"Hän itse ei siis tiedä vielä mitään", lausui Constance kertomuksensa lopulla. "Kälyni lähettää hänen minun luokseni, aivankuin minä olisin joku kälyni ystävätär, joka hankkii hänelle hyvän paikan. Hän ei halunne nykyään mitään muuta kuin saada tehdä työtä. Jos hän on rikkonut, niin onhan hänellä niin paljon syitä, jotka lieventävät hänen rikostaan! Muuten, niin pian kuin minä saan hänen käsiini, niin vastaan minä hänestä; sen jälkeen ei hän tule tekemään mitään muuta kuin sitä, mitä minä tahdon."
Vaikka Sérafine ei ollut maininnut omasta osastaan tässä jutussa, tunsi Constance hänen kuitenkin siksi hyvin, että tiesi, mistä liasta Alexandre nyt tuli. Constance oli Sérafinelta kuullut ainoastaan sen valheen, jonka Alexandre oli keksinyt siitä kuuden vuotisesta vankeusrangaistuksesta, jonka hänen muka oli täytynyt kärsiä erään naisen, rakastajattarensa tähden, joka todellisuudessa oli syyllinen, mutta jonka salaisuuksia Alexandre ei tahtonut paljastaa. Mutta nämät olivat ainoastaan tunnetut vuodet niistä kahdestatoista, joina hän oli ollut kateissa, ja hyvällä syyllä voi luulla, että hän oli tehnyt mitä pahimpia häpeällisiä tekoja, koko joukon tuntemattomia rikoksia niinä vuosina, jolloin kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Vankeusvuodet näyttivät muuten olleen hänelle hyödyllisenä lepoaikana, ne olivat tehneet hänen tyynemmäksi, hienommaksi, ja hän oli nyt päättänyt olla enää heittäytymättä hunningolle. Kun hän oli saanut siistimmän puvun ja Sérafine oli hänelle neuvonut hieman tapoja, oli hänestä tullut jotakuinkin sievännäköinen nuori mies.
Morange käänsi silmänsä hehkuvista hiilistä, joihin hän oli tuijottanut.
"Mitä te hänelle aiotte tehdä? Onko hänellä mitään tietoja? Onko hänellä edes jonkunlainen käsiala?"
"Hänen käsialansa on hyvä. Luonnollisesti ei hän paljon tiedä. Sentähden minä juuri annan hänen teidän huostaanne. Teidän täytyy höylätä häntä ja antaa hänelle yleiskatsaus kaikesta. Vuoden tai kahden perästä täytyy hänen tuntea tehdas yhtä hyvin kuin sen omistaja, se on minun tahtoni."
Nämät viimeiset sanat olivat täydellisesti selittäväiset, ja ne herättivät kassanhoitajan terveen järjen. Alkavasta hulluudestaan huolimatta oli hän vielä kelpo numeromies, joka ajatteli selvästi ja järkevästi.
"No niin, rakas rouvani, koska te tahdotte, että minun pitää teitä auttaa, niin täytyy teidän uskoa kaikki minulle ja sanoa, mihin tarkoitukseen te aijotte käyttää tuota nuorta miestä täällä. Ettehän te vaan toivone hänen kauttaan voivanne saada liikettä takaisin, ostaa kaikki osakkeet ja tulla vielä kerran yksinvaltiattareksi täällä?"
Pettämättömällä logiikalla todisti Morange nyt tuon unelman mahdottomuuden, luetteli numeroita, mainitsi sen melkoisen kokonaissumman, joka olisi tarvittu Denisin osien lunastamiseen.
"Muuten en minä ymmärrä, minkätähden te mieluimmin otatte juuri tuon nuoren miehen ettekä jotakuta muuta. Hänellä ei ole minkäänlaisia laillisia oikeuksia, senhän teidän pitäisi nähdä, rouvani! Hän ei voi täällä olla muu kuin vieras, ja siinä tapauksessa tahdon minä mielukkaimmin sivistyneen ja rehellisen miehen, joka tuntee koneitten rakennusta."
Constance oli taaskin alkanut kohennella tulta. Kun hän vihdoin katsoi ylös sanoi hän matalalla, kiihkoisalla äänellä katsoen Morangea suoraan kasvoihin:
"Alexandre on mieheni poika, hän on siis myös perillinen. Vieras hän ei ole, vaan tuo toinen, Denis, Fromentein poika, joka on varastanut omaisuutemme. Te raatelette sydäntäni, ystäväni, ja kaikki vereni vuotaa ulos yhdessä sen kanssa, mitä te nyt pakoitatte minun sanomaan."
Se oli hänen poroporvarillinen katsantokantansa, että perinnön piti ennen joutua äpäräpojan kuin vieraan käsiin. Vaimona ja äitinä suri hän, sen hän tunnusti, mutta hän uhrasi itsensä ja hän ajaisi pois vieraan, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Ja eikö hänen miehensä poika tavallaan ollut hänen omansa, koska hän oli saman miehen poika, joka oli ollut Constancen oman pojan, vainajan, isänä? Muuten tekisi Constance äpärän pojakseen ja pakoittaisi tämän elämään häntä itseä varten.
"Tahdotteko te tietää, mihin minä aijon käyttää häntä tässä talossa? Sitä en minä vielä itsekkään tiedä. Luonnollisesti en minä huomenna saa niitä satoja tuhansia frankeja, jotka tarvitaan. Mahdollista on, ett'emme koskaan saa näitä rahoja. Mutta miksi emme voisi koettaa, miksi emme taistelisi? Ja vaikka me olemmekin voitetut, niin se on juuri pahinta tuolle voittajalle. Sillä minä lupaan teille, että jos tämä nuori mies tahtoo totella minua, tulee hänestä se räjähdyskone, se miina tehtaan alle, joka vielä räjähyttää koko tehtaan ilmaan."
Hän teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut lakaista pois kaikki. Hänen sekamielisistä, vihaan perustuvista suunnitelmistaan oli tämä varmaankin viimeinen, jonka hän oli koettava saada toteutumaan, jos muut suunnitelmat kukistuisivatkin. Morangea pöyristytti, kun hän kuuli Constancen sanovan kiivaalla äänellä:
"Kaksitoista vuotta olen minä odottanut, että kohtalo ryhtyisi käsiksi asiaan, ja nyt se on ryhtynyt! Minä tahdon mieluimmin uhrata henkeni kuin jättää tätä viimeistä mahdollisuutta käyttämättä hyväkseni!"
Hän oli vannonut kukistavansa Denisin, kun kohtalo vaan häntä auttaisi, ja vanha kassanhoitaja näki jo edessään onnettomuuden, viattomat lapset saisivat kärsiä onnettomuudesta samalla kertaa kuin heidän isänsäkin, joka olisi väärin, ja tämä seikka täytti hänen hellän sydämensä uhmalla. Antaisiko hän tämän uuden onnettomuuden tapahtua ja olisiko hän kertomatta muille, mitä tiesi? Se toinen rikos, tuo ensimäinen, hirmuinen, josta he eivät keskenään puhelleet, muistui nyt varmaankin hänen mieleensä, sai tänä kauhun hetkenä hänen silmänsä kankeasti tuijottamaan, ja Constancen itsenkin valtasi kauhu nähdessään Morangen katseen ja hän koetti omalla katseellaan kukistaa Morangen. Ja kun he herkeämättä tuijottivat toisiinsa, olivat he taaskin näkevinään tuon ammoittavan kuilun tuolla käytävässä ja sieltä tuleva kylmä ilma jäädytti heitä. Mutta tälläkin kertaa tuli Morange voitetuksi, hän ei sanonut enään mitään, tuo heikko raukka, hän alistui taaskin naisen lujan tahdon alaiseksi.
"Se on siis päätetty, ystäväni", sanoi Constance leppeämmällä äänellä, "te otatte Alexandren aluksi kirjoitusapulaiseksenne. Te saatte tutustua häneen täällä, tässä huoneessa, jonakin iltapäivänä kello viisi kun on tullut pimeä, sillä minä en tahdo, että ihmiset saavat tietää minun välittävän tämän nuorukaisen kohtalosta. Ylihuomenna, jos se sopii teille."
"Ylihuomenna, niinkuin tahdotte."
Seuraavana päivänä oli Morange niin omituinen, että portinvartija ilmoitti miehelleen epäilevänsä jotakin; heidän vuokralaistaan kohtaisi varmaankin joku onnettomuus, sillä hän oli tullut alas sukkajalassa noutamaan vettä, näyttänyt niin omituiselta ja puhellut itsekseen. Sinä päivänä tapahtui myös se ennen kuulumaton seikka, että hän tuli tuntia myöhemmin konttooriinsa; ei kukaan tehtaassa voinut muistaa, että sellaista olisi ennen tapahtunut. Niinkuin hirmumyrskyn ajamana oli hän mennyt suoraan Grenellen sillalle, jossa Denis kerran oli pelastanut hänen veden viekoittelulta. Salaperäinen voima oli hänen vienyt samalle paikalle, ja siinä seisoi hän nyt nojaten samaan kaidepuuhun ja tuijotti alas virtaavaan veteen. Eilisestä olivat samat sanat hänen kielellään, sanat, joita hän ei voinut olla itsekseen ehtimiseen toistamatta: "Antaisiko hän tämän uuden rikoksen tulla täytetyksi huutamatta maailmalle, mitä hän tiesi?" Ne olivat varmaankin nämät sanat, joita hän ei voinut saada mielestään ja jotka olivat saaneet hänen aamulla unohtamaan tohvelinsa ja tehneet hänen äsken niin pyörälle päästään, että hän oli tullut liian myöhään konttoriinsa eikä ollut tahtonut tuntea taloakaan. Ja kun hän nyt taas oli kumartuneena tämän veden ylitse, niin tuli se siitä, että hänellä oli tajuton halu tehdä loppu kaikesta ja päästä vapaaksi noista sanoista, jotka kiusasivat häntä. Tuolla veden pohjassa vaikenisivat sanat, hän ei lausuilisi niitä enään, ne eivät enään koettaisi pakoittaa häntä tekoon, johonka hänellä ei ollut voimia. Vesi houkutteli niin lempeästi häntä luokseen, olisi niin ihanaa päästä erilleen taisteluista, antautua kohtalonsa valtaan...
Morange nojautui vielä syvemmälle ja tunsi jo virran kohinan tarttuvan itseensä. Silloin huusi nuori ja iloinen ääni hänen takanaan:
"Mitä te katselette, herra Morange? Onko siellä suuria kaloja?"
Se oli Hortense, joka kamarineidin seurassa oli menossa Anteuiliin leikkimään toveriensa kanssa. Ja kun kassanhoitaja hämmästyneenä kääntyi katsomaan taakseen, jäi hän hetkeksi seisomaan vapisten ja kyyneleet silmissä tämän pikku enkelin eteen, joka oli estänyt häntä tahtoessaan lähteä pitkälle matkalleen.
"Oletteko se te, lemmikkini! Ei, eihän siellä suuria kaloja ole. Minä luulen, että ne ovat pohjalla, sillä vesi on niin kylmää talvella. Lähdettekö pois? Tehän olette hyvin hieno turkiksilla reunustetussa takissanne!"
Tyttö nauroi, hän kuunteli ihastuneena näitä lempeitä sanoja, ja vanhan ystävän ääni vapisi mielihartaudesta.
"Minä olen niin iloinen, siellä leikitään teaatteria. On niin hauskaa olla iloinen!"
