Kun Klaara sitten illalla taas makasi vuoteessaan ja aikoi katsella pilkisteleviä tähtiä, kävi hänen ihan niinkuin Heidin hänen vieressään. Silmäluomet painuivat heti itsestään kiinni ja hän vaipui syvään terveellisen uneen, jonka vertaista hän ei koskaan ennen ollut nauttinut.
Tähän tapaan kului seuraavakin päivä ja sitten vielä yksi, mutta sitä seuraavana päivänä kohtasi lapsia sanomatoin ilo. Vuoren polkua ylös astui kaksi suurta vahvaa miestä, kumpainenkin heistä kantoi korkeaa valmiiksi järjestettyä vuodetta. Molemmat vuoteet olivat ihan yhdennäköiset ja kumpaisenkin peite oli puhtaanvalkoinen ja ihka uusi. Heillä oli vielä kirjekin mummolta. Siinä ilmoitettiin, että nämä vuoteet olivat Klaaraa ja Heidiä varten, että heinävuodetta nyt piti lakattaman käyttämästä, sekä että Heidikin nyt aina saisi nukkua oikeassa vuoteessa, sillä talveksi oli toinen näistä toimitettava alas kylään toisen piti jäämän tunturille, jotta Klaara aina löytäisi sen siellä, kun hän tulisi tunturilla käymään. Sitte kiitti mummo lapsia siitä, että olivat niin pitkältä kirjoittaneet, ja kehoitti heitä vast'edeskin joka päivä niin tekemään, jotta hän saattaisi ottaa osaa heidän elämäänsä, ikäänkuin itse olisi heidän luonaan.
Isoisä oli mennyt sisään ja siellä heittänyt heinät Heidin makuusijalta parvelle muitten heinäin joukkoon. Nyt palasi hän jälleen kuljettaakseen molempien kylänmiesten avulla uudet vuoteet sinne ylös. Hän asetti ne ihan kiinni toisiinsa, jotta molempain päänpuolelta sopisi nähdä ulos pyöreästä aukosta, sillä hän tiesi lasten iloitsevan aamuauringon ja tähtien valosta.
Sill'aikaa oleskeli mummo Ragatzin kylpypaikassa ja oli suuresti iloissaan niistä hyvistä kuulumisista, joita hän joka päivä sai tunturilta.
Klaara ihastui päivä päivältä yhä enemmän tunturilla oloonsa, eikä voinut kylliksi kiittää isoisän hyvyyttä ja huolenpitoa hänestä; hän kertoi, miten hupainen ja hullunkurinen Heidi oli, vielä paljon hauskempi kuin Frankfurtissa, hän sanoi, että hänen ensimmäinen ajatuksensa aamulla, kun hän heräsi, aina oli: "Jumalan kiitos; minä olen vielä tunturilla!"
Asiain näin ollen saattoi mummo siirtää tunturilla käyntinsä vähän tuonnemmaksi, joka ei hänestä juuri vastenmielistä ollutkaan, koska ratsastaminen jyrkkää vuoritietä ylös ja taas alas oli häntä vähän rasittanut.
Pieni holhotti näkyi joutuneen erinomaiseen suosioon isoisän luona, sillä ei kulunut päivääkään, jona ei tämä taas keksinyt jotakin uutta lisätäkseen Klaaran voimia. Hän käveli nyt aina jäljestä puolenpäivän ylös vuorimaahan, joka kerta yhä korkeammalle, ja toi muassaan kimppusen, joka jo kaukaa tuoksui neilikalta ja timjamilta, ja kun vuohet iltasin palasivat laitumilta, rupesivat ne kaikki määkymään ja juoksemaan omettaa kohden, koettaen tunkeutua sinne sisään, sillä ne hyvin tunsivat yrttikimpun hajun. Mutta setä oli hyvin telkinnyt oven, sillä hän ei kiipeillyt näitä harvinaisia tunturiyrttejä hakemassa sitä varten, että vuohijoukko ilman vaivaa niistä saisi hyvän aterian. Ne olivat kaikki Vienolle aiotut, jotta sen maito tulisi yhä voimakkaammaksi. Heti ensi silmäyksellä saattoikin huomata, miten erinomaisesti tämä erityinen huolenpito oli Vienoon vaikuttanut, se heitteli yhä nopeammasti päätään ja katseli yhä tulisemmin ympärilleen.
Kolmas viikko oli jo kulumassa, siitä kun Klaara ensin oli tunturille tullut. Muutamina viime kuluneina päivinä oli isoisä aina aamusilla, kun hän kantoi alas Klaaran asettaaksensa hänet tuoliinsa, sanonut: "Eiköhän pikkuinen tyttöseni tahtoisi koettaa vähän seistä". Klaara oli kyllä silloin koettanut, mutta oli heti taas huudahtanut: "Ai, se tekee niin kipeätä!" ja oli sitten pian nojautunut isoisään, mutta tämä oli antanut hänen joka päivältä seistä vähän kauemmin.
Niin kaunista kesää ei ollut moneen vuoteen tunturilla ollut. Joka päivä nousi aurinko loistavana taivaalle, kaikki pienet kukkaset aukaisivat kupunsa sitä kohden ja heloittivat sen hehkuvassa valossa ja illalla mailleen mennessä valoi se purppura- ja ruusuhohdettaan vuorten huipuille ja ikuisella lumella peitetylle tunturiharjanteelle sekä laski sitten säkenöiden ikäänkuin tuliseen mereen.
Heidi kertoi tästä Klaara ystävälleen aina uudestaan, sillä ainoastaan laitumelta saattoi sitä oikein nähdä, ja erittäin innokkaasti kertoi hän siitä paikasta mäen rinteellä, jossa kasvoi suuren suuret ryhmät kullanloistavia nurmiruusuja ja sinikelloja niin paljon, paljon, että voisi luulla ruohon muuttuneen siniseksi, ja muita kukkia, niin hyvänhajuisia, että kun niiden keskelle kerran istui, tuskin enää mahtoikaan nousta.
Juuri ikään oli Heidi taas honkien alla istuen uudestaan kertonut kukkasista tuolla ylhäällä ja ilta-auringosta ja loistavista vuorenhuipuista ja sitä tehdessään heräsi hänessä niin palava halu kerran taas saada nähdä kaikkea tätä, että hän yht'äkkiä hyppäsi paikaltaan ja pujahti liiteriin, jossa isoisä istui veistämässä.
"Isoisä", huusi hän jo kaukaa hänelle, "tuletko huomenna meidän kanssamme laitumelle. Oi nyt siellä on niin kaunista!"
"Olkoon menneeksi", sanoi isoisä myöntyväisesti, "mutta siitä hyvästä pitää Klaara tyttösen vielä kerran tänä iltana koettaa oikein seistä".
Heidi juoksi iloitellen saattamaan tätä sanomaa Klaaralle, ja tämä lupasi koettaa seistä niin monta kertaa, kuin isoisä vain suinkin tahtoi, sillä hän iloitsi äärettömästi matkasta ylös kauniille vuohilaitumelle. Heidi oli niin täynnä riemua, että hän heti huusi Pekalle, niin pian kuin hän näki hänen iltasella tulevan laumoillensa:
"Pekka! Pekka! huomenna tulemme mekin sinun kanssasi ja jäämme koko päiväksi sinne".
Vastaukseksi mörisi Pekka kuin ärsytetty karhu ja huimi piiskallaan hurjasti viatonta Lietoa, joka juoksenteli häntä likinnä, mutta tämäpä onnekseen huomasi hyvissä ajoin uhkaavan letkutuksen, lennähti hirmuisella hyppäyksellä Lumikon yli, pääsi pakoon ja piiska vinkui ilmassa.
Kun Klaara ja Heidi tänä iltana panivat levolle, olivat he niin iloa ja odotusta täynnä, että päättivät valvoa koko yön ja puhella huomispäivän tapahtumista, siksi kun jälleen saisivat nousta ylös. Mutta tuskin ennättivät painaa päänsä pehmeille tyynyillensä, niin loppuikin jo puheleminen ja Klaara näki vain unissaan äärettömän lavean tasangon ihan sinisenä kellokukkasista; ja Heidi kuuli petolinnun yläilmoista huutelevan: Tulkaa, tulkaa! tulkaa!
KAHDEKSAS LUKU
Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut.
Seuraavana aamuna astui tunturisetä jo hyvin aikaisin ulos majasta ja katseli ympärilleen, nähdäksensä minkälainen päivä oli tulossa.
Korkeimmilta vuorten huipuilta heijastui punertava kullanloiste, raitis tuuli alkoi honkain oksia sinne tänne heilutella, päivä sarasti.
Hetkisen seisoi vanhus vielä ja katseli hartaana, miten loiste korkeilta vuorten huipuilta jo laskeutui viheriöille kukkuloille, jotka niin ikään kimmelsivät kultaisina, sekä kuinka öiset varjot laaksossa hälvenemistänsä hälvenivät ruusuisen valon tieltä ja miten nyt yht'äkkiä koko maisema päivän koitossa loisti. Aurinko oli noussut.
Nyt haki setä pyörätuolin liiteristä, asetti sen matkaa varten majan eteen ja meni sisään lapsille kertomaan, miten kaunis päivän alku oli, sekä tuomaan heidät ulos.
Pekkakin lähestyi juuri ikään. Hänen vuohensa eivät nyt niinkuin tavallisesti astuneet hänen rinnallansa ja aivan likellä, hänen edellään ja jäljessään, hyvien tuttavien lailla; ne syöksivät arkoina sinne tänne, sillä Pekka lyödä läimäytti joka silmänräpäys ilman mitään syytä ympärilleen niinkuin hurjistunut ainakin, ja keneen lyönti sattui, se kyllä sen hyvin muisti. Pekan viha ja kiukku oli nyt ylimmillään. Viikkokausiin ei hän ollut saanut seurustella Heidin kanssa niinkuin ennen. Kun hän aamulla tuli tänne ylös, istui jo vieras tyttö tuolissaan ja Heidi oli hänen luonaan. Iltasella taas, kun Pekka palasi, oli tuoli sekä sen omistaja aina vielä honkien alla ja Heidi hääräili silloinkin siellä ystävänsä ympärillä. Heidi ei ollut koko kesänä tullut kertaakaan laitumelle ja nyt tänään aikoi hän tulla, mutta tuoda tuolin ja vieraan mukanaan ja tietysti koko päivän seurustella tämän kanssa. Sen Pekka jo edeltäpäin aavisti ja sepä se juuri olikin, joka niin sai hänen vimmastumaan. Nyt äkkäsi hän tuolin, joka niin muhkeana seisoi pyörillään, ja hän silmäili sitä niinkuin vihollista, joka hänelle oli niin paljon harmia saattanut ja tänään taas oli sitä lisää tuottava. Pekka katsoi ympärillensä. Kaikki oli hiljaa, ei ketään näkynyt. Pekka syöksi suoraa päätä tuolia kohden, tarttui siihen ja sysäsi sitä niin vimmatusti, että tuoli oikein lensi sieltä ja samassa silmänräpäyksessä katosi.
