hän osannut maalata kunkin muotoisekseen. Tuo suuri tammi oli oleva pohjana kahden viimeksi syntyneen, pikku Benjaminin ja pikku Guillaumen kuvalle.
Iloisina ja liikutettuina katselivat Mathieu ja Marianne kaikkia noita ruusuisia kasvoja, jotka he aivan hyvästi tunsivat. Siinä olivat molemmat kaksoset kehdossa sylitysten, siinä Rose, tuo rakas vainaja pienessä yöpuvussaan, siinä Ambroise ja Gervais alastomina ja painimassa ruohostossa, siinä Grégoire, siinä Nicolas, joka kiipesi puuhun hakemaan harakanpesää, siinä Claire, siinä kolme muuta heidän tytärtään, Louise, Madeleine ja Marguerite taloustoimissa tai ajamassa kanoja tai ratsastamassa satulatta. Mutta enimmin liikutti Mariannen mieltä hänen kuopuksensa, Benjamin, jonka Charlotte oli piirustanut tammen alle makaamassa samassa pienessä vaunussa kuin hänen oma poikansakin, aivan yhdenikäinen Guillaume.
"Setä ja veljenpoika", sanoi Mathieu leikillisesti. "Mutta setä on joka tapauksessa arvokkaamman näköinen, hän on viikkoa vanhempi."
Marianne hymyili kyyneleet silmissä, ja akvarelli vapisi hieman hänen käsissään.
"Rakkaat lemmikkini! Rakas poikani, rakas pojanpoikani! Nuo rakkaat pikku olennot ovat taaskin tehneet minut äidiksi ja isoäidiksi! Ah, nuo kaksi ovat meidän lohdutuksemme, he ovat parantaneet haavat, heitä saamme me kiittää siitä, että meidän toivomme ja rohkeutemme on uudestaan herännyt."
Ja se olikin totta. Minkälainen suru olikaan ollut niinä ensimäisinä aikoina, jolloin Charlotte jätti tehtaan ja pakeni Chanteblediin! Ollen niinkuin Mariannekin neljättä kuukautta raskaana, oli hän ollut kuolemaisillaan sen surullisen onnettomuuden johdosta, joka vei Blaiselta hengen. Hänen suurin lohdutuksensa oli nähdä, että hänen pikku Berthensä, joka Pariisissa oli heikonlainen, oli saanut poskillensa punaa Chantebledin raittiissa ilmassa. Hän oli muuten määritellyt elämänsä tehtävän, hän tahtoi vanheta täällä, tässä rauhaisessa, vieraanvaraisessa talossa, antautua kokonaan molemmille lapsilleen, ja hän oli onnellinen siitä avusta ja turvasta, jota hän sai helliltä appivanhemmiltaan. Hän oli aina ollut hieman itseensä sulkeutunut ja haaveksiva, hänellä oli ainoastaan tarve rakastaa ja olla rakastettu. Hän alkoi vähitellen elää uudestaan muutettuaan appivanhempainsa kanssa tuohon vanhaan paviljonkiin, jonka Mathieu oli varustanut heitä ja itseään sekä vaimoaan varten. Hän alkoi taas tehdä työtäkin, hän tahtoi toimia jotakin, ja hän maalaili pienoiskuvia, joita eräs Pariisin taidekauppias osti häneltä. Mutta kaikkein surujen lohdutuksena ja lääkkeenä oli ennen kaikkea hänen pieni Guillaumensa, hänen miesvainajansa lahja, lapsi, joka oli kuin kuolleista herännyt isänsä. Ja samoin oli Mariannen laita, kun hänen Benjamininsa syntyi, uusi poika, joka korvasi menetetyn ja täytti tyhjän sijan hänen sydämessään. Molempain äitien oli äärettömän hauskaa saada yhdessä imettää molempia lohduttajiaan. He unohtivat itsensä heidän tähtensä, näkivät heidän rinnatusten kasvavan, antoivat heille rintaa samana tuntina aivankuin eivät olisi tahtoneet eroittaa heitä. Vaikka toinen äideistä oli melkein kaksi kertaa vanhempi kuin toinen, tuli heistä kuitenkin kuin sisarukset. Ja heidän suruunsa tuli valoa, he voivat nauraakin, kun heidän pienet enkelinsä nauroivat, ja liikuttavaa oli nähdä isoäidin ja miniän kumartuneina saman kehdon ylitse.
"Ole varovainen, kätke akvarellisi", sanoi Mathieu. "Tuolla tulevat Gervais ja Claire."
Yhdeksäntoista vuotias Gervais oli jättiläinen, perheen suurikasvuisin ja väkevin poika, jolla oli mustat, kiharat hiukset, kirkkaat silmät ja suuripiirteiset, täyteläiset kasvot. Hän oli isän suosikki, hedelmällisen maan poika, jonka isä oli kasvattanut rakkauteen maatilaa ja järkevää maanviljelystä kohtaan, niin että hän kerran voisi jatkaa alotettua viljelystyötä. Hän oli antanut pojalle jo osan töistä, hän odotti ainoastaan hänen naimistaan antaakseen sitten koko maanviljelyksen hänelle. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pojalleen avuksi Clairen, sittenkuin tämä olisi joutunut naimisiin kunnollisen ja tarmokkaan miehen kanssa, joka ottaisi osalleen osan tehtävistä. Kaksi toisilleen sopivaa miestä ei ollut liiaksi niin suuren tilan hoitoon. Aina siitä asti kuin Marianne oli taaskin alkanut imettää, hoiti seitsentoista vuotias Claire hänen toimiaan; hänkin oli kelpo tyttö, ei kaunis, mutta erinomaisen terve ja voimakas. Hän hoiti etupäässä sisätehtäviä ja kirjanpitoa, oli ankaran taloudellinen, josta syystä perheen muut tuhlaavammat jäsenet tekivät usein hänestä pilaa.
"Tähänkö se pöytä sitten pannaan?" sanoi Gervais. "Silloin täytyy minun antaa niittää tästä ruoho."
Claire puolestaan ajatteli vieraitten lukumäärää ja aamiaispöydän rakentamista, joka oli hänen huolenaan. Ja kun Gervais oli kutsunut Frédéricin niittämään ruohoa, jatkoivat kaikki kolme keskustelua siitä, mitä olisi tehtävä.
Rosen kuoleman jälkeen ei ollut Frédéric, hänen sulhasensa, voinut jättää taloa, hän oli taaskin ryhtynyt työskentelemään yhdessä Gervaisin kanssa, jonka tarmokkaaksi ja ymmärtäväiseksi toveriksi hän oli tullut. Viimeisinä kuukausina olivat Mathieu ja Marianne huomanneet, että hän oli hyvin paljon yhdessä Clairen kanssa aivankuin hän olisi tahtonut menetettyään vanhemman sisaren saada korvausta nuoremmasta, joka tosin ei ollut yhtä kaunis, mutta kunnon emännän alku. Ensin tämä seikka oli murehduttanut heitä, sillä kuinka voivat he unohtaa rakkaan Rosen. Mutta sitten tulivat he liikutetuiksi ajatellessaan, että perhesiteet tulevat vahvemmiksi, jos Frédéric ei anna sydäntänsä muille, vaan he itse saavat pitää hänen. Ja he ummistivat silmänsä, hymyilivät ja ajattelivat, että Frédéric oli juuri sellainen mies ja auttaja, jonka Gervais tarvitsi.
Mutta juuri kuin pöydän kattamiskysymys oli ratkaistu, alkoivat tammen alla hameet ja irralleen päästetyt hiukset liehua päivänpaisteessa.
"Kuulkaahan", huusi Louise, "ei ole yhtään ruusuja!"
"Ei ole", yhtyi puheesen Madeleine, "ei ainoatakaan valkeaa ruusua!"
"Ja me olemme etsineet kaikista ruusupensaista", sanoi Marguerite. "Ei ainoatakaan valkeata ruusua, ainoastaan punaisia!"
Kolmetoista, yksitoista ja yhdeksän vuotta. Vahvarakenteinen ja iloinen Louise näytti jo pieneltä naiselta. Hento, sievä Madeleine istui tuntikaudet uneksivana pianon ääressä. Marguerite, jolla oli liian iso nenä ja liian leveä suu, mutta komeat kultaiset hiukset, otti talvisin käsiinsä palelevia lintuja lämmittääkseen niitä. Ja kaikki kolme, jotka olivat olleet keittiöpuutarhassa, jossa oli sekä kukkia että vihanneksia, tulivat juosten ja epätoivossa turhasta etsinnästään. Ei ainoatakaan valkeaa ruusua häihin, se oli mitä suurinta kurjuutta! Mitä nyt morsiamelle annettaisiin? Mitä pantaisiin pöydälle?
Kolmen tytön jälessä tuli viidentoista vuotias Grégoire pilkallisen näköisenä ja kädet taskuissa. Hän oli perheen kiusanhenki, aina valmis keksimään ilkeitä juonia. Hänen terävä nenänsä ja ohuet huulensa todistivat samalla kertaa tahdonlujuutta ja nopeaa ymmärrystä. Häntä näytti huvittavan sisarten alakuloisuus, hän unohti omat asiansa ja huusi kiusoittaakseen heitä:
"Minä tiedän, missä on valkeita ruusuja, ja ne ovatkin hyvin kauniita!"
"Missä sitten?" kysyi Mathieu.
"Myllyn luona. Siellä on kolme suurta ruusupensasta, jotka ovat aivan täynnä valkeita ruusuja, ruusuja suuria kuin kaalinpäät."
Sitten punastui hän ja joutui hämilleen, kun isänsä katseli häntä ankaran näköisenä ja sanoi:
"Mitä minä kuulen? Oletko sinä taaskin ollut myllyn luona? Minähän olen sen sinulta ankarasti kieltänyt. Ja sinun on taaskin täytynyt olla siellä, kun tiedät, että siellä on valkeita ruusuja."
"En minä ole ollut, minä olen vaan katsonut muurin ylitse."
"Sinä olet ollut muurin päällä, sitä vielä puuttui. Sinä tahdot siis hankkia minulle ikävyyksiä Lepailleurein, noitten tyhmien ja ilkeäin ihmisten puolelta. Sinulla on todellakin paholainen ruumiissasi."
