KYMMENES LUKU.
Äitini apuna.
Kemissä käyntini oli tapahtunut ennen juhannusta. Sinä vuonna oli näet kesä tullut tavallista varhemmin, niin että jo paljo ennen juhannusta kaikki oli täydessä kukoistuksessa. Useimmiten täällä meidän kylmässä Pohjolassa saadaan hädintuskin juhannukseksi täysi lehti puihin. Että se kuitenkin joka vuosi siihen aikaan saadaan, se on ikivanha, luja liitto se.
Nyt sain minä taaskin kutsumuksen tulla pappilaan mihin toimeen hyvänsä, jos ei muuksi, niin vaikka varapaimeneksi, kunhan vaan tulisin. Ruustinna tahtoi näet mielellään nähdä minut talossa ja olisi se taitanut olla rovastinkin mieleen. Ahkeruudellani olin minä voittanut heidän suosionsa.
Entiset hyvät ehdot pappilassa olivat siis tarjolla, ja vaarinikin vielä siellä pehtorina heilui; mutta päättäminen oli äitini asia ja hän tahtoi minun pitää luonansa. Hän oli näet saanut luvan tehdä pelloksi lähellä meidän mökkiä olevan niitynpään, joka isännän huolimattomuuden tähden oli saanut pahasti kasvaa pajupensaita ja siten jäänyt huonon heinämaan luokkaan. Arenti tosin oli sen aikuiseksi joltisenkin suuri tuosta niityn liuskasta, mutta äidilläni kun oli hyvä toivo minun avustani vastaisina aikoina, hän ryhtyi kuitenkin kauppaan, ja siis mitä pikemmin sitä parempi tahtoi hän saada niityn viljaa kasvavaksi.
Sinä keväänä oli äitini myöskin vuokrannut eräästä toimettomuuden kautta perikatoon menevästä talosta suuren kappaleen valmista peltoa ja kylvi sen ohraan. Talon isäntä oli niin köyhtynyt, ettei jaksanut valmiitakaan peltojansa enään itse kylvää. Niinmuodoin oli vuokrakin sen-kesäisestä ohramaastamme perin halpa, muistaakseni vaan yksi rupla.
Kun ohra oli tehty, aloimme hakkaamaan pajuja pois tuosta peltomaasta. Ohra oli näet niinkuin muidenkin ihmisten ohra aikanansa kylvetty ja korealla laiholla, eikä siis enään ollut siinä mitään työtä, ennen elon leikkuu-aikaa. Pajujen lakkaamisessa tein minä pienellä kirveelläni jo täyden työn ja sainkin pajujen kaatamisen yksinomaiseksi toimekseni. Äiti puolestaan melkein ensimmäiseksi työksi laittoi suuren viemäri-ojan, joka johdatti veden Vierimän torpan niityn viemäriin ja siitä Temmesjokeen. Kun se oli tehty, kaivoi hän pienempiä niin sanottuja sarka-ojia, ja minun oli ojien paikoille ensiksi hakkaaminen linja auki, niin että maa oli jo peltosarkain muodossa, vaikka siinä vielä täysi metsä seisoi. Kun työnjärjestystä vähän ihmettelin ja kysyin äidiltäni, mitä vasten ensin oja kaivettiin, vastasi äitini tyynesti:
— Poikani, ojitus on tarpeellisin tällaisessa maassa ennen kaikkia. Kyllä sitten kuivan maan pian kuokkineet olemme ja pian sen voimme polttaakin, ja polttaessa on oja ympäri saran hyvä olemassa. Sen avulla voimme varjella valkian luvattomiin paikkoihin menemästä.
Pian huomasin äitini puheen todeksi, sillä maa, missä ennen joka askeleella vesi tirisi, muuttui äkkiä kuivaksi kuin kangasmaa. Ojat sitä vastaan olivat aina vettä täynnä, vaikka vesi yhä lakkaamatta joka pienimmästäkin ojasta valta-viemäriin juoksi. Kun taas kummastelin, mistä vettä aina ojaan tuli, vaikk'ei satanut ja sarkamme jo kuivat olivat, osoitti äitini minulle syyn siihenkin. Lavea oli märkä maa ympärillä, josta vettä ehtimiseen valui ojiimme, ja vielä oli saroillammekin sisällistä märkyyttä, sillä kun äitini pisti muutamaan, aivan kuivan-näköiseen paikkaan keskellä sarkaa isolla rautalapiollansa ja nosti lapion täyteisen verran maata pois, niin kohta oli tuo pieni kuoppa vettä täynnä. Naurahtaen sanoi äitini:
— Luuletko, Heikki, vetelästä suosta niin pian kuivia kankaita muodostuvan?
Minulla ei ollut siihen mitään sanomista, sillä näin, että äitini ymmärsi paremmin. Kuitenkin aloin esiintuomaan toisia mietteitä. Paljohan saatte, äiti parka, arvelin minä, työtä tehdä, ennenkuin pelto rupeaa työstä palkkaa antamaan. Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi, että olisimme antaneet suon olla suona, rämeen rämeenä, ja minä olisin mennyt pappilaan. Sieltä olisin taaskin syksyllä saanut rukiita ja vaatteita ja te olisitte saanut sillä tavoin hiukankin helpoitusta, olisitte saanut olla paljon huolettomampana. Nyt sitä vastoin minä en saa mitään tänä kesänä ja teillä on kova raataminen edessä. Kohtakin alkaa kova kuokkiminen, jossa minä en kykene sanottavasti auttamaan.
Tuohon äitini sanoiksi virkkoi:
— Hyvä poikani, sinulla on tosin sydän oikeassa paikassa. Sitä kiitosta en tahdo sinulta kieltää. Ettäs tahdot äitisi vaivoja vähentää, on oikeus ja kohtuus, mutta päässäsi on vähän vikaa ja vika on siinä, että sitä kannat vielä liian matalalla, olet liian lyhyt sekä ijältä että varrelta. Sinä huomaat ainoastaan sen, mikä kullakin ajalla on silmäsi edessä, vaan et osaa ensinkään katsoa tulevaisuutta kohti. Sinulla on ollut onni saada kaikista yrityksistäsi hyvä palkka ja se juuri, että niin olet saanut, onkin vahvistanut minua eväällä ja voimalla yrittämään uutta, josta, jos oikein ymmärrät, saamme monin kerroin enemmän kuin kieppuessamme maan ja taivaan välillä toisten töissä ja heidän armomurujansa nyppimässä. Semmoinen elämä voi olla hyvä niin kauan kuin jaksaa hyvin raataa, vaan kun voimat loppuvat, on leipäkin lopussa ja kerjuu edessä. Siis maassa maalaisen on pää-oma. Siitä hän elää, sitä hän voi kasvattaa. Katso Vierimän ukkoa! Hän on torppari saman talon maalla kuin minäkin, vaan mitä häneltä puuttuu? Ei mitään. Siihen asemaan on meidänkin pyrkiminen.
Vihdoin meni visaiseen päähäni hyvät neuvot, niin että minäkin rupesin ajattelemaan vähän edemmäs kuin aamusta iltaan. Ajatuksissani näin jo oman peltomme täydessä tähkässä, näinpä myöskin kuhilaita, kuvailinpa mielessäni katon täyden leipävartaita, päätin oman pellon viljavimmaksi, oman lieden lämpimimmäksi paikaksi maailmassa ja minä siunasin äitini viisautta ja maata, joka pelloksemme oli tuleva. Kun sitten äidilleni myönsin hänen puhuneen oikein ja totta, kiitti hän puolestaan Jumalaa, kehui Liminkaa ja rauhaista Temmesjoen rantaa.
Tarkasti elettiin pajunkuorienkin kanssa. Jok'ikisestä pajusta otettiin kuori pois; itse pajut kannettiin kasoihin, jossa saivat kuivaa polttopuiksi, ja parkit vei Vierimän ukko hevosellansa kaupunkiin, niinkuin mennä kesänäkin oli tehnyt, tuoden rahat äidilleni. Kuokkimisen toimitti eräs siihen työhön hyvin tottunut mies, Samuel Sarkanen, vähäistä maksua vastaan, eikä niinmuodoin minun tarvinnutkaan kuokkia, josta totta puhuen ei olisi mitään tullutkaan. Äitini sillä välin keräili niityn ja metsän pensaista lehtiheinää lehmälle ensi talveksi. Ja minä puolestani leikkasin sirpillä maantienvierustoilta polttiaisia, oikein suuret joukot, jotka sitten asettelin aidaksista tehdylle haasialle kuivamaan. Siten varustettiin oivallisia lehmän haudeheiniä talveksi.
Kun kuokkamaa oli niin kuiva, että sen luultiin palavan, pisti äitini siihen valkian. Nuolen nopeudella levisi tuli ympäri sarkaa. Samalla sytytettiin kaikki sarat ja niin oli koko meidän pieni vainiomme pian poltettu, jälellä punertava tuhka. Silloin huomasin ojien tarpeellisuuden. Oli näet ollut moniviikkoinen pouta ja sen kautta oli niitty ylt'ympärinsä niin kuivunut, että olisi meidän ollut aivan mahdotonta estää sitä palamasta, jos sarkamme olisivat olleet ojittamatta. Samaan aikaan kuulimme paljon kertomuksia ja näimme omin silminkin paljon savua metsä-valkioista, jotka enimmäkseen kuokkamaiden huolettomasta polttamisesta olivat alkunsa saaneet.
Kun kytömaamme oli poltettu, aloimme tehdä heinää. Omaa niittyä tosin ei ollut, mutta Limingassa on sitä, Jumalan kiitos niin paljo, että toimelias ihminen voi sukkelalla tavalla päästä heinäntekoon. Meni vaan pyytämään joltakin isännältä, jolla näytti olevan liian paljo niittyä. Jos isäntä oli noin jotenkin hyväsydäminen, niin pyyntöön hän vastasi: saat kahtia heinällä. Siihen kauppaan oli kursailematta myöntyminen ja sai lisäksi kiittää onneansa, jos välipuhe pysyi lujana. Usein näet tapahtui, että hyväsydämisetkin isännät, vaikka kahtia heinällä niittyä lupasivat, myöhemmin tahtoivat siihen lisä-päivätöitä tai vuokraa. Pahoista isännistä ei laisinkaan puhumistakaan, jotka taas eivät olisi köyhälle ihmiselle antaneet niittyä, vaikka olisi polvillaan rukoillut ja vaikka mitä yhdestä suovan alasta vuokraksi luvannut. Meillä oli se onni, ettei meidän tarvinnut juuri paljon liehailla hyvien eikä pahojen isäntien edessä niityn tähden, sillä sen talon isäntä, jolta saimme ohrapeltoa, antoi aivan mielellänsä äidilleni myöskin niittyä "kahtia heinällä", se on toiset puolet heinistä tuli maan omistajalle, toiset saimme me pitää heinän teon palkasta. Äitini siis niitti ja minä haravoin. Olihan se sangen hupaista ja totta niinkin saimme kylläksi heiniä ainoalle lehmällemme, ilman mitään vierasta apua.