Nyt Pekka riensi, ikäänkuin hän itse olisi saanut siivet, tunturia ylös ja pysähtyi vasta ennätettyään erään suuren pensaan luo, jonka taakse hän kokonaan voi piiloutua, sillä hän ei suinkaan tahtonut, että setä nyt näkisi hänet. Mutta hän tahtoi sentään mielellään nähdä, miten tuolin kävi, ja pensas vuoren penkereellä oli sopivassa paikassa. Pekka saattoi puoleksi piilossa katsella tunturia alas ja, kun setä tulisi näkyviin kokonaan lymytä. Hän kurkisti, ja mikä näky kohtasikaan hänen silmiänsä! Kaukana alhaalla syöksi jo hänen vihollisensa yhä kiihtyneemmällä vauhdilla eteenpäin. Nyt se kiekahti kerran ja taas kerran, sitte se ponnahti korkealle ilmaan ja putosi taas takaisin ja kierimällä kieri se tuhoansa kohden.
Silloin tällöin lensi siitä jo palanen sinne ja tänne, jalat, selkälauta, tyynyn kappaleita, kaikki korkealle ilmaan viskattuna. Tätä katsellessa valtasi Pekan niin rajaton ilo, että hänen täytyi hypätä tasakäpälää korkealle ilmaan; hän nauroi täyttä kurkkua, hän polki maata ylen suuresta onnesta, hän harppasi pitkissä hyppäyksissä pensaan ympäri ja kurkisti taas alaspäin, taas kajahti nauru ja hyppäykset uudistettiin, Pekka oli mielihyvästä oikein huimapäissään nähdessään vihollisensa turmion, sillä mielikuvituksissaan näki hän siitä mitä parhaimpia seurauksia. Nyt täytyi vieraan lähteä pois, kun hänellä ei enää ollut välikappaletta millä liikkua, Heidi oli jälleen yksinään ja tuli Pekkamme kanssa laitumelle, ja illoin aamuin oli Heidi taas aina niinkuin ennenkin hänen kanssansa. Mutta Pekka ei tullut ajatelleeksi, miten käypi, kun on jonkun rikoksen tehnyt, ja mitä seurauksia siitä on.
Nyt tuli Heidi majasta ja juoksi puuvajaan. Hänen jäljessään tuli isoisä, Klaara käsivarrellaan. Liiterin ovi oli selki seljällään ja molemmat laudatkin olivat irroitetut, päivä valaisi sen sisimmänkin sopen. Heidi kurkisti sinne ja tänne, tuli takaisin ja juoksi majan nurkan ohi toiselle puolelle, palasi taas, selittämätön kummastus kuvattuna kasvoissaan. Isoisä lähestyi:
"Mitä tämä on? Oletko sinä kuljettanut tuolin muualle, Heidi?" kysyi hän.
"Minäpä sitä juuri haen joka paikasta, isoisä, ja sinä kun sanoit, että se on liiterin ovella", sanoi lapsi, silmäillen yhä vielä joka taholle.
Tuuli oli sill'aikaa kiihtynyt; juuri nyt heilutteli se liiterin ovea sinne tänne ja viskasi sen sitte narinalla seinää vastaan.
"Isoisä, se on tuuli, joka sen on tehnyt", huudahti Heidi ja hänen silmänsä säkenöivät, kun hän tätä tuli ajatelleeksi. "Voi, jos se nyt on ajanut sen kylään asti, niin saamme sen vasta liian myöhään ja sitte emme enää voikaan lähteä".
"Jos se sinne on vierinyt, niin ei sitä saa koskaan takaisin, siinä tapauksessa on se tuhantena kappaleena", sanoi isoisä astuen majan nurkan ohi ja katseli tunturin rinnettä alaspäin. "Mutta kummallisesti sen on käynyt", jatkoi hän sitte katsellessaan takaisin sitä matkaa nurkan ohi, jota tuolin oli täytynyt kiertää.
"Voi kuinka ikävää, nyt emme pääsekään, emmekä ehkä koskaan", vaikeroi
Klaara. "Voi kuinka ikävää! Voi kuinka ikävää!"
Mutta Heidi katsoi luottamuksella isoisäänsä ja sanoi:
"Eikö totta, isoisä, sinä kyllä tiedät jotain neuvoa, ettei tarvitse käydä, niinkuin Klaara luulee, ja ettei hänen heti tarvitse lähteä kotiin?"
"Nyt menemme kuitenkin laitumelle, niinkuin olemme aikoneet, ja saahan sitte nähdä, mitä vast'edes tapahtuu", sanoi isoisä. Lapset riemuitsivat.
Hän palasi takaisin majaan ja toi sieltä useamman huivin, levitti ne päivänpaisteisimmalle paikalle majan eteen ja asetti Klaaran niille istumaan. Sitte toi hän lapsille aamumaitoa ja johdatti Vienon ja Pikun ulos ometasta.
"Mitähän varten tuo sieltä alhaalta tänään viipyy niin kauan", sanoi setä itseksensä, sillä Pekan aamuvihellystä ei vieläkään ollut kuulunut.
Isoisä otti jälleen Klaaran toiselle ja huivit toiselle käsivarrellensa.
"Eteenpäin nyt", sanoi hän käyden itse edellä, "vuohet tulevat meidän kanssamme".
Tämäpä oli Heidin mieleen. Toinen käsivarsi Vienon, toinen Pikun kaulalla astui hän isoisän jäljessä ja vuohet olivat niin mielissään siitä, että kerran taas saivat kulkea Heidin kanssa yhdessä, että sulasta hellyydestä olivat milt'ei litistää hänet.
Ylös laitumelle saavuttuaan näkivät vastatulleet yht'äkkiä vuohien siellä ja täällä penkereillä ryhmissä seisoen rauhallisesti pureskelevan ruohoa ja niitten keskellä Pekan koko pituudessaan lepäävän maassa.
"Toisen kerran minä sinua opetan ohikäymästä, unikko, mitä tämä on?" huusi setä hänelle.
Tämän tutun äänen kuultuaan syöksyi Pekka pystyyn.
"Ei ollut ketään hereillä", vastasi hän.
"Tiedätkö mitään tuolista?" kysyi setä edelleen.
"Mistä tuolista?" mutisi Pekka vastaukseksi.
Setä ei sanonut enää mitään. Hän levitti huivit päivänpaisteiselle penkereelle, asetti Klaaran niitten päälle ja kysyi, oliko hänen siinä mukava istua.
"Ihan kuin tuolissani", vastasi tämä kiittäen, "ja olenhan tässä kauniimmassa paikassa. Täällä on niin kaunista", huudahti hän katsellen ympärillensä.
Isoisä valmistautui palajamaan. Hän sanoi, että heidän piti nyt ensin huvitteleman yhdessä, ja sitte kun tuli päivällisaika piti Heidin noutaa eväspussi, jonka isoisä oli asettanut tuonne ylhäälle siimekseen. Sitte piti Pekan antaman heille niin paljon maitoa, kuin he vain haluaisivat juoda, ja Heidin piti pitää varalla, että tämä lypsäisi sitä Vienosta. Iltasella tulisi isoisä takaisin, nyt hänen täytyä ensi työkseen mennä tiedustelemaan, miten tuolin oli käynyt.
Taivas oli tummansininen, ei pilven hattaraakaan näkynyt. Laaja lumikenttä kimalteli ikäänkuin sille olisi siroitettu tuhansia hopea- ja kultatähtiä. Harmaat vuorenhuiput seisoivat korkeina ja järkähtämättöminä paikoillaan niinkuin ne olivat ikiajoista asti seisoneet ja katsahtivat vakavina alas laaksoon. Suuri lintu liiteli korkealla siintävässä avaruudessa, raitis tuuli lehahti kukkuloilla ja hengitti virvoitusta päivänpaisteiselle tunturille. Lasten oli sanomattoman hyvä olla. Silloin tällöin lähestyi joku vuohi heitä ja viivähti vähän heidän luonaan. Useimmiten tuli hellä Lumikko ja nojasi pientä päätänsä Heidiä vastaan, ja olisi tuskin lähtenyt pois, ellei joku toinen laumasta sitä taas olisi karkoittanut. Siten oppi Klaarakin tuntemaan jokaisen vuohen aivan tarkalleen, sillä jokaisella niillä oli omituiset kasvonsa ja tapansa.
Ne saivat jo semmoisen luottamuksen Klaaraankin, että tulivat häntä ihan likelle ja kähnäsivät päätään hänen hartioitansa vastaan; tämä oli aina heidän tuttavuutensa ja suosionsa merkki.
Siten oli jo muutamia tuntia kulunut; silloin Heidin mieleen juolahti, että hän sentään hyvin mielellänsä tahtoisi kävästä sillä paikalla, jossa kasvoi niin paljo kukkasia, nähdäkseen, olivatko ne kaikki jo auenneet ja niin kauniita kuin viime vuonna. Vasta iltasella, kun isoisä palasi, saattoi sinne mennä Klaaran kanssa ja silloin kukkaset jo ehkä ummistivat silmänsä. Tämä halu tuli hänessä viimein niin suureksi, ettei hän voinut sitä vastustaa.
Vähän arastellen kysyi hän:
"Tuleeko mielesi pahaksi, Klaara, jos minä pikimmältään juoksen luotasi ja sinä jäät yksin? Minä niin mielelläni haluaisin nähdä, minkälaisia kukkaset ovat; mutta odotapas" — Heidin mieleen johtui uusi ajatus. Hän juoksi vähän syrjään ja tempasi pari kimpullista viheriäisestä tunturipensaasta; sitte kietoi hän käsivartensa Lumikon kaulaan, sillä se oli heti juossut hänen tykönsä, ja talutti sen Klaaran luo.