Mutta sitä ei Grégoire sanonut, että hän oli siellä tavannut pienen, kolmentoista vuotiaan myllärin tyttären Thérèsen, tuon pikkusen vaaleanverisen tytön, joka näytti niin hauskalta punasine poskineen ja jauhon tahraamine kasvoineen. Heidän leikkinsä olivat muuten vielä hyvin lapsellisia ja viattomia. Mutta siellä oli päärynäpuun alla ihana paikka, jossa voi puhella ja nauraa ja pitää oikein hauskaa.
"Kuuletko", sanoi Mathieu, "minä en salli sinun käydä siellä leikkimässä Thérèsen kanssa. Se rakas lapsi on hyvin kiltti. Mutta se on talo, jonne sinä et saa mennä. Nyt he jo tappelevatkin keskenään, sen minä olen kuullut."
Se oli totta. Kun Antonin oli luullut parantuneensa siitä inhoittavasta taudista, josta Janvillen juorukellot olivat niin paljon puhuneet, oli hän alkanut ikävöidä Pariisiin, ja hän oli tehnyt kaikkensa päästäkseen sinne takaisin ja voidakseen alkaa uudestaan laiskan ja hurjastelevan elämänsä. Alussa oli Lepailleur tätä ankarasti vastustanut. Mutta mitä tekisi hän kotonakaan tuolla lurjuksella, jonka hän oli itse opettanut vihaamaan maata ja puolimädännyttä myllyä? Muuten oli äiti häntä vastaan; äiti ihaili vielä sokeasti poikaansa ja hänen suurta sivistystään ja oli aivan varma siitä, että poika tällä kertaa saa hyvän paikan. Ja isän oli täytynyt myöntyä; Antonin juhli nyt viimeisetkin voimansa Pariisissa, jossa hän oli konttoristina eräällä kauppiaalla Mailkadun varrella. Mutta kotiriidat tulivat pahaa pahemmiksi, varsinkin kun Lepailleur epäili vaimoaan siitä, että tämä varastelee voidakseen lähettää rahaa pojalleen. Yeusen sillalle voi väliin kuulla kirouksia ja korvapuustien läimähdyksiä. Sielläkin oli tuhlattu voimaa ja turmeltu perheonni.
Mathieu jatkoi vihaisella äänellä:
"Noilla ihmisillä on kaikki, mitä he tarvitsevat ollakseen onnelliset! Mitenkä kukaan voi olla niin tyhmä, että välttämättömästi tahtoo saada asiansa noin pahoinpäin. Heidän toivonsa, että heillä olisi ainoastaan yksi poika, jotta voisivat kerskailla tehneensä hänet herrasmieheksi, on toteutunut kauniisti ja he ovat ihastuksissaan siitä nyt. Se on samanlaista kuin hänen vihansa maahan, hänen tyhmä tapansa viljellä sitä, hänen itsepäisyytensä siinä, että antaa nummet, joita hän ei tahdo myydä, olla viljelemättöminä; voiko tyhmempää ajatellakaan. Ja mylly sitten, jonka hän tyhmyydessään ja laiskuudessaan antaa mennä raunioiksi! Ennen oli hänellä ainakin yksi syy, hän sanoi, että kun viljaa tuskin viljelläänkään paikkakunnalla, ei talonpojilla ollut mitään jauhattamista. Mutta nyt on runsaasti viljaa; meidänkin tähtemme voisi hän nyt hajoittaa vanhan myllynsä ja rakentaa sen sijaan kunnollisen höyrymyllyn. Ah, olisinpa minä hänen sijassansa, niin olisi siellä nyt jo aivan uusi höyrymylly, ja se olisi yhdistettynä Janvillen rautatien asemaan haararadalla, joka ei tulisi kovinkaan kalliiksi."
Grégoire kuunteli ja oli ihastuksissaan siitä, että tuuli oli kääntynyt toisaalle, ja kun Marianne näki kolmen tyttärensä mielipahan siitä, ett'ei ollut valkeita ruusuja, lohdutti hän heitä:
"Huomen aamulla poimimme me pöytään vähemmin punaiset ruusut, vaaleat, ja siitä tulee oikein kaunista."
Silloin rauhoittui Mathieukin ja sanoi iloisella äänellä:
"Poimikaa myös punaiset ruusut, kaikkein punaisimmat. Ne ovat elämän verta."
Marianne ja Charlotte puhelivat vielä valmistuksista; silloin kuului taaskin pienten jalkain askelia ruohostossa. Seitsenvuotias Nicolas tuli taluttaen veljensä tytärtä Bertheä, pientä, kuuden vuotiasta naista. He sopivat erittäin hyvin yhteen. Tänään olivat he olleet talosilla sisällä huoneessa Benjaminin ja Guillaumen kehdon ääressä; nämät molemmat pienet pojat olivat olleet heidän lapsinaan. Mutta kun pienokaiset heräsivät, huusivat he nälästä. Silloin olivat Nicolas ja Berthe pelästyneet ja juosseet noutamaan äitejä.
"Mamma!" huusi Nicolas. "Benjamin odottaa sinua. Hänen on jano."
"Mamma, mamma!" sanoi Berthe. "Guillaumen on jano, tule pian, hänen on kiire!"
Marianne ja Charlotte nauroivat. Huomiset häät oli saanut heidän unohtamaan pienet, rakkaat lemmikkinsä, ja he kiirehtivät sisään, sillä nyt olikin aika antaa pienokaisille rintaa.
Oi, millaiseksi helläksi ja sydämelliseksi juhlaksi muuttui huomispäivän häät! Heitä oli pöydässä suuren tammen alla nurmella ainoastaan yksikolmatta henkeä, ja heidän ympärillään olivat suojaavat puut, niin että he olivat kuin lehtimajassa. Koko perhe oli koossa, ensin kaikki Chantebledissä asuvat, sitten Denis, jota saatiin harvemmin nähdä, sillä hänellä oli paljon työtä tehtaassa, sekä Ambroise ja hänen vaimonsa Andrée, joilla oli mukanaan pikku Léonce; hekin kävivät täällä harvoin, sillä Pariisin toimelias elämä kahlehti heitä. Oli iloista nähdä näitten pesästään lentäneitten lintujen palaavan pesäänsä takaisin, nähdä heidät kokoontuvan täysilukuisina, vaikka elämä heidät aina hajoittaa. Muuten ei siellä ollut muita kuin Beauchêne ja Constance, Séguin ja Valentine sekä luonnollisesti myöskin morsiamen äiti, rouva Desvignes. Kolme pienokaista istui erityisen pöydän ääressä. Léonce, joka oli viidentoista kuukauden vanha ja oli äsken vieroitettu sekä molemmat rintalapset Benjamin ja Guillaume; ja jotta hekin voisivat olla mukana juhlassa, oli heidän kehtonsa sijoitettu erikoiseen paikkaan. Tilaisuudessa oli siis läsnä kaksikymmentäneljä henkilöä eli kaksi tusinaa. Ruusuilla koristeltu pöytä tuoksuili viileässä varjossa ja kesän aurinko lähetti lehtien välistä sille runsaan kultasateen. Ihana heinäkuun taivas peitti koko seudun sinertävällä teltalla, joka ulottui taivaanrannasta taivaanrantaan, ja Marthen valkea leninki, suurten ja pienten tyttöjen vaaleat puvut ja nuoruuden ruusut poskilla olivat tämän vihannoivan, onnellisen sopukan kukkakoristeina. Syötiin mitä rattoisamman mielialan vallitessa ja juotiin morsiusparin ja kaikkein läsnä olevain malja.
Sillä aikaa kuin palvelijattaret korjasivat ruokia pöydältä, tahtoi Séguin, joka oli olevinaan huvitettu hevossiitoksesta, että Mathieu näyttäisi hänelle tallinsa. Séguin ei ollut koko aamiaisten aikana puhunut muusta kuin hevosista, hän tahtoi ennen kaikkea nähdä muutamia työhevosia, joita isäntä oli kehunut hyvin väkeviksi. Ja hän kehoitti Beauchênen tulemaan mukaan. Constance ja Valentine, joilla ei ollut muutakaan tekemistä, lähtivät heidän mukanaan ja jättivät muut puun alle.
Navetta ja talli olivat oikealla puolella. Mutta sinne täytyi mennä pihan kautta, josta näkyi koko maatila. Pihalle seisahduttiin äkkiä ihailemaan, sillä niin suurelta näytti tämä täydelliseksi kehittynyt viljelys auringon valossa. He olivat nähneet tämän maan ainoastaan pensaikkona, kuivaneena, hedelmättömänä, ja nyt saivat he nähdä sen aaltoilevana viljamerenä. Tuolla ylhäällä, soisessa ylämaassa, oli sellainen hedelmällisyys vallalla sinne vuosisatojen kuluessa kokoontuneen ruokamullan vuoksi, ett'ei siellä vielä ollut tarvinnut käyttää lanta-aineita. Oikealla ja vasemmalla olivat entiset hiekkanummet, mutta ne olivat nyt viheriät ja niitten hedelmällisyys lisääntyi ehtimiseen runsaasta kastelusta. Etäällä olevat metsätkin, jotka olivat hyvästi hoidetut ja saivat tarpeeksi ilmaa aukkopaikoistaan, näyttivät kuohuvan mahlasta aivankuin kymmenkertainen elämä niitten ympärillä olisi lisännyt niitten omaa elinvoimaa.
Syntyi pitkällöinen hiljaisuus. Séguin sanoi ainoastaan kuivasti nauraen, ja hänen naurunsa oli hänen oman köyhtymisensä tähden muuttunut katkeraksi:
"Te olette tehnyt hyvän kaupan. Tätä minä en olisi koskaan uskonut."
Sitten jatkoivat he matkaansa. Mutta tallissa ja navetassa tuntui elinvoima yhä suuremmalta. Täällä oli niin paljon kaikenlaisia kotieläimiä, että arkki tuli joka vuosi ahtaaksi, ja oli pakko laittaa uusia hakoja ja uusia rakennuksia. Täälläkin näkyivät ehtymättömän, valloittavan hedelmällisyyden rikkaudet.
Tallissa ihaili Séguin suuresti väkeviä työhevosia. Sitten alkoi hän puhua hevossiitoksesta käyttäen paljon ammattitermejä, hän kertoili eräästä ystävästään, joka erityisen ristisiitoksen avulla saavutti erinomaisia tuloksia. Ja viitaten siihen aineesen, josta heillä usein oli ollut puhetta, sanoi hän:
"Niin, kun on kysymys eläimistä, hyväksyn minä sen periaatteen, että 'lisääntykää ja täyttäkää maa'."