Poutainen kesä oli meille suurena apuna kaikissa, kuokkamaan polttamisessa, heinän teossa ja ohramme valmistumisessa. Kun heinä oli tehty, saimme ruveta ohraa leikkaamaan. Äitini leikkasi ja minä sidoin. Kuitenkin oli minullakin sirppi, ja kun ei sitomista ollut, leikkasin minäkin. Sitoa ennätin sekä oman että äitini leikkaamat. Mutta, vaikka poutakin oli ollut, ei kuitenkaan ollut ohramme jokapaikasta yht'aikaa valmistunut. Toista paikkaa leikatessa, seisoi toinen vielä vihantana. Jälkimäiset paikat olivat parhaiten kasvaneet, olki pitempi, tähkät suuremmat. Harvemman ja lyhemmän ohran oli pouta vähän ennen aikaansa jouduttanut. Äitini selitti minulle siihenkin syyn, huomauttaen, kuinka ne paikat, joissa ohra oli ensin valmistunut, olivat pellon kuivimmat ja sisälsivät enemmän hiekkaa, jota vastoin ne, joissa ohra pääsi voimallisemmasti kasvamaan, sisälsivät mustaa multaa. Näissä oli märkyys pysynyt paikallansa eikä päässyt maan sisään karkaamaan, niinkuin hiekkamaasta.
Kun emme voineet ohraamme yhtämittaa leikata, vaan täytyi jättää se valmistumaan, aloimme kylvämään ruista tuohon vasta poltettuun kuokkamaahan. Rukiin siemeniä ei kuitenkaan ollut ostettu ja tuli siis hetken miettimys, mistä talosta niitä ostaisimme. Äitini päätti Helmikankaan rukiiden kyllä itävän ja meni sinne ostamaan. Hän sai kun saikin sieltä rukiita. Rukiita ne olivat, koska olivat rukiin näköisiä, mutta siemenrukiita eivät olleet. Kun koetettiin niitä istuttaa kiuluun, joka oli multaa täynnä, niin tuskin iti yksi jyvä kymmenestä. Siis petosta koko kauppa! Asiaa mietittyänsä arvasi äitini, että isännän poika, Jaakko, oli antanut jyviä toisesta laarista, jossa oli huonompia rukiita, vaikka isäntä oli hänen käskenyt mitata itäviä rukiita. Siis tuo veitikka oli taas ilvehtinyt. Äitini oli kyllä itse ollut aitassa, kun Jaakko hänelle jyvät mittasi, mutta ei hän voinut tietää, kummassa laarissa itäviä jyviä oli, vaan varmaankin Jaakko sen tiesi. Ehdollansa oli hän huonoja antanut, meille vahinkoa tehdäksensä. Äitini ei tyytynyt siihen, vaan meni jyvien kanssa takaisin ja sanoi isännälle, että jyvät eivät idä. Helmikankaan isäntä oli siksi rehellinen mies, että, kun sai kuulla asian oikean laidan, kohta antoi äidilleni oikeita siemenrukiita ja otti takaisin nuot poikansa antamat huonot.
Vielä päälliseksi hän oikein kovasti toruikin Jaakkoa. Vasta tämmöisen mutkan päästä pääsimme kylvämään.
Kylvämisen toimitti äitini itse, samoin kuin muut siihen kuuluvat toimet. Siunattu sade kasteli peltomme ja kaikkein muidenkin pellot, ja tulikin se alas semmoisella voimalla, että ojat eivät tahtoneet ehtiä niellä veden paljoutta. Totta puhuu sananlasku: iso sade poudan perästä. Muutamain päiväin perästä oli korea laiho pellollamme, meille iloksi, vaikka Helmikankaan Jaakon harmiksikin.
Rukiin kylvöä puuhatessamme, oli ohra ehtinyt valkoiseksi valmistua ja niin leikkasimme sen kaikki nurin. Puiminen toimitettiin vähitellen, sen mukaan kuin tilaisuutta saimme. Hyväntahtoinen, vaikka köyhä ja vähän huolimatoin isäntä, antoi näet meille omain puimistensa välissä luvan puida yhden riihellisen. Kun ohrariihellä olin äitini kanssa, sain kokea, että ohran vihneet ovat pahat silmille, jos vaan silmän sisään pääsevät. Minun silmääni meni vihne ja siitä tuli minulle erittäin tukala olo. Onneksi oli äitini kuitenkin sen verran silmälääkäri, että hän käänsi silmäluomeni nurin ja otti vihneen pois.
Vielä syksylläkin oli äidilläni ja minulla pieni rahan ansio. Rupesimme näet ahkerasti puolukoita poimimaan. Monet päiväkaudet metsien halki, rämeiden ja kankaiden yli kuljettuamme saimme niitä karttumaan kokonaisen hevoskuorman. Vierimän hevosella vei äiti puolukat kaupunkiin ja sai niistä kohtalaisen hinnan. Samalla kertaa möi äitini myös lehmän antaman kesäkautisen voin, josta tuli melkoinen summa. Lehmä kun oli hyvänlainen lypsämään ja itse kun emme paljon ensinkään voita syöneet, saatiin sillä useat ruplat säästöön pantavaksi talven tahi kaukaisempainkin aikain varaksi. Kun vihdoin kaikki ohramme saimme puiduksi, niin oli niitä yksitoista tynnyriä kaksikymmentä kappaa. Olihan siinä rieskaleivän ainetta kahdelle hengelle, ja kun vielä tuli perunoita lisäksi useita tynnyreitä, niin voimme sangen tyytyväisinä ajatella mennyttä kesää ja levollisesti odottaa lähestyvää talvea.
YHDESTOISTA LUKU.
Mieron tiellä kuleksija.
Kuivan kesän ja märjänlaisen syksyn perästä tuli talvella erittäin kovat pakkaset ja paljo lunta. Syksyn puolella oli halla ylimaissa tehnyt vahinkoa etenkin suvitouoille ja paljo köyhää työkansaa läksi sieltä kuljeskelemaan hakeaksensa, jos mahdollista, jotakin työn ansiota merenranta-pitäjissä. Muutamia kuulimme jo saapuneen Liminkaankin ja ruvenneen varsin vähäpätöistä palkkaa vastaan koko vuodeksi palvelukseen, rengiksi miehet, naiset piioiksi.
Oli oikein kauhea pakkanen muutamana iltana noin kolme viikkoa ennen joulua. Seinät, vaikka olivat turpeista kyhätyt, rutisivat hirmuisesti ja revontulet läiskyivät melkein yli taivaan kannen. Äitinikin, eikä ainoastaan minä, oli hyvin huolen-alaisen ja levottoman näköinen. Pohjatuuli rupesi vielä myöhemmällä kovanlaisesti puhaltelemaan, pannen kuivan lumen jauhojen tavoin pölisemään ja samalla lisäten jo entisestäkin kauhean pakkasen voimaa. Äitini arveli olevan kumminkin neljäkymmentä pykälää ja totta tuo lienee ollut miten monta pykälää hyvänsä, kun oli niin kauhean kylmä, ett'ei tahtonut uskaltaa nenäänsä ovesta ulos pistää. Yhdessä me arvelimme samoin kuin luultavasti moni muukin sinä iltana, että onneton se, jonka täytyi olla ulkona paleltumassa. Moni köyhä ja näljistynyt matkalainen voipi semmoisessa ilmassa vetää viimeisen henkäyksensä. Näitä tämmöisiä tarinoimme, kun joku hiljaa kolkutti ovellemme. Äitini aukasi kohta oven, jota tavallisesti pimeänä aikana pidimme sisältä ha'assa, ja ovesta astui sisään huonoihin vaatteisiin puettu, laiha, pitkänlainen poika, vilusta väristen. Hänen kielensäkin oli kylmästä niin kangistunut, ettemme tahtoneet ymmärtää, mitä hän sanoi, kun hyvää iltaa meille toivotti.
Poika istui kohta penkille ja alkoi riisua vaatteita yltänsä ja saappaita jaloistansa. Saappaat olivat rikkinäiset ja sukat jäätyneet. Minä muistin kohta ensimäisen kirkossa käyntini ja arvasin tuon oudon pojan jaloissa alkavan saman porotuksen, kuin silloin omissanikin olin tuntenut. Tuota päätä juoksin minä ulos ja otin lunta, hieroakseni sillä pojan jalkoja. Poika kuitenkaan ei sanallakaan valittanut, hiljaisesti ja nöyrästi otti hän lumen kädestäni ja rupesi sillä hieromaan sekä käsiänsä että jalkojansa ja korvanlehtiänsä kuin myös nenäänsä. Hänen silmissään näin silloin jotakin kirkasta, juuri kuin vesi olisi niissä kiiltänyt. Mutta kun kysyin häneltä, itkeekö hän, vastasi poika: En minä juuri kehtaa itkeä, eikä paljoakaan puutu.
— Arvasinhan minä, että sinua särkee, virkoin minä
— Särkee, särkee niin, sanoi poika ja oli vähän, arvatenkin minulle mieliksi, naurahtelevinansa.
— Kyllä se on kylmää naurua ja vaivaisen leikkiä, lausui nyt vakavasti äitini, joka seisoi minun vieressäni, pullo kädessä.
— Näytäs, kun ma voitelen vähän kamferttilinementillä, jatkoi hän pojalle, heittäähän kumminkin kihelmöimästä, vaikk'ei siitä muuta apua olisikaan.
Sitten voiteli äitini kaikki paikat pojassa, joita oli nähnyt hänen lumella hierovan, jalat, kädet, nenän, korvanlehdet ja poskipäätkin vielä kaupan päälliseksi. Vähän hetken perästä huudahti poika:
— Jumalan kiito, porotus lakkasi!
Nyt pani äitini padan tulelle ja lämmitti koinruohovettä. Sitä hän antoi pojan juoda ja käski hänen sitten panna levolle. Äitini peitteli poikaparan hyvin suurilla lammasnahkaisilla vällyillä, ja vähän ajan perästä kuulimme hänen kuorsaavan. Ilta kun ei ollut aivan myöhäinen, istuimme me vielä vieraamme nukkuessa ja puhelimme.
