Sen perästä mentiin kirkkoon, jossa kauniisti saarnattiin ja rovastinkin kuolemasta kiitosta Herralle kannettiin sekä lopuksi kehoitettiin seurakuntaa yksimielisesti tulemaan ensi tulevana tuorstaina saattamaan vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa.
Kun kaikki oli kirkossa loppuun saatettu, menimme hautausmaalle ja peitimme Vierimän muorin haudan. Kellot soivat kaiken aikaa. Tosin ei muorille soitettu, mutta siinä samassa sitä hänenkin osallensa tuli, kun kerran toisille, rikkaammille, joiden hautoja samalla aikaa peitettiin, jumalanpalveluksen jälkeen, niin kuin tapana oli, haudanpeitto-kelloja soitettiin. Kun tuo viimeinen palvelus, minkä vielä voimme Vierimän muorille tehdä, oli toimitettu ja hän oli maan rauhalliseen poveen kätketty, lähdimme me pois ja ajoimme Vierimälle.
Täällä nyt syötiin päivällistä, pidettiin puheita ja juotiin kahvia. Muutamat partasuu-miehet kaatoivat viinaakin kahvin sekaan, mutta kukaan ei humalaan tullut. Yhtä ainoata kutsuttua kaivattiin, se oli minun vaarini. Hän ei tullut koko iltana.
Noin kello seitsemän aikana läksivät kaikki vieraat pois ja minäkin äitineni menin kotiin. Surulliselta se kuului, kun Vierimän ukko hyvästi jätellessänsä sanoi kotinsa olevan tyhjän ja aution, niinkuin ei siinä enää ketään asuisi. Entistä enemmän tunsin minä rakastavani Vierimän torppaa Loviisan kyynelten tähden ja erittäin alakuloisena astuin minä äitini kanssa asuntoomme. Äitinikin näytti olevan hyvin suruisena ja kohta huoneeseen päästyänsä alkoi hän veisata:
Sinä vaivainen mato ja matkamies
Mont' vaarallist' vaellan retkee,
Ijän maat' etseissän' tässä ties',
Ja odotan ehtoon hetkee.
Kun virsi oli veisattu, menimme joen rantaan, jossa tuulluttelimme surevaa mieltämme, enkä vihdoin itsekään enään oikein tietänyt, mitä surinkaan; mutta silloin kuin jotakin surullista muistin, oli se Loviisan kyynelten tähden. Vihdoin vaipui sekin päivä ajan virtaan.
KOLMASTOISTA LUKU.
Odottamaton harmi.
Halullisia, jotka tahtoivat tulla saattamaan rovasti-vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa, oli suuri joukko. Niitä olin minäkin äitineni, samoin kuin Vierimän ukko tyttärinensä. Me lähdimme jo varahin, ennenkuin määräkään oli, kirkon kylään ja vieläpä pappilan pihaankin. Kun sinne saavuimme, oli kello kaksi ja vasta neljän lyömältä piti ruumissaaton lähtemän.
Tämä oli juhlallinen tuorstai, jota samanlaista maalainen ani harvoin saapi nähdä. Keskellä pihaa, viherjäin kuusien ympäröimänä lepäsi tuo entinen isäntäni ja rakastettu opettajani, täydessä papin puvussa, komeassa arkussansa. Moni, oikein moni, niin ylhäinen kuin alhainenkin kävi häntä vielä katsomassa, sillä jokainen tiesi, että pian on hän pois näkyvistä ja multa on hänen pian peittävä. Jokainen, joka siinä saapuvilla oli, pyyhki silmiänsä ja muutamain naisten silmät vuosivat niin runsaasti vettä, että heidän täytyi useasti puristaa pois liikaa vettä nenäliinastansa. Mitä he noin kovin itkevät, ajattelin itsekseni, jopa valitin äidillenikin, että paljon itkevät. Minun äitini ei itse ollut suur'itkijöitä, vaikka tippoja hänkin moniaita tiputteli, sitä en kiellä. Äitini vastasi sanoihini:
— He itkevät, kun ei rovasti enään voi saarnata.
— Tottakohan tosiaan sitä itkevät! sanoi Vierimän ukko, joka seisoi meidän vieressämme. Jos asia niin olisi, sitten ei se niin hullusti olisikaan. Sittenpähän vasta kuolleena tuossa heille oikean parannus-saarnan saarnaisikin. Minä pelkään pahoin, että on kaukana siitä, sillä suuri vesi on useinkin paljoa vaille puhdasta.
Nyt alkoi oikein tulvanaan tulla hautajaisvieraita uljailla hevosilla. Niiden joukossa oli Helmikankaan isäntäkin emäntinensä. Pian täyttyi pappilan piha hevosista ja pappilan huoneet vieraista. Kirkossa käskettyin halullisten oli tilan ahtauden tähden astuminen joen rantaan ja niinmuodoin pois pappilan pihasta.
Nyt huomasin minä vasta, mitä tuo sana "halulliset" tarkoitti. Halullisten ja kutsuttujen vierasten välillä oli suuri eroitus. Kutsutut olivat oikeat hautiaisvieraat, vainajan arvoiset, hänen sukulaisensa, toverinsa ja ystävänsä. Sitä vastoin olivat "halulliset" nimetöntä ruuppurahvasta. Ne saivat tulla, jos tahtoivat, mutta sillä ehdolla, että vaan sivulta eli perältä katselivat juhlallisuutta ja aina olivat valmiina siirtymään pois tieltä, noiden kutsuttujen tieltä, vaikkapa sitten jokeen tai maantien ojaan, kuinka sopi ja itse hyväksi näki. Minä puolestani pidin toisella kädelläni kiinni eräästä pienestä kasvavasta puusta alhaalla joen rannassa, toisella äitini kädestä, ja katselin, kuinka alkoi juhlakulku.
Edellä tulee kaksi miestä, päät paljastetut, mustat sauvat kädessä kumpaisellakin. Sauvoissa riippuu mustaa verhoa. Minä katselen tarkemmin noita miehiä ja näen kauluksesta, että ovat pappeja ja vieläpä vanhoja, niinkuin rypyt heidän poskissansa osottaa. He kävelevät erittäin vakavin askelin ja pitävät sauvojansa ylös taivaaseen päin. Mutta askelta pari ovat he sivuitse; mitä nyt tulee? Kohta jäljessä astuu kaksi nuorempaa pappia ja kantavat kumpikin varovasti kämmenillänsä tyynyä. Tyynyistä riippuu nauhoja. Minä en itse tiedä, mitä ne tarkoittavat, ja kysyn äidiltäni, joka niinkuin kokenut vanhallainen ihminen kaikki tietää. Sainkin vastauksen:
— Siinä kannetaan rovasti-vainajan kunnian-merkkejä.
Samassa hekin ovat sivu astuneet.
Nyt kannetaan ruumista paareilla. Paarit ovat peitetyt mustalla vaatteella ja sen päällä on ruumiin-arkku. Mustan vaatteen päällä heiluu myöskin valkoisia, nauhamaisia esineitä, kantoliinat. Kaksitoista siistiä talonpoikaista miestä kantaa paareja. He ovat seurakunnan, vieläpä koko pitäjän etevimpiä isäntiä, käsissä valkoiset hansikkaat. Kohta heidän peräsään kävelee tyhjinä myöskin kaksitoista samanlaista miestä, net ovat varakantajat. Nyt alkaa kellot tapulissa täydellä mahdilla soida ja minä kuulen soittoon vastattavan, juuri kuin olis toisella puolella seurakuntaa toinen torni, jossa soitetaan. Tuon saman huomaa äitinikin ja sanoo:
— Kas, kun Lapinkangas [kangas lähellä Limingan kirkkoa] vastaa soittoon, se tietää ilman muutteita.