Valentine ja Constance olivat ääneti ja tunsivat vastenmielisyyttä koko tätä elämän mehukasta kuohumista vastaan; kun he sitten hitaasti kävelivät takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, alkoi Séguin moittia nykyistä vuosisataa ja ryhtyi suorastaan puhumaan vanhoista periaatteistaan. Ehkä joku salaperäinen, kateellinen viha pakoitti hänen panemaan vastalauseensa tätä elämän riemulaulua vastaan, joka kaikkialla kaikui hänen ympärillään. Kansan väheneminen, niin, se ei tapahtunut kylliksi nopeaan. Tuo Pariisi, joka tahtoi kuolla, vaati tähän tarkoitukseen todellakin riittävästi aikaa. Mutta hän huomasi kuitenkin muutamia hyviäkin merkkejä, sillä taantumus oli vallalla kaikkialla, tieteellisellä alalla, politiikassa vieläpä kirjallisuuden ja taiteenkin alalla. Vapaus oli kuollut. Kansanvaltaisuus oli kiihoittanut kunnianhimoa, ja sytyttänyt luokkataistelun vallasta, ja tästä johtuisi yhteiskunnan pikainen perikato. Ainoastaan roskaväki, köyhät ja alempiarvoiset, hankkivat nyt enään lapsia maailmaan. Mitä taas tuli valiojoukkoon, sivistyneisiin ja rikkaisiin, niin saivat he yhä harvemmin lapsia, niin että ennen lopullista häviötä voi toivoa olevan jotenkin siedettävän sivistyksen, jolloin löytyisi pieni, valittu seura, muutamia harvoja miehiä ja naisia, jotka ovat ennättäneet hienostumisen äärimmäiselle rajalle ja elävät ainoastaan hyvistä tuoksuista. Mutta itse oli hän varma siitä, ett'ei koskaan näe tätä aikakautta, se tulee liian hitaasti.
"Jos ainakin kristinusko palaisi alkuperäiseen muotoonsa ja tuomitsisi naisen saastaiseksi, perkeleelliseksi ja onnettomuutta tuottavaksi, niin silloin voisi elää hurskasta elämää erämaissa ja silloin loppuisi maailma paljoa pikemmin. Mutta varsinkin suututtaa minua poliitillinen katoolilaisuus, joka saadakseen itse elää sallii avioliittoa ja kehoittaa ihmisiä sillä tavalla tuohon häpeälliseen rikokseen, lasten siittämiseen. Ja vaikka minä itse olen tehnyt syntiä, vaikka minä itse olen saattanut onnettomia olentoja maailmaan, on minulla Jumalan kiitos kuitenkin se ihana usko, että lapseni sovittavat minun vikani jäämällä itse hedelmättömiksi. Gaston sanoo, ett'ei hän mene ikinä naimisiin, että upseerilla ei saa olla muuta morsianta kuin miekkansa, ja Lucien puolesta olen minä rauhassa siitä asti kuin hän rupesi nunnaksi P. Ursulan luostariin. Minun sukuni on kuollut ja se on minun iloni."
Mathieu kuunteli hymyillen. Hän tunsi tuon kirjallisen pessimismin. Ennen olivat sellaiset puheet —sivistyksen taistelusta syntyväisyyttä vastaan, sivistyneitten verrattain pienestä hedelmällisyydestä — saaneet hänen horjumaan. Mutta siitä asti kuin hän oli alkanut taistella omaistensa puolesta, oli itse työn ilo muuttunut hänen uskonnokseen ja varmuudeksi siitä, että hän oli oikeassa. Ja nyt sanoikin hän vaan hieman ilkkuvalla äänellä:
"Entäs Andrée sitten ja hänen pieni Léoncensa?"
"Äh, Andrée...!" vastasi Séguin ja teki liikkeen aivankuin Andréeta ei otettaisi lukuun, aivankuin hän ei olisi hänen tyttärensä.
Valentine seisahtui ja katseli pitkään miestään. Siitä asti kuin he olivat kumpikin eläneet omaa elämäänsä eikä heillä ollut mitään yhteistä, ei Valentine enään alistunut kärsimään hänen järjetöntä raakuuttaan ja hänen vanhaa mustasukkaisuuttaan. Ja heidän nykyisissä vaikeissa taloudellisissa oloissaan oli Valentinella keinoja, joilla hän voi pitää miestään kurissa: miehensä pelko eräitten liikeasiainsa suhteen.
"Niin", myönsi Séguin, "meillähän on kyllä Andrée, mutta tyttöjä ei oteta lukuun."
He lähtivät taas liikkeelle. Beauchêne, joka tähän asti oli vaan puhkaillut ja pureksinut sikaariaan, varsinkin kun hänen omat surulliset asiansa vaativat jonkinlaista varovaisuutta, kun tästä seikasta oli kysymys, ei voinut enään olla ääneti, hän unohti kaikki ja alkoi puhua lapsellisella varmuudella:
"Minulla ei ole Séguinin mielipiteitä. Mutta hän lausuu joka tapauksessa hyvin sattuvia mielipiteitä. Ette voi aavistaakaan, miten tuo syntyväisyyskysymys huvittaa minua. Minä voin sanoa tuntevani tämän kysymyksen perinpohjin. Selvää on, että Mathieu oli oikeassa, ei kellään ole oikeutta saattaa lapsia maailmaan kuinka paljon tahansa, ell'ei voi niitä elättää. Jos köyhät kuolevat nälkään, niin on se heidän oma asiansa eikä meidän, sillä emmehän me hanki lapsia heidän vaimoilleen."
Ja hän nauraa hohotti sekä luki ulkoa vanhan, tavallisen esitelmänsä tästä kysymyksestä. Ainoastaan johtavilla kansanluokilla oli ymmärrystä olla pidättäväisiä. Mikään maa ei voi tuottaa elatusvaroja enempää kuin määrätyn määrän, ja asukasluvun täytyy siis myöskin olla rajoitettu. Ja kaikki kurjuus oli seurauksena siitä, että köyhillä oli liian paljon lapsia. Syytetään omaisuuden epätasaista jakoa, mutta hulluutta on toivoa sellaista pilventakaista yhteiskuntaa, jossa ei enään olisi isäntiä vaan ainoastaan veljiä, tasa-arvoisia työmiehiä, jotka jakaisivat keskenään yhteisen onnen aivankuin nimipäiväkakun. Vika oli aivan varmaan köyhäin ajattelemattomuudessa, mutta samalla hän raa'an avomielisesti antoi työnantajille oikeuden käyttää hyväkseen tätä liian suurta syntyväisyyttä, jotta saataisiin halvempaan hintaan työmiehiä.
Hänen puheensa viehätti häntä siihen määrään, että hän aivan unohti puhuvansa omista asioistaan.
"Ihmiset sanovat, ett'emme me ole isänmaan ystäviä siitä syystä, kun meillä ei ole kokonaista laumaa nälkiintyneitä penikoita perässämme. Mutta tuollainen puhe on yksinkertaista; jokainen palvelee omalla tavallaan isänmaataan. Köyhät antavat isänmaalle sotamiehiä, me taas rahaa, teollisuutemme ja kauppamme tuloksia. Muuten jokainenhan itse parahiten tietää, mikä hänelle parahiten sopii. Kaunis voitto olisi isänmaalle siitä, että me tekisimme itsemme varattomiksi hankkimalla lapsia, jotka estäisivät rikastumisemme ja hävittäisivät kuolemamme jälkeen työmme hedelmät jakamalla ne! Nykyisten lakien ja tapojen ollessa voimassa ei voi eheästä omaisuudesta puhuakaan, ell'ei ole ainoastaan yksi poika. Niin, siinä juuri on ainoa viisas ja mahdollinen tie onneen!"
Syntyi tuskallinen hiljaisuus, kaikki olivat ääneti ja hämillään. Beauchêne ylvästeli, luuli saaneen muut uskomaan ajatuksiaan.
"Minä esimerkiksi..."
Constance keskeytti hänet. Hän oli ensin kulkenut pää kumarassa miehensä saarnatessa, sillä hän tunsi häpeävänsä ja hänen tappionsa tuntui vieläkin musertavammalta. Nyt kohotti hän päänsä, ja hänen kasvojaan pitkin vieri alas kaksi suurta kyyneltä.
"Alexandre!"
"Mitä nyt, rakas ystäväni?"
Beauchêne ei vielä ymmärtänyt. Mutta kun hän näki Constancen itkevän, joutui hänkin hämilleen. Hän katsahti toisiin, mutta tahtoi kuitenkin sanoa viimeisen sanan.
"Niin kyllä, meidän poikaparkamme ... mutta yksityiset tapaukset eivät kumoa sääntöä, periaate on aina periaate."
Taas syntyi painostava hiljaisuus; muuten oli seurue jo saapunut nurmelle, johon muut perheen jäsenet olivat jääneet. Mathieun mieleen oli johtunut Morange, joka myöskin oli kutsuttu häihin, mutta joka oli kieltäytynyt, aivankuin olisi pelännyt toisten iloa; ehkä ei hän tahtonut senkään tähden matkustaa, että pelkäsi vieraitten tunkeutuvan pyhättöönsä. Olisiko Morangekin pysynyt vanhoissa periaatteissaan, olisiko hänkin puolustanut yksilapsijärjestelmää, tuota inhoittavaa itsekästä ajatusta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja tyttären? Mathieu oli näkevinään Morangen kalpeat kasvot ja pystyiset silmät, joista mielipuolisuus tirkisteli. Mutta tuo pöyristyttävä näkö katosi, nurmikko näkyi taas iloisessa päivänpaisteessa ja puitten ympäröimänä muodosti se sellaisen terveyden, onnen ja riemuitsevan kauneuden taulun, että Mathieu katkaisi kolkon äänettömyyden ja huudahti melkein itsekään sitä tahtomatta:
"Katsokaa, katsokaa! Eikö tuo ole virkistävää, eikö tuo ole ihanaa, kaikki nuo rakastavat naiset ja lapset keskellä vihannuutta! Tämä pitäisi maalata, jotta ihmiset saisivat siitä oppia, miten elämä on tervettä ja ihanaa!"
