Syntyi hiljaisuus; tuntui siltä kuin ilmanvirtaus olisi puhaltanut heidän ohitsensa tuosta salaperäisestä, ihmisjalan astumattomasta kaukaisesta maasta. Ja koko perhe seurasi ajatuksissaan poikaa, yhtä heidän omaisistaan, joka vetäytyi erämaihin kansoittaakseen ne.
"Oh", mutisi Benjamin ja hänen kauniit silmänsä tuijottivat kankeasti kauvas etäisyyteen, "miten onnellinen hän on, kun saa nähdä toisia virtoja, toisia metsiä, toisia aurinkoja!"
Mutta Marianne tunsi väristystä.
"Ei, ei, poikani, ei ole muita virtoja kuin Yeuse, ei muita metsiä kuin meidän Lillebonnemetsät, ei muuta aurinkoa kuin meidän aurinkomme täällä Chantebledissä. Tule vielä kerran suutelemaan minua, suudelkaamme vielä kerran toisiamme, ja sitten tulen minä terveeksi, emmekä me koskaan, emme koskaan erkane toisistamme!"
Se oli suuri päivä, voiton päivä, sillä perhe oli saanut ratkaisevan voiton voittamalla eripuraisuuden. Nyt oli perhe voittamaton.
Hämärän hetkenä samana iltana istuivat Mathieu ja Marianne niinkuin edellisenäkin iltana käsi kädessä ikkunan ääressä, josta he näkivät alueittensa leviävän taivaanrantaan asti, missä Pariisin jättiläisahjo syöksi keltaisenpunervaa valoaan ilmaan. Mutta tämä ilta ei ollut edellisten kaltainen, nyt olivat he ylen onnelliset, täynnä ääretöntä toivoa!
"Tunnetko itsesi terveemmäksi nyt? Tunnetko voimain palaavan ja sydämen sykkivän rauhallisesti?"
"Ah, ystäväni, minä tunnen itseni aivan terveeksi, suru oli ainoa sairauteni. Huomenna minä olen voimakas taas!"
Mathieu vaipui syviin ajatuksiin katsellessaan valloituksiaan, kaikkea tätä maata, joka ulottui tuonne kauvas auringon laskuun. Ja taas johtuivat muistot mieleen, hän muisti aamun enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli jättänyt Mariannen ja lapset kolmellakymmenellä soulla vanhaan metsästyspaviljonkiin metsänlaidassa, jonne he säästäväisyydestä olivat muuttaneet asumaan. Heillä oli velkoja, he olivat jumalallisen iloiset ja suruttomat neljän aina nälkäisen lapsensa kanssa, tuon poika- ja tyttövirran kanssa, jonka he luottamuksessa elämään antoivat vapaasti pulputa esiin lähteestään. Sitten muisti hän kotiin tulonsa eräänä iltana kuukausipalkkansa kolmesataa frankia taskussaan, ne laskelmat, joita hän sitten oli tehnyt kehnossa levottomuudessaan ja kaiken sen itsekkäisyyden saastuttamana, jota hän oli hengittänyt Pariisissa. Beauchêne, jolla oli ollut konetehdas ja pieni Mauricensa, ainoa poika, jota kasvatettiin tulevaksi teollisuusruhtinaaksi, oli ennustanut, että hän kuolisi vaimonsa ja lapsijoukkonsa kanssa kurjuuteen. Ja Séguinit, heidän silloiset isäntänsä, olivat levitelleet miljoonansa hänen eteensä, kerskailleet komeasta palatsistaan, surkutelleet ja pilkanneet häntä, nuo ihmiset, jotka viisaudessaan olivat ymmärtäneet rajoittaa lastensa lukumäärän yhteen poikaan ja yhteen tyttöön. Vieläpä Morange parkakin oli puhellut, miten hän hankkii kuninkaalliset myötäjäiset tyttärelleen Reinelle, he olivat uneksineet kahdestatoista tuhannesta frankista ja halveksivat sydämensä pohjasta lapsirikkaita perheitä, jotka muka olivat itse syypäät köyhyyteensä. Niin, vieläpä Lepailleuritkin, myllyn isäntäväki, epäilivät tuota herrasmiestä, joka oli heille velkaa kaksitoista frankia munista ja maidosta, ja he ajattelivat, tokko hän voikaan maksaa velkaansa, koska hän on niin hullu, että hankkii itselleen noin paljon lapsia. Niin, se on totta, hän tunnusti rikollisuutensa, hän sanoi silloin, että hän ei koskaan saisi konetehdasta, ei taloa ei myllyä eikä edes sellaista paikkaa, josta olisi kaksitoista tuhatta tuloja. Toisilla oli kaikkea, hänellä ei mitään. Nuo toiset, rikkaat, olivat siksi viisaat, ett'eivät hankkineet lapsia rasituksekseen, ja hän, köyhä, hankki lapsia elätettäväkseen toisensa jälkeen lukumäärää laskematta. Se oli hulluutta. Ja vihdoin tuli hänen mieleensä suloinen muisto, rakkauden ja toivon kuuma virta, joka kaikkein näitten tyhmien ajatusten jälkeen oli ajanut hänet Mariannen syliin ja saanut hänen hankkimaan vieläkin yhden lapsen maailmaan.
Mutta neljänkymmenen vuoden kuluessa oli tämä hänen hulluutensa muuttunut viisaudeksi. Hän oli voittanut jumalallisen suruttomuutensa avulla, köyhä oli voittanut rikkaat; tarmokas kylväjä, joka täysin kourin oli kylvänyt kylvöään, oli saanut korjata runsaat sadot. Ja tänään oli hän saanut uuden vakuutuksen voitostaan. Beauchênen konetehtaan oli hän saanut poikansa Denisin kautta, hän oli näkevinään sen edessään kuin työn kaupungin, jossa on jyskiviä koneita ja jossa miljoonia taottiin. Séguinin talon oli hän myöskin saanut poikansa Ambroisen kautta ja vielä entistäänkin komeampana, koristettuna kaupan tuottamalla saaliilla kaikista maailman osista. Lepailleurin myllyn oli hän saanut poikansa Grégoiren kautta kymmenen kertaa kukoistavammassa kunnossa kuin ennen, ja onnen viimeinen lahja on se, että se itse kruunaa voittajan työn. Surullinen, verraton rangaistus oli vienyt pois Morangen säälittävän perheen, hulluuden ja veren hirmumyrsky oli vienyt sen muassaan. Ja muut yhteiskunnan loisolennot olivat kulkevinaan hänen ohitsensa ja tulivat lakaistuiksi lokaviemäriin: Sérafine, Moineaudit ... ja hän itse, Mathieu, oli ainoa, joka kykeni seisomaan paikallaan, hän ja Marianne, tässä Chantebledissä, jonka he olivat valloittaneet Séguineiltä ja jossa heidän lapsensa Gervais ja Claire nyt hallitsivat ja jatkoivat heidän hallitsijasukuaan. Se oli heidän valtakuntansa, pellot ulettuivat niin kauvaksi kuin voi nähdä illan auringon valossa, se oli heidän työnsä tulos tämä kaikki elämä, jonka he olivat luoneet tahdon lujuudellaan ja rakkauden ja toiminnan kyvyllään.
"Katsohan, katsohan", sanoi Mathieu tehden suuremmoisen liikkeen, "kaikki tämä on syntynyt meistä ja meidän täytyy rakastaa toisiamme ja olla yhä onnellisemmat, jotta kaikki tämä eläisi."
