Tämä odottamaton muutos ilahdutti suuresti Pekkaa; tyytyväisyydestä vääntyivät hänen kasvonsa kumman näköisiksi. Hän totteli paikalla ja istui Heidin viereen. Mutta Heidipä oli jo syönyt tarpeekseen ja iloisena siitä, että hän pääsisi isoäidin luo, ei hän enää voinut niellä vähääkään. Hänellä oli suuri peruna ja paistettua juustoa lautasellaan, sen hän lykkäsi Pekalle, joka oli myös sedältä saanut lautasellisen, niin että hänellä nyt oli yltäkyllin ruokaa edessään, mutta kyllä se poika puolensa piti ja kupit tyhjensi. Heidi juoksi kaapille ja otti sieltä Klaaran lähettämän viitan; tämä lämmin vaate yllään kestäisi hän helposti talvipakkasessa. Hän asettui nyt Pekan viereen, ja niin pian kun tämä oli viimeisen palasen pistänyt suuhunsa, sanoi Heidi: "Tule nyt!" He lähtivät matkaan. Heidillä oli paljon kerrottavaa Vienosta ja Pikusta, miten nämä eivät uudessa ometassaan tahtoneet ensimmäisenä päivänä mitään syödä, sekä miten ne olivat seisoneet pää alaspäin eivätkä ollenkaan määkyneet. Silloin oli hän isoisältä kysynyt syytä siihen ja oli saanut vastaukseksi, että niitten nyt oli, niinkuin hänen oli ollut Frankfurtissa, sillä ne olivat vasta ensi kerran poissa tunturilta. Ja Heidi lisäsi siihen: "Jospa vaan tietäisit, miltä se tuntuu, Pekka".
Lapset olivat melkein saapuneet perille, ilman että Pekka oli sanaakaan sanonut. Ja näyttipä siltä, kun hän olisi ajatellut jotakin niin syvästi, ettei hän nyt oikein saattanut kuunnellakaan. Kun he sitten tulivat majalle, pysähtyi Pekka ja sanoi hieman äreästi: "ennemmin tahdon kuitenkin käydä koulussa, kuin mennä sedän luo saamaan, mitä hän on luvannut".
Heidi oli samaa mieltä ja vahvisti innokkaasti Pekkaa hänen päätöksessään. Tuvassa istui äiti yksin paikkaustyössä; hän selitti, että isoäidin täytyi olla vuoteessaan koko päivä, kun nyt oli niin kylmä ja hän muutenkaan ei ollut oikein terve. Heidille tämä oli jotakin uutta. Muuten istui isoäiti aina paikallaan nurkassa. Heidi juoksi nyt hänen luoksensa kamariin. Hän makasi ihan käärittynä harmaaseen huiviin kapeassa vuoteessaan ohuen peitteen alla.
"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi isoäiti, heti kun hän kuuli Heidin juoksevan sisään. Hänellä oli koko syksy ollut salainen pelko, se vaivasi häntä semminkin silloin, kun Heidiä ei muutamaan päivään kuulunut. Pekka oli kertonut, että Frankfurtista oli saapunut eräs herra, joka aina tuli laitumelle ja koko ajan seurusteli Heidin kanssa, eikä isoäiti voinut muuta ajatella, kuin että tuo herra aikoi jälleen viedä Heidin mukaansa. Vaikka tämä sitte lähtikin yksinään, heräsi hänessä kuitenkin sama pelko aina uudestaan, saattaisihan Frankfurtista tulla joku lähetetty hakemaan lasta. Heidi kiirehti sairaan vuoteelle ja kysyi huolestuneena: "Oletteko hyvin sairas, isoäiti?"
"Ei, en lapseni", rauhoitti vanhus hellästi silitellen Heidiä; "kylmä on vähäisen jäykistänyt jäseniäni".
"Tuletko heti terveeksi, kun pääset lämpimään?" kysyi Heidi hätääntyneenä.
"Tulen kyllä, jos Jumala sallii, jo ennenkin, sitte pääsen jälleen rukkini ääreen; aioin jo tänään koettaa sitä, huomenna se varmaan jo luonnistuu", selitti isoäiti vakuuttavaisesti, sillä hän oli huomannut, että lapsi oli säikähtänyt.
Hänen sanansa rauhoitti Heidiä, joka oli ollut sangen levoton, hän kun ei koskaan ennen ollut tavannut isoäitiä vuoteen omana. Nyt katseli lapsi vähän kummastuneena häntä, ja sanoi sitte:
"Frankfurtissa pukeutuvat huiviin, kun menevät kävelemään. Oletko sinä ehkä luullut, että se pannaan ylle, kun mennään vuoteeseen, isoäiti?"
"Tiedätkö, Heidi", vastasi tämä, "minä otan sen näin ylleni vuoteeseen, ettei minun olisi kylmä. Minä niin iloitsen tästä huivistani, peite on ohuenlainen".
"Mutta isoäiti", jatkoi taas Heidi, "vuoteesi onkin matalampi pään puolelta kuin muualta, eihän vuode saa olla sellainen".
"Kyllä sen tiedän, lapseni, ja tunnenkin, ettei se ole hyvä", ja isoäiti koetti saada päänsä mukavampaan asentoon tyynylle, joka oli ohut kuin lauta. "Tämä tyyny ei näetsen koskaan ole ollut erittäin paksu ja vuosien kuluessa on se yhä enemmän litistynyt".
"Voi, kun olisin Frankfurtissa huomannut Klaaralta kysyä, enkö saisi ottaa vuodettani mukaani", sanoi nyt Heidi, "siinä oli kolme paksua tyynyä päälletysten, niin etten saattanut nukkua, kun ehtimiseen luisuin alas tasaiselle paikalle asti, ja sieltä täytyi minun uudestaan ja uudestaan pyrkiä ylös tyynyille, koska siellä täytyi sillä lailla maata. Saattaisitkohan sinä maata sillä lailla, isoäiti?"
"Vallan hyvin, se lämmittäisi ja hengittäminenkin käy niin helposti, kun pää on korkealla", sanoi isoäiti kohottaen päätään vähän ylemmäksi, ikäänkuin korkeampaa kohtaa etsien.
"Mutta me emme nyt huoli puhua näistä, onhan minulla, kiitos Luojan, niin paljon hyvää, jota ei muilla vanhoilla ja sairailla ole: nuo hyvät leipäset, joita aina edelleen saan, tämä hyvä lämmin huivi ja lisäksi sinun täällä käyntisi, joka on minulle niin suureksi iloksi. Luethan minulle tänään taas vähäisen?"
Heidi juoksi tupaan ja toi sieltä vanhan virsikirjan. Nyt luki hän toisen virren toisensa perään, sillä hänen oli nyt hyvä olla ja hän iloitsi itsekin niiden lukemisesta, olihan siitä jo kulunut niin monta päivää, kun hän viimeksi kuuli noita rakkaita runoja.
Isoäiti makasi siinä kädet ristissä, hänen kasvoillaan, jotka äsken näyttivät murheellisilta, oli nyt niin tyytyväinen hymy, kuin suuri onni olisi tullut hänen osakseen.
Heidi vaikeni äkkiä.
"Isoäiti, oletko jo terve"? kysyi hän.
"Minun on hyvä olla, Heidi, minun tulee siitä niin hyvä olla; lue loppuun asti, luethan?"
Lapsi jatkoi, ja kun hän oli lukenut viimeisen säkeistön:
"Siis, oi Herra, tyytyväinen,
Nöyrä sydän mulle suo,
Niin ei maailma pettäväinen
Yli voimain tuskaa tuo;
Viimein vie mua suojassas
Kotoisehen majahas" —
silloin toisti isoäiti sen vieläkin kerran ja hänen kasvoissaan kuvastui ihana toivo, Heidinkin sydän tuntui niin keveältä. Hän muisti kirkkaan ihanan päivän, jona hän oli palannut kotiin ja huusi iloisesti: "Isoäiti, minäkin ymmärrän, miltä tuntuu matkustaa kotoiseen majahan". Tämä ei vastannut mitään; mutta hän oli varmaankin kuullut sanat, sillä sama onnellisuus kuvastui vieläkin hänen kasvoillaan.
Hetken kuluttua sanoi lapsi taas: "Nyt hämärtää jo isoäiti, minun täytyy lähteä kotiin; mutta minä olen niin iloinen siitä, että sinun jälleen on noin hyvä olla".
Isoäiti otti lapsen käden omaansa ja sanoi sitte: "Niin, minäkin olen jälleen iloinen; vaikka minun täytyy olla vuoteessa, on minun sittekin hyvä olla. Katsohan, ei kukaan, joka ei ole sitä kokenut, tiedä, miltä tuntuu, kun täytyy maata näin yksinään eikä saa kuulla sanaakaan keneltäkään ihmiseltä eikä voi mitään nähdä, ei ainoatakaan auringonsädettä. Silloin tulee niin monta raskasta ajatusta mieleen, että monta kertaa luulee, ettei helpotusta enää saakaan, eikä luule enää voivansa elääkään, Mutta kun sitte taas saapi kuulla ne sanat, jotka sinä juuri luit, tulee ikäänkuin valo sydämmeen, niin että jälleen voi iloita".
Isoäiti laski nyt Heidin käden irti, ja tämä juoksi hyvää yötä sanottuaan tupaan takaisin ja veti kiireesti Pekan mukaansa ulos, sillä nyt oli jo myöhäinen. Mutta kuu oli noussut taivaalle ja valaisi niin kirkkaasti, että oli aivan kuin päivä jälleen olisi ollut nousemassa. Pekka otti kelkkansa esille ja istui itse eteen ja Heidi hänen taaksensa, sitten he kiitivät tunturia alas keveästi kuin siivillä.
Myöhemmin kuin Heidi makasi hyvässä pehmeässä vuoteessaan uunin takana, muisti hän taas isoäitiä ja hänen huonoa vuodettaan ja ajatteli uudestaan hänen sanojaan sekä sitä valoa, jonka virren sanat olivat hänen sydämmeensä sytyttäneet. Ja Heidi mietti, että jos isoäiti joka päivä saisi kuulla tämän virren, olisi hänen ainakin kerran päivässä hyvä olla. Mutta hän tiesi, että kokonainen viikko, ehkäpä kaksikin saattaisi kulua, ennenkuin hän jälleen pääsisi sinne. Tämä oli Heidistä niin ikävää, että hän miettimistään mietti, mitä hän tekisi, että isoäiti joka päivä saisi kuulla virren sanoja. Yht'äkkiä johtui hänelle keino mieleen ja hän oli niin iloissaan siitä, että hän tuskin jaksoi odottaa aamua, jolloin hän saisi panna tuumansa toteen. Äkkiä nousi Heidi istualleen vuoteessaan, miettiessään oli hän unhoittanut rukoilla taivaallista isää ja anoa hänen siunaustaan, sitä ei hän koskaan enää unhoittaisi.