— Kurjaa, arveli äitini, on noiden ihmisraukkojen, joiden täytyy kuljeskella noin huonoilla vaatteilla ulkona pitkät matkat. Monta kertaa onnettomat saavat astua päivittäin aivan Jumalan jyvääkään maistamatta ja monesti vielä saavat kuulla kiroilemisia ja hävyttömiä herjauksia, jos johonkin pahaan taloon saapuvat vaivoistansa väsyneenä levähtämään. Monesti on niinkin, että hakevat itsensä seinien sisäpuolelle rauhassa kuollaksensakin. Armoton se ihminen, joka ei anna köyhälle suojaa ja holhousta; mutta niitä sellaisia armottomia on paljo. Mutta tiedä se, poikani, jos on ihmisellä huone, vaikka kolmisoppinenkin, niin velvollisuus ottaa kurjat huoneeseen ja auttaa heitä, on kaikilla ihmisillä ilman eroitusta. Ja vaikka ei olisi muuta kuin yksi ainoa leipä eli vaan pieni leivän pala, niin siitäkin on annettava toiselle, jolla ei mitään ole. Tosin on sitäkin nähty, että kerjäläinen on auttajaansa rikkaampi, vaikka näyttää puvustansa niin viheliäiseltä kuin suinkin mahdollista. Semmoinen ihminen ei ansaitsisi mitään apua, vaan olisi päinvastoin ajettava ulos, sillä hän on pilkkakerjäläinen, joka kerjää ilman tarvetta, ko'otaksensa rikkautta ja tehden oikeasta tarvitsevaisesta pilkkaa; mutta olkoon se itsekunkin anovaisen oma oman tunnon asia. Ja on niitä semmoisiakin kerjäläisiä, jotka kyllä ovat avun puutteessa, mutta jotakin saatuansa kohta käyttävät sen kaikenlaiseen ylellisyyteen, miehet usein viinaan, naiset milloin mihinkin turhuuteen. Semmoinen oli esimerkiksi eräs minulle hyvin tuttu entinen talon-emäntä, joka kulki kerjäten ja pani kaiken, minkä sai, kahviksi. Vaikka vaatteet hänen yllänsä olivat niin huonot, että yksi repale siellä, toinen täällä oli päitä yhteen solmeiltu, niin hän kuitenkin joi kahvina kaikki, mitä annettiin. Kahvissa oli hän ensin talonsa särpänyt ja vielä kerjäläisenäkin täytyi hänen saada tuota juotavaa. Se oli hänelle sellaiseksi himon esineeksi tullut, että hänen oli melkein mahdoton elää, jollei hän kahvia saanut. Niin se on tässä maailmassa, yhdellä yhtä, toisella toista; mutta sittenkään emme omantuntomme tähden voi olla anovaista auttamatta, jollemme tarkoin tunne häntä ja tiedä, että hän anoo ilman tarvetta. Sillä muutoin voisimme olla auttamatta oikeata tarvitsevaista ja niin kovasydämisyydellämme vetää päällemme Herran tuomion.
Nyt kysyin äidiltäni: Tiedättekö varmaan, että hän on oikea tarvitsevainen, tuo meidän yövieraamme?
— Tiedän kyllä, sanoi äitini, ei tämmöisellä ilmalla liiku rikkaita kerjäläisiä, ja tuskin hän juuri kerjäämistä varten onkaan kulussa, ei hän ole meiltä mitään pyytänyt; ainoastaan sen näen, ettei hän rikas ole, sillä monta kertaa näyttävät kerjäläiset ulkoakin päin rikkaammilta.
Äitini kiehutti maitoa ja saatuansa maidon keitetyksi, herätti hän pojan juomaan lämmintä maitoa. Poika joi ja sen jälkeen nöyrästi kumarsi ja kiitti.
— Mikä suuri onni, alkoi hän meille puhua, että jouduin näin hyväin ihmisten luokse. Nythän tunnen itseni oikein notkeaksi ja raittiiksi. Mutta millä voin minä palkita teidän hyvää kohteliaisuuttanne ja vieraanvaraisuuttanne, kun olen niin köyhä. Ehkä talon väellä olisi minulle jotakin työtä antaa, kyllä minä tekisin, kun vaan saisin hiukan ruokaa, muuta minä en pyytäisikään. Minulla ei enään ole evästä jälillä ja raha on kaikki mennyt.
— Mistä pitäjästä sinä olet kotoisin? kysyi äitini.
— Minä olen Piippolasta, Antti Mikkosen poika, Lauri.
— Mikä mies isäsi on?
— Se oli ennen torppari, mutta viimein seurakunnan vaivainen; mutta nyt hän on jo kuollut.
— Elääkö äitisi vielä?
— Ei se ole enään elänyt toistakymmeneen vuoteen.
— Vai on äitisi jo kuollut! No mitä tointa sinä itse olet tähän asti elinkeinonasi pitänyt?
— Minä olen ollut ruotukasvattina jo kahdeksan vuoden vanhasta Matti
Katajalassa.
— Etkö saanut rengin paikkaa kotiseurakunnassasi?
— Sitä en voinut saada, se oli yhtä mahdotonta kuin lähteä taivaalta alas ottaa.
— Kuinka niin, etkö kelvannut samaan taloon, jossa ruotilaisena olit?
— Siihen kyllä olisin kelvannut, vaan se talo tuli autioksi. Talo myötiin ryöstöhuutokaupalla ja Matti isäntä itse joukkoineen joutui mieroa mittailemaan. Muualta en voinut paikkaa saada, sillä rotevammillakin miehillä oli täysi työ paikkaa saada ja he rupesivat ruokapalkallakin, mutta minua, kun olin vielä nuori ja huonokuntoinen, eivät ottaneet ruokapalkoillekaan, vaan sanoivat: Mene hakemaan leipämaata mistä löydät.
— Se oli surkeata ja kamalata! Osaatko edes tehdä mitään?
— Minä osaan tehdä maan-työtä kaiken laatuista, vieläpä osaan tehdä usean lajisia, moukalle kuuluvia käsitöitäkin.
Nyt olin minä aikani kuunnellut enkä enään malttanut enempää odottaa, vaan kysyin liukkaasti pojalta:
— Osaatko, Lauri, suksiakin tehdä?
— Se ei mikään konsti ole ylimaan miehille, suksia tehdä, kaikkiahan kysyt! sanoi Lauri.
— No, jos niin helposti osaat kaikkia tehdä, ettei kysyäkään kestä, niin sitten meistä tulee tuota päätä veikot ja veljet, sanoin minä.
— Kyllähän se aina kysyä kestää, en minä juuri niin tarkoittanut, sillä en minäkään kouraani puhaltamalla mitään valmiiksi saa, virkkoi Lauri.
— Älä nyt sentään suuttumaan rupea, Lauri kulta! sanoin minä lepyttäen.
— Mitä sinä löpiset, Heikki, pienestä kipinästä syttyy iso tuli ja leikistäkin voipi tulla iso tora. Te ette vielä liki mainkaan tunne toistenne luontoa, varoitti äitini.
Silloin en tahtonut minä juttua jatkaa vastoin äitini kieltoa, vaan heitin itseni sänkyyn. Niin panimmekin kaikki levolle, Laurikin omalle tilallensa, jonka äitini oli hänelle valmistanut lähelle uunia, ja pian olimme kaikki nukkuneet.
Aamulla kun heräsin, olivat jo toiset täydessä työssä. Äitini istui rukkinsa takana kehräämässä ja Lauri veisteli minun suksipuitani, silloin tällöin jotakin vastaten äitini kysymyksiin. Minä katselin kotvasen sängystä sitä menoa, vaan minua miellytti niin tuo Laurin työ ja toimi, ett'en jaksanut kauvan sitä kaukaa katsella. Nousin siis ylös sängystä, puin vähän päälleni ja astuin Lauria lähemmäs ja sanoin: Sinä oiva mies, että valmistat ne, kun minussa itsessäni ei ole kuntoa niitä valmistamaan.
— Hm, myhähti Lauri vaan ja veisti edelleen.
Suurimmalla mielihalulla katselin minä tuota suksien tekemistä ensi kerran eläissäni. Helposti huomasin, että Laurilla työkalut eivät olleet minkään nahjuksen kädessä. Hän oli työhönsä täydellisesti harjaantunut. Siis päätin parhaaksi antaa hänen tehdä työtänsä rauhassa ja otin itselleni muutaman lusikkapuun veistelläkseni; kuitenkin tavan takaa silmäsin syntyviä suksia, jotka alituisesti vaan tekivät valmistumista. Katsoessani panin mieleeni tarkasti kaikki keinot, joita siinä käytettiin, ja aloin vähitellen huomata, ett'ei mikään ole konsti sille, joka konstin tietää.
Samana päivänä tulivatkin sukset valmiiksi ja ne oivalliset, ett'ei paremmista apua. Vielä tuo sukkela Lauri laitteli niihin jalansijatkin, johon hän sai äidiltäni kappaleen vanhaa saapasvartta, ja sitten me kävimme yhdessä Laurin kanssa niitä koettamassa. Hei, lystiä laskua! Ei kuitenkaan aivan lystiä, sillä sinä päivänä ei ollutkaan hyvä suksenkeli. Oli kirisevä keli uusille, voitelemattomille suksille, ja pakkanen, että tahtoi nenän viedä.
Vielä samana päivänä aloin minä äidiltäni pyytää, että Lauri otettaisiin meille joksikuksi ajaksi. Äitini ei paljon sanallakaan estellyt ja niin jäi kuin jäikin Lauri meille. Kuitenkaan ei äitini voinut pitää häntä omana renkinänsä, vaan täytyi liittoutua Helmikankaan isännän kanssa. Laurin papinkirja toimitettiin Helmikankaalle, joka otti hänen omaksi rengiksensä, vaikka hän sai meillä olla työssä ja ruoassa. Päivä päivältä tuli Lauri aina iloisemmaksi ja äitini antoi tehdä hänelle vähän vaatteitakin, niin että hänellä oli eheä puku. Lauri teki, kun ei meillä ollut hevosta eikä niinmuodoin sanottavia ulkotöitäkään, kaikenlaisia puutöitä huoneessa, rekiä, astioita, suksia, kelkkoja ja kaikenlaista, ja hän näytti kaikissa sanansa todeksi, että hän osasi maamiehen käsitöitä. Hän ansaitsi käsitöillänsä niin paljon, ett'ei äitini ollenkaan sanonut olevansa häviöllä hänen tähtensä, jollei voitollakaan. Minä puolestani yhä opettelin tahi lisäsin tietojani. Olin aina, kuin vaan suinkin sopi, Laurin apulaisena. Tavasta tosin vaan näytin hänelle pärevalkiaa, mutta siitäkin hyödyin, kun aina panin tarkasti mieleeni, kuinka mitäkin työtä tehdään.