Mutta minä en käännä silmiäni hetkeksikään pois saattojoukosta, vaan katselen kahdella silmällä satana silmänä ja näen, kuinka ruustinna kävelee kohta varakantajien perässä huojuen ja pyyhkien silmiänsä. Hänen oikealla puolellansa kävelee hänen poikansa, vasemmalla tyttäret. Heidän peräsään astuu rivissä rinnatusten viisi pappia. Net ovat Limingan pitäjän kaikki viisi kappalaista. Sitten tulee erillänsä toisista yksi vanhanlainen pappi, kappa selässä ja kirja kainalossa. Joku kuiskaa meidän lähellämme: Se on Oulun rovasti. Hänen jälestään astuu vielä suuri joukko pappeja, joita ei kukaan tunne ainoatakaan, net ovat etäisistä seurakunnista. Nyt tulee suuri joukko vallassäätyisiä, miehiä ja naisia, ja sitten heidän perässään vielä suurempi joukko talonpoikaista väkeä, isäntiä ja emäntiä. Viimeiseksi liittyy saattoon pappilan palvelusväki, rengit ja piiat. Niiden joukossa silmäni keksivät vaarinikin.
Jo tulee meidän vuoromme lähteä liikkeelle. Mutta nytpä silmäni suurenevat. Jos mihin katson, on väkeä ihan mustanaan, ja koko tuo ääretön kansan paljous rientää kirkolle. Kun ruumis on ehtinyt kirkkokujan suuhun, lasketaan paarit alas ja kantajat muutetaan. Niin mennään taas eteenpäin ja pian ollaan kirkkomäellä. Nyt avataan kirkon läntinen ovi, kirkosta alkaa veisuu kuulumaan, ruumis kannetaan sisään kirkkoon ja soitto lakkaa. Väkeä on kirkon ympärillä tungokseen asti. Ken suinkin voipi, koettaa päästä sisälle. Minä en tahdo olla miestä huonompi, vedän vielä äitiänikin ja pian olemme kirkossa. Me lähenemme niin paljon, kuin mahdollista, alttaria, vaan emme pääse kuoriinkaan asti, sillä tie on suljettu. Nyt loppuu virsi. Ruumis lepää paareilla alttarin edessä, surusauvain kantajat seisovat ensimmäisten penkkien päissä valtakäytävän kahden puolen ja tuo vanhanlainen pappi kirjoinensa kappoinensa on astunut alttarille. Minä kuulen taas hiljaa kuiskattavan: Oulun rovasti onkin ruumissaarnaa saarnaamassa, ja silloin alkaakin tuo Oulun rovasti alttarilla saarnata.
Hän saarnaa näitten sanojen johdosta: "Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto." Hän saarnaa oikein voimalla, hengessä ja totuudessa, niin että pitäisi sen sanan-voimasta kivienkin itkemän, Mutta minä näen monta olevan kuivin silmin. Kukatiesi net eivät luule kuuluvansa siihen seurakuntaan. Kun saarna on päättynyt, astuu saarnan pitäjä alas alttarilta ja seisahtuu ruumiin-paarien päähän alttarin eteen. Ruumiin-arkku lasketaan alas paareilta permannolle ja nyt kolmasti multaa heittämällä vihkii hän meidän rakastetun rovasti-vainajamme haudan lepoon sekä lukee lopuksi muutamia rukouksia. Sen jälkeen taasen veisataan yksi värssy. Kun se on tehty, alkaa saarnaaja taas ja lukee vainajan elämäkerran. Sitten aletaan jälleen veisata. Veisun aikana nostetaan arkku paareille, peitetään suurella, mustalla vaatteella merkiksi, että hauta on jo siunattu. Ruvetaan kantamaan ruumista ulos kirkosta. Lukkari kulkee nyt edeltä veisaten, ja kun paarit tulevat ovesta ulos, alkaa kellot jälleen soida. Me riennämme hautausmaalle ja ehdimme sen verran nähdä, että hauta on ylt'ympärinsä havuilla koristettu. Siihen rovastimme maallinen maja lasketaan. Nyt sataa kukkakimppuja ja seppeleitä hautaan, mutta vielä lisäksi itsekukin kohdastansa heittää kourallisia multaa hautaan. Kun kaikki ovat heittäneet nämät multaiset jää-hyvästit, pannaan laudoista kokoonkyhätty arkun kuori hautaan, arvatenkin siinä tarkoituksessa, ettei arkku aivan pian pahenisi, ja sitten astuu kaksitoista rotevaa lapiomiestä ja peittää haudan. Kun hauta on täytetty, lakkaa soitto, ja niin on rovasti vainajamme juhlallisesti haudattu. Siunattu olkoon tomunsa, mailmassa mainittakoon maineensa!
Hautajaiset olivat kestäneet kauan ja pitkästä seisomisesta väsyneinä emme äiti ja minä halua katsella kansan hajoamista, vaan käännämme kohta askeleemme kotia päin. Päästyämme maantielle, vielä kerran katsahdamme jälkeemme ja näemme kansaa menevän kaikkialle kuin pilveä. Samassa saavuttaa meidän Vierimän ukko, ja kolmisin alamme nyt astua terävin askelin. Äitini juttelee asioita kaikenlaisia, joihin ukko vastaa milloin myöntäen, milloin kieltäen. Vihdoin tulee tien haara, josta Vierimän ukon on eroaminen, mutta silloin huomaamme mustan savupilven. Voi, mistähän se tulee? Vierimän ukkokin lähtee juosta lönttyämään sitä kohden, ja kun hetken olemme juosneet, selvenee meille, että meidän oma turvetöllimme on tulessa. Me juoksemme vielä kiivaammin, siksi kuin saavumme pihaan ja katkera savu löyhähtää silmiimme. Olemme aivan mökin tykönä, mutta mitä sen teemme. Ovi on lukossa ja äitini aukasee sen kiireesti, katto kun on vielä alasputoomatta. Nyt saamme kaikki kiirettä syytämään tavaroita ulos. Niiden joukossa on säästökannunikin tuokiossa pihalla.
Jumalan kiitos, olemme jo kaikki tarpeellisimmat korjanneet ja pihalle heittäneet. Silloin katto romahtaa pauhinalla alas. Seinät sujuvat, turvaseipäät palavat ja itse seinätkin kyttelevät. Vihdoin viimein meidän katsoessa on huoneestamme jälellä turvekasa, josta sakea savu nousee tahi pieniä liekkejä leimahtelee.
— Kukahan tuon teki? huudahtaa Vierimän ukko.
Äitini valitti: Pahus, kun tuli lähdetyksikin! Jos olisin kotona ollut, olisin ottanut heittiöitä niskasta kiinni. Toisten vika se on, sen minä tiedän; sillä minulla ei ole ollut tulta eilenkään, sitä vähemmin tänäpäivänä.
Minä tiesin, että äitini puhui totta, sillä emme olleet kahteen päivään keittäneetkään. Puolestani todistin äitini puheen Vierimän ukolle.
— Se on harmillinen asia ja onnettomuus! mietti Vierimän ukko.