"Ah", vastasi Marianne iloisesti, "nyt se elää ikuisesti, koska me olemme sopineet ja voittaneet voiton."
Voiton! Lukuisan perheen luonnollisen ja välttämättömän voiton! Lukumääränsä tähden olivat he lopulta panneet kaikki valtansa alle, valloittaneet kaikki. Hedelmällisyys oli kaikkivaltias, voittamaton valloittaja. Ja tämä valloitus oli tapahtunut itsestään, he eivät olleet suunnitelleet eivätkä järjestelleet sitä, se oli ainoastaan seuraus heidän pitkän elämäntyönsä täytetyistä velvollisuuksista. Ja käsi kädessä seisoivat he työnsä edessä kuin ihailtavat sankarit, ylpeinä siitä, että olivat olleet hyvinä ja voimakkaina, synnyttäneet paljon lapsia, luoneet paljon, lahjoittaneet maailmalle paljon iloa, terveyttä ja toivoa sen ikuisten taistelujen ja ikuisten kyynelten keskessä.
V
Mathieu ja Marianne elivät vielä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ja Mathieu oli yhdeksänkymmenen ja Marianne kahdeksankymmenen seitsemän vuoden vanha, kun heidän kolme vanhinta poikaansa, Denis, Ambroise ja Gervais, jotka yhä olivat heidän rinnallaan, päättivät viettää heidän timanttihäitään, heidän seitsemättäkymmentä hääpäiväänsä, juhlalla, jolloin kaikki perheen jäsenet kokoontuisivat Chanteblediin.
Mutta se ei ollut helppo tehtävä. Kun he tekivät kaikista luettelon, huomasivat he, että Mathieustä ja Mariannesta polveutui sata viisikymmentäkahdeksan lasta, lastenlasta, lastenlastenlasta lukuun ottamatta muutamia pieniä neljännen polven äsken syntyneitä. Jos tähän vielä lisättiin kaikki miehet ja vaimot, jotka ulkopuolelta olivat naimisen kautta tulleet perheen jäseniksi, niin nousi lukumäärä kolmeen sataan. Mistä saataisiin sellainen huone, johon voitaisiin rakentaa se patriarkaallinen aamiainen, jota he uneksivat? Juhlapäivä oli kesäkuun toinen, ja kevät oli sinä vuonna verrattoman hempeä ja kaunis. He päättivät siis, että aamiainen syötäisiin ulkona, että pöytä asetettaisiin vanhan paviljongin edustalle, keskelle suurta nurmikkoa, jonka komeat jalavat ja pyökkipuut muodostivat äärettömäksi lehtimajaksi. Siellä saataisiin olla rauhassa, hyväntahtoisen maan helmassa, sen jättiläistammen suojassa, jonka molemmat vanhukset olivat istuttaneet ja joitten lukuisat jälkeläiset nyt juhlisivat heidän hedelmällisyytensä kunniaksi.
Juhlaa valmisteltiin mitä iloisimman ja rakastettavimman mielialan vallitessa. Kaikki tahtoivat olla mukana, kaikki valmistautuivat juhlaan, valkeahapsisesta ukosta sellaisiin pikku poikiin asti, jotka vielä imivät peukaloaan. Korkea, sinervä taivas ja sädehtivä aurinko otti osaa juhlaan, samoin koko maatila lirisevine lähteineen ja kukkivine kenttineen, jotka lupasivat runsasta satoa. Tuo mahdottoman suuri, hevosenkengän muotoon laitettu pöytä oli komea, ja se oli asetettu keskelle nurmea, sillä loistivat hopeat ja lumivalkeat pöytäliinat ja puitten lehtien välitse lähetti aurinko sille kultaansa. Kunnianarvoisan, vanhan parikunnan piti istuman keskellä, tammen alla. Oli päätetty olla eroittamatta muita parejakaan, sillä kaunista ja liikuttavaa olisi nähdä heidät istuvan vieretysten ikänsä mukaan järjestettyinä. Mitä nuoriin poikiin ja tyttöihin tuli, niin annettaisiin heidän sijoittua mielensä mukaan.
Aina aamusta asti oli vieraita virrannut, hajaantunut perhe kokoontui kaikista ilmansuunnista takaisin yhteiseen pesäänsä. Mutta kuolema oli valitettavasti jo niittänyt viljaansa, monet eivät enään voineet tulla. Vuosi vuodelta kasvoi niitten luku, jotka lepäsivät Janvillen pienessä, kukilla koristetussa hautausmaassa. Rosen ja Blaisen viereen, jotka olivat menneet ensiksi, olivat toiset asettuneet ikuiseen lepoonsa ja vieneet joka kerta mukanaan säikeen perheen sydämestä. Kaikkein ensin oli Charlotte, joka kauvan oli ollut sairaalloinen, mennyt pois; sen jälkeen oli Claire seurannut hänen esimerkkiään ja jättänyt miehensä Frédéricin hoitamaan taloa yhdessä Gervaisin kanssa, joka myöskin tuli leskeksi seuraavana vuonna. Sitten olivat vanhukset menettäneet poikansa Grégoiren, jonka leski Thérèse yhä hoiti myllyä lukuisain perillistensä kanssa. Sitten oli taas kuollut yksi heidän tyttäristään, hyvänluonteinen Marguerite, tohtori Chambonnetin vaimo, kuollut siitä syystä, että oli ottanut luokseen kaksi köyhää, kurkkumätää sairastavaa lasta. Muita tappioita voitiin tuskin laskeakaan, vaimoja ja miehiä, jotka naimisen kautta olivat tulleet perheen jäseniksi, ja varsinkin lapsia, kokonainen lauma lapsia, jotka kuolema oli korjannut ja jotka tekivät sureville vanhemmilleen sen turpeen, minkä alla lepäsivät, pyhäksi paikaksi.
Mutta vaikka rakastetut vainajat nukkuivat syvässä hiljaisuudessaan, oli kuitenkin tänään iloista elämää Chantebledin teillä. Useampia syntyi kuin kuoli, kokonainen kukkaislaiho olentoja näkyi nousseen idulle jokaisesta haudasta. He tulivat kaikilta tahoilta kuin joutsenet keväällä, he tulivat tervehtimään vanhaa pesäänsä ja täyttivät sinervän taivaan avaruuden jälleennäkemisen riemulla. Rautatienaseman edessä nousi ehtimiseen vaunuihin uusia parikuntia suurten lapsilaumainsa, ehtimiseen kasvavain vaaleahiuksisten päitten virran kanssa. Lumivalkeahiuksiset iso-isäin isät toivat sinne aivan pieniä lapsia, jotka tuskin osasivat kävellä. Joukossa oli vanhoja, kauniita akkoja, joita kukoistavat, nuoret tytöt auttoivat vaunuista. Kaikki nämät olivat sukulaisia, isiä, äitejä, veljiä, sisaria, appivanhempia, kälyjä, setiä, tätejä, serkkuja, oikea rykelmä sukulaisia aina neljänteen polveen. Yksi ainoa perhe, yksi ainoa pieni kansa kokoontuneena samassa iloisessa tarkoituksessa, viettämään kunnianarvoisten vanhusten timanttihäitä. Yksistään pariisilaiset, Denis ja Ambroise ynnä heidän jälkeläisensä täyttivät yksitoista vaunua. Tulo oli kestänyt kaksi tuntia, ja piha oli täynnä iloisia joukkoja, jotka puhelivat ja nauroivat kirkkaan kesäkuun auringon loistossa.