Jos kesä oli kulunut hauskasti äidin kanssa kahden maan-työtä tehdessä, kului talvi vielä hauskemmin Laurin ja äitini seurassa. Sillä kun meitä oli kolme, oli jo siitäkin yksistänsä paljo enemmän hauskuutta, kun kahden olemisesta.
Mutta kun tässä maailmassa ei mikään asia saa tapahtua kyläkunnan kuulematta, ja kun ei kenellekään hyvää tapahdu, ilman että se herättää kateutta, niin emme mekään saaneet rauhassa olla. Niin kauan kuin Lauri alusta talven teki kelkkoja, suksia ja muutamia pienempiä astioita, niin ei kukaan pitänyt sitä minäkään, vaan kun hän kevättalvella teki rekiä, sahrapuita, karhinpuita, haravoita ja viikatevarsia ja ne kaikki oivallisia, niin kyläkunta rupesi äitiäni kadehtimaan. Kyllä silloin Laurille kesärengin paikkoja alkoi ilmaantua, kaikilta ilmansuunnilta; vaan erittäin hieno tuulen löyhkä ja viekkauden kautta viehättäväinen rupesi käymään Helmikankaan talon puolelta ja vetämään Lauria Helmikankaan kesärengiksi.
Lauri oli talven ajalla jollakin tavalla tullut tuttavaksi tuon viekkaan Jaakon kanssa. Tämä oli häneltä kysellyt kaikenlaista, muun muassa sitäkin, mitä hän osaisi parhaiten tehdä, ja sillä tavalla onkinut Laurilta itseltään tiedot, että hän täydellisesti osasi tehdä kaikenlaista, mitä talossa tarvitaan. Kun sitten myöhemmin yksi ja toinen vieraskin sanoi sen todeksi ja isäntä Helmikangaskin pääsi uskomaan poikansa alituisia korvaan kuiskutuksia, niin sai Lauri Jaakon kautta kerran keväällä salaisen käskyn tulla isännän pakinoille. Isännällä oli sadoin ja tuhansin hyviä, hopeaisia ja kultaisia lupauksia Laurille jaettavana. Mutta kun Lauri vastasi ei saattavansa tehdä niin pahoin emännällensä, että lähteä kesäksi pois, kun oli saanut talven hänen luonansa viettää ja olipa ollut hyvin pidettynä, niin rupesi Helmikankaan isäntä puuskuamaan oikein Sinain jyrinällä. Hänen kovuuteensa ei mikään vastaan-sanominen auttanut, kun ei äitini ollut mikään talon-omistaja. Äitini sai olla kuinka pahoillansa hyvänsä; mahtavampi se asian ratkaisee. Ei kuitenkaan äitini, enemmän kuin minäkään, tuosta ollut kadehtivainen. Tosin emme mekään olleet synnittömiä, ja pahoja ajatuksia, niinkuin tuulen ajamia pilviä, lenteli meidänkin päähämme, niinkuin muittenkin ihmisten, mutta kun koetimme niitä vastaan sotia, ei ne saaneet meissä pesäänsä tehdä. Lauria pidin minä hyvänä ystävänä, enkä vihannut Helmikankaan isäntääkään, mutta se täytyy minun tunnustaa, että ajoittaisin olin suutuksissa Jaakolle, joka oli niin täynnä viekkautta.
KAHDESTOISTA LUKU.
Odottamattomia suruja.
Lauri oli juuri parhaiksi ennättänyt muuttaa Helmikankaalle ja taisi hän olla vasta ensimäistä vakoa kyntämässä suuren talon ohravainiolla, kun tuotiin sana, että Vierimän muori on äkkiä kuollut halvaukseen. Sanaa toi solakka, kahdennellatoista vuodella oleva Loviisa ja surkeaa oli nähdä tuon kauniin ja sievän tytön kyyneleitä. Niinkuin tuulispää olisi rusentanut sydämmeni, tuntui minusta sillä hetkellä. Muistojen katkera maailma avautui eteeni, ja siinä minä katselin juuri kuin sata kertaa suurentavalla suurennuslasilla edesmenneitä ihmisiä ja surujen aikoja. Tuntui minusta juuri kuin olis minun oma iso-äitini noussut haudastansa, uudestansa kuollaksensa, saattaaksensa minulle vielä kerran surun sellaisen, joka ei ikänä lakkaisi olemasta. Joutavia! koetin itselleni sanoa. Muori lepää haudan lepokammiossa, josta vasta viimeisen päivän pasuuna hänen kääreliinansa kirvottaa. Mutta eipä niinkään joutavia, sillä siinä oli totta toinen puoli. Olihan se niin, että Vierimän väkeä, jokaista ilman eroittamatta, rakastin niin sydämellisesti, kuin kuuna päivänä voidaan rakastaa ainoastaan oman perheen jäseniä. Loviisa oli mielestäni niinkuin sisar, Vierimän ukko niinkuin isä ja hänen äitinsä, tuo nyt täältä pois erinnyt muori, tuo Vierimän torpan vanhin ja niin muodoin koko perheen ohjaaja, oli minullekin juuri kuin olisi hänessä oma muorini vielä täällä maan päällä astuskellut. Nyt oli hän mennyt, oli sammunut kuin kynttilä erämaan pimeyttä valaisemasta. Arvata voipi, mikä mielen liikutus vallitsi Loviisassa. Puoli mailmaa näytti häneltäkin alas vaipuneen ja isänsä kanssa kieppui hän jälelle jääneellä puoliskolla. Minä koetin Loviisan surua vähentää, ottamalla hellästi osaa siihen, ja äitikin koetti, vedet silmissä, häntä lohduttaa; mutta ei se näyttänyt vaikuttavan suuria, tuskinpa mitään. Ainakin hän valitti valittamistaan: Minä rakastin muoria äitinäni ja kun hän on poissa, mitä voinkaan tehdä, mitä toimittaa? Isäni kun suree myöskin, tuskin voimme kauan elääkään, pian kuolemme molemmat.
Tuon pidin mahdottomana, sillä olin itse nähnyt, että katkeroidenkin aikojen läpi voipi elää. Sen kokemuksen toivoin Loviisankin saavan; mutta ei nyt ollut aikaa pitkiin mietteisiin. Me läksimme näet kaikki kolme niin pian, kuin suinkin ehdimme, Vierimälle.
Sula maa taaskin osoitti lähenevää kylvöjen aikaa. Mutta samaa kevätaikaa, jolloin oli ihmisillä elojen istutus käsissä, näytti elämän ja kuoleman Herrakin käyttävän istutuksillensa, kun hän kylvi kirkkotarhan ja taivaan toukoa ja niin luonnollisella keväällä kuvasi ijäti kestävätä kevättä.
Kun tulimme Vierimälle, istui ukko äitinsä sängyn vieressä, käsi otsalla, vedet silmissä. Äitini puristi hellästi hänen kättänsä sanoen: Minä saan luvan toivottaa surua!
Silloin nosti ukko silmänsä äitiä kohti ja kysyi:
— Kuinka sanoitte, Mari? Toivotatteko minulle surua?
— Sanoinko minä niin? puhui äitini, valittaa aioin minä sanoa. Väärä sana tuli ajatuksissani.
— No, herra kanssamme olkoon! sanoi ukko, ajallamme ja vuorollamme kaikki kuolemme, mutta välisti tulee kuolema niin äkisti. Äiti oli aamulla vielä aivan terve ja yht'äkkiä tuli hän aivan tönköksi eikä ollut monta minuuttia, ennenkuin oli matkamies valmis. Äkillisestä kuolemasta varjele meitä!
— Olettehan lukenut hurskasten äkillisestä kuolemasta? lausui äitini.
— Sen olen tehnyt, ja Johanneksesta Efeson kirkossa.
— Tutkimattomat ovat Herran tiet! jatkoi äitini.
— Niin, ja käsittämättömät! lisäsi ukko.
Nyt lähestyin minäkin Loviisan kanssa sänkyä, jossa muori vainaja lepäsi, vaan tuskin olin ehtinyt katsomaan tuota hyväntekijäni äidin maallista osaa, kun äkkiä aukeni ovi ja tupaan astui vaarini. Oliko hänkin sanan saanut tulla Vierimälle, ajattelin minä ensin; kuitenkin huomasin väärin luulleeni, kun vaarini lähestyi vuodetta ja sanoi:
— Mitä, onko muori kuollut? Milloin hän on kuollut?
Ennenkuin kukaan ehti hänelle mitään vastata, jatkoi hän:
— Minä olen myöskin kuoleman sanoman kanssa kulussa. Ratsastaen kuljen pitkin suurempia taloja, mutta poikkesin tyttäreni mökille. Kun ei siellä ketään kotona ollut, pistin itseni tännekin vanhan tuttavan luokse ja täällähän kaikki ovatkin koolla, joita etsin. Nythän se on minultakin isännöitseminen pappilassa pian loppunut.
Kaikki olimme suurimmalla tarkkuudella kuunnelleet noita vaarini sanoja, vaan kun hän oli sanansa päättänyt, hyppäsi Vierimän ukko äkkiä seisoallensa ja otti vaarini kädestä kiinni, puristi sitä oikein voimansa takaa ja sanoi:
— Mitä puhutte, minun entinen isäntäni ja kunnianarvoinen vanha Helmikangas. Onko meidän rakastettu, vanha opettajamme ja rovastimme kuollut?
— Eilen aamulla, kello viisi, sanoi vaarini.
— Me olemme siis aivan onnettomat. Koko Liminka joutuu ihan perikatoon, valitti ukko pyyhkien silmiänsä. Sellaista sielun paimenta, kuin hän oli, emme voi ikinä saada, eikö niin, Helmikangas?
— Kyllä se on hyvin epäiltävää, onko sellaista pappia enään koko maailmassa, sanoi vaarini. Saarnamies oli hän mitä parhain, ja luonnostaan niin hyvänsävyinen, että tuli köyhä tai rikas, tuli yöllä tai päivällä häntä puhuttelemaan, oli hän aina kohtelias niin että jokainen voi häntä lähestyä juuri kuin omaa isäänsä. Ei suinkaan silmille keikkunut, niinkuin monet paljon nuoremmat papit tekevät, vaikken sentään kaikkia nuoriakaan moiti. Onhan joukossa hyviäkin ja meidän papit ovatkin kaikki hyviä.
