"Tule suutelemaan minua, pikku ystäväni!"
Rouva Angelin ei tuntenut suloisempaa palkintoa kuin suutelot köyhäin kotien lapsilta, joille hän tullessaan toi aina vähän iloa. Ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, kun pienokainen heittäytyi hänen kaulaansa, ja lapsen äidille sanoi hän:
"Älkää surko; on onnettomampiakin naisia kuin te. Minä tunnen erään, joka, jos hän saisi omakseen tämän pikku lemmikin, mielellään eläisi teidän köyhyydessänne, teidän kartonkityöllänne aamusta iltaan ja suletussa elämässä tässä ainoassa huoneessa, jonka pienokainen täyttää päivänpaisteellaan. Ah, Jumalani, jos te tahtoisitte, jos te voisitte vaihtaa!"
Hän vaikeni hetkeksi ja pelkäsi purskahtavansa itkuun. Se oli hänen parantumaton surunsa, ett'ei heillä ollut lasta. Nämät aviopuolisot vanhentuivat nyt katkerassa yksinäisyydessään. He asuivat kolmessa pienessä huoneessa Lillekadun varrella, pihan puolella, ja elivät rouvan palkasta, köyhäinavusta ja niistä pienistä omaisuutensa pirstaleista, jotka olivat saaneet pelastetuiksi. Ennen niin iloinen viuhkojen maalaaja oli nyt täydellisesti sokea; hän oli kuin kuollut kapine, jonka hänen vaimonsa pani aamulla nojatuoliin ja löysi siitä illalla tultuaan kotiin ainaisilta kiertoretkiltään köyhäin kaupungin osissa. Hän ei voinut syödä eikä panna maata ilman vaimonsa apua, hän oli vaimonsa lapsi, niinkuin hän itse lausui terävällä ivalla. Lapsiko? Rouva Angelin oli siis vihdoinkin saanut lapsen, ja se oli hänen miehensä! Vanha, viidenkymmenen vuotias lapsiparka, joka näytti kahdeksankymmenen vuotiaalta, joka uneksi auringosta ikuisessa pimeässä yössään niinä pitkinä hetkinä, jolloin hän istui yksinään. Eikä rouva Angelin kadehtinut tuota köyhää työläisnaista ainoastaan pienen pojan tähden, hän kadehti häntä myöskin ukon tähden, joka poltti piippua, tuon työn invaliidin tähden, joka ainakin voi nähdä.
"Älä kiusaa rouva Angelinia", sanoi Norine pojalleen, levottomana siitä, että näki rouvan noin liikutettuna. "Mene leikkimään!"
Mathieun kautta tunsi Norine osaksi rouva Angelinin olosuhteet. Hän tunsi hyväntekijätärtään kohtaan sydämellistä kiitollisuutta, joka teki hänen kainoksi ja kunnioittavaksi joka kerta kuin hän näki rouva Angelinin tulevan aina mustiin puettuna, entisen kauneuden jälkiä kasvoillaan ja ennen aikaansa surusta vanhentuneena.
"Mene leikkimään, rakkaani. Sinä väsytät rouva Angelinin."
"Väsyttääkö ... ei, ei suinkaan!" huudahti rouva Angelin ja hänen onnistui nyt voittaa mielenliikutuksensa. "Hän päinvastoin ilahuttaa minua. Suutele minua, suutele minua vielä kerran, kiltti poikani!"
Sitten tuli hänelle kiire, ja hän oli oma itsensä taas.
"Täällä minä istun näin kauvan, ja minulla kun on niin paljon juoksemista ennen iltaa! Niin, tässä on nyt tämä, minkä minä voin antaa teille..."
Mutta juuri kuin hän otti kultarahaa pienestä laukustaan, lyötiin nyrkillä oveen. Norine muuttui kalmankalpeaksi; hän oli tuntenut Alexandren nyrkin iskun. Mitä hän nyt tekisi? Jos hän ei avaisi, jatkaisi tuo rosvo jyskytystään ja panisi toimeen jonkun häväistyksen. Hänen täytyi avata, eikä Alexandre ollut ollenkaan niin pelättävä kuin hän oli luullut. Hämmästyneenä siitä, että näki vieraan naisen täällä, ei Alexandre lausunut sanaakaan, hän hiipi vaan sisään ja asettui seinän viereen. Rouva Angelin oli vaan vilkaissut tulijaan ja kääntynyt sitten poispäin; hän ymmärsi, että nuorukainen, joka otettiin tällä tavalla vastaan, oli ystävä tai sukulainen. Ja salaamatta ollenkaan asiataan jatkoi hän:
"Tässä on kaksikymmentä frankia, minä en voi antaa enempää. Mutta minä lupaan, että koetan saada tämän summan kaksinkertaiseksi ensi kuussa. Se on se kuukausi, jolloin vuokrat ovat maksettavat, ja minä olen siitä jo muistuttanut ystäviäni, he antavat kyllä niin paljon kuin voivat. Mutta tokkohan sittenkään saan tarpeeksi kokoon, tarvitsijoita on niin paljon!"
Hänellä oli yhä pieni laukkunsa avoimena polvillaan; Alexandre oli niellä sen leimuavilla silmillään, hän arvosteli ajatuksissaan köyhäin aarteen suuruutta, kultaa ja hopeaa, vieläpä tummaa vaskeakin. Ollen yhä äänetönnä näki hän rouva Angelinin sulkevan laukkunsa, kietovan pienen ketjun ranteensa ympäri ja nousevan tuoliltaan.
"Me tapaamme siis toisemme ensi kuussa", sanoi hän. "Minä tulen aivan varmaan viidentenä päivänä. Minä alan luultavasti teistä kiertokulkuni. Mutta mahdollista on, että tulen hyvin myöhään, sillä silloin on minun miesparkani nimipäivä. Niin, hyvästi nyt, olkaa hyvällä mielellä ja tehkää ahkerasti työtä!"
Norine ja Cécilekin olivat nousseet ylös saattaaksensa häntä ovelle. Siellä he vielä kiittelivät häntä, ja lapsi suuteli vielä kerran kilttiä rouvaa molemmille poskille. Sitten hengittivät molemmat pelästyneet sisaret helpommin. Kaikki meni erittäin rauhallisesti, Alexandre oli jotenkin vaatimaton tällä kertaa, sillä kun Cécile oli käynyt vaihtamassa rahan, tyytyi hän ottamaan vaan yhden noista neljästä viiden frankin setelistä, jotka Cécile toi mukanaan. Hän ei jäänyt pitkäksi aikaa kiusaamaan heitä, kuten tavallista oli, hän meni heti matkaansa rahoineen vihellellen erästä renttulaulua.
Seuraavan kuun viidentenä päivänä, eräänä lauvantaina, oli talven sateisin ja kylmin päivä. Tässä Fédérationkadun yksinäisessä osassa oli asumaton tontti, jonka lankku eroitti kadusta, ja vuosien kuluessa oli tämä lankku mädäntynyt kosteudesta. Siitä puuttui muutamia lautoja, toisessa päässä oli aukko aitauksessa. Koko iltapäivän oli siellä sateesta huolimatta laiha, nuori tyttö, joka oli aina silmiin asti peitetty vanhalla, repaleisella saalilla, luultavasti kylmän tähden. Hän odotteli varmaankin jotakin onnellista tilaisuutta, almua joltakin säälivältä ohitse kulkijalta; hän kulki lankun sivua kuin väijyvä petoeläin ja ehtimiseen olivat hänen laihat kasvonsa kääntyneet Marskenttää kohden.
Tunnit kuluivat, kello löi kolme, ja vaaleanharmaalla taivaalla ajelehti niin mustia pilviä, että ne näyttivät lakaisevan pois tytön, heittävän hänen pimeyteen kuin laivahylyn. Väliin katseli hän ylös ja näki kiiltävine silmineen, miten taivas pimeni, ja näytti siltä kuin hän olisi kiittänyt taivasta siitä, että tämä lähetti niin synkkiä varjoja tähän autioon sopukkaan. Juuri kuin taaskin alkoi sataa, lähestyi mustiin puettu nainen sateenvarjo suojanaan. Hän kulki nopeaan, vältti vesilätäköitä ja hänellä oli nähtävästi kiire.
Toinette tunsi luultavasti tulijan jo etäältä jostakin pettämättömästä merkistä. Siellä tuli rouva Angelin, joka oli matkalla köyhäinsä luokse pienen laukkunsa ketju ranteen ympärillä. Kun tyttö näki tämän ketjun kiiltävän, tuli hän aivan varmaksi asiastaan ja vihelsi heikosti. Heti alkoi kuulua huutoa ja valitusta eräästä pimeästä nurkasta tuolta asumattomalta tontilta, ja tyttö itse alkoi itkeä ja huutaa apua.
Rouva Angelin pysähtyi kummastuneena.
"Mitä on tapahtunut, lapseni?"
"Oi, rouva, veljeni on pudonnut tuolla ja taittanut jalkansa."
"Pudonnutko? Mistä?"
"Siellä on eräs suojus, jossa meillä on tapana nukkua, kun meillä ei ole kotoa, ja estääkseen sateen tunkeutumasta sisään kiipesi hän tikapuille ja taittoi sitten jalkansa."
Tyttö nyyhki ja oli epätoivossa; kymmenen minuuttia oli hän seisonut jo siinä, mutta kukaan ihminen ei tullut heitä auttamaan tässä rajuilmassa. Sillä välin tulivat valitushuudot tuolla tonttimaalla äänekkäämmiksi ja valittavammiksi.
Rouva Angelin näytti vielä vähän epäilevän.
"Sinun täytyy juosta noutamaan jotakin lääkäriä, tyttöparka. Minä en voi mitenkään auttaa."
"Kyllä te voitte, tulkaa mukaan! Minä en tiedä, missä lääkäri asuu. Tulkaa, niin nostamme hänen ylös, minä en jaksa yksin, me voimme ainakin saada hänen suojaan, niin ett'ei hänen päälleen sada."
Nyt suostui rouva Angelin, sillä tytön ääni tuntui niin rehelliseltä. Hänen ainaiset käyntinsä rikoksien pesissä olivat tehneet hänen rohkeaksi. Hän pani sateenvarjonsa kiinni, tunkeutui sisään lankussa olevasta reijästä ja seurasi tyttöä joka juoksi hänen edellään repaleisessa saalissaan, avopäin ja ketteränä kuin kissa.
"Antakaa minulle kätenne, rouva ... varokaa, tässä on vettä. Se on tuolla. Kuuletteko, kuinka hän valittelee, veliparkani? Kas niin, nyt me olemme perillä."
Sitten kävi kaikki salaman nopeudella. Nuo kolme rosvoa, jotka olivat olleet pimeässä piilossa, hyökkäsivät esiin, heittäytyivät rouva Angelinin päälle sellaisella raivolla, että hän kaatui. Mutta Alfred, joka oli arka, jätti rouvan kahden muun huostaan ja juoksi lankussa olevalle reijälle vartioitsemaan yhdessä Toinetten kanssa. Alexandre, joka piti käsillä mytyksi käärittyä nenäliinaansa, tunki sen rouva Angelinin suuhun tukehuttaakseen hänen huutonsa. Heidän aikomuksensa oli ainoastaan pelottaa häntä ja juosta sitten matkoihinsa laukun kanssa. Mutta nenäliina oli luultavasti irtaantunut, ja rouva Angelin päästi hirveän hätähuudon; samassa antoivat lankun aukossa olijat hälyytysmerkin, luultavasti lähestyi joku. Tästä täytyi tulla loppu. Alexandre solmi nenäliinan lujasti hänen kaulansa ympärille ja Richard tukahutti nyrkin iskuilla hänen huutonsa. Murharaivo valtasi heidät, he solmivat nenäliinan yhä lujempaan, laahasivat naisen lokaan, kunnes hän ei enään liikahtanut. Kun vihellys taaskin kuului, ottivat he laukun, jättivät ruumiin siihen nenäliina kaulan ympärillä, ja kaikki neljä lähti juoksemaan Grenellen sillalle, jolta he heittivät laukun Seineen ajettuaan ensin vaskilantit ja keltaiset ja valkeat rahat taskuihinsa.