Kun hän sitte hartaassa rukouksessaan oli uskonut itsensä, isoisänsä ja isoäidin Jumalan suojelukseen, vaipui hän taas vuoteelleen ja nukkui syvään ja rauhallisesti aamun koittoon asti.
VIIDES LUKU.
Talvea kestää vielä.
Seuraavana päivänä tuli Pekka paraaseen aikaan kouluun. Hänellä oli evästä pussissa päivällisekseen, sillä koulussa oli tapa tämmöinen: kun lapset kylästä menivät kotiinsa ruoalle, menivät ne oppilaat, jotka asuivat kauempana, pöydilleen istumaan, asettivat jalkansa mukavasti penkeille, levittivät eväänsä polvilleen ja rupesivat päivälliselle. Kello yhteen saivat he sillä lailla huvitella, silloin alkoi koulutyö jälleen. Kun Pekka joskus oli tämmöisen koulupäivän viettänyt, meni hän hyväksi päätökseksi sedän luo Heidiä tervehtimään.
Kun hän tänään koulun päätyttyä astui sedän suureen tupaan, syöksi
Heidi häntä vastaan, sillä juuri Pekkaa oli hän odottanut.
"Tiedänpä jotakin", sanoi hän.
"Mitä?" vastasi hän.
"Nyt täytyy sinun opetella lukemaan", kuului vastaus.
"Olenhan jo", tuumasi Pekka.
"Mutta et siten, kuin minä tarkoitan", sanoi nyt Heidi kiivaasti, "minä tarkoitan, niin että sen myöskin osaat".
"Mahdotonta", huomautti Pekka.
"Sitä ei kukaan ihminen, enkä minäkään enää usko sinusta", sanoi Heidi suurimmalla varmuudella. "Mummo Frankfurtissa on jo aikaa sitten tiennyt, ettei se ole totta, ja hän on minulle sanonut, ettei minun pitäisi uskoman semmoisia".
Pekka ällistyi tämmöisestä uutisesta.
"Minä kyllä opetan sinua lukemaan, tiedän hyvin millä tapaa", jatkoi Heidi; "sinun pitää nyt vihdoinkin oppia, ja sitte sinun täytyy joka päivä lukea isoäidille virren tahi kaksi".
"Ei tule mitään", mutisi Pekka.
Heidi vimmastui, kuu Pekka näin itsepintaisesti saattoi vastustaa hyvää ja oikeaa asiaa, josta Heidi itse oli niin suuresti innostunut. Säihkyvin silmin asettui hän nyt pojan eteen ja sanoi uhkaavaisesti:
"Tahdotko tietää, miten käypi, jos et tahdo mitään oppia: äitisi on jo kaksi kertaa sanonut, että sinutkin pitäisi lähettää Frankfurtiin kaikellaista oppimaan, ja minä tiedän, mitenkä pojat siellä koulua käyvät. Ollessamme ajelemassa näytti Klaara minulle hirmuisen suuren koulukartanon. Mutta siellä eivät he käy ainoastaan poikina, vaan aina vielä, kun jo ovat suuria herroja; sen olen itse nähnyt: ja elä luulekkaan, että siellä on vain yksi opettaja niinkuin meillä, ja niin hyvä. Heitä menee aina koko rivi, monta yhdessä koulurakennukseen ja he ovat kaikki mustissa, kuin menisivät kirkkoon, ja heillä on näin korkea musta hattu päässään" — ja Heidi näytti, kuinka korkeita hatut olivat.
Pekka tunsi väristyksen seljässään.
"Ja sinne sinut lähetetään kaikkein herrain komennettavaksi", puhui Heidi kiihkeästi, "ja kun sinun vuorosi tulee, et osaa lukea, etpä edes tavatakaan. Saatpa nähdä, miten herrat sinua pilkkaavat vielä paljoa pahemmin kuin Tinette, ja jos vaan tietäisit, miltä tuntuu, kun hän pilkkaa".
"Noh tahdon", sanoi Pekka osaksi valittaen ja osaksi äkäisesti.
Heidi leppyi paikalla. "Niin se on oikein, aloitetaanpa heti", sanoi hän iloissaan, veti toimeliaana Pekan pöydän luo, meni tuomaan tarpeelliset välikappaleet.
Klaaran lahjain joukossa oli myöskin pieni kirja, joka miellytti Heidiä ja jo viime yönä oli hänen mieleensä juolahtanut, että hänen sopisi käyttää sitä Pekkaa opettaessaan.
Lapset istuivat nyt pöydän ääreen, silmät kirjassa ja Heidi alkoi opettaa.
Pekan täytyi tavata ja taas moneen kertaan uudestaan tavata ensimmäisen säkeistön, sillä Heidi vaati, että se kävisi sujuvasti ja puhtaasti.
Viimein sanoi hän: "Sinä et sittenkään taida, mutta minä luen sen sinulle kerran, että kuulet, miten se oikeastaan on, ehkä sitte voit paremmin tavata". Ja Heidi luki:
"Jos A:t et opi tuntemaan,
Sie kouluun viikoks' suljetaan".
"Mut eipä vaan", sanoi Pekka itsepintaisesti.
"Mitä?" kysyi Heidi.
"Mua suljeta", kuului vastaus.
"Noh niin, laita siis niin, ettet siitä kirjaimesta enää koskaan erehdy, niin ei sinua sitte suljetakaan" selitti Heidi.
Nyt katseli Pekka A:ta hyvin hartaasti, siksi että Heidi sanoi:
"Nyt sinä sen tunnet".
Mutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen säkeistö oli Pekkaan tehnyt, päätti hän käyttää sitä hyväkseen ja vielä vähän valmistaa seuraavain opetustuntien varaksi.
"Odota", sanoi hän, "minä luen sinulle vielä muutkin säkeistöt, niin saat nähdä, mitä kaikkea sinulle saattaisi tapahtua".
Ja tyttö alkoi taas selvästi ja sujuvasti lukea:
"E:n, H:n, I:n, K:n ken unhoittaa,
Sen onnettomuus saavuttaa.
Ken L, M, N:ss' erhettyy,
Se häpeää ja hämmästyy.
Kovasti sua kiusataan,
Jos O:t' et opi tuntemaan".
Tässä pysähtyi Heidi, sillä Pekka istui niin erinomaisen hiljaa, että tytön täytyi kerran katsoa, mitä hänen oppilaansa teki. Kaikki uhkaukset ja salaperäiset kauhistukset olivat niin voimakkaasti vaikuttaneet Pekkaan, ettei hän voinut enää jäsentäkään liikuttaa, hän vain tuijoitti jäykistyneenä Heidiin.
Tämän säälivä sydän heltyi heti ja hän sanoi lohduttavaisesti:
"Älä huoli peljätä, Pekka, tulehan vain joka ilta minun luokseni, ja jos sitte joka kerta opit yhtä hyvästi kuin tänään, niin tulet vähitellen tuntemaan kaikki kirjaimet ja sittehän ei sinun tarvitsekaan mitään peljätä. Mutta tule nyt vaan joka päivä, eikä niin epäsäännöllisesti kuin kouluun, ja jos hiukan sataakin lunta, niin eihän se sinua tulemasta estä".
Pekka lupasi, sillä säikähdys oli saanut hänet ihan kesyksi ja suopeaksi. Nyt hän teki lähtöä.
Pekka noudatti säännöllisesti Heidin neuvoa ja joka ilta ryhdyttiin uuden kirjaimen tutustumiseen ja teroitettiin mieleen siihen kuuluva säkeistö.
Usein istui isoisä tuvassa ja kuunteli harjoituksia tyytyväisenä poltellen piippuansa, ja useimmiten värähteli hänen suupielissään kummanlaisesti, ikäänkuin olisi hänellä ollut täysi työ hillitä nauruansa.
Tämän kovan rasituksen jälkeen käskettiin Pekka tavallisesti viipymään illallisella, joka runsaasti palkitsi sen ahdistuksen, johon taas senpäiväinen säkeistö oli hänen saattanut.
Siten kuluivat talvipäivät. Pekka kävi säännöllisesti Heidin luona ja edistyi todellakin tavauksessa.
Mutta säkeistöt, nepä joka päivä tekivät Pekalle mikä mitäkin kiusaa; nyt oltiin P:ssä, kun Heidi taas luki:
"Jos viel' et P:tä tunne sä,
Kavahda vitsaa seinällä".
Silloin katseli Pekka sinnepäin ja sanoi pilkallisesti:
"Eipä olekaan".
"Niin, niin, mutta tiedätkö sinä mitä isoisällä on kistussaan?" kysyi Heidi. "Keppi melkein niin paksu kuin minun käsivarteni, ja kun sen sieltä ottaa ulos, niin ei saata muuta sanoa, kuin: Kavahda sedän keppiä?"
Sen kepin muisti Pekka, ja käänsi silmänsä paikalla P:hen, koettaen painaa sitä mieleensä.
Seuraavana iltana luki Heidi:
"Jos R:n aiot unhottaa,
Et tänään yhtään ruokaa saa".
Silloin vilkasi Pekka kaappiin, jossa leipä ja juusto säilytettiin, ja sanoi kiukkuisesti:
"Enhän minä koskaan ole sanonut, että tahdon unhoittaa R:n".
"Hyvä, se on oikein, että sitä et aio unhoittaa, niin voimme tänään oppia vähän lisää vielä", ehdotteli Heidi:
"Ken T:t' ei opi, vedetään,
Kuhun ei mene mielellään".
Silloin mutisi Pekka: "Entäpäs jos en mene". Mutta hän opiskeli kumminkin ahkerasti, ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku saattaisi salaisesti ottaa häntä kauluksesta ja viedä häntä sinne, mihin hän ei mielellänsä menisi.
Eräänä päivänä luki Heidi:
"Jos U, V, Y:ssä erehdyt,
Sä häpeähän menehdyt".