Hän sanoi tämän aivan samalla tavalla kuin Reinekin oli sen sanonut, ja Morange olisi voinut langeta polvilleen ja suudella hänen jalkojaan, aivankuin tyttö olisi ollut epäjumalan kuva.
"Ah, teidän täytyy olla aina iloinen. Te olette aivan liian kaunis, nyt minä suutelen teitä."
"Suudelkaa vaan, herra Morange. Tiedättekö, nukke, jonka annoitte minulle, on saanut nimekseen Margot, ett'ekä te voi aavistaakaan, miten kiltti ja tottelevainen se on. Tulkaa joskus tervehtimään sitä!"
Morange suuteli Hortensea, ja kalpeassa talvi-ilman valaistuksessa katseli hän sitten tytön jälkeen sydän polttavana ja valmiina marttyyriksi. Ei, sehän olisi liian halpamaista ... tuon tytön täytyy olla aina iloinen. Ja hitaasti lähti hän sillalta, sanat palasivat takaisin hänen mieleensä ja nyt ne olivat terävät ja vaativat vastausta. "Antaisiko hän tämän uuden rikoksen tapahtua ilmoittamatta, mitä hän tiesi?" Ei, ei, se oli mahdotonta, hänen pitäisi toimia. Mutta kaikki oli vielä kuin sumussa, miten hän puhuisi, miten hän toimisi? Ja kun hän saapui konttooriin, rikkoi hän neljänkymmenen vuotiset tapansa rupeamalla kirjoittamaan pitkää kirjettä sen sijaan, että olisi aloittanut heti yhteenlaskunsa. Tämä kirje, joka oli osoitettu Mathieulle, kertoi koko jutun, Alexandren ilmaantumisen, Constancen suunnitelmat ja sen palveluksen, jonka hän itse oli luvannut Constancelle. Kaikki tämä tuli hänen kynästään kuin rippi, jolla hän kevensi sydäntään, mutta hän ei maininnut itsellään olevan mitään osaa tässä oikeudenharjoitustyössä, joka tuntui liian raskaalta hänen hartioilleen. Sittenkuin Mathieu olisi saanut tiedon, olisi heitä kaksi, ja silloin olisi heillä tahtoakin. Ja hän pyysi lopuksi Mathieun saapumaan huomenna, ei ennen kello kuutta, sillä hän tahtoi oppia tuntemaan Alexandren, hän tahtoi nähdä, miten keskustelut päättyvät ja mitä Constance häneltä vaatii.
Yö ja seuraava päivä olivat hänelle hyvin vaikeat. Portinvartijatar kertoi myöhemmin, että neljännessä kerroksessa asuva vuokralainen oli kuullut Morangen koko yön kävelevän edestakaisin. Hän oli paukutellut ovia ja siirrellyt huonekaluja aivankuin olisi aikonut muuttaa. Hän luuli myös kuulleensa huutoja, nyyhkytyksiä ja hullun puhelua; tuntui aivan siltä kuin hän olisi puhellut haamuille, palvellut vainajia jollakin salaperäisellä tavalla. Ja päivän kuluessa nähtiin hänessä konttoorissa levottomuutta herättäviä oireita. Vähintäin kymmenen kertaa meni hän ilman minkäänlaista syytä alas, jäi seisomaan käynnissä olevain koneitten luokse, meni sitten taas laskutöihinsä hämmästyneenä siitä, ett'ei löytänyt sitä, jota hän niin tuskallisilla ponnistuksilla etsi. Kello neljän aikaan kun tuli pimeä, havaitsivat hänen apulaisensa, että hän lopetti työnsä. Hän odotti ja katseli kelloa. Ja kun kello löi viisi, tarkisti hän vielä kerran erään yhteenlaskun; sitten nousi hän ylös ja lähti jättäen kassakirjan auki aivankuin hän heti olisi aikonut palata takaisin jatkaakseen yhteenlaskuaan.
Morange meni galleriaan, johon yhdistyi se käytävä, joka yhdisti tehtaat ja asuinrakennuksen. Tähän aikaan oli koko laitos valaistu, sähkölamput levittivät valoaan, niin että oli valoisa kuin kirkkaalla päivällä, ja seinät vavahtelivat koneitten käynnistä. Ennenkuin hän tuli käytävään, äkkäsi hän äkkiä hissin, tuon hirveän syvyyden kuilun, johonka Blaise oli syöksynyt neljätoista vuotta sitten. Tämän onnettomuuden jälkeen oli aukko ympäröitty aitauksella, jossa oli veräjä, niin että kukaan ei voinut pudota alas, ell'ei hän itse avannut veräjää heittäytyäkseen alas. Hissi oli alhaalla ja veräjä sulettuna, ja vastustamattoman voiman kulettamana meni Morange eteenpäin ja katsoi kauhistuneena syvyyteen. Hän oli näkevinään koko murhenäytelmän, murskautuneen ruumiin tuolla alhaalla, hän tunsi saman kauhun jäätävän itseään kuin silloinkin. Miksi ei hän tekisi loppua kaikesta, koska hän kärsi niin hirveästi, koska hän ei voinut enään nukkuakaan ja koska hän oli luvannut molemmille vainajilleen tulevansa perässä? Viimeksi toissapäivänä oli hän nojatessaan sillan kaidepuuhun tuntenut melkein vastustamattoman halun saada kuolla. Jos hän silloin olisi menettänyt tasapainonsa, olisi hän nyt vapaa ja hän saisi vihdoinkin maata haudan rauhassa molempain vaimojensa välissä. Äkkiä tuntui hänestä kuin kysymyksen ratkaisu olisi kuiskattu hänelle alhaalta syvyydestä; alkavassa hulluudessaan oli hän kuulevinaan äänen, Blaisen äänen huutavan syvyydestä: "Tulkaa sen toisen kanssa! Tulkaa sen toisen kanssa!" Hän hätkähti ja suoristi vartalonsa, vastaus hänen epäröimiseensä oli tullut äkkiä kuin salaman leimahdus. Se oli ainoa ja viisas ratkaisu, se selvitti kaikki. Se tuntui hänestä niin yksinkertaiselta, että hän kummasteli, miksi hän oli saanut ajatella sitä niin kauvan. Tästä hetkestä asti sai tuo heikko ja hellämielinen miesparka rautaisen tahdon, ylenluonnollisen rohkeuden, jota oli kannattamassa mitä selvin ajatuskyky ja hienoin viekkaus.
Ensin valmisteli hän kaikki, lykkäsi puskurin eteen, jotta hissiä ei saataisi ylös hänen poissa ollessaan, tarkasti myöskin, että kaidepuitten veräjän voi avata ja sulkea helposti. Hän käveli kevein askelin ja katseli varovasti ympärilleen; hän ei tahtonut, että joku olisi kuullut tai nähnyt häntä. Sitten sammutti hän kaikki kolme sähkölamppua, jotta galleria muuttui aivan pimeäksi. Alhaalta, ammottavasta luukusta, tunki yhä ylös hälinä työpajoista. Nyt vasta kun kaikki oli valmista, kääntyi hän käytävään mennäkseen pieneen salonkiin.
Constance odotti häntä siellä yhdessä Alexandren kanssa. Hän oli antanut Alexandren tulla puolta tuntia aikaisemmin, hän tahtoi ripittää tätä nuorukaista, mutta ei antanut hänen vielä aavistaa, minkä aseman hän aikoi hänelle tässä talossa. Hän piti tarpeettomana antautua heti tämän pojan valtaan ja oli sentähden sanonut tahtovansa sukulaisensa, paroonitar de Lowiczin suosituksesta hankkia hänelle paikan. Mutta hillityllä innolla tarkasteli ja tutki hän poikaa ja oli ihastunut nähdessään tämän olevan vahva ja tarmokas, kasvot ankarat ja niissä pari peloittavaa silmää, jotka ennustivat kostajaa. Sittenkuin Constance olisi täydentänyt hänen kasvatuksensa, tulisi hänestä erittäin hyvä välikappale. Alexandre ei ymmärtänyt varmasti mitään, mutta hän vainusi jotakin, hän tunsi, että hänen kohtalonsa ratkaistiin, hän odotti saalista kuin nuori susi, joka on olevinaan kesy voidakseen sitten levossa ja rauhassa syödä koko lammaslauman.
Kun Morange tuli sisään, huomasi hän ainoastaan yhden asian, Alexandren yhtäläisyyden Beauchênen kanssa, tuon äärettömän suuren yhtäläisyyden, joka oli äsken niin suuresti vaikuttanut Constanceen ja saanut hänen kauhusta jäykistymään. Morangesta tuntui siltä kuin olisi hän päähänpistollaan tuominnut vanhan isäntänsä kuolemaan.
"Minä olen odottanut teitä, ystäväni; te tulette liian myöhään, te, joka muuten olette niin täsmällinen."
"Minulla oli siellä pieni työ, jonka tahdoin saada loppuun."
Mutta Constance laski leikkiä, hän oli hyvällä päällä. Ja nyt meni hän heti asiaan.
"Tässä on herra, josta olen puhunut. Te saatte aluksi ottaa hänet huostaanne ja antaa hänelle harjaannusta, vaikka hän ei alussa voisikaan tehdä muuta kuin käydä asioilla. Se on siis päätetty, eikö niin?"
"Minä otan hänen huostaani, luottakaa minuun."
Constance lähetti luotaan Alexandren sanoen, että tämä voi alkaa virkansa seuraavana aamuna. Silloin tarjoutui Morange kohteliaasti näyttämään hänelle konttooriansa ja vielä avoinna olevia työpajoja.
"Siten saa hän yleissilmäyksen huoneustoista ja voi huomenna aamulla tulla suoraan minun luokseni."
Constance näytti aivan ihastuneelta kassanhoitajan kohteliaisuudesta.
"Se oli kaunis ajatus, ystäväni, tuhansia kiitoksia siitä. Hyvästi nyt, nuori herrani, me pidämme huolta teidän tulevaisuudestanne, jos te olette ymmärtäväinen itse."
Mutta nyt tuli hän aivan kankeaksi kauhusta, sillä nyt tapahtui aivan omituista ja mieletöntä... Morange oli antanut Alexandren mennä edellä ja sitten kääntyi hän itse Constanceen sekä lausui matalalla, tutunomaisella äänellä, kasvot aivan lähellä Constancen kasvoja ja virnistellen kuin hullu:
"Ha ha! Blaise on tuolla alhaalla syvyydessä! Hän puhuu, hän on puhunut minulle! Ha ha! Kuperikeikka! Tahdotko nähdä kuperikeikan? Sinä saat nähdä vielä yhden kuperikeikan, vielä yhden kuperikeikan!"
Ja sitten katosi hän Alexandren kanssa. Constance oli kuulostellut häntä hämmästyneenä. Se oli niin odottamatonta, niin hullumaista, että hän ei ollut aluksi ymmärtänyt mitään. Mutta sitten ... millainen salaman välähdys! Morange oli puhunut tuosta murhasta, siitä, josta hän ei ollut muulloin koskaan puhunut ja joka oli neljätoista vuotta ollut kuin haudattuna, ja nyt heitti hän sen Constancelle vasten kasvoja hullun tavalla nauraen. Mistä tuli tuo katkeruus miesparkaan, mistä tuo hämärä uhkaus, jonka Constance tunsi häilyvän päänsä päällä kuin jääkylmän ilmavedon tuolta syvyyden kuilusta? Hän tuli kalman kalpeaksi, hän sai hämärän aavistuksen jonkinlaisesta hirveästä kohtalon kostosta, saman kohtalon, jota hän vielä äsken luuli voivansa hallita. Niin se oli. Hän oli olevinaan neljätoista vuotta sitten samassa salongissa, hän seisoi siinä jäykistyneenä, kuunnellen kaikkia ääniä, jotka tulivat tehtaasta, odotellen putoamisen kumeata jysähdystä niin kuin hän neljätoista vuotta sitten, sinä iltana, oli odottanut kuullakseen sen toisen murskaantuvan.