Kun Mathieu sai sanomalehdistä lukea murhan yksityiskohdista, valtasi kauhu hänen mielensä, ja hän kiirehti Fédérationkadun varrelle. Murhattu tunnettiin heti rouva Angeliniksi, murha, joka oli tehty asumattomalla tontilla, muutamia askelia siitä talosta, jossa molemmat sisaret asuivat, herätti hänessä hirveän aavistuksen. Hän tunsi heti epäluulojensa varmistuvan, kun hänen oli täytynyt kolme kertaa naputtaa ovea ja Cécile päästi hänen sisään vapisten koko ruumiiltaan. Norine oli sairas ja vuoteessaan, kalpea kuin kuollut. Hän purskahti itkuun, kertoi kauhun valtaamana Mathieulle koko jutun, rouva Angelinin käynnin, Alexandren äkkinäisen tulon, kuinka Alexandre oli nähnyt laukun ja kuullut lupauksen pikaisesta avusta, saanut tietää päivän ja hetken. Muuten ei hän voinut edes olla epätiedossakaan asian suhteen, nenäliina, joka oli ollut solmittuna uhrin kaulaan, oli hänen omansa, yksi niistä nenäliinoista, jotka Alexandre oli häneltä varastanut, merkitty hänen nimikirjaimillaan. Se oli ainoa johtolanka, ja se ilmaisi niin vähän, että poliisin oli mahdotonta päästä oikeille jälille.
Mathieu istui sängyn vieressä jääkylmänä kauhusta. Suuri Jumala, rouva Angelin parka! Hän oli näkevinään tuon rouvan nuorena ja iloisena tuolla Janvillessä kiertelevän metsäpoluilla miehensä kanssa, istuvan Yeusen piilipuitten siimeksessä, joitten oksien alta heidän suutelonsa kuuluivat lintujen viserrykseltä. Hän näki hänen myöhempään julmasti rangaistuna sen periaatteensa takia, ett'ei hän tahdo lapsia ennenkuin on tullut määrättyyn ikään, epätoivoissaan siitä yön pimeydestä, joka oli peittänyt hänen miehensä silmät ja vienyt mukanaan sen vähäisen onnen, mikä heillä vielä oli jälellä. Ja äkkiä oli hän näkevinään sokeaparan sinä iltana, jolloin tämä oli odotellut vaimonsa kotiin tuloa saadakseen ruokaa ja päästäkseen maata, tuon vanhan, äidittömän, orvoksi jääneen lapsen, joka nyt istui yksin pimeydessään ilman muuta seuraa kuin murhatun vaimonsa verinen haamu. Sellaiset edellytykset päivänpaisteiseen elämään, sellainen kohtalo, ja sellainen kuolema!
"Me teimme siinä oikein", mutisi Mathieu ajatellessaan Constancea, "kun salasimme tuolta viheliäiseltä hänen isänsä nimen. Miten hirveätä! Meidän täytyy kätkeä tämä salaisuus sydämemme syvimpään sopukkaan!"
Norine vavahteli.
"Älkää pelätkö! Minä kuolen mieluimmin kuin sanon hänelle sen."
Kuukausia ja vuosia kului, mutta selville ei saatu, kuka oli murhannut pientä laukkua kantavan naisen. Vuosikausia vavahteli Norine kuullessaan jonkun vähän kovemmin naputtavan ovelle. Mutta Alexandre ei näyttäytynyt enään, hän pelkäsi luultavasti Fédérationkatua, näytti siltä kuin Pariisin pimeä, pohjattoman syvä valtameri olisi niellyt hänen.
II
Niinä kymmenenä vuotena, jotka nyt seurasivat, oli Fromentin perhe komeassa kukassa Chantebledissä, joka yhä enemmin vaurastui. Sitä mukaan kuin pojat ja tyttäret kasvoivat, solmittiin uusia avioliittoja, uusia lapsia syntyi, tuleentui koko lupaava laiho, laajeni loppumattomiin tämä valloituksiin voimakas suku.
Ensin nai Gervais Caroline Boucherin, paikkakunnalla asuvan rikkaan maanviljelijän tyttären, ilomielisen ja vahvarakenteisen vaaleanverisen tytön, jolla oli kauniit piirteet, kelpo naisen, joka oli luotu komentamaan kokonaista palvelijalaumaa. Käytyään läpi erään pensioonin Pariisissa oli hän niin viisas, ett'ei hävennyt maata, hän rakasti sitä yhtä paljon kuin ennenkin ja tahtoi siitä ammentaa elämänsä pysyväisen onnen. Hänen myötäjäisissään oli niittypalsta Lillebonnen puolessa, ja tämä lisäsi Chantebledin alueita kolmellakymmenellä hehtaarilla. Ja ennen kaikkea toi hän mukanaan pesään iloisen mielensä, terveytensä ja kunnollisuutensa taloustoimissa.
Sitten toteentui Clairen kauvan aavistettu avioliitto Frédéric Berthaudin kanssa. Hääpäivänä kun palattiin pormestarin luota ja kulettiin sivu Janvillen pienen kirkkomaan, vuodatettiin liikutuksen kyyneleitä; Rosen muisto, jota Frédéric oli rakastanut ja jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin, heräsi eloon kaikkein sydämissä. Mutta eikö tuo vanha rakkaus ollut yhä lujempi side, sillä se oli sittemmin kohdistunut nuorempaan sisareen kaikkein niitten vuosien kuluessa, joina Frédéric oli ollut talon työssä? Hänellä itsellä ei ollut mitään rikkautta, hänellä ei ollut muuta kuin luja uskollisuutensa, veljellinen ystävyytensä, joka oli syntynyt Gervaisin ja hänen välilleen, kun he vieretysten olivat tehneet työtä kuin kaksi väsymätöntä saman auran eteen iestettyä härkää. Frédéricin sydämenlaatua ei voinut epäillä; hänestä oli tullut välttämätön auttaja ja hänestä tulisi myös hyvä ja luotettava aviomies.
Nyt oli määrätty, kuka tulisi maatilan hoitajaksi. Mathieu oli viidenkymmenen viiden vuoden vanhana luopunut kruunusta Gervaisin, maan pojan, hyväksi, joksi hän tätä leikillään kutsui, sillä Gervais oli täällä ensi kerran nähnyt päivänvalon eikä ollut koskaan luopunut hänestä; hän oli ollut isänsä oikea käsi, hänen aivonsa, hänen sydämensä. Frédéric vuorostaan tulisi Gervaisin ajatukseksi ja voimaksi, hänen rakastavaksi auttajakseen yhteisessä työssä. He molemmat jatkaisivat nyt isän työtä, täydentäisivät viljelysjärjestelmän, antaisivat Denisin rakentaa Beauchênen tehtaassa uusia koneita, ottaisivat maasta esiin koko sen voimakkaan laihon, minkä se voi antaa. Samoin olivat molemmat vaimot jakaneet maailmansa; Claire oli vahvemmalle ja vilkasliikkeisemmälle Carolinelle luovuttanut suoranaisen peräänkatsonnan ja hoiti itse laajaa kirjanpitoa. Nämät molemmat avioparit näyttivät olevan vasituisesti valitut saamaan aikaan mahdollisimman suuren työn ilman että tarvitsi pelätä mitään riitaisuuksia heidän välillään.
Mutta vaikka Mathieu oli luopunut toimeenpanevasta vallasta, oli hän kuitenkin vielä luova jumala, oraakeli, jota toteltiin ja jolta neuvoja kysyttiin. Vanhassa paviljongissa, joka oli muutettu ja rakennettu tilavaksi ja mukavaksi asunnoksi, asui hän hellässä sovussa Mariannensa kanssa; he olivat kuin kaksi valtakunnan perustajaa, jotka suurella kunnialla olivat vetäytyneet syrjään ja elivät nyt siitä ilosta, että saivat nähdä lukuisan perheen puhkeavan kukkaan ympärillään. Ainoastaan Denis ja Ambroise olivat jättäneet pesänsä ja raivanneet itselleen uran Pariisissa. Kolme, pian naimakuntoista tytärtä, Louise, Madeleine ja Marguerite olivat vielä kotona vanhempainsa luona, puhumattakaan nuorimmista pojista, Grégoiresta, Nicolaksesta ja Benjaminista. Kaikki nämät nuoret olivat kasvamassa, he olivat elämän ikkunan ääressä ja odottivat vaan, että heidän vuoronsa tulisi koetella siipiensä kantovoimaa. Siellä oli myöskin Blaisen leski Charlotte molempain lastensa, Berthen ja Guillaumen kanssa; he asuivat yläkerrassa, jossa äidillä oli maalausatelieerinsä. Hän oli rikas nyt, sillä hänen osuutensa konetehtaasta kasvoi vuosi vuodelta, mutta hän maalaili yhä tauluja taidekauppiaalle, siitä sai hän taskurahoja, sanoi hän iloisesti, rahasumman, jonka hän antaisi lapsilleen lahjaksi heidän hääpäivänään. Jo ajateltiin Berthen avioliittoa, hän olisi varmaankin ensimäinen Mathieun ja Mariannen lapsenlapsista, joka menisi naimisiin, ja he iloitsivat jo ajatellessaan tulevansa isoisän isäksi ja isoisän äidiksi.
Neljä vuotta tämän jälkeen lensi Grégoire pesästä. Siitä tuli kokonainen näytelmä, jota vanhemmat muuten olivat jo tienneet odottaakin. Grégoire oli aina ollut perheen kiusantekijä, pieni, lyhytkasvuinen nulikka, jolla oli pilkalliset kasvot ja loistavat silmät. Lapsuutensa ajan oli hän enimmäkseen kierrellyt Janvillen metsissä, ja sitten oli hän hyvin keskinkertaisella ahkeruudella lueskellut Pariisissa, josta hän oli tullut takaisin iloisena ja terveenä, mutta haluttomana mihinkään ammattiin. Hän oli jo kahdenkymmenen neljän vuotias, mutta ei osannut tuskin mitään muuta kuin metsästää, kalastaa, ja ratsastella lähiseudulla; hän ei ollut tyhmempi eikä laiskempi kuin muutkaan, mutta hän tahtoi itsepintaisesti elää oman mielensä mukaan. Pahinta oli se, että koko Janville oli viime kuukausina puhunut siitä, että hän oli taaskin solminut vanhat ystävyyssiteet Thérèse Lepailleurin kanssa ja että heidät oli tavattu iltasin siimeksissä paikoissa piilipuitten alla Yeusen rannalla.