"Näin, nyt sinun ei tarvitse olla yksinäsi", sanoi Heidi ja painoi vähän Lumikkoa, joka heti ymmärsi tytön tarkoituksen ja laskeusi maahan Heidin sijalle Klaaran viereen. Sitte heitti Heidi lehdet Klaaran syliin, tämä käski nyt iloisesti Heidin menemään ja viipymään kukkia katselemassa niin kauan, kuin hän suinkin haluaisi, sill'aikaa Klaara kyllä seurusteli pikku vuohen kanssa, huvitus, jota hänellä ei vielä ollut siihen asti koskaan ollut tarjona. Heidi juoksi pois, ja Klaara rupesi nyt tarjoomaan Lumikolle lehteä lehdeltä ja tämä alkoi vähitellen niin luottaa häneen, että se turvallisesti hyväili uutta ystäväänsä ja hitaasti otti lehtiä Klaaran kädestä ja söi ne. Kaikesta saattoi nähdä, miten hyvä sen oli siinä olla, se kun rauhassa sai levätä hyvässä turvassa, sillä laumassa oli sillä monta vastusta suuremmilta ja väkevimmiltä vuohilta kärsittävänä. Klaarasta oli niin erinomaisen hauskaa istua näin yksinään vuorella, seurassaan ainoastaan pieni hellä vuohi, joka niin apua etsiväisesti katsoi häneen. Hän tunsi palavan halun voida kerran hoitaa itseänsä ja olla muillekin avuksi, eikä aina vain olla muiden palveltavana. Ja hänessä heräsi niin monta semmoista ajatusta, joita ei hänen mieleensä ollut ennen johtunut, ja kummallinen into elää ihanassa auringon valaisemassa maailmassa ja tehdä jotakin, josta muille olisi iloa, niinkuin nyt Lumikolla. Hän oli niin onnellinen, että tuntui siltä, kuin kaikki, mitä hän näki ja muisti, yhtäkkiä olisi muuttunut niin paljon kauniimmaksi kuin ennen ja hän riemastui niin, että innoissaan halaeli pikku vuohta ja huudahti: "Oi Lumikko, kuinka kaunista täällä on, jos vain ainaiseksi saisin jäädä tänne ylös teidän luoksenne!"
Sill'aikaa oli Heidi saapunut kukkapaikalle. Hän huudahti ihastuksesta, koko kunnas kimalteli cystusruusuista aivan kuin kullattuna. Niiden seassa kasvoi tiheät kellokukkaryhmät ja häilyttivät tummansinisiä kupujaan cystusruusujen yli, ja ilma oli niin täynnä tuoksua, että, tuntui siltä, kuin kalliimpia balsamiastioita olisi avattu siellä. Tämä lemu tuli pienistä, vähäpätöisistä, ruskeista "nuijakukkasista", jotka siellä täällä vaatimattomina pistivät esiin pyöreät päänsä kultakupujen seassa. Heidi pysähtyi, katseli ympärilleen ja hengitti syvään ihmeellisesti tuoksuvaa ilmaa. Yht'äkkiä kääntyi hän ja palasi ihan hengästyneenä Klaaran luo takaisin.
"Oi, sinun pitää välttämättömästi tulemaan", huusi hän jo etäältä; "ne ovat niin kauniita ja kaikki on niin kauriista ja ehk'ei illalla enää niin olekaan. Ehkä minä voin sinua kantaa, etkö luule sitä?"
Klaara katsoi kummastuneena kiihoittunutta Heidiä, mutta pudisti päätään.
"Et, et, mitä sinä ajattelet, Heidi, olethan minua paljon pienempi, voi jos minäkin voisin kävellä".
Heidi katseli etsiväisesti ympärillensä, hänen päähänsä lienee pälkähtänyt uusi ajatus. Tuolla ylhäällä, missä Pekka ensin oli maannut, istui tämä nyt ja katsoa töllisti lapsiin. Siten oli hän jo tuntikausia istunut ja aina vaan katsellut, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt, mitä hän näki. Hän oli särkenyt tuolin, vihollisensa, jotta vierasta ei enää saattaisi mihinkään kuljettaa, ja vähän aikaa sen jälkeen näkee hän tämän edessään istuvan penkereellä, Heidi vieressään. Se ei ollut mahdollista ja sittekin se oli niin, hän saattoi nähdä sen niin usein, kuin hän vain tahtoi.
Nyt katsoi Heidi häneen:
"Tule tänne, Pekka!" huusi hän sangen käskeväisesti.
"Enkä tule", huusi tämä takaisin.
"Tulehan kuitenkin, minä en tule yksinäni toimeen, sinun täytyy auttaa minua; tule kiireesti", joudutti Heidi.
"Enkä tule", kaikui taas takaisin.
Nyt juoksi Heidi kappaleen matkaa vuorta ylös Pekkaa kohden.
Siinä seisoi tyttö, hänen silmänsä säihkyivät ja hän huusi:
"Pekka, jos et sinä paikalla tule, niin minä teen sinulle jotakin, jota sinä et suinkaan mielelläsi tahtoisi, ole varma siitä".
Nämä sanat viilsivät Pekan sydäntä. Hän tuskaantui. Hän oli tehnyt pahan teon, jota ei kenenkään pitänyt aavistaman. Tähän asti oli hän iloinnut rikoksestansa; mutta nyt Heidi puhutteli häntä, ikäänkuin hän tietäisi koko asian, ja kaikki mitä tämä tiesi, sen kertoi hän isoisällensä, jota Pekka pelkäsi enemmän kuin ketään muuta. Jos setä nyt saisi tietää, miten tuolin oli käynyt! Tämä ajatus ahdisti Pekkaa yhä enemmän. Hän nousi seisaalleen ja tuli vähän matkaa odottavata Heidiä vastaan.
"Minä tulen, mutta sitte sinä et saa tehdä sitä", sanoi hän pelosta niin kesynä, että Heidin tuli häntä sääli.
"En, en, minä en sitä enää teekään", vakuutti Heidi, "tule nyt minun kanssani, se ei ensinkään ole mitään peljättävää, jota sinun nyt pitää tekemän".
Klaaran luo saavuttua määräsi Heidi, että Pekan piti toiselta ja hän itse toiselta puolelta käsivarsista nostaa Klaaraa. Tämä kävi jokseenkin, mutta vaikeampi työ oli jäljellä. Klaarahan ei osannutkaan seisoa, miten saattoi häntä kannattaa ja kuljettaa eteenpäin? Heidi oli liian pieni häntä käsivarrellansa tukemaan.
"Sinun pitää nyt ottaman minua kiinteästi kaulasta, ihan kiinteästi, niin. Ja Pekkaa pitää sinun ottaman käsivarresta ja nojautua häneen oikein vahvasti, niin voimme kantaa sinut".
Mutta Pekka ei ollut elämässään ketään näin käsivarrellaan taluttanut. Klaara kyllä tarttui siihen, mutta Pekka antoi sen rippua jäykkänä alaspäin ikäänkuin pitkän sauvan.
"Ei niin, Pekka", sanoi Heidi sangen vakavasti. "Sinun pitää taivuttaman toisen käsivartesi ikäänkuin vanteeksi ja sitte Klaara pujottaa kätensä sen sisään ja nojaa vahvasti siihen, ja sinä, Pekka, et millään muotoa saa antaa perään, niin kyllä pääsemme eteenpäin".
Niin tehtiinkin, mutta helposti ei päästy eteenpäin, Klaara ei ollut niin varsin kevyt ja vetäjät olivat niin erisuuret; toinen puoli oli ylempänä, toinen alempana ja tue oli siitä syystä sangen epävarma.
Klaara koetteli silloin tällöin auttaa omilla jaloillaan, mutta veti toisen ja toisen pian taas takaisin.
"Astu kerran oikein rohkeasti", ehdotteli Heidi, "niin sen jälkeen varmaankin koskee vähemmin kipeästi".
"Niinkö arvelet?" sanoi Klaara arasti.
Mutta hän totteli, astui toisella ja sitten toisella jalalla kerran oikein rohkeasti, mutta vaikeroi samassa vähän. Sitte nosti hän toisen jalkansa ja asetti sen keveämmästi maahan.
"Oi, se ei enää koske laisinkaan niin kipeästi", sanoi hän iloitellen.
"Koetapas kerran vielä", kehoitti Heidi innokkaasti. Klaara teki niin ja sitte vielä kerran ja yht'äkkiä huudahti hän:
"Minä osaan, Heidi! Oi minä osaan! Katsopas! katso! minä saatan astua askeleen toisensa perästä!"
Nyt huusi Heidi vielä suuremmalla ilolla:
"Oi, voi! Saatatko sinä todellakin itse astua? Osaatko sinä nyt kävellä? Osaatko todellakin itse käydä? Jos nyt vain isoisä tulisi. Nyt sinä taidat itse käydä, Klaara, nyt osaat kävellä", huudahti hän riemuellen, kerta toisensa perästä.
Klaara nojautui kiinteästi molempiin taluttajiinsa, mutta joka askeleelta astui hän vähä vakavammin, sen he kaikki kolme tunsivat. Heidi iloitsi hillitsemättömästi.
"Nyt voimme joka päivä tulla yhdessä laitumelle ja kävellä tunturilla, mihin vain tahdomme", riemuitsi hän taas, "ja sinä taidat kävellä koko elinaikasi niinkuin minäkin, sinua ei enää tarvitse lykätä tuolissa, ja tulet terveeksi. Oi tämä on suurin ilo, mikä meille olisi saattanut tapahtua!"
Klaara yhtyi siihen sydämmensä pohjasta. Hän ei todellakaan tiennyt mitään suurempaa iloa elämässä kuin päästä terveeksi ja vapaasti käymään kaikkialta niinkuin muut ihmiset, eikä olla voimattomana sidottu sairasvuoteeseen.
Kukkanurmikolle ei enää ollut pitkältä. Tuolta kimaltelivat jo kultaruusut auringossa. Nyt saapuivat he sinikellojen luo, joiden välistä päivänloisteinen nurmi viettelevänä pilkisteli.
"Istummeko tähän?" kysyi Klaara.
Tämä oli Heidinkin toivo. Kukkain keskellä istuivat nyt lapset. Klaara ensi kerran kuivalla, lämpimällä tunturilla. Heidän ympärillään häilyivät sinikellot, kimaltelivat ruusut ja kultaheinän kukat, siinä tuoksuivat ruskeat nuijakukat sekä muut tunturikasvit.
Kaikki oli niin kaunista, niin kaunista!