Mutta Mathieu ja Marianne eivät olleet vielä näyttäytyneet. Ambroise, joka oikeastaan oli juhlan järjestäjä, oli ottanut heiltä lupauksen, että he pysyvät huoneessaan kuin hallitsijat, eivätkä näyttäydy kansalleen, ennenkuin hän tulee noutamaan heitä. Hän tahtoi, että he tulisivat juhlallisesti näyttämölle. Kun hän vihdoinkin teki päätöksen koko kansan ollessa odottamassa, esti hänen veljensä Benjamin hänen kynnyksellä. Koko tämän joukon, koko tämän heimon keskuudessa, joka oli niin äärettömästi lisääntynyt, oli Benjamin ainoa hedelmätön. Vaikka hän oli neljänkymmenen kolmen, oli hän vielä ilman vaimoa ja lapsia, hän oli ei ainoastaan kodin iloa varten, hän oli isänsä toveri ja äitinsä innokas ihailija, sillä molemmat olivat siksi hellän itsekkäät, että olivat pitäneet hänet itseään varten. Ensin eivät he olleet tahtoneet estää häntä menemästä naimisiin, mutta kun he näkivät, että hän itse oli epätiedossa ja menetettyään sen ainoan naisen, jota hän rakasti, hylkäsi lopullisesti kaikki naimatarjoukset, oli tämä tuottanut vanhemmille suurta, salaista iloa. Mutta myöhemmin oli siitä tullut heille omantunnon vaivoja, vaikka he olivatkin onnellisia saadessaan nauttia hänen läsnäolostaan kuin maahan haudatusta aarteesta, josta he vanhuudessaan riemuitsivat. Eikö heidän Benjamininsa kärsinyt siitä, että hän oli noin vankeudessa heidän huvinsa vuoksi, neljän seinän välissä? Hän oli aina ollut haaveilija, hänen kauniit silmänsä näyttivät aina etsivän jotakin näköpiirin tuolta puolen, täydellisen onnen salaperäistä maata. Ja nyt kun hän ei enään ollut nuori, lisääntyi hänen levottomuutensa, oli kuin hän salaisuudessa olisi surrut sitä, ett'ei saa kokea tuntematonta, ennenkuin menee hautaan hyödyttömänä ja onnea vailla.
Mutta Benjamin väistyi syrjään ja Ambroise toimitti asiansa. Mathieu ja Marianne astuivat ulos kukkivalle nurmikolle päivänpaisteesen. He otettiin vastaan eläköön-huudoilla ja kättentaputuksilla, koko suurilukuinen joukko huusi yhteen ääneen:
"Eläköön isämme! Eläköön äitimme! Pitkää, pitkää ikää isälle ja äidille!"
Yhdeksänkymmenen vanhana oli Mathieu vielä hyvin suora ja sorea mustassa takissaan, hän oli kuin sulhanen, paljain päin, ja hänen päätään peittivät tiheät, valkeat hiukset, jotka hän oli antanut kasvaa; ne olivat kuin uusi kevät tuolle vanhalle, voimakkaalle puulle. Hänen kasvonsa olivat ehkä kuivettuneet, menneet ryppyihin, vanhuuden kuluttamat, mutta hänellä oli vielä jälellä nuoruutensa silmät, hymyilevät, suuret ja kirkkaat silmänsä, jotka vielä todistivat, että hän oli ajatuksen ja toimen mies, luonnollinen, iloinen ja hyvä ihminen. Ja kahdeksankymmenen seitsemän vuotias Marianne valkeassa morsiuspuvussaan oli myöskin vielä hyvin suora ja kaunis. Kasvot olivat tulleet lempeimmiksi ja niitä ympäröitsi sädekehän tavoin silkinhienot, valkeat hiukset; hän oli kuin yksi noita pyhiä marmorikuvia, joitten piirteet aika on kuluttanut voimatta kuitenkaan ryöstää niiltä tyyneen elämänvoiman leimaa, kuin joku hedelmällinen Cybele, joka oli löydetty voimakkaine piirteineen särkymättä ja joka taas eli päivänpaisteessa, suuret, mustat silmät hyväntahtoisen hellinä.
Käsi kädessä, rinnatusten kuin hyvät aviopuolisot, jotka olivat tulleet hyvin kaukaa, sillä seitsemänkymmentä vuotta olivat he koskaan erkanematta kulkeneet toistensa vieressä, hymyilivät Mathieu ja Marianne iloisesti, mutta silmät kosteina, kansalleen, tuolle lukuisalle perheelle, jonka heidän rakkautensa oli synnyttänyt ja joka yhä huusi heille:
"Eläköön isämme! Eläköön äitimme! Pitkää, pitkää ikää isälle, ja äidille!"
Nyt oli heille annettava kukkavihko. Pieni, viisivuotias, vaaleaverinen tyttö, Rose, oli saanut tämän tehtäväkseen. Hänet oli valittu sentähden, että hän oli vanhin neljännen polven lapsista. Hän oli Angelinen tytär, joka taas oli Berthen tytär ja tämä Charlotten ja Blaisen tytär. Ja kun vanhukset näkivät hänen astuvan esiin suurta kukkavihkoa kantaen, suureni heidän liikutuksensa, vanhat muistot tulivat heidän mieleensä ja kyyneltensä välitse hymyillen sanoivat he:
"Ah, meidän pikku Rosemme! Meidän Blaisemme, meidän Charlottemme!"
He elivät taas koko menneisyyden. Tämä tyttö oli saanut nimekseen Rose muistoksi siitä toisesta, niin syvästi surrusta Rosesta, ensimäisestä, joka oli kuollut. Blaise oli sitten vuorostaan viety kirkkomaahan, ja häntä oli sinne seurannut Charlotte. Berthe, heidän tyttärensä, oli mennyt naimisiin Philippe Havardin kanssa ja tullut Angelinen äidiksi, joka taas oli mennyt naimisiin Georges Delmasin kanssa ja tullut Rosen äidiksi. Lapsen takana seisoivat Berthe ja Philippe Havard, Angeline ja Georges Delmas. Näitä kaikkia ihmisiä edusti Rose, kuolleita ja eläviä, pitkää, kukoistavaa sukupolvea, paljon iloa ja paljon surua, kokonaista virtaa elämää, joka virtasi tuosta pienestä, vaaleanverisestä enkelistä, jonka silmät olivat vaaleansiniset ja joista tulevaisuus säteili.
"Ah, meidän Rosemme, meidän Rosemme!"
Mutta Rose oli astunut esiin kantaen molemmin käsin suurta kukkavihkoaan. Neljätoista päivää oli hän opetellut hyvin kaunista värssyä. Viimeksi oli hän aamulla lukenut sen sujuvasti äidilleen. Mutta kun hän nyt oli kaikkein näitten ihmisten keskellä, tuli hän niin haltioihinsa, ett'ei hän muistanut sanaakaan enään. Se ei häntä kuitenkaan häirinnyt. Hän oli pieni, rohkea, nuori nainen. Kainostelematta antoi hän kukkavihkonsa, heittäytyi Mathieun ja Mariannen syliin ja huusi kimakalla äänellään:
"Isoisä ja isoäiti, nyt on teidän hääpäivänne, ja minä toivotan teille paljon onnea!"