Eräänä aamuna otti Mathieu Grégoiren mukaansa mennäkseen katsomaan, oliko Mareuilen puolessa viljalti peltopyitä. Kun he olivat tulleet ylämaan metsään, sanoi Mathieu:
"Tiedätkö, poikani, minä en ole tyytyväinen sinuun. Minä en voi käsittää, mitenkä sinä voit elää toimettomana täällä meidän kanssamme, jotka kaikki teemme työtä. Minä odotan lokakuuhun, koska sinä olet luvannut siksi tehdä päätöksesi ja valita jonkun ammatin. Mutta mitä se on kuin minulle kerrotaan sinun yhtymisistä Lepailleurin tyttären kanssa? Tahdotko sinä saattaa meille mitä suurimpia ikävyyksiä?"
Grégoire nauroi aivan huolettomasti.
"Kas niin, pappa, älä nyt toru poikaasi siitä, että hän on hyvässä ystävyydessä kauniin tytön kanssa. Muistahan, että minä annoin hänelle ensimäiset oppitunnit polkupyörällä ajossa kymmenen vuotta sitten. Ja muistelehan niitä kauniita ruusuja, joita hän auttoi minun varastamaan Denisin häihin."
Hän oikein nautti tämän lapsellisen rakkauden muistoista, heidän retkeilyistään joen rannoilla, heidän marjakesteistään metsässä, jossa oli hauskoja piilopaikkoja, joista kukaan muu ei tietänyt. Ja rakkaus näytti taas leimahtaneen liekkiin, sillä hänen kasvonsa tulivat aivan punaisiksi, ja hänen silmänsä loistivat puhuessaan näistä vanhoista muistoista.
"Mutta sitten vallitsi vuosikaudet verinen vihollisuus Thérèsen ja minun välilläni sentähden, että minä eräänä iltana tullessamme kotiin Vieux-Bourgin kansanjuhlasta tuuppasin hänen rapakkoon, niin että hän likasi leninkinsä. Mutta keväällä me sovimme, kun sattumalta tapasimme toisemme Monvalin metsikössä tuolla. Eihän se mikään rikos lie, vaikka me väliin puhelemmekin keskenämme, kun tapaamme toisemme?"
Mathieu tuli vieläkin levottomammaksi siitä lämmöstä, jolla poika puolusteli itseään.
"Rikos, ei suinkaan, jos te vaan puhelette joutavanpäiväisiä. Mutta sanotaan, että teidät on nähty pimeän tultua pitävän toisianne vyötäisistä, ja joku väittää nähneensä teidän makaavan Yeusen rannan ruohostossa ja tutkivan tähtiä."
Kun Grégoire nyt purskahti heleään, nuorekkaasen nauruun, jatkoi Mathieu vakavammalla äänellä:
"Kuulepas, poikaseni, minulla ei ole ollenkaan halua olla poikaini poliisina. Mutta sitä minä en tahdo, että sinä hankit meille ikävyyksiä noitten Lepailleurein puolelta. Sinä tunnet asiat, he olisivat hyvin iloissaan, jos voisivat saattaa meille ikävyyksiä. Älä anna sentähden heille mitään valittamisen syytä, anna heidän tyttärensä olla rauhassa."
"Oh, minä olen kyllä varuillani", huudahti nuorukainen. "Tyttö parka! Hän on jo saanut korvapuusteja, sillä ihmiset ovat jo sanoneet hänen isälleen, että ovat nähneet hänen minun kanssani. Ja Lepailleur on vastannut, että hän heittää tyttärensä ennen jokeen kuin antaa minulle."
"Siinä näet! Voinko minä nyt luottaa siihen, että olet järkevä?"
He kulkivat yli peltojen aina Mareuilin tielle. Oikealla oli peltopyyn poikasia, joitten lento oli vielä hieman epävakava. Niitä tulisi olemaan runsaasti. Kulkiessaan samaa tietä hitaasti takaisin olivat he ääneti. Molemmat ajattelivat.
"Minä en tahdo, että sinä minua väärin ymmärrät", alkoi Mathieu. "Älä luule, että minä aijon estää sinun menemästä naimisiin mielesi mukaan ja että minä välttämättömästi tahtoisin sinun ottamaan rikkaan tytön. Meidän Blaise parkamme meni naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut myötäjäisiä. Samoin teki Denis puhumattakaan Clairesta, joka sai mennä naimisiin Frédéricin kanssa, joka ei ollut juuri paljoa muuta kuin minun renkini. Minä en siis halveksu Thérèseä. Hän on muuten hyvin sievä, luulen minä, yksi paikkakunnan kauniimmista tytöistä."
"Niin, eikö se olekin totta, isä?" keskeytti Grégoire nopeasti. "Ja jos sinä tietäisit, miten helläsydäminen ja kunnollinen hän sitten on! Hän on kuin rehti mies. Eikä se auta, että he lyövät häntä, jos hän tahtoo tehdä jotakin, niin tekee hän sen, enkä edes minä voi estää sitä."
Mathieu tuskin kuulikaan hänen puhettaan.
"Ei, en minä heidän myllyään halveksu", jatkoi hän mietteissään. "Sen miehen, joka ei tahdo tuolla myllyllä ansaita kokonaista omaisuutta, hänen täytyy olla niin itsepintaisen tyhmä kuin tuo Lepailleur. Siitä asti kuin maanviljelys taas meidän esimerkkimme kautta on päässyt arvoon tällä paikkakunnalla, olisi hän jo voinut koota kauniin pääoman, jos hän vaan olisi hävittänyt vanhanaikuisen vesimyllynsä, jonka hän nyt antaa itsestään mädätä. Minä tahtoisin sinne hyvän höyrykoneen ja sivuraiteen Janvillen asemalle."
Hän jatkoi aatteensa selvittelemistä, ja Grégoire kuunteli hymyillen sekä näytti ottavan asian leikiksi.
"Siis, isä", sanoi hän vihdoin, "koska sinä tahdot, että minä valitsen jonkun ammatin, niin asia on selvä. Jos minä nain Thérèsen, niin minä rupean mylläriksi."
"Ei, ei", huudahti Mathieu hämmästyneenä, "minä vaan tässä muuten pakisen. Sinä olet luvannut olla järkevä, poikani. Minä sanon sinulle vielä kerran, että anna kaikkein meidän rauhan tähden Thérèse olla rauhassa, sillä meillä ei ole muuta kuin ikävyyksiä odotettavana Lepailleurein puolelta."
He olivat saapuneet kotiin, ja keskustelu päättyi siihen. Illalla kertoi Mathieu pojan tunnustuksen Mariannelle, joka tuli hyvin levottomaksi. Mutta vielä kului kuukausi ilman vakavampia tapahtumia.
Mutta eräänä aamuna hämmästyi Marianne nähdessään Grégoiren huoneen tyhjänä. Hänellä oli tavallisesti tapana tulla aamusin tervehtimään äitiään. Ehkä oli hän nyt noussut aikaiseen ylös ja mennyt kävelylle. Mutta Mariannea pöyristytti vähän, kun muisti, miten liikutettuna Grégoire oli eilen illalla kaksi kertaa syleillyt häntä ennen maatapanoa. Äkkiä huomasi hän kamiinilla itselleen osoitetun kirjeen, jossa Grégoire pyysi häneltä anteeksi sitä, että oli hänelle saattanut suuren surun, ja pyysi häntä pyytämään puolestaan anteeksi myös isältä; hän ei muuten antanut muita selityksiä kuin sanoi vaan, että hän oli pakoitettu jättämään heidät joksikin ajaksi. Se oli kipeä isku tälle tähän asti niin yksimieliselle perheelle, tämä heidän vallattomimman lapsensa teko, sillä hän oli ensimäinen, joka särki perhesiteet hulluuden puuskassaan. He aavistivat luonnollisesti heti, että hän ei ollut lähtenyt yksinään. Charlotte muisti, että hän oli kuullut Grégoiren menevän illalla alas, ennenkuin porttia oli ennätetty sulkea. Hän oli varmaankin tavannut Thérèsen metsässä, ja olivat he lähteneet Vieux-Bourgista, josta viimeinen juna menee Pariisiin kello kaksitoista ja kaksikymmentäviisi. Ja niin asia todellakin oli; myöhempään aamupäivällä saivat he tietää, että Lepailleur piti hirmuista meteliä Thérèsen paon johdosta; hän oli heti ilmoittanut asian santarmeille ja vaatinut, että hänen tyttärensä ja tämän viettelijä tuotaisiin käsiraudoissa takaisin. Hänkin oli tyttärensä huoneesta löytänyt kirjeen, rohkean kirjeen, jossa tytär sanoo, että koska isä on häntä taaskin pidellyt pahoin edellisenä päivänä, oli hän ikävystynyt siihen ja lähti vapaaehtoisesti pois vieden Grégoiren mukanaan, sillä kahdenkolmatta vuotias tyttö on kylliksi vanha tietämään, mitä hän tekee. Lepailleur oli vielä enimmän suuttunut siitä, että hän ei voinut näyttää kenellekään tätä kirjettä, ei ainakaan vaimolleen, jonka kanssa hän oli riidassa Antoninin tähden ja joka nyt nauroi pilkallisesti ja väitti, että se oli isän syy, kun hän oli pakoittanut tuon lutkan, Thérèsen, ottamaan tämän askeleen. Ja sitten pieksivät he toisiaan, ja koko paikkakunta puhui kahdeksan päivää erään Chantebledin pojan paosta myllärin tyttären kanssa, ja Mathieu ja Marianne olivat suuressa tuskassa, sillä tämä ikävä tapaus koski sanomattomasti heihin.
Viisi päivää myöhemmin, eräänä sunnuntaina, tuli asia vieläkin pahemmaksi. Kun tiedusteluista ei ollut mitään hyötyä, lähti Lepailleur aivan vimmoissaan Chanteblediin, mutta hän ei tullut sisälle, vaan jäi seisomaan tielle ja lateli suustaan virtanaan karkeita haukkumasanoja. Mathieu ei ollut kotona, ja Mariannella oli mitä suurin vaikeus saada hillityksi Gervais ja Frédéric, jotka tahtoivat mennä häntä pieksemään. Kun Mathieu iltasella tuli kotiin, suuttui hänkin suuresti.
"Tätä on mahdotonta kauemmin kestää", sanoi hän vaimolleen, kun he menivät maata. "Huomenna menen minä itse puhumaan tuon miehen kanssa. Ainoastaan sillä tavalla me selviämme tästä jutusta, että annamme noitten onnettomain lasten mennä naimisiin. Me suostumme siihen, eikö niin? Ja hänelle on myöskin edullista suostuminen. Huomenna täytyy tämän asian tulla selvitetyksi."