Heidinkin mielestä täällä ylhäällä nyt oli kauniimpaa kuin ennen milloinkaan, eikä hän oikein tietänyt, minkätähden hänen sydämmensä riemueli niin. Mutta samassa hän taas muisti, että Klaara oli tullut terveeksi; ja sepä se häntä sentään ilahdutti enemmän kuin tunturimaiseman ihmeellinen kauneus. Klaara istui ihan hiljaa ihastuksissaan ja onnellisena kaikesta siitä, mitä hän näki, ja niistä tulevaisuuden toiveista, joita äskeinen tapahtuma hänessä herätti. Hänen sydämmensä ei ollut kestää näin suurta onnea, ja auringon loiste ja kukkain tuoksu hurmasivat hänen niin, ettei hän saanut sanaakaan lausutuksi.
Pekkakin lepäsi ääneti ja liikkumattomana kukkain keskellä, sillä hän oli vaipunut syvään uneen.
Vienosti puhalteli tuuli suojaavien vuorihuippujen takaa ja suhisi ylhäällä pensaissa. Vähän väliä täytyi Heidin taas nousta seisaalleen ja juosta tuonne ja tänne, sillä siellä oli aina jossain vielä kauniimpia ja tiheämpiä kukkasia ja niiden tuoksu oli vielä tuntuvampi, tuuli kun sitä lennätteli sinne ja tänne; joka paikkaan täytyi hänen vähän istahtaa.
Siten kului aika.
Aurinko oli jo ennättänyt yli puolen päivän, kun vuohijoukko vakavasti astuen lähestyi kukkakunnasta.
Se ei ollut niiden laidunpaikkoja, niitä ei koskaan johdatettu sinne, sillä ne eivät koskaan niitä syöneet. Ne näyttivät lähetyskunnalta, johtajana kulki Lieto. Vuohet olivat nähtävästi tulleet hakemaan seuralaisiansa, jotka niin pitkäksi ajaksi olivat jättäneet heidät oman onnensa nojaan ja vastoin kaikkea järjestystä viipyivät poissa niin kauan yli määräajan, sillä vuohet ymmärsivät sen sangen hyvin. Kun Lieto ensin huomasi nämä kolme kaivattua kukkakentällä, määkyi se aika tavalla ja siihen yhtyi paikalla koko joukko yhä määkyen ja kokoontui heidän ympärillensä. Siitä heräsi Pekka. Hän hieroi moneen kertaan silmiänsä, sillä hän oli nähnyt unta, että pyörätuoli jälleen oli eheänä punaisine päällyksilleen ja seisoi majan edessä, ja vielä herätessään näki hän sen kultaiset naulaset auringon valossa kiiltävän, mutta nyt hän huomasikin, että ne vaan olivat keltaisia kukkasia. Tuska, joka hänen vahingoittumatonta tuolia tarkastaessaan oli hänestä hetkeksi luopunut, heräsi uudelleen. Sillä vaikka Heidi olikin luvannut jättää sen tekemättä, oli se pelko nyt hänessä kuitenkin syntynyt, että asia voisi muullakin tavalla tulla ilmi. Hän suostui nyt siis olemaan johdattajana ja toimitti kaikki asiat, juuri niinkuin Heidi määräsi.
Kun he nyt saapuivat laidunpaikalle, toi Heidi joutuin täysinäisen eväspussinsa ja asettui lupaustansa täyttämään, sillä hänen uhkauksensa taannoin oli juuri koskenut pussin sisältöä. Aamulla oli hän kyllä nähnyt, kuinka paljon hyvää isoisä oli sinne pistänyt, ja heti ilolla ajatellut, että Pekkakin voisi saada osansa siitä. Kun tämä sitten oli niin taipumaton, oli Heidi tahtonut antaa Pekalle tiedoksi, ettei hän mitään saisikaan siitä, mutta tämän oli Pekka toisella tavalla selittänyt. Heidi otti kappaleen toisensa perästä ulos pussista ja asetti ne kolmeen osaan ja ne tulivat niin suuriksi että hän niitä katsellessaan tyytyväisesti sanoi itsekseen: "Sitte hän saa vielä kaiken sen, mitä meillä on liiaksi".
Sitte kantoi hän jokaiselle osansa ja asetti omansa Klaaran lähelle, ja ruoka maistui lapsille erinomaisesti äskeisen rasituksen jäljestä.
Niin kävikin, kuin Heidi oli edellyttänyt: kun molemmat jo olivat tarpeekseen syöneet, jäi vielä niin paljon, että Pekalle saattoivat siirtää toisen yhtäsuuren osan, kuin ensimmäinen oli ollut. Hän söi hiljakseen ja yhtämittaa kaikki, mitä hänelle annettiin, sitte vielä murusetkin, mutta ei niin tyytyväisenä kuin tavallisesti, Pekan vatsalla painoi jotakin, niin että hän vaivalla sai mitään nielleeksi. Jokainen suupala oli tarttua hänen kurkkuunsa.
Lapset olivat niin myöhäiseen ruvenneet päivälliselle, että isoisä tuli jo heti sen jälkeen heitä noutamaan. Heidi syöksi häntä vastaan, lapsen täytyi ensimmäisenä ilmoittaa, mitä oli tapahtunut; mutta se oli niin innostunut iloisesta sanomastaan, ettei ollut löytää sanoja, millä sitä kertoisi. Mutta isoisä ymmärsi heti, mitä lapsen piti sanoman, ja sydämellinen ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Hän joudutti askeleitansa, ja Klaaran luo saavuttuaan sanoi hän ystävällisesti hymyillen:
"Vai niin, olemmeko uskaltaneet koettaa? Nyt me myös olemme onnistuneet!"
Sitte nosti hän Klaaran seisalleen, asetti vasemman käsivartensa Klaaran ympärille ja ojensi oikeansa hänelle tukeeksi ja Klaara astui, näin turvallisesti nojaten selkäänsä vahvaa käsivartta vastaan, paljoa varmemmin ja pelottomammin kuin äsken.
Heidi hyppelehti riemuiten heidän jäljessään ja isoisä oli niin iloisen näköinen, kuin jos suuri onni olisi kohdannut häntä. Mutta nyt hän taas nosti Klaaran käsivarrellensa ja sanoi:
"Älkäämme liioitelko, nyt onkin jo aika palata kotiin". Hän lähti heti matkaan, sillä hän tiesi, että Klaara nyt oli liikkunut tarpeeksi ja sentähden tarvitsi levätä.
Kun Pekka vuohineen illalla tuli alas kylään, seisoi suuri ihmisjoukko ryhmässä, ja toinen sysäsi toistaan vähän väliä hieman syrjään nähdäksensä, mitä heidän keskellään maassa oli. Sitä täytyi Pekankin saada nähdä; hän tyrkkäsi ja sysäsi oikealle ja vasemmalle ja tunkeusi siten piirin sisään.
Siinä, nyt hän sen näki.
Ruoholla oli pyörätuolin keskikappale, ja osa selkänojasta riippui siinä vielä kiinni. Punainen päällystä ja kiiltävät naulaset ilmoittivat, miten komea tuoli kerran kokonaisuudessaan oli ollut.
"Minä olin saapuvilla, kun sitä kannettiin tuonne ylös"; sanoi leipuri, joka seisoi Pekan rinnalla; "se oli vähintäänkin 500 markan arvoinen, siitä löisin vetoa vaikka kenenkä kanssa. Minua vain ihmetyttää, miten tämä on saattanut tapahtua".
"Tuuli on mahdollisesti sen saattanut lennättää tänne alas, sen on setä itse sanonut", huomautti Barbel, joka ei kyllikseen saanut ihailleeksi kaunista, punaista kangasta.
"Hyvä on, ettei sitä joku muu ole tehnyt", virkkoi leipuri jälleen, "senpä hyvin kävisi! Kun frankfurtilainen herra saa tämän kuullakseen, hän kyllä hankkii selon asiasta. Minä puolestani olen iloinen siitä, etten kahteen vuoteen ole kertaakaan käynyt tunturilla. Epäilys voi sattua jokaiseen, jota näinä aikoina on siellä päin nähty".
Muutkin lausuivat, mitä arvelivat, mutta Pekka oli kuullut tarpeeksi. Hän hiipi ihan hiljaa ihmisjoukosta pois ja juoksi, minkä jaksoi, tunturia ylöspäin ikäänkuin jonkun hätyyttämänä. Leipurin sanat tuottivat hänelle hirmuisen tuskan. Hän tiesi nyt, että oikeudenpalvelija saattaisi minä hetkenä hyvänsä tulla Frankfurtista asiaa tutkimaan ja silloin ehkä saataisiin selville, että hän sen oli tehnyt, ja sitte hän otettaisiin kiinni ja lähetettäisiin kuritushuoneeseen Frankfurtiin. Tämän näki Pekka mielikuvituksissaan ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.
Kurjan näköisenä tuli Pekka kotiin, hän ei vastannut mihinkään kysymykseen, hän ei syönyt perunoitakaan, kiireesti hiipi hän vuoteeseensa ja voihki siinä.
"Pekkaparka on taas tänään syönyt suolaheinää, ne vaivaavat hänen vatsaansa, koska hän noin vaikeroi", tuumasi Briita-äiti.
"Sinun pitää paneman hänelle vähän enemmän leipää mukaan, anna hänelle huomenna kappale minun osastani", sanoi isoäiti sääliväisesti.
Kun tytöt sinä iltana vuoteistaan katselivat ylös tähtitaivaaseen, sanoi Heidi:
"Eikö sinun tänään ole aina täytynyt ajatella, miten hyvä on, ettei Jumala joka kerta heti kuule meidän rukoustamme, kun me palavasti pyydämme jotakin, jonka Hän ymmärtää paremmin kuin me?"
"Minkätähden sinä nyt niin yht'äkkiä sitä sanot?" kysyi Klaara.
"Tiedätkö, siitä syystä, että minä Frankfurtissa niin innokkaasti rukoilin, että Jumala antaisi minun paikalla päästä kotiin, ja kun en minä kumminkaan päässyt, niin minä ajattelin, ettei rakas Jumala ensinkään kuunnellutkaan minua. Mutta tiedätkö, jos minä niin pian olisin lähtenyt pois, niin et sinä koskaan olisi tullut tunturilla käymään, etkä olisi tullut terveeksi".
Klaara oli vaipunut mietteisiin. "Mutta Heidi", sanoi hän hetkisen kuluttua, "sittenhän ei meidän koskaan pitäisi rukoileman, koska hyvällä Jumalalla aina on jotakin parempaa mielessään meidän suhteemme, kuin me itse ymmärrämme ja rukoilemme".