Morange näytti kuitenkin Alexandrelle tietä, kulki lyhyin, kevein askelin ja puheli hyväntahtoisesti hänen kanssaan.
"Pyydän anteeksi, että menen edellä, mutta minun täytyy näyttää teille tietä. Tällaisessa talossa on niin paljon sokkeloita, portaita, käytäviä ja muita loppumattomiin. Nyt kääntyy käytävä vasemmalle, niinkuin näette."
Kun he olivat tulleet galleriaan, oli siellä pilkkosen pimeä, ja Morange huudahti aivan luonnolliselta tuntuvalla suuttuneella äänellä:
"Kas niin, koskaan ei täällä ole mitään järjestystä! He eivät ole sytyttäneet tulia, ja nappi on tuolla etäällä. Minä tiedän onneksi, mihin asetan jalkani, minä, joka olen kulkenut täällä neljäkymmentä vuotta. Olkaa varovainen, seuratkaa vaan minua!"
Hän sanoi nyt Alexandrelle joka askeleen, mitenkä se oli astuttava, hän neuvoi kohteliaalla tavalla äänen ollenkaan värähtelemättä.
"Älkää päästäkö minun kättäni, kääntykää vasemmalle. Nyt menemme vaan suoraan eteenpäin. Mutta odottakaa ... täällä on aitaus ja veräjä ... nyt olemme sillä kohdalla, kuuletteko, minä aukasen veräjän ... seuratkaa minua, minä näytän tietä."
Morange otti vielä askeleen pimeyteen, tyhjään ilmaan. Ääntäkään päästämättä alkoi hän pudota. Alexandre, joka seurasi hänen kinterillään, jotta ei eksyisi, tunsi kauhukseen lattian katoovan jalkainsa alta. Mutta hän ei voinut peräytyä, hän otti täyden askeleen, kiljahti ja putosi. Molemmat ruumiit olivat sitten siellä murskautuneina. Morange hengitti vielä muutamia sekunteja. Mutta Alexandre makasi siinä pääkallo halenneena ja aivoainetta ympärillään samalla paikalla, josta Blaise oli löydetty.
Nyt syntyi suuri hälinä kun löydettiin nuo molemmat ruumiit eikä voitu selittää onnettomuuden syytä. Morange vei salaisuutensa mukanaan hautaan, selityksen siihen julmaan oikeudenkäyttöön, jota hän oli harjoittanut, ehkä rangaistakseen siten Constancea, ehkä hyvittääkseen sen vanhan rikoksen, jolloin Denisiltä vietiin hänen kaksoisveljensä; nyt oli hän saanut korvauksen pienessä tyttäressään Hortensessa, jonka piti elää onnellisena Margotinsa, kauniin, tottelevaisen nukkensa kanssa. Morangella ei varmaan itsellä ollut mitään selvää käsitystä korkeammasta, kostavasta oikeudesta, jonka hirmumyrsky vei mukanaan ihmishenkiä. Hän ei ollut ymmärtänyt, vaan ainoastaan toiminut. Mutta tehtaassa oli ainoastaan yksi ajatus, kaikki sanoivat, että hän oli hullu, että hän yksin oli syynä onnettomuuteen, varsinkin kun ei muuten voitu selittää lamppujen sammuttamista, veräjän aukasemista eikä kuperikeikkaa tuonne syvyyteen.
Että hän oli ollut mielipuoli, se tuli aivan selväksi seuraavina päivinä, kun hänen portinvartijattarensa kertoili hänen omituisesta käytöksestään ja varsinkin kun poliisikomissarius tuli pitämään hänen asunnossaan tarkastusta. Hän oli hullu, hän oli rutihullu. Ensiksikin ei kukaan olisi voinut mielessäänkään kuvitella niin huonossa kunnossa olevaa asuntoa, keittiö näytti tallilta, salongissa olevat huonekalut olivat pölystä harmaat ja salissa olisi voinut luulla ryövärijoukon mellastelleen: huonekalut oli ladottu toistensa päälle ikkunain eteen, niin että siellä vallitsi nokimusta pimeys, ja minkätähden hän oli näin tehnyt, sitä ei kukaan voinut tietää. Ainoastaan Reinen huoneessa oli siistiä ja puhdasta kuin pyhätössä, huonekalut olivat niin kiiltävät kuin olisi hän niitä hankannut joka päivä. Mutta kaikkein selvimmin tuli hänen mielipuolisuutensa näkyviin makuuhuoneen suhteen, joka oli muutettu museoksi. Seinät olivat täynnä hänen vaimonsa ja tyttärensä valokuvia. Ikkunaa vastapäätä olevalla pöydällä oli se pieni tabernaakeli, jota hän kerran oli näyttänyt Mathieulle; Valérien ja Reinen valokuvat, molemmat kahdenkymmenen ijässä otetut, olivat keskipisteenä, ja niitten ympärillä mahdottoman paljon muita valokuvia Valériestä ja Reinestä lapsina, nuorina tyttöinä, naisina, kaikissa asemissa ja kaikenlaisissa puvuissa. Ja pöydällä oli kuin uhrialttarilla yli sata tuhatta frankia, korkea kasa kullassa, hopeassa ja vieläpä vaskessakin; siinä olivat kaikki rahat, jotka hän likaisessa saituudessaan oli säästänyt vuosien kuluessa. Nyt vihdoinkin tiedettiin, mihin hänen säästönsä olivat joutuneet; hän oli antanut ne molemmille vaimoilleen, jotka yhä olivat olleet hänen tahtonaan, hänen rakkautenaan ja hänen kunnianhimonaan. Omantunnon vaivassa siitä, että hän oli uneksuessaan tekevänsä heidät rikkaiksi tappanutkin heidät, lahjoitteli hän nyt heille näitä rahoja, jotka he niin mielellään olisivat tahtoneet saada ja joita he hehkuvalla halulla olisivat käyttäneet hyväkseen. Hän oli ansainnut ne ainoastaan heidän tähtensä, hän toi heille kaikki, ei ottanut soutaakaan omia huvejaan varten, hän koetti innolla lepyttää ja ilahuttaa heidän haamujaan. Koko kortteli puhui kauvan tuosta vanhasta, hullusta herrasta, joka oli ollut melkein nälkään kuolemaisillaan sellaisen pöydälle kootun aarteen, vaimonsa ja tyttärensä valokuvilla uhratun rahan ääressä.
Kun Mathieu kello kuuden aikaan tuli tehtaasen, sattui hän keskelle onnettomuudesta pelästyneitä ihmisiä. Jo aamulla oli Morangen kirje saattanut hänet levottomaksi omituisen kertomuksensa tähden löydetystä Alexandresta, jonka Constance tahtoi tuoda taloon, ja vaikka kirje oli hyvin selvä ja ymmärrettävä, oli siinä kuitenkin aukkoja, jotka pelästyttivät häntä. Hän oli lukenut sen kolmasti ja ruvennut aina lukiessaan tuskallisesti arvailemaan, sillä koko juttu tuntui hänestä hämärältä uhkaukselta. Ja kun hän nyt saapui yhtymäpaikkaan, tulikin hän noitten kahden verisen ruumiin eteen, jotka Victor Moineaud oli äsken kantanut esiin ja asettanut vieretysten. Kauhusta jäykistyneenä kuunteli hän poikaansa Denistä, joka innokkaasti kertoili tapahtuneesta onnettomuudesta, mitenkä molemmat murskautuneet ruumiit oli löydetty toistensa päältä, tuo vanha kassanhoitaja ja tuo nuori mies, jota ei kukaan tuntenut. Mathieu ymmärsi heti, että se oli Alexandre, mutta hän vaikeni, hän ei tahtonut antaa luottamustaan kenellekään, ei edes pojalleen, sillä kaikki hänen hirveät otaksumisensa olivat vielä niin häilyvät. Yhä kasvavalla levottomuudella kuunteli hän kerrottavan niistä muutamista tosiasioista, jotka tunnettiin, gallerian lamppujen sammuttamisesta, aina suletusta aituuksen veräjästä, jonka ainoastaan voi aukaista se, joka tunsi lukon salaisuudet. Kun Victor Moineaud nyt huomautti, että vanhus oli varmaankin pudonnut ensin, koska nuorukaisen toinen jalka oli hänen mahansa päällä, tuli Mathieu ajatelleeksi, mitä oli tapahtunut neljätoista vuotta sitten, hän muisti, miten ukko Moineaud oli nostanut ylös Blaisen samasta paikasta, josta poika nyt toi Morangen ja Alexandren. Blaise! Uusi ajatus tuli hänen mieleensä, hirveä epäluulo häikäsi häntä siinä pimeydessä, jossa hänen epäluulonsa koettivat löytää itselleen tietä. Hän antoi Denisin hoitaa asioita täällä ja meni itse Constancen luokse.
Mutta kun Mathieun piti kääntyä käytävään, pysähtyi hän hissin luokse. Se oli tässä, kun Morange neljätoista vuotta sitten oli tavannut luukun avonaisena ja rientänyt alas ilmoittamaan siitä, jotavastoin Constance väitti menneensä aivan levollisena omiin huoneisiinsa juuri kuin Blaise tuli pimeästä galleriasta ja syöksyi syvyyteen. Kaikki olivat vihdoin pitäneet tätä selitystä oikeana, mutta Mathieu tunsi nyt, miten valheellinen se oli, hän muisti katseita, sanoja, kysymyksiä, joihin ei vastattu, ja hän saavutti äkkiä varmuuden, varmuuden, joka syntyi kaikesta siitä, mitä hän ei tähän asti ollut ymmärtänyt, mutta mikä nyt sai hirveän merkityksen.
Constance seisoi yhä keskellä pientä salonkiaan levottomana, liikkumattomana ja kalpeana kuin vaha. Sama odotus kuin neljätoista vuotta sitten oli alkanut ja hän oli niin tuskan ja jännityksen valtaama, että jaksoi tuskin hengittää. Vielä ei hän ollut kuullut mitään tehtaasta, ei hälinää, ei ääntä, ei askeltakaan. Eikö tämä kauhea pelko ollutkaan muuta kuin mielikuvitusta? Mutta Morange oli pilkallisesti nauranut hänelle vasten kasvoja, ja hän oli ymmärtänyt. Nyt ei hän enään kuullut tehdastyön paukkinaa ja melua, koneet olivat pysähtyneet. Äkkiä lakkasi hänen sydämensä sykkimästä, sillä hän kuuli jonkun lähestyvän. Ja sisään tuli Mathieu.
Constance vetäytyi taaksepäin aivankuin olisi nähnyt kummituksen. Hän, Mathieu, suuri Jumala! Minkätähden juuri hän? Mitenkä hän voi olla täällä? Kaikista onnettomuuden sanansaattajista odotti hän vähimmin Mathieutä. Jos hänen kuollut poikansa olisi tullut, niin ei Constance olisi niin paljon pelästynyt kuin nyt isän nähdessään.