— Onhan se, mutta tekemällähän noita tuonlaisia toisia saa, virkkoi äitini, tullen tyveneeksi.
Nyt ei ukkokaan tahtonut jatkaa puhetta, vaan hän kehoitti kantamaan joesta vettä turpeiden päälle, niin ettei valkia saunaan pääsisi. Niin tehtiinkin. Ukko ja äitini kantoivat saavilla ja minä kannoin kiululla ja ämpärillä. Pian oli tuli kipinättömäksi sammunut. Nyt ei ollut meillä yösijaa omasta takaa, jollei saunassa; sillä ulkona oli jo niin lämmin, että lehmä kyllä tarkeni pihallakin maata. Kuitenkin ajattelin itsekseni, mihinkä tästä oikein asumaan mennään — pyydettäisiinkö Vierimän ukolta yösijaa.
Äitini ei näyttänyt olevan juuri milläänkään muusta kuin vaan saisi tietää, kuka mökin oli polttanut, ja hän koetti ukon kanssa tutkia asiata. He kulkivat ympäri pihaa, nähdäksensä ensin, oliko mitään muuta pahaa harjotettu. Pian huomattiin, että keskellä pihaa oli tuhkaa ja hiiliä maassa. Lähemmin kun tarkasteltiin, nähtiin, että siinä oli olkia, heiniä ja kuivia varpuja poltettu. Kun tämä nuotion sija oli päällä tuulen mökin raunioomme katsoen, niin tultiin siitä varmaan vakuutukseen, että nuotio oli syynä mökkimme perikatoon. Oli näet päivän selkeä, että niin suuren nuotion tuli, kuin se jäännöksistä nähden oli ollut, oli voinut lennättää, jollei ilmeistä liekkiä, niin kuitenkin kipinöitä meidän olkikattoomme, jossa oli kahdenlaiset hyvät sytykkeet, oljet päällä, tuohet alla.
Näin oltiin kohta ja vähällä vaivalla saatu selville, että tuho oli tullut jonkun ilkiön kädestä, vaan kuka oli tuo hirmuinen, joka toisen pihaan oli tullut nuotioita virittelemään? Ruvettiin arvelemaan asiaa sinne ja tänne, eikä voitu muita ajatella kuin onkipoikia, jotka usein kulkivat meidän mökkimme alapuolella onkimassa. Heidän päähänsä siis yksimielisesti vian langetimme.
Kun asia oli sen verran selvillä, että sytyttäjät olivat onkipoikia, rupesi äitini itkemään ja hän itki oikein katkerasti. Lohduttaaksensa häntä sanoi Vierimän ukko:
— Älä itke, Mari, kyllä sinua Jumala ja hyvät ihmiset vielä auttavat.
Tästä ukon hellästä puheesta olin jo vähällä minäkin ruveta itkemään, mutta ennenkuin vedet silmiini ehtivät, kuulin äitini vastaavan:
— En minä itke sitä, että mökkini poltettiin, vaan sydäntäni karvastelee noiden vallattomain poikain surkea tila. Kun jo niin nuorena tekevät tämmöistä ilkivaltaisuutta, mitä he sitten tekevätkään, kun vanhemmaksi tulevat!
Tätä sanoessaan katsahti äitini hyvin terävästi minuun, niin että luulin hänen tarkoituksensa olevan vetää minun samaan nuottaan onkipoikain kanssa. Mitä hän mietti, kävi kuitenkin kohta selville.
— Muista nyt sinäkin, Heikki, varoitti hän, ettet koskaan nuotioita sytyttele luvattomiin paikkoihin ja ettet missään milloinkaan mitään pahuutta ja ilkivaltaisuutta harjota. Näet nyt omilla silmilläs, minkä vahingon häijyys saa aikaan.
— Kyllä näen, sanoin minä, luvaten elää siivolla, ja Vierimän ukko taputti kädellänsä päätäni, lausuen:
— Oikein, Heikki; kun siivolla aina olet, niin kyllä sinusta mies tulee, jota olen aina toivonutkin.
Nyt vasta huomasin kaivata yhtä joukostamme, nimittäin Loviisaa. Olihan Loviisa ollut seurassamme, kun menimme hautajaisia katsomaan; mutta en ollut häntä huomannut, kuin viimeksi pappilan pihalla. Kysyin siis ukolta, mihin Loviisa oli joutunut.
— Kuinka niin? kysyi ukko naurahtaen. Kyllä se tallella on — Loviisa meni Pirttilän emännän kanssa, sillä Pirttilän emännälle Heikin Antti oli tuonut tavaroita kaupungista, mutta vienyt ne kotiinsa, kun hän asuu kirkonkylässä. Loviisa meni häntä auttamaan niitä kantamaan ja taitaa jo olla kotona.
Samassa kuin ukko oli sanat sanonut, näinkin Loviisan juosta piipertävän maantietä meille päin. Pian oli hän siinä ja rupesi katselemaan ihmeissään, avossa suin, kun ei meillä enään mökkiä ollutkaan.
— Kyllä me Pirttilän emännän kanssa savun näimme, alkoi hän puhella, vaan silloin kuin joen partaalle ehdimme, oli jo kaikki loppunut. Minä läksin kuitenkin katsomaan, olisiko isä täällä, vaan kun tulin tälle aukealle, nousivat silmäni pystyyn, kun ei enään Marin mökkiä ollutkaan. Kuinka se on palanut?
— Sytytetty kai se on, sanoi ukko, en minä muuta tiedä.
— Häpeämättömät! huusi Loviisa.
Nyt neuvoi ukko, että kaikki meidän tavaramme kannettaisiin heille vielä samana iltana. Suurimmat hän hakisi hevosella, mutta pienemmistä otti kukin kantamuksensa ja sitten lähdettiin Vierimälle. Perille tultuamme laskimme kantamuksemme pihalle ja ukko arveli:
— Sopiihan se hyvin, että Mari tuopi meille kaikki tavaransa, koska täällä jo on hyvä joukko ennestäänkin.
Se puhe tarkoitti sitä, että meidän jyvämme olivat Vierimän aitassa, samoin kuin myös äitini liiat vaatteet. Vaatteita oli näet vielä jälellä hyvä joukko semmoisia, joita äitini Helmikankaan tyttärenä ollessansa oli laittanut. Kun ei meillä itsellämme ollut mitään aittaa eikä luhtia, niin oli Vierimän väki hyväntahtoisesti ottanut ne talteensa.
Mutta vielä oli yksi harmi tuleva.
Kun Vierimän ukko aukasi tallin oven, jossa ei ollut oikeata lukkoa, ja rupesi ottamaan hevostansa, niin hevosta ei olutkaan. Nytkös ukko rupesi viheltelemään ja sanoi:
— Totta tosiaankin, voroja liikkuu paikkakunnallamme, hevosenkin ovat varastaneet. Eipä totta toisen kerran olekaan jättämistä mökkiä yksinään. Et sinäkään, Loviisa, huomannut katsoa talliin, oliko hevonen jo silloin poissa, kun Marin mökille juoksit.
Loviisa vastasi, ettei hän ollut huomannut talliin katsoa.
Ukko juoksi hädässänsä niitylle katsomaan, olisiko joku veitikka hevosen sinne laskenut, ja hevonen olikin niityllä. Silloin arvattiin, että samaiset pojat, jotka epäilemättä olivat mökkimme nuotioineet, olivat Vierimän talissakin käyneet viisauttansa jakamassa.