Sillä aikaa kuin Beauchênet ja Séguinit olivat tallissa, ei nurmikolla oltu aikaa turhaan kulutettu. Ensin oli jaettu ruokalistat, joille Charlotte oli maalannut hienoja akvarelleja. Ja palvelijattarien korjatessa ruokia pöydältä, oli Grégoirella ollut suuri onni, hän oli antanut morsiamelle suurista, ihanista valkeista ruusuista tehdyn kukkavihon, joka tähän asti oli ollut piilossa pensastossa. Hän oli luultavasti odottanut sitä, että isä poistuisi. Ne olivat myllyn ruusuja, hän oli luultavasti ryöstänyt ruusut yhdessä Thérèsen kanssa siellä olevista ruusupensaista. Marianne, joka ymmärsi, kuinka suuren rikoksen hän oli tehnyt, aikoi torua. Mutta todellakin olivat ne komeita, valkeita ruusuja ja niinkuin Grégoire oli sanonutkin, suuria kuin kaalinpäät.
"Ne ovat liian kauniita", sanoi poika sitten varmalla äänenpainolla, "pappa ei sano niistä mitään."
Benjamin ja Guillaume, jotka olivat heränneet, huusivat nälästä. Oli aivankuin joku olisi sanonut, nyt on heidän vuoronsa. Koska toiset olivat syöneet aamiaista suuren pöydän ääressä niin hyvällä ruokahalulla, niin oli aivan oikeuden mukaista, että ruokaa tarjoiltiin myöskin pienen pöydän vieraille. Ja koska nyt oltiin perheen kesken, niin voi se tapahtua aivan luonnollisesti, häikäilemättä. Marianne istahti suuren tammen siimekseen, otti Benjaminin polvilleen, aukasi leninkinsä rinnan ja antoi pojan imeä; hänen oikealle puolelleen istahti Charlotte ja noudatti yhtä häikäilemättä hänen esimerkkiään. Vasemmalle puolen istahti Andrée pikku Léonce sylissään; poika oli tosin jo vieroitettu kahdeksan päivää sitten, mutta hän viihtyi niin hyvin lämpimällä rinnalla, josta hän tähän asti oli elänyt. Puhuttiin imettämisestä. Ambroise kertoi, että hänen vaimonsa oli ollut vakuutettuna siitä, että hän ei voi imettää, että hänellä ei olisi maitoa; jos Ambroise ei olisi kehoittanut, ei hän edes olisi yrittänytkään. Mutta maitoa oli ollut, ja hän oli aivan mainiosti imettänyt. Siihen vaadittiin vaan hyvää tahtoa.
"Se on totta", sanoi Andrée nauraen. "Minua imettäminen ihan kauhistutti, kaikki minun ystävättäreni sanoivat, että se on mahdotonta. Ensin tuntui se minusta vaikealta, mutta nyt minä olen niin iloinen siitä, että tein sen!"
Ja hän antoi Léoncelle perinpohjaisen suutelon. Nyt lausui morsian, Marthe, epähuomiosta muutamia sanoja, jotka herättivät yleisen riemun.
"Kuuletko sinä, mamma! Minä en ole niin voimakas kuin sisareni Charlotte, joka jo imettää kolmatta lastaan. Mutta se ei tee mitään, minä tulen kuitenkin imettämään."
Parhaan naurun aikana, joka tuli sitäkin iloisemmaksi, kun nähtiin, miten Marthe punastui, tulivat Beauchênet ja Séguinit takaisin Mathieun kanssa. He pysähtyivät tuon kauniin näytelmän hurmaamina. Suurten puitten piirittäminä, patriarkallisen tammen alla, istui koko perhe aivankuin saman maan synnyttämänä kuin puutkin, siinä istui perhe rehevässä ruohostossa iloitsevana, voimakkaana ja kauniina. Gervais ja Claire, jotka aina puuhailivat jotakin, olivat Frédéricille avuliaina palvelijattarien kiirehtimisessä, sillä he eivät näyttäneet koskaan saavan ruokia pöydältä ja kahvia esille. Nuo kolme pikku tyttöä ja heidän hovipoikansa Grégoire keksivät uuden koristuksen kahvipöytää varten, ja he olivat kaikki neljä peittyneinä kukkiin, veripunaisiin ja vaaleisiin ruusuihin. Muutamia askelia taampana keskustelivat keskenään vastanaineet, Denis ja Marthe, ja rouva Desvignes kuunteli ääneti heitä ja hymyili sanomattoman lempeästi. Keskessä istui Marianne ja antoi rintaa kahdennelletoista lapselleen, hän oli vielä kukoistavan nuori, hymyili Benjaminille, joka imi ahnaasti, ja samoin hymyili hän tämän edelliselle lapselle, Nicolakselle, joka istui hänen toisella polvellaan, sillä poika tahtoi mustasukkaisena pitää tämän paikan itseään varten. Mariannen molempain poikain vaimot näyttivät olevan uusia painoksia hänestä itsestä, Andrée vasemmalla puolella leikitellen Léoncen ja Ambroisen kanssa, Charlotte oikealla puolen molempain lastensa kanssa, Guillaume rinnalla ja Berthe puoleksi hänen hameittensa peitossa. Usko elämään oli siellä puhjennut äärettömän onnen ja rikkauden kukkaan, siinä esiintyi iloisen hedelmällisyyden jumalallisuus.
Séguin kääntyi Marianneen ja sanoi leikillisesti:
"Tuo pieni herra on siis neljästoista, jota te imetätte?"
Marianne purskahti nauruun.
"Älkää tehkö pilaa! Minullahan on ollut kaksi kertaa keskoset. Minä olen imettänyt kahtatoista, se on oikea luku."
Beauchêne, joka taas oli saanut takaisin varmuutensa, lausui:
"Siis tusinaa! Se on järjetöntä!"
"Samaa mieltä olen minäkin", sanoi Mathieu nauraen. "Ell'ei se ole aivan järjetöntäkään, niin on se ainakin säännötöntä. Kun vaimoni ja minä olemme yksinämme, niin tunnustamme me toisillemme, että olemme menneet hieman liian pitkälle. Me emme kuitenkaan tahdo, että kaikkein pitäisi seurata meidän esimerkkiämme ... emme suinkaan! Mutta meidän aikanamme voi aivan hyvin mennä kohtuuden rajain ulkopuolelle. Liian paljon on tuskin tarpeeksikaan. Niin, me olemme näyttäneet liiankin hyvää esimerkkiä, mutta maatamme voisi onnitella siitä, jos meidän hulluutemme joskus muuttuisi tarttuvaksi. Ainoastaan yhtä asiaa täytyy tässä pelätä, ja se on sitä, että ihmiset ovat liian viisaita ja ajattelevia."
Marianne kuunteli yhä hymyillen, mutta kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hellä surumielisyys valtasi hänen mielensä, hänen sydämensä vielä verestävä haava oli auennut nähdessään tänä ilonhetkenä kaikki lapsensa kokoontuneina ympärilleen.
"Niin", mutisi hän, "niitä olisi kaikkiaan kaksitoista, mutta minulla on vaan kymmenen. Kaksi uinuu jo nurmen alla, ja he odottavat meitä."
Tässä äidin muistutuksessa tuosta pienestä, rauhallisesta Janvillen hautausmaasta ja perhehaudasta, jossa kaikki lapset toivoivat kerran saavansa vieretysten levätä, niin siinä ei ollut mitään peloittavaa, se oli kuin suloinen lupaus hääilon vallitessa. Molempain vainajain rakas muisto eli vielä, ja kaikki muuttuivat hellän vakaviksi keskellä iloaankin, vaikka haava jo oli parantunutkin. Sillä eihän voinut ajatellakaan elämää ilman kuolemaa. Jokaisen täytyisi suorittaa elämänsä työ, ja kun päivätyö on loppu, niin saa hän yhdistyä vanhempiin ikuisessa unessa, joka tekee kaikki ihmiset veljiksi.
Mutta kun Mathieu kuuli Beauchênen ja Séguinin laskevan leikkiä, tuli kokonainen sanavirta hänen huulilleen, hän olisi tahtonut vastata, tehdä puolestaan pilkkaa heidän vääristä periaatteistaan, joita he tappioistaan huolimatta vieläkin rohkenivat puolustaa. Heidän pelkonsa siitä, että maa tulisi liian tiheään asutuksi, että liian suuri paljous elämää saisi aikaan nälänhädän, eikö se ollut hullutusta? Piti ainoastaan tehdä niinkuin hänkin oli tehnyt, piti hankkia välttämättömät elintarpeet joka kerta kuin hankittiin uusi lapsikin maailmaan; hänen teki mielensä näyttää Chanteblediä, omaa työalaansa, jossa vilja lainehti päivänpaisteessa sitä mukaa kuin lapsia syntyi. Hänen lapsiaan ei ainakaan saisi syyttää siitä, että he syövät toisten osuuden, koska jokainen heistä on syntynyt oma leipä mukanaan. Miljoonia uusia ihmisiä voisi syntyä, maa oli suuri, enemmän kuin kaksi kolmatta osaa oli vielä viljelemättä, kylvämättä, siinä oli vielä ääretön hedelmällisyys, joka riittäisi äärettömän suurelle ihmiskunnalle. Ja eikö kaikki sivistys, kaikki edistykset olleet syntyneet kansanjoukkojen pakoituksesta? Ainoastaan köyhien ajattelemattomuus oli pakoittanut vallankumoukselliset kansanainekset valloittamaan totuuden, oikeuden ja onnen. Ihmisvirta pusertaa joka päivä esiin enemmän hyvyyttä, enemmän oikeutta, rikkauksien loogillisen jaon oikeudenmukaisten lakien mukaan, jotka järjestävät yleisen työn. Ja jos oli totta, että sivistys on liian suuren syntyväisyyden estäjä, niin tämä seikka juuri antaa aihetta toivomaan lopullista tasapainoa kaukana tulevaisuudessa, jolloin täydellisesti asutussa maassa elämä on tarpeeksi vakaantunut, jotta ihmiset voivat elää jumalallisessa koskemattomuudessa. Mutta tämä koski vaan tulevaisuutta; nykyhetken velvollisuus oli luoda kansat uusiksi, suurentaa alituisesti niitä ja odottaa ihmiskunnan veljesliiton solmiamista. Siinä suhteessa oli hän itse ja Marianne antaneet hyvän esimerkin, he olivat antaneet esimerkin, mitenkä ajatusten tavoista, siveydestä ja kauneudesta pitäisi muuttua.
Mathieu aukasi jo suunsa. Mutta äkkiä huomasi hän, miten tarpeetonta keskustelu on tuon ihailtavan taulun ääressä, jossa äitiä ympäröitsevät kaikki hänen kukoistavat, voimakkaat lapsensa, ja hän itse vielä imettää yhtä heistä sen suuren tammen alla, jonka hän itse on istuttanut. Hän työskenteli yhä suuressa elämän tehtävässään, joka oli jatkamista ja luomista rajattomiin asti. Hän oli itse korkein kauneus.