Silloin Pekan silmäin eteen kuvastui hyvin elävästi kaikki Frankfurtilaiset herrat, korkeat, mustat hatut päässä ja iva ja pilkka kasvoissaan. Hän rupesi heti niitä kolmea kirjainta vertaamaan eikä herjennyt, ennenkuin hän tunsi ne niin hyvin, että hän saattoi vaikkapa painaa silmänsä kiinni ja sittenkin vielä tiesi, minkä näköiset ne olivat.
Seuraavana päivänä astui Pekka jo vähän kopeana tupaan Heidin luo, sillä nyt oli hänellä ainoastaan kaksi kirjainta koko kirjaimistosta jäljellä. Heidi luki heti:
"Sie hukkaan olet oppinut,
Jos Ä:hän vielä takerrut.
Ken Ö:st' ei ole selvillään,
Luo Hölmöläisten siirretään".
"Niin, joka vain tietäisi, missä ne asuvat", pilkkasi Pekka, "mutta sitä ei tiedä kukaan".
"Tietääpä, kyllä, Pekka, isoisä sen kyllä tietää", vakuutti Heidi, "odota hiukan, minäpä menen heti kysymään, missä ne asuvat, isoisä on vaan tuolla ylhäällä herra pastorin tykönä". Heidi oli jo hypännyt paikaltaan ja aikoi rientää ovea kohden.
"Odota", huusi nyt Pekka täydessä tuskassa, sillä hän näki jo mielikuvituksissaan Tunturisedän ja hänen kanssaan herra pastorin tulevan sekä kuinka nämät molemmat heti ryhtyivät häntä Hölmölään lähettämään, hän kuin ei todellakaan enää muistanut Ä:n nimeä. Hänen tuskan huutonsa pysähdytti Heidin.
"Mikä sinun sitte on?" kysyi Heidi kummastuneena.
"Ei mikään! Tule takaisin! Minä tahdon oppia", änkytti Pekka. Mutta Heidi tahtoi nyt itse mielellään tietää, missä Hölmöläiset asuivat, ja tahtoi kaikin mokomin sitä kysyä isoisältä. Mutta Pekka huusi niin hätääntyneenä hänen jälkeensä, että tyttö heltyi ja palasi takaisin. Nyt täytyi Pekan puolestaan palkita se. Hän ei päässyt sillä, että Ä:tä kertoi, siksi kun se ijäksi päiviksi kiintyi hänen muistoonsa, vaan Heidi ryhtyi heti tavaamiseen, ja sinä iltana edistyi Pekka koko lailla. Siten kului päivä toisensa perästä.
Lumi oli taas suojana ja milt'ei joka päivä satoi enemmän, niin ettei Heidi ainakaan kolmeen viikkoon päässyt isoädin luo. Sitä ahkerammin opetti hän Pekkaa, jotta tämä pian saattaisi hänen asemastaan lukea virsiä isoäidille. — Niin tuli Pekka yhtenä iltana kotiin Heidin luota, astui tupaan ja sanoi:
"Minä osaan!"
"Mitä osaat, Pekka pieni?" kysyi äiti uteliaasti.
"Lukea", vastasi tämä.
"Onko se mahdollista. Kuulitko isoäiti?" huusi Briita suuresti ihmeissään.
Isoäiti oli kyllä kuullut ja ihmetteli hänkin, miten tämä olisi mahdollista.
"Minun täytyy nyt lukea yksi virsi, Heidi on sanonut", ilmoitti Pekka, Äiti otti reippaasti kirjan alas ja isoäiti oli iloissaan, hän ei ollut pitkään aikaan kuullut lohduttavia sanoja. Pekka istui pöydän luo ja rupesi lukemaan; hänen äitinsä istui hartaasti kuunnellen hänen vieressään. Joka säkeistön jälkeen sanoi hän ihmetellen: "kukapa olisi sitäkin saattanut ajatella!"
Isoäitikin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mutta hän ei sanonut mitään.
Seuraavana päivänä sattui niin, että Pekan luokalla koulussa oli lukunäyte. Kun olisi ollut Pekan vuoro lukea, sanoi opettaja:
"Täytyykö nytkin sinut jättää, Pekka, niinkuin aina ennen tahi tahdotko vielä kerran — ei sovi sanoa lukea, mutta sokertaa jonkun sanan".
Pekka aloitti ja luki kolme riviä kertaakaan pysähtymättä.
Opettaja pani kirjansa pois. Äänettömänä kummastuksesta katseli hän Pekkaa, niinkuin hän ei koskaan ennen olisi häntä nähnyt. Viimein sanoi hän:
"Pekka, onko ihme tapahtunut! Niin kauan kuin minä sanomattomalla kärsivällisyydellä koetin opettaa sinua, oli sinun mahdoton tottua tavaamaankaan. Nyt, kun minä, ikävä kyllä, jo ihan toivottomana olin jättänyt tuon hyödyttömän työn, tulet sinä, etkä taida ainoastaan tavata, vaan myös jotensakin, melkeinpä aivan selvästi lukea. Kuka senlaisia ihmeitä tekee meidän aikoinamme, Pekka?"
"Heidi", vastasi tämä.
Suuresti ihmeissään katsoi opettaja Heidiin, joka aivan tyyneenä istui paikallaan, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenutkaan. Opettaja jatkoi:
"Minä olen ylipäänsä huomannut muutoksen sinussa, Pekka. Sinä, joka ennen olit viikkokausia poissa koulusta, et viime aikoina ole ollut päivääkään kouluun tulematta. Kuka semmoisen muutoksen parempaan on sinussa aikaan saanut?"
"Setä", kuului vastaukseksi.
Yhä suuremmalla kummastuksella katsoi opettaja Heidiin ja sitte taas
Pekkaan.
"Koetetaan vielä kerran" sanoi hän varovasti, ja taas täytyi Pekan näyttää taitoaan lukemalla kolme riviä. Oikein, hän oli oppinut lukemaan.
Niin pian kun koulu oli loppunut, riensi opettaja herra pastorin luo kertomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka hyvää setä ja Heidi vaikuttivat seurakunnassa.
Joka ilta luki Pekka kotonaan yhden virren, sen verran hän totteli Heidiä, mutta ei sen enempää, toiseen ei hän koskaan ryhtynyt, eikä isoäitikään häntä koskaan siihen kehoittanut.
Mutta Briita-äiti ihmetteli yhä vielä joka päivä, että Pekka oli näin pitkälle päässyt, ja useampana iltana kun lukeminen oli päättynyt ja lukija jo makasi vuoteessaan, sanoi hän tavallisesti isoäidille:
"Ei saata kyllin iloita siitä, että Pekka on oppinut niin hyvästi lukemaan; eihän sitä nyt enää tiedä mikä hänestä saattaa tullakaan". Siihen vastasi viimein isoäiti:
"Niin, se on kyllä hyväksi hänelle, että hän on vähäisen oppinut; mutta kyllä minä sentään olen erittäin iloinen, jos hyvä Jumala pian lähettää kevään, että Heidi taas pääsee meille; tuntuupa ihan siltä, kun virret muuttuisivat toisiksi, kun hän niitä lukee".
Ja sehän oli aivan luonnollista, Pekka lukiessaan kiersi kaikki vaikeudet, ja jätti siis pitkät tahi oudon näköiset sanat ihan lausumatta, ajatellen, ettei isoäiti kolmea, neljää sanaa kaipaisi säkeistöistä, johon niitä kuitenkin vielä jäi niin runsaasti.
Ja siitä seurasi, että virsistä, joita Pekka luki, puuttui melkein kaikki tärkeimmät sanat.
KUUDES LUKU
Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä.
Oli jo toukokuu. Keväinen tulvavesi tohisi virtoina kaikilta vuorilta alas laaksoon. Lämmin, kirkas päivä paistoi tunturilla. Se oli jälleen viheriänä. Viimeinenkin lumi oli sulanut, ja auringon elähdyttäminä heräsivät ensimmäiset kukkaset eloon ja tirkistivät kirkkailla silmillään nuoresta tunturiruohosta. Tuolla ylhäällä hongissa suhisi iloinen kevättuuli ravistellen oksista vanhat tummat neulaset, jotta uudet vihannat pääsisivät puita ihaniksi pukemaan. Korkealla kaareili taas vanha petolintu siintävässä ilmassa; tunturimajalle ja nurmikolle sen ympäri loi päivyt kultaiset säteensä ja kuivasi maan, niin että kohta saattoi istua, mihin vain mieli teki.
Heidi oli jälleen tunturilla. Hän juoksi sinne tänne eikä oikein voinut päättää, mikä oli ihaninta. Hänen täytyi kuunnella tuulta, joka salamielisesti humisten vuorilta lähenemistään läheni ja syöksi honkiin, ja niitä ikäänkuin riemuiten ravisteli. Heidinkin täytyi riemuella ja tuuli lennätti häntä sinne tänne niinkuin lehteä. Sitte juoksi hän majan edessä olevalle auringon paisteiselle nurmelle, istui siihen ja kurkisti ruohoon nähdäkseen, kuinka monta pientä kukkakupua jo oli puhjennut ja kuinka monta oli puhkeamaisillaan. Siinä suhisi, pyöri ja surisi niin monta hyttystä ja kummallista hyönteistä iloisina auringon paisteessa ja Heidi iloitsi niiden kanssa ja hengitti syvään raitista kevät-ilmaa ja tuumasi, ettei tunturilla ole koskaan ennen ollut niin ihanaa. Ja tuhansilla pienillä eläimillä oli sama tunne, kuin Heidillä, sillä kuului ihan siltä, kun olisivat ne sumisseet ja laulaneet:
"Tunturilla! Tunturilla! Tunturilla!"
Vajasta majan takana kuului vähä väliin koputusta ja sahaamista, ja Heidin täytyi välistä kuunnella sitäkin, sillä ne olivat vanhoja tuttuja ääniä, joihin hän oli tottunut ensi päivästään tunturilla. Hän ei saattanut olla sinne juoksematta, sillä täytyihän hänen toki tietää, mitä isoisä teki. Vajan edessä seisoi uusi tuoli jo ihka valmiina ja toista hän parhaallaan tottuneella kädellä teki.