Hän ei voinut lausua sanaakaan, ja Mathieu sanoi ainoastaan:
"He ovat pudonneet alas, he ovat kuolleet molemmat, kuolleet kuin Blaise."
Constance ei vieläkään sanonut mitään, hän katseli Mathieutä, he seisoivat hetken ja katsoivat toisiaan silmiin. Ja Constancen katse sanoi Mathieulle kaikki, hän näki edessään koko murhan.
"Viheliäinen, kuinka syvälle te olette langennut! Ja kuinka paljon verta on teidän omallatunnollanne!"
Constance koetti viimeisen kerran suoristaa vartaloaan, hän tahtoi vielä riemuita voitostaan, huutaa, että hän itse oli tehnyt nämät murhat ja menetellyt siinä oikein. Mutta sitten kukisti Mathieu hänen rohkeutensa viimeisellä paljastuksellaan.
"Te ette siis tiedä, että tuo viheliäinen Alexandre oli yksi niistä, jotka murhasivat rouva Angelinin, teidän ystävänne, sen naisparan, joka ryöstettiin ja kuristettiin eräänä talvi-iltana. Minä olen säälistä salannut sen teiltä. Hän olisi kuritushuoneessa, jos minä olisin puhunut. Ja jos minä puhuisin tänään, niin tulisitte tekin sinne."
Se oli surmanisku. Constance ei lausunut sanaakaan, hän kaatui selälleen matolle kuin poikki hakattu puu. Nyt oli tappio täydellinen, se kohtalo, jota hän oli odottanut, kääntyi häntä itseä vastaan ja kaatoi hänen. Hänen ajatuksensa, että pitää olla ainoastaan yksi lapsi, oli vähitellen turmellut hänet, ja nyt oli hän petetty, ryöstetty äiti, jonka lohduttamattoman äidinsydämen villeys oli ajanut murhaan. Ja hän makasi nyt siinä suorana, laihana ja kuihtuneena, sen hellyyden myrkyttämänä, jota hän ei ollut saanut tyydyttää.
Mathieu soitti, vanha palvelijatar tuli sisään, auttoi häntä nostamaan Constancea sänkyyn ja riisui sitten vaatteet hänen yltään. Constance makasi kuin kuollut, hän oli nähtävästi saanut tukehduskohtauksen, ja Mathieu lähti ulos noutamaan Boutania, jonka hän onneksi tapasikin heti, sillä tohtori oli äsken tullut kotiin päivälliselle. Boutan, joka pian oli seitsemänkymmenen kahden vuotias, oli laannut hoitamasta virkaansa, hän meni ainoastaan joskus hyvin vanhain potilaittensa luokse. Hän tutki sairaan ja teki epätoivoa osoittavan liikkeen, jolla oli niin suuri merkitys, että Mathieu tuli yhä levottomammaksi ja koetti löytää Beauchênen, jotta edes hän olisi läsnä vaimonsa kuollessa. Kun hän kysyi vanhalta palvelijattarelta, kohotti tämä vaan olkapäitään, hän ei tietänyt, missä herra oli, herra ei sanonut koskaan, missä hän oleskeli. Mutta lopulta pelästyi palvelijatarkin, hän teki nopean päätöksen, riensi noitten naisten, tädin ja sisarentyttären luokse, joitten osoitteen hän varsin hyvin tiesi, sillä hänen emäntänsä oli itse lähettänyt hänet sinne useat kerrat, kun hänen oli välttämätöntä puhua miehensä kanssa; mutta siellä sanottiin palvelijattarelle, että naiset olivat eilen matkustaneet Nizzaan kahdeksaksi päiväksi yhdessä herran kanssa, ja kun hän ei tahtonut palata takaisin ilman jotakin perheen jäsentä, sai hän päähänsä mennä herran sisaren, paroonitar de Lowiczin luokse, ja hänet toi hän mukanaan vaunuissaan melkein väkivallalla.
Boutan oli turhaan tehnyt kaikki voitavansa. Kun Constance aukasi silmänsä, katseli hän lääkäriä kankeasti, tunsi luultavasti hänen, mutta ummisti taaskin silmänsä. Hän kieltäytyi itsepintaisesti vastaamasta. Hän kuuli kyllä kaikki, hän ei voinut olla tiedotonna siitä että ihmisiä oli hänen ympärillään ja että häntä koetettiin auttaa, mutta hän ei tahtonut tietää heidän huolenpidostaan, hän tahtoi olla kuollut eikä halunnut osoittaa elonmerkkejä. Eivät auenneet enään hänen silmälautansa eikä huulensa, hän oli jo tämän maailman ulkopuolella, voitettu kamppaili kuolonkamppaustaan mykkänä.
Sinä iltana oli Sérafine hyvin omituinen. Hän haisi eeteriltä, sillä nyt oli hän alkanut juopotellakin. Kun hän sai kuulla onnettomuudesta, Morangen ja Alexandren kuolemasta, joka oli saanut aikaan sydäntaudin Constancella, virnisteli hän kuin mieletön ja sanoi pakollisesti nauraen:
"Oh, sepä oli hauskaa!"
Hän istahti kuitenkin nojatuoliin riisumatta hattuaan ja käsineitään. Siinä istui hän ja katseli sairasta avoimin silmin, noilla ruskeilla, kullankimaltavilla silmillään, ainoilla, jotka hänessä vielä olivat elokkaat kauneuden täydellisen rappeutumisen jälkeen. Hän oli kuudenkymmenen kahden, mutta näytti satavuotiaalta, hänen julkeat kasvonsa olivat kuin sadekuuron rikki repimät, hänen päivänpaisteiset hiuksensa olivat sammuneet tuhkasateesta. Ja vielä keskiyön aikana istui hän paikallaan kuolevan vieressä, jota hän ei edes näyttänyt näkevänkään, hän unohti itsensäkin kuin kuollut esine, hän ei tiennyt, miksi hän oli tuotukaan tänne.
Ei Mathieu eikä Boutan ollut tahtonut lähteä pois, he olivat päättäneet valvoa koko yön, jotta Constancen ei tarvitsisi jäädä yksin vanhan palvelijattarensa kanssa hänen miehensä ollessa Nizzassa tädin ja sisarentyttären kanssa. Keskiyön aikana kun he keskustelivat matalalla äänellä, kuulivat he kummakseen Sérafinen äkkiä aukasevan suunsa kolmen pitkän tunnin vaitiolon jälkeen.
"Tiedättekö, hän on kuollut."
Kuka oli kuollut? He ymmärsivät vihdoin, että hän puhui Gaudesta. Tämä kuuluisa kirurgi oli todellakin löydetty kuolleena työhuoneensa sohvalta, ja kuoleman syytä ei varmuudella tiedetty. Mitä omituisimpia juttuja kerrottiin siitä. Mathieu muisti Sérafinen hirveät mielikuvitukset sinä päivänä, jolloin hän oli vapaasti päästänyt kiukkunsa valloilleen siitä syystä, että oli leikkaajan veitsen kautta menettänyt sukupuolensa: "Oh, jos me jonakin iltana menisimme hänen luokseen, me kaikki, jotka hän on kuohinnut, ja jos me vuorostamme kuohitsemme hänet!" Heitä oli tuhansia ja taas tuhansia, Sérafine oli näkevinään heidät kaikki ympärillään ja takanaan, kokonainen sotajoukko hedelmättömistä naisista, jotka olisivat kiihkeillä huudoillaan saaneet vastaanottohuoneen seinät hajalleen. Kun Sérafine näki Mathieun katselevan hämmästyneenä, jatkoi hän lyhyesti, hullun tavalla nauraen:
"Hän on kuollut, me olimme siellä kaikki."
Se oli hullutusta, epäiltävää, mahdotonta, mutta oliko se sittenkin totta vai valetta? Tuntui kuin jääkylmä tuuli olisi puhaltanut Mathieun ohitse, tuulahdus siitä tuntemattomuudesta, jota ihminen ei tunne eikä saa koskaan tuntea.
Boutan kuiskasi Mathieun korvaan:
"Kahdeksan päivän perästä on hän tukkihullu ja sulettu hulluinhuoneen koppiin."
Kahdeksan päivän perästä oli paroonitar de Lowicz puettu pakkoröijyyn. Hän eristettiin, kukaan ei saanut käydä hänen luonaan, sillä hän puhui ruokottomia sanoja ja teki siveettömiä liikkeitä.
Mathieu ja Boutan valvoivat Constancen luona päivänkoittoon asti. Hän ei avannut silmiään eikä huuliaan. Kun aurinko nousi, kääntyi hän seinään päin ja kuoli.
IV
Taas kului vuosia, ja Mathieu oli jo kuudenkymmenen kahdeksan ja Marianne kuudenkymmenen viiden vanha, kun viimeinen taistelu, tuskallisin heidän elämässään oli lähellä saattaa heidät hautaan epätoivoisina ja ilman lohdutusta.
Marianne oli eräänä iltana mennyt vuoteesensa surusta ja tuskasta sairaana. Hirveät eripuraisuudet olivat häirinneet rauhaa ja sopua perheen keskuudessa. Onneton riita oli syntynyt myllyn, jossa Grégoire hallitsi, ja Chantebledin välillä, jota hallitsivat Gervais ja Claire, ja Ambroise, joka oli otettu välittäjäksi, oli konttooristaan Pariisissa vielä kiihdyttänyt liekkiä ja ratkaissut asian liikekannalta katsoen huolimatta intohimoista, jotka se sai valloilleen. Se tapahtui juuri palattuaan kotiin keskustelusta Ambroisen kanssa, kun Mariannen oli täytynyt mennä vuoteesensa sydän haavoitettuna ja pelokkaana tulevaisuuden suhteen. Ambroise oli hänen ottanut vastaan melkein raa'asti, hän palasi kotiin tuntien katkeruudekseen itsensä omien kiittämättömien poikainsa raatelemaksi, jotka riitelivät ja tappelivat keskenään. Hän ei voinut nousta ylös, mutta hän pyysi, ett'ei Mathieu puhuisi asiasta mitään, hän ei tarvinnut lääkäriä, hän vakuutti, ett'ei hänellä ole tuskia, että hän ei ollut sairas. Hän hipui, sen hän tunsi, hän poistui joka päivä hieman kauemmaksi miehestään, hänen suuri surunsa vei hänet yhä loitommaksi. Oliko tämä mahdollista? Kaikki nämät rakastavat ja rakkaat lapset, jotka olivat hyväilyissä kasvaneet heidän sylissään, jotka olivat tulleet heidän voittonsa iloksi ja ylpeydeksi, kaikki nuo lapset, heidän rakkautensa hedelmät, tuo "pyhä joukko", joka oli ympäröinyt heidät, oli nyt hajallaan, he raatelivat toisiaan itsepintaisella kiivaudella! Ne olivat siis oikeassa, jotka sanoivat, että mitä enemmän perhe kasvaa, sitä suuremmaksi tulee kiittämättömyyden laiho. Ja kuinka paljon totuutta olikin tuossa vanhassa sananlaskussa, että ketään ei pidä sanoa onnelliseksi, ennenkuin hän on kuollut!