Maanantaina kello kahden aikaan lähti Mathieu myllylle. Mutta siellä odotti häntä uusi ennen aavistamaton yllätys. Vuosikaudet oli Lepailleur ja hänen vaimonsa olleet kovassa riidassa Antoninin suhteen. Samalla kuin isä yhä enemmän suuttui pojan laiskuuden ja raakain hurjastelujen tähden Pariisissa, samalla oli äiti puolustanut poikaa sivistymättömän naisen itsepintaisuudella, sillä hän uskoi sokeasti poikansa kauniita kirjeitä ja oli vakuutettu siitä, että jos poika ei edisty maailmassa, niin oli se siksi, että häneltä kiellettiin tarpeelliset rahat. Likaisesta saituudestaan huolimatta varasteli äiti nyt yhä talousrahoja ja levitti kyntensä ja oli valmis puremaan, jos hän tavattiin itse työssä aikoessaan lähettää pojalle kaksikymmentä frankia. Joka kerta syntyi tappelu, niin että ihmiset luulivat tuon vanhan myllyn hajoavan. Sitten tuli Antonin sairaaksi. Lepailleur sanoi heti, että jos hän tulee kotiin saastaine sairauksineen, niin heittää hän hänet jokeen ja myllyn rattaasen. Mutta Antonin ei tahtonutkaan tulla kotiin, hän inhosi maaseutua ja pelkäsi, että isä alkaa häntä taluttaa nauhasta kuin koiraa. Ja äiti oli hankkinut hänelle asunnon Batignollessa, jossa piirin lääkäri hoiteli häntä. Tätä kesti kolme kuukautta, äiti kävi häntä tervehtimässä, joka neljästoista päivä. Torstaina oli hän viimeksi ollut siellä, mutta sunnuntain iltana sai hän sähkösanoman, jossa häntä kutsuttiin pojan luokse. Ja maanantain aamuna, samana päivänä, jolloin Mathieu tuli, oli hän matkustanut Pariisiin riideltyään hirveästi miehensä kanssa, joka oli kysynyt, koska heidän kelvoton poikansa aikoi laata kiskomasta heidän pieniä säästöjään voimatta tehdä edes niin paljon hyvää, että kääntäisi savikokkareen.
Lepailleur oli yksin myllyllä ja mitä pahimmalla päällä. Hän olisi voinut särkeä vasaralla auransa, pirstoa kirveellä myllynrattaan, hän oli aivan mieletönnä vihasta ja janosi kostoa. Kun hän näki Mathieun tulevan, tuli hän ihan raivoon, sillä hän luuli Mathieun tulleen ilkkumaan hänelle.
"Kas niin, naapuri", sanoi Mathieu ystävällisellä äänellä, "koettakaamme nyt olla järkeviä, me molemmat. Minä käyn nyt teillä vieraana ... tehän olitte minun luonani eilen. Mutta pahoista sanoista ei koskaan ole ollut mitään hyötyä, ja koska onnettomuus nyt on tapahtunut, niin parasta on korjata se niin pian kuin mahdollista. Koska te tahdotte, että me pitäisimme häitä meidän pahoille lapsillemme?"
Hämmästyneenä tuosta hyväntahtoisesta puhuttelutavasta ei Lepailleur osannut heti vastatakaan. Hän oli kiljunut kaikille ihmisille, että hän ei tahdo avioliittoa vaan mieluimmin oikeusjutun, jotta saisi kaikki Fromentit vankilaan. Mutta kun hän nyt lähemmin ajatteli asiaa, niin ei tainnut ollakaan hullummaksi saada tuon suuren maatilan omistajan poika vävykseen.
"Häitäkö!" sanoi hän. "Ei, parasta on, että heidän molempain kaulaan sidotaan kivi ja he upotetaan! Kirotut lurjukset, minä tahdon nähdä heidän sydänverensä!"
Hän rauhoittui kuitenkin eikä näyttänyt ollenkaan vastustavan vakavaa keskustelua. Samassa tuli eräs poika juosten Janvillestä.
"Mitä sinä tahdot?"
"Tässä on sähkösanoma herra Lepailleurille."
"Anna tänne."
Poika oli jo lähtenyt, mutta mylläri vaan katseli sähkösanomaa avaamatta sitä. Hän näytti epäluuloiselta, sillä hän ei koskaan saanut sellaisia. Mutta hänen täytyi vihdoinkin tehdä päätös ja lukea sähkösanoma. Siinä oli ainoastaan kolme sanaa: "Sinun poikasi kuollut." Tässä harvasanaisessa raa'assa tavassa, tässä nuijaniskussa, joka annettiin arastelematta, tuntui äidin kylmäverinen raivo, hänen halunsa heti musertaa kotona olevan miehensä, isän, jota hän syytti pojan kuolemasta niinkuin hän oli syyttänyt häntä tyttären paostakin. Lepailleur horjahti iskusta, hämmästyneenä tuijotti hän siniseen paperiin, luki sen uudelleen ja ymmärsi vihdoin. Hänen kätensä alkoivat vapista ja hän vannoi karkean valan.
"Mitä perkelettä tämä nyt taas on? Nyt on poika kuollut, kaikki menee päin helvettiä!"
Sitten tulivat kyyneleet esiin. Hänen polvensa tutisivat, hän vaipui tuolille ja luki sähkösanoman kerta toisensa perästä: "Sinun poikasi kuollut ... sinun poikasi kuollut..." aivankuin hän olisi etsinyt sellaista, jota sähkösanomassa ei ollut. Ehkä oli hän kuollut jo ennen kuin äiti saapui sinne. Tai ehkä äiti oli saapunut vähää ennen kuin hän kuoli. Hän sanoi parikymmentä kertaa, että äiti oli lähtenyt kello kymmenen ja yhdentoista minuutin junalla, että hänen olisi pitänyt olla Batignollessa kello puoli yksi, ja koska hän oli lähettänyt sähkösanoman kello yksi ja kaksikymmentä minuuttia, niin oli hän pikemmin tavannut poikansa kuolleena.
"Tällainen kirottu sähkösanoma ei sano mitään, mutta kuitenkin tappaa se ihmisen. Olisihan hän voinut lähettää edes jonkun tänne. Nyt täytyy minun mennä sinne. Niin, tämä vielä puuttui, tässä on todellakin liian paljon onnettomuuksia yhdelle ihmiselle!"
Lepailleur lausui tämän niin katkeralla ja epätoivoisella äänellä, että säälin tunne valtasi Mathieun. Hän oli äänetönnä odottanut; nyt tarjosi hän palvelustaan ja lupasi lähteä yhdessä Lepailleurin kanssa Pariisiin. Mutta samassa vetäytyi hän taaksepäin, mylläri nousi ylös raivokkaana nähdessään hänen siellä, omassa kodissaan.
"Vai niin, se on totta, tehän olette täällä ... mitä te sanoitte, ettäkö me antaisimme nuo saatanan lapset mennä naimisiin? Niin, nyt te näette, että minä olen valmis häiden viettoon! Minun poikani on kuollut, te valitsette oikein sopivan päivän. Lähtekää heti tiehenne, taikka minä en vastaa teoistani!"
Hän pui nyrkkiään, hän joutui aivan mielettömäksi Mathieun läsnäolosta nyt juuri, kun koko hänen elämänsä meni raunioiksi. Se oli hirmuista, että tuo herrasmies, joka talonpojaksi muuttumalla oli hankkinut itselleen omaisuuden, oli nyt juuri hänen luonaan, kun hänen Antoninsa oli kuollut, se ainoa poika, jonka hän oli tahtonut tehdä herrasmieheksi, jonka hän oli opettanut vihaamaan maata ja lähettänyt Pariisiin turmeltumaan laiskuudessa ja paheissa. Hän oli vimmoissaan siitä, että oli ollut väärässä, että maa, jota hän oli kutsunut vanhaksi ja hedelmättömäksi rakastajattareksi, oli niin hellä, nuori ja hedelmällinen tuolle miehelle, joka ymmärsi sitä rakastaa. Lepailleur, joka oli tahtonut tyhmyydessään rajoittaa perheensä lukumäärää, oli nyt raunioitten keskessä, hänen poikansa oli kuollut häpeällisellä kuolemalla, hänen tyttärensä oli paennut hänen vastustajansa pojan kanssa, hän oli nyt yksin autiossa myllyssään, jota hän myöskin oli halveksinut ja joka vanhuudestaan luhistui kokoon.
"Kuulkaa, mitä minä sanon! Vaikka Thérèse matelisi maassa minun jalkaini juuressa, en minä sittenkään koskaan antaisi häntä teidän pojallenne, sille ryövärille! Silloin pilkkaisi koko paikkakunta minua, ja te söisitte puhtaaksi minunkin, niinkuin olette syönyt muutkin!"
Hänellä oli luultavasti hämärä aavistus siitä, mikä häntä uhkasi. Kun Antonin nyt oli kuollut, saisi siis Grégoire myllyn, jos hän menisi naimisiin Thérèsen kanssa. Ja hän saisi nummimaan myöskin, tuon pienen alueen, jonka Lepailleur niin ilkeällä vahingonilolla oli pidättänyt itselleen ja jonka Mathieu niin mielellään olisi tahtonut saada, ja Grégoire luovuttaisi sen varmaankin heti, kun hän pääsisi sen herraksi. Se ajatus, että Chantebled vieläkin voisi laajentaa aluettaan hänen omalla maallaan, sai hänen suunniltaan.
"Minä panetan teidän poikanne vankilaan, ja teidät itse heitän minä ulos, ell'ette itse lähde... Lähtekää pois, kuuletteko!"
Mathieu kalpeni, mutta vetäytyi hitaasti taaksepäin tuon hullun edestä. Hän meni matkaansa ja lausui tyynellä äänellä:
"Te olette onneton ihminen. Minä annan teille anteeksi sentähden, että teillä nyt on suuri suru. Muuten olen minä levollinen, se mikä on viisasta, se tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin."
Taaskin kului kuukausi. Eräänä sateisen lokakuun aamuna löydettiin rouva Lepailleur hirttäytyneenä myllyn tallista. Oli niitäkin ihmisiä Janvillessä, jotka sanoivat, että Lepailleur itse oli hirttänyt hänen. Tosiasia ainakin oli, että rouva Lepailleur aina Antoninin kuolemasta asti oli ollut synkkämielinen. Toiselta puolen oli heidän perhe-elämänsä sietämätöntä, mies ja vaimo syyttivät aina toisiaan pojan kuolemasta ja tyttären paosta ja raivosivat toisiaan vastaan kuin kaksi samaan häkkiin sulettua petoeläintä. Sitä vaan ihmeteltiin, että niin saita nainen oli tahtonut jättää tämän maailman voimatta ottaa omaisuuttaan mukaansa. Niin pian kuin Thérèse sai tietää, että äiti oli kuollut, palasi hän heti takaisin ja otti hänen paikkansa isänsä luona; hän ei tahtonut, että isänsä olisi yksinään kaksinkertaisessa surussaan. Ensi aika oli hänelle hirveä tuon raa'an ihmisen kanssa, jonka onnettomuudet olivat saattaneet äärimmäiseen kiihtymystilaan. Mutta Thérèse oli tarmokas ja päättäväinen tyttö. Muutamain viikkojen kuluttua oli hän jo saanut isänsä suostumaan hänen avioliittoonsa Grégoiren kanssa, ainoaan järkevään asian ratkaisuun, niinkuin Mathieu oli sanonut. Se oli suuri helpotus Chantebledin asukkaille, sillä tuo pahantapainen poika ei rohjennut näyttäytyä siellä. Oltiin tietävinään, että molemmat nuoret olivat asuneet jossakin Pariisin etäisessä kolkassa, epäiltiinpä sitäkin, että vapaamielinen Ambroise oli auttanut heitä rahoilla. Ja vaikka Lepailleur antoikin vihaisen näköisenä ja pelosta jäädä yksin kolkkoon kotiinsa suostumuksensa avioliittoon, olivat Mathieu ja Marianne ihastuneina tästä seikasta, joka teki lopun epävarmasta asemasta, joka heistä oli tuntunut niin kiusalliselta.