Se oli hyvin tehty. Toiset arvelivat, että se oli parempikin kuin värssy. Nyt syntyi uusi nauru, uusia kättentaputuksia, uusia eläköön-huutoja. Sitten istuttiin heti pöytään. Mathieu ja Marianne istuivat keskelle, suuren tammen alle. Heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan istuivat heidän lapsensa puolisojensa kanssa ja sitten Benjamin yksinään. Sen jälkeen istuivat muut parikunnat ikänsä ja sukupolvensa mukaisessa järjestyksessä. Naimattomat ja lapset valitsivat paikkansa mielensä mukaan iloisen melun vallitessa.
Oi, mikä kunniakas hetki Mathieulle ja Mariannelle! He näkivät olevansa keskipisteenä apoteoksessa, jota he eivät olleet uneksineetkaan. Elämä oli aivankuin palkitakseen heitä siitä, että olivat siihen luottaneet, tahtonut jatkaa heidän elonpäiviään tavallisia rajoja ulommaksi, jotta he omin silmin saisivat nähdä työnsä ihmeellisen kukoistuksen. Ja heidän onnellinen ja kiitollinen sukunsa juhli heidän kunniakseen rakkaassa paikassa. Nämät ympärillä olevat jalavat ja pyökkipuut olivat he itse istuttaneet, he olivat nähneet niitten kasvavan päivästä päivään, ne olivat kuin rauhallisimmat ja väkevimmät heidän lapsistaan. Varsinkin tämä jättiläistammi oli heidän poikansa; samana päivänä, jolloin he olivat perustaneet Chantebledin, olivat he yhdessä istuttaneet sen, Mathieu oli kaivanut reijän, ja Marianne oli pidellyt nuorta taimea. Ja nyt kun tämä tammi varjosti heitä äärettömän laajalle leviävine lehtineen, oli se kuin koko perheen ylpeä tunnusmerkki. Niinkuin tammi oli perhekin levinnyt äärettömiin, niinkuin tammi oli perhekin nyt yksistään kokonainen metsä, joka oli syntynyt yhdestä ainoasta rungosta, eli samasta mahlasta, täynnä lauluja, päivänpaistetta ja raittiita tuulahduksia. Nojaten selkänsä tammen runkoon jakoivat Mathieu ja Marianne keskenään sen kunnian, heidän kuninkaallinen majesteetillisyytensä oli yhtä valtaava kuin tammenkin, he olivat synnyttäneet yhtä monta olentoa kuin tammessa oli haaroja. Nuo kolme sataa vierasta heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan olivat ainoastaan heidän itsensä jatkoa, samaa elämänpuuta, joka oli syntynyt heidän rakkaudestaan ja oli vielä kaikilla säikeillään kiinni heissä, ja kaikkialla, heidän ympärillään, tuli hedelmällisyyden virta heitä vastaan, mihin tahansa he katsoivatkin, näkivät he kättensä työn, maan, joka oli laajentunut ja tullut hedelmälliseksi sitä mukaan kuin he itse olivat lisääntyneet.
Ja kauniinta Mathieussä ja Mariannessa oli se, että he olivat rakastaneet toisiaan seitsemänkymmentä vuotta ja rakastivat vielä tänäänkin toisiaan niinkuin ensimäisenäkin päivänä. Seitsemänkymmentä vuotta olivat he kulkeneet vieretysten ilman eripuraisuutta, ilman uskottomuutta. He voivat tosin muistaa suuria murheita, mutta ne olivat aina tulleet ulkoapäin. Jos he väliin olivat itkeneet, niin oli heitä lohduttanut se, että olivat saaneet itkeä yhdessä. Valkoisten hiustensa alla oli heillä vielä jälellä nuoruutensa usko, heidän sydämensä olivat toisissaan, kumpikin oli antanut omansa eikä ollut ottanut sitä enään takaisin. Heitä oli yhdistänyt katkeamaton rakkaudenside, oikea, todellinen avioliitto, sellainen, joka antaa koko elämälle vakavuuden, sillä mitään muuta onnea ei ole kuin ikuinen onni. Ja jokainen uusi lapsi, joka heille oli syntynyt, oli yhä enemmän lähentänyt heitä toisiinsa, se oli aina ollut uusi yhdysside heidän välillään, ja nyt olivat he yksi. Kyynelistä ja esteistä huolimatta olivat he aina voittaneet, ja kiitos siitä heidän pitkäaikaiselle sovulleen, heidän yhteiselle uskollisuudelleen, heidän ainaiselle keväänraittiille hellyydelleen, joka oli tehnyt heidät voittamattomiksi. Ja nyt päättivät he kuin sankarit, kuin onnen valloittajat, käsi kädessä, puhtaina kuin kristalli, valtaavina ja suurina, ja valtaavimmiksi ja suuremmiksi tulivat he vielä korkean vanhuutensa kautta, tämän pitkän elämän, joka oli täynnä yhtä ainoata rakkautta.
Nyt alkoi vihdoinkin tarjoilu. Kaikki talon palvelijat olivat auttamassa; ei oltu tahdottu nähdä ainoitakaan vieraita kasvoja. Melkein kaikki olivat kasvaneet Chantebledissä, he melkein kuuluivat perheesen. Sitten saisivat he oman pöytänsä ja saisivat vuorostaan viettää timanttihäitä. Ja iloisen puhelun kaikuessa kannettiin esiin ensimäiset vadit.
Äkkiä keskeytyi tarjoilu, vaikka se juuri vasta oli alkanutkin. Syvä hiljaisuus syntyi, jotakin odottamatonta oli tapahtunut. Keskelle nurmea, hevoskenkäpöydän molempain haarain välissä lähestyi nuori mies, jota kukaan ei tuntenut. Hän hymyili iloisesti, meni suoraan päämaaliaan kohden eikä pysähtynyt, ennenkuin Mathieun ja Mariannen edessä. Sitten sanoi hän voimakkaalla äänellä:
"Hyvää päivää, isoisä! Hyvää päivää, isoäiti! Teidän pitää tuoda lautanen lisää, sillä minäkin tulen juhlimaan teidän kunniaksenne."
Läsnäolijat istuivat hiljaan suuresti kummastellen. Kuka oli tämä nuori mies, jota ei kukaan ollut koskaan nähnyt? Hän ei luonnollisesti voi kuulua perheesen, sillä silloinhan tiedettäisiin hänen nimensä ja tunnettaisiin hänen kasvonsa. Mutta minkätähden hän sitten tervehti vanhuksia noilla kunnianarvoisilla nimillä isoisä ja isoäiti? Yhä kasvava kummastus kasvoi varsinkin hänen suuresta yhtäläisyydestään Mathieun kanssa. Hän oli aivan varmaan joku Froment; hänellä oli suvun kirkkaat silmät ja korkea, suora otsa. Hän oli uusi painos Mathieustä nuoruutensa päivinä, sellaisena kuin hän oli kuvattu perheen keskuudessa kunnioituksella säilytetyssä valokuvassa, jolloin Mathieu oli ollut seitsemänkolmatta vuotias ja alkanut valloittaa Chantebledia.
Mathieu nousi vapisten, mutta Marianne hymyili, sillä hän oli ymmärtänyt asian ennenkuin muut.
"Kuka olet sinä, poikani, joka kutsut minua isoisäksi ja olet näköiseni kuin veljeni?"
"Minä olen Dominique, teidän poikanne Nicolaksen vanhin poika. Isäni elää yhdessä äitini Lisbethin kanssa suuressa, vapaassa maassa, uudessa Ranskassa."
"Miten vanha sinä olet?"