"Oh", sanoi Mathieu istuessaan vuoteen ääressä ja pitäessään Mariannen kuumeista kättä omassaan, "kun on saanut taistella näin paljon, kun on voittanut näin monta voittoa, ja kuitenkin saa kärsiä haaksirikon viimeisen surun tähden, katkerimman kaikista. Sitä täytyy todellakin taistella viimeiseen hengenvetoonsa asti, ja onni voitetaan ainoastaan kärsimyksillä ja kyynelillä. Meidän täytyy uudelleen toivoa, meidän täytyy taistella uusi taistelu ja voittaa ja elää!"
Marianne oli menettänyt kaikki voimansa, hän oli kuin tappion kärsinyt.
"Ei, minulla ei ole tarmoa, minä olen voitettu. Ulkonaiset haavat ovat aina parantuneet. Mutta tämän haavan on tehnyt minun oma vereni, tämä on sisäistä verenvuotoa, joka tukehuttaa minut. Nyt viimeisenä päivänä nähdään, että meidän ilomme, meidän terveytemme, meidän voimamme on ollut valhetta."
Mathieu kauhistui tätä uhkaavaa onnettomuutta, hän lähti ulos ja itki viereisessä huoneessa, hän luuli Mariannen kuolevan ja jäävänsä itse yksin.
Myllyn ja maatilan välillä oli syntynyt tämä onneton riita Lepailleurin nummimaan johdosta, joka oli Chantebledin maitten välissä. Vanhaa, romantista, muurivihreää kasvavaa myllyä, jossa oli sammalta kasvava ratas, ei ollut enään moniin vuosiin ollut olemassa. Grégoire oli tehnyt täyttä totta isänsä aatteesta, hän oli hajottanut vanhan myllyn ja rakentanut sen sijaan suuren höyrymyllyn, joka oli sivuradalla yhteydessä Janvillen rautatienaseman kanssa. Itse oli hän hankkimassa itselleen kauniin omaisuuden siitä asti kuin hän oli saanut jauhatettavakseen paikkakunnan viljan, ja hän oli melkoisesti tasaantunut, hän oli nyt vahvaruumiinen noin neljänkymmenen vuoden ikäinen herra, ja hänen nuoruuden vilkkaudestaan ei ollut jälellä muuta kuin kiivas luonne, jonka purkauksia ei kukaan muu voinut lieventää kuin hänen hyvänluontoinen ja ymmärtäväinen vaimonsa Thérèse. Monet kerrat oli hän ollut vähällä joutua riitaan appensa Lepailleurin kanssa, joka ylpeili seitsemästäkymmenestä vuodestaan. Vanha mylläri ei ollut voinut estää uuden myllyn rakentamista, vaikka hän oli ennustanut siitä varmaa perikatoa, mutta nyt teki hän pilkkaa ahkerasti työskentelevästä höyrymyllystä julmistuneena siitä, että hän taaskin oli ollut väärässä. Hän oli voitettu toisen kerran: ei siinä kyllin, että Chantebledin runsaat sadot olivat saattaneet hänen ennustuksensa tuosta lutkasta, maasta, häpeään, nyt alkoi myöskin hänen halveksimansa mylly uudestaan elää, siitä tuli jättiläinen, joka jauhoi suuria rikkauksia hänen vävylleen. Pahinta oli se, että hän tahtoi yhä itsepintaisesti elää nähdäkseen ainaisia tappioitaan ja tunnustamatta koskaan tulleensa voitetuksi. Yksi ainoa ilo oli hänellä jälellä, se lupaus, jonka Grégoire oli antanut hänelle, että nimittäin nummimaata ei luovuteta, ja tämän lupauksen oli Grégoire myöskin pitänyt. Mutta sitäpaitse oli Lepailleur houkutellut häneltä lupauksen, että tuota maata ei koskaan viljeltäisi. Tuon laihan nummimaan katseleminen, joka oli kuin hedelmättömyys itse mehukkaitten ja viheriöitseväin peltojen vieressä, ilahutti häntä hänen kateellisuudessaan, ja se oli kuin vastalause ympärillä olevaa hedelmällisyyttä vastaan. Ja siellä orjantappurapensaitten ja kivien keskessä nähtiin hän usein kävelevän kuin vanha kuningas tyytyväisenä tähän alastomuuteen, ja sieltä etsi hän luultavasti myöskin tekosyitä riitoihin, sillä se oli juuri hän, joka kerran tällaisella kävelyretkellään keksi sen, että Chantebled oli anastanut osan tuota nummimaata, ja tästä johtui se, että Fromentein perheen pitkällinen onni uhkasi muuttua.
Grégoire oli liikeasiain suhteen hyvin ankara, hänen päähänsäkään ei juolahtanut, että hän luopuisi jostakin oikeudestaan. Kun appensa tuli ja kertoi hänelle, että Chantebledin asukkaat olivat hävyttömästi kyllä kyntäneet enemmän kuin kolme hehtaaria hänen maataan luultavasti tarkoituksella jatkaa tätä kaunista rosvousta, tahtoi Grégoire heti päästä asiasta selville, sillä hän ei sallinut, että tultiin liian lähelle hänen oikeuksiaan. Onnettomuudeksi ei voitu löytää rajamerkkejä. Mathieu voi sentähden väittää, että erehdys oli tapahtunut vasten tahtoa taikka että rajan yli ei oltu menty. Mutta Lepailleur vakuutteli vihaisena päinvastoin, hän veti kepillä rajaviivan ja vannoi, että se oli oikein, korkeintaan voisi se erota kymmenen sentimetriä oikeasta rajaviivasta. Ja eripuraisuus syntyi eräässä keskustelussa molempain veljien, Gervaisin ja Grégoiren välillä, jolloin jälkimäinen lausui anteeksi antamattomia sanoja. Seuraavana päivänä tuli riita julkiseksi, sillä Grégoire veti asian oikeuteen. Gervais vastasi tähän sillä uhkauksella, ett'ei hän lähetä jyvääkään jauhettavaksi myllyyn, ja tämä oli vaarallinen vastaisku, sillä Chantebled oli ollut uuden höyrymyllyn paras käyttäjä. Asema tuli päivä päivältä yhä pahemmaksi, sovinto oli pian aivan mahdoton varsinkin kun Ambroise, jota oli pyydetty sovittajaksi, ryhtyi liian kiivaasti asiaan ja saattoi molemmat riitapuolet tyytymättömiksi. Veljesviha laajeni, heitä oli nyt kolme veljeä sodassa toisiaan vastaan. Tulisiko koko perhe tämän hävitysraivon saastuttamaksi elettyään niin monta vuotta terveellisessä, järjellisessä ja hellässä sovussa?
Mathieu koetti luonnollisesti myöskin välittää. Mutta jo ensi sanat lausuttuaan tunsi hän, että jos hän epäonnistuisi, jos hänen isällistä arvoaan ei tunnustettaisi, tulisi eripuraisuus täydelliseksi. Hän odotti; omasta puolestaan ei hän ollut luopunut taistelusta, mutta hän odotti sopivaa aikaa. Jokainen eripuraisuuden päivä lisäsi hänen levottomuuttaan. Koko hänen työtään, koko hänen luomaansa pientä kansaa, sitä pientä valtakuntaa, jonka hän oli perustanut, uhkasi äkillinen perikato. Sellainen laitos voi elää ainoastaan rakkauden avulla, sama rakkaus, joka sen oli luonut, voi yksin tehdä sen pysyväiseksi, ja se kukistuu, niin pian kuin veljellisen yhteistunteen siteet katkeavat. Sen sijaan että jättäisi jälkeensä elämäntyönsä sen ollessa täydessä kukoistuksessa, näkisi hän sen nyt raastettuna, tahrattuna ja kuolleena, ennenkuin hän itse olisi kuollut.
Eräänä iltana, synkkänä hämäränhetkenä syyskuun viimeisinä päivinä, antoi Marianne lykätä leposohvansa ikkunan ääreen; ainoastaan Charlotte hoiti häntä, hänen luonaan ei ollut tässä nyt liiankin suuressa asunnossa, joka oli tullut vanhan metsästyspaviljongin sijaan, ketään muita kuin nuorin poikansa Benjamin. Siitä asti kuin sisällinen sota oli alkanut raivota perheessä, oli hän sulkenut ovensa, hän tahtoi avata ne ainoastaan kaikille sovintoon suostuville lapsilleen, jos he jonakin päivänä tahtoisivat tulla sopimaan hänen luokseen. Mutta hän epäili saavansa nauttia tätä ainoata lääkettä, joka olisi antanut hänelle uuden elämän. Kun Mathieu nyt istui hänen vieressään pitäen hänen kättään omassaan, eivät he alussa puhuneet mitään, he katselivat vaan avointa kenttää, maatilan alueita, jotka etäämpänä peittyivät sumuun, myllyä tuolla Yeusen rannalla korkeine savuavine piippuineen, ja Pariisia taivaanrannan tuolla puolla, kellertävänpunaista valoa kuin äärettömän suuren ahjon valo.
Hetket kuluivat. Mathieu oli iltapäivällä tehnyt pitkän kävelyretken Mareuiliin ja Lillebonneen haihduttaakseen surujaan. Vihdoin lausui hän matalalla äänellä aivankuin olisi puhunut itsekseen:
"Ei koskaan ole kyntö ollut niin helppoa kuin tänä vuonna. Tuolla ylämaassa on maan laatu uuden viljelysjärjestyksen kautta yhä parantunut, ja myöskin näillä viertomailla on hiekkamaa tullut paljon voimakkaammaksi sen uuden kastelutavan avulla, jonka Gervais on keksinyt. Siitä asti kuin maatila on tullut hänen ja Clairen käsiin, on maatilan arvo tullut melkein kaksinkertaiseksi. Siinä on ainainen kukoistus, työn voitolla ei ole rajojakaan."
"Mitä siitä on hyötyä, ell'ei rakkautta enään ole?" mutisi Marianne.
"Sitten", jatkoi Mathieu hetken vaiti oltuaan, "menin minä Yeusen rannoille ja näin etäältä, että Grégoire on saanut uuden koneensa, jonka Denis on hänelle rakentanut. Sitä purettiin juuri pihalle vaunuista. Se antaa myllynkiville sellaisen nopeuden, että hyvästi kolmas osa voimasta säästyy. Kun on tällaiset työkapineet, niin maa voi synnyttää kokonaisia viljameriä lukemattomille ihmisille, kaikki saavat leipää. Tuo kone enentää syvällä ja tasaisella hengityksellään yhä vaan rikkautta."
"Mitä siitä on hyötyä, jos ihmiset vihaavat toisiaan?" sanoi Marianne taaskin.
Silloin vaikeni Mathieukin. Mutta maata mennessään sanoi hän vaimolleen, että hän oli kävelyretkellään päättänyt lähteä seuraavana päivänä Pariisiin; ja kun hän näki vaimonsa kummastelevan tätä, mainitsi hän eräästä vanhasta saamisesta, jonka hän panisi uloshakuun. Oli mahdotonta sallia Mariannen makaavan ja kuolevan tuolla tavalla, hän tahtoi toimia, tehdä viimeisen koetuksen riidan sovittamiseksi.