Mutta pian nähtiin, että Grégoire, joka häitten jälkeen oli Thérèsen toivomuksesta muuttanut myllylle, sopi paljon paremmin yhteen appensa kanssa kuin oli odotettu. Ja varsinkin oli asian laita niin erään riidan jälkeen, jolloin Lepailleur oli tahtonut saada hänen vannomaan, ett'ei hän koskaan appensa kuoleman jälkeen luovuttaisi Chantebledin väelle, veljilleen tai sisarilleen, nummimaata, jonka Lepailleur oli tähän asti itsepintaisesti pitänyt viljelemättä. Grégoire ei tehnyt tuota valaa, mutta hän sanoi iloisesti, ett'ei hän ole niin tyhmä, että antaisi pois parhaimman osan vaimonsa myötäjäisistä, sillä hän aikoi viljellä nuo nummet ja muuttaa ne kolmessa neljässä vuodessa paikkakunnan hedelmällisimmiksi pelloiksi. Mikä oli kerran hänen, se ei kuulunut muille, ja saataisiinpa nähdä, eikö hän voi puolustaa pientä kuningaskuntaansa. Samoin oli myllyn laita, jonka vanhaa koneistoa hän vaan aluksi paranteli, sillä hän ei tahtonut liian paljon loukata myllärin vanhoja ennakkoluuloja; höyrykoneen hankkimisen ja sivuradan rakentamisen Janvillen asemalle antoi hän olla toistaiseksi, mutta kaikki nämä Mathieun aatteet olivat itäneet hänen nuoressa ja tarmokkaassa mielessään. Grégoire oli nyt kuin uusi ihminen, ja nuoruutensa tavoista ei hänellä ollut jälellä muuta kuin se rohkeus, jolla hän ryhtyi uusiin yrityksiin. Ja hänellä oli voimakas liittolainen vaalean verevässä Thérèsessään, ja heidän rakkautensa kukoisti raittiina vanhassa, romantisessa, muurivihreän peittämässä myllyssä, jonka hajoittamisaikaa he vaan odottivat korvatakseen sen uudella, komealla höyrymyllyllä, jossa olisi jättiläismäiset kivet.
Tätä seuraavina vuosina saivat Mathieu ja Marianne sanoa jäähyväiset useimmille lapsilleen. Nyt tuli Louisen, Madeleinen ja Margueriten vuoro lentää pesästään. Kaikki kolme menivät naimisiin oman seudun miesten kanssa. Louise, joka oli ilomielinen, pitkähiuksinen, mustanverevä tyttö ja jolla oli suuret hymyilevät silmät meni naimisiin Janvillen notario Mazaudin, pienen, tyynimielisen, ajattelevan herran kanssa, joka ainoastaan silloin tällöin ilmaisi hiljaisella naurulla tyytyväisyytensä siitä, että oli joutunut naimisiin niin iloisen, nuoren naisen kanssa. Madeleine, hento nuori kaunotar, jolla oli suuret musikaalliset lahjat, meni rakkauden pakotuksesta naimisiin jo siihen aikaan tunnetun arkkitehdin Herbetten, kauniin, sorean nuoren miehen kanssa, jolla oli huvila lähellä Monvalia, jossa hän lepäili suurten Pariisissa suorittamainsa töitten jälkeen. Marguerite, vähimmin kaunis noista kolmesta, niin, hän oli oikeastaan ruma, mutta suuren hyvyytensä tähden rakastettava, tuli tohtori Chambouvetin vaimoksi. Tohtori oli leikillinen ja hyväsydäminen mies, hän asui Vieux-Bourgissa, jossa hän oli ottanut halttuunsa isänsä klinikan, suuren valkean talon, joka oli muutettu köyhäin sairaalaksi. Kun nämät kolme tytärtä olivat joutuneet naimisiin, oli ainoastaan jälellä pesässä, joka nyt kävi yhä tyhjemmäksi, molemmat nuorimmat pojat, Nicolas ja Benjamin.
Mutta sitä myöten kuin lapset olivat lentäneet pois, oli heistä syntynyt toisia pieniä lapsia maailmaan. Denis, joka nyt oli kaikkivaltiaana konetehtaassa, oli kahdeksana vuotena saanut kolme lasta, kaksi poikaa, Lucienin ja Paulin, ja yhden tyttären, Hortensen. Valloitusretkellään ylhäisemmässä liikemaailmassa oli Ambroisella ollut aikaa hankkia Léoncelle pienen veljen, Charlesin, ja kaksi pientä sisarta, Paulinen ja Sophien. Gervaisilla kotona Chantebledissä oli jo kaksi poikaa, Leon ja Henri, ja Claire oli ennättänyt saada kolme lasta, yhden pojan, Josephin, ja kaksi tyttöä, Lucien ja Angèlen. Grégoirellakin oli myllyllä tukeva poika, Robert. Viimeksi naineista oli Louisella kaksivuotias tyttö, Colette, ja Madeleinellä kuuden kuukauden vanha poika, Hilaire; Marguerite oli raskaana, ja hänen lapsensa nimeksi tulisi Sébastien, jos se olisi poika, mutta Christine, jos se olisi tyttö. Kaikkialle levitti perheonni haarojaan, runko haaraantui, haaroihin tuli uusia oksia joka vuodenaika, ja Mathieu ei ollut vielä kuudenkymmenen ja Marianne oli viidenkymmenen seitsemän ja molemmat olivat terveitä ja raittiita ja elivät ainaisessa ilossa siitä, että näkivät jälkeläistensä lisääntyvän loppumattomiin, valloittavan kaiken maan ympäriltään, niinkuin yhdestä ainoasta puusta voi kasvaa kokonainen metsä.
Mutta suuri ilojuhla oli Chantebledissä silloin, kun maailmaan tuli yhdeksän kuukautta pojantyttären Berthen häitten jälkeen pieni tyttö, Angeline, Mathieun ja Mariannen ensimäinen lastenlasten lapsi. Tämä pienokainen oli aina kaivatun Blaisen ilmielävä kuva, hän oli syntymästään asti siihen määrään isoisänsä näköinen, että Charlotte, joka jo neljänkymmenen kahden vanhana oli tullut isoäidiksi, ei voinut olla itkemättä. Rouva Desvignes oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin, hän oli vaipunut ikuiseen uneensa hiljaa niinkuin oli elänytkin täytettyään tehtävänsä, kasvatettuaan ja naitettuaan molemmat lapsensa. Kuitenkin oli hän ennen kuolemaansa löytänyt tyttärensä tyttärelle odotetun aviopuolison, Philippe Havardin, nuoren insinöörin, joka äskettäin oli nimitetty alajohtajaksi erääsen valtion konetehtaasen lähellä Mareuilia. Ja Berthe synnytti lapsensa Chantebledissä, ja koko perhe kokoontui sinne ensimäisenä päivänä kuin hän oli ylhäällä, juhlimaan isoisän isän ja isoisän äidin kunniaksi.
"Niin", sanoi Marianne iloisesti seisoessaan siinä kehdon ääressä, "vaikka linnut lentävätkin pois, niin syntyy aina uusia, eikä koskaan tule tyhjyyttä!"
"Ei koskaan, ei koskaan!" sanoi Mathieu liikutettuna ja ylpeänä. "Me emme koskaan jää yksin!"
Mutta eräät jäähyväiset maksoivat heille paljon kyyneleitä. Nicolas, nuorinta lähin poika, oli lähes kahdenkymmenen vuoden vanha, hän oli elämänsä käännekohdassa eikä ollut vielä päättänyt, minkä alan hän valitseisi. Hän oli tummanverinen, vahvarakenteinen nuorukainen, jolla oli avonaiset ja hymyilevät kasvot. Lapsena oli hän pitänyt paljon kertomuksista seikkailuista vieraissa maissa, hän oli erinomaisen rohkea ja kestävä, hän tuli ihastuneena kotiin ainaisilta partioretkiltään, rakot jalassa, mutta ei koskaan valitellut. Sen lisäksi oli hänellä hyvin kehittynyt järjestämisaisti, ja kaikki hänen kapineensa olivat aina tarkassa järjestyksessä hänen laatikoissaan. Myöhemmin kun hän oli kasvanut suuremmaksi, tuli hän miettiväiseksi, aivankuin olisi hän turhaan koettanut etsiä tilaisuutta, mitenkä voisi käyttää hyväkseen haluansa uusien maanosien keksimiseen ja keksiä elämälleen vankka järjestys. Koska hän oli yksi runsaslukuisen perheen nuoremmista, niin ei hän löytänyt tahdonvoimalleen tarpeellista toimialaa. Hänen veljensä ja sisarensa olivat jo ottaneet haltuunsa kaiken lähellä olevan maan, eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi työmaansa, jota hän voisi viljellä ja saada siitä jokapäiväisen leipänsä. Hänen heleä naurunsa toi vielä iloa kotiin, eikä hän vaivannut isäänsä eikä äitiään murehtimalla kohtalostaan, sillä hän tunsi itsellään olevan voimia tekemään itse päätöksensä.
Nicolaksella ei ollut mitään sijaa Chantebledissä, sillä siellä oli kaikki Gervaisin ja Clairen hallussa. Tehtaassa hallitsi Denis, eikä mikään oikeuttanut nuorempaa veljeä saamaan siitä osaansa. Grégoire oli äsken asettunut myllyyn, ja hänen valtakuntansa oli vielä niin pieni, ett'ei hän voinut jakaa sitä. Ambroise tarjoutui ottamaan hänen luokseen muutamiksi kuukausiksi, jotta hän saisi yleissilmäyksen korkeammasta liike-elämästä. Ambroise oli tullut äärettömän rikkaaksi, kun setä Du Hordel oli kuollut ja jättänyt hänelle liikkeensä, jonka affääreitä sen uusi omistaja vuosi vuodelta laajensi, niin että ne ulottuivat kaikkiin maihin. Ja vaikka Nicolaksen oli vaikea hengittää Ambroisen suunnattomassa liikkeessä, johonka kaukaisten maitten rikkaudet kokoontuivat, tuli hän kuitenkin siellä selville kutsumuksestaan, sisäinen ääni kutsui häntä noihin äärettömiin, vielä hedelmättömiin maihin kyntämään, kansoittamaan ja kylvämään sinne tulevaisuuden satoja.
Kahteen kuukauteen ei Nicolas sanonut mitään siitä päätöksestä, joka oli hänessä kypsymäisillään. Hän oli vähäpuheinen niinkuin kaikki lujatahtoiset ihmiset, jotka ajattelevat ennenkuin toimivat. Hänen täytyi matkustaa, koska kotona ei ollut hänelle sijaa eikä päivänpaistetta, mutta yksinään matkustaminen, eikö se ollut matkustamista epätäydellisenä, hedelmättömänä tuohon sankarilliseen työhön, kansoittamaan ja viljelemään uutta maata? Hän tunsi Janvillessä erään yhdeksäntoista vuotiaan tytön, Lisbeth Moreaun, jonka kukkiva terveys ja toimeliaisuus oli viehättänyt häntä. Niinkuin Nicolas oli tyttökin tukehtumaisillaan siihen ahtaasen kolkkaan, jonne kohtalo oli hänen sulkenut, ja hän halusi päästä hengittämään ilmaa. Hän oli isätön ja äiditön, eräs täti, jolla oli pieni kauppa kylässä, oli ottanut hänen kasvatikseen, ja rakkaudesta kasvatusäitiinsä oli tyttö tähän asti elänyt pimeässä myymälässä. Mutta täti oli nyt kuollut ja jättänyt hänelle jälkeensä kymmenen tuhatta frankia perinnöksi. Hänen unelmansa oli myydä kaikki ja matkustaa sitten kauvaksi pois saadakseen vihdoinkin elää. Nicolas ja Lisbeth sanoivat toisilleen eräänä lokakuun iltana sellaista, jota he eivät tähän asti olleet sanoneet kellekään ihmiselle. Päättävästi puristivat he toistensa kättä, he solmivat koko elinajan kestävän liiton, päättivät alkaa ankaran elämän uudessa maailmassa, jossa he perustaisivat uuden perheen. Se oli kihlaus, joka oli täynnä innostavaa toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen.