"Minä tulen seitsemänkolmatta vanhaksi elokuussa, jolloin hyvän jättiläisen Nigerin vesi palaa takaisin ja kostuttaa äärettömät peltomme."
"Sano meille, oletko naimisissa, onko sinulla lapsia?"
"Minä olen ottanut vaimokseni erään ranskattaren, joka on syntynyt Senegalissa, ja meidän tiilitalossamme, jonka minä olen rakentanut, kasvaa jo neljä lasta Sudanin hehkuvan auringon alla."
"Sano meille vielä, onko sinulla veljiä, onko sinulla sisaria?"
"Isälläni Nicolaksella on äitini Lisbethin kanssa ollut kahdeksantoista lasta, joista kaksi on kuollut. Meitä on nyt kuusitoista, yhdeksän poikaa ja seitsemän tytärtä."
Mathieu nauroi tyytyväisenä, kun hän kuuli, että hänen poikansa Nicolas oli viidenkymmenen vanhana ankara työmies elämän palveluksessa ja että hän oli työskennellyt paremminkin kuin Mathieu itse. Hän katseli Mariannea, joka myöskin nauroi ihastuksesta.
"Siis, poikani, koska sinä olet poikani Nicolaksen poika, niin tule syleilemään meitä ja viettämään meidän timanttihäitämme. Me asetamme sinulle lautasen, sinä olet omassa kodissasi."
Dominique kulki pitkin askelin pitkin pöytää. Hän syleili ja suuteli molempia vanhuksia, jotka olivat heikot iloisesta liikutuksesta ja hämmästyksestä tämän uuden lapsen tähden, joka sellaisena päivänä oli kuin taivaasta tullut heidän luokseen ja joka toi heille tietoja toisesta perheestä, toisesta kansakunnasta, joka oli alkuaan heistä ja joka nyt lisääntyi kuumien maitten hehkussa.
Tästä hämmästyksestä saivat he kiittää Ambroisea, joka heti selitti sen teaatterinäytännön, jonka hän oli pannut toimeen. Kahdeksan päivää oli hän salannut Dominiquea talossaan. Sudanista oli Dominiquen lähettänyt isänsä sopimaan Ambroisen kanssa muutamista ulosvientikysymyksistä ja ennen kaikkea tilaamaan Denisin konetehtaasta joukon maanviljelyskoneita, jotka olisivat rakennettavat maan laadun vaatimusten mukaan siellä. Siis ainoastaan Denis tiesi salaisuuden. Ja kun kaikki vieraat näkivät Dominiquen vanhusten sylissä, kun he saivat kuulla jutun kokonaisuudessaan, niin silloin syntyi uusi meluavan ilon purkaus, ja he olivat vähällä tukahuttaa rakkailla syleilyillään sisarperheen lähettilään, Fromentein toisen hallitsijasuvun prinssin uuden Ranskan ihmeellisestä maasta.
Mathieu antoi määräyksen:
"Tuokaa hänelle lautanen meidän kahden eteen. Hän saa yksin istua meidän kahden eteen. Hän saa yksin istua meidän edessämme mahtavan valtakunnan lähettiläänä. Ajatelkaa, että hän paitsi isäänsä ja äitiänsä edustaa yhdeksää veljeä ja seitsemää sisarta ja sen lisäksi neljää omaa lastansa. Kas niin, poikani, istu ... ja nyt saa meille tarjota ruokaa!"
Koko hääaterian aikana vallitsi iloinen ja liikuttava mieliala suuren tammen siimeksessä. Suloinen viileys nousi ruohostosta, näytti siltä kuin luontokin olisi hyväilyillään tahtonut ottaa osaa juhlaan. Ehtimiseen naurettiin, ja vanhuksetkin olivat kuin leikkivät lapset. Valkeitten, mustain tai vaaleain hiusten alta loistivat kasvot. Ja mikä mainio ruokahalu! Millä iloisella hälinällä otettiin vastaan eri ruokalajit! Hyvä viini pääsi myöskin kunniaansa, ja siten tahdottiin osoittaa kiitollisuutta elämälle, joka oli suonut molemmille patriarkoille sen ilon, että olivat saaneet nähdä kaikki kokoontuneina ympärilleen näin juhlallisesta syystä. Jälkiruokain aikana pidettiin puheita ja kohotettiin uusia eläköönhuutoja. Mutta puhelun aikana tultiin ehtimiseen aterian alkuun. Lähettilään läsnäolo, kaikki, mitä hän ei vielä ollut sanonut, koko se satu, jonka hänen arveltiin voivan kertoa, se juuri jännitti pöytävieraitten uteliaisuutta. Ja niin pian kuin kahvia tarjoiltiin, risteili hänelle ehtimiseen kysymyksiä, ja hänen täytyi puhua.
"Niin, mitä minä sitten puhuisin?" vastasi hän nauraen Ambroisen kysymykseen, joka tahtoi tietää, mitä hän piti Chantebledistä, jonka peltoja Ambroise oli aamun kuluessa näytellyt hänelle. "Minä pelkään, ett'en voi olla kohtelias maata enkä teidän työtänne kohtaan, jos puhun suoraan. Maanviljelys täällä on taidetta, ihmeteltävää tahdonvoimaa, tiedon ja hyvän järjestyksen yhteisvaikutusta, jotta maasta voitaisiin saada ne sadot, joita se vielä voi antaa. Te teette paljon työtä, te teette ihmeitä. Mutta Herra Jumala, miten teidän valtakuntanne on pieni! Miten te voitte elää täällä tuuppimatta kyynäspäillänne naapurejanne? Te olette pakkautuneet tänne suuriin kerroksiin, niin että jokainen ei voi saada raitista ilmaa edes hengittääkseen. Ja teidän laveat peltonne, ne eivät ole muuta kuin pieniä maapalstoja, joilla teidän harvalukuiset elukkanne näyttävät kuin eksyneiltä muurahaisilta. Oh, näkisittepä vaan minun mittaamattoman Nigerini, ne äärettömät alangot, joita sen vesi kostuttaa, meidän äärettömät kenttämme siellä kaukana, joilla ei ole muuta rajaa kuin kaukainen taivaanranta!"
Benjamin oli kuunnellut häntä paikaltaan ja vavissut jännitetystä uteliaisuudesta. Aina siitä asti kuin tuo suurten vesien ja toisen auringon poika oli ollut heidän joukossansa, ei hän ollut kääntänyt silmiään hänestä, ja hänen haaveileviin silmiinsä syttyi innon hehku. Kun hän kuuli Dominiquen puhuvan, ei hän voinut vastustaa tuntematonta kutsumusta, hän jätti paikkansa, käveli ympäriinsä ja istui vihdoin Dominiquen viereen.
"Niger, mittaamattomat alueet ... kerro meille niitten äärettömyydestä."