"Niinkö arvelet, Klaara, luuletko niin?" sanoi Heidi kiireesti. "Joka päivä pitää rukoileman hyvältä Jumalalta kaikkea, kaikkea; sillä hänen pitää saarnan kuulla, ettemme ole unhoittaneet, että me saamme kaikki häneltä. Ja jos me unhoitamme rakkaan Jumalan, niin hänkin unhoittaa meidät, sen on mummo sanonut. Mutta tiedätkö, jos emme voi saada sitä, mitä niin mielellämme tahtoisimme, niin emme saa luulla, ettei Jumala ole meitä kuullut, ja senvuoksi ihan lakata rukoilemasta, vaan silloin pitää meidän rukoileman näin: Nyt minä tiedän, että sinulla on jotakin parempaa mielessäsi minun suhteeni, ja minä tahdon vain olla iloinen siitä, että sinä kaikki niin hyvin teet".
"Se on kyllä totta, Heidi, ja minä iloitsen siitä, että minua tästä muistutit. Pelkästä ilosta olin sen melkein unhoittaa".
Nyt rukoilivat molemmat lapset ja kiittivät kumpainenkin tavallaan hyvää Jumalaa siitä lahjasta, jonka hän tänään oli suonut niin kauan sairastaneelle Klaaralle.
Seuraavana aamuna arveli isoisä, että nyt saatettaisiin kirjoittaa mummo-rouvalle ja kysyä, jos hän ehkä tahtoisi tulla tunturilla käymään, täällä olisi nyt jotakin uutta katsottavana. Mutta lapsilla oli toinen tuuma mielessään. Ensin piti Klaaran oppiman kävelemään vielä paremmin, niin että hän ainoastaan Heidiin nojautuen, voisi astua kappaleen matkaa. Mutta tästä kaikesta ei mummon pitänyt saaman mitään vihiä. Isoisältä kysyttiin, kuinka pitkän ajan hän luuli siihen tarvittavan, ja kun hän arveli noin viikon päivät, niin kirjoitettiin ja pyydettiin hartaasti mummoa tämän ajan kuluttua tulemaan tunturille, mutta mistään uutisesta ei virkattu sanaakaan.
Ne päivät, jotka tätä seurasivat, olivat ihanimpia mitä Klaara tunturilla oli viettänyt. Joka aamu heräsi hän tämä iloinen vakuutus sydämessään: "Minä olen terve! Minä olen terve! Minun ei tarvitse istua nojatuolissa, minä saatan itse käydä kaikkialla niinkuin muutkin ihmiset!"
Sitten harjoitettiin kävelemistä ja päivä päivältä kävi se aina helpommin ja paremmin ja tehtiin yhä pitempiä kävelyjä. Tämä liikkuminen vaikutti sellaisen ruokahalun, että isoisä joka päivältä leikkasi Klaaran voileivät vähän suuremmiksi ja mielihyvällä näki, kuinka tämä ne lopetti. Nyt hän myöskin aina toi maitoa suuren ruukullisen ja täytti siitä kupin useamman kerran. Siten kului se viikko loppuun ja se päivä oli tulossa, jona mummo oli saapuva.
YHDEKSÄS LUKU
Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.
Mummo oli päivää ennen tuloansa vielä kirjoittanut kirjeen tunturille, jotta he siellä varmaan tietäisivät, että hän tulisi. Tämän kirjeen toi Pekka seuraavana päivänä aikaisin mukanaan, kun hän lähti paimeneen. Isoisä oli jo lasten kanssa majan edustalla ja Vieno ja Pikkukin olivat jo ulkona ja ravistelivat iloisesti päätään raittiissa aamu-ilmassa, lasten heitä hyväellessä ja toivottaessa onnea vuorimatkalle. Tyynenä seisoi setä vieressä ja katseli vuorotellen lasten punaisia poskia ja puhtaita kiiltäviä vuohiansa. Nämä lienevät olleet hänelle mieleksi, sillä hän hymyili tyytyväisesti.
Nyt lähestyi Pekka. Kun hän huomasi tämän seurueen, läheni hän sitä hitaasti, ojensi kirjeen sedälle ja juoksi, niinpian kuin tämä oli siihen tarttunut, arasti takaisin ikäänkuin säikähtyneenä jotakin, ja sitte kurkisti hän kerran vielä pikaisesti taaksensa, ihan kuin joku olisi häntä takaa hätyyttänyt.
"Isoisä", sanoi Heidi, joka kummastuneena oli katsellut Pekan menettelyä, "minkätähden Pekka tätä nykyä käyttäytyy ihan kuin iso Turkkilainen, kun se huomaa uhkaavan ruoskan takanaan; silloin se arasti heittelee päätän joka suunnalle ja hypähtää sitte korkealle ilmassa".
"Elikä Pekkakin huomaa takanaan ruoskan, jota hän olisi ansainnut", vastasi isoisä.
Pekka juoksi ainoastaan ensimmäistä penkerettä ylös. Niinpian kun ei häntä alhaalta enää voitu nähdä, seisoi hän hiljaa paikallaan ja käänteli arasti päätään joka taholle. Sitte hän äkkiä hypähti ja katseli säikähtyneenä taaksensa, ikäänkuin hän olisi tuntenut jonkun tarttuvan häneen niskasta. Jokaisen pensaan ja jokaisen suojuksen takaa luuli hän frankfurtilaisen oikeudenpalvelian pistäytyvän esiin ja syöksyvän hänen päällensä. Jota kauemmin tämä Pekan kiihkoinen odotus kesti, sitä hirvittävämmäksi tuli hänen mielentilansa. Hänellä ei enää ollut silmänräpäyksenkään rauhaa.
Heidin täytyi nyt järjestää majassa, sillä kaikki piti oleman hyvässä kunnossa, kun mummo tuli.
Tämä Heidin puuhaileminen jokaisessa tuvan nurkassa oli aina Klaaran mielestä niin hupaista nähdä, että hän joka kerta erinomaisella mieltymyksellä katseli sitä.
Siten kului aikainen aamuhetki lapsilta arvaamattoman pian ja nyt saattoi jo ruveta mummoa odottamaan.
Nyt lapset taas tulivat ulos valmiina mummoa vastaanottamaan ja istuivat vieretysten rahille majan edessä kiihkeästi odottaen, mitä piti tapahtuman.
Isoisäkin tuli heidän luokseen; hän oli tehnyt kävelyretken ja toi muassaan suuren kimpun tummansinisiä enzianeja, ne loistivat niin kauniisti kirkkaassa aamuauringossa, että lapset huudahtivat ihastuksesta niitä nähdessään. Isoisä vei ne majaan. Vähän väliä juoksi Heidi katsomaan, eikö mummoa ja hänen seuruettansa jo näkyisi.
Mutta nyt se tuli tuossa, ihan sen näköisenä kuin Heidi sitä oli odottanut. Edellä astui ohjaaja, sitte tuli valkoinen hevonen, mummo sen seljässä, ja viimeisenä astui kantajamies korkeine myttyineen, sillä mummo nyt kerrassaan varustausi perinpohjaisesti tunturimatkallensa.
Likemmäksi ja likemmäksi tuli seurue, nyt se oli ylhäällä, mummo jo huomasi hevosen seljästä tyttöset.
"Mitä se on, Klaara? Sinä et istu tuolissasi. Kuinka se on mahdollista!" huusi hän säikähtyneenä ja astui kiirehtien hevosen seljästä, mutta ennenkun hän ennätti lasten luo, löi hän kätensä yhteen ja huusi suuresti kummastuneena:
"Klaaraseni, sinäkö se olet tahi joku muu? Poskesihan ovat punaiset ja palleroiset! Lapsi! Minä en enää tunne sinua". Mummo aikoi syleillä Klaaraa, mutta Heidi oli huomaamatta noussut seisoalleen, Klaara nojautui kiireesti häneen ja levollisesti kulkivat lapset kappaleen matkaa yhdessä. Mummo oli säikähdyksestä jäykistynyt, hän ei voinut muuta ajatella, kuin että Heidillä olisi jotain tavatonta tekeillä.
Mutta mitä hän näki?
Suorana ja varmasti kulki Klaara Heidin rinnalla; nyt tulivat he jälleen takaisin, molemmat iloisina, molemmat punaposkisina.
Mummo riensi heitä vastaan. Nauraen ja itkien syleili hän Klaaraansa, sitte Heidiä ja taas Klaaraa. Ilosta ei mummo saanut sanaakaan lausutuksi.
Yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä sedän, joka kauniisti hymyillen seisoi lavitsan luona katsellen noita kolmea onnellista. Mummo otti Klaaran käsivarren, laski sen omallensa ja kulki yhä ihmetellen ja ihaellen sitä, että hän nyt todellakin saattoi näin kulkea Klaaransa kanssa, lavitsan luo. Siellä laski hän Klaaran irti ja tarttui vanhuksen molempiin käsiin.
"Minun hyvä, hyvä setäni! Kuinka paljosta meidän on teitä kiittäminen!
Tämä on teidän ansionne! Se on teidän hoitonne ja huolenne".
"Ja Herran Jumalan päivänpaiste ja tunturi-ilma," keskeytti setä hymyillen.
"Ja Vienon hyvän hyvä maito myöskin varmaan", sanoi nyt Klaara; "mummo, sinä et usko, miten paljon vuohen maitoa minä saatan juoda ja miten hyvää se on".
"Sen minä kyllä näen poskistasi, Klaaraseni", sanoi mummo nauraen. "Niin, sinua ei enää tunne samaksi tytöksi, palleroinen olet ja pyöreämpi, kuin miksi koskaan olisin voinut aavistaa sinun tulevan, ja iso sinä olet, Klaaraseni! Saattaako kaikki tämä olla mahdollista. Minä en saa sinua tarpeekseni katselleeksi! Mutta nyt täytyy paikalla lähettää lennätinsanoma pojalleni Pariisiin. Hänen pitää heti tuleman. Minä en ilmoita minkätähden; tämä on suurin ilo hänen elämässänsä. Hyvä setä, miten tämän toimitamme? Te olette jo varmaankin antaneet miesten mennä?"
"Ne ovat poissa", vastasi tämä; "mutta jos mummo-rouva niin tahtoo, niin annetaan vuohipaimenen tulla alas, hänellä on aikaa".
Mummo pysyi päätöksessään, hän tahtoi heti lähettää sanoman pojallensa, sillä tätä ilosanomaa ei saattanut häneltä päivääkään pidättää.
