KUUDES LUKU.
Minä tutkin tuonen teitä.
Lumi oli jo sulanut ja kesä tullut. Meidänkin turvemajamme ympärillä kaikki viheriöitsi. Minä olin iloinen ja hilpeä ja koetin voimiani myöten auttaa äitiäni kaikenlaisissa töissä, autinpa häntä perunain istuttamisessakin. Meidän muori oli sairaana, aivan vuoteen omana ja minä huomasin että äitini sydämmellä oli kannettavana raskas taakka, joka ei sillä, että äitini sitä voimansa perästä kantoi, lainkaan keventänyt minun taakkaani, vaan päin vastoin lisäsi siihen painoa. Perunamaalla äitini minulle kertoi, että muori oli hänen äitinsä, mutta sen olin minä jo ennen muorilta itseltäkin kuullut. Mutta isosti ajatutti minua kuitenkin se kysymys, minkätähden äitini, vaikka hän muutoin piti äitiänsä arvossa ja epäilemättä ja silminnähtävästi rakasti häntä, ei ennen ollut minulle ilmoittanut muorin olevan hänen oman äitinsä. Syytä siihen ei sanonut muorikaan, ja niin minä jäin siinä asiassa tietämättömyyteen koko elin-ajakseni. Ei siis muuta neuvoksi, kuin jättää se viisaampien tutkittavaksi; mutta kumminkin panen tähän omankin ajatukseni. Olen nimittäin arvellut tuon salaamisen tapahtuneen sitä varten, että minä ilman mitään sukulaisuuden varjoa oppisin rakastamaan vieraitakin ihmisiä, ja kun minä muoria rakastin, niinkuin molemmat hyvin näkivät, jopa rakastin kuka tiesi enemmän kuin äitiäni, niin he antoivat asian niin olla aina siihen saakka kuin luulivat minun alkaneen paremmin ymmärtää ja käsittää elämää ja ihmisten keskinäisiä suhteita.
Siis olin kuitenkin tullut tietämään, mikä muori oli minulle, nimittäin äitini äiti. Jo ennenkin olisin koettanut tehdä muorini hyväksi, mitä vaan voin; mutta tieto sukulaisuudestamme sai rakkauteni kaksinkertaiseksi. Sulasta rakkaudesta eikä mistään pakosta olin minä valmis ottamaan päälleni mitkä vaivat ja vastukset hyvänsä, saadakseni muorini jälleen hänen entiseen terveyteensä. Sitä tarkoitusta varten ehdottelin äidilleni, että läksisin pappilaan hakemaan rovastilta jotakin lääkettä. Äitini ei tahtonut myöntyä siihen, vaan aikoi mennä itse ja sanoi osaavansa paremmin esitellä asian rovastille kuin minä. Sen kyllä myönsin, että äiti paremmin siihen toimeen pystyisi, mitä asian esittelemiseen tulee, mutta mitä taas juoksemiseen tulee, sen voisin minä paremmin ja pikemmin suorittaa. Ja olipa se tärkeätä, että rohdot saataisiin hyvin pian kotiin. Mutta oli vielä toinenkin asia, joka minua yllytti yritykseen. Rohtojen tuomisesta oli paljo puhuttu ja sitä sanottu vaikeaksi työksi, varsinkin kun lähdettiin niitä rahatta hakemaan. Tämän vaikean tehtävän tahdoin minä suorittaa, tahdoin nimittäin jalostuttaa itseäni suuremmalla työllä, kuin antamalla muorille kaivovettä muorin sängyn vieressä rahilla olevasta ämpäristä. Viimein sainkin luvan lähteä, sillä muori oli hyvin huono sinä päivänä ja äitini ei tahtonut jättää häntä minun kanssani kahden kesken.
Oli lauvantai vähä ennen puolta päivää ja ennen juhannusta, sillä sinä kesänä ei ollut vielä mitään juhannuskoivua mökkimme edustalle tuotu. Äitini antoi minulle puhtaaksi pestyn pullon käteen, ja sanoi: Menehän nyt, puhu ihmisten tavalla rovastille, ja sano, että minä itse käyn maksamassa. Minä lupasin puhua ihmisten tavalla ja läksin matkoilleni.
Taivas oli pilvessä. Se teki minun jotenkin synkkämieliseksi, mutta vaikka olin niin suurella asialla, niin en tällä kertaa tuntenut mitään vapistusta vatsassani. Minä juoksin pitkin maantietä, niin että vasta puhjenneet keltakukat tien vieressä ja seipäät pellon aidassa vilisivät silmissäni, enkä minä sentään läähöttänyt kovasta juoksusta. Oli vaan mielessäni muorin pelastus taudin kourista, jonka eteen olin valmis uhraamaan kaikki voimani ja niin kuin tuulispää olin minä pian keskellä kirkonkylää. Mutta siinä alkokin tehtävän vaikeus ilmestyä. Minä näet en tietänyt, mikä noista kymmenistä taloista oli pappila. Olinpa totta niinkin ensi kertaa pappia kyydissä, eli oikeammin pappilan haussa. Jo pian tulikin jänis housuihini ja aloin katua, että olin lähtenyt. Koetin katsella joka haaralle, vaan ei missään ketään näkynyt. Minä seisoin jotenkin pitkän ajan tien haarassa joen rannassa, josta oli silta joen yli. Vihdoin tulin siihen vakuutukseen, että paras on käydä talossa kysymässä. Ja niin käännyinkin likimmäiseen taloon ja astuin sisälle pihaan. Täälläkään ei ketään näkynyt, ainoastaan pieni punertava varsa, joka kaha käteen pihassa juoksenteli. Sitä en kuitenkaan joutunut kauan katsella. Rupesin siis nousemaan portaita ylös ja astuin porstuaan; mutta samassa kuulin oven au'aistavan ja jälleen kiinni lupsautettavan. Ja ennenkun ennätin mitään muuta erottaa, kuulin edessäni sanottavan: hau, hau! Eteeni hypähti hirmuisen suuri musta koira, kita auki, niin tulipunainen kuin Vierimän torpan ikkunanpieli. Eikä tämä talon vahtisusi tyytynyt haukkumiseen, vaan hyökkäsi päälleni ja purasi minua vasemman käden pikkusormeen. Nyt oli henkeni juuri kuin langan nenässä, sillä luulin tuotapäätä olevani tuon mustan koiran vatsassa. En joutunut siinä niin kireässä tilaisuudessa ajattelemaan paljo joutavia sivuasioita, ajattelin vaan mitä kiiruimmittain tuota mielestäni liian aikaista pienennystäni, kun en ollut vielä kasvaakaan ehtinyt ja oikein sydäntäni särki se, kun muori oli kotona niin huonona ja lääkkeiden hakija pian joutuisi koiran vatsaan. Kaikki tämä oli ajateltu melkein silmän räpäyksessä ja silmän räpäyksessähän koirakin minun oli syönyt eli sen mitä minussa oli hänelle kelpaavata, sillä kun hän minua pikkusormeen tokaisi, oli hän samassa mennyt takaisin istumaan porstuan nurkkaan. Olin huomaamattani päästänyt aika porun ja huutanut: koira söi minut! Sen oli kuullut eräs vanhan puolinen nainen, joka riensi hätään ja sanoi: eihän se vielä kaikkea syönyt, koska siinä seisot. Häpesin minä vähän, että niin ajattelemattomasti olin tullut huutaneeksi, ja katsahdin naista silmiin. Hän oli avopäin ja kädessä pääliina, jota hän käänteli laskokselle, ja suuri avainnippu riippui messinkikoukusta hänen vyöllänsä. Avainnipusta huomasin hänen emännäksi, sillä äitini oli joskus sanonut, että emännillä on aina avainnippu vyöllä. Kysyin siis häneltä, missä pappila on? — Etkö sinä pappilaa tiedä, sanoi hän, kylläpä sen kaikki kerjäläispojat tietävät. Minä vakuutin, etten ollutkaan mikään kerjäläispoika, olin vaan muorille lääkkeitä hakemassa. Silloin näki hän sen vaivan, että tuli joen ahteelle asti näyttämään minulle pappilaa, joka ei siitä kaukana ollutkaan. Minä kiitin neuvosta ja läksin juoksemaan pappilaa kohti. Juostessani katsoin oikein päivän valossa sormeani, jossa oli pieni koiran hampaan tekemä haava, vaan olihan hyvä, ettei koko sormi ollut poikki.
Pappilassa oli puutarha, siitä aloittaakseni. Puutarhan puut ne ensin silmiini pystyivät, sillä niitä ei ole kaikilla mökeillä, sen vähemmin meillä, kosk'ei ollut Vierimälläkään. Vaan vähät puista, kun oli kiire. Olihan minun joutuminen rovastin puheille, kun mielestäni olin viipynyt liian kauan matkalla. Mutta hajulla on raja ja hyvällä hajulla onkin erittäin vissi raja, sillä se on kallista tavaraa eikä sitä jaeta kauas lähdepaikastansa. En minä pappilan hajua tuntenut, ennen kuin olin ehtinyt puutarhan aidan viereen. Huh, kun siitä lemusi hajua monenlaista, niin ettei ollut enään määrääkään. Minä vetelin hienoa hajua nenääni ja oikeinpa tuntui se menevän sydämen pohjaan saakka. Hyvähaju nenässäni hyppäsin pappilan portista sisälle, oikein tasakäpälässä. Mutta joko taas, pihassa lähellä porttia makasi hallava koira. Onnekseni oli se siivompi, kuin äskeinen koira. Ensin se vähän ärisi, mutta sitten oli vallan vaiti, olihan se pappilan koira. Hyväntekiäisiksi hänen suopeasta käytöksestänsä näytin hänelle sormen ja sanoin: älä sinä, kun olet pappilan koira, pure sormeani, niinkuin hävytön koira tuolla kylässä. Siihen tyytyikin koira, painoi päänsä kylkeensä ja ummisti samassa silmänsäkin kiinni.