"Niger, se hyvä jättiläinen, on kaikkein meidän isä siellä. Minä olin tuskin kahdeksan vuotias, kun minun vanhempani jättivät Senegalin epäviisaan rohkeuden ja mielettömän toivon vallassa; he olivat saaneet päähänsä matkustaa Sudaniin kuin sen valloittajat. Monta päivämatkaa on yli kallioitten, viidakkojen ja virtojen Saint-Louisin ja meidän nykyisen maatilamme välillä Diennén tuolla puolella. Minä en muista ensimäistä matkaani, minusta tuntuu, että olen syntynyt meidän hyvästä Nigeristä itsestä ja hänen vetensä ihmeellisestä hedelmällisyydestä. Hän on mittaamaton ja lempeä, hänellä on lukemattomia aaltoja, hän on meren kaltainen, hän on niin leveä, ett'ei yksikään silta ylety hänen ylitsensä, ja hän ulottuu toisesta taivaanrannasta toiseen. Hänessä on saaristoja, käsivarsia, jotka kasvavat ruohoa ja ovat laidunmaina, suuria syvyyksiä, joissa kokonaisia sotajoukkoja jättiläiskaloja uiskentelee. Hänellä on myrskynsä, tulikuumat päivänsä, jolloin hänen vetensä on auringon polttavassa syleilyssä, hänellä on ihanat, ruusunväriset, äärettömän hempeät tähtiyönsä. Ja hän on kantaisä, perustaja, hedelmöitsijä, hän on luonut Sudanin, lahjoittanut sille lukemattomia aarteita, hän on puolustanut sitä lähellä olevia erämaita vastaan ja muodostanut sen hedelmällisestä mudastaan. Joka vuosi, säännöllisesti palaavilla ajoilla, nousee hän äyräittensä ylitse, täyttää tulvallaan laakson kuin valtameri ja jättää sen sitten hedelmöitettynä äärettömän runsaskasvuiselle kasvillisuudelle. Niinkuin Niilikin on hänkin voittanut hiekan, hän on lukemattomien ihmispolvien isä, hän on se jumala, joka on luonut vielä tuntemattoman maailman, joka on tulevaisuudessa tekevä vanhan Europan rikkaaksi. Ja Nigerlaakso, hyvän jättiläisen suunnaton tytär, oi, mikä äärettömyys, mikä vapaa lentopaikka on sen rajattomuudessa! Tasanko leviää, muuttaa taivaanrannan taaksepäin kohtaamatta esteitä ja rajoja. Tasankoa ja yhä tasankoa, kenttiä, joitten jatkona on alituiseen toiset kentät, suoria vakoja niin kauvaksi kuin voi nähdä ja joitten päähän aura ei saavu moneen kuukauteen. Sieltä saadaan elatusta suurelle kansalle silloin, kun siellä harjoitetaan maanviljelystä voiman ja tiedon avulla, sillä tämä valtakunta on vielä koskematon ja sellainen, joksi virta on sen tehnyt tuhansia vuosia sitten. Huomenna kuuluu tämä valtakunta sille maanviljelijälle, joka on tohtinut valloittaa sen ja hankkia itselleen alueen niin suuren kuin hän voi uneksia ja työllään hallussaan pitää, jota ei enään laskettaisi hehtaarittain vaan penikulmittain ja jossa ikuiset laihot aaltoilisivat. Ja mikä ilo on hengittää yhdellä siemauksella koko tuota avaruutta, mikä terveellinen ja hyvä olo, kun ei enään olla toistensa päälle tungettuina, kun tuntee itsensä vapaaksi, mahtavaksi, niin suuren maa-alueen herraksi kuin on tahtonut omakseen saada sen auringon alla, joka loistaa kaikille!"
Benjamin ei väsynyt kuuntelemasta ja kysymästä.
"Mitenkä te olette olonne järjestäneet siellä? Miten te siellä elätte? Millaiset tavat ja työt teillä on?"
Dominique nauroi, sillä hän tiesi hyvin, että hän saisi kaikki nuo tuntemattomat sukulaisensa hämmästymään, nuo sukulaiset, jotka uteliaina piirittivät häntä ja seurasivat hänen huultensa liikkeitä. Vieläpä lapsetkin kerääntyivät hänen ympärilleen, aivankuin hän olisi kertonut kaunista satua.
"Oh, me elämme tasavallassa, me olemme yhteiskunta, jonka jokaisen jäsenen täytyy tehdä työtä yhteishyvän eteen. Perheessä on kaikkiin ammatteihin kuuluvia työmiehiä. Isä on erittäin taitava muurari, sillä hän rakensi talot, kun me saavuimme sinne. Hän on laittanut itse tiilensäkin, sillä Diennén luona on hyvää savea. Meidän tilamme on siis nyt kuin pieni kylä, jokainen nainut lapsi saa oman talonsa. Muuten emme me ole ainoastaan maanviljelijöitä, me olemme myös kalastajia ja metsästäjiä. Meillä on veneemme, Niger on äärettömän kalarikas, sieltä saadaan ihmeen hyviä saaliita. Metsästys voisi myös elättää perheen, sillä metsässä on riistaa, peltokanoja, helmikanoja puhumattakaan flamingoista, pelikaaneista ja haikaroista ja tuhansista muista eläimistä, jotka eivät kelpaa syötäväksi. Mustat leijonat käyvät väliin meitä tervehtimässä, kotkat lentävät hitaasti päittemme päällä, virtahevot kolmen ja neljän eläimen suuruisissa joukoissa leikkivät kömpelön viehättävinä hämärän aikana virrassa kuin kylpevät neekerilapset. Mutta me olemme etupäässä maanviljelijöitä, kenttien kuninkaita, kun Niger on vetäytynyt takaisin hedelmöittyään ne. Meidän alueellamme ei ole rajoja, se ulettuu niin kauvas kuin vaan voimme työskennellä. Näkisittepä vaan maata viljeleviä alkuasukkaita, he eivät edes kynnä, heidän alkuperäisinä työkaluinaan ovat kepit, joilla he raappivat maata ennenkuin kylvävät! Ei tarvita ajatusta, ei vaivannäköä, maa on lihavaa, aurinko polttaa, sato on aina hyvä. Ja kun me käytämme auraa, kun me vähän huolehdimme maasta, joka paisuu elämästä, niin ihmeen suuria satoja saamme me, liiankin paljon viljaa, joka särkisi teidän latonne! Kun me saamme maanviljelyskoneet, jotka olemme teiltä tilanneet, niin tarvitaan kokonaisia laivastoja kulettamaan sitä viljaa, jota me emme tarvitse. Kun virta on vetäytynyt äyräittensä sisään, viljellään riisiä, josta väliin saadaan kaksikin satoa. Sitten viljellään hirssiä ja pistasia, ja niistä saadaan viljaa, kun voimme ruveta suurviljelykseen. Meillä on äärettömän suuria puuvillaistutuksia. Me viljelemme myös maniokia ja indigoa, meillä on keittiöpuutarhoja, joissa kasvaa sipulia, ryytikasveja, kurbitseja ja kurkkuja. Minä en puhukaan villeistä kasveista, kummipuista, jota meillä on kokonaisia metsiä, voipuusta, jauhopuusta, silkkipuusta, jotka kaikki kasvavat meidän maallamme aivankuin orjantappurapensaat teidän maanteittenne vieressä. Sitäpaitsi me vielä harjoitamme karjanhoitoa, meillä on karjalaumoja, jotka yhä suurenevat ja joitten lukumäärää me emme edes tunne. Meillä on vuohia ja pitkävillaisia lampaita tuhansittain, meidän hevosemme laukkaavat vapaasti suurissa aitauksissa, jotka ovat kuin suuri kaupunki, meidän puhvelit valloittavat puolen penikulmaa rannasta, kun ne auringon laskiessa menevät juomaan Nigeristä. Mutta ennen kaikkea olemme me vapaita ihmisiä, iloisia ihmisiä, jotka teemme työtä siitä ilosta, että saamme elää ilman kahleita, ja meidän palkkanamme on se tieto, että tekomme on suurenmoinen, ihana ja hyvä, koska me olemme luoneet uuden Ranskan, tulevaisuuden kaikkivaltiaan Ranskan."