"Tiedän jo, minkä vuoksi noita teet", huusi Heidi iloiten. "Niitä tarvitaan, kuu vieraita tulee Frankfurtista. Tuo on mummon ja tuo, jota juur'ikään teet, on Klaaralle ja sitte — tarvitaan vielä yksi", pitkitti Heidi vitkalleen, "tahi etkö luule, isoisä, että neiti Rottenmeierkin tulee?"
"Sitä ei vielä voi tietää", tuumasi isoisä, "mutta parempi on kuitenkin, että meillä on tuoli valmiina, niin että saatamme pyytää häntä istumaan, jos hän tulee".
Heidi katseli yksinkertaisia puutuolia ja mietti hiljaa itsekseen, miten neiti Rottenmeier ja semmoinen tuoli sopisivat yhteen. Hetkisen kuluttua sanoi hän arvelevaisesti päätä pudistellen:
"Isoisä, minä en usko, että hän istuu sille".
"Silloin pyydämme häntä istumaan kauniille nurmenpäiselle sohvallemme", vastasi isoisä levollisesti.
Heidin vielä miettiessä, missä tuo kaunis sohva olisi, kaikui äkkiä ylhäältä päin huudot, vihellys ja piiskan letkotukset. Heidi ymmärsi heti, mitä tämä merkitsi. Hän syöksyi ulos ja heti kokoontuivat vuohet hänen ympärillensä. Ne olivat varmaankin yhtä mielissään kuin Heidi siitä, että jälleen olivat päässeet tunturille. Sillä ne hyppivät niin korkealle ja määkyivät iloisemmin kuin koskaan ennen ja Heidiä ne sysäsivät sinne tänne, sillä jokainen tahtoi päästä aivan lähelle näyttämään suurta iloaan. Mutta Pekka sysäsi ne syrjään, oikeaan ja vasempaan, sillä hänellä oli sanoma tuotava Heidille. Tämän luo päästyänsä, ojensi hän tälle kirjeen.
"Tuossa" sanoi hän pitemmittä selityksittä. Heidi oli kummastuksissaan.
"Saitko sinä siellä laitumella minulle kirjeen?" kysyi hän suuresti ihmetellen.
"En", kuului vastaus.
"Noh, niistä sinä sen otit, Pekka?"
"Eväspussista".
Se olikin totta. Eilen illalla oli kylän postimies antanut Pekalle tämän kirjeen Heidille. Sen oli Pekka pistänyt tyhjään pussiinsa. Aamulla jäi se pussin pohjaan, kun hän pani sinne leivän ja juuston kappaleen ja läksi. Sedän ja Heidin oli hän kyllä nähnyt aamulla, kun hän oli vuohia noutamassa, mutta vasta kun hän päivällistä syötyään haki murusia pussin pohjalta, sattui kirje hänen käteensä.
Heidi luki tarkkaan kirjeen päällekirjoituksen; sitte juoksi hän isoisän luo vajaan ja näytti suurimmalla riemulla hänelle kirjeen ja huusi: "Frankfurtista! Klaaralta! Tahdotko heti kuulla, isoisä?"
Tietysti hän mielelläänkin tahtoi ja Pekka niinikään, joka oli seurannut Heidiä ja nyt asettui kuuntelemaan. Hän asettui selkä vasten ovenpieltä, saadakseen tuetun aseman, niin että olisi helpompi seurata, kun Heidi luki kirjettään:
Rakas Heidi!
Kahden tai kolmen päivän perästä aiomme lähteä, niinpian kuin isäkin lähtee, hän ei kuitenkaan tule sinne, mihin me, hänen täytyy ensin mennä Parisiin. Joka päivä tulee herra tohtori ja huutaa oven takana: "Pian, pian! — Tunturille!" Hän tuskin malttaa odottaa lähtöämme. Tietäisitpä vain, kuinka hyvin hän itse siellä viihtyi. Koko talven on hän joka päivä käynyt meillä; hän istui aina minun viereeni ja kertoi siitä ajasta, jonka hän oli viettänyt sinun ja isoisän seurassa tunturilla. Hän kertoi myös vuorista ja kukkasista ja hiljaisuudesta, joka vallitsee tuolla korkealla, kaukana kylistä ja katujen melusta, sekä raittiista ihanasta ilmasta; ja usein sanoi hän: siellä ylhäällä täytyy kaikkein ihmisten tulla terveiksi. Itsekin on hän jälleen aivan toisenlainen, kuin joku aika sitten, ja näyttää ihan nuorelta ja iloiselta taas. Oi, kuinka olen iloinen siitä, että saan nähdä kaikki ja olla sinun kanssasi tunturilla ja tutustua Pekkaan ja vuohiin! Ensin täytyy minun noin kuusi viikkoa kylpeä Ragatzissa, sen on herra tohtori määrännyt, ja sitten tulemme asumaan kylässä ja kauniina päivinä kannetaan minut tuolissani tunturille ja saan olla koko päivän sinun luonasi. Mummo tulee olemaan minun kanssani; hänkin iloitsee siitä, että saapi käydä sinua katsomassa. Mutta ajattelepas, neiti Rottenmeier ei tahdokaan mukaan. Melkein joka päivä sanoo mummo: mitä matkasta Schweitsiin tuumaatte, arvoisa Rottenmeier, jos teidän tekee mielenne, niin elkää kursailko. Mutta tämäpä aina kiittää erinomaisen kohteliaasti ja sanoo, ettei hänellä saata olla semmoisia vaatimuksia. Mutta minäpä tiedän, mitä hän oikeastaan ajattelee. Kun Sebastian palasi sinua saattamasta, kertoi hän kamalia: hirvittävät vuoret tuijottavat muka vaeltajaan, joka askeleella on vaarassa pudota pohjattomiin vuorenrotkoihin ja tie kohoaa niin jyrkkään ylöspäin, että joka askeleelta pelkää luisuvansa takaisin, eikä muut kuin vuohet voi hengenvaaraan antaumatta kiivetä siellä. Neiti Rottenmeier kauhistui niin tästä kuvauksesta, ettei hän enää ensinkään uneksu Schweitsin matkoja. Sama kauhistus on tarttunut Tinetteenkin, niin ettei hänkään lähde mukaan. Tulemme siis, mummo ja minä kahden, ja Sebastianin täytyy saattaa meidät Ragatziin, sieltä saapi hän palata kotiin.
Saatan tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin saan sinut tavata.
Jää hyvästi, rakas Heidi, mummo lähettää sinulle tuhannet tervehdykset.
Uskollinen ystäväsi Klaara.
Kun Heidi oli lukenut kirjeensä loppuun, jätti Pekka mukavan asemansa ovenpielessä, kohotti piiskansa ja löi oikeaan ja vasempaan niin hurjasti raivoissaan, että kaikki vuohet suurimmassa kauhistuksessa lähtivät suunnattomilla hyppäyksillä karkaamaan vuorta alas. Pekka ryntäsi niitten jäljessä piiska kohotettuna, ikäänkuin aikoisi hän hirmuisimmalla tavalla kostaa jotakin vihollista. Vihollinen, joka oli saattanut Pekan tämmöiseen vimmaan, ei ollut muu, kuin tieto siitä, että odotetut vieraat Frankfurtista saapuisivat.
Heidi oli niin onnellinen ja iloissaan, että hänen välttämättömäsi jo seuraavana päivänä täytyi lähteä isoäidille kaikesta kertomaan, kutka Frankfurtista tulevat, mutta semminkin kutka eivät tulisi; tämänhän täytyi isoäidille olla suurimmasta tärkeydestä, sillä hän varsin hyvin tunsi kaikki henkilöt ja otti hartaasti osaa kaikkeen, mikä Heidiä koski. Heidi lähti jo hyvään aikaan iltapäivällä, sillä nyt saattoi hän jälleen mennä yksin; aurinko paistoi taas kirkkaasti ja laski vasta myöhään; hänen mielestänsä oli hupaista juosta kuivaa tunturia alaspäin, kun kevättuulet suhisivat hänen ympärillään ja vieläpä jouduttivat vähäisen hänen kulkuaan. Isoäiti ei enää maannut vuoteessaan. Hän istui taas nurkassa ja kehräsi. Mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, että surulliset ajatukset rasittivat häntä. Koko viime yön olivat nämä ajatukset pitäneet häntä valveilla. Pekka oli illalla tullut vihan vimmassa kotiin ja hänen katkonaisista huudahduksistaan oli isoäiti saanut selville, että joukko ihmisiä Frankfurtista tulisi tunturille. Mitä sitten tapahtuisi, sitä ei Pekka tietänyt; mutta isoäiti kuvitteli kaikenlaista mielessään, ja sepä juuri vei häneltä unen.
Nyt juoksi Heidi sisään ja suoraan isoäidin luo, istui jakkaralle, joka aina oli siinä, ja kertoi kirjeen sisällön niin elävästi, että hän yhä enemmin innostui. Mutta yht'äkkiä pysähtyi hän keskellä lausetta ja kysyi huolestuneena:
"Mikä sinun on, isoäiti, eikö tämä sinua ilahduta edes vähääkään?"
"Ilahduttaahan toki, Heidi, iloitsen minä sinun puolestasi, koska sinulla heidän tulostaan on niin paljon huvia", vastasi tämä ja koetti näyttää vähäisen iloisemmalta.
"Mutta, isoäiti, minä kyllä saatan nähdä, että sinä olet huolissasi. Luuletko sinä ehkä, että neiti Rottenmeier kuitenkin tulee mukaan?" kysyi Heidi ja näytti itse vähän huolestuneelta.
"En, en! Eikä minua mikään vaivaa!" rauhoitti isoäiti. "Annapas tänne minulle kätesi, Heidi, että oikein tiedän sinun vielä olevan täällä. Tapahtuuhan se sinun parhaaksesi, vaikka minä tuskin tulen sitä kestämään".
"Minä en huoli parhaakseni semmoisesta, jota sinä tuskin tulet kestämään, isoäiti", sanoi Heidi niin päättävästi, että isoäidille yht'äkkiä tuli uusi huoli; hän otaksui, että vieraat Frankfurtista tulisivat Heidiä hakemaan, sillä ei hän saattanut muuta ajatella, kuin että he tahtoivat lapsen takaisin, nyt kun se jälleen oli terve. Ja tämä ajatus rasitti. Mutta nyt hän huomasi, ettei hän saanut näyttää sitä, Heidihän oli niin säälivä häntä kohtaan ja asettuisi ehkä siitä syystä vastarintaan eikä menisikään Frankfurtiin; se ei saisi tapahtua. Nyt tarvittiin apua, hän tiesi mihin turvautua.