Näin olin joutunut keskelle pappilan pihaa seisomaan; mutta en tahtonut uskaltaa astua mihinkään sisälle. Joku minua peloitti, vaikk'en itsekään tiedä, mitä pelkäsin. Vihdoin kun olin jo noin puolen tuntia seisonut töllistänyt sinne ja tänne, tuli yksi pappilan piioista pihalle ja kysyi naurusuin minulta: mitä sinä haet? Neiti oli erittäin viehättävän näköinen. Hänellä oli punaiset posket ja valkoinen otsa, pitkä kellertävä tukka, joka riippui alas kahtena palmikkona. Tukka oli taiten kammattu ja taiten palmikoittu. Niin kumminkin minusta näytti, sillä hänen peittämätön päänsä oli sileä kuin kanan muna ja palmikot niin sievät, etten maassa mointa ollut eläissäni nähnyt. Palmikkojen päissä riippui siniset leveät nauhat, joihin silmäni tahtoivat aivan kiinni jäädä. Pukuna oli hänellä valkoinen röijy, ja pässin värjäämä villahame, jaloissa matalaruojuiset nahkakengät. Minä viivyin hetken aikaa vastaustani harkitellen. Tahdoin jollakin sievällä tavalla puhua pappilassa, koska äitini lähtiessäni oli minua siihen varoittanut, mutta vaikka olisin kuinka miettinyt, en löytänyt sievempätä vastausta, kuin tämän:
— Minä haen rovastia, saadakseni häneltä rohtoja muorilleni. Onko rovasti kotona, hyvä neitty?
Neiti katsahti minua silmiin, taaskin vetäen suutansa nauruun, ja sanoi: Joudu pian rovastin luo. Nouse noita rappuja ylös; rovasti rupeaa vähän päästä päivälliselle etkä saa häntä tavata, ennen kuin jälkeen kello viiden, jos vaan nyt myöhästyt.
Minä kiitin häntä hyvästä neuvosta, nousin osoitettuja rappuja ylös ja astuin sisälle. Rovasti tuli ovessa vastaan ja käski minun astumaan sisälle. Nyt seisoin rovastin edessä vähän ujostellen. Rovasti taas puolestaan katseli minua silmiin ja veteli hyvin pitkästä piipusta hyvänhajuista tupakan savua. Tällaisessa asemassa vähän aikaa oltuamme keskeytti rovasti äänettömyyden ja sanoi:
— Kenenkä poika sinä olet, kun seisot, vaikka kokonaisen päivän, pihalla, että täytyi Katrin lähettää sinulta asiaasi kysymään.
Nytkös minua rupesi oikein pelottamaan, ett'en tahtonut saada sanaa suustani. Ajattelin jo kääntyä pois, mitään vastausta antamatta, mutta vedin kuitenkin taskustani pullon, arvellen: puhukoon se puolestani. Niin se tekikin. Kohta, kun rovasti näki pullon, sanoi hän:
— Oletko rohtoja hakemassa?
Nyt vasta pääsin minäkin puheesta kiinni.
— Muori on sairas, aivan kuolemaisillansa, äitini lähetti minun hänelle rohtoja hakemaan, sillä hänen täytyy olla kotona muoria hoitamassa. Äiti lupasi itse käydä rovastille maksamassa.
— Kyllä näen, että olet lapsi, sanoi rovasti, kallistellen päätänsä, ja lapset puhuu lapsen tavalla. Kunpa edes saisin sinulta selvän, kenen poika sinä olet.
— Minä en itsekään sen paremmin tiedä, sanoin minä. Äitini nimi on Maria Helmikangas, sen muistan siitä kun rovasti itse kinkerissä nimitti häntä.
— Sinä olet niinmuodoin Henrikki Marianpoika Helmikangas ja sinun muorisi on myöskin nimeltään Maria Helmikangas. Kyllä nyt jo tiedän kaikki, vaan eikö muorisi ole mitään puhunut, haluaisiko hän tavata pappia.
Minä mietin vähän aikaa ja sitten muistinkin, että äiti illalla oli kysynyt muorilta, haluaisiko pappia, johon kuulin muorin vastaavan: kyllähän saisi pappi olla, vaan kuinka sen tänne saisi. Sanoin siis rovastille mitä tiesin. Rovasti sanoi siihen:
— Odota nyt vähän tässä, istu tuohon tuolille; minä panen vähän päälleni ja sitten minä lähden omalla hevosellani muorisi luokse hänen kanssaan tutkimaan tuonen teitä. Tätä sanoessaan meni rovasti toiseen huoneeseen ja veti oven kiinni jälkeensä.
Minä istuin ja katselin ympäri huonetta. Seinillä oli korkeita kaappeja täynnä kirjoja. Eräällä sivuseinällä oli matala pöytä, jolla oli kaikenlaisia papereita ja kirjoituskalut. Sen pöydän vieressä oli toinen pienempi pöytä, jonka päällä oli useita suuria kirjoja ja niiden joukossa tunsin minä samat kirjat, jotka kirkon kirjain nimellä olin kinkereissä nähnyt. Yhdessä kohden oli seinässä nauloja, joissa riippui vaatteita, ja vaatteiden alla permannolla oli kolme paria kalossia. Sitten oli vielä eräässä nurkassa musta, leveä sohva. En ollut koskaan ennen nähnyt sohvaa, enempi kuin kalossiakaan, enkä siis niiden nimestäkään ensikerran nähdessäni mitään tietänyt, vasta vanhempana olen sen tietooni saanut. Kalossien vieressä nurkassa oli useampia keppejä eli sauvoja. Näitäkin vähän aikaa silmäiltyäni, sillä nekin, jotka nyt eivät enään ole mielestäni minkään arvoisia, lapsena ollessani vetivät suuresti huomiotani puoleensa. Katsahdin uudelleen uhkeita kirjakaappeja, jotka ulottuivat permannosta kattoon saakka. Siinä juolahti mieleeni, kyllä kai pitää paljo lukeman ennen kuin rovastiksi pääsee, sillä epäilemättä on noiden kaikkein kirjain sisällys tarkemmin rovastin päässä, kuin minun päässäni aapiskirja ja katekismo kolmanteen pääkappaleeseen asti, jonka minä silloin vasta osasin. Mutta samassa, kun tätä ajattelin, huomasin seinällä rovastin kuvan, joka oli jotenkin vielä rovastin näköinen, vaikka hän siinä seisoi paljo nuoremman ja verevämmän näköisenä, kuin hän nyt itse oli. Epäilemättä oli se maalattu jo aikoja takaperin hänen nuorena ollessaan. Kuitenkin oli kuva niin rovastin näköinen, yksin katsekin, että kun hän siinä täydessä papin puvussa minuun katseli, vaikutti se minuun niin, että luulin hänen minulle sanovan: älä tutki niitä, jotka eivät sinulle kuulu!
Ajatellen kuvan salaista vaikutusta, loin silmäni alas ja rupesin tarkastelemaan permannon rakoja ja sen keltaista, paikoin jo pois kulunutta maalia, kun samassa rovasti pisti ovesta sisään ja sanoi:
— Anna pullo tänne.
Minä ojensin pullon rovastin käteen. Hän aukasi korkin ja haisti, painoi korkin jälleen kiinni ja antoi pullon takaisin.
— Ei se pullo kelpaa, virkkoi hän, siinä on ollut kamfertti-linementtiä. Minä annan uuden pullon.
Näin sanoen meni hän jälleen pois, mutta palasi pian kolme pulloa kädessä ja sanoi: Täyty ottaa useata lajia, vaikka epäiltävää on auttavatko mitkään rohdot muoriasi.
Silloin hän alkoi lähteä ulos ja käski minun seuraamaan mukana. Niin menimme molemmat pihalle. Pihalla oli jo hevonen valjaissa kääsien edessä ja eräs vanhanpuolinen mies piti suitsista kiinni. Rovasti nousi kääseihin ja käski minun istumaan hänen viereensä. Minä teinkin sen ja sitten lähdettiin, vanha mies, kuskina. Hevonen juoksi että poro pölisi, eikä kauan kestänyt ennen kuin olimme perillä, sillä matkaa ei ollut kuin kolmen venäjänvirstan paikoille. Nyt laskeusimme alas, ja rovasti ja minä astuimme kiirein askelin tölliin, jossa muori vielä oli elossa, mutta nukkui, ja äitini istui hänen sänkynsä vieressä vesissä silmin. Äitini säikähti, kun minä toin rovastin tullessani, ja hypäten nousi häntä vastaan ja tervehti rovastia oikein kädestä eli oikeammin rovasti tarjosi hänelle ensin kätensä.
Nyt herätettiin muori unestaan ja nähtyänsä rovastin tuli hän oikein iloiseksi. Melkeinpä näytti kun hän olisi tullut paljo terveemmäksikin, ainoastaan siitä syystä, että näki rovastin seisovan alhaisessa turvemökissämme.
— Kuinka jaksatte? kysyi rovasti puristaen muoria kädestä.
— No, Jumalan kiitos! ja kiitos, herra rovasti, kysymästännekin, sanoi muori. Enpä oikein hyvin jaksa, ruumiin voimat vähenevät päivä päivältä, ja pian toivon täältä pääseväni rauhan majoihin, joissa vasta oikein hyvin toivon voivani.
— Jumala suokoon, että pian pääsisitte pois tästä surun laaksosta, sanoi rovasti.
Sitten meni hän äitini luokse ja puhui hänen korvaansa hiljaa. Minä sain äidiltäni käskyn mennä ulos huoneesta ja minä meninkin.
Täällä istui maassa nurmen päällä pappilan renki. Hän oli erittäin huolellisen näköinen ja painoi tavantakaa lakin lippua alemmas, että se viimein oli aivan hänen silmäinsä päällä. Minä katselin häntä kauan, seisoen hänen vieressänsä, mutta en tahtonut häiritä häntä hänen syvissä ajatuksissaan. Pappilan koira makasi hänen jalkojensa edessä ja nukkui sikeästi. Vihdoin katkaisi vanha mies äänettömyyden ja sanoi:
— Näetkös tuota koiraa tuossa? Se on uskollinen luontokappale, hän seuraa aina isäntäänsä, kuhun hän menee.
— Kyllä näen, sanoin minä.
— Ei ihminen ole niin uskollinen kuin koita, vaan kuinkas luulet?
— En tiedä, vastasin minä. Mutta muutamat koirat ovat hyvin vihaisia, ne pian purevat, sanoin vielä lisäksi.
— Kyllähän koirat purevat, mutta ihmisen purema on paljoa vaarallisempi — se vahingoittaa sielunkin.
Minä aloin miettiä miehen lausetta sielusta ja sen vahingoittamisesta, sillä sieluasiassa olin aivan oppimaton. Sielusta oli minulla hyvin himmeä ajatus. Olin tosin joskus kuullut siitä puhuttavan, ja muutamat tavasta olivat sanoneet sitä sisälliseksi, mutta en ollut siitä selville päässyt. Olin ajatellut sielun olevan jonkun erinäisen kappaleen ihmisen sisällä ja luuta ja lihaa, niin kuin ruumiin muutkin osat, olin myöskin toisinaan ajatellut sitä eläväksikin, jopa linnuksikin, joka jossakin kaikkein syvimmällä ihmisen sisässä elää ja vaikuttaa. Nämät ajatukset heräsivät minussa nytkin ja sen johdosta kysyin siis mieheltä:
— Onko ihminen joskus purrut teitä aivan sieluun asti?