Setä astui vähän syrjään ja vihelsi sormiinsa niin läpitunkevaisesti, jotta vastaus kuului korkealta vuoristosta takaisin, niin etäällä herätti se kai'un. Ei aikaakaan niin tuli Pekka juosten, hän tunsi vihellyksen hyvin. Pekan kasvot olivat lumivalkoiset, sillä hän ajatteli sedän huutavan häntä tutkittavaksi. Mutta hänelle annettiinkin paperi, jolle mummo sill'aikaa oli kirjoittanut jotakin, ja setä selitti Pekalle, että hänen piti heti viemän tämän paperin kylän postilaitokseen. Setä oli myöhemmin sitte itse käyvä sitä maksamassa, sillä ei niin monta asiaa saattanut yht'aikaa uskoa Pekan toimitettavaksi.
Pekka kulki nyt paperi kädessään, hetkeksi vähän huojennettuna siitä, ettei setä ollutkaan kutsunut häntä tutkittavaksi, mitään oikeudenpalvelijaa ei ollutkaan saapunut.
Vihdoinkin tyynnyttiin niin paljon, että saatettiin rauhassa istua pöydän ympärillä majan edustalla ja nyt piti mummolle kerrottaman alusta alkaen, miten kaikki oli käynyt: miten isoisä ensin joka päivä oli antanut Klaaran koettaa seisoa vähän ja sitten astua, miten tuuli oli lennättänyt tuolin pois; miten Klaara haluten nähdä kukkia oli ensimmäisen kerran kävellyt ja miten niin uusi edistys oli aina edellisestä johtunut. Mutta kauan kesti, ennenkuin kaikki tämä oli ennättänyt tulla kerrotuksi, sillä vähän väliä täytyi mummon kesken kaikkea ihmetellä, ylistellä ja huudahtaa:
"Mutta onko tämä todellakin mahdollista! Eikö tämä ole unta? Olemmeko todellakin kaikki valveilla ja istummeko täällä tunturimajan edustalla ja tuo tyttönen tuossa edessäni pyöreine punaisine poskineen on minun entinen kalpea voimaton Klaarani?"
Ja Klaara ja Heidi iloitsivat joka kerta uudestaan siitä että heidän kaunis tuumansa oli niin hyvästi onnistunut sekä yhä edelleen ihastutti mummoa.
Herra Sesemann oli sill'aikaa päättänyt toimensa Pariisissa ja hänelläkin oli äkillinen ihastuttamistuuma mielessään. Sanaakaan virkkamatta äidilleen istui hän eräänä kauniina kesäaamuna rautatievaunuun ja lähti samassa junassa aina Baseliin, josta hän taas seuraavana päivänä varhain matkusti eteenpäin, sillä hän ikävöi suuresti saada kerran taas nähdä tyttöstään, josta hän oli koko kesän ollut eroitettuna. Ragatziin saapui hän muutamia tuntia senjälkeen, kun hänen äitinsä oli lähtenyt sieltä.
Sanoma siitä, että tämä oli tänään lähtenyt tunturille, oli Herra Sesemannille mieleen. Hänkin istui heti vaunuihin ja matkusti siis Mainfeldiin. Kun hän siellä sai kuulla, että saattoi ajaa vielä kylään asti; teki hän niin, sillä hän arveli, että hän sentään saisi tarpeekseen kävelystään sieltä ylös tunturille.
Hän ei ollut erehtynyt; astuminen vuorta ylös oli hänen mielestään sangen pitkällistä ja vaivaloisia. Maja ei vieläkään ollut näkyvissä ja kuitenkin tiesi hän Vuohi-Pekan asunnon olevan puolitiessä, sillä hän oli usein kuullut kerrottavan tästä tiestä.
Kaikkialla oli pieniä jalkapolkuja, jotka kulkivat eri suuntiin joka taholle. Herra Sesemann rupesi epäilemään, oliko oikealla tiellä, tahi oliko sedän maja kentiesi toisaalla päin. Hän katsoi ympärilleen, näkyisikö ketään ihmisolentoa, jolta hän saattoi kysyä tietä. Mutta yltä ympäriinsä oli kaikki hiljaa, ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Ainoastaan tunturituulet siellä täällä suhisivat halki ilman, pienet hyttyset sumisivat päivänpaisteessa ja hilpeä lintunen laulahti silloin tällöin yksinäisen lehtikuusen oksassa. Herra Sesemann pysähtyi hetkeksi ja antoi virvoittavien tunturituulten jäähdyttää kuumaa otsaansa.
Samassa tuli joku juosten tunturia alaspäin; se oli Pekka, kirjoitus kädessään. Hän juoksi suoraan jyrkkää tunturia, eikä polkua, jolla herra Sesemann seisoi. Niin pian kuin juoksija pääsi likemmäksi, viittasi herra Sesemann häntä tulemaan luoksensa. Vitkalleen ja arasti lähestyi Pekka, mutta ei astunut suoraan eteenpäin, vaan kulki sivu edellä, ikäänkuin hän olisi saattanut astua vain toisella jalalla ja täytyisi vetää toista jäljessään.
"Noh poika, reippaasti vaan!" kehoitti herra Sesemann.
"Sanopas minulle, johtaako tämä polku sille majalle, jossa eräs vanhus ja Heidi-tyttö asuvat, joitten luona on frankfurtilaisia?"
Kumea, kauhean hädän huuto kajahti vastaukseksi ja Pekka syöksi sieltä semmoista vauhtia, että hän nurin niskoin lennähti jyrkkää rinnettä alas ja tahtomattansa pyöri yhä eteenpäin, ihan niinkuin pyörätuolin oli käynyt, mutta Pekka arvon ei mennyt säpäleiksi niinkuin se.
Mutta mummon kirjoituksen vei tuuli monena palasena muassaan.
"Ihmeellisen arkoja nämä tunturin asujaimet", sanoi herra Sesemann itsekseen, sillä hän ei saattanut muuta ajatella, kuin että vieraan ihmisen näkeminen oli tehnyt näin kauhean voimakkaan vaikutuksen tunturipoikaan.
Vähän aikaa vielä katseltuaan Pekan vinhaa vauhtia jatkoi herra
Sesemann matkaansa.
Pekka ei parhaalla tahdollaankaan saattanut pysähtyä, hän vieri yhä alaspäin ja lennähti kuperkeikkaa vähän väliä.
Mutta tämä ei ollut vaikein asia hänen kohtalossaan. Monta vertaa kamalampi oli se tuska ja kauhu, joka hänessä heräsi, kun hän tiesi, että frankfurtilainen oikeudenpalvelija todellakin oli saapunut. Sillä että vieras, joka oli kysynyt Tunturisedän luona majailevia frankfurtilaisia, oli oikeudenpalvelija, sitä ei hän saattanut epäilläkään. Nyt viimeisellä penkereellä, ennenkuin kylään saavuttiin, takertui hän erääseen pensaaseen ja tarttui siihen kiinni. Vähän aikaa lepäsi hän siinä alallaan, miettien, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.
"Kas niin, taas yksi!" kuuli Pekka jonkun sanovan ihan likellään. "Ja kukahan huomenna sieltä sysätään, niin että hän tulee pyörien ikäänkuin huonosti ommeltu perunasäkki?"
Se oli leipuri, joka näin pilkkasi. Hän oli lähtenyt vuorille vähän vilvoittelemaan kuumasta työstään ja oli tyynesti katsellut, miten Pekka juuri ikään pyörieli kuten taannoin tuoli tunturilta alas.
Pekka hypähti jaloilleen. Hänen tuskansa lisääntyi. Kertaakaan taaksensa katsomatta juoksi Pekka taas takaisin vuorta ylös. Mieluimmin olisi hän mennyt kotiinsa ja lymynyt vuoteeseensa, jottei kukaan häntä olisi löytänyt, sillä siellä tunsi hän itsensä olevan paraassa turvassa. Mutta vuohet olivat laitumella ja setä oli hänen mieleensä painanut, että hänen pian pitäisi tulla takaisin, jottei lauman tarvitsisi kauan olla kaitsijatta. Ja setää pelkäsi hän niin, ettei hän koskaan ollut vielä uskaltanut olla häntä tottelematta. Pekka vaikeroi ääneensä ja ontui eteenpäin, hän ei muuta saattanut tehdä, täytyihän hänen jälleen palata sinne ylös. Mutta juosta hän ei enää osannut, tuska ja monenmoiset törmäykset eivät saattaneet olla vaikuttamatta. Siten jatkoi hän ähkyen ja ontuen matkaansa tunturille.
Herra Sesemann oli vähän senjälkeen, kun hän Pekan kohtasi, saapunut ensimmäiselle majalle ja tiesi nyt olevansa oikealla polulla. Uusin voimin astui hän eteenpäin ja viimeinkin pitkän, vaivaloisen astumisen jälkeen näki hän maalinsa edessään. Tuolla ylhäältä oli tunturimaja, jonka yli vanhain honkain latvat huojuivat.
Herra Sesemann nousi iloiten viimeistä pengertä ylös. Pian saattoi hän jo tuottaa lapsellensa odottamattoman ilon. Mutta seurue tunturimajan edessä oli hänen jo tuntenut ja isää varten valmistettiin nyt jotakin, jota hän ei aavistanut.
Kun hän otti viimeisen askeleensa saapuakseen ylös tunturille, tuli kaksi henkilöä häntä vastaanottamaan. Nämä olivat iso vaaleatukkainen, punaposkinen tyttönen, joka nojautui pienempään Heidiin, jonka tummat silmät säkenöivät ilosta. Herra Sesemann hämmästyi, hän seisoi paikallaan ja tähysteli läheneviä. Äkkiä nousivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä. Mitä hän muistikaan! Ihan tuon näköinen oli Klaaran äiti, tuo vaalea tyttönen ruusuisine poskineen, ollut. Herra Sesemann ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän unta.
"Isä, etkö sinä ensinkään enää tunnekaan minua", huusi hänelle Klaara, kasvot ilosta kirkastettuina, "olenko minä sitte niin muuttunut?"
"Olet, sinä olet muuttunut! Onko tämä mahdollista? Onko tämä totta?"
Ja ylen onnellinen isä astui jälleen askeleen takaisin nähdäkseen, katoisiko tämä kuva hänen silmäinsä edestä.
"Sinäkö olet Klaara, oletko sinä todellakin Klaaraseni?" huudahti hän kerta toisensa perästä. Sitte sulki hän taas lapsensa syliinsä ja sen jälkeen täytyi hänen taas kerran katsoa, oliko tyttönen, joka siinä suorana seisoi hänen edessään, todellakin hänen Klaaransa.
Mummokin oli tullut paikalle, hän ei saattanut niin kauan odottaa onnellista poikaansa.