— Niin, kyllähän se on niin ja näin tässä maailmassa, sanoi Vierimän ukko. Niitä on pappeja, niinkuin muitakin ihmisiä, monenlaisia. Mutta mitä ikään tulee, niin emme voi vielä nuorilta papeilta, enemmän kuin muiltakaan nuorukaisilta, vaatia sellaista täydellisyyttä ja mielen malttia kuin vanhoilta. Sanoohan sananlasku: lapsena on lapset kaikki, varsana hyvätkin hevoset. Nuorilla, olipa se sitten herra tai talonpoika, ei voi olla tarpeeksi elämän kokemusta ja oma kokemus se kumminkin on, joka kaikkia opettaa ja viimein viisaaksi saattaa. Minä kuulin kerran itse rovasti vainajan sanovan, että kun hän ensin papiksi tuli, hän ei tietänyt, pitikö hänen seisoman jaloillansa vai päällänsä. Hän sai ajatella sinne ja tänne ja viettää monta unetonta yötä; mutta kun hänellä oli halu ja tahto päästä oikealle tolalle elämässänsä ja virassansa, niin hän pääsi. Kuitenkin sanoi hän vasta pitkän elämänsä varrella tulleensa montakin kohtaa huomaamaan, joista oli kirjoissa lukenut ja koulussakin ollut puhetta, vaan joiden merkitystä ja oikeata painoa hän ei ollut ennen käsittänyt. Mutta tahtoa sitä pitää olla, tahtoa hyvään ja alituiseen edistymiseen.
— Kyllä se oikein on, vakuutti vaarini, vaikka vähän pistää minuakin, kun olen elämäni huonosti käyttänyt. Onhan minultakin tahtoa puuttunut oikein elääkseni, ja monta olen taitanut pahentaakin esimerkilläni. Totuutta puhuitte, Vierimä, — ja totuus ei pala tulessakaan, eikä se kuole kirveen iskustakaan.
— Helmikangas on hyvä ja tulee tänne toiseen huoneeseen, sanoi tämän jälkeen Vierimän ukko, otetaan kuppi kahvia. Tulkaa, Mari ja Heikki myös, täällä on Loviisalla ollut jo kauan aikaa kahvi kuumana pesässä, vieraiden varalla.
Silloin menimme kaikki sievään, pieneen kamariin ja meille kaadettiin kahvia. Minä kumminkaan en mennyt pöydän luo, vaan jäin ovipieleen seisomaan.
Vaarini sai käskyn istua pöydän päähän, mutta kun hän oli istunut, koetti hän taskuansa ja veti sieltä esiin kirjeen.
— En ollut muistaakaan asiaani, alkoi hän kirje kädessä, minulla on tyttärelleni kirje. Se tuli eilen postissa pappilaan ja minä läksin sitä samassa tuomaan, kuin olin muutenkin tännepäin kulussa. Musta lakka siinä näkyy olevan juuri kuin piki, ei suinkaan sisällys taida aivan iloistakaan olla.
Äitini otti kirjeen, aukasi sen ja luki hiljaa. Lukiessaan tuli hän hyvin huolellisen näköiseksi.
— Lue kuulumiseen, sanoi vaarini, että saadaan tietää, mitä surua tämä päivä vielä tuottaa. Äitini alkoi lukea sortuneella äänellä:
Kemissä 13 päivänä Toukokuuta tänä vuonna.
Hyvä sukulaiseni
Maria Helmikangas!
Minä olen kokonaan täytetty sydämmellisellä surulla. Vaimoni kuoli kaksi päivää sitten, tänä aamuna kuoli toinen kaksoispojistani ja toinenkin sairastaa kuolemaisillansa. Tauti on kurkkutautia, itsekin tunnen samoja oireita. Kahdesti olen jo ajanut Torniossa, saadakseni Tornion tohtorilta lievitystä, vaan ei näytä mikään auttavan. Toivoni olisi, että pian, jos vaan aika suinkin myöden antaa, tulisitte minua katsomaan, sillä täällä pian kaikki jääpi vennon vieraan käsiin. Minä saan kiittää paljo kirjeenne edestä, jonka minulle kirjoititte, ja olen siitä iloinen, että Heikki pääsi sievästi kotiin ja että kaikki oli niinkuin pitikin.
Enosi
Sakari Aspela.
Nyt vasta vuoden takaa sain tietää, että äitini oli enollensa vastauksen kirjoittanut kirjeeseen, jonka minä olin hänelle tuonut. Sitä en ollut ensinkään huomannut, milloin se oli tapahtunut, sillä en vielä koskaan ollut äitini nähnyt kirjoittavan. Kirjeen luettua vallitsi huoneessa kauan aikaa melkein haudan hiljaisuus; vihdoin kuitenkin keskeytti vaarini äänettömyyden.
— Milloin sinä, Mari, kysyi hän, olet Sakarin tuttavaksi tullut ja milloin on Heikki Kemissä käynyt? Enhän minä ole sitä kuullutkaan.
Äitini kertoi lyhyesti Kemissä käynnistäni, kirjeestä ja kymmenestä ruplasta, jotka sieltä olin tuonut. Vaarini kuuli suurella uteliaisuudella ja huudahti:
— Oikeinko totta! hän on hyväluontoinen mies, Aspelainen. Semmoisia miehiä on vähän. — Kyllähän minä Sakarin tunnen. Vai lähetti kymmenen ruplaa! No, eikö minua hyvin moittinut kirjeessä? päätti hän vähän hiljemmin.
— Eihän juuri muuta, sanoi vaan kuulleensa, että isä on talon hävittänyt, ja pahoitteli minua, kun muka sulhaseni minun on pettänyt. Äitivainajasta oli hyvillään, kun oli saanut Heikiltä kuulla, että hän oli kuollut ja päässyt pois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä.
— Hm, sitä virttä ne kaikki veisaa, että minä olen talon hävittänyt. Kyllä se onkin totta, mutta mitäpä minä siihen voin tehdä, se on mennyt menoansa, sanoi vaarini. Soisinhan sen toisinkin olevan.
— Kaksipa niitä tai näitä, keskeytti nyt Vierimän ukko, juodaan kahvia, ennenkuin se jähtyy. Kyllähän meille tosiaan kesän aluksi on tullut laivanlastillinen surua, vaan mikäpä sille nyt tehdään. Koettakaamme olla lujia, sillä suru on hyvin puoleensa vetävää tavaraa ja tahtoo pian miehuuden varastaa.
Kahvin juotua läksi vaarini pois. Erittäin raskasmielisen näköisenä nousi hän ratsunsa selkään ja ajoi piililaukkaa ulos pihalta. Mutta Vierimän ukko istui kauan käsi otsalla, ja äitini huokaili syvään ja minä ja Loviisa murehdimme mekin eikä kukaan tahtonut saada päähänsä, mitä ensin olisi tekeminen. Äitini vihdoinkin kysyi Vierimän ukolta, mikä olisi tehtävä sen kirjeen johdosta, joka oli hänen kädessänsä.
— Minä en oikein tiedä sanoa, vastasi ukko. Kyllähän teidän olis käytävä siellä, jos se vaan ilman vahingotta kävisi päinsä. Vaan vartokaas: kylvättekö ohraa tänä kesänä vai kuinka ai'otte?
— Kuinka niin? kysyi äitini.
— Ilman vaan, jos ette ai'o ohraa kylvää, niin kyllä sitten voitte käydä Kemissä. Perunoita voitte istuttaa tultuannekin. Tehkää sentään, kuinka itse tahdotte. Jollei äitini olisi juuri kuollut, olisin minäkin voinut lähteä kyyditsemään, eihän minkään maksun tähden — olisin itsekin halunnut nähdä Sakarin, ennenkuin molemmat kuolemme.
— Sepä se, kun tuli kaikki niin yht'aikaa, sanoi äitini, etten semmoista kuoleman ryskettä ole isoon aikaan kuullutkaan.
— Niinpä niin, puheli ukko, vaan oletteko, Mari, niin hyvä ja autatte minua hautajaispuuhissa, niin ehkä ensi viikolla lähdemme Kemiin; eihän niin pitkälle matkalle voi lähteä juuri kuin puulla päähän lyöden, pitää heidän sen verran siellä tietämän, ettei kukaan voi kotiansa niin jättää, ennenkuin on vähän ehtinyt järjestää asiat poissa-olon ajaksi.
Niin päättivät ja suostuivat äitini ja ukko asiasta, että ensi viikolla Kemiin menisivät. Minä ja Loviisa saimme käskyn mennä meidän mökille, sillä meitä ei tarvittu hautajaispuuhissa. Se oli minulle hyvin mieluinen asia, mutta Loviisan suru vaan ei tahtonut haihtua. Tavan takaa aloitti hän itkunsa uudestaan ja minä, joka olin hänen lohduttajakseen määrätty, tahdoin olla pääsemättömissä. Kuitenkin saimme ajan iltaan kuluneeksi ja äitini tuli kotiin.
Äitini kävi saattamassa Loviisaa kotiin hänen isänsä luokse, mutta takaisin palattuansa oli hän hyvin harmissansa. Ei tiennyt mitä tehdä, mitä tekemättä jättää, kun ei yhdellä kertaa voi kaikkea tehdä. Me panimme molemmat hyvin levottomina maata.
Melkein unettoman yön maattuamme, läksi äitini Vierimälle hautajaisia valmistamaan, niinkuin häntä oli pyydetty, ja minä kuljin kuin Hippa-Heikki kodin ja Vierimän väliä päiväkaudet. Minulla oli aina jotakin asiaa Vierimälle ja sinne päästyäni taas jotakin asiaa kotiin, jollei muutakaan, niin lehmälle ruokaa antamaan, sillä ulkona ei ollut vielä elukoille tarpeeksi purtavaa ja ilmakin oli kylmä. Tätä tämmöistä kesti kolme päivää. Äitini ei käynyt kotona kuin pikkuisen yösydämellä. Loviisa kävi lehmäämmekin lypsämässä. Kolmannen päivän illalla hyvin myöhään, kun äitini oli hyvin väsyksissä, kolkutti joku ovelle. Minä aukasin oven ja sisään astui vaarini läähöttäen.
— Mikä teitä vaivaa, isä, kun olette niin hengästyksissä? kysyi äitini.