Nyt haettiin hevosella vielä samana iltana kaikki tavaramme pois ja ehtoolla tuotiin lehmämmekin Vierimälle. Kun se oli tehty, saimme levähtää ja miettiä päivän tapauksia. Rakkaan opettajamme olimme hautaan saattaneet, harvinaisen juhlallisuuden nähneet ja mökkimme palolla sen maksaneet; vihdoin Vierimän asukasluku oli vähäksi aikaa lisääntynyt toisella vertaa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Vahinko korvataan, syyllinen rangaistaan.
Kun tuo odottamaton harmi oli tapahtunut, oli äitini kahdella päällä, istuttaisiko enään perunoita vai ei oman mökkinsä maahan. Arveltiin näet sitäkin, että on melkein turha mökkiä uudestaan rakentaa. Usein on täytyminen jättää mökki yksin, kun ei ole kotimiestä, ja suittaisi taas tapahtua, että se poltetaan. Ja sama, joka mökkejäkin polttaa, voisi tehdä pahaa istutuksillekin.
Aamulla läksivät Vierimän ukko ja äitini kylälle tiedustelemaan, oliko kukaan nähnyt mökkimme luona eilen iltapäivällä ketään liikkuvan. Ympäri kuleksittuansa tulivat he kuitenkin tyhjän-toimittajina takaisin; ainoastaan sen olivat kuulleet, ettei ketään oltu nähty onkimassa eilis-iltana. Sitä he eivät suuresti uskoneet, sillä heidän varma vakuutuksensa oli se, että onkipojat olivat pahan tehneet. Kuitenkin täytyi heidän jättää asia sillensä ja äitini huoahti:
— Niin meni mökkini kirkkaalla päivällä, kuin koiran henki, ilman rangaistusta.
Kun siis näytti mahdottomalta saada sen enempää selvyyttä, aloimme me tehdä työtä ja muokata perunamaatamme entisessä pihassamme; yöt kävimme makaamassa Vierimällä. Kaikkein suurin harmi oli kuitenkin äidilläni enostansa, kun hän odotteli enoansa kohdakkoin Kemistä tulevaksi eikä ollut kotoa enempää kuin taivaan linnulla, mihin vieraan sisään käskeä, ja vallan tukalassa tilassa olisimme olleetkin, jos ei olisi meillä olut niin kelpo naapuri kuin Vierimän ukko.
Oli noin kolme päivää rovastin hautajaisista, siis sunnuntai-ilta, kun juuri maatapanon aikana astui Vierimän pirttiin eräs vähämielisenä pidetty vanha leskinainen, nimeltä Saara Sulkava. Ensimmäiseksi sanoikseen alkoi hän puhua tuosta meille tapahtuneesta onnettomuudesta. Se oli kaikkein mielestä merkillistä, kun hän kertoi juuri tulevansa kaupungista, johon hän sanoi menneensä tuorstaina. Silloin oli mökki vielä ollut palamatta, mutta hän sanoi kuitenkin tietävänsä, kuka sen oli polttanut.
Nytkös me kaikki oikein ihmeeseen tulimme! Mistä hän voisi tietää mökin polttajan, kun oli ollut kaupunkimatkalla kaiken aikaa ja hänen mennessänsä mökki vielä oli entisellään eivätkä nekään mitään tietäneet, jotka samassa kylässä olivat.
Ukko ja äitini koettivat vuoroonsa kysellä häneltä, mistä hän sen tietää ja kuka polttaja on. Mutta hän sanoi ei uskaltavansa sen enempää puhua, valitti vaan maailmaa pahaksi ja ilkivaltaiseksi. Jos polttaja olisi huonompia ihmisiä, arveli hän, niin hän kyllä uskaltaisi sanoa, mutta hän pelkäsi rikasten päälle kannustaa. Minä olen vanha ja joudun pian seurakunnan elätiksi; jos minä rikkaita laittaisin rikoksesta rangaistukseen, niin rikkaat minun tappaisivat myrkytetyllä ruo'alla.
Hänen sanoissaan huomattiin tosin jotakin johtoa, mutta kun häntä pidettiin vähämielisenä, niin arveltiin hänen puheensa olevan vaan tuulen tuomaa.
Vaan äläpäs! Kun taas uudestaan kysyttiin, eikö hän oikeudessakaan uskaltaisi totuutta sanoa, vastasi hän:
— Kyllä minun oikeudessa täytyy totuus sanoa, vaan kun minua pidetään vähämielisenä, niin ei heidän tarvitse minua valalle laskea ja toiseksi eivät taida oikeudessa ottaa korvaansakaan, jos ma untani siellä rupeaisin kertomaan. Mutta jos osaatte metkutella, niin kyllä siitä vielä sittenkin voipi selko tulla. Jos vikapää saadaan itse tunnustamaan, silloin ollaan asian perillä. Sitä varten pitää, kun nimismies vikapäätä tunnustamaan vaatii, kohta käyttää kovia sanoja, että on näkijöitä ja todistajia kyllä; silloin se pian tunnustaakin, sen minä takaan, vaan minä en puhu asiata enkä nimitä vikapäätä muille, kuin vallesmannille.
Oli siis jättäminen asia siksi kuin Saara nimismiehen edessä totuuden puhuisi, ja kun hän oli kävelymatkastaan hyvin väsynyt, pyysi hän saada yötä olla Vierimällä. Se hänelle sallittiin ja niin panimme kaikin levolle.
Aamulla läksi Vierimän ukko sanaakaan hiiskumatta ulos, pisti hevosen valjaihin ja ajoi Limingan kylään päin. Saara Sulkava nousi myöskin ylös ja aikoi lähteä, mutta kun hän oli hieroja, pyysi äitini häntä hieromaan kättänsä. Hän myöntyi pyyntöön ja alkoi kohta hieroa. Saara oli myöskin nuuskan-tekijä ja hän oli tuonut kaupungista suuren nyytin tupakanlehtiä. Hän pyysi äidiltäni lupaa, että saisi käden hierottuansa kuivata padassa vähän tupakoita, sillä hän oli muutamille luvannut samaksi päiväksi tuoda valmista nenänuuskaa. Äitini lupasi hänen tehdä vaikka kaikki tupakkansa nuuskaksi ja antoi hänelle sitä varten puita ja padan. Kun käsi oli hierottu, rupesi Saara kuivailemaan tupakanlehtiä ja oli juuri täydessä touhussa työssänsä, kun Vierimän ukko ajoi nimismiehen kanssa pihaan. Saara kuitenkaan ei toimessansa tulijoita huomannut, ennenkuin nimismies seisoi hänen edessänsä. Nyt Saara parka pahanpäiväiseksi hämmästyi, kun nimismies alkoi puhutella häntä mökin palosta:
— Te olette sanonut tietävänne, kuka Maria Helmikankaan mökin on polttanut, sanoi nimismies.
— En minä tiedä sen paremmin, minä näin vaan semmoista unta, puheli
Saara ja rupesi vapisemaan.
— Mimmoisia unta näitte? Kertokaa uni minulle, käski toinen.