Ja Mathieu voi keksiä ainoastaan yhden asian, joka oli hyödyllinen ja tyydyttävä, ja se oli se, että hän suuteli koko hääjoukon läsnä ollessa kelpo tavalla vaimoaan.
"Rakas vaimoni, sinä olet kaunein ja sinä olet myös paras. Jospa kaikki tekisivät niinkuin sinä!"
Marianne vastasi tunteellisesti hänen suuteloihinsa, ja nyt puhkesi ilmoille iloisen naurun myrsky. He olivat kaksi sankaria, jotka olivat viettäneet elämänsä suuremmoisissa sankaritöissä, ja siitä saivat he kiittää uskoaan elämään, toimeliaisuuttaan ja kykyään rakastamaan. Ja vihdoinkin ymmärsi Constancekin tämän, hän ymmärsi hedelmällisyyden valloittavan voiman, hän näki jo Fromentit herroina tehtaassa Denisin kautta, herroina Séguinin talossa Ambroisen kautta, herroina koko paikkakunnalla muitten lastensa kautta. Niin se on, monilukuiset voittavat. Ja sen hellyyden hivuttamana, jota hän ei enään voisi saada tyydytetyksi, tappionsa katkeruuden runtelemana, mutta toivoen vielä jotakin hirveätä kostoa, kääntyi hän poispäin salatakseen kahta suurta, katkeraa kyyneltä, hän, joka muuten ei koskaan itkenyt.
Benjamin ja Guillaume imivät yhä. Jos olisi naurettu vähemmän, niin olisi kuultu maidon lorina tuossa pienessä mahlan mahtavan virran putkessa, ja tämä mahla sai maan paisumaan ja korkeat puut vavahtelemaan heinäkuun auringon voimakkaassa paisteessa. Joka taholta kokosi hedelmällinen elämä joukottain siemeniä, se loi, siitti, elätti. Ja elämän ikuisen työn tähden juoksi ikuinen maitovirta läpi maailman.
KUUDES KIRJA
I
Eräänä sunnuntain aamuna istuivat Norine ja Cécile pyhäpäivästä huolimatta kumpikin omalla puolellaan pientä yhteistä pöytäänsä ja he liimailivat kartonkejaan, sillä joulukiireet olivat jo alkaneet. Silloin saapui eräs vieras, joka sai tytöt kalpenemaan hämmästyksestä ja kauhusta.
Tähän asti oli heidän elämänsä kulunut huomaamattomassa rauhassa, eikä heillä ollut muita huolia kuin miten saisivat tulonsa ja menonsa sopimaan yhteen ja säästetyksi vuokrarahat. Kahdeksan vuotta olivat he asuneet Fédérationkadun varrella, lähellä Marskenttää, suuressa, valoisassa huoneessa, jonka somuudesta he kovin ylpeilivät. Norinen poika oli kasvanut molempain äitiensä turvissa ja molemmat he olivat yhtä hellät hänelle; vihdoin alkoi poika sekaantua äiti Norinen ja äiti Cécilen suhteen, hän tuskin tiesi, kumpi heistä oli hänen äitinsä. Ja nämät äidit elivät ja tekivät työtä ainoastaan tätä poikaa varten. Norine oli vielä neljänkymmenen ijässä kaunis, hänen myöhään herännyt äidinrakkautensa oli pelastanut hänet, ja Cécile näytti kolmenkymmenen vuotiaana vielä pieneltä tytöltä ja hän rakasti Norinen poikaa sillä intohimoisella hellyydellä, jota hän ei voinut uhrata omalle lapselleen.
Kello kymmenen aikaan naputettiin kaksi kertaa kovasti ovelle. Kun he avasivat oven, tuli sisään lyhyenläntä, noin kahdeksantoista vuotias nuorukainen. Hän oli tummaverinen, kasvot leveät, leuat suuret ja silmät vaalean harmaat. Hänen yllään oli vanha, repaleinen takki ja päässä musta lakki, joka paljosta käyttämisestä oli muuttunut ruskeanväriseksi.
"Anteeksi", sanoi hän, "asuvatko tässä sisaret Moineaud, jotka ovat kartongityöntekijöitä?"
Norine, joka seisoi siinä ja katseli häntä, tunsi äkkiä vastenmielisyyttä tuota poikaa kohtaan. Hänen sydäntänsä kouristi, aivankuin häntä olisi uhattu. Hän oli varmaankin joskus ennen nähnyt nuo kasvot, mutta hän ei muistanut milloin. Tuntui siltä kuin joku vanha vaara olisi palannut takaisin uhkaavampana kuin ennen ja kuin koko hänen elämänsä olisi vaarassa.
"Kyllä he täällä asuvat", vastasi hän.
Tuo nuori mies ei näyttänyt pitävän kiirettä, hän katseli ympärilleen huoneessa. Hän oli luultavasti odottanut näkevänsä täällä suurempaa varallisuutta, sillä hänen kasvoinsa ilme muuttui nyt hieman. Sitten sattui hänen katseensa pikku poikaan, joka oli lukemassa ja vilkaisi nyt vieraasen. Ja vieras päätti tarkastelunsa vilkaisemalla sivumennen tuohon toiseen naiseen, joka seisoi siinä pienenä ja hentona ja katseli levottoman näköisenä tulijaa.
"Tämän huoneen pitikin olla neljännessä kerroksessa vasemmalla", sanoi hän. "Mutta minä pelkäsin kuitenkin eksyväni, sillä asiaani en minä voi sanoa kelle tahansa. Ei ole helppoa ilmaista sitä, ja minä olenkin sitä paljon ajatellut, ennenkuin päätin tulla tänne."
Hän venytteli sanojaan, katseli herkeämättä Norinea tultuaan vakuutetuksi siitä, että tuo toinen nainen oli liian nuori ollakseen se, jota hän etsi. Se yhä kasvava tuska, josta vieras näki Norinen vavahtelevan, Norinen selvästi näkyvä muistinsa jännittäminen, sai vieraan yhä pitkittämään kidutustaan. Vihdoin teki hän päätöksensä:
"Minä olen se lapsi, joka annettiin täysihoitoon Rougemontiin, minun nimeni on Alexandre Honoré."
Hänen ei tarvinnut sanoa muuta. Norinen koko ruumis alkoi vavahdella, hän pani kätensä ristiin ja kalpeni. Suuri Jumala, Beauchêne! Hän oli niin Beauchênen näköinen — petolinnun silmät, suuri leuka —että Norine ihmetteli, ett'ei hän heti ensi näkemältä ollut huutanut hänen nimeään. Ja Norinen polvet tulivat voimattomiksi, hänen täytyi istuutua.
"Te olette siis se, jota etsin", sanoi Alexandre aivan levollisesti.
Kun Norine yhä vapisi voimatta lausua sanaakaan, ja kauhu ja epätoivo kuristivat häntä kurkusta, tunsi Alexandre tarvetta ruveta hieman lohduttelemaan.
"Älkää noin pelästykö, ei teidän tarvitse minun puoleltani pelätä mitään, minun tarkoitukseni ei ollut tuottaa teille ikävyyksiä. Mutta kun minä vihdoinkin sain tietää, missä te olette, tuntui minusta hauskalta tutustua teihin, sehän on aivan luonnollista. Minä ajattelin, että teistäkin olisi hauskaa nähdä minut. Ja muuten ovat asiat siten, että minä en ole juuri varoissakaan. Siitä on pian kolme vuotta, kun minä olin niin tyhmä, että palasin Pariisiin, jossa saan vaan kärsiä nälkää. Niinä päivinä, jolloin en ole saanut aamiaista, on minua haluttanut etsiä vanhempiani, jotka ovat heittäneet minun kadulle, mutta jotka eivät kuitenkaan liene niin kovasydämisiä, että kieltävät pojaltaan ruoka-aterian."
Kyyneleet tulivat Norinen silmiin. Se oli kurjuuden huippu, että tuo poika oli tullut takaisin, tuo pelkoa herättävä heittiö, joka syytti häntä ja sanoi olevansa nälissään. Suuttuneena siitä, ett'ei voinut viekoitella Norinelta muuta kuin kyyneleitä, kääntyi hän Cécileen:
"Minä tiedän, että te olette hänen sisarensa. Sanokaa hänelle, että hän tekee siinä tyhmästi, että noin pelkää. En minä aijo murhata häntä. On hauskaa nähdä, miten iloinen hän on, kun saa taas nähdä minun. Minähän en nosta mitään melua, minä en ole sanonut sanaakaan portinvartijalle tuolla alhaalla, sen voin vaikka vannoa."
Kun Cécile sanaakaan vastaamatta nousi ylös ja meni Norinen luokse, alkoi Alexandre taaskin katsella poikaa, joka myöskin pelästyi nähdessään molempain äitiensä surun.
"Vai niin, tuo poika on minun veljeni?"
Äkkiä asettui Norine hänen ja lapsen väliin. Hänestä tuntui kuin katto olisi ollut romahtamaisillaan alas. Hän ei tahtonut olla epäystävällinen, hän toivoi voivansa sanoa edes muutamia ystävällisiä sanoja. Mutta hän menetti kuitenkin tykkänään mielenmalttinsa, hän joutui aivan suunniltaan, koko hänen sydämensä kuohui uhkaa ja vihamielisyyttä.
"Minä en sitä ihmettelekään, että tulitte tänne ... mutta se on niin ikävää ... enkä minä mitään sille voi! Näin monen vuoden kuluttua ... me emme tunne toisiamme, eikä meillä ole mitään sanottavaa toisillemme. Ja muuten, minä en ole rikas, sen te kyllä näette."
Alexandre vilkasi vieläkin kerran huonetta.
"Minä näen sen. Ja minun isäni ... ettekö voi sanoa minulle hänen nimeään?"
Norine hämmästyi ja kalpeni vielä enemmän, kun Alexandre jatkoi puhettaan:
"Sillä jos minun isälläni on rahoja, niin minä voin kyllä pakoittaa hänen jakamaan ne kanssani. Minä näytän, ett'ei kenenkään pidä heittää lastaan kadulle tällä tavalla."