— Kun ehätin tuomaan tätä kirjettä, se on arvatenkin taas enoltas, koska on mustissaan. Maisteri pisti sen minun käteeni ja sanoi: ratsastakaa joutuin, kun jo toinen surukirje tulee yhtä päätä. Minä ajoin niinkuin hullu, ja ilmankin on kaiken viikon ollut niin kova kiire, että on saanut juosta ja hypätä, että jalat tahtoo kulua polvia myöten pois. Kiusaus kiusasi minua jo tullessani aukasemaan kirjeen, mutta vanha rehellisyyteni kumminkin pidätti. Eihän minulla olisi ollut oikeutta aukasta toisen kirjettä, vaikka kohta se oli omalle lapselleni. Tässä se on, lue joutuin, että minäkin saan kuulla sen sisällyksen, sillä minun täytyy lähteä taas.
Äitini repäsi kirjeen auki ja alkoi lukea ääneen:
Kemissä, niinkuin ennen.
Hyvä sukulaiseni Maria Helmikangas!
Tämän kautta saan tietää antaa, että toinenkin kaksoispojistani jo on kuollut ja siis olen aivan sileä leskimies; mutta oma kaulani on kuitenkin, Jumalan kiitos, sen verran parantunut, että toivomassa olen jo siitä aivan tervettä. Siis et tarvitse kustantaa itseäsi tänne, jos muutoin et ole jo ehtinyt lähtemään. Minä tulen kohta itse Limingassa käymään, vanhojen lapsuuden tuttavien kanssa suruani haihduttamaan. Talon minä myyn, jos saan soveliaan hinnan, jos ei, panen sen arennille; kuitenkin, oli miten oli senkin kanssa, päätökseni on se, että tahdon viettää kesäsydäntä Tyrnävällä ja Limingassa. Hautajaisten jälkeen pannaan matkustus toimeen. Olin vähällä unhottaa, että se Limingan koukkuleuka-akka, jota Torpan Pirjoksi tai miksi sitä siellä kutsuttiin, kuoli keväällä noin neljä viikkoa sitten, ja hänen tyttärensä on myöskin leskenä, sillä hänen miehensä tuli tapaturmaisen kuoleman kautta pois. Hän hukkui Kemijokeen. Leski aikoa myöskin tulla Liminkaan takaisin, sillä hänkin on sileä, niinkuin minäkin. Ainoa lapsi, joka heillä oli, kuoli ennen joulua. Voi hyvin, siksi kuin tulen.
Enosi
Sakari Aspela.
— Vai aikoo hän tulla tänne. No, olipa se hyvä, ettei sinun siis tarvitse mennäkään, sanoi vaarini. Sekin oli hyvä, ettei siinä kirjeessä ollut mitään moitteita minulle; kukatiesi on hän unhottanut ja paras se olisikin. Hyvästi nyt! Ja niin hän lähti kiireesti ulos.
Nyt olimme taas äitineni kahden kesken ja äitini sanoi:
— Tuntuupa paljon helpommalta hengitykseni, kun ei tarvitse lähteä mihinkään matkustelemaan. Matka ei huvita minua lainkaan, kotonaan on korkein nousta.
Seuraavana päivänä ei äitini noussutkaan ylös, hänkin oli tullut kipeäksi. Minä kumminkaan en tuntenut mitään taudin oireita, vaan sen sijaan rupesin kovasti pelkäämään jääväni orvoksi, jos äitini, tuo ainoa turvapatsaani maailmassa lankeaisi. Yhtämittaa kysyin äidiltäni: joko kohta paranette? mutta sain aina tuon surullisen vastauksen: ei vielä ole tietoa paranemisesta. Muuta en enään voinut ajatella kuin että kaikki maailman kansat ja sukukunnat kohta kuolisivat sukupuuttoon. Aloin jo odotella itsellenikin tuota pikaa lähenevää sairautta ja kuolemaa. Tauti oli kuitenkin hyväksi onneksi kaukana minusta.
Koko päivän äitini paranemista turhaan odotettuani ja lehmän saman verran aikaa lypsämättä oltua, täytyi minun lähteä Vierimän Loviisaa avuksi, sillä äitini tuli ehtoopäivällä niin huonoksi, että oikein houraili.
Päästyäni Vierimän porstuaan, seisahduin hetkeksi, sillä en ollut selvillä siitä, mitä minun piti ensiksi sanoa. Seisoessani siinä tuli äkkiä mieleeni, kuinka koko Limingan pitäjä valmistautuu viettämään surujuhlaa rovastin kuoleman johdosta. Vietänkö minäkin surujuhlaa, kysyin itseltäni. Surulliselta tosin näyttää! oli vastaukseni. Rovasti joutui nyt ainoaksi mietintö-aineekseni. Oli niinkuin joku olisi puhunut, vaikk'ei ketään näkynyt, sillä sanat nousivat oman sydämmeni syvyydestä: rovasti, tuo uskollinen ja harras sielunpaimen, kun hän nyt on sauvansa ylipaimenensa eteen kantanut, tahtoo kunniaseuranansa viedä muassaan joukon paimentamiansa sieluja — siitä kaikkein sairastuminen ja kuolema. En itsekään tietänyt, miksi nämät ajatukset nyt juuri minun päässäni pyörivät. Minä raotin hiljaa tuvan ovea ja kuulin hiljaista vaikeroimista, juuri kuin heikon sairaan huulilta. Sitten aukasin oven oikein ja astuin sisälle. Mutta eikö sydämmeni nyt kymmenen kertaa kiivaammasti sykkinyt rinnassani, kun näin Vierimän ukon selällänsä makaavan sängyssä ja Loviisan kastelevan hänen päätänsä kylmällä vedellä, jota hänellä oli liinaisessa rievussa. Minä kysyin kohta hätäisesti, mikä isäntää vaivaa, ja sain vastauksen itseltään ukolta:
— Hirmuinen pakotus päässä ja niskassa, eikä lakkaa.
Nyt jouduin minä niin toivottomaan tilaan, etten totta puhuen tietänyt mitä piti tekemäni. Kaikeksi onneksi ei Loviisa itkenyt, sillä isänsä koetti häntä lohduttaa. Minäkin puolestani annoin Loviisalle muutaman elähyttävän sanan, sanoen hänelle: kyllä isäsi paranee. Kuitenkin ajattelin itsekseni vallan toista, nimittäin: kyllä ukko pian joutuu riiheen äitinsä viereen odottamaan hautauspäivää; mutta samassa myöskin mietiskelin: kuka meitä kaikkia viimein hautaa, kun näin yhtä aikaa kuolemme.
Nyt huomasin selvästi, ettei minun ollut Vierimältä apua odottaminen, vaan oli se muualta hankittava. Minä en uskaltanut kertoakaan, mitä varten olin sinne tullut, sillä pidin vaarallisena aina uusia ja uusia surun sanomia kipeälle ihmiselle korviin kuuluttaa. Läksin sen tähden kohta matkoihini, sanoen mennessäni: minä koetan teille apua hankkia.
Ulos tultuani en oikein tietänyt, mihin olis paras lähteä. Läksin kuitenkin ensin kotiin, katsomaan, eikö äiti jo tointuisi. Enpä minä kauan viipynyt, ennenkuin olin kotona, äitini sängyn vieressä. Äitini nukkui raskaasti, silmät raollansa, eikä ensinkään osannut kysymyksiini vastata. Voi hyvä Jumala, mitäs minä nyt teen! huudahdin itsekseni ja olin jo vähällä itkeä. Mutta muistin samalla erään sananlaskun, jota muorivainajani välistä laususkeli: Ei itku hädästä päästä, parkit päivistä pahoista, ja niin minä taas olin valmiina johonkin Lähtemään. Kun ulos tulin, inui ja ammui lehmämme saunassa. Sivu-mennessäni sanoin hänelle kovalla äänellä: sinäkin, viaton luontokappale, saat siellä kärsiä, vaan koeta nyt odottaa, en minä jouda enkä voikaan tehdä sinulle mitään, sillä minulla on täysi työ hääriä ja puuhia ihmishenkien pelastukseksi. Sitten minä juoksin, että maa tömisi, suureen Helmikankaan taloon.
Kun pääsin Helmikankaan pirttiin, sanoin kohta kaiken väen kuulten:
— Joutukaa, Jumalan tähden, auttamaan, jos teissä on kipinäkään ihmissydäntä. Vierimän muori on kuollut ja ukko on kipeänä ja äitini on kipeänä — jos joku edes menisi ja lypsäisi lehmämme, sekin sinne maitoonsa pakahtuu. Minä itse koetan juosta pappilaan, jos saisin sieltä vähän rohtoja.
— Joko sinua kohta ruvetaan pienentämään? kuulin ensimäiseksi vastaukseksi jonkun takanani puhuvan.
Minä pyörähdin katsomaan ja näin Jaakon seisovan edessäni. Hyvä, ajattelin minä itsekseni, ei sinun pääsi paljoa kiellä, kun teet näinkin suurissa asioissa piikkaa ja irvistelet avun hakijalle. Sanoin siis hänelle: Kyllä minua tuntuvasti pienennetään, vaan pidähän suusi kiini ja valitse soveliaampi aika irvistyksilles.
Muu väki kuitenkaan ei nauraneet. Kun isäntä samassa tuli pirttiin, kerroin hänelle erikseen, kuinka huonosti oli Vierimällä ja meillä. Hän määräsi kaksi piikaa liikkeelle, toisen Vierimälle, toisen meille, mutta ne kohta panivat vastaan, ettei he uskalla mennä.
— No, menköön sitten kaksi renkiä, sanoi isäntä vihaisesti. Antti menköön Vierimälle ja Lauri Marin mökkiin, koska hän on tuttavampi siellä. Vaan jos Vierimän Loviisakaan ei ole päässyt sairaan luota lehmiä lypsämään, niin on tyttöjenkin lähteminen. Anni menköön Vierimälle Antin kanssa ja Tilta Laurin kanssa Marin luokse. Niin, ja lähtekää joutuin nyt, ei siinä tarvitse siekailla, ei ihmisiä sentään niin saa tappaa kuin elukoita.
Piiat kuitenkin koettivat pitää puoltansa sanoen: Mutta jos sieltä tauti tarttuu ja tulemme kipeiksi.
— Entäpä makeiksi te siellä tulette, naurahti isäntä ja lisäsi: Minä tulen itse vähän päästä ulos ja käyn kummassakin torpassa ja jos ette silloin ole siellä, niin varokaa itseänne.
Kun tytöt näin kovan käskyn saivat, täytyi heidän lähteä; mutta miehet menivät mielelläänkin. Vaan kun kaikki olimme porstuan ovella juuri pihalle pääsemässä, seisoi Jaakko porstuan ovipielessä ja sanoi jälleen:
— Koska sinua, Heikki, oikein pienennetään? Sitten kuin ruvetaan, niin lähetä sana minulle.