Nyt vasta kun kaikki oli päätetty, puhui Nicolas, ilmoitti vanhemmilleen aikomastaan matkasta. Se tapahtui eräänä lauhkeana mutta talven ensi kylmästä värähtelevänä syysiltana. Mathieu ja Marianne tunsivat sydämessään suurta ahdistusta, kun he alkoivat ymmärtää häntä. Tällä kertaa ei linnunpoikanen lentänyt vanhempainsa pesästä rakentamaan omaa pesäänsä toiseen puuhun yhteisessä metsässä, hän lensi yli meren, ainaiseksi, eikä ollut toivoakaan, että hän joskus tulisi takaisin. Toiset lapsensa saisivat vanhemmat nähdä, mutta tämä jättäisi ikuiset jäähyväiset. Heidän suostumuksensa olisi siis katkera uhraus, se vero, jonka elämä heiltä vaati. Elämän voitto vaati tätä palasta heidän lihastaan, tämän liian lukuisan perheen ylijäämän, perheen, joka kuohui reunojensa ylitse, leveni, asutti maailman. Ja mitä he nyt vastaisivat, kuinka voisivat he kieltää? Se poika, joka ei ollut saanut mitään osaa, poistui, sehän oli täydellisesti loogillista ja viisasta. Isänmaan ulkopuolella on suuria, vielä asumattomia maita, ja ne siemenet, jotka kulkevat tuulen siivillä, eivät tiedä mistään rajoista. Perheen yläpuolella on koko ihmiskunta, yksi ainoa veljeskansa, kun aika on täytetty, kun koko maailma on yhtenä ainoana totuuden ja oikeuden kaupunkina. Mutta huolimatta näistä runoilijain ja ennustajain unelmista oli Nicolaksella toisia, puhtaasti käytännöllisiä syitä, joita hän rohkeasti ja innokkaasti selvitteli. Hän ei tahtonut olla mikään loinen, hän lähti valloittamaan toista maata, joka hänelle antaisi elatuksen, koska isänmaa oli tullut liian pieneksi eikä siinä ollut yhtään sarkaa häntä varten. Muuten vei hän isänmaan mukanaan, isänmaansa tahtoi hän suurentaa tuolla kaukana, enentää loppumattomiin asti sen rikkauksia ja voimia. Vanha, salaperäinen, mutta nyt uudestaan löydetty Afrika houkutteli häntä luokseen. Ensin matkustaisi hän Senegaliin, sitten lähtisi hän luultavasti Sudaniin, itse sen viljelemättömän maan sydämeen, jonne hän uneksi perustavansa uuden Ranskan, suuren siirtolaisvaltakunnan, joka nuorentaisi vanhentuneen rodun ja antaisi sille osansa maata. Siellä tahtoi hän laajaperäisten viljelysten kautta luoda itselleen valtakunnan, perustaa yhdessä Lisbethin kanssa uuden Fromentein hallitsijasuvun, uuden Chantebledin, jonka auringon hehku tekisi kymmenen kertaa hedelmällisemmäksi ja jonka hänen jälkeläisensä kansoittaisivat. Ja hän puhui tästä niin iloisen rohkeasti, että Mathieun ja Mariannen lopulta täytyi hymyillä kyyneltensä lomassa, vaikka heidän sydämensä vuoti verta.
"Mene, poikani, me emme voi pidättää sinua. Mene sinne, minne elämä sinua kutsuu ja siellä tulet sinä elämään mahdollisimman suuressa ilossa, terveydessä ja voimassa. Sillä sinä siität siellä vielä enemmän terveyttä, iloa ja voimaa, joka on alkuaan meistä ja josta me ylpeilemme. Olet oikeassa, me emme itke, sinun lähtösi tulee juhlahetkeksi, sillä perhe ei erkane eri osiin, se vaan leviää yli kaiken maailman."
Mutta Lisbethin ja Nicolaksen häitten jälkeen, sinä päivänä, jolloin heidän piti jättää jäähyväiset Chantebledin asukkaille, tulikin suuri suru. Perhe oli kokoontunut syömään viimeistä ateriaansa yhdessä, ja kun nuoren seikkailuhaluisen parin piti erkaneman vanhasta synnyinmaastaan, niin silloin itkettiin, vaikka olikin päätetty olla urhoollisia. He lähtivät pois vähillä matkakapineilla, mutta he olivat toiveita täynnä, paitsi myötäjäisiä, kymmentätuhatta frankia oli heillä vielä kymmenen tuhatta tullakseen niillä alussa toimeen. Rohkeudella ja työllä tulisivat he loppuun suorittamaan valloituksensa!
Benjaminiin, nuorimpaan poikaan, vaikutti eronhetki erittäin suuresti. Hän ei ollut vielä kahdentoista vuotias, mutta kaunis hienorakenteinen poika, jota vanhempansa liiaksi hemmoittelivat, sillä he luulivat hänen olevan sairaalloisen. Hänen tahtoivat he välttämättömästi pitää itseään varten, hän oli niin rakastettava lempeine, kirkkaine silmineen ja kauniine kiharoine hiuksineen. Hän kasvoi unelmoiden ja jumaloittuna äitinsä polvilla.
"Odota, että saan vielä kerran sinua suudella, Nicolas! Koska sinä tulet takaisin?"
"En koskaan, pikku Benjaminini."
"Etkö koskaan, etkö koskaan ... oh, sehän on liian pitkä aika! Tule, tule joskus takaisin, jotta saan sinua vielä kerran suudella!"
"En koskaan", lausui Nicolas toisen kerran ja hänkin kalpeni, "en koskaan!"
Ja hän nosti pojan syliinsä, ja heidän kyyneleensä virtasivat. Silloin oli kaikilla tuska, kirveenisku, ikuisen eron hirveä hetki.
"Jää hyvästi, pikku veli ... hyvästi, hyvästi kaikki!"
Sillä aikaa kuin Mathieu lausui valloittajalle viimeiset onnentoivotuksensa matkalle, pakeni Benjamin äitinsä helmaan kyynelistä sokeana. Ja Marianne syleili kiihkoisesti häntä aivankuin olisi pelännyt, että hänkin matkustaisi. Sillä nythän oli enään ainoastaan Benjamin jälellä pesässä.
III
Constance oli nyt kaksitoista vuotta vallinnut itsevaltiaana loisteliaassa kodissaan ja odottanut siellä kohtaloaan. Ja sillä välin musertui hänen elämänsä ja toimensa yhä enemmän.
Näinä kahtenatoista vuotena oli Beauchêne ehtimiseen vierinyt eteenpäin kaltevaa pintaansa. Hän oli nyt viimeisellä kehitysasteellaan. Hän oli tullut niin pitkälle, ett'ei hän enään asunut kotonaankaan, vaan niitten porttojen luona, jotka häntä kadulla metsästivät. Viimeiseksi piti hän näistä parhaimpana erästä tätiä ja tämän sisarentytärtä, hän muutti asumaan heidän luokseen, heidän sylissään kulutti hän viimeiset elinvoimansa ollen vielä kuudenkymmenen viiden vuotiaana hyvin ahnas, vaan samalla kuin viheliäinen riepu, joka odotti häpeällistä kuolemaansa. Ja hänen rikkautensa oli tuskin riittänytkään tekemään häntä tuoksi inhoittavaksi raunioksi, mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä runsaammin hän jakeli rahoja, epäilyttävät seikkailut nielivät äärettömiä summia, ja estääkseen niitten julkisuuteen tulemista tarvittiin taas rahaa. Hän oli köyhä, hän sai ainoastaan pienen osan liikkeen voitosta, mutta liike itse oli kukoistavassa tilassa.
Ja tästä kärsi enimmin Constancen parantumaton pöyhkeys. Kun Beauchêne oli menettänyt poikansa, oli hän samalla myös menettänyt kaiken harrastuksensa kotiaan kohtaan. Mitä hyödytti ponnisteleminen kodin hyväksi, kun kerran ei ollut perillistä, joka olisi voinut ottaa sen vastaan hänen kädestään ja parantaa liikkeen? Hän oli sentähden antanut liikkeensä pala palalta Denisille, jonka hän siten vähitellen antoi tulla yksin herraksi. Denisellä oli alussa ollut ainoastaan kuudes osa, ja Beauchêne oli pidättänyt itselleen oikeuden lunastaa tämän osan määrätyn ajan kuluessa. Mutta kaukana siitä, että olisi lunastanut määrättynä aikana osansa takaisin, oli hänen täytynyt luovuttaa tuolle nuorelle miehelle uuden osan voidakseen päästä veloista, joita hän ei voinut julkisesti tunnustaa. Se oli tullut kuin tavaksi, joka toinen vuosi luovutti hän aina kuudennen osan, niin että nyt hänellä ei enään ollut edes kokonaista osaa, vaan ainoastaan osa viimeisestä osakkeesta, joka tuskin oli sadan tuhannen frankin arvoinen. Ja tämäkin oli hänellä vaan paperilla, sillä Denis oli ainoastaan sentähden tunnustanut hänelle tämän osakkeen, että hän sillä tekosyyllä voi maksaa entiselle isännälleen korkoa, ja tämän summan hän itse joka kuukausi jakoi kahtia antaen siitä puolen Beauchênelle, ja toisen puolen Constancelle.
Viime mainittu tunsi perinpohjin olosuhteet. Hän tiesi, että konetehdas kuuluisi noitten inhoittavien Fromentein pojalle niin pian kuin hän vaan saisi päähänsä ajaa pois sen entinen omistaja, jota ei koskaan enään näkynyt tehtaassa. Välikirjassa oli kuitenkin pykälä, joka myönsi Beauchênelle oikeuden ostaa takaisin kaikki osakkeet niin kauvan kuin välikirjaa ei oltu rikottu. Oliko se tämä mieletön toivo, usko ihmetyöhön ja taivaasta tulevaan pelastajaan, joka antoi hänelle niin paljon voimia kohtalonsa odottamiseen? Näitten kahdentoista vuoden turha odotus ja alituisesti murskaantuneet toiveet eivät edes näyttäneet vähentäneen hänen varmaa uskoansa siihen, että hän vielä kerran pääsee voitolle. Chantebledissä, nähdessään Mathieun ja Mariannen voiton, oli hän tosin vuodattanut kyyneleitä, mutta hän oli rohkaissut itsensä, hän eli nyt jonkun odottamattoman tapauksen toivossa, joka vihdoinkin todistaisi hänen hedelmättömyytensä oikeutetuksi. Hän ei olisi osannut tarkalleen sanoa, mitä hän toivoi, hän tahtoi itsepintaisesti elää, kunnes onnettomuus olisi kohdannut tuota liian lukuisaa Fromentein perhettä ja antanut sitte hänelle itselle korvauksen menetetystä pojastaan, rappiolle joutuneesta miehestään, ja kaikesta siitä kammoittavasta, mitä hän oli saanut aikaan ja mitä hän nyt katkerasti suri. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hänen ylpeytensä nousi vimmattuun uhmailuun, hän ei tahtonut myöntää olleensa väärässä. Ja niin odotteli hän kohtalon kostoa ylellisessä talossaan, joka oli käynyt hänelle liian suureksi nyt, kun hän oli yksinään. Hänen oli täytynyt rajoittaa elintapojaan, hän asui ainoastaan toisen kerroksen huoneissa vanhan palvelijattarensa kanssa, ainoan, joka hänellä oli jälellä koko palvelijakunnastaan. Hän oli aina mustiin puettu, aivankuin olisi alituisesti surrut Mauriceaan, mutta kulki aina pää pystyssä ja oli ylpeän vähäpuheinen, ei koskaan valitellut, vaikka katkeruus kalvoi hänen terveyttään; hänellä oli sydänvika, niin että hän väliin ei tahtonut voida hengittääkään, mutta hän salasi sairautensa. Kun vanha palvelijatar kerran meni noutamaan tohtori Boutania, oli hän vähällä tulla pois ajetuksi talosta; Constance ei vastannut lääkärin kysymyksiin, hän ei sallinut tämän hoitaa itseään, hän oli varma kestävänsä niin kauvan kuin hänen toiveensa täyttyvät. Mutta mikä tuska hänellä oli, kun hänelle tuli tukehduskohtauksensa ollessaan aivan yksin tyhjässä talossaan, ilman poikaa, ilman miestä, eikä voinut huutaa avukseen ketään, sillä hän tiesi, ett'ei kukaan tulisi auttamaan! Ja kun kohtaus oli ohitse, oli hänellä lannistumaton voima tointua siitä, hän ajatteli itsekseen, että ainoastaan hänen läsnäolonsa esti Denistä tulemasta isännäksi ja hallitsemasta yksinään, ett'ei tuo Froment missään tapauksessa saisi taloa eikä pääsisi voittajaksi niin kauvan kuin hän eli, niin kauvan kuin katto ei ollut pudonnut hänen päähänsä.