Saara istui rahille, otti tuohisen nuuskatoosansa, pisti nuuskaa nenäänsä ja alkoi kertoa ja me kaikki istuimme ja kuuntelimme:
— Minä menin tuorstaina kaupunkiin ja kuljin Marin mökin sivu maantietä, sitä samaa, jota maailman kansatkin kulkevat. Minä en nähnyt mitään pahoja enteitä, en niin missään, ja pääsinkin ehtoolla myöhään Ouluun. Siellä menin majapaikkaani Kuusiluodossa, niinkuin kuuna päivänä tavallisesti, ja väsynyt kun olin, panin melkein kohta maata. Sisaren tytär näet aina laittaa minulle kohta vuoteen, kun sinne tulen, vaikka se sitten olis sydänpäivällä. Kun maata panin, niin valvoin kuitenkin kauan ennenkuin sain vähääkään unta silmiini. Minä kääntelin itseäni vuoteellani sinne ja tänne ja olin levotoin. Oli kumminkin kappaleen jälkeen sydän-yön, kun nukuin, ett'en itsekään huomannut, koska olin nukkunut. Minä olin seisovanani Temmesjoen rannalla ja näin siinä Marin mökin ja maantien ja kuulin äänen, vaikk'ei ketään näkynet, ja ääni sanoi: He ovat rovastia hautaamassa. Sitten näin minä Helmikankaan pojan Jaakon ratsastavan niitylle pienellä, punaisella varsahevosella, ja hän astui alas varsan selästä erään vanhan heinäsuovan luona, otti siitä heiniä ja suovan pohjarisuja, sitoi ne taakaksi ja kantoi sen Marin mökille, keskelle pihaa. Vähä niitä vielä on, sanoi hän sitten, ja uudisti niityllä-käymisen kolme kertaa, tuoden aina taakallisen risuja ja heiniä. Sen jälkeen kävi hän Vierimän riihen seinän vierestä ottamassa olkia kokonaisen kuvon ja kantoi senkin Marin pihalle. Nyt toi hän varsansa niityltä myöskin Marin pihaan. Näin toimitettuansa asetteli hän sievästi ja sukkelaan nuotion keskelle pihaa kaikista kantamistansa aineksista, raapasi puikolla varsan kylkeen ja sai siten puikon syttymään tuleen. Palavalla puikolla sytytti hän sitten tuon pehkukasan, sanoen: Täytyy tehdä ilotulitus ja huvitella itseäni, sillä välin kuin isä ja äiti ovat rovastia suremassa, kosk'en minä sinne päässyt, jonne kaikki kerjäläisetkin ovat menneet. Pian on koko pehkukasa tulen vallassa. Jaakko sieppaa aidasta seipään kappaleen ja hämmentää sillä nuotiota. Minä juoksen lähelle häntä ja kysyn, mitä vasten hän siinä nuotiota pitää, toisen pihassa. Siihen hän vastasi: Minä keitän punaista maalia, jolla Marin mökki maalataan; se on maalamatonna niin ruma, kun se on turpeista. Nyt lentää kipunoita huoneen olkikattoon, joka syttyy tuleen. Tästä pojalle hätä käteen, hän hyppää varsan selkään ja ajaa karauuttaa pois, vaan ei pääse edemmäksi kuin huoneen kohdalle. Siinä hyppää tuo punainen hevonen pystyyn ja on silmänräpäyksessä kasvanut mahdottoman suureksi hevoseksi, lähes mökin kokoiseksi: Jaakko putoaa pois seljästä ja lähtee juoksemaan ja pääseekin pakoon, mutta hevonen muuttui koko huoneen kokoiseksi tulen-liekiksi. Minä juoksin pojan perässä saadakseni kiinni hänet. Hän juoksi Vierimälle, aukasi tallin oven ja laski Vierimän hevosen niitylle, sanoen: Tuosta kumminkin uskovat voroja paikkakunnalla liikkuneen ja minä olen syytön. Sitten hän juoksi kotiinsa ja minä heräsin. Mitä herra vallesmanni siitä minun unestani nyt arvelee? päätti Saara.
— Unestanne, muori parka, huomaan selvästi, että Helmikankaan poika on syypää siihen työhön eikä kukaan muu; mutta me emme voi teidän todistuksellanne näyttää asiaa todeksi, sillä te olitte Oulussa ja asia tapahtui Limingassa. Unia ei taida niin lujasti uskoa, että ne todistukseksi kelpaisivat.
— Sen minä vallan hyvin tiedän, sanoi Saara, mutta koettakaapas saada häntä tunnustamaan, sanokaa, että teillä on kyllä näkijöitä, jotka tulevat todistamaan, jos ei hän hyvällä tunnusta.
Nimismies käveli takaisin laattialla muutamia kertoja hyvin ajatuksissansa, sitten hän äkkiä sanoi:
— Lähettäkää tuo pieni poika käskemään Helmikankaan Jaakkoa tänne. Jos ei sitä tänne sievästi saada, niin asiasta ei tule mitään.
Silloin äitini sanoi minulle:
— Mene nyt, Heikki, ja pyydä Jaakkoa tulemaan tänne, mutta älä puhu mitään mistään, sano vaan, että Vierimän isäntä käski hänen tulla.
Silloin minä menin ja juoksin niin paljon kuin jaksoin. Perille tultuani tapasin Jaakon seisomasta keskellä pihaa, kädet taskuissa katsoen, kun isäntä kärryjä tervasi. Minä kuiskasin hänelle hiljaa korvaan: Tule Vierimälle, Vierimän isäntä käski sinua.
Jaakko katsahti minuun vihaisesti ja sanoi: Mitä sinä, vanhasta pienennetty, puhut? Mitä asiaa Vierimän ukolla minulle on?
— En minä tiedä, vastasin minä, mutta tule nyt vaan, se tekee siellä jotakin uuden-aikaista masiinaa, jota se varmaankin sinulle tahtoo näyttää.
Jaakko ei kuitenkaan myöntynyt, vaan isäntä sanoi:
— Voithan mennä, joudathan tuosta, mitäs siinäkään seisot.
Nyt Jaakko totteli, mutta ikävystyttävän vitkaan hän käveli. Viimeinkin saavuimme Vierimälle ja astuimme pirttiin.
Täällä istui nimismies pöydän päässä paraikaa kahvia juomassa. Jaakko käskettiin istumaan penkille. Hän istui, mutta monen-näköiset olivat Jaakon kasvot väriltään. Vaikka hän koetti vakuuttaa itseänsä, kuitenkin hän tutisi niin, että kaikki, jotka huoneessa olivat ja hänen näkivät, selvästi huomasivat, että hänellä oli joku peljättävä asia mielessä. Kuitenkaan ei hyvään aikaan sanottu Jaakolle mitään, vaan puhuivat Vierimän ukko ja äitini nimismiehen kanssa kaikenlaisista muista asioista. Joka kerta, kuin nimismies rupesi jotakin sanomaan, säpsähti Jaakko, vaan kun ei sana häntä tarkoittanut, rauhoittui hän jälleen. Kun nyt jonkun aikaa oli Jaakkoa noin puntarissa pidetty, astui nimismies äkkiä Jaakon luo ja sanoi:
— No, Jaakko! Kuinkas me nyt saadaan hyvin pian Maria Helmikankaalle uusi mökki entisen sijaan? Minun ajatukseni mukaan olisi se nyt puusta tehtävä, sillä rumahan turvemökki on — eikö niin?
Nyt muuttui Jaakko valjuksi, kuin itse kuolema, eikä saanut hyvään aikaan minkäänlaista sanaa suustansa, viimein puhui hän hiljaan niinkuin huono sairas:
— Onko Marin mökki poltettu sitten?