Minä en pitänyt tarpeellisena vastata siihen mitään, mutta Antti, joka oli talon vanha renki, karjasi, että kartano kaikui: Suus kiinni, hunsvotti, ja häpeä vähän! Kun päästiin talosta pois, sanoi Antti vielä: Eivät suinkaan tytöt ole antaneet vahdille vettä tänään, kun se on niin haukkuvallaan.
— Ei se saanut kuin sianlihaa, pannukakkua, korppumaitolämmitystä ja kolme kuppia kahvia päivälliseksi, sanoi toinen piioista.
— Minä ajattelinkin, virkkoi Antti, että joku siinä on, joko se on saanut liian rasvaista ruokaa tahi liian vähän. Nyt kuulenkin, että se haukkuu rasvan livulta eikä nälässä, niinkuin ensin luulin. Mutta katsokoon vaan, ett'ei pilkka käy vielä maailmassa omaan nilkkaan, ei niitä köyhiä ennenkään ole rikkaan lapset intikseen pilkanneet. Vähä on ikää vielä, paljo puuttuu kahdestakin kymmenestä, enempi vielä kahdeksasta kymmenestä. Tyvessä on, ei ole latvassa.
— Johan Antti suuttui silmittömäksi meidän nuorelle isännälle, sanoi
Anni.
— Niin, minä en kärsi sellaista alituista ratikoimista, se on yhtenään jokaisen silmillä ja luulee vissiin, ettei enään muut ole ihmisiäkään kuin hän ja hänen äitinsä, mokoma kahvisusso, puhui Antti.
Tämän tarinan kestäessä olimme joutuneet Vierimän pihalle. Siinä nyt tuli kysymys, kuinka tehdään ja kuinka komppania jaetaan.
— Kuka sen nyt taas muistaa, kenen sitä mihinkin mennä piti? kysyi
Antti.
Minä sanoin: Isäntä käski Annin ja Antin mennä Vierimälle ja Laurin ja
Tildan meille.
— Jaa mutta jos muistat sinäkin väärin, sano Antti. Mennään ja käydään molemmissa, tulkaa kaikki sisään! Mentiin siis kaikki Vierimän tupaan.
Vierimän ukko oli jo hiukan parempi, ja Loviisa oli joutanut lehmiä hoitamaan; kuitenkin valitti ukko vielä päätänsä kipeäksi, vaan toivoi sen helpoittavan, kun oli saanut siihen etikkahauteen. Ukkoa vähän nauratti, kun kuuli minun Helmikankaan väen liikkeelle saattaneen, vaan kun sanoivat hänelle, että meidän on meneminen myöskin minun äitini mökille, sillä Marikin on kipeä, silloin ukko sanoi: Joutukaa, hyvät ihmiset, pian. Taitaa olla pahastikin hänen kanssaan. Hän valvoi tässä liiaksi ja valitti päätään ja sanoi nenänsä juosseen verta kahdesti. Liika valvominen ei ole hyvä, siitä voipi tulla tautikin pian. Jos Antti on hyvä ja menee ja katsoo, kuinka siellä on, ja tulette sitten palatessanne tämän kautta ja sanotte minulle.
Silloin taas lähdettiin koko voimalla ja mentiin meille.
Kun pääsimme kotiin ja astuimme äitini sängyn viereen, näimme hänen vielä nukkuvan. Kaikki koettivat olla niin hiljaa kuin suinkin mahdollista. Tilta, joka sanoi olevansa äitini kanssa erittäin hyvä tuttava, siveli hiljaa kädellänsä äitini otsaa ja huulia. Siitä äitini heräsi ja aukasi silmänsä.
— Mikä se on, mikä se on? kysyi hän.
— Tilta olen, ettekö tunne minua?
— Kyllä nyt jo tunnen, sanoi äitini, nostaen silmänsä ja samassa nousten istuallensa sängyssä. Onhan täällä Lauri ja Antti ja Anni ja Tilta, mihin te nyt olette menossa?
Kun asia hänelle kerrottiin, miten hän oli koko päivän sairastanut, sanoi äitini:
— Voi Heikki parkaa! Tiettyhän se on, että lapselle hätä tulee, mutta nyt minä tunnen olevani tuntuvasti raittiimpi, vaikka kyllä päätäni vielä hiukan särkee.
Tuosta puheesta tulin minä niin iloiseksi, että olin vähällä ruveta hyppimään, vaan en kuitenkaan kehdannut sitä tehdä vierasten aikana.
Nyt pyysi äitini, että jompikumpi tytöistä lypsäisi lehmän, ja tytöt menivät oikein kevein askelin pyyntöä täyttämään. Vähän ajan takaa toi Tilta sisään suuren kiulullisen lämmintä maitoa ja äitini rupesi nauramaan ja sanoi:
— Pitäähän minun vieraille jotakin tarjota. Kun ei muuta lämmintä ole tällä kertaa, niin juokaa lämmintä maitoa. Hän joi ensin itse kiulusta ja sanoi sitten: Juokaa, jos tykkäätte, ei se pahaa tee.
Silloin yksi toisensa perään tarttui kiuluun kiinni ja joi maitoa. Minä sain juoda lopun ja totta puhuen se oli hauskaa kestiä. Jos sellaista monestikin pidettäisiin, niin vähemmin vaivaisi kohmelo päätä, eikä joutuisi monikaan mies pois maaltaan ja mieron mittarit vähenisivät.
Kun oltiin vähän aikaa istuttu niitä näitä jutellessa ja muutamat jo aikoivat pois lähteä, sillä oli hyvin myöhäinen, aukastiin äkkiä ovi ja Helmikankaan isäntä astui sisälle.
— No mitä pahuksia nyt! Täällähän te istutte kaikki, sanoi hän, ettekö ole Vierimällä käyneetkään? Hyvää iltaa, Mari, sentään, vaikka mun täytyy noita vähän pöllyttää — — eivät kalkiset nuo tytöt olisi ensinkään uskaltaneet lähteä, vaan mikä se on se iso Tee, se on täytyminen! Kyllä minä surraan ja pyörät hyrrään, jos ei hyvä auta.
— Niin, kyllähän isäntä aina on hyvin hyväsydäminen mies, lausui äitini. Olkaa hyvä ja istukaa, isäntä.
— Kiitoksia käskemästänne, sanoi isäntä, kyllähän tuota vähän joudan istumaankin. Mutta se on hiidessä valhe se, että minä mikään hyväsydäminen olisin. Hyvä sydän on ani kaukana tästä ukosta ja te olitte, Mari, ensimmäinen ihminen maailmassa, joka minua hyväsydämiseksi on sanonut. Pilkalla tekin sen teitte, vaan kun se kerran on sanottu, niin se on sanottu, ja siitä sanasta annan minä teille vielä tänä iltana tynnyrin rukiita, ja se on tosi se! Ja jos kipeä olette, niin haen, vaikka läpi yön, teille tohtorin Oulusta.
Nyt eivät toiset jaksaneet enään pidättää nauruansa, vaan päästivät aika remakan. Etenkin tytöt nauroivat, niin että vedet silmistä juoksi. Vaan isäntä, vaikka häntä itseäänkin alkoi naurattaa, koetti olla totisena ja jatkoi puhettaan:
— Niin, luulee kai tytötkin minun pilaa puhuvan — enkös minä sanonut, että makeiksi te täällä tulette, vaan ei kipeiksi. Mutta, hei, kaikki minun hyvä väkeni, lähtekää pois! Vaan Mari ei huoli panna oikein pian ovea kiinni. Tänään minä vielä rukiit tuon.
Silloin läksivät kaikki ulos.
— Kyllä se pian sen tekeekin, arveli äitini, että tuopi rukiit. Sillä ei hän niin monen hengen kuulemaa lupausta viitsi peruuttaa, vaikk'en minä niitä juuri mielelläni ottaisi vastaan. Mutta eihän sitä sovi kieltääkään. Se on hänen oma asiansa, kun antaa, niin antakoon.
Noin tunnin ajan odotettuamme kuulimme hevosella ajettavan pihaamme, ja ennen kuin ehdin mennä katsomaan tulijaa, astui ovesta sisään, säkki seljässä, Helmikankaan isäntä. Hän heitti säkin uunin viereen permannolle ja sanoi:
— Jaksan minä, näen mä, vielä kantaa tynnyrin rukiita kärryistä huoneeseen, en minä vielä niin lamassa ole. Siinä on, Mari, rukiit. Sanastanne on tynnyri ja yksi kappa on ylitse, se saapi olla Laurin vuokraa. Kyllä Mari taitaa olla vihainen minulle siitä kuin minä Laurin otin pois, mutta mitä te rengillä teette, pienethän teillä on vielä tilukset muokattavana, jaksatte net yksinkin vielä muokata, ilman että sitä varten tarvitsee kokonaista miestä vaatettaa, palkata ja ruokkia.
— Ei sen vuoksi olisi tarvinnut isännän minulle rukiita tuoda, en minä mitään Laurin vuokraa pyydä, sanoi äitini.
— Oli miten oli, pitäkää rukiit vaan, en minä niitä aina annakkaan, sillä sellainen pää on minulla ani harvoin, että lahjoja antaa; kyllä silloin saa ottaa, kuin minä annankin, päätti isäntä.
— Niin, mutta isäntä voipi kuitenkin, sanoi äitini, pitää vihaa minulle, kuu sanoin teitä hyväsydämiseksi, vaan todellakin olen minä aina ajatellut, että olette erittäin hyväsydäminen, toimelias ja vielä päälliseksi seurakunnan etevimpiä isäntiä.
— Niin — hm — kyllä minä yskän ymmärrän, murisi isäntä, Marilla on pahat nahassa. Suu puhuu sydämen kyllyydestä. Aina suurempaa ja karkeampaa pilkkaa annatte minun korvissani soida. Toimelias minä tosin olen, mutta mikäs seurakunnan etevin isäntä minä sentään olisin! Kuitenkin, kun se on sanottu, se on sanottu, ja siitä sanasta minä huomenna tuon teille kolme palvattua lampaan reittä, ja se on tosi se!
— Ei isännän pidä ruveta turhiin puuhiin, kantamaan tavaraansa tänne ja köyhdyttämään itseänsä, saattaaksensa minua uppo rikkaaksi. Sovitaanhan noita muutenkin, minä kun pyydän sanani anteeksi, puhui siihen äitini.