Kun Mathieu kymmenen aikaan seuraavana päivänä saapui Pariisiin, antoi hän ajaa itsensä pohjoiselta rautatienasemalta suoraan Grenellen konetehtaalle. Hän tahtoi ennen kaikkea tavata Denisin, joka ei tähän asti ollut ollenkaan ottanut riitaan osaa. Denis oli aikoja sitten, heti Constancen kuoltua muuttanut isoon rakennukseen vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Tämä muutto loistavaan palatsiin, josta isäntä hallitsi, oli kuin liikkeen täydellisen omistusoikeuden saavuttaminen. Beauchêne olisi voinut elää vielä ehkä montakin vuotta, mutta hän oli luopunut osuudestaan elinkautista eläkettä vastaan. Vihdoin eräänä iltana saatiin tietää, että hän oli kuollut sydämenhalvaukseen noitten naisten, tädin ja sisarentyttären luona syötyään liian vahvan aamiaisen. Se oli suvun viimeinen jäännös, joka siten lakaistiin likaviemäriin.
"Mistä nyt tuuli puhaltaa?" huudahti Denis iloisesti nähtyään isänsä. "Tuletko syömään aamiaista? Minä olen vielä kesäleski, vasta maanantaina matkustan minä noutamaan Marthea ja lapsia Dieppestä, jossa heillä on ollut ihana syyskuu."
Mutta hän tuli levottomaksi saatuaan tietää, että äiti on vaarallisesti sairaana.
"Mammako sairaana, ja vielä vaarallisestikin! Mitä sinä sanot? Minä luulin, että hän on vaan väsynyt, että hän on vaan lievästi pahoinvointinen. Kas niin pappa, miten asiat ovat? Teillä on salaisuuksia, teillä on ehkä joku suru?"
Ja hän kuunteli sitten Mathieun täydellistä selontekoa. Hän tuli hyvin liikutetuksi, aivankuin olisi äkännyt jonkun uhkaavan vaaran. Ja vihaisella äänellä sanoi hän sitten:
"Kas niin, veljeni ovat saaneet kaunista aikaan riidallaan! Minä tiesin kyllä, että he eivät sopineet, minä olen kuullut yksityisseikkoja, jotka ovat suututtaneet minua, mutta en minä koskaan voinut luulla, että sinä ja mamma otatte asian niin pahaksenne, että sulkeudutte huoneesenne kuolemaan. Tästä täytyy tulla toinen ääni kelloon. Minä puhun heti Ambroiselle asiasta. Mennään syömään aamiaista hänen luokseen, ja sitten tehdään tästä loppu!"
Hänellä oli annettavana muutamia käskyjä, Mathieu meni pihalle odottamaan häntä. Niinä kymmenenä minuuttina, jonka ajan hän siinä käveli edestakaisin, muistuivat entiset ajat hänen mieleensä. Yli tämän pihan oli hän kulkenut joka aamu ollessaan ensimäisenä piirustajana ja tullessaan Janvillestä kolmekymmentä souta taskussa aamiaista varten. Täällä oli nyt kaikki jotenkin entisensä kaltaista, suuri keskusrakennus kelloineen, työpajat, liiteri, pienoinen kaupunki harmaita rakennuksia, joitten yläpuolelle kohosi kaksi suurta, aina savuavaa savupiippua. Hänen poikansa oli yhä laajentanut tätä työn kaupunkia rakennuksilla Fédérationkadun ja Grenellen bulevardin puolelle. Sivukadun puolella oli yhä vielä se suuri herrasrakennus, josta Constance oli niin ylpeillyt, jossa hän oli elänyt loistavasti kuin teollisuuden kuningatar pienessä, keltaisessa salongissaan. Kahdeksan sataa työmiestä oli siinä työssä, maa järisi ainaisesta kiireestä, liike oli tullut yhdeksi Pariisin etevimmistä ja siinä tehtiin kaikki suuremmat maanviljelyskoneet. Ja hänen pojallaan oli ollut onni päästä vastustamattomaksi hallitsijaksi koneteollisuuden alalla, hänen poikansa vaimo hallitsi tuolla pienessä, keltaisessa salongissa kauniitten, terveitten lastensa kanssa.
Kun Mathieu liikutettuna silmäsi oikealla puolen olevaan sivurakennukseen, jossa hän oli asunut Mariannen kanssa ja jossa Gervais oli syntynyt, meni vanha työmies hänen ohitsensa tervehtien häntä.
"Hyvää päivää, herra Froment!"
Mathieu tunsi Victor Moineaudin, joka jo oli viidenkymmenen viiden vuoden vanha, ja vanhentuneempi ja työstä enemmän kulunut kuin hänen isänsä siihen aikaan, jolloin akka Moineaud oli tullut tarjoomaan hirviölle poikansa vielä liiaksi hentoa lihaa. Victor Moineaud oli tullut tehtaasen kuudentoista vanhana ja nyt oli hänkin ollut alasimen ääressä lähes neljäkymmentä vuotta. Vääryyttä tekevä kohtalo uudistui, vetojuhdan oli yhä vedettävä raskasta kuormaansa, nyt oli pojan vuoro seurata isänsä jälkiä, tylsistyä ja tulla jauhetuksi muruiksi kurjuuden ja vääryyden polkumyllyssä.
"Hyvää päivää, Victor! Oletteko terve ja hyvissä voimissa?"
"Ah, herra Froment, minä en ole enään nuori. Minun täytyy ajatella itselleni luolaa jonnekin, kun se ei vaan ole omnibuksen alla!"
Hän viittasi tällä ukko Moineaudin kuolemaan; eräs omnibus oli nimittäin ajanut ukon ylitse Grenellenkadulla, jolloin ukon molemmat jalat olivat katkenneet ja pääkallo halennut.
"Muuten", jatkoi hän, "voi yhtä hyvin kuolla sillä tavalla kuin jollakin muullakin. Siten se käy nopeamminkin. Isällä oli se onni, että Norine ja Cécile pitivät hänestä huolta. Muussa tapauksessa ei omnibus olisi ajanut hänen ylitsensä, ei, hän olisi silloin saanut kuolla nälkään."
"Voivatko Norine ja Cécile hyvin?" kysyi Mathieu.
"Voivat, herra Froment, ainakin minun tietääkseni ... ymmärrättehän, ett'emme me tapaa toisiamme juuri usein. Koko joukosta ovat he ja minä ainoastaan jälellä, sillä minä en ota lukuun Irmaa, hän on unohtanut meidät siitä asti kuin tuli niin hienoksi. Euphrasie on kuollut, joka onkin hyvä, Alfred lurjus on hävinnyt, ja se tuntui oikein helpoitukselta, sillä minä pelkäsin hänen joutuvan vielä kuritushuoneesen. Norinesta ja Cécilestä on aina hauska kuulla jotakin. Norine on vanhempi kuin minä, hän lienee pian kuudenkymmenen vuotias. Mutta hän on aina ollut kunnon tyttö, ja hänellä lienee iloa pojastaan. Molemmat sisaret tekevät vielä työtä, Cécile elää, vaikka hän näyttää niin hennolta, että hänen luulisi voivan puhaltamalla tappaa. Heillä on hyvin hauskaa noilla kahdella äidillä ja yhdellä pojalla, josta he ovat kasvattaneet kunnon miehen."
Mathieu nyökäytti päätään. Sitten sanoi hän.
"Mutta teillä, Victor, on myöskin ollut poikia ja tyttöjä, joilla nyt vuorostaan lienee lapsia."
Vanha työmies viittasi etäisyyteen.
"Minulla on ollut kahdeksan elossa, yksi enemmän kuin isälläni. Ja kaikki ovat joutuneet maailmalle; täytyyhän sitä elää. Useimmilla heistä ei ole liian lihava olo ... eipä vainkaan! Ja kysymys on vaan siitä, että kun minä en enään jaksa tehdä työtä, niin ottaako joku minun lapsistani minun luoksensa, niinkuin Norine ja Cécile ottivat minun isäni. Mutta, Herra Jumala, eiväthän tuollaiset köyhät penikat voi juuri hyviksikään tulla, sitä ei voine kukaan vaatiakaan."
Hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten matkaansa tehtaasen selkä väsyneenä, kädet heiluen ja kourat työn parkitsemina.
"Hyvästi, herra Froment."
"Hyvästi, Victor."
Kun Denis oli jakanut käskynsä, tuli hän isänsä luokse. Hän esitti, että mentäisiin jalan Antinkadulle ja tiellä ilmoitti hän, että he varmasti tapaavat Ambroisen yksin, sillä hänen vaimonsa ja neljä lastaan olivat vielä Dieppessä, jossa kälykset Andrée ja Marthe olivat viettäneet kesänsä yhdessä.
Ambroisen omaisuus oli kymmenessä vuodessa tullut kymmenkertaiseksi. Hän oli tuskin vielä neljänkymmenen viiden, mutta silti oli hän jo määräävänä Pariisin markkinoilla. Kun hän setä Du Hordellin kuoleman jälkeen oli tullut liikkeen ainoaksi omistajaksi, oli hän toimeliaisuutensa kautta laajentanut sitä ja muuttanut sen koko maailman konttooriksi, jonka kautta kaikki maapallon tavarat kulkivat. Hänen toiminnallaan ei ollut rajoja, varsinkin siirtomaista koetti hän saada kaikki ne ihmeelliset rikkaudet, mitä niissä voi olla, ja tämän teki hän riemuitsevalla rohkeudella, niin varmalla katseella, että hänen rohkeimmatkin sotasuunnitelmansa aina johtivat voittoon. Tämän äärettömän toimeliaan kauppiaan täytyi luonnollisesti niellä Séguinit, jotka olivat toimettomia, saamattomia ja hedelmättömiä. Ja kun tämä perhe oli vararikossa, pesä hajoitettuna, niin oli hän ottanut siitä oman osansa, talon Antinkadun varrelta. Séguin itse ei muuten ollut asunut siinä moniin vuosiin, hän oli saanut sen omituisen päähänpiston, että asui klubilla sen jälkeen kuin hän oli saanut eron vaimostaan. Kaksi lapsista oli poissa, Gaston, joka nyt oli majurina eräässä kaukaisessa paikassa, ja Lucie, joka oli nunnana ursuliittein luostarissa. Kun Valentine jäi yksin eikä enään voinut elää samalla tavalla kuin ennen, oli hänkin vuorostaan jättänyt talon ja vuokrannut itselleen asunnon Malesherben bulevardin varrelta, ja siellä eli hän nyt jumalaapelkääväisenä, vanhana maailman naisena, oli puheenjohtajana "Lastenseimessä" ja yksinomaan tekemisissä muitten ihmisten lasten kanssa, vaikka hän ei ollut ymmärtänyt hoitaa omiaan. Ambroisen oli ainoastaan tarvinnut muuttaa tähän taloon, joka oli siihen määrään veloista kiinnitetty, että Séguinin kuoltua perilliset, Valentine, Gaston ja Lucie, varmaankin jäisivät Ambroiselle velkaan.
Kuinka monta muistoa tuli mieleen täälläkin, tässä ruhtinaallisen komeassa palatsissa, jonne Mathieu saapui Denisin kanssa! Täällä samoin kuin konetehtaallakin oli hän käynyt taloudellisen ahdinkonsa aikana, jolloin hän köyhänä vuokralaisena oli tullut pyytämään katon korjaamista, jotta sen läpitse ei sataisi niitten neljän lapsen päälle, jotka hän rikoksellisessa ajattelemattomuudessaan oli hankkinut. Talo oli yhä hyvin komea, Ambroise oli toimittanut siinä perinpohjaisia korjauksia ja antanut sille loisteliaisemman näön kuin sillä ennen oli ollut. Talvella kajahteli se juhlain äänistä tai hänen neljän lapsensa naurusta. Eikä Mathieu nyt tullut tervehtimään laiskuri Séguinia, laiskuuden apostolia, hän tuli tervehtimään omaa poikaansa Ambroisea, jolla oli tarmokas, luova luonne, ja jonka elämä itse oli auttanut voittoon ja pannut hallitsemaan voitetun taloa.