Norine näki äkkiä edessään koko menneisyyden, Beauchênen, tehtaan, ukko Moineaudin, joka äskettäin oli jättänyt tehtaan, kivulloisena, jotavastoin hänen poikansa Victor työskenteli siellä vielä. Ja hän tuli vaistomaisesti varovaiseksi ajatellessaan, että jos hän lausuu Beauchênen nimen, joutuisi koko hänen onnellinen elämänsä karille niitten uusien olosuhteitten tähden, jotka silloin syntyisivät. Ja Norinen pelko tuota epäiltävää heittiötä kohtaan, joka jo pitkän matkan päähän haisi laiskuudelta ja paheilta, synnytti hänen päässään ajatuksen.
"Teidän isänne on monta Herran vuotta ollut kuolleena."
Alexandre ei luultavasti tietänyt mitään, hän ei ollut kuullut asioista mitään, sillä hän ei epäillyt Norinen sanoja, jotka lausuttiin niin varmalla äänellä. Hän teki ainoastaan liikkeen, joka ilmaisi hänen suuttumustaan siitä, että hänen toiveensa olivat rauenneet.
"Sitten saan minä kuolla nälkään!"
Norine toivoi ainoastaan, että hän lähtisi, että hän ei enään läsnäolollaan kiusaisi häntä, sillä hänen verta vuotava sydän parkansa oli täynnä omantunnon vaivoja, sääliä ja kauhua. Hän aukasi laatikon, otti sieltä kymmenen frankia, joita säästääkseen hän oli tarvinnut kolme kuukautta ja joilla hän oli aikonut ostaa joululahjan pojalleen. Hän antoi nämät rahat Alexandrelle ja sanoi:
"Kuulkaa, minä en voi tehdä mitään teidän hyväksenne. Meitä asuu kolme tässä huoneessa, ja tuskalla voimme me ansaita jokapäiväisen leipämme. Minua surettaa suuresti, kun kuulen teidän asianne olevan huonosti, mutta te ette saa luottaa meidän apuumme. Tehkää niinkuin mekin, tehkää työtä."
Alexandre oli pannut rahat taskuunsa, hän jäi vieläkin seisomaan paikalleen ja näytti uhkamieliseltä sekä sanoi, ett'ei hän sen tähden ollut tullutkaan, hänellä oli kyllä sen verran ymmärrystä pääkallossaan. Kun ihmiset olivat hyviä hänelle, oli hänkin vuorostaan hyvä muille. Ja hän lausui vielä kerran, ett'ei hänen mielensä ollenkaan tehnyt panna toimeen mitään häväistyksiä, koska hän oli hyvänluontoinen. Äiti, joka jakoi osansa poikansa kanssa, oli täyttänyt velvollisuutensa, vaikka hän vaan olisikin antanut ainoastaan kymmenen frankia.
Kun hän vihdoinkin valmistautui lähtöön, sanoi hän:
"Ettekö tahdo suudella minua?"
Norine suuteli häntä kylmillä huulilla ja hänen sydämensä oli kuollut. Hän tunsi kuin pientä vavahdusta poskillaan niistä voimakkaista suuteloista, joilla Alexandre vastasi hänen suuteloihinsa.
"Mehän tapaamme vielä toisemme, eikö totta? Vaikka me olemme köyhiä, emmekä asu yhdessä, tiedämme me nyt kuitenkin, että vielä elämme. Ja minä käyn kaiketi joskus täällä tervehtimässä teitä."
Kun hän vihdoinkin oli mennyt, syntyi huoneessa pitkällinen äänettömyys; hän oli jättänyt jälkeensä tuskallisen mielialan. Norine oli vaipunut tuoliin aivankuin jonkun onnettomuuden runtelemana. Cécilenkin oli täytynyt istuutua, sillä hän oli niin suunniltaan. Ja hän alkoikin ensin puhua.
"Sinä et kysynyt häneltä mitään, me emme tiedä mitään hänestä. Mistä hän tulee, mitä hän toimii, mitä hän tahtoo? Ja ennen kaikkea, miten on hän voinut löytää sinun? Se olisi ollut hyvin hauska tietää."
"Minä en voi sitä nyt auttaa", vastasi Norine, "kun hän sanoi nimensä, tulin minä aivan kankeaksi ja masennetuksi. Kyllä se todellakin oli hän, tunsithan sinäkin hänessä hänen isänsä, eikö totta? Ja sinä olet oikeassa, me emme tiedä mitään, ja me tunnemme nyt aina hänen uhkauksensa, me saamme nyt elää ainaisessa pelossa, että katto romahtaa päällemme."
Hän purskahti taas itkuun, ja hän nyyhkytti niin, että voi tuskin saada sanaa sanotuksi.
"Kahdeksantoista vuotias poika, joka ilmestyy noin äkkiä ja odottamatta! Ja minä en todellakaan pidä hänestä, minä en edes tunne häntä. Kun hän suuteli minua, en minä tuntenut muuta kuin jääkylmyyttä, aivankuin sydämeni olisi jäätynyt. Herra Jumala, miten onneton minä olen! Tämä kaikki on niin rumaa, likaista ja kiusallista!"
Kun pikku poika näki hänen itkevän, heittäysi hänkin pelästyneenä äitinsä rinnoille ja itki. Ja Norine painoi häntä tulisesti rintaansa vasten.
"Poika parkani! Poika parkani! Kun sinä vaan et saisi kärsiä siitä, kun kärsimykset eivät vaan kohtaisi sinua! Oi, se olisi julma rangaistus! On todellakin parasta elää siivosti, jos tahtoo päästä vapaaksi vastaisista ikävyyksistä!"
Illalla olivat molemmat sisaret rauhoittuneet hieman, ja he päättivät nyt kirjoittaa Mathieulle. Norine muisti, että Mathieu oli muutamia vuosia sitten käynyt hänen luonaan kysymässä, oliko Alexandre käynyt tervehtimässä heitä. Mathieu yksin tunsi asiat ja tiesi myös, mitä hän kulloinkin tiedustelee. Niin pian kuin Mathieu oli saanut kirjeen, kiirehti hän Fédérationkadun varrelle levottomana siitä, mitä tämä vaikuttaisi Beauchênen asioihin, jotka päivä päivältä tulivat yhä huonommiksi. Kun Mathieu oli tehnyt Norinelle joukon kysymyksiä, arvasi hän, että Alexandre oli saanut Norinen osoitteen Couteauskalta, mutta hän ei vielä ymmärtänyt asiain oikeaa laitaa, sillä hänen tutkimuksissaan oli vielä paljon aukkoja. Muutamain kuukausien salaisten tiedustelujen jälkeen ja puhuteltuaan rouva Menouxia, Célesteä ja rouva Couteauta itseä, voi hän jotenkuten päästä selvyyteen. Syynä kaikkeen oli varmaankin se tiedustelu, jonka Mathieu oli antanut Couteauskan toimittaa Rougemontissa, ja kun tämä oli lähtenyt Saint-Pierren kylään saamaan selvää pojasta, jonka piti olla vaunujentekijä Montoiren oppipoikana. Couteauska oli lörpötellyt liian paljon varsinkin toiselle oppipojalle, Richardille, joka myöskin oli löytölastenkodin lapsia ja jolla oli niin huonot taipumukset, että hänkin oli karannut seitsemän kuukauden perästä ja niinkuin Alexandrekin varastanut mestariaan. Sitten kului useita vuosia ja heidän jäliltään eksyttiin. Mutta myöhempään olivat nämät molemmat nuoret heittiöt luultavasti kohdanneet toisensa Pariisin kaduilla, ja nyt oli tuo pitkä, punatukkainen kertonut pienelle, tummaveriselle, että hänen vanhempansa olivat etsineet häntä ja maininnut ehkä hänen äidistään sekoittaen kertomukseensa tiesi mitä lörpötyksiä ja valheita. Mutta tämä ei riittänyt selittämään sitä, miten nuorukainen oli saanut Norinen osoitteen, hänen oli täytynyt saada se Couteauskalta, joka Célesten kautta tiesi yhtä ja toista, sillä Broquetten liikkeestä oli Mathieu saanut tietää, että eräs lyhyenläntä, lujaleukainen nuori mies oli käynyt kaksi kertaa siellä ja keskustellut imettäjäin hankkijain kanssa. Monet seikat olivat vielä selvittämättä, kaikki oli tapahtunut Pariisin loan pimeydessä ja liassa, ja sentähden oli siihen epäterveellistä kajotakin. Mutta se seikka rauhoitti Mathieutä, että vaikka nuorukainen löysi äitinsä, Norinen, ei kellään ollut aavistustakaan isän, Beauchênen nimestä ja asemasta.
Kun Mathieu tapasi Norinen, pelästytti hän tytön niillä muutamilla selvityksillään, joita hän oli tilaisuudessa antamaan.
"Minä rukoilen, minä rukoilen teitä, älkää salliko hänen enään palata! Keksikää joku keino, estäkää hän tulemasta uudelleen ... hänen näkemisensä on liian katkerata."
Mathieu ei voinut luonnollisesti tehdä mitään. Kaikki hänen ponnistuksensa kävivät siihen suuntaan, että Alexandre ei löytäisi Beauchêneta. Kaikki se, mitä hän oli kuullut tuosta nuorukaisesta, oli niin karkeaa ja sietämätöntä, että hän päätti säästää Constancelta sen häväistyksen, ett'ei hän joudu tuon kiristäjän käsiin. Hän oli näkevinään Constancen kauhun tuon lapsen tähden, jota hän oli niin innokkaasti tiedustellut, hän häpesi Constancen puolesta ja hän katsoi välttämättömäksi haudata ainaiseksi tämän salaisuuden. Mutta tämä ei tapahtunut ilman pitkällistä sisäistä taistelua, sillä hänestä tuntui myöskin kovalta hylätä tuo viheliäinen nuorukainen. Olikohan pelastus vielä mahdollinen? Sitä hän tuskin luuli. Sillä kukahan tahtoisi ja voisi ottaa huostaansa tuon pojan ja kasvattaa hänestä työn avulla rehellisen ihmisen? Taaskin yksi ihminen mereen! Verta vuotavalla sydämellä lausui hän tuomionsa tuon pojan suhteen, sillä hän epäili, ett'ei ole mitään pelastuksen mahdollisuutta.
"Minun neuvoni on se", sanoi hän Norinelle, "että te pidätte toistaiseksi hänen isänsä nimen salassa. Saammepa sitten nähdä. Nyt olisi siitä vaan ikävyyksiä kaikille ihmisille."