"Heidiseni, kyllä tiedän, mikä tekee minulle hyvää ja minua lohduttaa", sanoi hän, "lue minulle virsi, joka alkaa sanoilla: Jos synkk' on ilta."
Heidi oli niin perehtynyt vanhaan virsikirjaan, että hän heti löysi sen virren, jota isoäiti tarkoitti, ja hän luki heleällä äänellä:
"Jos synkk' on ilta
Ja myrskyt käy
Ja murehilta
Ei toivoo näy,
Niin Herran käsi se johdattaa
Ja surun aallot taas asettaa."
"Niin, niin, sitä juuri tarvitsin kuulla", sanoi isoäiti huojennettuna.
Heidi katsoi miettiväisesti häneen, sitten sanoi tyttö:
"Eikö totta, isoäiti, kun Herran käsi se johdattaa, niin meidän on niin turvallinen olla".
"Niin, niin! Kyllä se niin on", myönsi isoäiti päätään nyökäyttäen, "ja kun hyvä Jumala niin tekee, saattaa olla levollinen, vaikka mitä tapahtuisi. Luepas se kerran vielä, Heidi, niin että sen oikein muistamme".
Heidi luki sanat kerran ja vielä sittenkin pari kertaa, sillä virsi tuntui niin ihanalta.
Kun Heidi sitte illan tultua kulki kotiin, syttyi taivaalle loistava tähti ja taas toinen ja yhä useampia. Ne kimaltelivat ja valaisivat hänen tietänsä ja tuntui aivan siltä, kuin tahtoisivat ne säteillään uudestaan sytyttää hänen sydämmeensä ilon tunteita. Heidin täytyi vähän väliä pysähtyä katsomaan yhä kirkkaammin sädehtiviä tähtiä ja hän huudahti: "Niin, nyt ymmärrän, että kun hyvä Jumala näin aina meitä johdattaa, niin voimme olla ihan hyvässä turvassa ja iloitakin". Ja tuikkivien tähtien valossa kulki Heidi, kunnes saapui kotimajalle. Isoisäkin oli ulkona ja katseli iltataivasta, sillä niin kirkkaina eivät tähdet pitkään aikaan olleet heloittaneet.
Ei ainoastaan yöt, vaan myös päivät olivat tänä keväänä kirkkaammat kuin moneen vuoteen, ja usein katsoi isoisä ihmetellen, miten aurinko jälleen aamulla kohosi pilvettömälle taivaalle yhtä loistavana, kuin se oli laskenutkin, ja hänen täytyi aina uudestaan sanoa: "Onpa aurinko meille tänä vuonna erinomaisen suopea, ja ruoho varmaankin tulee hyvin mehukasta. Ole varuillasi, ettei sinun laumasi tule liian ylimieliseksi ylen hyvästä ruoasta".
Silloin heilutti Pekka rohkeasti ruoskaansa ja hänen kasvoissaan kuvastui vastaus selvästi: "Kyllä minä niistä huolen pidän".
Näin kului herttainen toukokuu ja kesäkuu joutui. Päivät olivat vieläkin pitemmät ja valoisammat ja saivat kaikki tunturin kukat eloon. Ne loistivat ja heloittivat kaikkialla ja täyttivät suloisella tuoksullaan ilman. Kun tämäkin kuukausi jo oli loppuun kulumaisillaan, tuli Heidi eräänä aamuna juosten ulos majasta, jossa hän juuri ikään oli päättänyt aamuaskareensa. Hän aikoi pikimmältään käydä honkien alla ja sitten vielä vähän kauempana katsomassa, olivatko jo kaikki kultaheinän kukat auenneet, sillä nämä kukat hohtivat niin ihmeteltävän kauniisti auringon loisteessa, mutta juuri kun hänen piti kääntymän majan ympäri, huudahti hän niin läpitunkevasi, että isoisä astui ulos liiteristä aavistaen, että jotakin erinomaista tapahtui.
"Isoisä! Isoisä!" huusi lapsi hillitsemättömässä ilossaan. "Tule tänne!
Tule tänne! Katsopas! katso!"
Isoisä riensi lapsen luo ja katsoi sinnepäin, johon lapsi niin kiihkeästi viittasi.
Vuoren polkua ylös tuli kummanlainen seurue, jonka moista näillä paikoin ei ennen oltu nähty. Ensimmäisinä kulki kaksi miestä kantaen avonaista kantotuolia, siinä istui moneen huiviin käärittynä nuori tyttö. Sitte tuli hevonen, sen seljässä istui muhkean näköinen nainen, joka vilkkaasti katseli ympärillensä ja puheli nuoren oppaan kanssa, joka kulki hänen rinnallansa. Sitte tuli pyörillä varustettu nojatuoli, jota toinen nuori poika lykkäsi eteenpäin. Viimeisenä kulki eräs, jolla oli korkea kasa huivia, peitteitä ja turkkia kannettavanaan.
"He tulevat! He tulevat!" huusi Heidi ja hyppäsi vieläkin korkeammalle ilosta. He todellakin tulivat. He lähenivät jo lähenemistään, ja nyt olivat jo perillä. Kantajat laskivat tuolin alas, Heidi juoksi sen luo ja lapset tervehtivät toisiansa suurimmalla ilolla. Nyt oli jo mummokin perillä ja astui hevosen seljästä alas. Heidi juoksi hänen tykönsä ja mummo tervehti häntä hellästi, sitte mummo kääntyi Tunturisedän puoleen, joka myöskin oli lähestynyt häntä tervetulleeksi lausumaan. Heidän keskenäisessä tervehdyksessään ei ollut jäykkyyttä nimeksikään, sillä mummo tunsi sedän ja setä mummon yhtä hyvin, kuin olisivat vuosikausia toistensa kanssa seurustelleet.
Tervehdittyänsä sanoikin mummo heti vilkkaasti: "Mutta hyvä setä, olettehan te oikea herrastilan omistaja! Kukapa tätä olisi saattanut arvata! Moni kuningaskin saattaisi teitä kadehtia! Ja sinä, Heidiseni, miten terveeltä sinä näytät, aivan kuni pieni ruusunen", pitkitti mummo vetäen Heidin luokseen ja silitti hänen punaisia poskiansa. "Miten kaunista täällä on kaikkialla! Mitä sinä tästä sanot, Klaara tyttöseni, mitäpä sinä sanot?"
Klaara katseli seutua ilmeisellä ihastuksella, sillä tämmöistä, näin kaunista, ei hän elämässään ollut nähnyt eikä edes aavistanut maailmassa olevankaan.
"Oi kuinka ihmeellistä, oi kuinka ihmeen kaunista täällä on!" huudahti hän kerta toisensa perästä. "Näin ihanaksi en tätä ole voinut mielessäni kuvailla, kuule, mummo, täällä minäkin tahtoisin asua!"
Sillä välin oli setä kantajalta ottanut muutamia huivia sekä niistä valmistanut mukavan sijan pyörätuolissa, jonka hän nyt siirsi Klaaran luo.
"Mitähän, jos nyt asettaisimme tytön tavalliseen tuoliinsa, sillä kantotuoli on vähän kovempi", sanoi hän, eikä odottanutkaan, että joku muu ryhtyisi sitä tekemään, vaan nosti heti vahvoilla käsivarsillaan sangen varovasti kipeän Klaaran ja asetti hänen hiljaa pyörätuoliin. Sitte asetti hän tytön jalat mukavasti nojatuolin polstarille ja peitti hänet huivilla niin huolellisesti, kuin jos ei hän ijässään olisi muuta tehnytkään, kuin sairaita hoitanut. Mummo katseli häntä mitä suurimmalla kummastuksella.
"Mutta hyvä setä", sanoi hän nyt, "jos vain tietäisin, missä te olette oppinut sairaanhoitoa, niin lähettäisiin vielä tänään samaan paikkaan kaikki ne hoitajat, jotka minä tunnen, jotta hekin sitä yhtäläisesti oppisivat. Mitenkä se on mahdollista?"
Setä hymyili vähän. "Se on enemmän harjoituksesta kuin opettelemisesta", vastasi hän, mutta hänen kasvoissaan kuvautui hymyn ohessa surua. Hänen muistoonsa nousi kuva menneistä ajoista, hän näki kasvot, joissa kärsimys kuvastui, hän muisti miehen, joka noin ikään oli levännyt nojatuolissa ja jonka jäsenet olivat niin runnellut, että hän tuskin voi käyttää yhtäkään niistä. Se oli hänen kapteeninsa, jonka hän erään ankaran tappelun jälkeen kerran Ciciliassa, oli löytänyt sotatantereelta ja kantanut sieltä pois. Sitten ei kapteeni enää ollut laskenut häntä menemään, setä oli ollut ainoa, joka häntä osasi hoitaa ja jää hänen luokseen, siksi kun suuret tuskat viimeinkin lopettivat hänen onnettoman päällikkönsä elämän. Tämän sairaan näki setä jälleen edessään; hänestä tuntui heti siltä, kuin nyt olisi hänen velvollisuutensa hoitaa sairasta Klaaraakin ja kaikin tavoin helpoittaa hänen oloansa, jota hän hyvin ymmärsi.
Ilma oli se'es, ei ainoatakaan pilveä näkynyt. Tummansinisenä kaareili taivas majan ja honkien sekä korkeitten, taivasta tavottavien vuorihuippujen yli. Klaara ei saattanut kaikkea tätä kyllikseen ihailla.
"Oi Heidi, kun vaan voisin käydä sinun kanssasi joka paikassa täällä, majan ympäri ja honkien alla!" huudahti hän. "Jos vaan saisin katsella kanssasi kaikkea, minkä niin kauan olen tuntenut, enkä kuitenkaan nähnyt!"
Heidi sysäsi kaikin voimin tuolia, ja tosiaankin, hänen onnistui saada se liikkeelle, se pyöri kuivalla nurmella eteenpäin aina honkien alle. Siellä pysähdyttiin. Täällä oli taas jotakin, jonka vertaista Klaara ei ollut elämässään vielä nähnyt, nimittäin nuo vanhat korkeat hongat, vahvoine huojuvine oksineen. Mummokin, joka oli seurannut lapsia, seisoi suuresti ihmeissään siinä. Hän ei voinut päättää, mikä niissä oli kauniinta, tuuheat humisevat latvatko vaiko suorat paksut rungot, jotka olisivat voineet kertoa kauan sitte kuluneista ajoista, joina jo olivat katselleet alas laaksoon, jossa ihmiset tulivat ja menivät ja olot yhäti vaihettelivat mutta nämä ikivanhat puut yksinään pysyivät muuttumatta.