Hän oli nyt päässyt vauhtiin, häneltä ei enään tarvinnut kysellä, hän tyhjensi kaiken suuren ja kauniin, jota hänen sydämensä oli täynnä. Hän kertoi Diennéstä, vanhasta pääkaupungista muistomerkkeineen ja asukkaineen, jotka johtavat alkunsa Egyptistä. Hän puhui neljästä muusta keskipisteestä, Bammakusta, Niaminasta, Segusta ja Sansandingistä, suurista kylistä, joista joskus tulisi suuria kaupunkeja. Hän kuvaili varsinkin Timbuktua, tuota komeaa, niin kauvan tuntematonta, tarujen hämärässä ollutta kaupunkia kultineen, norsunluineen, kauniine naisineen, joka heijastaa saavuttamattomine nautintoineen erämaan ahnaasta hiekasta. Hän mainitsi Timbuktua Saharan ja Sudanin portiksi, rajakaupungiksi, jossa elämä loppuu, minne kameeli tulee lastattuna aseilla, tavaroilla ja välttämättömällä suolalla, jossa Nigerin alukset purkavat kalliin norsunluunsa, kultansa, jota keräillään maan pinnalta, kameelikurjensulkansa, kumminsa, viljansa, kaikki tämän hedelmällisen laakson rikkaudet. Hän kuvaili lopuksi Timbuktua meidän päivinämme, rappeutuneena ja köyhänä, tuota muinaisajan rikasta ja loistavaa kaupunkia, joka nyt tuntuu olevan raunioina ja kätkevän rappeutuneitten seinäinsä sisälle ne jäännökset aarteista, jotka sillä vielä on jälellä, mutta josta kerran vielä on tuleva kunniakas ja komea kaupunki kaiken runsauden lähteen Sudanin ja Saharan, Europaan johtavan tien välissä. Ja tämä tapahtuu silloin, kun Ranska on avannut tien, yhdistänyt tämän uuden valtakunnan maakunnat, perustanut tämän äärettömän suuren, uuden Ranskan, jonka rinnalla vanha emämaa on ainoastaan pieni pala aivoja, aivoja, jotka ohjaavat kaikki.
"Se on unelmani", huudahti hän, "se on jättiläistyö, jonka tulevaisuus on loppuun suorittava. Algeria yhdistettynä Timbuktun kanssa Saharan rautatiellä, sähkövetureilla, jotka vievät vanhan Europan yli äärettömäin hiekka-aavikkojen! Timbuktu yhdistettynä Senegaliin Nigerin höyrylaivoilla, toisilla rautateillä, jotka leikkelevät kaikkialla tätä mahtavaa valtakuntaa. Uusi, suunnaton Ranska kerran perustettuna on valmis elättämään ne sata miljoonaa asukasta, jotka siellä joskus asuvat! Kaikkea tätä ei luonnollisesti voi tehdä yhtenä päivänä. Saharan rautatietä ei ole vielä rakennettu, siellä on 2,500 kilometriä paljasta erämaata, jota ei mikään yhtiö juuri mielellään tahdo ottaa haltuunsa, ja siellä täytyy aluksi olla sivistystä, löydettävien kaivoksien yhä kasvavine tuotantoineen täytyy hankkia emämaalle tähän tarkoitukseen rahoja. Ja sitten asukkaat siellä ... ne ovat suurimmaksi osaksi hyvänluontoisia neekereitä, mutta muutamat heimot ovat verenhimoisia ja varastelevia, ja uskonnollinen fanatismi kiihoittaa vielä heidän villeyttään, mikä lisää meidän vaikeuksiamme ... tuo peloittava Islami-kysymys, joka saattaa meidät haaksirikkoon, ellei sitä ole saatu sitä ennen ratkaistuksi. Ainoastaan elämä, monien vuosien elämä, voi luoda uuden kansan, saada sen luonteen sopusointuun uuden maan kanssa, sulattaa yhteen sen eri ainekset, antaa sille normaaliset olot, sopusuhtaisen voiman. Mutta jo tänäkin päivänä on Ranska syntynyt tuolla kaukana, siellä on syntynyt rajaton valtakunta, ja se tarvitsee meidän vertamme, ja meidän täytyy uhrata se tämän Ranskan edestä, jotta se kansoittuisi, jotta se voisi saada esiin äärettömät rikkautensa maasta, jotta siitä tulisi koko maailman suurin, vahvin ja mahtavin valtakunta."
Benjamin hurmaantui, hän vavahteli, kun hän vihdoinkin näki tuon kaukaisen maan paljastuvan eteensä, ja hänen silmänsä peittyivät kyynelistä. Ah, sitä terveellistä, jaloa elämää, koko tuota työtä, tuota elämän päämäärää, jonka hän tähän asti oli nähnyt ainoastaan hajanaisissa unelmissaan! Hän kysyi:
"Onko siellä paljon ranskalaisia uudisasukasperheitä, samanlaisia kuin teidänkin?"
Dominique purskahti nauruun.
"Ei, meidän vanhoilla asuinpaikoillamme Senegalissa on tosin muutamia uudisasukasperheitä, mutta Nigerin laaksossa, Diennén tuolla puolla, olemme me luullakseni ainoat. Me olemme tienraivaajia, hurjapäinen etujoukko, sangviinisia hupsuja, jotka rohkenemme kaikkea. Ja se on jossakin määrin ansiokastakin, sillä tavallisista viisaista ihmisistä tuntuu meidän elämämme kuin uhmaukselta tervettä järkeä vastaan. Voitteko ajatella ranskalaista perhettä, joka asuu villien keskuudessa ja jolla ei ole muuta suojaa kuin pieni linnoitus lähiseudulla, ja siellä yksi valkoinen upseeri komentaa tusinaa mustaa sotilasta ja on väliin itsekin pakoitettu ampumaan laukauksia? Voitteko ajatella sellaista ranskalaista uudisasuntoa maassa, jonka jonkun heimopäällikön uskonvimma voi panna tuleen minä hetkenä tahansa? Se on taivaasen asti huutavaa hulluutta, mutta se juuri on meidän ihastuksemme, se juuri tekee meidät iloisiksi, terveiksi ja voitonylpeiksi. Me raivaamme tietä, me näytämme esimerkkiä. Me olemme vieneet mukanamme sinne vanhan, rakkaan Ranskamme, me olemme valloittaneet itsellemme tuosta viljelemättömästä maasta alueen, josta tulee maakunta, me olemme perustaneet kylän, joka sadan vuoden kuluttua on suuri kaupunki. Siirtomaissa ovat ranskalaiset kaikkein hedelmällisin rotu, vaikka he näyttävät tulleen hedelmättömiksi omassa maassaan. Ja me lisäännymme me, me täytämme maan! Tulkaa siis sinne kaikki, koska te täällä olette liian ahtaalle sullottuina, koska teillä ei ole tarpeeksi ilmaa ahtailla alueillanne ja teidän liian kuumissa, myrkytetyissä kaupungeissanne! Siellä on sijaa kaikille, uutta maata, raitista ilmaa, jota ei vielä kukaan ole hengittänyt, sellainen työ tehtävänä, joka tekee teidät kaikki sankareiksi, voimakkaiksi, elämänhaluisiksi ihmisiksi. Tulkaa minun kanssani, minä otan mukaani miehiä ja naisia, te saatte valloittaa itsellenne uusia maakuntia, te saatte perustaa uusia kaupunkeja suuren, suunnattoman Ranskan kaikkivaltaa varten!"