"Noh, rakkahani, mitä sinä siihen sanot?" huusi äiti hänelle. "Sinä kyllä olet saattanut meille odottamattoman ilon; mutta se ilo on sentään verrattoman paljon suurempi, joka sinua täällä odotti, eikö totta?" Ja ihastunut äiti tervehti sydämmellisesti poikaansa. "Mutta nyt, rakkaani", sanoi hän sille taas, "tule nyt tuonne meidän setäämme tervehtimään. Hän on meidän suurin hyväntekijämme".
"Tietysti, ja meidän pientä Heidiämme pitää minun myöskin vielä tervehtiä", sanoi herra Sesemann ystävällisesti pudistellen Heidin kättä. "Miten? Ainako vaan hilpeänä ja terveenä täällä tunturilla? Mutta eihän minun tarvitse kysyäkään ei mikään alppiruusunen saata olla raittiimman näköinen. Minä iloitsen suuresti siitä, Heidi!"
Heidikin katseli ilosilmin ystävälliseen herra Sesemanniin. Miten hyvä hän aina oli häntä kohtaan ollut! Ja se, että tämä tunturilla oli löytänyt niin suuren onnen, sai Heidin sydämmen valtavasti sykkimään ilosta.
Nyt saattoi mummo poikaansa Tunturisedän luo, nämä molemmat pudistelivat sydämmellisesti toinen toisensa kättä, herra Sesemann lausui vanhukselle sulimmat kiitoksensa ja äärettömän kummastuksensa siitä, että tämmöinen ihme oli saattanut tapahtua. Sill'aikaa kävi mummo toisista vähän erillään, sillä hän oli asiasta jo puhunut loppuun. Hän tahtoi pistäytyä honkain alle.
Täällä kohtasi häntä taas jotakin odottamatonta. Honkain alla maassa oli suuri ryhmä ihmeellisen kauniita tummansinisiä enzianeja, niin kiiltävinä ja raittiina, kuin jos juuri ikään olisivat siinä puhjenneet. Mummo taputteli käsiänsä ihastuksesta.
"Miten erinomaista! kuinka kaunista!" huudahti mummo kerta toisensa perästä. "Heidi, rakas lapseni, tulepas tänne! Sinäkö minulle tämän ilon olet tehnyt? Ne ovat oikein ihmeteltävän suloisia!"
Lapset olivat jo hänen luonaan.
"En, en, en minä", sanoi Heidi, "mutta minä kyllä tiedän, kuka sen on tehnyt".
"Semmoisia ne ovat tuolla ylhäällä laitumella, mummo, ja vielä paljon kauniimpia", puuttui tässä Klaara puheeseen. "Mutta arvaapas, kuka ne tänään jo aikaisin on sinua varten hakenut?" Klaara hymyili niin tyytyväisesti kysyessään, että mummo silmänräpäykseksi arveli, jotta lapsi ehkä itse tänä aamuna jo näin aikaisin oli siellä käynyt. Mutta tämäpä tuskin saattoi olla mahdollista.
Nyt kuului honkain takaa hiljainen kahina; sen aikaan sai Pekka, joka tällä aikaa oli saapunut ylös tunturille. Kun hän oli nähnyt sedän majan edustalla oli hän kaukaa kiertänyt sen ja aikoi nyt salaa hiipiä laitumelle. Mutta mummo oli hänet jo tuntenut ja äkkiä juolahti uusi ajatus hänen mieleensä. Olikohan Pekka tuonut nämä kukkaset muassaan ja aikoiko nyt sulasta arkuudesta ja häveliäisyydestä pötkiä tiehensä? Niin ei saanut käydä, hänen piti saada pieni palkinto.
"Tule, poikani, tule tänne, reippaasti, älä pelkää!" huusi mummo kurottaen päätään vähän eteenpäin honkain runkojen välistä.
Pekka jäykistyi kauhusta. Hänellä ei enää ollut mitään vastustusvoimaa kaiken sen jälkeen, mitä häntä oli kohdannut. Hän käsitti vain yhden asian: "Nyt on kaikki hukassa". Joka hiuskarva seisoi pystyssä hänen päässänsä, kalpeana ja kasvot tuskasta vääntyneinä astui Pekka honkain takaa esiin.
"Reippaasti vain, pitkittä mutkitta", kehoitti mummo. "Noh sanopas minulle, sinäkö tuon olet tehnyt?"
Pekka ei nostanut silmiänsä eikä nähnyt, mihin mummo etusormellaan osotti. Hän oli nähnyt, että setä seisot majan nurkalla ja että tämän harmaat silmät läpitunkevaisesti olivat luodut häneen ja sedän rinnalla seisoi hirmuisin, minkä Pekka tiesi: frankfurtilainen oikeudenpalvelija. Vavisten joka jäsenessä sai Pekka viimeinkin äänen suustansa, tämä ääni oli sana: "niin".
"Noh niin", sanoi mummo, "mitä hirmuista siinä sitte on?"
"Se, että — se, että — se, että se nyt on säpäleinä ja ettei sitä enää taida korjata", sai Pekka vaivalla lausuneeksi ja nyt hänen polvensa horjuivat niin, että hän tuskin saattoi seisoa. Mummo meni majan nurkalle.
"Setä hyvä, onko tuon poikaparan pää todellakin ihan vialla?" kysyi hän osaaottavaisesti.
"Ei ensinkään, ei ensinkään", vakuutti setä; "mutta hän on se tuulenpuuska, joka on tuolin sysännyt täältä, ja nyt hän odottaa hyvin ansaittua rangaistustaan".
Sitä mummo ei saanut päähänsä, sillä, tuumasi hän, ilkeältä ei Pekka ensinkään näyttänyt, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään syytä hävittää tuota niin tärkeätä pyörätuolia. Mutta tämä sedän todistus oli vain saman arvelun ilmoittamista, joka heti mainitun tapauksen jäljestä oli hänessä herännyt. Pekan vihaiset silmäilyt Klaaraan sekä muut suuttumuksen osotukset uutta järjestystä vastaan tunturilla eivät olleet sedältä jääneet huomaamatta. Hän oli verrannut huomioitaan toisiinsa ja ymmärsi siten koko tapahtuman menon, jonka hän nyt selvästi esitteli mummolle. Kun hän oli lopettanut, huudahti mummo vilkkaasti:
"Ei, setä hyvä, ei, ei, poikaparkaa emme enää rankaise. Pitää olla kohtuullinen. Nuo frankfurtilaiset ilmestyvät tänne ja riistävät häneltä viikkokausiksi hänen ainoan ilonsa, Heidin seuran, joka todellakin on suuri aarre, ja sitte istuu hän päivä päivältä yksinänsä ja täytyy hoitaa laumaansa. Ei, ei, tässä pitää olla kohtuullinen; suuttumus on valloittanut hänen ja ärsyttänyt häntä kostoon, joka oli jokseenkin tyhmää, mutta tyhmiksi tulemme kaikki, kun suutumme".
Näin sanoen meni mummo takaisin Pekan luo, joka yhä vapisi.
Mummo istui honkain alla olevalle rahille ja sanoi ystävällisesti:
"Noh, tule nyt tänne, poikani, tuohon noin minun eteeni, minulla on vähän sanomista sinulle. Älä pelkää, äläkä vapise. Sinä olet lykännyt alas tuolin, jotta se särkyisi. Se oli pahasti tehty, sen sinä kyllä ymmärsit, ja että sinä ansaitsisit rangaistusta, sen sinä myös kyllä hyvin tiesit, ja ettei rangaistus sinua kohtaisi, on sinun täytynyt kaikin tavoin koettaa pitää asiaa salassa. Mutta näetkös: joka tekee jotakin pahaa ja ajattelee, ettei sitä tiedä kukaan, hän erehtyy. Hyvä Jumala kuitenkin näkee ja kuulee kaikki ja niin pian kun Hän huomaa, että joku ihminen aikoo salata pahan tekonsa, herättää hän heti hänen sydämessään vartijan, jonka Hän jo ihmisen syntyessä on sinne pannut ja joka saa nukkua siellä siksi, kun ihminen tekee jonkun rikoksen. Ja tällä vartijalla on kädessään oka, jolla hän pistää ihmistä, niin ettei hänellä enää ole rauhan hetkeä. Ja hänen äänensäkin lisää onnettoman tuskaa, sillä se aina vaan huutaa: 'Nyt kaikki tulee ilmi! Nyt he tulevat minua rankaisemaan!' Siten täytyy ihmisen elää tuskassa ja alituisessa pelossa, eikä hänellä sitte enää ole mitään iloa, ei mitään. Oletko sinä nyt juuri jotakin semmoista kokenut, Pekka?"
Pekka nyökäytti päätänsä katumuksesta varsin masentuneena, mutta asiantuntijana, sillä ihka näin oli hänen käynyt.
"Ja vielä toisessakin suhteessa sinä olet erehtynyt", jatkoi mummo. "Näetkö, miten se paha, jonka teit, kääntyi hyväksi sille, jota kohtaan sinä sitä tarkoitit. Kun Klaaralla ei enää ollut tuolia, jolla häntä kuljetettaisiin, ja hän kuitenkin halusi nähdä kauniita kukkia, koetti hän kaikin tavoin oppia kävelemään ja oppi sitä yhä paremmin, ja jos hän jää tänne, saattaa hän viimeiseltä joka päivä mennä ylös laitumelle, paljon useimmin kuin tuolissaan. Näetkö, Pekka? Noin rakas Jumala saattaa johdattaa, niin että se paha, joka aiotaan toiselle, kääntyykin sille hyväksi ja rikoksen tekijä saa katua ja kärsiä siitä. Oletko nyt ymmärtänyt kaikki, Pekka, oletko? Noh ajattele sitä joka kerta, kun sinun tekee mielesi tehdä jotakin pahaa, ajattele vartijaa ja hänen okaansa, ajattele hänen nuhtelevaa ääntänsä. Teetkö niin?"
"Teen, niin minä teen", vastasi Pekka, vielä sangen ahdistettuna, sillä hän ei vieläkään tietänyt miten kaikki tämä päättyisi, seisoihan oikeudenpalvelija yhä vielä sedän vieressä.
"Noh niin, hyvä, nyt se asia on päätetty", lopetti mummo puheen. "Mutta nyt sinun pitää saaman frankfurtilaisista jonkun muiston, josta sinulla on iloa. Sanopas minulle nyt, poikani, onko sinun koskaan tehnyt mieli jotakin? Mitähän sinä mieluimmin toivoisit saavasi?"