Sill'aikaa oli Heidi lykännyt tuolin vuohiometan eteen ja avannut sen pienet ovet selki seljälleen, jotta Klaara oikein voisi nähdä sinne. Siellä ei tosin nyt tällä kertaa ollut erittäin paljo katseltavaa, asukkaat kun eivät olleet kotona. Valittaen huusi Klaara takaisin:
"Voi mummo, jos vain saisin odottaa Vienoa ja Pikkua ja kaikkia muita vuohia ja Pekkaa. Enhän minä saa nähdä yhtäkään niistä, jos meidän aina täytyy lähteä niin aikaisin, kuin sinä olet sanonut, mummo; se on niin ikävää!"
"Nyt me iloitsemme siitä hyvästä, mikä meille on suotu, emmekä ajattele sitä, mikä vielä saattaa puuttua", oikaisi mummo seuraten tuolia, jota Heidi lykkäsi eteenpäin.
"Oi kukkasia!" huudahti Klaara taas, "kokonainen mätäs noin hienoja punaisia kukkasia ja kaikki nuo huojuvat sinikelloset, jospa pääsisin niitä poimimaan!"
Samassa juoksikin jo Heidi sinne ja palasi tuoden suuren kimpun muassaan.
"Mutta tämä ei ole vielä mitään, Klaara", sanoi hän, laskien kukkaset Klaaran syliin. "Jos tulet joskus meidän kanssamme laitumelle, sitte saat vasta jotakin nähdä. Yhdessä paikassa niin monta, monta punaista kultaheinän mätästä ja paljon, paljon enemmän sinikelloja kuin täällä ja niin monta tuhatta noita vaaleankeltaisia kukkasia, jotta koko nurmi kiiltää kuin puhdas kulta. Isoisä sanoo niitä nimitettävän päivyen silmiksi ja sitten on vielä nuo tummat, tiedäthän, nuo, joilla on pyöreät kuvut ja tuoksuvat niin hyviltä, ja siellä on niin kaunista, Kun istuu siellä, niin ei enää tahtoisikaan nousta ylös, niin kaunista siellä on!"
Heidin silmät säihkyivät, hän halusi jälleen näkemään sitä, mitä hän juuri ikään selitti, Klaaraankin syttyi se, ja hänen lempeissä sinisilmissään heijastui sama tunne, joka oli saattanut Heidin niin tuliseen intoon.
"Mummo, pääsenköhän minä sinne? Luuletko, että minä voin päästä niin korkealle?" kysyi hän. "Voi jos voisin käydä, Heidi, ja päästä sinun kanssasi kaikkialle täällä tunturilla".
"Minä kyllä työnnän", rauhoitti Heidi ja sysäsi näyttääkseen, kuinka helposti se kävisi, niin voimakkaasti tuolia, että se samaa vauhtia oli kiitää vuorta alas. Mutta isoisä seisoi siinä lähellä ja sai sen arvon ajoissa pysähdetyksi. Isoisä ei ollut heidän poissa ollessaan ollut toimeton, lavitsan luona majan edustalla oli jo pöytä katettuna ja tuolit olivat asetetut sen ympärille, niin että kaikki oli valmiina, kun ruvettaisiin päivälliselle, joka majassa vielä höyryi kattilassa ja pihisi kahvelissa. Mutta ei aikaakaan, niin oli isoisä jo kantanut kaikki pöydälle ja koko seurue istui iloisena aterialle.
Mummo oli suuresti ihastunut tähän ruokasaliin, josta näki loitolle laaksoon ja yli vuorten siintävään taivaaseen. Lauhkea tuuli puhalsi suloisesti virkistäen ja suhisi ylhäällä hongissa niin herttaisesti (ikään kuin olisi se ollut juuri heitä varten tilattu soittokunta).
"Tämä on erinomaisen hupaista, tämä on ihmeellisen kaunista!" huudahti mummo vähän väliä. "Mutta pettävätkö minua silmäni", lisäsi hän nyt suuresti kummastuneena, "minä luulen, että sinä jo olet ryhtynyt toiseen juustopalaseen, Klaaraseni?"
Niin oikein. Klaara oli jo ottanut toisen palasen kullankeltaista, paistettua juustoa leivällensä.
"Niin mummo, tämä maistuu niin hyvältä, paljon paremmalta kuin koko meidän moniruokainen päivällisemme Ragatzissa", vakuutti Klaara ja pureskeli halukkaasti mehukasta ruokaansa.
"Hyvä! Se on oikein!" sanoi isoisä hyvillään. "Tunturi-ilma se on, joka palkitsee sen, mikä itse ruoan laitoksessa on puuttuvaista".
Siten kului iloinen ateria. Mummo ja Tunturisetä ymmärsivät toinen toistaan hyvin ja keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi. He olivat samaa mieltä ihmisten ja monenlaisten asiain, sekä ylipäätään maailman menon suhteen ikäänkuin olisivat he olleet vanhat tutut ja vuosikausia seurustelleet keskenään. Näin kului pitkän aikaa, ja yht'äkkiä katsahti mummo etelää kohden ja sanoi:
"Meidän täytyy pian valmistautua lähtemään, Klaaraseni, aurinko on jo alenemassa ja pian jo varmaan miehet kylästä tulevat meitä noutamaan".
Mutta Klaara, joka tähän asti oli ollut niin iloinen, tuli hyvin surulliseksi ja pyysi hartaasti:
"Hyvä mummo, tunnin vielä tahi kaksi! Emmehän ensinkään ole käyneet majassa, emmekä nähneet Heidin vuodetta ja mitä muuta siellä on. Tämän päivän pitäisi vielä kestämän kymmenen tuntia".
"Se lienee mahdotonta", tuumasi mummo, mutta tuvan tahtoi hänkin mielellään nähdä. Noustiin siis heti pöydästä ja setä suuntasi vakavalla kädellä tuolin ovelle. Mutta pitemmälle ei päästy, tuoli oli paljon leveämpi kuin ovi. Setä ei miettinyt kauan mitä nyt tehdä. Hän nosti Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen sisään.
Mummo käveli sinne tänne ja katseli tarkasti kaikkea, koko talous, sen hyvä kunto ja järjestys näytti suuresti huvittavan häntä. "Tuo tuolla ylhäällä kai on sinun vuoteesi, Heidi, eikö niin?" sanoi hän ja nousi heti pelkäämättä portaita ylös heinäparvelle. "Oi kuinka hyvältä täällä tulee, tämäpä on terveellinen makuuhuone!" — ja mummo asettui katsomaan ulos katossa olevasta reiästä, jo tuli sinne isoisäkin, Klaara käsivarrellaan ja heidän jäljessään hypähteli Heidi.
Nyt seisoivat kaikki Heidin vuoteen ympärillä, mummo katseli sitä miettiväisenä ja hengitti mielihyvällä uuden heinän raitista tuoksua. Klaara oli äärettömästi ihastunut Heidin makuupaikkaan.
"Voi Heidi, kuinka hupainen sinulla sentään on! Vuoteessasi näet suoraan taivaaseen, ympärilläsi on noin hyvä tuoksu ja ulkoa kuulet honkain huminan. Näin hupaista makuuhuonetta en ole vielä koskaan nähnyt".
Isoisä katsahti nyt mummoon.
"Olenpa miettinyt jotakin", sanoi hän, "jos mummo-rouva luottaa minuun ja jos asia ei muuten ole hänelle vastenmielinen. Minä tarkoitan, että jos saisimme pitää tämän pikku tyttären täällä jonkun ajan, niin voisi hän suuresti voimistua. Teillähän on kaikellaisia peitteitä ja huivia mukananne, niistä valmistaisimme oikein erinomaisen pehmeän vuoteen ja mitä pikku tyttären hoitoon tulee, niin olkaa huolehtimatta, mummo-rouva, siitä minä pidän surua."
Klaara ja Heidi riemuitsivat niinkuin kaksi vapauteen päässyttä lintua ja mummon kasvot kirkastuivat.
"Hyvä setä, te olette kunnon mies. Mitä te luulette, että minä ikään juuri ajattelin. Näin sanoin minä itsekin: Klaaralle varmaankin jonkun ajan oleskeleminen täällä tunturilla tekisi erinomaisen hyvää, mutta miten paljon huolta ja epämukavuutta eikö hänen hoidostaan olisi isännälle. Ja te tuumaatte ja lausutte julki ajatukseni, ikäänkuin siitä ei teille tulisi mitään vastusta. Minä kiitän teitä". Ja mummo pudisteli sedän kättä uudestaan ja setä pudisteli mummon kättä takaisin näyttäen sangen iloiselta.
Setä ryhtyi heti sanasta toimeen. Hän vei Klaaran tuolin majan edustalle takaisin. Heidi seurasi jäljessä eikä tietänyt kuinka korkealle hypätä ilosta. Sitten otti setä kaikki huivit ja peitteet käsivarrelleen ja sanoi tyytyväisesti hymyillen: "Hyvä on että mummo-rouva on varustanut kuni talvimatkaan; nämä ovat nyt tarpeen".
"Hyvä setä", vastasi mummo vilkkaasti: "varovaisuus on hyvä avu ja estää monta onnettomuutta. Jos ei täällä teidän vuorissanne kohtaa myrskyjä, tuulia ja rankkasateita, niin on syytä olla kiitollinen ja sitä me olemmekin, mutta suojellusvarani ovat sittenkin tarpeen; siitä olemme yhtä mieltä".
Näitä puhellen olivat molemmat jo ennättäneet heinäparvelle ja levittivät huivin toisensa perästä heinävuoteelle. Niitä oli niin monta päälletysten, että vuode lopulta oli pienen linnoituksen näköinen.