Hän oli niin reipas, niin kaunis, niin voimakas, että kaikki pöytävieraat tervehtivät häntä vielä kerran hyvä-huudoilla. He eivät luonnollisesti seuraisi häntä, sillä kaikki nämät puolisot olivat jo rakentaneet pesänsä, ja kaikki nämät nuoret olivat kaikilla juurillaan liian vahvasti kiinni vanhassa maassa. Mutta kaunis satu oli se kaikille suurille ja pienille lapsille, heissä tämä kertomus jo ehkä huomenna herättäisi halun kunniakkaisiin töihin kaukaisissa maissa. Siemenet olivat kylvetyt, niistä voisi kasvaa satumaisen suuri sato.
Ja Benjamin oli ainoa, joka keskellä innon purkauksia huudahti niin kovaan, että voitti muitten äänet:
"Minä, minä tahdon elää ... ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!"
Mutta nyt sanoi Dominique lopuksi:
"Niin, isoisä, sitä minä en ole vielä sanonut, että isäni on antanut maatilamme nimeksi Chantebled. Hän on usein kertonut meille, miten te kaukonäköisellä rohkeudella perustitte tänne maatilanne, miten koko maailma teki teistä pilkkaa, kohotti olkapäitään ja sanoi, että te olitte hulluja. Minun isäni on saman pilkan esineenä, saman halveksivaisen säälin esineenä, sillä ihmiset odottavat, että Niger jonakin päivänä vie meidän kylämme, ell'ei joku kuleksiva neekeriheimo ole sitä ennen tappanut ja syönyt meitä. Mutta minä olen aivan rauhallinen, me tulemme voittamaan niinkuin tekin olette voittaneet, sillä hulluus, joka ilmenee työhalussa, onkin jumalallista viisautta. Siellä syntyy uusi Fromentein valtakunta, uusi, ääretön Chantebled, jossa te molemmat, isoisä ja isoäiti, olette patriarkkoja, joita kunnioitetaan kuin jumalia. Minä juon maljanne, isoisä, minä juon maljanne tulevan troopillisen kansanne puolesta!"
Mathieu oli noussut seisomaan ja hän sanoi kovalla äänellä, mutta suuresti liikutettuna:
"Maljasi, poikani! Poikani Nicolaksen malja, hänen vaimonsa Lisbethin ja kaikkein niitten malja, jotka ovat syntyneet heidän rakkaudestaan! Kaikkein jälkeläisten, nykyisten ja tulevaisten malja!"
Nyt vaati elämä Mathieultä ja Mariannelta viimeisen rohkeuden. Kuukausi tämän jälkeen, kun Dominique oli aikeissa palata Sudaniin, sanoi Benjamin eräänä iltana heille, kuinka suurta ja vastustamatonta kutsumusta hän tuntee noihin kaukaisiin maihin.
"Rakastettu isäni, jumaloittu äitini, antakaa minun matkustaa Dominiquen kanssa. Minä olen taistellut, minä inhoon itse itseäni siitä syystä, että voin jättää teidät teidän ijällänne. Mutta minä kärsin liian paljon, minun sydämeni pakahtuu odotuksesta, ja minä kuolen häpeällisestä työttömyydestä, ell'en saa matkustaa."
He kuuntelivat sydän murtuneena tätä puhetta. Nämät sanat eivät olleet odottamattomia, he olivat odottaneet niitä timanttihäistään asti. Ja he vapisivat, he tunsivat, ett'eivät voi kieltää, sillä he tiesivät menetelleensä väärin siinä, että olivat pitäneet viimeistä lastaan kotona pesässään, vaikka muut olivat saaneet lähteä lentoon. Oi, tuota ahnasta elämää, joka ei suonut heille tätä iloa, joka vaati heiltä heidän salatun aarteensakin, josta he mustasukkaisessa itsekkäisyydessään eivät olleet tahtoneet luopua ennenkuin haudan reunalla!
Syntyi pitkällöinen hiljaisuus; vihdoin vastasi Mathieu tukahutetulla äänellä:
"Poikani, minä en voi pidättää sinua täällä. Mene sitten sinne, minne elämä sinua kutsuu. Jos minä tietäisin, että kuolen illalla, pyytäisin sinua odottamaan huomiseen."
Ja Marianne sanoi lempeästi:
"Miksi emme voi kuolla heti? Silloin ei meillä olisi tätä viimeistä kärsimystä, ja sinä veisit vaan mukanasi meidän muistomme."
Vielä kerran olivat he näkevinään edessään Janvillen rauhallisen kirkkomaan, jossa heidän rakkaansa jo uinuivat ja jossa he itse pian saisivat yhtyä heihin. Ei ollut katkeruutta tässä ajatuksessa, ja he toivoivat tulevansa viedyiksi sinne samana päivänä, sillä he eivät voineet ajatella elämää ilman toisiaan. Ja muuten eivätköhän he jatkaneet elämää lastensa kautta, eivätköhän he olleet ijankaikkisesti yhdistetyt toisiinsa ja kuolemattomia jälkeläisissään?
"Rakas isäni, jumaloitu äitini", sanoi Benjamin vielä, "minä se kuolen huomenna, ell'en saa matkustaa. Teidän kuolemanne odottaminen, suuri Jumala, eikö se olisi samaa kuin sen toivominen? Teidän täytyy elää vielä kauvan, ja minä tahdon myös elää."
Taas syntyi hiljaisuus, sitten sanoivat Mathieu ja Marianne yhteen ääneen:
"Matkusta sitten, lapseni. Se on oikein, ihmisen täytyy elää."
Mutta suuri oli tuska viimeisenä päivänä, kun heidän täytyi eritä tästä viimeisestä lihasta, kaikesta, mikä heistä itsestä oli jälellä, antaakseen tämän viimeisen lahjansa elämälle! Nyt uudistui Nicolaksen hyvästijättö, taaskin lensi lapsi pesästä, meni avaruuteen hedelmöittääkseen tuntemattomia, kaukaisia maita.
"Ei koskaan enään!" huudahti Mathieu itkien.
Ja Marianne toisti nyyhkyttäen sydämensä syvyydestä asti:
"Ei koskaan enään, ei koskaan enään!"
Benjaminin lähdön jälkeen tunsivat Mathieu ja Marianne taaskin sen suuren ilon, sen pohjattoman rikkaan, tyynen vakaumuksen, että heidän elämänsä tehtävä oli täytetty. Heillä ei ollut enään mitään itseään varten, ainoastaan sen onnen tunto, että olivat antaneet kaikki elämälle. Lapsia rakastavina ja hymyillen riemuitsivat nämät pian satavuotiaat vanhukset heimonsa rehevästä kukoistuksesta. Yli merien oli maito virrannut, Ranskan vanhasta maasta neitseellisen Afrikan äärettömille kentille, tulevaisuuden nuoreen, jättiläissuureen Ranskaan. Chantebled oli valloitettu isänmaan halveksitusta kolkasta, toinen Chantebled loi itselleen kuningaskunnan kaukana, laajoissa erämaissa, jotka elämän oli vielä tehtävä hedelmällisiksi. Se oli ihmiskunnan vaellusta, sen levenemistä yli maailman, sen kulkua äärettömyyttä kohden.
(Toisen osan loppu.)