— On — etkös sinä sitä tiedä, asuthan samassa kylässä, sanoi nimismies.
— En minä tiedä, sanoi Jaakko, minä kumminkaan en, herra vallesmanni, ole sitä polttanut.
— Enhän minä ole sitä sanonutkaan, että sinä olet polttanut, minä vaan tahdoin kysyä, kuinka saataisiin pian toinen mökki sijaan. Etkös sinä ole Helmikankaan nuori isäntä ja tottahan tahdot katsoa maasi päällä asuvaisten vastaista etua, ethän niin tunnoton mahda olla.
Tuohon Jaakko sanoa hökäsi:
— Jos minulla olisi itselläni rahan, niin minä maksaisin vaikka mitä, että minä pääsisin siitä asiasta hyvin pian erilleni.
— Oletkos siinä asiassa kiinni sitten? kysyi nimismies.
— Minä häm-äm-mästyin, anta-akaa ant-eeksi, herra vallesmanni, änkytti
Jaakko.
— Mitäs siinä tarvitsit hämmästyä? Jos syytön olet, niin eihän se mitään ole. Mutta sano nyt suoraan, mitä sinä siitä mökinpalo-asiasta tiedät, niin pääset paljon vähemmällä selkkailulla, sanoi nimismies.
— Totuudenko puhua, vai mitä? kysyi Jaakko.
— Totuuden, niin, sillä ihmiset ovat nähneet sinun päästävän Vierimän hevosenkin tallista niitylle, vastasi nimismies.
— Ei siinä silloin ketään ihmisiä ollut, kosk'en minä ketään nähnyt.
— No niinmuodoin sinä kumminkin olet kaikkeen syypää, niinkuin puhuttu.
— Kyllä, mutta en minä pahaa sillä tarkoittanut.
— Kyllä, toisti nimismieskin; mutta kyllä minä nyt vien tämän Jaakon takavarikkoon. Mars nyt ja sukkelaan! ei sellainen poika saa irti olla. Pian sinä poltat taloja, kun olet mökeillä alkanut.
Silloin läksi nimismies ulos, taluttaen Jaakkoa mukanansa. Vaan kun pihalle ehtivät ja me kaikki olimme sinne jälestä menneet, seisoi Helmikankaan isäntä myöskin siellä. Kun hän näki poikansa nimismiehen kourissa, kysyi hän säikähtyneenä:
— No mitä Jaakko nyt on tehnyt? Minäkin tulin katsomaan sitä uuden-aikaista masiinaa, jota Vierimän täällä piti tekemän.
— Kyllä se on semmoinen masiina, isäntä hyvä, tuo teidän poikanne, että se pian polttaa koko Temmesvarren autioksi, jos ei sitä takavarikkoon pistetä, sanoi nimismies.
— Totta toisen kerran, mitä minä nyt kuulen, ennenkuin kuolen?
Polttaako Jaakkoni taloja, vai mitä konstia se on? huusi isäntä.
— Hän on polttanut Maria Helmikankaan mökin viime tuorstaina ja päästänyt tämän Vierimän hevosen tallista niittyyn. Sen hän on itse minulle tunnustanut ja onhan siihen vierasmiehiäkin, vastasi nimismies.
— Kyllä minä sen pian uskonkin, sillä hän on hyvin vallaton ja ylimielinen, eikä sille ole ollut minun sanastani mitään apua, hän kun on kaiken ikänsä ollut äitinsä lempilapsi. Jota liian hellästi kasvatetaan, ei siitä ikänä ilmoisena tule miestä. Mutta minä sanon nyt sinulle, Jaakko! että ajatteleppas vähän kuitenkin perään, mitä äitisi on sanova tästä ja mitä ajattelee isäsi. Mitä minä nyt sinusta ajattelen — sano suoraan, sinä hävytön poika, mitä minä sinusta nyt juuri tällä hetkellä ajattelen.
Jaakko, joka entisestään oli jo hyvin hämillänsä, tuli nyt isänsä kovasta puheesta aivan säikähtyneeksi, ja sen sijaan, että hänen olis pitänyt jotakin isällensä vastata, rupesi hän itkeä nyyhkyttämään.
— Niin, sinä itket nyt, kun tiedät, että sinulla on rangaistus edessäsi, mutta miks'et silloin itkenyt, kun teit ihmisille pahaa? Muutoin oli se oikea vastaus kysymykseeni, että itkemään rupesit, sillä minun sydämmeni itkee sitä, että minulla on niin kelvoton ainoa poika. Luuletko sinä, että se on maallemme kunniaksi, suvullemme hyväksi maineeksi, että sinä tuommoiseksi lurjukseksi heittäysit? Luuletko sinä, että isälläsi on kylläksi suuri rahapussi aina maksamaan sinun vapautesi edestä? Tiedätkö, että se nousee summiin? Luuletko sinä, että vanha, kunnialla elänyt isäsi on velkapää näkemään ja kuulemaan, kuinka sinä ryösit pitkin vankiloiden ja linnojen penkkilöitä ja olet koko suvullesi häväistyksen tauluna, niin että pian kaikki net ihmisraukat, joiden täytyy kantaa Helmikankaan nimeä, ovat häpeän tähden, joka sinusta vuotaa, pakoitetut muuttamaan nimensä. Ajattele! ja anna pahuutesi jo jäädä tähän kertaan, puhui isäntä parka.
Sitten kääntyi isäntä nimismieheen päin ja sanoi:
— Viekää, lähettäkää poika linnaan. Tästä lähtien ei ole Helmikankaan isännällä yhtään poikaa.
Nyt alkoi Jaakko ääneensä itkemään ja sanoi itkiessänsä: Antakaa anteeksi, isä, tämä kerta ja maksakaa minun edestäni.
— Antakaa anteeksi tämä kerta, ei ole pitkältä toiseenkaan, ai'oit sanoa. Vaan tiedätkös, siinä ei minun anteeksi antamiseni auttaisikaan, vaikka vielä sen tekisinkin. Olethan jo kiinni. Tiedätkö, että vallesmanni pitää sinusta kiinni, eikä hän voi sinua enään hellittää eikä saakaan hellittää.
Nyt pyysi isäntä kaikkein astumaan Vierimän pirttiin, johon jälleen mentiinkin. Jaakkokin sai tulla nimismiehen taluttamana. Helmikankaan isäntä käski Jaakon nurkkaan seisomaan ja asetti pitkävartisen luudan hänelle kouraan. Sitä hänen täytyi pitää edessänsä pystyssä, niin että luudan varsi oli juuri nenän kohdalla. Sitten alkoi isäntä neuvottelemaan asiasta nimismiehen ja äitini kanssa.
— Onko tässä asiassa oikein täydelliset näkijät? kysyi isäntä.
— Ei siinä ole ensinkään näkijöitä, sanoi nimismies, ainoastaan tämä Saara Sulkava on nähnyt sen unessa ja me hänen omasta tunnustuksestansa olemme huomanneet, että hän on syypää.
— Merkillinen sallimus — vai paljas uni todistajana, sanoi isäntä. No, sama se, mutta voisiko siihen mitään auttaa, jos minä maksaisin vahingon-kärsineille ja sopisin sen asian, koska hän on vielä vallan-alainen eli ala-ikäinen?
— Onko hän alle viidentoista vuoden? kysyi nimismies.
— Sepä se, kun se jo täytti tuon henkiraha-ijän.