Norine oli samaa mieltä:
"Oh, älkää pelätkö. Minä olen jo sanonut hänelle, että hänen isänsä on kuollut. Kaikki kohdistuisi minuun, ja minä tahtoisin niin mielelläni olla rauhassa pienessä nurkassani yhdessä poikani kanssa!"
Mathieu näytti murheelliselta, hänen oli vaikeata päättää jättää nuorukainen kohtalonsa valtaan.
"Minä voisin kyllä hankkia hänelle jotakin tointa, jos hän vaan tahtoisi tehdä työtä. Vastaisuudessa voisin minä käyttää häntä työssä maatilallanikin, kun minun ei vaan tarvitsisi pelätä, että hän turmelee minun väkeni. Minä ryhdyn kuulustelemaan, minä tunnen erään vaunujentekijän, joka varmaankin ottaisi hänen palvelukseensa, ja minä kirjoitan teille, kun olen vaan saanut häneltä vastauksen, niin että te voitte sanoa, minne Alexandren on parasta kääntyä, kun hän taas palaa tänne."
"Kun hän palaa tänne!" huudahti Norine epätoivoissaan. "Te luulette siis, että hän palaa takaisin? Oi, Jumalani, silloin on onneni mennyttä!"
Alexandre tuli todellakin takaisin. Mutta kun Norine antoi hänelle vaunujentekijän osoitteen, kohotti hän vaan olkapäätään ja virnisteli. Hän tunsi Pariisin vaunujentekijät, he olivat kaikki nylkyreitä, laiskureita, jotka antoivat köyhäparkain tehdä työtä puolestaan. Hän ei ollut muuten päättänyt oppiaikaansa, hän kelpasi ainoastaan asioita juoksemaan, hän tahtoi mieluimmin saada paikan jossakin suuressa kauppaliikkeessä. Ja kun Mathieu oli hankkinut hänelle sellaisen paikan, pysyi hän siinä ainoastaan neljätoista päivää ja katosi vihdoin vieden mukanaan ne mytyt, jotka hänen oli määrä kantaa ostajille. Sitten oli hänellä paikka erään leipurin luona, sitten muurarin, sitten hallissa, mutta missään ei hän pysynyt; hän väsytti suojelijansa ja jätti aina jälkeensä ikäviä asioita tämän selviteltäväksi. Hänen pelastamisestaan täytyi luopua. Kun hän taas ilmestyi repaleisena, kalpeana ja nälkiintyneenä, täytyi avunannon rajoittua siihen, että hän sai vähän rahaa, jolla voi ostaa itselleen leipää ja takin.
Norine eli nyt kuolettavassa tuskassa. Viikkokaudet voi Alexandre olla kuin kuollut. Mutta siitä huolimatta hätkähti Norine pienimmästäkin äänestä, jonka hän kuuli portailta. Hän tunsi aina, milloin Alexandre oli läheisyydessä, ja kun hän sitten äkkiä tuli, tunsi Norine heti hänen ovelle naputuksesta ja alkoi vapista, aivankuin hän olisi tullut pieksämään häntä. Alexandre oli huomannut, mitenkä Norine häntä pelkäsi, ja hän käytti tätä hyväksensä sekä viekoitteli äidiltään kaikkea, mitä tällä oli laatikoissaan. Kun Norine oli antanut hänelle viisi frankia, sen almun, minkä Mathieu oli tätä tarkoitusta varten jättänyt, ei tuo nuorukainen tyytynyt siihen, vaan tahtoi itse tarkastella paikkoja. Väliin oli hän aivan kuin vimmattu, kun hän tuli, kertoi hän, että poliisi veisi hänen ennen iltaa, ell'ei hän saisi kymmentä frankia, uhkasi särkeä kaikki huonekalut ja myydä pienen kellon. Ja silloin täytyi Cécilen astua väliin ja ajaa hänet ulos, sillä tuo tyttö oli hyvin rohkea, vaikka hän olikin pieni ja hento. Muutamain päiväin kuluttua palasi Alexandre uudestaan ja hänellä oli uudet vaatimukset, hän uhkasi kertoa kovalla äänellä portailta elämäkertansa, ell'ei hänelle annettaisi kymmentä frankia. Eräänä päivänä kun hänen äitinsä itki eikä hänellä ollut soutakaan, tahtoi poika ratkoa patjat ja väitti, että Norine on niihin kätkenyt säästönsä. Molempain sisarusten elämä muuttui helvetiksi.
Mutta onnettomuudeksi joutui Alexandre Fédérationkadun varrella tuttavuuteen Alfredin, Norinen nuorimman veljen kanssa. Alfred oli silloin kahdenkymmenen vuotias, kaksi vuotta nuorempi kuin sisarenpoikansa, joksi hän leikillisesti kutsui Alexandrea; toista pahempaa rosvon alkua ei ollut kuin Alfred, tämä kalpea, parraton lurjus, jolla oli tirkistelevät silmät ja vino suu, tuo rikkaruoho, joka oli saanut kasvaa villinä Pariisin liassa. Seitsenvuotiaana varasti hän jo sisariltaan ja pieksi Cécileä lauvantain iltoina saadakseen hänen pienistä, heikoista käsistään temmatuksi viikkopalkan. Akka Moineaud, joka oli väsynyt ja vanha eikä voinut pitää vaaria pojastaan, ei ollut saanut tätä koskaan käymään koulua tai oppimaan jotakin ammattia, ja poika kiusasi häntä niin, että äiti itse vihdoinkin ajoi hänen kadulle saadakseen olla rauhassa. Suuret veljet antoivat hänelle korvapuusteja, isä oli työssä aamusta iltaan, laimiin lyöty lapsi kasvoi kodin ulkopuolella paheitten ja rikoksien helmassa, samanikäisten poikain ja tyttöjen suuressa joukossa, jotka turmelivat toinen toisensa. Hän oli tämän köyhän perheen rikkaruoho, lika, joka kaadetaan likavesijohtoon, turmeltunut hedelmä, joka turmelee muutkin.
Niinkuin Alexandre eli hänkin ainoastaan siitä, mitä hän sattumalta sai käsiinsä, ei tiedetty edes, missä hän vietti yönsäkään siitä ajasta alkaen, jolloin akka Moineaud oli kuollut sairashuoneesen loppuun kuluneena ja väsyneenä monen lapsen köyhyyteen synnyttämisestä. Hän oli ainoastaan kuudenkymmenen vuotias, mutta hän oli jo köyryselkäinen kuin satavuotias vanhus. Kaksi vuotta vanhemman Moineaudin jalka oli viidenkymmenen vuotisen orjantyön jälkeen tullut halvatuksi, ja hänen oli täytynyt jättää tehdas, ja nyt hajoitettiin koko heidän pieni omaisuutensa kaikkiin ilmansuuntiin. Moineaudilla oli onneksi pieni eläke, jonka sääliväinen Denis oli hankkinut hänelle. Mutta hän oli tullut uudestaan lapseksi, pitkä orjanelämä oli tylsistyttänyt hänen; hän joi pienet rahansa, hän ei voinut olla yksinään, hänen jalkansa olivat halvautuneet, ja kädet vapisivat niin, että hän oli aikaan saamaisillaan tulipalon sytyttäessään piippuaan; hän oli sentähden joutunut molempain tytärtensä, Norinen ja Cécilen, luokse, sillä he olivat ainoat perheen jäsenistä, jotka olivat niin hyväsydämisiä, että ottivat vastaan hänen. He olivat vuokranneet hänelle pienen kamarin oman huoneensa yläpuolelta, viidennestä kerroksesta, he hoitivat häntä, hankkivat hänelle ruokaa hänen pienillä eläkerahoillaan ja panivat hyvin paljon omistaan lisäksi. Tästä oli seurauksena, niinkuin he leikillisesti sanoivat, että heillä nyt oli kaksi lasta, pieni ja vanha, joka oli suurena rasituksena kahdelle naiselle, jotka ansaitsivat neljä frankia päivässä kartonkityöllään. Kohtalon ivaa oli se, ett'ei ukko Moineaud ollut löytänyt turvapaikkaa muitten kuin Norinen, sen tyttären luona, jonka hän kerran oli ajanut ulos ja jota hän oli kironnut huonon elämän tähden, tuon lutkan luona, joka oli häpäissyt hänen nimensä ja jonka käsiä hän nyt suuteli, kun tämä sytytti hänen piippunsa, jotta hän itse ei polttaisi nenäänsä.
Mutta Moineaudin vanha, ränsistynyt pesä oli hävinnyt, koko perhe oli hajonnut, lentänyt eri suunnille. Ainoastaan Irmalla oli hyvä olla, sillä hän oli naimisissa postivirkamiehen kanssa; hän oli nyt hieno nainen eikä hän enään ollut tuttavuudessa sisarustensa kanssa. Victor oli tehtaassa alkanut samaa elämää kuin isäkin, hän toimi samoissa orjantöissä kuin isäkin ja ponnisteli yhtä tylsästi ja itsepintaisesti. Hän oli naimisissa ja hänellä oli jo kuusi lasta, hänen vaimollaan oli edessä sama kohtalo kuin hänen äidilläänkin, ainaisia lapsivuoteita ja voimia kuluttava työ taloudenhoidossa; molemmat tulisivat he päättämään päivänsä raajarikkoina ja heidän lapsensa tulisivat lisäämään nälkiintyneitten kirottua sukukuntaa. Euphrasieta kohtaan oli välttämätön kohtalo vieläkin kovempi. Tämä leikattu naisparka ei ollut niin onnellinen, että olisi saanut kuolla. Hänen oli vähitellen täytynyt antautua kokonaan vuoteen omaksi, ja vuoteessaan makasi hän nyt liikkumattomana, voimatta kohottaa sormeaankaan, mutta hän eli kuitenkin, hän kuuli ja näki ja ymmärsi kaikki. Tästä avoimesta haudastaan oli hän monet kuukaudet katsonut kotinsa häviötä. Hän oli kuollut kapine, jota miehensä haukkui ja rouva Joseph kidutti; hänen annettiin olla koko päivät ilman vettä, hänelle heiteltiin leivänsyrjiä kuin sairaalle elukalle, jonka alle ei edes muuteta uusia olkia. Omasta puolestaan oli hän alistuvainen, mutta pahinta oli se, että hänen kolme lastaan lyötiin laimiin ja he saivat viettää kaduilla päiviään. Bénard, hänen miehensä, oli ruvennut juomaan yhdessä rouva Josephin kanssa aina siitä asti kuin koti oli tullut näin ikäväksi. Sitten tappelivat he, ajoivat ulos lapset, ja nämät palasivat takaisin repaleisina ja taskut täynnä varastettuja tavaroita. Kaksi kertaa oli Bénard kateissa kahdeksan päivää. Kolmannella kerralla ei hän enään palannut takaisin. Kun vuokra olisi ollut maksettava, lähti rouva Josephkin vuorostaan erään toisen miehen kanssa. Nyt oli mitta täysi. Euphrasien täytyi antaa kantaa itsensä la Salpetrièreen, ja kodittomat lapset joutuivat katuojaan. Poikaa ei koskaan enään näkynyt; näytti siltä kuin joku likaviemäri olisi niellyt hänen. Toinen kaksosista kuoli seuraavana vuonna sairashuoneessa. Toinen heistä, Toinette, laiha ja sairaalloinen vaaleanverinen tyttö, jolla oli silmät ja hampaat kuin sudella, asui siltojen alla, kivilouhimoissa, oli jo kymmenen vanhana prostitueerattu ja kuudentoista vuotiaana vanhentunut. Siinä oli taas Alfredin historiasta uusi ja vielä inhoittavampi painos: hylätty tyttö, jonka katuelämä turmelee ja joka vihdoin joutuu rikoksien helmaan. He olivat kohdanneet toisensa, tämä eno ja sisarentytär, ja he elivät yhdessä jossakin, ei kukaan tietänyt missä, ehkä Moulineauxin puolessa, sillä siellä oli kalkkiuuneja.