Nyt Pekka nosti päätään ja ällisteli pyöreillä silmillään kummastuneena mummoa. Hän oli aina vielä odottanut hirmuista rangaistusta ja nyt hänen piti saaman, mitä hänen mielensä teki. Pekan ajatukset sekosivat vallan.
"Niin, niin, minä todellakin tarkoitan, mitä sanon", lausui mummo, "sinun pitää saaman frankfurtilaisilta jotakin muistoksi ja osotukseksi siitä, etteivät he enää ajattele, mitä pahaa sinä olet tehnyt. Ymmärrätkö nyt, poika?"
Pekan aivoihin nousi hämärä aavistus siitä, ettei hänellä enää ollut mitään rangaistusta peljättävänä ja että tämä ystävällinen rouva, joka istui hänen edessään, oli pelastanut hänen oikeudenpalvelijan käsistä! Hänen mielensä tuli huojennetuksi, ikäänkuin olisi hirmuinen taakka otettu hänen hartioiltansa. Mutta nyt hän myös käsitti, että käypi paremmin, kun heti tunnustaa, mitä on rikkonut, ja yht'äkkiä sanoi hän:
"Ja paperin olen myöskin hukannut".
Mummon täytyi ensin vähän miettiä, mutta asia tuli hänelle pian selväksi ja hän sanoi ystävällisesti:
"Niin, niin, se on oikein, että sen sanoit! Pitää aina tunnustaman, mitä on tehnyt pahasti, niin asia taas paranee. Ja nyt, mitä sinä mieluimmin tahtoisit?"
Nyt saattoi Pekka toivottaa mitä hyvänsä tässä maailmassa. Häntä melkeinpä pyörrytti. Maynfeldin markkinat kimaltelivat hänen silmäinsä edessä. Tuntikaudet oli hän ihmetellen katsellut siellä kaupaksi olevia kauniita kappaleita ja aina pitänyt niitten omistamisen mahdottomana, sillä koko hänen omaisuutensa ei koskaan ollut noussut yli viisipennisen ja houkuttelevaiset esineet maksoivat aina kaksi sen vertaa. Siellä oli kauniita punaisia pillejä, joita hän hyvästi olisi tarvinnut vuohia paimentaessa. Siellä oli niinikään ihmeen sopivia veitsiä, pyöreänaulaisia, joilla pähkinäpuun vitsoista saattoi tehdä monenmoisia kapineita.
Syvämielisenä seisoi Pekka siinä ja mietti, kummanko näistä kahdesta valitsisi, mutta ei tullut mihinkään päätökseen. Mutta nyt pälkähti hyvä ajatus hänen päähänsä, siten saattoi hän vielä punnita asiaa ensi vuosimarkkinoihin.
"Kymmenpennisen", vastasi Pekka nyt sangen päättäväisesti.
Mummo naurahti.
"Se ei ole liikaa. Noh tule tänne!" Hän veti esiin kukkaronsa ja otti siitä suuren, ympyriäisen 5 markan rahan, sen päälle asetti hän vielä kaksi kymmenpennistä.
"Nyt luemme heti rahat", pitkitti hän; "minä selitän tämän sinulle. Tässä on sinulle juuri yhtä monta kymmenpenniä kuin vuodessa on viikkoja! Joka pyhä vuoden läpeensä saatat sinä tästä ottaa kymmenpennisen ja käyttää sitä."
"Niin kauan kuin elänkö?" kysyi Pekka viattomasti kummastuksissaan.
Mummo nauroi siihen niin äärettömästi, että molemmat herrat tuvan edustalla keskeyttivät puheensa, kuunnellaksensa mitä siellä tapahtui.
Mummo nauroi yhä vielä.
"Sen minä sinulle lupaan, poika; — minun jälkisäännökseeni tulee yksi pykälä lisättäväksi. — Kuuletko sen?" huusi hän herra Sesemannille — "ja sen jälkeen se siirretään sinun testamenttiisi; siis näin: Vuohi-Pekalle määrään kymmenpennisen joka viikoksi, niin kauan kuin hän elää".
Herra Sesemann nyökäytti myöntyväisesti päätänsä ja nauroi hänkin.
Pekka katsoi kerran vielä lahjaa kädessään oliko se todellakin siinä.
Sitte sanoi hän: "Kiitos Jumala!"
Ja tavattomissa hyppäyksissä juoksi hän nyt sieltä; mutta tällä kertaa pysyi hän jaloillaan sillä nyt ei kauhu ajanut häntä takaa, vaan ilo niin suuri, ettei hän sen vertaista ollut ikänänsä tuntenut. Kaikki tuska ja pelko oli mennyttä, ja joka viikko niin kauan kuin hän eli, oli kymmenpenninen odotettavissa. — — Kun seurue taas oli majan edustalla iloisen päivällisensä lopettanut ja istui kaikellaisia puhuen yhdessä, otti Klaara isäänsä, joka loisti ilosta ja aina, kun hän vaan katsahti tyttöseensä, näytti vieläkin onnellisemmalta, kädestä ja sanoi niin vilkkaasti, ettei häntä mitenkään ollut hiljaiseksi Klaaraksi tuntea:
"Oi, isä, kun sinä vaan tietäisit, mitä kaikkea isoisä on minun tähteni tehnyt, niin monet lukemattomat kerrat! Mutta minä en sitä unhota koskaan, en koko elämässäni. Ja aina minä ajattelen: jos vaan saattaisin rakkaalle isoisälle tehdä tahi lahjoittaa jotakin, joka hänelle tuottaisi vaikka vaan puoleksi niin suuren ilon, kuin hän on minulle saattanut".
"Sepä on minunkin hartain toivoni, rakas lapsi", sanoi isä, "minä aina vaan mietin, miten edes johonkin määrin saattaisimme osottaa kiitollisuuttamme hyväntekijäämme kohtaan".
Herra Sesemann nousi ja meni sedän luo, joka istui mummon kanssa erinomaisen huvittavassa keskustelussa. Setä nousi nyt seisaalleen. Herra Sesemann tarttui hänen käteensä ja sanoi sydämmellisesti:
"Rakas ystäväni, haluaisin hiukan puhua kanssanne: Te saatatte ymmärtää minua, kun sanon, ettei minua moneen vuoteen enää ole mikään oikein ilahduttanut. Mitä oli minulle kaikki rahani ja tavarani nähdessäni lapsi parkani, jota ei mikään rikkaus saattanut tehdä terveeksi ja onnelliseksi? Lähinnä Jumalaamme taivaissa olette te tehneet minun lapseni terveeksi ja samalla minulle lahjoittaneet uuden elämäninnon. Sanokaapas nyt miten minä saatan osottaa kiitollisuuttani teitä kohtaan? Palkita en milloinkaan taida sitä, mitä te olette meille tehneet; mutta mitä minä saatan, sen asetan teidän käytettäväksenne. Sanokaapas, ystäväni, mitä sallitte minun tehdä".
Setä oli tyyneesti kuunnellut ja tyytyväisesti hymyillen katsellut onnellista isää.
"Herra Sesemann, te ymmärrätte kyllä, että minullekin on suuri ilo tästä onnellisesta parantumisesta tunturillamme. Tämä ilo on minulle yltäkylläinen palkinto", sanoi setä tavallisella vakavuudellaan. "Kiitän teitä ystävällisestä tarjomuksestanne, herra Sesemann; minä en kaipaa mitään; niin kauan kun minä elän, on minulla tarpeeksi lapselleni ja itselleni. Mutta yksi toivomus minulla kuitenkin olisi, jos tämä tulisi täytetyksi, niin ei minulla enää olisi mitään huolta tässä elämässä".
"Lausukaapas se, lausukaapas, kallis ystäväni!" kehotti herra Sesemann innokkaasti.
"Minä olen vanha", jatkoi setä, "enkä enää kauan saata viipyä täällä. Kun täältä eroan, ei minulla ole lapselle mitään jätettävänä, ja omaisia ei sillä ole ketään muita kuin yksi ainoa henkilö, joka vain koettaisi hyötyä siitä. Jos te, herra Sesemann, tahtoisitte luvata minulle, ettei Heidin koskaan tarvitsisi ansaita leipäänsä vierasten luona, niin palkitsisitte runsaasti kaiken sen, minkä minä olen voinut teidän lapsenne hyväksi tehdä".
"Mutta, rakas ystäväni, eihän se saata tulla kysymykseenkään", sanoi nyt herra Sesemann; "Heidi-lapsihan kuuluu meihin, kysykääpäs sitä äidiltäni, tyttäreltäni; Heidi-lasta he eivät ikänään jättäisi vieraille! Mutta, jos se teitä rauhoittaa, ystäväni, niin tuossa on käteni. Minä vakuutan teille: 'tämän lapsen ei koskaan tarvitse lähteä vieraitten ihmisten luona leipäänsä ansaitsemaan; siitä minä pidän murheen, ja vielä senkin jälkeen kun minun elämäni on lopussa. Mutta nyt minun pitää vielä jotakin sanoman: Tämä lapsi ei ole luotu elämään poissa kodistansa, olkoot sitte olosuhteet minkälaiset hyvänsä; siitä meillä on kokemusta. Mutta se on voittanut ystäviä. Minä tunnen erään semmoisen, hän on vielä Frankfurtissa, mutta tekee viimeisiä valmistuksia mennäksensä sinne, missä hän hyvin viihtyy ja johon aikoo asettua rauhaa nauttimaan. Tämä on minun ystäväni, tohtori, joka vielä tänä syksynä saapuu tänne ja seuraten teidän neuvoanne asettautuu asumaan tälle paikkakunnalle, sillä teidän ja lapsen seurassa viihtyy hän paremmin kuin missään muualla nyt enää. Niin, näettehän, Heidi-lapsi tulee vastaisuudessa saamaan kaksi suojelijata läheisyyteensä. Sallittakoon hänen vielä kauan saada pitää molemmat täällä!'"
"Niin, sen suokoon hyvä Jumala!" liitti siihen mummo ja yhtyen poikansa toivomukseen pudisteli hän hyvän aikaa mitä sydämmellisimmin sedän kättä. Sitte veti hän yht'äkkiä Heidin luokseen ja syleili häntä sanoen:
"Ja sinä, rakas Heidini, pitäähän sinultakin kysymän: eikö sinullakin ole joku toivo, jonka mielelläsi näkisit täytetyksi?"
"Onpa kyllä", vastasi Heidi ja katsoi iloisesti mummoon.
"Noh niin, se on oikein, että sen ilmoitat", sanoi mummo kehottavaisesti: "mitä sinä mieluimmin tahtoisit, lapseni?"