— Mokomiakin herjaussanoja tässä vielä anteeksi pyytämään rupeatte, olette vaan koko illan kehunut minua sellaisilla sanoilla, joita ei yksikään kuolevainen ole minulle vielä eläessäni lausunut, vaan kaikki ovat minua sanoneet petturiksi, saituriksi ja visukintuksi, joihin nimiin minussa onkin syytä. Petturi minä en juuri ole, mutta saituri ja visukinttu olen, ja jos en niin olisi, joutuisin minä pian maaltani pois, niinkuin isäsikin joutui. Vähän saiturina on mielestäni parempi olla, kuin roima tuhlarina, onhan sitten huonouden ja sairauden aikana vähän kumminkin, millä auttaa entisiä, vanhoja työntekijöitänsä. Mutta koska anteeksi pyysitte, niin toimitan minä teille huomenna lampaan reisien keralla putelin Ranskan viiniä ja päätökseksi sanon: Ei kaikki minua oikein tunne, mutta minun mielipiteeni on semmoinen, ettei kenenkään, joka minun maallani asuu, pidä puutosta kärsimän. Minä olen valmis auttamaan heti kohta, kuin joku valitus joko tautiin tai köyhyyden tähden minun korviini saatetaan. — Hyvästi nyt, Mari, tulkaa terveeksi, huomenna minä tulen taas katsomaan.
Sen sanottuaan meni isäntä raskaasti huoaten ulos.
Äitini ja minä jäimme katselemaan toisiamme silmiin.
— Kyllä minä olen sitä ajatellut, virkkoi äitini hetken päästä, ettei se niin kovasydäminen ja armoton ole kuin sitä huudetaan, sillä pahat ihmiset ovat aina valmiit pahaan kirveeseen vartta jatkamaan, mutta ruttotuumainen se on, eikä se koskaan ole paha merkki.
Minä olin iloinen, että äitini oli vähän terveempi. Se oli minusta parempi kuin Helmikankaan isännän lahjat. Kuitenkin ajattelin paljo tuota isäntääkin, vaikka en oikein ymmärtänyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Päätin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt, että hän piti paljon korupuheista ja kiitoksista. En tahtonut äitiäni vaivata jutun jatkamisella sinä iltana, vaan paneusin levolle ja huokasin sydämmellisen huokauksen korkeuden hallitsijalle ja uskoin hänelle, joka aina hyvin tekee, ohjattavaksi kaiken vastaisen eloni.
Aamulla aikaisin oli jo äitini ylhäällä toimimassa. Ennen minun heräämistäni oli hän jo käynyt Vierimälläkin, ja kun heräsin, sanoi hän:
— Nouse ylös, Heikki, pese silmäsi ja pue päällesi. Tänä päivänä on
Vierimän muorin hautajaiset.
Minä nousin ylös, tein kiireellä työt neuvotut ja olin valmis lähtemään vaikka mihin, kun näin äitini terveenä. Juuri kuin olimme lähtemässä ulos ja äidilläni oli jo munalukko kädessä ovea kiinni pannaksensa, tuli Helmikankaan isäntä siihen, kolme lampaan reittä nyrkissä ja viinipullo kädessä, ja antoi net äidilleni. Mutta äitini ei tahtonut enempiä lahjoja.
— Minä en huoli enään nyt, se on totta se, isäntä, en minä niin köyhä ole. On niitä köyhempiäkin autettavia, ja kun minä suutun, niin minä annan rukiitkin takaisin. Ei se ole muuta kuin metkuja, koko tuo tuommoinen kantaminen.
— Mitäs te, Mari, oikein meinaatte? sanoi isäntä, ja hänen huulensa tulivat valkoiseksi.
— Sitä minä meinaan, että, jos ei isäntä hyvällä erkane, niin minä suutun.
— Ohhoh! kuinka ylpeäksi te olette tullut viime yön seutuna, sanoi isäntä, olettehan hourupäinen, kun aiotte suuttua hyväntekijäänne.
— Juuri yön seutuna olenkin ajatellut sen koko asian niin perin juurin, vaikka illalla, kun pääni oli vielä kipeä, en oikein ymmärtänyt. Mutta sitten se selkeni minulle, ja eikö niin ole, että tämä asia olisi mitä kiiruimmittain sanottava emännällenne?
— Olkaa vaiti, hiljaa, hiljaa! Pitäkää kaikki, minä menen pian pois, sanoi isäntä ja lähti tiehensä.
Mutta äitini huusi hänen jälkeensä: Kyllä minä syön, mitä hyvät ihmiset antaa, vaan maksosta pitäköön Siipolainen huolta.
— Hiljaa, hiljaa! huusi isäntä kaukaa ja nosti lakkiansa jäähyväisiksi.
Mitä tuo tuommoinen äitini käytös merkitsee, ajattelin itsekseni, eikös sopisi paremmin kohdella miestä kuin noin julmalla tavalla ja uhkauksilla.
— Mitä vasten niin pahasti isännälle puhuitte? kysyin äidiltäni.
— Eipä sanota sulle, tulisit liian viisaaksi, vastasi äitini, mutta muista se, ettet missään mitään puhu tästä tapauksesta. Anna se olla minun salaisuutenani.
— Niin, mutta, sanoin minä, tietäähän Helmikankaan palvelusväki jyvistä ja rukiista, jotka isäntä antoi.
— Rukiista he tietävät, mutta tästä viimeisestä eivät he tiedä, ja anna se olla minun asiani, kyllä minä vastaan, puhui äitini äänellä, joka ilmoitti, ettei siitä asiasta sen enempää.
Nyt lähdimme Vierimälle enkä minä huolinut vaivata päätäni tutkimalla äitini salaisuuksia. Niin me kaikessa hiljaisuudessa astuimme Vierimän pihaan.
Sangen ihanasti valaisi kevät-aurinko tuota rauhaista pihaa, jonka keskellä kahden tuolin päällä lepäsi Vierimän muori arkussansa. Ja jos mihin päin katsoin, näytti kaikki niin juhlalliselta. Huoneeseen kun astuin, oli kaikki niin siistiä ja permannolla pienennettyjä havuja, joka pani huoneen erittäin hyvästi hajusta löyhkäämään. Minun suuhuni tuli huomaamattani sana: On niinkuin olisi pyhäpäivä.
Siihen yksi noista siistiin pukuun puetuista naisista vastasi
— Pyhäpäivähän nyt onkin, kosk'on sunnuntai-aamu.
Oikein, Sunnuntai-aamu se olikin, vaikk'en sitä ollut ensinkään muistanut. Vähän häpesin, ett'en sitä sen paremmalla huolella ollut muistellut, ja hävettävä asia se onkin kristittyjen seassa, ettei muisteta, milloin on sunnuntai.
Mutta yksi vanha harmaapäinen ukko lisäsi naisen sanoihin: Arkinako tässä torpparit jaksaisi hautajaisia viettää ja erikseen pappia kustantaa.
Siihen virkkoi Vierimän ukko: Kyllä kai sen jaksamisen puolesta jaksaa, mutta kun ruumiin hautaaminenkin on pyhä toimitus, niin voipi sen tehdä pyhänä, ett'ei vierasten tarvitse jäädä sen tähden pois, että työpäivä hukkaan menee.
— Olkoon nyt sitten vaikka niin, sanoi se toinen ukko, ja siihen se juttu loppuikin.
Nyt juotiin vähän kahvia, jonka jälkeen ruvettiin lähtemään. Mutta ennenkuin ehdimme huoneestakaan lähteä, tuli Helmikankaan isäntä emäntinensä, poikinensa ja tyttärinensä pihaan. He olivat kahdella hevosella kulussa, isäntä istui emäntinensä ensimäisissä kärryissä, poika Jaakko ja tytär Kreeta toisissa. Vierimän ukko käski heidän tulemaan sisälle ottamaan kahvia, mutta isäntä sanoi olevan kaikista sopivimman lähteä, kun muka jo oli myöhäinen, ja niin ei yksikään Helmikankaan väestä astunut pois ajoneuvoistaan. Sitten veisattiin lyhyt virren värssy ja lähdettiin.
Hautajaisvieraista oli usea hevosella, mutta usea ilmankin, ja sentähden tuli kysymys, kuinka niiden on tekeminen, joilla ei hevosta ollut. Viimein suostuttiin, että hevosella olijat ottaisivat lisäkuormaksi muutamia hevosettomia. Se oli Helmikankaan isäntä, joka sen jutun alkuun pani, ja isäntä käski äitiäni omiin kääseihinsä ja minua poikansa ajopeliin. Äitini ei ensin tahtonut siihen suostua, mutta kun emäntä alkoi häntä pyytää nousemaan hänen syliinsä, niin meni äitini viimein. Minä puolestani en olisi ensinkään tahtonut Jaakon kanssa ajaa, mutta olin viisas kuitenkin, että kohta menin sinne ja istuin Jaakon syliin. Kun olin paikalleni istunut, sanoi Jaakko:
— Oh, keveähän sinä oletkin, vanhasta pienennetty.
— Mitäs minä vielä niin paljon painan, vastasin minä ja olin juuri kuin tosiaankin vanhasta pienennettynä olisi ollut oikea nimeni. Sitten mentiin niin että maa tömisi ja vähän päästä olimme kirkon mäellä.
Tultuamme kirkolle näin, että Isä ylhäinen oli tehnyt paljon taivahan toukoa, sillä haudattavien ruumisten luku oli yhdeksäntoista. Parhaaseen aikaan olimme tulleet perille, sillä kohta sen jälkeen alkoi juhlasaatto. Pappi ja lukkari kulkivat edellä ja heidän jälessänsä kannettiin ruumiit iän mukaan, niin että lasten ruumiit olivat edellä ja niiden perässä vanhemmat, niin että se, joka oli vanhin ijässä vainajien luvussa, sai tulla viimeisenä. Tämän pidin erittäin mukavana järjestyksenä, sillä mielestäni ei mikään ollut soveliaampi edellä menemään kuin pieni lapsi. Siten viaton lapsi lapsen-oikeudellansa aukasi kirkkotarhan tien ja vanhat, syntiset saivat tulla perässä lapsille luvattuun valtakuntaan. Kun juhlakulku kellojen soidessa oli kulkenut ja kaikki ruumiit hautaan laskettu, yksi sinne, toinen tänne, eri osiin hautausmaata, ja kaikille oli viimeinen siunaus luettu, toivotti pappi viimeiseksi, seisoen keskellä kirkkomaata, että koko se kirjava joukko, joka sinä päivänä haudattiin, yhteen autuaalliseen seuraan yhtyisivät haudan tuolla puolen, ja kehoitti kaikkia jälkeen jääneitä kilvoittelemaan sen perään, että ennen kuolematansa voittaisivat takaisin lapsen-oikeutensa Vapahtajansa tykönä. Sillä taivaan valtakuntaan ei päästä aikaisena, vaan lapsena.