"Pistäköön nyt minua yksikään heinänkorsi, jos se on mahdollista", sanoi mummo, vielä kerran joka taholta kosketellen vuodetta kädellänsä, mutta pehmyt peitevalli ei päästänyt ainoatakaan enää läpi. Tyytyväisenä astui mummo portaita alas ja meni ulos lasten luo, jotka iloisina istuivat yhdessä ja miettivät, mitä toimittaisivat aamusta iltaan niinä päivinä, kuu Klaara saisi viipyä tunturilla. Mutta kuinkahan kauan hän saisi täällä olla? Sepä se suuri kysymys olikin, joka heti asetettiin mummon ratkaistavaksi. Mummo sanoi, että siihen isoisä voisi parahiten vastata, ja kun tämä juuri ikään tuli paikalle, kysyttiin häneltä ja hän tuumasi, että neljä viikkoa olisi sopiva aika, jonka kuluttua saattaisi päättää, oliko pikku tyttärellä tunturi-ilmasta hyötyä tahi ei. Nyt lapset vasta oikein riemuitsivat, sillä ei kumpainenkaan heistä ollut uskaltanut toivoakaan että he niin kauan saisivat olla yhdessä.
Nyt näkyivät tunturipolulla taas miehet kylästä tuolineen ja hevosineen. Tuolinkantajat saivat heti palata takaisin.
Kun mummo teki lähtöä, sanoi Klaara iloisesti: "Mummo kulta, eihän tämä ole mikään eroaminen, vaikka nyt lähdetkin pois, sitte tulet taas vähän väliä tunturilla käymään ja katsomaan, mitä me teemme, ja sepä taas on hupaista, eikö niin, Heidi?"
Heidi, jota niin monta iloa, jälkimmäinen aina edellistään suurempi, oli tänään kohdannut, ei saattanut muuten kuin hyvällä hyppäyksellä osottaa, että hän oli samaa mieltä.
Nyt nousi mummo sävyisän ratsuhevosen satulaan. Setä tarttui ohjiin ja talutti vakavalla kädellä hevosta jyrkkää vuoren polkua alas. Mummon innokkaista estelyistä huolimatta saattoi setä hänet kylään asti, tunturitie kun oli niin jyrkkä, että joku onnettomuus ratsastaessa saattaisi tapahtua.
Yksinäiseen kylään ei mummo nyt näin itsekseen tahtonut jäädä. Hän päätti palata Ragatziin ja sieltä silloin tällöin uudistaa tunturilla käyntiänsä.
Ennenkuin setä vielä oli ennättänyt takaisin kotiin, tuli Pekka vuohinensa juoksujalassa alas tunturilta. Kun nuo pienet eläimet huomasivat, missä Heidi oli, ryntäsivät ne kaikki sinnepäin ja ympäröivät silmänräpäyksessä hänen sekä Klaaran tuolissaan. Sysäten ja lykäten nosti toinen vuohi päänsä toisen yli näkyviin ja Heidi esitteli heti jokaisen Klaaralle.
Kauan ikävöity tilaisuus tutustua vuohien kanssa oli siis Klaaralle suotu ja hän tunsi ne pian kaikki, pienen Lumikon, iloisen Liedon ja isoisän molemmat puhtaat vuohet, kaikki, kaikki, yksin suuren Turkkilaisenkin. Mutta Pekka seisoi sillä aikaa vähän syrjässä ja katsahti vähän väliä kumman uhkaavaisesti tyytyväiseen Klaaraan.
Kun tytöt nyt ystävällisesti huusivat hänelle: "Hyvää yötä, Pekka", ei hän vastannut sanaakaan, heilutti vaan huimasti piiskaansa ilmassa ja juoksi sitten pois, vuohet jäljessään.
Kaiken sen kauniin lisäksi, minkä Klaara jo oli tunturilla nähnyt, näki hän vielä iltasella ihastuttavan näyn. Kun hän lepäsi ylhäällä heinäparvella leveässä vuoteessa, johon Heidikin juuri ikään kiipesi, katsahti hän pyöreästä aukosta katossa suoraan ylös kimaltelevaan tähtitaivaaseen ja huudahti:
"Oi Heidi, katsopas, ihan on niin, kuin jos korkeissa vaunuissa kulkisimme ylös taivaaseen!"
"Niin on, ja tiedätkö, minkä vuoksi tähdet noin ilomielin meille viittaavat?" kysyi Heidi.
"En, sitä en tiedä, mitä sinä luulet?" kysyi Klaara vuoroonsa.
"Sentähden, että ne tuolla ylhäällä taivaassa näkevät, kuinka hyvin rakas Jumala asettaa kaikki ihmisille, niin ett'ei heidän tarvitse peljätä, koska kaikki kuitenkin tapahtuu niin, kuin heille on parhaaksi. Se tähtiä niin ilahduttaa; katsopas, kuinka ne meille viittaavat, että meidänkin pitää iloitseman. Mutta tiedätkö, Klaara, emme mekään saa unhoittaa rukoilla, meidän pitää pyytämän, ettei hän unhoita meitäkään, vaan antaa meidän olla hyvässä turvassa, niin ettemme tarvitse mitään peljätä".
Nyt nousivat lapset vielä kerran vuoteessa istumaan ja lukivat kumpainenkin iltarukouksensa. Sitten Heidi painoi päänsä pyöreälle käsivarrelleen ja nukkui heti. Mutta Klaara oli vielä kauan valveilla, näin ihmeellistä kuin tämä makuupaikka tähtien valossa ei hän koskaan ollut nähnyt.
Tuskinpa oli hän tähtiä nähnytkään, sillä hän ei ollut koskaan yöllä saanut olla ulkona ja sisällä laskettiin paksut esiriput ikkunain eteen jo paljon aikaisemmin, kuin tähdet syttyivät taivaalle. Niinpä, kun hän nyt päätti painaa kiinni silmänsä, täytyi hänen heti aukaista ne jälleen nähdäksensä, tuikkivatko nuo molemmat suuret tähdet vielä yhtä kirkkaasti ja viittasivatko ne niin ihmeellisesti, kuin Heidi oli sanonut. Ja yhä tekivät ne niin, eikä Klaara saanut kylläkseen katsoneeksi niitten leimuavaa, säteilevää valoa. Viimein menivät hänen silmänsä itsestään umpeen, mutta vielä unissaankin näki hän nuo molemmat heloittavat tähdet.
SEITSEMÄS LUKU
Miten tunturilla edelleen eletään.
Aurinko oli juuri ikään noussut korkeitten vuorien takaa ja loi kultaiset säteensä majalle ja koko laaksoon. Tunturisetä oli, niinkuin hän joka aamu teki, hiljaa ja hartaasti katsellut, miten keveä sumu vaalenemistaan vaaleni ja maa yön varjojen helmasta heräsi uuteen päivään.
Aamun vaaleat hattarat kevenivät kevenemistään, kunnes aurinko tuli täydellisesti näkyviin ja valoi kultaansa vuorten huipuille, metsille ja kunnaille.
Isoisä meni majaan takaisin ja astui hiljaa pieniä portaita ylös parvelle. Klaara oli juuri avannut silmänsä ja katseli suuresti kummastuneena kirkkaita auringon säteitä, jotka katon pyöreästä aukosta tunkivat sisään ja säihkyen hyppelehtivät hänen vuoteellaan. Hän ei ensinkään ymmärtänyt mitä hän näki, eikä tietänyt, missä hän oli. Mutta nyt hän näki nukkuvan Heidin vieressään ja kuuli isoisän ystävällisen äänen:
"Hyvinkö nukkunut? Vieläkö väsyttää?" Klaara vakuutti, ettei hän ollut hiukkaakaan väsynyt ja ettei hän kerran nukuttuaan ollut yön kuluessa kertaakaan herännyt. Tämä oli isoisälle mieleen, ja hän rupesi heti Klaaraa auttamaan ja teki sen niin hyvästi ja ymmärtäväisesti, kuin jos hänen toimenaan juuri olisi ollut hoitaa sairaita lapsia ja kaikin tavoin huojentaa heidän tilaansa.
Heidikin avasi silmänsä ja näki ensimmäisekseen, kuinka isoisä otti valmiiksi puetun Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen ulos. Täytyihän Heidinkin olla siinä mukana. Nuolen nopeudella pistäytyi hän vaatteisiinsa ja riensi sitten portaita alas ja ennätti jo hänkin ulos majan ovelle. Sieltä katseli hän suuresti kummastuneena, mitä isoisä taas edelleen teki. Tämä oli edellisenä iltana, kun lapset jo lepäsivät vuoteessaan, miettinyt, mihin hän saisi pyörätuolin yöksi katon alle. Tuvan ovi oli niin kapea, ettei voinut ajatellakaan, että se siitä mitenkään mahtuisi sisään. Silloin pälkähti hänen päähänsä irroittaa liiterin seinästä pari leveätä lautaa, tästä suuresta aukosta vieritti hän sitte tuolin sisään ja asetti laudat paikoillensa, kuitenkin niin, että ne taas helposti sai irti. Heidi saapui paikalle, juuri kun isoisä, sen jälkeen, kun hän oli asettanut Klaaran tuoliinsa ja avannut uuden käytävän, tuli sysäten tuolia edellään ulos aamuauringon loisteeseen. Keskellä pihaa pysähdytti hän tuolin ja meni vuohiomettaan. Heidi juoksi Klaaran luo.
Viileä aamutuuli hyväili heidän kasvojaan ja hyvä pihkatuoksu tuntui joka tuulen hengähdykseltä heidän ympärillään. Klaara hengitti syvään tuota raitista aamuilmaa ja nojautui erinomaisella hyvänvoinnin tunnolla tuoliinsa nauttien elämästään enemmän kuin koskaan ennen.
Hän ei ikänään ollut saanut ulkona hengittää raitista aamuilmaa, ja nyt hänen ympärillään vihisi puhdas tunturi-ilma niin viileänä ja virvoittavana, että joka hengähdys oli suuri nautinto. Ja tämän lisäksi tuli kirkas armas päiväpaiste, joka ei täällä ylhäällä tunturilla ensinkään kuumentanut, vaan säteili niin herttaisen lämpimänä hänen käsillään ja kuivalla ruohopihalla hänen edessään. Että tunturilla saattaisi olla tänlaista, sitä ei Klaara koskaan olisi saattanut mielessään kuivailla.
"Oi Heidi, jos vaan aina, aina saisin olla sinun tykönäsi täällä", sanoi hän nyt, onnellisen näköisenä käännellen itseään sinne tänne tuolissaan.
"Niin, nyt sinä näet, että se on totta, minkä sinulle olen kertonut", vastasi Heidi iloisesti, "ettei missään koko maailmassa ole niin ihanata kuin isoisän luona tunturilla". Tämä tulikin ikään ometasta ja lähestyi lapsia. Hän toi kaksi kuppia täynnä kuohuavaa, lumivalkoista maitoa ja antoi toisen niistä Klaaralle, toisen Heidille.