— On minuakin joskus purtu, mutta tänä päivänä luullakseni tulee kysymys minun omasta puremisestani, kun minä olen toisia purrut, sanoi mies, ja silitteli koiraa, samalla katsoa tuijottaen hevosta, joka vähän edempänä seisoen kääsien edessä halukkaasti söi meidän pihamme nurmiheinää.
— Olette siis itse purrut toista ihmistä sieluun asti, arvelin minä.
— Sinä olet lapsi, etkä siis ymmärrä mitään, sanoi mies, mutistaen suutansa vähän, mutta ei kuitenkaan nauranut. Tiedätkö mikä se vanha mummo on sinulle, joka siellä sisällä huoneessa sairastaa?
— Tiedän kyllä, sanoin minä, hän on minun äitini äiti.
— Niin poikaseni, mutta tiedätkö mikä hän on minulle?
— Sitä en tiedä.
— Kosk'et sinä tiedä, niin minä tiedän, että hän on minun vaimoni ja minä hänen miehensä.
Samassa läksi hän juoksemaan töllin ovea kohti ja päästyänsä ovelle alkoi hän kolkuttamaan, vaan ovi olikin sisältä haassa ja minä kuulin rovastin äänen, joka sisältä lausui: Ei vielä ole aika. Nyt palasi hän takaisin koiransa luokse, silitteli ohimennen vähän kääsien aisaa ja istahti jälleen nurmelle. Ja totta puhuen, en ollut koskaan nähnyt alakuloisempaa miestä.
Minä ajattelin hänestä jos jotakin, sillä niin oli minusta ihmeellistä, kun hän sanoi olevansa muorin mies. Kovin ihmettelin sitäkin, ettei häntä laskettu vaimonsa luokse, enkä tiennyt mitä apua oli hänelle minusta, joka olin hänen luoksensa ulos laskettu. Pian kumminkin huomasin, minkä tähden minä itse olin pois huoneesta ajettu. Varmaankaan ei tahdottu, että olisin kuulemassa mitä rovasti muorin kanssa tuonen teitä haasteli, ja luulinpa heillä kaikilla olevan sen ajatuksen, että jos minä saisin kuulla tuonen tiet, niin alkaisin minäkin niitä kulkea. Vaan mitä vasten ei tuo vanha mieskään saanut olla kuulemassa noista oudoista teistä? Kas, kummaa, kun tuota harkitsin, aukenivat silmäni. Hän olikin se sama mies, joka jo vuosia takaperin viikate olalla pelasti minut lapsijoukon käsistä. Aivan hän silmissäni muuttui. Nyt oli hän minulle vanha tuttu, ennen nähty; toisin mahtoi äänenikin soida, kun sanoin hänelle: Te minun pelastitte!
— Milloin ja missä olen sinun pelastanut, lapsi? kysyi hän, katsellen jotenkin terävästi minua silmiin.
— Tuossa kedolla kun olin marjassa, kun oli paljo toisia lapsia, jotka nauroivat ja reuhasivat minulle ja te, juuri te, kuljitte viikate olalla, valkoiset vaatteet yllä ja huopahattu päässä, ja toruitte sitä lapsijoukkoa ja samassa minuakin varoititte niittyä tallaamasta. Siitä ajasta on jo kahdesti lumi ollut maassa, muistatteko? puhelin minä.
Ukko istui nyt hetken aikaa suu auki eikä vastannut mitään, niin että olin jo rupeamaisillani uudestaan kysymään. Vihdoin hän kuitenkin heräsi unestansa — minun nähdäkseni hän oli juuri kuin olisi nukkunut silmät auki — ja sanoi:
— Sinäkö se olit, joka olit sanonut toisille lapsille itses vanhasta pienennetyksi ja jolle toiset sitten niin kovin nauroivat?
— Minä olin.
— No, kuka sinulle sen oli sanonut, että sinä olet vanhasta pienennetty?
— Äitini minulle sanoi, vastasin minä.
— Kuinkahan Mari niin tyhmästi on sinua opettanut? Eihän ihmisiä vanhasta pienennetä, eihän ihmisiä voida veistellä kuin puuta, sanoi ukko rypistellen kulmiansa, niin että pelkäsin hänen pian suuttuvan. Mutta samassa au'aistiin huoneen ovi ja rovasti sanoi ovelta:
— Helmikangas, astukaa sisään.
Minä luulin ensin minua itseäni käskettävän, vaan huomasin pian, että se oli äitini isää jota käskettiin, ja hän lähtikin kiivaasti kuin tuulen puuska, ja ovi meni taaskin kiinni ja minä jäin allapäin miettimään, mitä tuleman piti. Yksinäni odotellen ajattelin jos jotakin, ja pisti minua vähän tuskaksi, mitä vasten minä en saanut olla, niinkuin muut ihmiset, ja mitä vasten äitinikin minua oli narrannut ja laittanut toisten lasten pilkattavaksi. Mutta kuitenkin olin iloinen siitä, että vanha ukko oli minulle sanonut totuuden, ettei minun nyt enään tarvinnut kellekään sanoa itseäni vanhasta pienennetyksi. Kun samassa selveni, että äiti oli vaan tahtonut laskea leikkiä kanssani, niin en voinut olla hänelle vihainen. Sen sijaan naurahdin itsekseni ja tulin siihen päätökseen, että olin ollut oikea puupää siinä asiassa.
Kun olin jonkun ajan seisonut ulkona, sain minäkin käskyn tulla sisään ja mielelläni meninkin. Siellä istui rovasti lähellä sänkyä, jossa muori makasi, mutta hän oli kääntänyt selkänsä sänkyyn päin ja katseli äitini isää, joka istui toisella seinällä olevalla pienellä penkillä hyvin totisena. Kirkas kyynel kiilsi ukko paran silmässä, nimittäin toisessa, sillä toisen päällä oli käsi. Äitini istui muorin sängyn laidalla, toisessa kädessä virsikirja, toinen käsi muorin otsan päällä, hänkin kyyneleet silmissä. Kun olin asettunut ovipieleen seisomaan, kuulin rovastin sanovan:
— Hänen aikansa ehkä kohta tullee, eivät minun rohtoni voi häntä parantaa. Mutta koska hän on tarkasti tutkinut käytävänsä tien ja osaa sitä kulkea, niin se onkin aivan sama paraneeko vai ei. Vai kuinka, Pietari Helmikangas?
— Se on — minä en — min'en — mitään tiedä, änkytti vaarini.
— Kyllä Helmikangas sen ymmärtää, ette tarvitse sanoakaan, virkkoi rovasti. Onhan teillä viime aikoina ollut vähän haluakin, kunpa vaan pitkittäisitte, niin olisi päätös hyvä, vaikka tosin olisi parempi ollut, jos olisitte alkanut jo neljäkymmentä vuotta ennen, eikö niin?
— Kyllä kai, sanoi vaari, nousten seisomaan. Minä myönnän monta asiaa, kun rupean tällä herra rovastille oikein latelemaan entisiä ja oikein alusta alkaen. Minä myönnän, myöntäähän minun täytyy. Ensiksikin olisi minulle ollut kymmenen kymmentä kertaa parempi, jos olisin kuusivuotiasna hukkunut, kun Temmesjokeen putosin. Se olisi epäilemättä ollut parempi, mutta eipä niin ollut sallittu. Sitten olisin minä joutanut yhdeksäntoista vuotiaana kuolla vanhemman veljeni edestä, joka oli sekä luonteeltaan että tavoiltaan paljon parempi minua, mutta kumminkin hän kuoli, jättäen minulle esikoisen oikeuden ja samalla isännyyden Helmikankaan suuressa talossa. Oli ehkä väärin, että hänen oikeutensa lankesi minun käsiini hänen hurskaan kuolemansa kautta, mutta olihan se niin sallittu. Sillä esi-isäini vääryydellä kokoonhaalima tavara piti minun tuhlaavaisen käteni kautta aina viimeiseen ripaleeseen asti juosta, eikä saastuttaa vanhemman veljeni puhdasta sielua. Hän temmattiin pois vähä ennen kuin se aika olisi tullut, jolloin hän olisi joutunut synnin tahraaman, ilkeän perinnön nautintoon. Sen minä myönnän ja teen vielä esi-isäinikin puolesta suuria myönnytyksiä, sillä kuka olisikaan sopivampi tässä näitä tunnustamaan, kuin juuri minä, joka olen tehnyt kaikesta, monen polven säästämästä tavarasta täydellisen lopun, joka olen suuren omaisuuden viskannut ympäri maailmaa, kuin tomun tuuleen. Mutta korkein Jumala armollinen sielulleni olkoon, siitä ei ole ollut kenellekään muille hyötyä, kuin krouvareille ja pirulle, senkin minä myönnän ja se on tosi. Vaan että olen kerran katsellut immen kauniita kasvoja, silloin kun minä olin rikas rikkaan poika, Pietari Pietarin poika Helmikangas — älkää, hyvä rovasti, ihmeeksi panko sen aikuista pitkää nimeäni, sillä se on rikasten tapa, että he haluavat hyvin pitkää nimeä ja siihen vielä paljon sivukoristuksiakin — se on vielä suurempi onnettomuus. — Kovin tein väärin että niitä katselin. Sillä minä tein ne samat kasvot kurjuuden kyyneliä vuotaviksi ja tuossa ne ovat kalpeina edessäni, ne samat kasvot, jotka ehkä pian multa peittää.
— Mistäs sen tiedät, että niitä pian multa peittää? kysyi muori hiljaisella äänellä sängystä. Toivotko sinä, että pian kuolisin?
— Älä puhu noin, sanoi vaari, sillä minulla on kova suru sydämmessäni.
— Mistäs sen surun nyt olet saanut? Etkö aina ole halveksinut minua, ja kun olin köyhempi kun sinä, kun jouduin naimisiin sinun kanssasi, niin minun köyhyyttäni halveksien joit sinä kaikki sekä minun että omatkin tavarasi. Se suru, jota sinulla on, lähtee luullakseni vaan siitä, ettei enään ole tavaraa eikä rahaa, millä voisit entistä elämää jatkaa. Eikö totta?