— Niin, sanoi nimismies, pahanteoista täytyy itse vastata, niin pian kuin on täyttänyt viisitoista vuotta, vaikka se ei ole naima-ijässä vielä silloin eikä isännäksikään kelpaa. Mutta jos annettaisiin olla naima-ikään asti pahanteoista isän kurituksen alaisena, niin sitte ei tulisi tämän maailman elämästä mitään. Mies on nimittäin juuri kaikkein pahimmillaan viidennestätoista kahteenkymmenenteen vuoteen, että melkein on niin, että minkä pään se silloin ottaa, niin se semmoisena pysyykin. Sitä ennen ja sen jälkeen tapahtuneet ja tapahtuvat pahat ja hyvät ovat vaan poikkeuksia. Silloin kuin mies rupeaa miehistymään, mutta on kuitenkin vielä kasvava, on veri kaikkein kiihkeimmillään rupeamaan kaikkiin hurjuuksiin. Sen tähden juuri on täytynyt panna jo kova rangaistus pahantekiöille viidentoista vuoden vanhasta.
Nimismiehen juuri viimeisiä sanoja sanoessa, heitti Jaakko luudan nurkkaan ja läksi juoksemaan ulos. Isäntä läksi kohta kiirein askelin perästä ja saavutti Jaakon juuri kaivon luona, joka oli keskellä pihaa. Tätä nyt rupesi Jaakko kiertämään ja me kaikki katsoimme ikkunasta. Kaivon kehä kun oli siksi leveä ja korkea, ettei isäntä voinut ulettua häntä ottamaan kiinni sen ylitse eikä juoksemallakaan häntä tavottanut, niin hyppäsi isäntä kaivon kannelle, aikoen niin saada kiinni poikansa. Mutta tämäpä muuttui pieneksi kaksintaisteluksi isän ja pojan välillä, sillä Jaakko hyppäsi myöskin kaivon kannelle isäänsä vastaan ja ennenkuin ukko huomasi olla varoillansakaan, oli hän suinpäin kaivossa poikansa työntämänä. Nyt hyppäsi Jaakko alas kaivon kannelta, juoksi sitten piililaukkaa navetan luo, kiipesi nurkkaa myöden ylös navetan katolle, istahti katon harjalle ja irvisti. Me juoksimme kaikki pihalle, nimismies etunenässä, ja laskettiin kaivon ämpäri alas. Ukko astui ämpäriin ja tuo tukeva kaivonvintti nosti sievästi läpimärjän Helmikankaan isännän ylös, ja hän astui kaivon kannelle.
Jaakko istui katon harjalla entisessä asemassansa, mutta kun isännälle Jaakon olopaikka osotettiin, juoksi hän sinnepäin vimmastuneena. Nyt tuli Jaakon asema arveluttavaksi, hän hyppäsi alas navetan katolta ja juoksi niin kiivaasti kuin taisi alas joelle. Isäntä, joka näytti päättäneen ottaa kiinni poikansa millä hinnalla hyvänsä, juoksi perässä myöskin joelle. Mutta kun hän sinne ehti, oli jo Jaakko vaatepäällä uinut lähes joen toiselle rannalle. Ei ukko kyytiä kysynyt, vaan hyppäsi myöskin jokeen ja huusi uidessansa:
— Poika! Anna kiinni itsesi, kynsistäni et ole pääsevä.
Mutta Jaakko oli jo ehtinyt joen toiselle rannalle, pian oli isäntäkin siellä, ja nyt tuli kova peräkkäin juoksu. Jaakon kiinnisaanti ei kuitenkaan onnistunut, sillä niin pian kuin ukko oli hänet juuri saavuttamaisillaan, hyppäsi Jaakko jokeen ja rupesi uimaan. Isännän voimat taasen alkoivat liiasta juoksusta ja uimisesta nähtävästi loppua, ja nimismies kehoitti rannalla seisoen isäntää luopumaan turhasta työstä. Isäntä tulikin maalle. Kaikki päättivät Jaakon vähämieliseksi ja nimismies jätti Helmikankaan isännän haltuun tehdä vähämielisen poikansa kanssa, miten hyväksi näkisi. Kuitenkin varoitti hän isäntää kaikella mokomin maksamaan äidilleni vahingon korvauksen ja läksi sitten pois.
Kun Jaakko kuuli nimismiehen puheet ja myöskin näki hänen pois menevän, uskalsi hänkin nousta ylös joesta. Hänen tarkoituksensa oli täytetty ja hänen hulluutensa tunnustettu. Mutta kun Jaakko tuli lähelle isäänsä, tarttui isäntä häntä tukasta kiinni ja talutti hänen Vierimän pirttiin. Siellä pantiin Jaakko entiseen asemaansa seisomaan luudan vartiana. Hänen märjistä vaatteistansa valui vettä permannolle. Yhtä läpimärjät olivat isännänkin vaatteet, mutta Vierimän ukko antoi hänelle kuivat. Kun isäntä oli kuiviin pukeutunut, kääntyi hän äitini puoleen ja kysyi:
— Kuinka paljon pyydätte, Mari, vahingon korvausta?
— Sepä ei suuriin taida nousta, arveli äitini.
— Piisaako 200 ruplaa?
— Se on liiaksi paljon.
— Ei se paljon ole, se lasketaan pois pojan perinnöstä.
— Minä tyydyn viiteenkymmeneen ruplaan.
— Se on liian vähän — minä maksan sata ruplaa.
— Se on oma asianne.
— Niin on, ja Vierimälle maksan minä 25 ruplaa.
— Minä en mitään pyydä, sanoi Vierimän ukko.
— Minun kanssani ei saa kiistää. Minä maksan.
Silloin Helmikankaan isäntä sieppasi hattunsa pöydältä ja läksi kiirein askelin kotiinsa päin.
Isännän mentyä astui Vierimän ukko Jaakon luo, joka vielä seisoi samassa paikassa, ja alkoi häntä puhutella:
— Mikä sinua vaivasi, että sellaisiin hurjuuksiin rupesit, — tekemään nuotiota toisen pihalle?
— Minä en muuta tiedä, sanoi Jaakko, kuin ilvehdin vaan. Tosin olin vähän vihainenkin, kun en päässyt rovastin hautajaisiin, sillä isäni kielsi, etten saanut tulla katsomaankaan, ja minä rupesin tekemään suitsua, joka näkyisi aina kirkon mäelle, saattaakseni heille, jotka kirkolla olivat, hämmennystä ja säikähdystä. Muutoin ei aikomukseni ollut mökkiä polttaa, vaan tuuli lennätti kipunoita kattoon ja minun ei auttanut muuta kuin lähteä juoksemaan. Kotimatkalla juoksin teidän tallin kautta ja päästin hevosenne tallista ulos, siinä tarkoituksessa, että luultaisiin voroja paikkakunnalla liikkuvan. Sitä olen itsekin ajatellut, että minussa oli vähän hassunvikaa silloin, enkä minä ymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa.
— En minäkään ymmärrä, sanoi Vierimän ukko, mutta sen ymmärrän, että sinussa vallitsee pahuus ja keveämielisyys, joka sinun ennen pitkää saattaa suurimpaan onnettomuuteen, jos vaan et ajoissa lakkaa ja rupea ihmisten tavalla elämään. Älä luule, että sinua monta kertaa heittohulluus auttaa. Onhan lääkäreitä maassa, jotka ymmärtävät.