"Tämä tekee tyttöselle hyvää", sanoi hän ja nyökäytti päätään Klaaralle, "se on Vienon maitoa, se antaa voimia. Terveydeksenne! koetetaanpa vain!" Klaara ei ollut ikänään juonut vuohen maitoa ja arveli siis ensin vähän aikaa, tohtisiko sitä juoda. Mutta kun hän sitten näki, miten halukkaasti Heidi tyhjensi kuppinsa, kertaakaan sitä huuliltaan ottamatta, ennenkuin se oli tyhjä — niin ihmeen hyvää se oli — niin asetti Klaarakin kupin reunan huulillensa ja joi ja joi, ja toden totta se oli niin makeata, kuin jos siihen olisi pantu sokuria ja kanelia, ja Klaara joi, siksi kun kupissa ei enää ollut pisaraakaan jäljellä.
"Huomenna juomme kaksi", sanoi isoisä, joka mielihyvissään oli katsellut, miten Klaara oli seurannut Heidin esimerkkiä.
Pekka tuli laumoinensa ja sill'aikaa, kun vuohet taas joka taholta ympäröivät Heidiä, otti setä Pekan vähän erikseen, jotta tämä oikein ymmärtäisi, mitä sedällä oli hänelle sanottavaa, sillä vuohet määkyivät toinen toistaan kovemmin, niin pian kuin heillä vaan oli Heidi keskessään.
"Kuule nyt, ja ota onkeen", sanoi setä. "Tästä päivästä alkaen annat sinä Vienon kulkea omia teitään. Se tuntee missä mehukkaimmat tunturiruohot kasvavat; kun se siis tahtoo ylemmäksi, käyt sinä jäljessä, eikä se toisillenkaan vuohille pahaa tee, ja kun se tahtoo vieläkin ylemmäksi, kuin sinä muuten niitten kanssa käyt, niin seuraat sinä vaan, etkä pidätä sitä, kuuletko! Eikä se tee mitään, vaikka sinun vähän täytyykin kiivetä, mene sinä vaan mihin se vie, sillä tässä asiassa on se sinua viisaampi ja sen täytyy nyt saada parasta ravinnokseen, jotta sen maito tulisi oikein hyvän hyvää. Miksi sinä tuonne niin kurkistelet, ikäänkuin tahtoisit jonkun niellä? Ei siellä ole ketään sinun tielläsi. Eteenpäin siis ja muista sanani!"
Pekka oli tottunut setää paikalla tottelemaan. Hän alkoi siis heti marssia, mutta selvästi saattoi huomata, että hänellä oli jotakin mielessä, sillä hän katseli koko ajan taaksensa ja kummallisesti pyörivät silmät hänen päässään. Vuohet seurasivat häntä ja sysäsivät Heidin pitkän matkaa vielä muassaan. Tämäpä oli Pekan mieleen. "Sinun pitää mukaan", huusi hän nyt uhkaavaisesti, "sun pitää mukaan, sun täytyy Vienon jäljessä".
"En, minä en saata", huusi Heidi takaisin, "enkä nyt pääse pitkään aikaan, en koko aikana, kun Klaara on täällä. Mutta kerran tulemme sinne yhdessä, isoisä on sen luvannut".
Näin sanoen oli Heidi kääntynyt ja juoksi takaisin Klaaran tykö.
Sen kuultuaan kiristeli Pekka molempia nyrkkiänsä niin uhkaavaisesti pyörätuoliin päin, että vuohet säikähtyneinä juoksivat hänen ohitsensa, mutta hän pötki perässä pysähtymättä pitkään aikaan, siksi kun hän pääsi kaikkien näkyvistä, sillä hän pelkäsi, että isoisä kentiesi olisi saattanut nähdä hänet, ja hän tahtoi mieluimmin olla epätiedossa siitä, minkä vaikutuksen nyrkin puiminen oli setään tehnyt.
Klaaralla ja Heidillä oli tänään niin monta tehtävää mielessä, etteivät oikein tienneet, mistä aloittaa. Heidi esitteli, että ensin piti kirjoitettaman mummolle, lapset olivat, näet, luvanneet joka päivä kirjoittaa hänelle. Mummo ei sentään ollut varsin varma siitä, miten tunturilla olo Klaaraa ajan pitkään miellyttäisi, eikä myöskään siitä, miten terveellistä se hänelle olisi. Sentähden oli mummo ottanut lapsilta sen lupauksen, että joka päivä kirjoittaisivat kaikesta, mitä tekivät. Siten saisi mummo heti tietää, milloin häntä siellä ylhäällä tarvittaisiin, ja saattaisi siihen asti huoleti viipyä Ragatzissa.
"Täytyykö meidän mennä majaan kirjoittamaan?" kysyi Klaara, joka kyllä oli valmis mummolle kaikesta kertomaan; mutta hänen oli ulkona niin hyvä olla, ettei hän mitenkään olisi sieltä tahtonut pois.
Heidi tiesi neuvon. Paikalla riensi hän majaan ja palasi tuoden mukanaan koulukapineensa sekä pienen kolmijalkaisen tuolinsa. Sitte asetti hän lukukirjansa ja kirjoitusvihkonsa Klaaran polvelle kirjoitusalustaksi —. Itse istui hän pikkutuolilleen lavitsan ääreen ja nyt aloittivat molemmat kertomuksensa mummolle. Mutta joka lauseelta pani Klaara taas kynänsä pois ja katseli ympärilleen. Täällä oli niin ihmeen kaunista. Tuuli ei enää ollut niin viileä, tuskin tuntuvasti hengähti se hänen kasvoilleen ja kuiskasi hiljaa honkien latvoissa. Hyttyset sumisivat ja surisivat iloisesti kirkkaassa ilmassa. Päivänpaisteisella nurmikolla vallitsi syvä hiljaisuus, ääneti ja vakavina katselivat korkeat vuoret alas häneen ja alhaalla laaksossa näytti koko luonto rauhaan vaipuneelta. Silloin tällöin kuului vaan iloisen paimenpojan loilotus ja hiljaa vastasi siihen vuorten kaiku.
Täten kului aamupuoli päivästä, ennenkuin lapset sen huomasivatkaan, ja jo tuli isoisä tuoden höyryävän maitokupin, sillä, sanoi hän, Klaaran oli hyvä viipyä ulkona niin kauan kun yksikin auringon säde vielä loisti taivaalta. Syötiin siis päivällinen tänään, niinkuin eilenkin, ulkona majan edustalla. Senjälkeen kuljetti Heidi Klaaran tuolineen taas honkien alle, jossa aikoivat viettää loput päivästä ja siellä siimeksessä kertoa toinen toisellensa kaikesta, mitä oli tapahtunut, siitä asti, kun Heidi oli lähtenyt Frankfurtista. Sillä vaikk'ei tällä aikaa ollut mitään suurempaa muutosta tapahtunut, oli Klaaralla toki paljon yhtä ja toista kerrottavaa ihmisistä siellä kotona, jotka Heidikin niin perin hyvin tunsi.
Siten istuivat lapset siinä yhdessä ikivanhojen puitten alla, ja jota vilkkaammin he kertoivat, sitä äänekkäämmin lauloivat lintuset ylhäällä puitten latvoissa, sillä tämä iloinen puheleminen ihastutti niitäkin, näyttipä siltä, kun tahtoisivat nekin ottaa osaa siihen. Täten riensi aika ikäänkuin siivin ja ilta oli jo käsissä. Vuohijoukkokin tuli jo rynnäten mäkeä alas ja päällikkö sen jäljessä, otsa rypyssä ja hirmuisen suuttuneena.
"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Heidi hänelle, nähdessään ettei poika aikonutkaan pysähtyä.
"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Klaarakin ystävällisesti.
Mutta Pekka ei vastannut mitään, ajoi vaan vihan vimmassa joukkoansa eteenpäin.
Kun Klaara näki isoisän vievän Vienon omettaan lypsettäväksi, rupesi hänen niin tekemään mieli sen maitoa, että hän tuskin malttoi odottaa, siksi kun isoisä tulisi sitä tuomaan. Hän oli siitä itsekin ihmeissään.
"Sepä on ihmeellistä, Heidi", sanoi hän "siitä asti kun muistan olen syönyt ainoastaan sentähden, että minun on täytynyt. Kaikki, mitä minulle annettiin, maistui kalanmaksaöljyltä, ja tuhatta kertaa olen ajatellut: jos sentään ei koskaan tarvitsisi syödä! Ja nyt minä tuskin saatan odottaa, siksi kun isoisä tuopi maidon".
"Minä kyllä tiedän, miltä se tuntuu", vastasi Heidi sangen ymmärtäväisen näköisenä, sillä hän ajatteli sitä aikaa Frankfurtissa, jolloin kaikki mitä hän söi, oli hänelle kurkkuun tarttua. Mutta Klaara ei sittenkään asiaa oikein käsittänyt. Vaan eihän Klaara tyttönen koskaan ennen ollut viettänyt kokonaista päivää ulkoilmassa ja nyt hän oli täällä ylhäällä elähdyttävän vuori-ilmaston vaikutuksen alaisena.
Kun isoisä sitten tuli kuppinensa, kiitti Klaara, tarttui kiireesti omaan kuppiinsa ja joi sen tyhjäksi, tällä kertaa ennenkuin Heidi.
"Saanko minä vielä vähäisen?" kysyi hän antaen kupin isoisälle takaisin.
Isoisä nyökäytti tyytyväisenä päätään, otti sitte Heidinkin kupin ja meni tupaan takaisin. Kun hän taas palasi, oli kumpaisellakin kupilla korkea kansi, mutta tämäpä oli toista ainetta, kuin kannet tavallisesti ovat.
Isoisä oli jäljestä päivällisen käynyt kevättilalla, tuolla karjamajalla, jossa valmistetaan vaaleankeltaista voita. Siellä oli hän tuonut muassaan kaksi suurta palleroista. Sitten oli hän leikannut kaksi hyvää leipälevyä ja niille levittänyt paksulta tuoretta voita. Nämä olivat lapsille illalliseksi. Tytöt pureskelivatkin niin halukkaasti voileipiänsä, että isoisä mielihyvissään pysähtyi sitä katselemaan.