— Älä, vaimoni, noin juttele. Anna mennä kaikki menoansa, pidä sinä vaan matkastas huolta, äläkä rupea rovastin aikana rähisemään; se on juotu mikä juotu, ei se enää parane.
— En minä sanonutkaan, että sinun piti minulle takaisin tuoman, minkä olet juonut — sen vaan sanon, ettei minun tuomani tavara ollut vääryydellä koottu, olisit sen edes jättänyt juomatta. Kun sanon melkein kuin täytymyksestä juoneesi isäsi ja veljesi perinnön, kun se oli vääryydellä koottu, niin ei sellainen puhe ole muuta kuin juomisen puollustustusta ja esi-isäin parjaamista. Tutki asiasi paremmin ja puhu sitten.
— Tarkoin olenkin tutkinut asiani ja sen mukaan olen puhunut. Jos minulla nyt olisi tavaraa, vaikka kuinka paljon, niin en minä enää joisi ja mitä siihen tulee etten sinun luonasi ole käynyt, sitten kuin meidän täytyi pois muuttaa talostamme, niin on syy ollut se, että olen hävennyt niin kovasti, kun annoin viinan voittaa itseni. Vikahan minussa, Marini, on, vaan älä kuitenkaan vihassa kuole. Sovitaan ennen.
— En olekaan sinua vihannut, vaikka luulet, sillä paljo paremmin ja iloisemmalla mielellä olen asunut tässä turvetöllissä rakkaan tyttäreni ja hänen pienen poikansa kanssa, kuin suuren huolen alaisena Helmikankaan isossa emännöitsijän virassa. Minä en vihaa ketään, ainoastaan tahdoin tietää, onko sinulla, rakas mieheni, oikea mielipaha siitä, että olet minun näin köyhäksi maallisesta tavarasta saattanut. Hyvin tiedän kuitenkin, ettei se ole ollut miksikään vahingoksi sielulleni, vaan päinvastoin suureksi hyödyksi, sillä jo aikoja sitten olen huomannut, että jos olisin koko ikäni huolettomassa rikkaudessa elänyt, niin epäilemättä olisi hyvä Jumala jäänyt minultakin raukalta unohduksiin. Niinkuin sinäkin Pietarini äsken sanoit tuossa korkiasti kunnioitettavan rovastin edessä, että totuuden tunnet ja myönnät, niin minäkin myönnän, että sinä tuhlaavaisuudellasi olet ollut Jumalan aseena ajamalla minun Kristuksen turviin. Mitä siihen tulee, että juur'ikään sanoin sinun esi-isiäsi parjaavan, niin myönnän, että itsehän sen parhaiten tiedät miten Helmikankaan rikkaus oli koottu, tahdoin vaan huomauttaa, että kunkin tulee omasta puolestaan vastata. Mutta tuossa on väsynyt ja kuihtunut käteni. Sovitaan pois, ja joko elän taikka kuolen, niin ei pidä, rakas mieheni, minun puolellani mitään Kainin mieltä sinua vastaan oleman.
Tämän sanan päälle näin minä vaarin ottavan muorin vapisevasta kädestä kiinni, ja muori käski rovastin eroittamaan heidän kätensä, juuri kuin vedon lyönnissä on tapana. Rovasti eroittikin heidän kätensä ja sanoi sitä tehdessään:
— Kauppa on tehty, ijäisen sovinnon kauppa, Jumala vahvistakoon sen.
Rovastin silmissä näin minä kyyneleiden loistavan ja kun hän katsahti minun puoleeni, niin minä vapisin, ett'en tahtonut seisomassa pysyä. Vähän ajan päästä sanoi rovasti:
— Nyt minä lähden kotiini, mutta lopuksi sanon vielä, tutkikaat tuonen teitä, niin kauan kuin aikaa on. Sinäkin lapsukaiseni, ala sinäkin tutkia tuonen teitä, ja jos et itsestäsi ymmärrä, kuinka niitä tutkitaan, niin kysy vanhemmilta ihmisiltä, kyllä ne sen salaisuuden sinulle selittävät. Aluksi sanon vaan, täältä kuollaan ja ruumis lasketaan alas hautaan, mutta sielu elää aina, lapsi, ja sille täytyy jo täällä ollessa olla joko hyvä tahi paha paikka varustettuna tuolla puolen hautaa.
Jäähyväisiksi puristi rovasti hellästi minun ja kaikkien toistenkin kättä. Sitten hän astui ulos mökistämme ja olikin jo päivä hyvästi kulunut. Häntä seurasi vaarini, jätettyänsä sydämelliset jäähyväisensä muorilleni ja äidilleni. Ja menin minäkin ulos lähtöä katsomaan. Rovasti nousi kääseihin ja vaari ajamaan ja melkein silmänräpäyksessä he ajaen pitkin maantietä katosivat näkymättömiin, mutta minä seurasin heitä ajatusten suoraa mutkatointa tietä, juuri kun olisin heidät nähnytkin, palatessani takaisin rakkaaseen, matalaan oman äitiraukkani turvemajaan.
Tuskin olin astunut yli kynnyksen, kun kuulin äitini sanovan: Voi, nyt se äiti jo menee. Minä juoksin sängyn viereen ja juuri kun olin siihen pysähtynyt, kädet ristissä, aukasi muori silmänsä, katsahti kiivaasti ympäri huonetta ja lausui nämät sanat: Vuodata, herra, siunauksesi lasteni ja mieheni ylitse, niinkun minunkin otit helmoihisi — sitten vielä — vaan yksi huokaus ja yksi pieni henkäys, ja maja oli muutettu, tuonen tiet astuttu. Äitini kädestä kiinni pitäen seisoin minä siinä ja ajatukseni lensivät kuin tuulen siivillä äitini sanoessa itku suin: hän on jo kylmä. Minä muutin muorin hellää rakkautta minua kohtaan ja itkin niin katkerasti, että en milloinkaan ennen ollut niin haikiasti itkenyt.
Kun olimme jonkun aikaa seisoneet surussamme muorin ruumiin vieressä ja saimme vähän itkulta lomaa, virkkoi äitini: kunpa nyt isä pian tulisi. Mutta hän ei kukatiesi tulekaan ennenkuin yöksi, meidän täytyy jättää ruumis tähän, panna ovi lukkoon ja mennä hakemaan Tolpan Pirjoa ruumista pesemään. Samalla kun äitini näin puhui, kuului kavioiden kopina pihalta, ja hetken päästä astui vaari sisälle. Hän säikähtyi ja tuli ensin juuri kuin kivettyneeksi, kun näki vaimonsa kuolleena. Hän ei tahtonut osata puhua mitään, vihdoin hän kuitenkin sanoi, että pitäisi olla riihi, johon ruumis pantaisiin, mutta kun ei ole, niin täytyy meidän, nimittäin äitini ja minun, muuttaa joko Vierimälle tahi johonkin toiseen mökkiin niin kauaksi kuin ruumis on maan päällä. Sitten hän tarjoutui lähtemään Tolpan Pirjomummoa hakemaan, joka piti tavallisesti ruumiin pesemisen virkanansa. Sitten hän läksi raskain askelin ulos huoneesta, nousi hevosensa selkään ja katosi.
Me menimme ulos äidin kanssa ja kävelimme ympäri pihaa eli aitausta, paremmin sanoakseni, sillä meillä ei ollut mitään muita huoneita kuin se turvetupa, jossa asuimme, sekä hyvin pieni turpeista tehty sauna — sekin äitini tekemä. Kuljeskellessamme johtui mieleeni vaarini puhe riihen puutteesta ja kysäsin, eikö riihen puutteessa voitaisi panna muorin ruumista saunaan; mutta äitini kohta epäsi sen yllytyksen. Hän oli muka ahkera kylpijä, eikä voisi olla kylpemättä sillä aikaa, kun muorin ruumis oli maan päällä. Niin hän minulle puheli, mutta sittemmin olen kuullut, ettei ruumista koskaan pidä panna saunaan. Syynä lienee joku taikausko, sillä itse muori vainajakin oli usein sanonut, että sauna on erittäin pyhä huone, ja koska sen ajan ihmiset olivat hyvin kalman arkoja eli oikeammin pelkäsivät kalman tarttumista, ei siinä huoneessa, jossa alasti oltiin ja itseänsä pestiin, saanut olla mitään kalmaa eli saastaista. Odotellessamme vaarin ja Tolpan Pirjon tuloa, katselimme muun muassa erästä pientä pihlajaa, jonka muorivainaja oli istuttanut perunamaan laitaan samana syksynä, kun äitini mökki oli valmistunut. Eräs poika hirviö oli siinä viime talvena ajanut nurin hevoisella ja reellä ja loukannut puuta, niin että sievä pihlaja sairasti juuri kuin kuolintautiansa. Minä kysyin sen pojan nimeä, joka oli sen pahan työn tehnyt, ja äitini sanoi hänen olevan Helmikankaan nykyisen isännän pojan, Jaakon. Hän oli muutoinkin hyvin pahankurinen poika, vaikka vasta kolmannellatoista vuodella. Niin äitini minulle kaikki kertoi ja selitti, kuinka hän oli turmellut pihlajan eräänä talviaamuna, uhalla ajaen suorinta tietä niitylle. Kun minä kuulin Jaakko-nimen mainittavan, niin ajattelin kohta, että se mahtoi olla sama Jaakko, joka minua oli pienennykselläni pilkannut. Vielä vähän kyseltyäni pojan ulkomuotoa huomasinkin pian, että hän todella oli se sama, jolle jo kirkossa kerran olin aikonut leppyä, vaan jota kohtaan nyt sain uutta vihan syytä. Eikä siinäkään kylliksi. Sainpa lisäksi tietää, että Jaakon isä oli paljon viekkautta käyttänyt äitini isää kohtaan, saadaksensa Helmikankaan talon haltuunsa, ja myöskin jutteli äiti, että pihlajan loukkaaminen oli ennustanut istuttajansa, nimittäin muorin, kuolemaa, sillä hän oli sanonut puun istutettuansa: niin kauan kun pihlaja eheänä säilyy, niin kauan minäkin elän; ja nyt oli se sana toteen mennyt. Mutta kun olin tämän kuullut, rupesin pitämään Jaakkoa jollakin tavalla syypäänä muorini kuolemaan, ja mieleni tuli hyvin kaltoksi sekä Jaakkoa että myös hänen isäänsä kohtaan. Vielä ollessamme pihlajan vieressä, tuli vaarini erään vanhan koukkuleukaisen akan kanssa pihaan, ja minä näin heidän astuvan tupaan sisälle, sillä ei kumpikaan heistä näkynyt meitä huomaavan. Mekin menimme perästä, ja äitini alkoi toimittaa akalle, mitä hän tehtäväänsä tarvitsi. Minä katselin oudostellen vanhaa, pahannäköistä akkaa, kun se siinä hypähteli ja pyörähteli ja puhui niin, kuin olisi ollut tusina perunapatoja tulessa, enkä tahtonut ensinkään kärsiä kuulla hänen niin paljo tarinoivan ruumishuoneessa.