Eräänä päivänä sattui, että Alexandre kohtasi Norinen luona Alfredin, joka tuli väliin sinne koettamaan viekoitella ukko Moineaudilta muutaman soun. Molemmat nuoret rosvot lähtivät sieltä pois yhdessä ja tulivat pian tuttaviksi. Tästä johtuivat he perustamaan kokonaisen rosvojoukon. Alexandre eli yhdessä Richardin kanssa, ja Alfred vei heidän Toinetten luokse. Heitä oli nyt neljä, ja Toinette rakastui Richardiin, nuoreen jättiläiseen, jolle Alfred antoi tytön kuin hyvälle ystävälleen. Sitten sai Toinette joka ilta korvapuusteja uudelta herraltaan, jos hän ei tuonut mukanaan viittä frankia kotiin. Mutta Toinettesta maistuivat korvapuustit hyviltä, vaikka hän muuten kovasta tyrkkäyksestäkin olisi ollut valmis repimään ihmisiltä silmät päästä kuin vihainen kissa. Ja heidän historiansa oli nyt se vanha tavallinen: nuo kolme lurjusta pakoittivat tämän vielä alaikäisen tytön kerjäämään, ja itse he olivat illalla väijymässä ja pelättivät myöhästyneet kävelijät antamaan itselleen almuja; kun tyttö tuli suuremmaksi, alkoi hän elämänsä prostitueerattuna, viekoitteli miehiä mukaansa lankun taakse ja jätti heidät sitten ystäväinsä käsiteltäväksi, ell'eivät he maksaneet; sitten alkoivat varkaudet, ensin pienet näpistelyt myymälöissä ja sen jälkeen vakavammat toimenpiteet edeltäpäin tehtyjen suunnitelmain mukaan. Joukko nukkui missä kulloinkin sattui, milloin inhoittavissa hotelleissa, milloin rakentamattomilla tonteilla. Kesäsin kuleskelivat he päivät läpeensä metsissä, odotellen yötä, jolloin Pariisi joutui heidän ryöstöretkiensä uhriksi. Heitä nähtiin halleissa, ihmistungoksessa bulevardeilla, epäilyttävissä kahviloissa, autioilla kaduilla, kaikkialla, missä he vainusivat jotakin voittavansa. Kokonainen lauma villejä laskettuna irti keskellä sivistyksen keskipistettä, parvi tiikerinpoikasia, jotka retkeilivät metsissä ja tyydyttivät vuosituhansien takaa perimänsä vaiston ryöstää ja murhata!
Sellainen lapsi saa kiittää sattumaa elämästään, hän kasvaa ilman hoitoa, ja joutuu kadulle. Siellä syntyy pian yhteiskunnallisen turmeluksen inhoittava hapatusaine. Kaikki nuo katuojan lapset, jotka kerjäävät, varastavat ja harjoittavat haureutta, muodostavat sen lantakasan, josta rikos nousee idulle. He ovat hirmuisena ruton pesänä Pariisin loan traagillisessa pimeässä kuilussa. Nämä ihmissiemenet, jotka on heitetty kadulle, nousevat siksi kaiken pahuuden ja rikoksien laihoksi, joka uhkaa särkeä yhteiskunnan kaikista liitoksistaan.
Kun Norine sai Alexandren ja Alfredin suukovusta vähän vihiä tämän rosvojoukon urotöistä, pelästyi hän niin, että pani varmuuslukon oveensa. Ja pimeän tultua ei hän aukaissut ovea kenellekään, joka ei sanonut nimeään. Pian kaksi vuotta oli jo kestänyt hänen kidutusaikansa, hänen ainainen tuskallinen odotuksensa, että Alexandre tulee. Alexandre oli kahdenkymmenen vuotias, hän puhui käskevällä äänellä, uhkasi Norinea julmalla kostolla, kun hänen täytyi lähteä tyhjin käsin. Eräänä päivänä tempasi hän, ilman että Cécile voi sitä estää, kaapin oven auki, otti sieltä joukon liinavaatteita, nenäliinoja, pyyhinliinoja ja lakanoita myydäkseen ne. Eikä kumpikaan sisar tohtinut juosta hänen perässään portaille, he jäivät istumaan tuoleilleen masentuneina ja itkien.
Talvi tuli hyvin ankaraksi. Nämä molemmat ryöstetyt työläisnaiset olisivat saaneet kärsiä nälkää ja vilua pienen poikansa kanssa — jolla kaikesta huolimatta piti kaikki olla hyvin — ell'eivät he olisi saaneet säännöllistä apua vanhalta ystävältään, rouva Angeliniltä. Hän oli yhä vaan yksi yleisen köyhäinhoidon tarkastusrouvista, hänen toimenaan oli valvoa naimattomain äitien lapsia Grenellen korttelissa. Mutta hän ei ollut pitkään aikaan voinut saada virastoilta mitään apua Norinelle. Se, että hän kuitenkin joka kuukausi voi antaa Norinelle kaksikymmentä frankia, se tuli siitä, että ihmisystävälliset henkilöt uskoivat almunsa hänen huostaansa, vielä melkoisen suuriakin summia, ja tämän tekivät he siitä syystä, että tiesivät rouva Angelinin osaavan jakaa ne viisaasti köyhille, joitten kanssa hänen toimensa toi hänet aina yhteyteen. Rouva Angelinin viimeinen, suuri lohdutus yksinäisessä lapsettomassa elämässään oli se, että hän voi antaa apua köyhille äideille, joitten pienet lapset hymyilivät hänelle nähdessään hänen tulevan kädet täynnä hyviä lahjoja.
Eräänä päivänä, jolloin tuuli ja satoi ankarasti, jäi rouva Angelin istumaan Norinen luokse. Kello oli tuskin kaksi, hän oli äskettäin alkanut kiertokulkunsa, ja polvillaan oli hänellä pieni laukku, jossa hänellä oli köyhille jaettavia kulta- ja hopearahoja. Ukko Moineaud istui vastapäätä häntä imien piippuaan, ja rouva Angelin puheli Moineaudille, mitenkä hän olisi mielellään tahtonut hankkia tälle vanhukselle kuukautisen apurahan.
"Mutta", sanoi hän, "jos te tietäisitte, miten suuressa kurjuudessa köyhät ovat näinä talvikuukausina! Meidän on mahdotonta tehdä enemmän heidän hyväkseen, me emme voi antaa kaikille. Te olette niitten joukossa, joiden on hyvä olla. Mutta minä saan nähdä sellaisia, jotka elävät kuin koirat ja joilla ei ole hiiliä, millä lämmittää, eikä perunaakaan syötäväksi. Ja sellaisten kotien lapsiparat, he ovat syöpäläisten vallassa, ilman jalkineita, ilman vaatteita, he kasvavat vankilaa ja mestauslavaa varten, ell'eivät sitä ennen kuole keuhkotautiin!"
Häntä puistutti ja hän sulki silmänsä aivankuin olisi tahtonut päästä näkemästä noita kurjuuden, häpeän ja rikoksien näytelmiä, joita hän ehtimiseen näki kulkiessaan köyhäin äitien maailmassa. Hän palasi sieltä takaisin kalpeana ja mykkänä, ei tohtinut kertoa kaikkea, kun hän oli tunkeutunut inhimillisen kurjuuden kuilun pohjaan asti. Väliin ajatteli hän, eikö joku kostava maanjäristys niele tätä Jumalan kiroomaa kaupunkia.
"Ah", huokasi hän, "he kärsivät niin hirveästi, että täytyy antaa anteeksi heidän hairahduksensa."
Moineaud kuunteli tylsän näköisenä ja ymmärtämättä. Hän otti vaikeasti piipun suustaan, tämä liike vaati häneltä melkoista ponnistusta, häneltä, joka viisikymmentä vuotta oli käsitellyt moukaria ja alasinta.
"Kunniallinen ja siveellinen elämä on pääasia", sanoi hän värähtelevällä äänellä. "Työ palkitsee tekijänsä."
Mutta kun hän taas tahtoi panna piipun suuhunsa, ei hän voinutkaan sitä tehdä. Hänen raskaitten työkapineitten lamauttama kätensä vapisi liian paljon. Ja Norinen täytyi nousta auttamaan häntä.
"Isä parka!" sanoi Cécile, joka ei ollut keskeyttänyt työtään, pahvin leikkelemistä. "Mihin hänkin olisi joutunut, ell'emme me olisi ottaneet häntä hoitoomme? Irma hattuineen ja silkkileninkeineen ei todellakaan olisi tahtonut häntä luokseen."
Norinen pieni poika oli sillä välin asettunut rouva Angelinin eteen, sillä hän tiesi, että niinä päivinä kuin tuo kiltti rouva oli käynyt heidän luonaan, sai hän jälkiruokaa päivälliseksi. Hän hymyili, ja hänen kirkkaat silmänsä sädehtivät vallattomien, vaaleain suortuvain alta. Kun rouva Angelin näki, miten huvitettuna poika odotteli, että hän avaisi laukkunsa, tuli hän liikutetuksi.