Yksinäisyydessäänkin piti Constance liikettä silmällä, joka päivä otti hän selvän, mitä oli tapahtunut. Hyväntahtoinen Morange, jonka hän oli tehnyt uskotukseen, antoi empimättä hänelle nämät tiedot joka ilta, kun hän konttoorityönsä jälkeen meni vähäksi aikaa pakisemaan hänen kanssaan. Hän oli Morangelta saanut tietää kaikki, vähittäin myydyistä osakkeista, että Denis oli hiljalleen tullut koko liikkeen haltijaksi, että Beauchêne ja hän itse elivät tästä lähin uuden omistajan armeliaisuudesta. Constance oli järjestänyt vakoilunsa siten, että vanha kassanhoitaja vasten tahtoaankin hankki hänelle tietoja Denisistä ja hänen yksityiselämästään, kaikesta, mitä he tekivät taikka sanoivat vaatimattomassa sivurakennuksessaan, jossa tämä nuori parikunta yhä asui osoittamatta mitään kiirettä muuttaa suureen, komeaan rakennukseen. He eivät näyttäneet edes huomaavan, miten ahdasta heillä oli pienessä sivurakennuksessa, jota vastoin Constance asui yksinään avarassa isäntäväen rakennuksessa, johon hän melkein hukkui. Ja hän tuli raivoihinsa katsellessaan Denisin ja hänen perheensä huomaavaisuutta, sitä tyyneyttä, jolla he odottivat hänen kuolemaansa; Constance ei ollut kyennyt ärsyttämään heitä, hänen täytyi olla heille kiitollinen suruttomasta elämästään ja suudella heidän lapsiaan, kun nämät toivat hänelle kukkia.
Niin kului kuukausia ja vuosia, ja Morange tapasi Constancen melkein joka ilta samassa pienessä, hiljaisessa salongissa, puettuna samaan, mustaan leninkiin ja jäykistyneenä itsepintaisesta odotuksesta. Tuota kohtalon kostoa ei koskaan kuulunut, mutta silti ei hän näyttänyt olevan epätoivossa voiton suhteen. Päinvastoin, ja vaikka erityiset tapaukset ehtimiseen todistivat hänen olleen väärässä, tuli hänen selkänsä yhä suoremmaksi, hän uhoitteli kohtaloa ja häntä kannatti varmuus siitä, että kohtalo lopuksi kuitenkin asettuu hänen puolelleen. Hän oli yhä järkähtämätön, hän yhä odotti ihmetyötä.
Aina iltasin kun Morange tuli, alkoi keskustelu samalla tavalla.
"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"
"Ei, ystäväni, ei mitään."
"No niin, pääasia on, että on terve. Silloin voi aina odottaa parempia päiviä."
"Oh, joka tapauksessa niitä voi odottaa."
Mutta eräänä iltana näitten kahdentoista vuoden loppupuolella, tunsi Morange ilman täällä sisällä muuttuneen, vavahtelevan hiljaisesta ilosta.
"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"
"On, ystäväni, nyt on tapahtunut jotakin uutta."
"Jotain iloistako, toivon minä, jotakin hyvää, jota te olette odottanut?"
"Niin kyllä, jotakin sellaista, jota minä olen odottanut! Jos vaan osaa odottaa, niin tapahtuu aina se, mitä tahtoo."
Morange katseli häntä kummastuneena, melkein levotonna siitä, että näki hänen niin muuttuneen. Hänen silmänsä loistivat ja liikkeensä olivat eloisat. Mikähän vihdoin täyttynyt toivo oli elähyttänyt häntä noin näiden pitkäin aikain kuluttua, jolloin hän oli ollut kuin surusta kivettynyt? Constance hymyili, hän hengitti keveästi, ja se raskas paino, joka häntä niin kauvan oli rasittanut, oli nyt poistunut. Ja kun Morange kysyi häneltä syytä tuohon iloon, vastasi hän:
"Ystäväni, minä en tahdo sanoa sitä vielä. Minä teen ehkä väärin iloitessani, sillä kaikki on vielä niin hämärää ja epävarmaa. Mutta eräs henkilö ilmoitti minulle äskettäin asioita, ja minun täytyy saada niistä varmuus ... sekä ajatella ennen kaikkea. Sitten uskon minä salaisuuteni teille, sen te kyllä tiedätte, sillä teillehän minä sanon kaikki, ja sitäpaitsi tulen minä tällä kertaa varmaan tarvitsemaan teidän apuanne. Odottakaa levossa ja rauhassa; jonakin iltana tulette te minun luokseni päivälliselle, ja silloin on meillä koko ilta aikaa puhella keskenämme kenenkään häiritsemättä. Ah, Jumalani, jos tämä olisi totta, jos tämä olisi ihmetyö!"
Kului lähes kolme viikkoa, eikä Morange saanut tietää mitään. Hän näki, että Constance oli hyvin miettiväinen ja levoton, mutta hän ei kysynyt mitään, ja Constance eli yhä yksinäistä koneellista elämäänsä. Morange oli äsken täyttänyt kuusikymmentä yhdeksän; siitä oli nyt kolmekymmentä vuotta kuin hänen vaimonsa oli kuollut ja enemmän kuin kaksikymmentä vuotta siitä kuin hänen tyttärensä Reine oli seurannut äitiään, ja Morange itse jatkoi pikkumaisuuteen asti tarkkaa konttoorielämäänsä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli luhistunut kokoon. Ei yksikään ihminen ollut kärsinyt niin paljon kuin hän, nähdessään sellaisia murhenäytelmiä, kokenut sellaisia omantunnon vaivoja, mutta hän tuli yhä vaan pienillä, tasaisilla askelillaan, hän kesti loppumattomiin asti pienissä, vaatimattomissa oloissaan, hän oli kuin unohdettu ja mennyt kalu, jonka tuska oli säilyttänyt itseään varten. Mutta kuitenkin oli hänessä täytynyt syntyä levottomuutta herättäviä, sisäisiä repeämiä. Hän sai päähänsä mitä omituisimpia aatoksia. Hän oli eroittanut palvelijattarensa, hän osti itse ruokansa, keitti sen ja toi pöydälle; ei yksikään ihminen ollut kymmeneen vuoteen käynyt hänen asunnossaan, epäiltiin, että se oli mitä siivottomimmassa ja huolimattomimmassa kunnossa, ja isäntä oli turhaan puhunut korjauksista saamatta kuitenkaan Morangea suostumaan tai pääsemättä itse sisään. Vaikka tuo vanha ja nyt aivan valkohiuksinen ja valkopartainen kassanhoitaja yhä oli itse puolestaan pikkumaisuuteen asti siisti, kulki hän kuitenkin kuluneessa takissa, jota hänen varmaankin piti laittaa joka ilta. Hänen saituutensa tuli niin mielettömäksi, ett'ei hän kuluttanut rahaa pienimmällä tavallakaan muuhun kuin yksinkertaiseen leipäänsä, jota hän osti joka neljäs päivä; hän söi kuivaa ruokaa, jotta sitä kuluisi vähemmin. Se herätti yleistä ihmettelyä, ja tuskin kului viikkoakaan, ett'ei ihmiset kysyneet hänen portinvartijaltaan, että mitä tuollainen noin säännöllinen herra, jolla oli kahdeksantuhatta frankia vuodessa, teki rahoillaan. Ja sitten alettiin laskea, kuinka paljon rahaa hänellä mahdollisesti oli kätkössä asunnossaan, ehkä tuhansia frankeja.
Mutta sitten syntyi vielä pahempi aukko hänen järkeensä: kaksi eri kertaa pelastettiin hän varmasta kuolemasta. Eräänä päivänä kun Denis oli kotimatkalla, näki hän kassanhoitajan Grenellen sillalla nojaavan niin pitkälle kaidepuun ylitse, että hän varmaan olisi pudonnut, ell'ei Denis olisi tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Nyt alkoi hän viattoman näköisenä nauraa ja syytti pyörtymyskohtausta. Erään toisen kerran tempasi Victor Moineaud hänen pois käynnissä olevan koneen luota juuri kuin hän hypnotiseeratun näköisenä oli antamaisillaan hammasrattaitten tarttua kiinni itseensä. Hän hymyili taaskin ja tunnusti, että oli tehnyt tyhmästi mennessään niin lähelle pyöriä. Häntä täytyi vartioida, sillä hän ei nähtävästi aina tiennyt, mitä teki. Monivuotisten palvelustensa tähden piti Denis häntä kuitenkin yhä ensimäisenä kassanhoitajana; ja omituisinta oli, ett'ei hän koskaan ollut hoitanut näitä toimiaan paremmin kuin nyt; hän oli itsepäisen tarkka, kun oli kysymyksessä saada selville joistakin sentimetreistä, jotka eivät tahtoneet sopia kirjanpitoon, ja ihmeteltävällä tarkkuudella suoritti hän suurimmatkin yhteenlaskut. Järkähtämättömän tyyneen näköisenä aivankuin mikään sisällinen myrsky ei olisi vahingoittanut häntä, jatkoi hän koneellista elämäänsä; hän oli ehkä rutihullu, vaikka kukaan ei siitä tietänyt.