Oli jo ilta, kun työ päättyi ja Tolpan Pirjo lähti matkoihinsa. Minä sain luvan äitini kanssa mennä Vierimälle, ja me hyvin mielellämme menimmekin, sillä äitinikin sanoi jo täysin kyllästyneensä tuohon Tolpan Pirjoon.
Kun olimme juuri päässeet Vierimälle ja äitini oli kertonut surunsa talon väelle, tuli vaarikin sinne. Vierimän ukon kanssa rupesi hän katsomaan lautoja, kirveitä ja köysiä, joita näkyi olevan runsaastikin. Vaikka jo ilta oli myöhäinen, alkoi Vierimän pirtissä semmoinen veistäminen ja höylääminen, ett'ei paremmasta apua. Minulla, kun näin ensikerran oikein puusepän työtä tehtävän, oli paljo katseltavaa. Mutta vähitellen uupuivat voimani ja minä nukahduin lastukasan päälle, josta äitini täytyi minut nostaa penkille yölepoani jatkamaan.
Aamulla, kun aurinko jo oli korkealle kohonnut, heräsin minä, vaan ei mitään veistostyötä silloin näkynyt, kaikki oli pois kerätty ja permanto puhtaaksi la'aistu. Se sai minun ajattelemaan, että oli sunnuntai. Lauantainahan minä pappilassa kävin ja samana iltana muori kuoli. Vaarini ja äitini olivat jo lähteneet kirkolle ja pappilaan. Sinne oli Vierimän muorikin jo mennyt. Ainoastaan ukko oli vielä kotona kun heräsin, mutta pian hänkin suoriutui kirkkomatkalle, ja niin sain minä jäädä Loviisan kanssa kotimieheksi. Hupaisesti kuluikin meiltä päivä, puhellessa milloin mistäkin. Aina väliin minä muistutin Loviisaa kuolemasta ja tuonen teistä ja antoi surullinen tapaus paljon puheen ainetta, vaikka emme kumpanenkaan oikein ymmärtäneet, mikä kuolema on tahi mitä vasten kuollaan.
Oli jo ehtoopäivä, kun kirkkomiehet tulivat kotiin. Heillä oli kaikilla paljon puhuttavaa muori vainajasta, ja kun kertoivat, kuinka kauniin kiitoksen rovasti oli tehnyt muorin edestä, tulin minä hyvin surulliseksi, kun en ollut sinä päivänä päässyt kirkkoon.
Maanantai-aamuna hyvin varhain aloittivat ukot taas puusepän-työnsä. Minä tahdoin myös olla apuna, mutta sain usein käskyn mennä pois tieltä. Viimein sain kuitenkin minäkin tehtävää, nimittäin sekoittaa nokea tervan sekaan. Kun ruumisarkku tuli valmiiksi, maalattiin se minun laittamallani maalilla.
Vierimällä täytyi minun sitten olla koko viikon, sillä vasta seuraavana sunnuntaina oli hautaaminen tapahtuva. Kun määrätty aamu koitti, ryhdyttiin hyvin varhain puuhaamaan kirkolle lähtöä. Vierimän hevonen valjastettiin kärryjen eteen, ja länkien yläpäähän sidottiin pieni valkoinen kankaan kappale, jonka piti tuulessa heiluen ilmoittaman, että hevoinen veti ruumista, ja niin ajettiin meidän mökille, johon ruumisarkku jo torstaina oli viety. Arkku, jossa muori lepäsi viimeistä lepoansa, nostettiin kärryille, ja lyhyen virren veisattua lähdettiin ajamaan kirkolle. Oli siinä useoita saattamassa, ja minäkin istuin muutamissa kärryissä. Kun tulimme kirkkomäelle, pyysivät moniaat muorini vanhat tuttavat, että arkun kansi aukaistaisiin. Se tehtiinkin, ja epälukuinen joukko kansaa, etenkin köyhiä naisia — meidän puolelta seurakuntaa arvaten ne olivat — keräytyi vainajan kasvoja viimeistä kertaa katsomaan. Useimmat itkivät, sillä muorini oli ollut hyvä aikanansa, vaikka häviössä ja köyhtyneenä kuoli. Sitten kannettiin ruumis kellojen soidessa paareilla hautaan, ja rovasti piti niin kauniin puheen haudalla, ettei läsnä seisovien itkusta tahtonut loppuakaan tulla, ja haudallakin rovasti muistutti muun muassa, että
Tuonen teitä tutkistellen,
Toivon tähti ilmestyy.
Näin oli nyt muorini hautaan saatettu, ja minä seisoin haudan partaalla äitini vieressä, joka aina oli minua niin hellästi hoitanut ja minun lukemaankin opettanut, hän oli juuri nyt, kun vähän rupesin saamaan silmiäni auki, kadonnut, kolme kyynärää paksu multa oli hänet peittävä ja minut ijäksi hänestä eroittava. Se oli tuonen tie ja, totta puhuen, tuntui minusta juuri kuin puoli maailmaa olisi vajonnut syvyyteen, ja minä äitineni seisonut sen toisella puoliskolla.
SEITSEMÄS LUKU.
Minä harjoittelen itseäni työhön, voidakseni ansaita leipäni.
Kun muori oli haudattu ja minä äitineni jälleen muuttanut mökkiimme, tuntui oloni erittäin ikävältä. Sillä se, joka oli poissa, oli poissa — hyvä mummoni oli poissa ja tyhjä sija oli jäänyt jäljelle. Selvästi huomasi myöskin, että äidilläni oli kova suru, vaikka hän koetti sitä salata niin paljo kuin mahdollista. Minä puolestani ehdottelin äidilleni, että alkaisin minäkin henkeni eläkkeeksi jotakin tehdä, keventääkseni häneltä elättämisen vaivaa. Mutta äitini sanoi kyllä jaksavansa vielä minua elättää ja huomautti samassa, että olin vasta puolen seitsemättä vuoden vanha. Kyllä vielä tulevaisessa olisi minullakin aikaa ansaita leipäni eikä hänellä ollutkaan semmoista työtä, joka olisi minulle sopinut. Sain siis itse miettiä sopivata työtä ja onneksi sitä olikin. Tulin näet ajatelleeksi, että lähellä mökkiämme kasvoi koivuja ja niissä paljon varpuja. Minä osoitin äidilleni vispilää, jolla hän velliä hämmenti, ja sanoin kyllä jaksavani kuoria vispilävarpuja, jos vaan äiti niitä itse iltaisin sitoisi. Sen piti äitinikin mahdollisena ja hän sanoi: sitä työtä sinä olisit kyllä voinut tehdä jo vuosia ennen, vaan kyllä nytkin vielä on aikaa. Koetahan sitten, lisäsi hän vielä, jos ahkera olet, voit niillä monet kopeikat ansaita. Luvan saatuani ryhdyin työhön. Minä katkoin hyvin paljon koivun varpuja ja kannoin aika taakan kotiin. Mutta kun aloin niitä kuoria, niin ei iloni pysynytkään samalla asteella kuin katkoessa. Lehti oli jo päässyt liian suureksi, se oli jo aikoja sitten jättänyt hiirenkorvan, ja niin muodoin ei kuori enää ollutkaan niin helppo irti saada. Kuitenkin minä kiskoin kuoren irti varvuistani, joista saatiin kappale toistakymmentä vispilää. Olipa silloin syytä olla tyytyväinen, kun työni oli siihenkin määrään myöntynyt, vaikka vaivaakin oli ollut.
Vispilän tekemistä ei sillä kertaa jatkettu, sillä äitini sanoi niiden liian ruskeita tai kellertäviä tulevan, kun ei oltu varpuja kuorittu koivunlehden hiirenkorvan suuruisena ollessa. Sen sijaan esitteli äitini toista työtä. Hänelle oli nimittäin annettu lupa ottaa noita niittyä tukehduttavia roistopajupensaita, kolaaksensa niistä kuoret pois ja polttaaksensa itse pajut. Kuoritut pajut olivat erinomaisen hyviä polttopuita, ja pajun parkin sanoi äiti olevan erittäin kelpaavaa tavaraa karvareille, jotka niistä maksoivat melkoisen hinnan Oulun kaupungissa. Tätäkös puhetta minä hartaasti kuuntelin. Ensi tilaisuudessa lupasin minä ruveta noiden roistopajujen nylkijäksi ja sitten pajunvuota-kauppiaaksi.
Monenkertainen voitto oli minulla mielessäni, tämä uusi yritys edessäni. Mikä erinomainen asia niitylle, että pajupensaat tulisivat pois ja koko suuri niitty tulisi paljaista kukista ja sakeasta heinästä lainehtimaan. Kuvailin mielessäni, kuinka monta heinäsuovaa enemmän nousisi niitylle, kun pajupensaat ovat pois karsitut, kuinka monelta käärmeeltä ja sisiliskolta häviäisi lymypaikat, joten heinän tekijät sitten turvallisesti uskaltaisivat käydä niityllä avojaloin, varustamatta itseänsä pitkävartisilla niittysaappailla, jotka helteisellä kesäsydämellä ovat niin rasittavia. Kun näitä ajatuksiani kertoelin äidilleni, niin en kuitenkaan saanut kannatusta; päin vastoin vastauksen, joka oli vähän harmittavaa viattomalle ilolleni. Hän sanoi näet pajujen kasvavan niin suunnattomassa määrässä, että kun ne tänä vuonna katkotaan juurta myöten kaikki, niin on jo tulevana vuonna samalla paikalla entistä tiheämpi pajupensas ja niitä nuoria pensaita sanottiin suvikuntaisiksi pajuiksi. Niin muodoin oli yhtä mahdoton hävittää pajupensaita, kuin käärmeitäkin. Niillä oli niin luonnollinen sukulaisuus, että jos oli käärmeitä hävittämässä, niin paju sillä aikaa kasvoi, ja jos oli pajuja hävittämässä, niin käärme sillä aikaa kasvoi. Siis kaksi voittamatonta sukukuntaa: käärmeen suku paratiisista lähtenyt, ja pajun suku vedestä ja maasta, jo alusta mailman. Piti kumminkin parastansa koettaa, ja äitini johti minun sakeaan pajukkoon, jommoista en ollut vielä ijässäni nähnyt. Äitinikin unehtui parkin kiskontaan minun kanssani, vaikka tiesin olevan työtä tehtävää Helmikankaan suuressa talossa, mutta olihan se Helmikankaan niitty, jota perkkasimme. Muutoin tuli niittyä tarkoin varoa. Oli Juhannuksen edellä, ja luvatonta oli heinää tallata. Sentähden me astuimmekin niin varovasti, että tuskin jälkiä näkyi siinä mistä olimme vesakkoon tulleet. Kuinka taitava oli tuo äitini heinikossa kulkemaan!