Ambroise oli lähtenyt ulos, eikä hänen pitänyt palata, ennenkuin aamiaiseksi. Mathieu ja Denis odottivat häntä, ja kun edellinen kulki läpi pienen eteisen ollen utelias näkemään uutta sisustusta, pidätti hänet siellä ihmeekseen eräs nainen, joka oli siellä istumassa ja odottelemassa ja jota hän ei heti ollut huomannut.
"Minä näen, että herra Froment ei tunne minua."
Mathieu teki kieltävän liikkeen. Nainen oli lihavahko, varmaankin yli kuudenkymmenen, mutta hyvin säilynyt, hymyilevä, ja pitkulaiset, täyteläät kasvot kunnianarvoisten, valkeain hiusten ympäröimät. Hän näytti varakkaalta, pyhäpukuiselta maalaisrouvalta.
"Céleste ... rouva Séguinin entinen kamarineiti!"
Nyt tunsi Mathieu hänen hyvin ja hän koetti salata hämmästystään siitä, että Célesten kohtalo oli ollut noin onnellinen. Hän oli luullut Célesten olevan jonkun likaviemärin pohjalla. Iloisena ja tyytyväisen näköisenä puhui Céleste onnestaan.
"Oh, minulla on hyvä elämä. Minä muutin kotiseudulleni Rougemontiin, ja siellä jouduin minä naimisiin erään entisen meriupseerin kanssa, jolla on hyvä eläke lukuun ottamatta sitä omaisuutta, jonka hän peri ensimäiseltä vaimoltaan. Ja kun hänellä on kaksi isoa poikaa, otin minä vapauden suositella nuorempaa herra Ambroiselle, jotta hän antaisi pojalle paikan konttoorissaan, ja hän oli niin hyvä, että teki sen. Ja nyt kun minä ensikertaa käyn Pariisissa, otin minä tilaisuudesta vaarin ja tulin kiittämään häntä."
Mutta Céleste ei kertonut siitä, miten hän oli päässyt naimisiin ent. meriupseerin kanssa. Hän oli ensin tullut hänen palvelijattarekseen, sitten hänen rakastajattarekseen ja vihdoin hänen lailliseksi vaimokseen, kun mies oli kadottanut ensimäisen vaimonsa, jonka loppua Céleste oli kiirehtinyt. Mutta hän teki miehensä yleensä hyvin onnelliseksi, toimittipa pois hänen rasittavat poikansakin, ja kiitos siitä niille hienoille tuttavuuksille, joita hänellä oli Pariisissa. Hän hymyili liikutettuna, kun ne muistot taas tulivat hänen mieleensä.
"Ette voi aavistaakaan, herra Froment, miten iloiseksi minä tulin nähdessäni teidän äsken menevän ohitseni. Ah, ei se ollut eilispäivänä kun minä sain nähdä teidät ensi kerran! Muistatteko te vielä Sophie Couteaun? Hän voi erittäin hyvin, hän myös, hän ja hänen miehensä ovat ostaneet oman talon, ja siinä elävät he nyt levossa ja rauhassa vanhoista säästöistään. Hän ei ole enään nuori, mutta hän on haudannut monta ja hän tulee vielä hautaamaan useampia. Rouva Menoux esimerkiksi, muistattehan te rouva Menouxin? Siinä oli yksi, jolla ei koskaan ollut onnea! Hän menetti ainoan lapsensa ja hän menetti pitkän miehensä, jota hän jumaloitsi, ja sen jälkeen ei hän itse elänyt kauempaa kuin puolen vuotta. Minä ajattelin kerran ottaa hänet mukaani Rougemontiin, jossa ilma on niin terveellinen. Siellä on meillä yhdeksänkymmenen vuotiaita! Sophie Couteau esimerkiksi, hän tulee elämään niin kauvan kuin hän tahtoo. Niin, se on suloinen paikka, oikea paratiisi!"
Mathieu oli näkevinään inhoittavan, verisen Rougemontin, jossa rauhallinen kirkkomaa oli keskellä tasaista kenttää ja se täynnä pieniä pariisilaislapsia.
"Eikö teillä ole lapsia avioliitossanne?" kysyi Mathieu, kun hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.
Céleste nauroi ja näytti hampaansa, jotka vielä olivat valkeat.
"Ei, herra Froment, nyt minä jo olen vanha. Ja muuten on sellaisia tekoja, joita ei toistamiseen tehdä. A propos, rouva Bourdieu, kätilö, jonka te tunsitte, hän kuoli meidän luonamme, talossa, jossa hän on asunut hyvin kauvan. Hänellä oli parempi onni kuin sillä toisella, rouva Rouchella, joka tosin oli erinomaisen hyvänluontoinen ja kiltti, mutta liiaksi palveluksiin taipuvainen. Te olette ehkä lukenut sanomalehdistä häntä vastaan nostetusta oikeusjutusta, hän tuomittiin vankeuteen, hän ja eräs lääkäri, joku Saraille, jostakin todellakin inhoittavasta teosta, jossa he yhdessä olivat olleet osallisina."
Rouva Rouche! Saraille! Niin, Mathieu oli lukenut oikeudenkäynnistä noita molempia villipetoja vastaan, jotka luonnollisesti olivat vihdoinkin tutustuneet toisiinsa. Minkä kaiun herättivät nämät nimet menneistä ajoista! Ne muistuttivat hänelle kahta muuta nimeä, Valérie Morangea ja Reine Morangea! Jo tehtaan pihalla oli hän ollut näkevinään Morangen haamun, tuon täsmällisen, vaatimattoman ja hellämielisen kassanhoitajan, jonka onnettomuus oli tehnyt hulluksi, aikansa hillitsemättömän nautinnonhimon uhrin, mitättömän raukan, joka oli saanut julmasti kärsiä toisten rikoksista. Ja Mathieu oli myöskin näkevinään Sérafinen haamun, kasvot tuskallisesti vääntyneinä hedelmättömästä himosta, jota hän ei voinut tyydyttää ja joka oli tullut hänen kuolemakseen.
"Niin, suokaa anteeksi, herra Froment, että minä olen viivyttänyt teitä. Oli niin äärettömän hauskaa tavata taas teitä."
Mathieu katseli häntä vielä kerran ja sanoi anteeksiantavana kuin oikea optimisti:
"Niin, hyvää jatkoa sitten, koska te nyt olette tyytyväinen. Onni tietää kyllä, mitä se tekee."
Mutta Mathieu tunsi ahdistusta ajatellessaan luonnon vääryyksiä. Hän ajatteli Marianneaan, jota oli kohdannut suuri suru poikainsa jumalattoman riidan tähden. Ja kun Ambroise nyt tuli kotiin ja suuteli iloisesti häntä, otettuaan ensin vastaan Célesten kiitokset, valtasi suuri tuska hänen mielensä tänä tärkeänä hetkenä, joka ratkaisisi koko perheen onnen.
Asiasta suoriuduttiin kuitenkin pian. Denis, joka ensin oli tarjoutunut isänsä kanssa aamiaiselle, ryhtyi heti empimättä suoraan asiaan.
"Me emme ole täällä ainoastaan sen huvin vuoksi, että saamme olla aamiaisella kanssasi. Mamma on sairas, tiedätkö siitä?"
"Sairasko?" sanoi Ambroise. "Eihän toki vaarallisesti?"
"On, hyvin vaarallisesti. Ja tiedätkö, että hän on sairas aina siitä päivästä asti, jolloin hän oli täällä puhumassa Grégoiren ja Gervaisin riidasta ja jolloin sinä lienet ollut melkein raaka häntä kohtaan."
"Minäkö raaka? Me puhuimme liikeasioista, minä vastasin hänelle ehkä kuin liikemies, jotenkin suoraan."
Hän kääntyi Mathieuhen päin, joka seisoi siinä odotellen ääneti ja kalpeana.
"Onko se totta, isä, että mamma on sairas ja sinä olet levoton?"
Kun isä vastasi myöntävästi nyökäyttämällä päätään, tuli Ambroise yhtä liikutetuksi kuin Deniskin.
"Tämä juttuhan tulee aivan hullumaiseksi lopulta! Minun mielestäni on Grégoire oikeassa. Mutta siitä minä en nyt välitä, heidän täytyy syleillä toisiaan, jos se voi säästää mamma paralta yhden ainoankin minuutin kärsimykset. Mutta miksi te olettekin sulkeutuneet huoneesenne, miksi ette ole ilmoittaneet suruanne? Silloin olisivat he ajatelleet asiaa ja tulleet järkiinsä."
Äkkiä syleili hän isäänsä sillä reippaalla päättäväisyydellä, joka oli hänen voimanaan liikemiehenä.
"Muuten olet sinä aina ymmärtävin, sinä tiedät ja näet jo edeltäpäin. Vaikka Grégoirella olisikin täysi oikeus alkaa oikeudenkäynnin Gervaisia vastaan, olisi hän tyhmä, jos hän sen tekisi, sillä paljon korkeammalla tätä yksityistä etua on kaikkein yhteinen etu, perheen etu, joka on siinä, että olemme sovinnossa, että vedämme yhtä köyttä, että meihin ei tohdita koskea, jos tahdomme olla voittamattomat. Tämä on siis hyvin yksinkertaista. Syödään nopeasti aamiainen ja lähdetään sitten junaan, Denis ja minä saatamme sinua Chanteblediin. Illaksi täytyy rauhan olla valmis. Minä otan sen huolekseni."
Mathieu oli iloisesti vastannut hänen syleilyynsä ihastuneena siitä, että hän vihdoinkin tunsi itsensä pojissaan. Ja sillä aikaa kuin pöytää katettiin, menivät he kaikki katsomaan talvipuutarhaa, jonka Ambroise oli antanut laajentaa talven juhlia varten. Häntä huvitti laittaa palatsinsa ruhtinaallisen komeaksi. Aamiaisen aikana pyysi hän anteeksi, että otti heidät vastaan poikamiehen tavalla, vaikka ruoka olikin herkullista; Andréen ja lasten poissa ollessa piti hän keittäjän kotonaan, sillä hän inhosi ulkona syömistä.
"Minulla taas", sanoi Denis, "on koko talo sulettuna; kun Berthe ja koko joukko on Dieppessä, syön minä ravintolassa."
"Niin, sinä olet ymmärtäväinen mies, sinä", vastasi Ambroise huolettoman suorasanaisesti; "minä sitä vastoin olen nautinnonhaluinen. Juokaa nyt kahvi yhtä menoa, niin sitten lähdemme matkaan."
He saapuivat kahden junalla Janvilleen. Heidän aikomuksensa oli ensin mennä Chanteblediin, jotta Ambroise ja Denis ennen kaikkea saisivat puhua Gervaisin kanssa, jolla oli taipuvaisempi tunne ja jonka he luulivat voivansa ensiksi taivuttaa sovintoon. Sitten piti heidän mennä Grégoiren luokse lukemaan hänelle lakia ja asettamaan hänelle ennen sovitut rauhanehdot. Mutta mitä enemmän he lähestyivät taloa, sitä vaikeammalta näytti heidän tehtävänsä. Asia ei suinkaan onnistuisi niin hyvin kuin he olivat luulleet. Ja he valmistautuivat ankaraan taisteluun.