Mutta viime vuosina oli uusi olento alkanut vaikuttaa Morangeen. Vaikka hän oli Constancen uskottu ja tämä oli tyrannisella tahdollaan tehnyt hänen orjakseen, oli hän kuitenkin alkanut vähitellen pitää Denisin pienestä tyttärestä, Hortensesta. Sitä mukaan kuin hän oli nähnyt tämän tytön kasvavan, oli hän alkanut kuvitella mielessään, että oli löytänyt Reinen, kauvan itketyn oman tyttärensä. Hortense oli äsken täyttänyt yhdeksän vuotta, ja joka kerta kuin Morange tapasi hänen tuli hän liikutetuksi, ja hänen mielihartautensa lisääntyi yhä, mutta se oli hyvin liikuttavaa, koska se kokonaan oli mielikuvitusta, sillä nämät lapset eivät vähimmälläkään tavalla olleet toistensa näköiset, toinen oli ollut hyvin tummaverinen, tämä oli melkein vaaleanverinen. Huolimatta suunnattomasta saituudestaan antoi hän kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa Hortenselle nukkeja ja makeisia. Ja tämä hellyys valtasi hänen siihen määrään, että Constance siitä loukkaantui. Constance antoikin hänen ymmärtää, että se, joka ei ole täydellisesti hänen kanssaan, on häntä vastaan. Morange oli alistuvinaan, mutta suuteli nyt Hortensea salaisuudessa, ja vastustus kiihoitti yhä enemmän hänen mielihartauttaan tyttöön. Ja melkein jokapäiväisessä seurustelussaan Constancen kanssa pelkäsi Morange nyt ainoastaan Constancen kättä, joka aina oli taivuttanut hänen niskansa. Heitä yhdisti salainen side, se vanha hirmuinen juttu, josta ei kukaan muu tiennyt, kanssarikoksellisuus, josta he eivät koskaan puhuneet, mutta joka yhdisti heidät. Morange oli heikko ja hyväntahtoinen raukka, joka oli antanut kesyttää itsensä kuin kotieläin. Tuon hirveän päivän jälkeen oli hän muuten saanut tietää paljon, hän tunsi kaikki talon salaisuudet. Hän oli ollut siinä niin monta vuotta, kävellyt kaikkialla lyhyillä äänettömillä askelillaan, kuullut ja nähnyt kaikki, keksinyt siellä kaikki. Ja tämä hullu, joka tiesi niin paljo ja joka kulki vapaana tämän synkän näyttämön harhakäytävissä, tunsi väliin ilmiliekkiin leimahtavaa uhmaa siitä syystä, että hänen täytyi menetellä salaisesti saadakseen suudella Hortensea, ja hänen sydämensä asettui vastarintaan ja hän oli vähällä suuttua, jos tähän hänen mielihartauteensa koskettiin.
Äkkiä eräänä iltana pyysi Constance hänen jäämään päivällisille. Morange aavisti, että nyt oli tullut hetki, jolloin hän saisi tietää salaisuuden, ja nyt näki hän Constancen vavahtelevan innosta ja heittävän päätään kuin voitonvarma amatsooni. Ruokapöydässä ei Constance kosketellut tätä vakavaa asiaa, vaikka vanha palvelijatar oli jättänyt heidät yksin asetettuaan yhdellä kertaa koko vaatimattoman aterian pöydälle. Hän puhui vaan tehtaasta, Denisistä ja Marthesta, jonka suhteen hän teki huomautuksiaan, hän teki senkin virheen, että sanoi Hortensen olevan huonosti kasvatetun, ruman ja sietämättömän. Kassanhoitaja kuulusteli tätä arkamaisesti, ei tohtinut sanoa vastaan, vaikka koko hänen sisäinen ihmisensä kuohahteli.
"Saammepa nähdä, miten käy, kun jokainen tulee oikealle paikalleen", sanoi hän lopulta.
Hän odotti, kunnes olivat palanneet takaisin pieneen salonkiin, hän ei sanonut mitään, ennenkuin he istuivat sulettujen ovien takana, takkatulen ääressä, talvi-illan syvässä hiljaisuudessa.
"Ystäväni, niinkuin olen sanonut, tarvitsen minä pian teidän apuanne. Teidän pitää toimittaa tehtaasen eräs nuori mies, josta minä paljon pidän. Teidän pitää ottaa hänet konttooriinnekin, jos tahdotte tehdä minulle sen palveluksen."
Morange istui häntä vastapäätä toisella puolen kamiinia ja katseli kummastuneena häntä.
"Minä en ole määrääjä; kääntykää isännän puoleen, hän tekee varmaan kaikki, mitä te tahdotte."
"Mutta minä en tahdo tulla Denisille kiitollisuuden velkaan. Eikä se sovi minun ohjelmaanikaan. Teidän pitää suositteleman tätä nuorta miestä, teidän pitää ottaa hän apulaiseksenne, opettaa häntä ... onhan teillä valta hankkia paikka konttoristille? Muuten se on minun järkähtämätön tahtonikin."
Constance puhui kuin itsevaltias hallitsijatar, ja Morange taivutti selkänsä; tämä mies ei ollut koskaan tottunut muuhun kuin tottelemaan, ensin vaimoaan, sitten tytärtään ja vihdoin tätä vanhaa valtaistuimeltaan syöstyä kuningatarta, joka sorti häntä siitä uhmasta huolimatta, joka jo jonkun aikaa oli salaisesti kuohunut hänessä. Ja hän uskalsi nyt tehdä muutamia kysymyksiä.
"Luonnollisesti voin minä hankkia hänelle paikan. Kuka se nuori mies on?"
Constance ei vastannut heti. Hän kumartui tulen puoleen, aivankuin olisi tahtonut kohentaa sitä, mutta todellisuudessa sentähden, että hän tahtoi ajatella. Mitä hyötyä siitä olisi, että heti sanoisi kaikki? Jonakin päivänä täytyisi hänen kuitenkin sanoa kaikki Morangelle, jos mieli saada häntä kokonaan puolelleen. Mutta sillä ei ollut kiirettä, ja hän luuli menettelevänsä diplomaattisesti, kun hän ainoastaan valmisteli asiaa.
"Hän on eräs nuori mies, jonka kohtalo on muutamien muistojen tähden minulle kallis. Te ehkä muistatte erään tytön, joka oli täällä työssä — oh, siitä on hyvin kauvan, vähintäin kolmekymmentä vuotta — Norine Moineaudin, ukko Moineaudin tyttären?"
Morange kohotti äkkiä päänsä ja katseli Constancea silmät selällään, äkkinäinen salama oli valaissut hänen muistiaan. Ennenkuin hän oli ehtinyt punnitsemaan sanojaan, antoi hän hämmästyksissään kielensä vapaasti lausua:
"Alexandre Honoré, Norinen poika, Rougemontin lapsi!"
Hämmästyneenä päästi Constance hiilihangon ja katseli läpitunkevasti Morangea.
"Vai niin, te tiedätte...! Mitä te sitten tiedätte? Teidän täytyy se sanoa minulle, älkää salatko minulta mitään, teidän täytyy sanoa kaikki, kuuletteko te!"
Mitäkö hän tiesi? Herra Jumala, hänhän tiesi kaikki. Hän puhui kauvan ja pitkäveteisesti kuin unissaan. Hän oli nähnyt kaikki, saanut tietää kaikki, Norinen raskauden, rahoista, jotka Beauchêne oli maksanut, jotta tyttö olisi saanut synnyttää lapsensa rouva Bourdieun luona, pojan viemisen löytölastenkotiin ja sitten Rougemontiin, josta hän oli myöhemmin lähtenyt karkuun varastettuaan kolme sataa frankia. Hän tiesi senkin, että tämä nuori rosvo oli sitten viettänyt mitä inhoittavinta elämää Pariisissa.
"Mutta kuka on kertonut teille kaiken tämän? Miten te tiedätte tämän kaiken?" huudahti Constance kiivaasti.
Morange teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut viitata heitä ympäröivään ilmaan, koko taloon. Hän ei edes oikein muistanutkaan, kuka hänelle oli nämät sanonut; mutta hän tiesi ne kuitenkin.
"Ymmärrättehän te, että kun on ollut kolmekymmentä vuotta samassa paikassa, niin saa tietää paljon. Minä tiedän kaikki."
Constance hätkähti ja vaikeni. Morange istui siinä ja tuijotti tuleen. Constance ajatteli, että parasta oli niinkuin oli. Koska Morange tiesi kaikki, oli hänen nyt vaan käyttäminen tuota miestä tottelevana välikappaleenaan.
"Alexandre Honoré, Rougemontin lapsi... Niin, sen pojan olen minä vihdoin löytänyt. Tiedättekö te myös, että minä kaksitoista vuotta sitten annoin tiedustella häntä, vaikka ei siitä ollut mitään hyötyä?"
Morange nyökäytti päätään, ja Constance jatkoi puhettaan, mainitsi, että hän aikoja sitten oli luopunut vanhasta ohjelmastaan, mutta silloin oli hän sattumalta keksinyt pojan.
"Niin, se tapahtui äkkiä kuin salaman leimaus. Se oli sen päivän aamuna, jolloin te näitte minun niin liikutettuna. Minun kälyni Sérafine, joka ei käy minua tervehtimässä edes neljää kertaa vuodessa, tuli kello kymmenen aikaan suureksi ihmeeksi luokseni. Hän on tullut niin omituiseksi, kuten tiedätte, ja ensin en minä edes kuulustellut hänen juttujaan, kun hän kertoili eräästä nuoresta miehestä, jonka huono seura oli turmellut ja jonka täytyisi pelastaa. Mutta mitenkä minä hämmästyin, kun hän puheli suoraa kieltä ja mainitsi minulle, mitä hän sattumalta oli keksinyt... Niin, kohtalo valvoo aina ja auttaa lopulta!"
Se olikin todella kummallinen tapaus. Viime vuosina oli Sérafine vajonnut yhä syvemmälle ja oli raivoissaan liian aikaisen vanhuutensa tähden. Ollen aina himokas saavuttamaan menetettyjä nautintojaan oli hän taaskin alkanut harhailla pitkin Pariisia ja tullut tekemisiin pahimman roskaväen kanssa. Hänen seikkailuistaan puhuttiin mitä merkillisimpiä juttuja. Erään tuttavansa naisen kautta oli hän antanut valita itsensä jäseneksi erääsen yhdistykseen, jonka tarkoituksena oli auttaa ja parantaa rikoksellisia nuorukaisia, kun he palasivat vankilasta. Hän oli ottanut muutamia asuntoonsakin Marignankadun varrelle ja elänyt kuin mieletön heidän kanssaan ikkunain ollessa peitettyinä ja ovien sulettuina. Eräänä iltana oli muuan nuori ystävä tuonut hänen luokseen Alexandren, joka jo oli kolmenkymmenen kahden vuotias pitkä nuorukainen ja oli äskettäin ollut kymmenen vuotta vankeudessa. Hän oli kuukauden päivät vallinnut Sérafinen kodissa, mutta kerran oli hän avomielisyyden puuskassaan kertonut Sérafinelle elämänsä tarinan, puhunut Rougemontista, maininnut äidistään Norinesta, kuvaillut turhia yrityksiään löytää isäänsä, jonka piti olla äärettömän rikas herra. Sérafine oli äkkiä ymmärtänyt kaikki, hän huomasi tuon yhdennäköisyyden Beauchênen kanssa, joka nyt häntä kummastutti, ja tämä yhtymys oli huvittanut häntä kokonaisen päivän, tempaissut hänen irti tylsyydentilastaan aivankuin ihan uutena ja kaikkea muuta kuin jokapäiväisenä ihmisenä. Poika parka, Sérafine ei voinut pitää häntä, hän ei ollut sanonut pojalle mitään hämmästyttävästä keksinnöstään, sillä hän pelkäsi ikävyyksiä. Mutta kun hän tunsi Constancen tiedustelut muutamia vuosia sitten, oli hän nyt tullut kertomaan Constancelle asiasta.