Me kiskoimme päivän, kiskoimme kaksi, ja aina eteenkin päin kiskoimme, ja pensas kaatui pensaan perään ja entisen tihkun pajukon sijaan tuli avara aukea. Me kannoimme taakka taakan perään puolikuivia pajunparkkia kotipihaamme ja asetimme ne kotipihassa paremmin kuivamaan, ja kuta useamman päivän sitä työtä teimme, sen rivakammasti alkoi se käydä. Näin oli meillä tuon suloisen Juhannuksen tullessa jommoinenkin joukko parkkia kiskottuna, ja äitini sanoi kasaa katsellessaan siitä tulevan neljä vahvaa kärryhäkkiä. Mutta millä saada parkit kaupunkiin, kun ei ollut hevosta, eikä kantamista voinut ajatellakaan, siksi oli tie liian pitkä. Tähän kysymykseen en minä tiennyt mitään vastata. Kuitenkin lohdutti äitini minua ja sanoi: kun kerran työ on tehty, niin kyllä maksun saannista Herra itse huolen pitää; kunhan Juhannus ensin on kauniisti vietetty. Ja niin tuli kaikille Juhannusilta, niin rikkaan ja äveriään kuin köyhänkin majaan, ja tuli se meillekin eikä virkkanut pahaa sanaakaan.
Kohta päivällisen syötyämme Juhannuksen aattona päätimme varsinaisen työnteon, ja olikin lepo tarpeeseen, sillä toista viikkoa olimme ahkerasti työskennelleet parkin kiskonnassa. Ainoa työmme, joka oli toimitettava ennen iltaa, oli huoneen puhdistaminen ja pihan lakaiseminen. Tosin äitini aina halusi erinomaista puhtautta kaikkialla, mutta suuriksi juhliksi oli siinä joltinenkin eroitus, sillä silloin piti joka paikan oikein kiiltämän puhtaudesta. Nytkin oli tämä talon puhdistustoimi tehtävä, mutta kuitenkin tällä kertaa vähemmässä määrässä, kuin edellisinä vuosina. Siihen oli syynä äitini suuri väsymys ja toiseksi se, että vasta hiljakkoin, muorin hautajaisiksi, oli niin piha kuin huonekin siivottu. Sentähden oli jo kello neljän aikana kaikki puhtaana. Mutta vielä puuttui juhannus-koivuja, jommoisia meillä oli edellisinäkin vuosina ollut, suurempia oven edessä pihalla ja pienempiä sisällä huoneessa. Lähdettiin siis läheiseen metsään, jossa oli pieniä koivuja sellaisia, joita äidilläni talvellakin oli lupa ottaa polttopuiksi. Me hakkasimme vaan kolme koivua, yhden isomman ja kaksi vähän pienempää, ja kannoimme ne kotiin. Ne kaksi pienempää koivua veimme sisälle, ja isoimman asetimme seisomaan pihalle, samaan paikkaan, jossa ennenkin oli juhannuskoivu seisonut, ja minäkin olin kuin mies ainakin puuhassa ja työssä koivun tyveä hautaamassa. Kun tämä oli tehty, pani äitini tulelle padan, joka oli täynnä maitoa, keittääksensä n.s. juhannusjuustoa. Minäkin sain luvan hämmentää juustopataa, ja se oli erittäin tarkkaa työtä, joka vaati suurta taitavuutta ja mielen malttia. Ensiksikin täytyi pitää aivan pientä valkeaa, ja hämmennyskin olla vaan näennäinen. Kuta taitavammasti keiton kanssa eli ja liikkui, sen parempaa tuli juusto, sillä suurta valkeaa padan alla pitäessä olisi juusto pian saanut pohjaanpalaneen makua, ja kiivaasti hämmentäessä olisivat taas kokkareet menneet hajalle. Minä tein niinkuin äitini, joka oli mainion hyvä juuston keittäjä, minua neuvoi, pidin pientä valkeaa ja hämmensin hiljaa ja varovasti, mutta keitin muutoin hyvin kauan ja se onkin juhannusjuuston päämahti, että sitä kauan keitetään. Sillä tavoin tulevat näet kokkareet hyvin punertaviksi ja ovat vähän kovia ja sitkeitä, niin kun keitetyt kananmunat, mutta maku niissä niin mainio, ettei maailmassa mitään paremman makuista löydy.
Kun juusto oli keitetty, ja minä olin oppinut sekä sen keittämisen että myös samalla aikaa juuston juoksuttimestakin itselleni tiedot onkinut — mutta joita en tahdo ruveta tähän latelemaan — niin kaadettiin juusto pois padasta puiseen pönttöön, joka oli puhtaaksi pesty ja katajanhavujen kanssa haudottu. Tämän jälkeen, kun kaikki työt oli tehty, aloimme veisaamaan virttä: Jo joutui armas aika ja suvi suloinen — —. Taisi tämän suvivirren viimeiset säveleet kuulua ulos, kun äitini isä eli vaarini astui ovesta sisään ja lausui tervehdyksen: onnellista juhannusta, rakas tyttäreni ja tyttäreni poika!
Vaaria en ollut nähnyt hautajaisten jälkeen. Nyt hän mielestäni tuli parhaaseen aikaan, kun meille juuri alkoi juhannusyön valvominen. Äitini oli näet vähä ennen vaarin tuloa sanonut, että tänä yönä valvottaisiin entistenkin juhannusöiden edestä, sillä muori vainaja ei ollut suvainnut valvontaa. Sitä vastoin oli vaari hyvin taipuva siihen, ja kun äitini kysyi, valvotaanko, isä, tänä yönä? niin vastasi hän iloisesti:
— Valvotaanpa vaan, hei, valvotaan!
Sitten sytytti vaarini piippunsa ja sanoi: jos valvoa aiotaan, niin mennään joen rantaan istumaan, sillä ei mikään ole suloisempaa eikä terveellisempää, kuin istua lähellä juoksevaa vettä tähän vuoden aikaan. Me menimme kaikki joen rantaan, ja todella oli siellä erittäin viehättävää niin kuin vaari oli sanonutkin. Minä juoksentelin sinne tänne, milloin tuodakseni äidilleni jonkun keltakukan, milloin ottaakseni kiinni jonkun yöpuulleen, kukan päälle, heittäyneen perhosen, jonka sitten annoin vaarilleni. Mutta kauan en saanut tätä leikkiä pitää, sillä vaarini sanoi: anna perhosten nukkua rauhassa, ja hän päästi pois käsistänsä nekin perhoset, jotka olin tuonut. Sen sijaan käski hän minun istumaan viereensä, että hän saisi tarinoida minun kanssani.
Kaunis oli ilta, erittäin kaunis ja koko yö oli vaan paljasta iltaa ja aamua, sillä pimeä ei tullut ensinkään. Minä istuin vaarini ja äitini väliin ja kaikki oli niin hiljaa, ainoastaan joku kalalokki silloin tällöin pyrähteli veden pinnassa ja kiiti saaliinensa ylös, ja hieno etelätuuli suhahteli rannan raidoissa. Vähän aikaa aivan hiljaa istuttuansa alkoi vaari puhumaan ensin nykyisistä ja sitten menneistä ajoista. Äiti ja minä kuuntelimme, kun vaari kertoi. Vastustamattomasti näkyivät hänen ajatuksensa kääntyvän hänen vaimonsa, muorivainajani kohtaloon, jonka kovuus oli ollut hänen syynsä. Hän kertoeli samoja seikkoja, jotka hän vainajan kuolinhetkellä oli puhunut ja minä sain nyt tietää yhtä ja toista lisää. Vanhempi veli oli kuollessansa jättänyt nuoren morsiamen jälkeensä. Morsian, joka kaksi vuotta myöhemmin tuli nuoremman veljen — vaarini nimittäin — vaimoksi, oli muorivainajani. Joku aika häitten jälkeen kuolivat vanhemmat toinen toisensa perästä melkein yhteen hautaan ja siten joutui odottamattomien kuolemantapausten kautta sekä morsian että perintö vaarini haltuun. Perinnöstä taasen, vakuutti hän, oli hän todella kuullut puhuttavan, että se oli suurimmaksi osaksi vääryydellä ko'ottu. Kun samaan aikaan omaisten äkillinen kuolema oli herättänyt kuoleman pelkoa ja synninsurua, niin rupesi hän miettimään, miksi juuri hän oli joutunut väärän mammonan omistajaksi. Nuo mietteet saivat hänen erehtymään, hän kun rupesi viinalla viihdyttelemään omaatuntoansa ja siten vähitellen tuli roimajuopoksi. Siitä sitten kodinrauhan ja onnen ja tavaran häviö.
Näitä kertoi vaarini hiljaisella äänellä. Tavasta oli kuin olisi hän itsekseen puhunut, ainoastaan ääneen ajatellut. Eikä se ollut puolustuspuhetta, vaikka hän jälleen näytti esi-isiään syyttävän. Nähtävästi tahtoi hän vaan julki lausua, mitä lukemattomat kerrat oli mietiskellyt. Se kai tuotti lievennystä raskaalle mielelle.