"Jos me heti menisimme tervehtimään mammaa", ehdotti Denis. "Hänen syleilynsä antaisi meille rohkeutta."
Ambroisen mielestä oli tämä hyvä ajatus.
"Niin, menkäämme hänen luokseen. Mamma antaa aina hyviä neuvoja. Hänellä on ehkä joku suunnitelma valmiina."
He menivät toiseen kerrokseen, siihen suureen huoneesen, johon Marianne oli sulkeutunut. Mutta siellä kohtasi heitä hämmästys, Marianne istui leposohvallaan ikkunan ääressä, hänen edessään istui Grégoire pitäen kiinni hänen molemmista käsistään, ja Gervais ja Claire seisoivat toisella puolella hymyillen.
"Mitä tämä on?" huudahti Ambroise kummastuneena. "Asia on sovittu!"
"Ja me kun olimme epätoivossa sen suhteen!" sanoi Denis tehden hämmästystä osoittavan liikkeen.
Mathieu oli yhtä hämmästynyt kuin hekin, ja ihastuksissaan selitti hän nyt koko tuumansa nähdessään, mitenkä molempain veljien tulo herätti ihmettelyä.
"Minä lähdin aamulla noutamaan heitä, ja nyt tulin tänne heidän kanssaan sovittaaksemme kaikki yleisessä syleilyssä."
Nyt syntyi iloinen nauru. Suuret veljet tulivat liian myöhään! Heidän viisauttaan ja diplomatiaansa ei oltu tarvittu. Heillä oli itsellä tästä hyvin hauskaa, heistä tuntui helpoitukselta, kun olivat voittaneet ilman taistelua.
Mariannen silmät olivat kosteat, ja hän oli ylen onnellinen, niin onnellinen, että hän näytti aivan terveeltä, ja hän vastasi Mathieulle:
"Niinkuin näet, ystäväni, se on nyt tehty. Minä en vielä muuta tiedä. Grégoire tuli tänne, hän suuteli minua ja tahtoi, että minä heti lähettäisin kutsumaan Gervaisin ja Clairen. Sitten sanoi hän omasta alotteestaan heille, että he ovat hulluja kaikki kolme, kun saattoivat minun niin surulliseksi, ja että heidän pitäisi sopia. Sitten syleilivät he toisiaan. Se on nyt tehty ... siitä on nyt suoriuduttu."
Grégoire keskeytti iloisesti:
"Ei, odota hieman, minulla on aivan liian kaunis osa ollut näyteltäväni sinun kertomuksesi mukaan, minun täytyy itse sanoa totuuden. Se en ollut minä, joka alussa tahdoin sovintoa, se oli vaimoni, se oli Thérèse. Hänellä on niin hyvä sydän, ja samalla on hän itsepäinen kuin muuli, niin että kun hän on päättänyt jotakin, on minun lopuksi kuitenkin pakko suostua siihen. Eilen illalla riitelimme me, sillä hän oli saanut tietää, en tiedä millä tavalla, että mamma oli surusta sairaana, ja se suretti häntä, hän koetti minun saada uskomaan, että koko meidän riitamme oli tyhmyyttä ja että se vahingoitti meitä kaikkia. Aamulla alkoi hän luonnollisesti taaskin saman virren, ja hän sai nyt minun uskomaan sen, varsinkin kun en ollut voinut nukkua vaan olin maannut ja ajatellut mamma parkaa, joka oli sairaana meidän tähtemme. Mutta nyt oli vielä jälellä saada ukko Lepailleur suostumaan tuumaan. Tämän otti suorittaakseen Thérèse, ja hän on keksinyt jonkun keinon, josta oli seurauksena se, että ukko nyt luulee voittaneensa suuren voiton. Thérèse on saanut hänen vihdoinkin suostumaan tuon onnettoman nummimaan myymiseen teille, niin mielettömään hintaan, että hän voi toitottaa kaduilla ja kujilla voittoaan."
Grégoire kääntyi sisaruksiin ja sanoi leikillisellä äänellä:
"Ja nyt pyydän minä teitä, Gervais ja Claire, että te annatte rosvota itseänne. On kysymys koko perheen rauhasta. Tehkää apelleni se viimeinen ilo, että hän saa uskoa olleensa itse aina oikeassa ja että me emme koskaan ole olleet muuta kuin hölmöjä!"
"Mielellämme, hän saa rahaa niin paljon kuin tahtoo", vastasi Gervais nauraen. "Tuo maa-alue on muuten häpeäpilkkuna koko maatilalle, se on kuin kivinen ja ohdakkeinen mätähaava. Me olemme aina toivoneet saavamme nähdä Chantebledin ilman tuota häpeäpilkkua ja laihon siinä huojuvan päivänpaisteessa. Chantebledillä on varaa maksaa kunniastaan."
Kauppa tehtiin valmiiksi, mylly ottaisi taaskin kiviensä välissä jauhaakseen uudella pellolla lisääntyneen Chantebledin viljan. Ja mamma tulisi terveeksi, ja se oli elämän iloinen voima, rakkauden tarve, joka perheelle tarpeellinen yhteistunne, joka oli herättänyt veljesrakkauden pojissa, jotka olivat olleet siksi tuhmat, että olivat hetkeksi menettäneet valtansa raatelemalla toisiaan.
Ilo siitä, että kaikki nyt olivat koossa — neljä, suurta veljeä ja vanhin sisar Claire — sopineina ja voittamattomina, lisääntyi vielä enemmän, kun Charlotte tuli paikalle kolmen muun tyttären, Louisen, Madeleinen ja Margueriten kanssa, jotka miestensä kanssa asuivat paikkakunnalla. Louise oli saanut tietää, että äiti oli sairaana, ja hän oli ottanut molemmat sisarensa mukaansa, niin että he kaikki yhdessä sitten lähtisivät tiedustelemaan, miten äiti voi. Ja mikä iloinen nauru nyt syntyi, kun koko joukko tuli sisään!
"Koko pataljoona!" huudahti Ambroise iloisesti. "Perhe on täysilukuinen, oikea ministerein kokous! Nyt sinä näet, mamma, että sinun täytyy tulla terveeksi, koko hovisi on jalkaisi juuressa ja kieltää yksimielisesti sinun saamasta edes päänsärkyä!"
Mutta kun Benjaminkin nyt tuli sisään, tuli nauru kaksinkertaiseksi.
"Tule, poikani, tule sinäkin suutelemaan minua", sanoi Marianne hellästi. "Suuret laskevat leikkiä sinusta, koska olet pesäkunnan viimeinen. Jos minä sinua hemmoittelen, niin koskee se vaan meitä kahta, eikö niin? Sano sinä heille, että olet ollut koko aamupäivän minun luonani ja että minä tahdoin, että sinä lähtisit kävelemään."
Benjamin hymyili hiljaa ja hieman surullisen näköisenä.
"Minä olin tuolla alhaalla, mamma, minä näin heidän kaikkein tulevan ylös, enkä minä tahtonut tulla tänne, ennenkuin sovinto oli saatu aikaan."
Hän oli yhdenkolmatta, hänellä oli hienot, kauniit kasvot, suuret, ruskeat silmät, pitkät, kiharat hiukset ja hieman kihara parta. Vaikka hän ei koskaan ollut sairas, väitti äiti, että hän oli heikko, ja hemmoitteli häntä paljon. Muuten jumaloivat kaikki häntä hänen hellän, suloisen luonteensa tähden. Hän oli kasvanut jonkinlaisten unelmain vallassa, täynnä ikävöimistä, jota hän ei voinut selvittää, aina harrastaen jotakin tuntematonta, jotakin sellaista, jota hänellä ei ollut. Ja vaikka vanhemmat näkivät, että hän ei pitänyt mistään ammatista, eikä hänellä edes näyttänyt olevan halua mennä naimisiin, eivät he siitä pahastuneet, he päinvastoin tekivät sellaisen salaisen suunnitelman, että pitävät hänen itseään vasten, tämän kuopuksen, tämän elämän myöhäisen, hyvän ja kauniin lahjan. Olivathan he antaneet pois kaikki muut lapsensa. Eikö heille nyt annettaisi anteeksi tätä rakkauden itsekkäisyyttä, että he pitäisivät yhden itseään varten, yksinomaan itseään varten, tämän, joka ei menisi naimisiin, joka ei toimisi mitään, joka olisi tullut maailmaan ainoastaan sitä suloista tarkoitusta varten, että hän rakastaisi heitä ja olisi itse rakastettu? Se oli heidän vanhuutensa unelma, se palkinto, jota he pyysivät elämältä.
"Kuulepas Benjamin", sanoi Ambroise äkkiä, "sinä joka olet huvitettu meidän kunnon Nicolaksesta, tahdotko kuulla uutisia hänestä? Minä sain toissapäivänä häneltä kirjeen. On oikein, että minä vähän kerron hänestä, sillä hän on ainoa tästä pesäkunnasta, joka ei voi olla täällä läsnä."
Benjamin innostui heti.
"Vai niin, onko hän kirjoittanut? Mitä hän sanoo, mitä hän toimii nyt?"
Benjamin ei ollut koskaan voinut unohtaa Nicolaksen matkaa Senegaliin. Hän ei ollut silloin vielä edes kahdentoista vuotias, ja siitä oli nyt kulunut pian yhdeksän vuotta; mutta hän oli aina näkevinään nuo ikuisiksi ajoiksi otetut jäähyväiset, kun nuori lintupari oli lähtenyt lentoon pesästään äärettömään avaruuteen.
"Minulla on, niinkuin tiedätte", alkoi Ambroise, "liikeyhteyksiä Nicolaksen kanssa. Oh, jos meillä siirtomaissamme olisi muutamia sellaisia sivistyneitä ja kunnon miehiä kuin hän, niin saisimme me pian kaikki ne aarteet, jotka nyt ovat hajallaan ja hyödyttöminä noissa koskemattomissa maissa. Minä puolestani saan omaisuuteni kymmenkertaiseksi täyttämällä latoni niillä. Meidän Nicolas oli siis asettunut asumaan Senegaliin Lisbethinsä kanssa, juuri sellaisen vaimon kanssa, joka sopi hänelle. Muutamalla tuhannella frankilla, jotka heillä oli, ryhtyivät he harjoittamaan kauppaa, ja se menestyi hyvin. Mutta minä ymmärsin hyvin, että työala siellä oli liian ahdas, että nuori pari uneksi vapaampaa toiminta-alaa, vielä koskemattomain maitten viljelemistä. Ja nyt ilmoittaa Nicolas minulle aivan äkkiä, että hän lähtee Sudaniin, Nigervirran laaksoon, joka on aivan äsken avattu uutisasukkaille. Hän ottaa mukaansa vaimonsa ja neljä lastaan, he lähtevät onneensa luottaen liikkeelle kuin valloittajat, kuin rohkeat erämaan kävijät haluten perustaa uutta maailmaa. Ensin minä vähän hämmästyin, sillä se on oikein hulluutta. Mutta hän on jokatapauksessa reipas, tuo meidän Nicolas, ja minä ihailen kunnon veljemme tarmoa ja lujaa itseensä luottamusta, koska hän menee tuolla tavalla tuntemattomaan maahan sillä tyynellä varmuudella, että hän panee sen valtansa alle ja kansoittaa sen."