Mutta vielä hän jatkoi kertomustansa, puhuen itsestään kuin vieraasta henkilöstä, ja minun lapsellisessa mielessäni tuntui se joltakin sadulta. Vasta myöhemmin ja vähitellen ovat kaikki eri seikat minulle täysin selvenneet. Kaunis emäntä, siveä Susanna synnytti miehellensä tyttären yhtä kauniin kuin hän itsekin oli. Tytär kasvoi, tuli aikaihmiseksi, vahvaksi ja rotevaksi, ja niin muodoin monen mieliksi. Tulipa yksi häntä kosimaan tunkeutuen toisten kosijain väliin. Hän oli erittäin kaunis mies, mutta vielä kauniimmat olivat hänen puheensa. Hän oli alkuansa talonpoika, mutta silloin viraltansa merimies, ja hän, juuri hän, voitti solakan tyttären rakkauden. Eikä kunnoton mies kuitenkaan rakkautta rakkaudeksi tuntenut, vaan oli niin kauan neitosen suosiossa, kuin sai aikaan, että hän synnytti pojan. Sitten mies lähti merelle ja karkasi kuulumattomiin. Ja miksi hän sen teki? Hän oli tavaran ahne ja kun huomasi, ettei saisikaan tavaraa, naidessaan köyhtyneen talontyttären, niin hän keksi hyvänkin keinon — jäniksen pitkät jäljet, pitkät jäljet jäniksellä — —.
Tätä kuullessaan oli äitini pää vaipunut syvään alas polvea vastaan, jota piti käsillään. Hän näytti semmoiselta kuin joskus ennenkin, jolloin olin huomannut, että hänen sydämessään on raskas suru, josta hän ei tahtonut kenellekään puhua. Ei hän nytkään mitään sanonut, oli vaan vaiti. Vaarikin oli vähän aikaa vaiti; mutta sitten hän taas alkoi puhella, mutta aivan toisella, keveällä äänellä:
— Nyt ovat kumminkin pahimmat ajat ohitse, sanoi hän; tytär, josta kerroin, on kadottanut äitinsä, mutta hänen poikansa elää. Poika on ahkera ja vikkelä miehen alku, joka jo pystyy vaikka pappilan ryytimaata perkaamaan. Jos hän ryhtyisi siihen työhön, niin hän saisi täyden ylläpidon koko kesän ajalta ja palveluksesta erotessaan syksyllä kunnollisen vaatekerran palkaksi. Sanottuansa tämän katsoi vaari hymyillen minuun, ja minä ymmärsin nyt, että kaunis talon tytär oli oma rakas äitini. Se oli ihan selvää, sillä olihan äitini vieläkin kaunis. Oudompi oli minun ajatella tuota merimiestä, tuntematonta isääni. Olin liian lapsi arvostelemaan hänen tekoansa. Vaarille sanoin kumminkin ymmärtäväni koko kertomuksen, jopa senkin, että minä olin poika, joka jo voisin pappilan ryytimaassa rikkaruohoja nykkiä. Eikö niin, vaarini?
— Aivan niin, sanoi vaari, puhaltaen savupilven piipustansa. Kaikki oikein, kaikki oikein!
Samassa kulki maantietä ohitse joukko nuoria miehiä, jotka olivat humalassa, kiljahtelivat, lauloivat ja riitelivät. Eivät he kuitenkaan meitä nähneet, kun istuimme alhaalla törmän alla ja heillä kun oli ohran jyvä silmässä kuin silakka. Niin he menivät ja katosivat; mutta vaari katsoi heidän jälkeensä, huokasi pitkän huokauksen ja sanoi:
— Noin sitä mailmassa marssitaan, sukat ja säärykset parsitaan, ja vihdoin tulee vippu.
Nyt huomasi äitini, että kylpeminen oli unehtunut. Tosin oli hän lämmittänyt saunan sillä aikaa kun minä toimin juuston keitossa, mutta muut asiat olivat olleet mielessä, niin ettei hän sen koommin ollut muistanut saunaa, vaikka hän juuri ennen vaarin tuloa oli sanonut ukon olevan ahkeran kylpijän. Muutoin kylvettiin tavallisesti, niin juhannukseksi kuin jouluksikin, hyvin aikaisin; nyt oltiin jo lähellä auringon nousua. Äitini sanoi kuitenkin vaarille saunan olevan valmiina. Se ilahutti vaaria kovasti. Hänen silmänsä oikein kiilsivät, kun hän sanoi:
— Oletko, tyttäreni, lämmittänyt saunan ja jättänyt kylpemättä! Eihän niin pitänyt tekemäsi, jos siellä on vielä maidon haaluistakaan lämmintä, niin minä paikalla kylven. Kaikki kolme lähdimme juoksujalassa saunaan.
Meidän saunan kiuas oli kokoon kyhätty kovista kivistä, jotka eivät aivan vähällä lämpöä luotansa laskeneet, ja kiukaassa oli sen tähden vielä hyvin porisevaa kuumuutta, kun vettä päälle heitettiin. Kyllä se riitti tuolle entiselle rikkaalle Helmikankaan isännälle, ja hän kylpi ylen tyytyväisenä tuolla tyttärensä rakentamassa saunassa. Jopa hän saunan penkillä istuen teroitti sieralla ja pienellä öljykivellä, jota hän aina kantoi liivinsä isossa taskussa, tuppipuukkonsakin ja rupesi ajamaan partaansa. — Otan tuossa tyttäreni saunan penkillä pois partanikin, puheli hän, näillä moukkamaisilla kujeilla, nimittäin tuppipuukolla. — Parran ajeltuansa kaasi vaarini ämpärillisen vettä päähänsä ja lausui, nyt minä olen viittä vuotta nuorempi; kunpa vaan suutari saisi uudet pieksusaappaani valmiiksi, niin olisin oikein keveillä leskenkengillä varustettu leskimies. Samassa läksi hän ulos saunasta juoksemaan ja hyppäsi jokeen. Pari kertaa hän ui joen poikki ja tuli sitten takaisin uudestaan kylpeäkseen.
Minä katselin suurella uteliaisuudella tuon vanhan miehen kylpemistapaa, johon sivumutkina oli yhdistetty parran ajaminen ja uiminen, ja ajattelin että olisin valmis minäkin tekemään sen saman, vaan minulta puuttui vielä paljo hänen suhteensa. Minulla ei ollut partaa, ei keveitä lesken kenkiä eikä leskeyttäkään eikä uimataitoakaan eikä tyttäreni tekemää saunaa, siis ei yksikään näistä tempuista ollut minulle sopiva. Minä tyydyin siihen, että äitini heitti minunkin osaltani saunan kiukaalle pikkuisella kipolla vettä ja sitten kylvetti minun sievästi pienellä vihdalla ja pesi minut.
Aurinko oli noussut sill'aikaa kun olimme saunassa ja niin muodoin oli valvomisen päätarkoitus jäänyt saavuttamatta. Kuitenkin me menimme tyytyväisinä levolle.
Aurinko oli jo korkealla, kun heräsin, ja minä ajattelin mennä kirkkoon, mutta maailma oli mielestäni sinä aamuna nurinpäin, sillä nousunpuoli päivää oli muuttunut laskun puoleksi, itäinen taivas länneksi. Mitään puhumatta äitilleni jätin hänen istumaan kirjansa ääreen ja menin joen rantaan. Siellä katselin joka haaralle, vaan jos olisin mihin katsellut ja mitä kuunnellut, en missään huomannut mitään aamuntapaista. Karjan kellot kuuluivat likeltä ja etäältä ja itse aurinkokin aleni alenemistaan, sanalla sanoen, kaikki näytti pelkältä illalta, vaan minä en voinut uskoa sitä illaksi. Palasin siis takasin sisälle ja kysyin äidiltäni, missä vaari oli.
— Kuinka niin, sanoi äitini, oletko pyörryksissä?
— Kuinka niin, vastasin minä takaisin, mistä pyörryksiin olisin tullut? — Mutta todella itsekin aloin uskoa pyörryksissä olevani.
— Vaari meni aamulla pappilaan, rupesi äiti puhumaan, sillä hänen piti kyyditsemän rovastia kirkolle, ja sanoi muutoinkin haluavansa käydä kirkossa juhannuksena, jolloin siellä on rippilapset. Olisin minäkin mennyt kirkkoon, mutta kun koko päivän nukuit, niin en voinut sinua jättää yksinäsi. Olisin tuota näen mä kerinnyt kyllä käydä kirkossakin sinuun nähden ja helposti ehtinyt takaisinkin tulla, kun vasta illalla heräsit.
Sen oli valvominen vaikuttanut; mutta mitä voin minä siihen, että juhannuspäivä oli mennyt, kunhan vaan ei kaikkea juustoa olisi syöty. Kysyin siis kohta äidiltäni:
— Vieläkö on juhannusjuustoa yhtään jälillä?
— Kyllä sitä sinulle asti vielä on, ala vaan syödä, lapsi.
Syötyäni muistin vaarin puheet yöllä ja rupesin kysymään äidiltäni, eikö olisi sopivinta, että minä menisin pappilan puutarhaa perkkaamaan, niin ettei äitini ainakaan kesän aikana tarvitsisi pitää huolta elatuksestani.
— Sitä olen ajatellut koko päivän, vastasi äitini, sillä isä sanoi aamulla, että minun piti toimittaman sinun sinne, mutta minä pidän sinun vielä niin lapsena, että tuskin voin sinua tänä kesänä laskea mihinkään; ihmiset sanoisivat, etten minä voinut yhtä lasta elättää.
— Eihän se mitään tee, mitä ihmiset puhuvat, kun asia on itsestään hyvä. Minä menen pappilaan ja tiedän kyllä, ettei rovasti minua pahoin pitele.
— No, mene sitten, pääsethän tuolta pois, jos tulee paha olla, arveli äitini päättäväisesti, vaan ei iloisesti.
— Lähdetäänkö kohta? sanoin minä lapsen levottomuudella.
— Lähdetään, vastasi äiti lyhyesti, laskien kirjan kädestään.
Äitini oli hyvin harvapuheinen ja pani vitkastellen päällensä. Vihdoin me läksimme ja minä olin hyvin iloinen, että sain mennä ansaitsemaan leipäni ja samalla lain helpottaa äitini vaivoja. Näissä mietteissä tulin äitini seurassa pappilaan ja erinomainen puutarhan haju pisti taas nenään.
Kohta pihalla tuli vaari meitä vastaan, saattoi minut kyökkiin ja esitteli minun ruustinnalle, joka oli siellä. Minä en ollut ennen ruustinnaa nähnyt ja katselin häntä jotenkin terävästi silmiin, seisoen kyökin ovipielessä, sillä välin kun vaarini puhui hänen kanssaan niin hiljaa, etten monta sanaa erottanut. Kun keskustelu päättyi, käskettiin äitinikin sisälle. Ruustinna nousi ylös ja lähestyi äitiäni ja tervehti häntä kädestä, puristaen sitä kauan ja hellästi, ja punan lentäessä hänen vanhanpuolisiin kasvoihinsa alkoi hän puhua:
— Te olette Helmikankaan tytär ja olette itse rakentanut itsellenne mökin, te olette kelpo nainen; synti ja häpeä että teidät on narrattu, sen miehen synti ja häpeä, joka sen teki, eikö niin?
— Ei se, rakas ruustinna, ole narri joka narraa, vaan se joka antaa itsensä narrata, lausui äitini vastaukseksi, — seisoen suorana kuin kynttilä ruustinnan edessä.
— Kyllähän se niinkin on, sanoi ruustinna, että niitä kaloja, kuin ihminen pyytää, niitä hänelle sallitaan; mutta te, Maria, olette osottaneet itsenne niin kunnolliseksi ja jaloksi ihmiseksi, ettei teihin sovi, itse omistaen eikä toisten antaen, vähimmätkään herjaus-lauseet. Hänen pidän minä syypäänä onnettomuuteenne. Petturi periköön petturin palkan — — niin, vaikka anteeksi annettakoon suuret sanani, en minä tahdo ketään ihmistä tuomita. Kuinka muutoin ai'otte tämän poikanne kanssa?
— En ole itsekään oikein selvillä, mitä hänen suhteensa pitää tekemän, virkkoi äitini. Hänellä on niin väkevä into itseänsä elättämään, etten minä voi häntä estää työstä, vaikka pelkään hänen pilaavan terveytensä liian aikaisella työn tekemisellänsä.
— Olemme kuulleet, lausui sitten ruustinna, Helmikankaan kertovan hänen työn-innostansa ja hän saapi täällä elustella puistossa ja kaikenlaisessa semmoisessa keveämmässä työssä. Emme siis millään muotoa tarvitse ruveta estämään häntä työstä ja siten tylsyttämään hänen intoansa. Katsottakoon vaan perään, ettei hän tee työtä voimainsa yli.
— No niin, jääköön sitten tänne! sanoi äitini.
Sellainen oli välipuhe, jolla minut pantiin rovastin puutarhuriksi, ja asian päätettyä sain minä ja äitini myöskin ruustinnalta ruokaa. Muistanpa vielä, että pappilassakin oli juhannusjuustoa, vaan ei se pappilan juusto ollut läheskään niin hyvänmakuista, kuin äitini keittämä juusto.
Kun olimme syöneet, läksi äiti minun kanssani ulos kyökistä, ensin kiitettyänsä ja hyvästit sanottuansa ruustinnalle. Me istuimme vielä kauan yhdessä pappilan pirtin portaalla, siksi kun myöhäinen ilta käski eroamaan. Siis jätti äiti nyt minullekin hyvästi ja se oli ensikerran, kun oma äitini sen teki. Sitten hän lähti ja minä jäin pappilan pihalle katsomaan hänen jälkeensä. Ensi kerran tunsin itseni jätetyksi melkein oman onneni nojaan, ensikerran tunsin kaipausta ja ikävää äitini perään. Tuntuihan minusta juuri kun sekin puolisko maailmaa, joka muorini haudalla jäi vielä minun ja äitini jalkain alle, olisi minun erotessa äitistäni kadonnut hänen myötänsä. Nyt vasta osasin oikein rakastaa äitiäni. Hänellä oli kuitenkin etevyyden sija myönnettävä eikä mitään sopinut yhdenvertaiseksi taikka väliverhoksi äitini ja minun välille. Ei mikään eikä kukaan muu ollut kuin äitini, hän yksinään oli äitini!
Aamulla vei vaari minun perunamaalle, josta minun oli roskaruohoja pois nykkiminen, ja varoitti ett'en saa nykkiä pois perunan taimia. Eikä se muistutus ollut aivan tarpeeton. Perunan taimet tosin tunsin, vaan olisin ehkä huomaamattani tullut nykäisseeksi niitäkin, jos ei minua olis siitä uudesti muistutettu. Nyt koetin varoa, etten koskaan tarpeellista tarpeettomain kasaan heittänyt.
Vaarini aseman pappilan perheessä huomasin kohta ensimäisenä päivänä. Hän oli nimittäin isäntärenki, ja kaikkein täytyi totella häntä yksin pienimmissäkin. Paljo olikin hänellä tointa ja puuhaa, sillä rovastilla oli iso puustelli hoidettavana. Sen ohella oli hänellä paljo sivupuuhia, joita herrastalon herrastarpeet hänelle tuottivat. Muun muassa täytyi hänen käydä useammin Oulussa kun Helmikankaan isäntänä ollessansa. Enimmät herrasväen hienoimmista ruokolajeistakin täytyi aina hakea kaupungista ja kun usein tuoretta tarvittiin, niin oli vähintäinkin pari kolme kertaa viikossa siellä käyminen. Nämä kaupungin matkat olivat aina vaarini tehtävät.
Kun vaari oli poissa ja minä olin muun talonväen seurassa, kuuntelin minä sanatonna, mutta muutoin tuhantena korvana, mitä vaaristani juteltiin. Usein olikin heillä puhumista hänestä, vaan eivät kuitenkaan näyttäneet häntä vihaavan. Häntä pidettiin toimeliaana, mutta muutamat pistivät kumminkin aina pientä pilkkaa hänen selkänsä takana, sanoen sellaisten talonisäntäin, jotka talonsa ja isännyytensä juovat, joutuvan lopulta pappilan pehtoriksi.
Minä en puuttunut, en sekaantunut näihin salaisiin puheisiin, jotka olivat tavallista palvelusväen suun-maiskutusta, vaan tein määrätyt tehtäväni reippaasti ja voitin niin vähitellen koko väen suosion.
Minun toimenani oli, niinkuin jo alusta oli puhuttu, melkoisen suuren puutarhan puhdistaminen ja käytävien sannoittaminen. Vaarini teki minulle pienet yksipyöräiset käsikärryt, joilla minä hiekkaa puutarhaan työnsin ja käytävät niin kauniiksi laitin, että rovastikin niitä oikein ihanteli ja ruustinna ja ryökkinätkin olivat hyvin kiitollisia. Usein sain minä jonkun kuparirahan, jota herrasväki juomarahaksi nimitti. Enimmät juomarahani sain minä kuitenkin siitä, kun hyvin kiivaasti juoksutin postilaukun kestikievarista kolme kertaa viikossa.
Totta puhuen ei minulla ollut paljo aikaa lapsellisiin huvituksiin enkä niitä paljo halunnutkaan, sillä tiesinhän olevani vieraan palveluksessa enkä äitini turvissa. Mutta oli minulla hyvitystä ja huvitusta. Sitä tuli minulle vaarin puolelta. Vaari oli minulle muorini sijassa. Muorin kuoltua rakastin vaaria, sillä hän oli nyt minun opettajanani, ja kun toiset lapset löivät palloa ja muuta rähinää pitivät, opettelin minä tekemään puulusikoita, puukauhoja ja pieniä lastenkärryjä ja rekiä, n.s. lelukaluja, ja sommittelin vuolemaan koiria, kissoja, lehmiä, lampaita, sikoja, hevosia, sanalla sanoen kaikkia mitä näin. Mutta ihmeellisin kaikista oli pieni nuuskatoosa, jonka vaarin johdolla veistelin kirjan muotoon ja josta rovasti minulle maksoi puoli ruplaa. Oli vaan suurin vastus, etten tahtonut jaksaa vuolla, kun olin liian nuori ja usein olin ulkotöistä hyvinkin väsynyt veistelemään ruvetessani. Usein leikkasin sormeenikin haavan, kun en vielä osannut veistä oikein hoitaa. Mutta aika kului kuitenkin hupaisesti ja vaikka olin aina työssä, pysyin minä terveenä ja kasvoin ja vahvistuin oikein silminnähtävästi.
Sunnuntaisin kävi äitini pappilassa minua katsomassa. Usein hän valitti ikävätä ja kolkkoa oloa yksinäisessä turvemökissä, kun oli aivan yksin. Surkea oli nähdä äitiäni, kun hän kyyneleet silmissä muisteli entistä lapsuutensa aikaa Helmikankaan suuressa talossa, jolloin hänellä oli ollut hauskempi olo, kuin nyt omassa tekemässä hökkelissä. Selvästi huomasin, että hänellä oli ikävä minua. Minä koetin lohdutella häntä ja lupasin tulla talveksi kotiin. Yhtenä sunnuntai-iltana, kun istuimme pirtin portaalla, tuli umpimähkäinen sana hänen huulillensa. Jos joku hänen tuttavistaan menisi Raahen markkinoille, puheli äiti, niin hänkin menisi sinne; heinää oli hän vähän tehnyt sekä Vierimän hevosella vienyt parkit Ouluun. Tuo, että hän sanoi heinää tehneensä, oli mielestäni tarpeeton sana, sillä joka kesä hän oli vanhassa kotitalossansa Helmikankaalla kaikissa ulkotöissä, niityllä, pellolla, riihellä ja vieläpä ojiakin pohjaamassa. Mutta että hän oli tehnyt vähän heinää ja aikoi mennä Raahen markkinoille, oli minusta jotenkin umpimähkään. Olikohan aikomuksensa ostaa lehmä? Joutavia, mitä vielä, ajattelin minä. Kyllähän olin kuullut Liminkalaisten käyvän Raahen markkinoilta lehmiä ostamassa, vaan milläpä, ajattelin minä, äitini lehmän ostaisi. Tästä ei sen enempää ollut puhetta, vaikka äitini kävi joka sunnuntai minun luonani.
Syksyn tultua sain minä, niinkuin luvattu oli, uuden harmaan sarkapuvun, pappilan nuoren herran vanhat turkit ja vanhan lakin sekä vielä ruplan rahaa ja puolitoista tynnyriä rukiita ja pussillisen ruokaa kotia vietäväksi. Rukiin paljoutta, puoltatoista tynnyriä, ihmettelin minä, sillä pidin koko rukiit liikana palkkana, kun olin saanut sarkapuvun ja turkit ja lakin ja ruplan ja ruuan koko ajalta. Oliko sitten syystä vai syyttä, minä pidin kuitenkin vaarini syypäänä. Hän oli varmaankin käyttänyt viekkautta minua kohtaan ja palkkansa päälle rukiit rovastilta ottanut, narrataksensa minua luulemaan itseäni suuripalkkaiseksi kesärengiksi, mutta se luuloni ei ole vieläkään tiedoksi muuttunut. Mutta hyvästit annettuani ja saatuani, minä kaikkineni lähdin ja pappilan hevosella minua vietiin. Pian olin jälleen kotonani.