— En minä siihen luotakkaan, arveli Jaakko, että minä hulluudellani aina läpi pääsen; mutta nyt minun täytyy koettaa viimeiseen asti hulluilla. Minä koetan, enkö pääsisi merelle, sillä minun on tehnyt mieleni sinne kauan aikaa.
— Vai niin, sanoi Vierimän ukko ja näytti pitkään miettivän Jaakon sanoja.
Ukon miettiessä ja hiljaisuuden huoneessa vallitessa, astui Helmikankaan isäntä pirttiin. Hän meni suoraa päätä pöydän luo ja laski rahat pöydälle.
— Tässä, lausui hän lujasti, on Marille 100 ruplaa ja Vierimälle 25, ja ollaan sitten ystävykset.
Äitini otti rahansa ja kiitti. Vierimän ukko esteli ottamasta, mutta hänen täytyi vihdoin, kun ei isäntä helpoittanut.
Kun vahinko oli palkittu, sanoi isäntä Jaakollensa:
— Poikani, se on semmoinen asia nyt, että sinun on lähteminen tänä päivänä minun kanssani Raaheen ja sieltä merelle. Olkoon se mieleesi taikka ei, nyt sitä lähdetään, poika.
Samassa otti isäntä Jaakkoa kiinni kädestä ja talutti hänen ulos ja pian olivat he poissa näkyvistämme.
Noin kolmen tunnin perästä näimme, kun olimme äitini kanssa perunamaallamme, Helmikankaan isännän ajavan maantietä, istuen kääsyissä poikinensa. Matkan suunta näytti olevan Limingan kirkolle päin ja äitini sanoi: Nyt sitä Jaakkoa Raaheen viedään! Minusta oli rangaistus kova, kun Jaakko paran täytyi mennä merelle ja erota kodostansa, jonka isännäksi hän muutoin olisi tullut. Hänen halunsa merelle lähteä, josta hän Vierimän ukolle puhui, oli mielestäni teeskennelty.
Äitinikin oli hyvin mietiskeleväinen, juuri kuin sinä päivänä tapahtuneet asiat olisivat häntä erinomaisesti liikuttaneet, mutta minä olin jo täysin leppynyt ja ajattelin kauan niitä vaivoja ja vastuksia, joihin Jaakon nyt täytyi antautua.
VIIDESTOISTA LUKU.
Odotettu vieraamme.
Juhannus oli jo mennyt. Kesä oli parhaassa kukoistuksessansa. Tavallisia kesätöitä toimittelimme entiseen tapaamme ja asuimme Vierimällä. Helmikankaan väen kanssa emme paljon asioineet, ainoastaan puhua kuulimme, että emäntää usein vaivasi itku ja hammasten kiristys, kun hänen lempilapsensa oli jätetty ulkomaalaiseen laivaan Raahessa. Niin kerrottiin. Mutta isäntä ei ollut juuri millänsäkään, juuri kuin hänelle ei olisi mitään tapahtunut; vaikka oli niin äkkiä kadottanut ainoan poikansa. Niin välinpitämättömäksi huhu tiesi isännän kertoa. Mutta olihan heillä tytär jälellä, jolle heidän molempain nyt oli antaminen rakkautensa. Olisihan luullut tuon ihanan sinisilmä Kreetan kainoudellansa ansainneenkin hurjapäisen veljensä osan ja etu-oikeuden vanhempainsa suosiossa. Mutta Helmikankaalla ei oltu, ei eletty, niinkuin muissa ihmisissä, eikä tytär ollut äidin lemmikki, niinkuin tavallisesti, vaan oli vakaisen ja suoran luonteensa tähden äitinsä vihatti. Enemmän kuitenkin, jollei täydellisestikään, oli hän isänsä suosikki. Tyttären suora ja teeskentelemätön luonne oli monasti isällekkin vastenmielinen, sillä tuo Helmikankaan isäntä oli hyvin monikoukkuinen. Mutta oli hän, mikä oli. Varmaa on, ettei Kreeta ollut kummankaan, ei isänsä eikä äitinsä kaltainen, vaan oli kuin jostakin toisesta perheestä tuohon oikulliseen joukkoon heitetty joululahja — koko talon kaunistus. Mutta jättäkäämme nyt Helmikankaan väki rauhaan ja katsokaamme, mitä muuta samaan aikaan tapahtui.
Oli päivä mitä ihanimpia, Heinäkuun ensimmäisiä, kun korjaelimme peltomme aitaa maantien varrella. Tuli hevonen Oulusta päin, kärryt perässä, ja kärryissä istui mies ja nainen. Minä vilkasin vähän matkaajiin, jotka hiljaiseen ajoivat ohitsemme, ja tunsin molemmat. Mies oli äitini eno ja nainen Tolpan Pirjon tytär, Katri.
He olivat niin vahvasti vaatetetut, kuin pitkämatkaiset konsanaan, ja minä huikkasin äidilleni: Enonne meni siinä. Tämä vaikutti äidissäni kiireen juoksun ja minä juoksin äitini perässä ja niin me saavutimme heidät. Aspela katsoi taaksensa ja huudahti:
— Kah, siinähän te olettekin, ajoin sivuitse ajatuksissani.
— Ajakaa vaan eteenpäin, kehoitti äitini, meidän mökkimme on palanut ja me asumme Vierimällä.
— Ohoh! Vai Vierimällä — se on tuttu mies minulle. Mutta kuinka Mari sentään on ehtinyt vanhentua siitä ajasta, kuin pienenä, noin kymmenvuotiaana tyttönä näin, puheli äitini eno ja laskeusi alas kärryistä, tervehtimään meitä molempia.
— Terveisiä Kemistä! Tunnetteko tuota matkatoveriani? Leski — eikö niin?
— Katri, sanoin minä.
— Pirjon Katri, toisti äitini.
— Mari, sanoi Katri, hänkin astuen kärryistä, äitini kuoli ja mieheni kuoli, ja — — — ja lapsi — — Vieläkö isänne elää, Mari?
— Vielä, rovasti on kuollut, oletteko kuullut? Keväällä.
— Kyllä, onnettomia tapauksia, sanoi Katri.
Nyt ajettiin hiljaa hevosta edellä ja me kaikki kävelimme. Mutta kun olimme pääsemässä Vierimän pihaan, muistutti äitini minulle:
— Meneppäs, Heikki, ottamaan kirves pois, kun unehtui, vievät — ymmärräthän?
Minä juoksemaan aika vauhtia takaisin päin enkä olisi mielestäni joutanut, kun juuri vieraita tuli. Pian olin aidan korjauspaikalla ja pysäytin juoksuni vauhtia kirveen luona; vaan en olisi joutanut kumartamaan kirvestä maasta ottomaan. Kolme eri kertaa tapasin kädelläni kirvestä, vaan kirveenvarsi ei sittenkään noussut käteeni. Silloin vasta, kun liika vauhti oli ruumiistani ohitse ja minä saanut vakavan tasapainon seisomiselleni, sain kirveen käteeni ja juoksin sen kanssa Vierimälle.
Sillä välin olivat jo vieraat ehtineet huoneeseen ja äitini riisui hevosta, mutta minä ehätin hyppäämään hevosen selkään kärryjen aisan päältä ja ratsastin joelle hevosta juottamaan. Minä istuin hevosen selässä koko juottomatkan, ja kun ratsastin takaisin, niin vanhan tapani mukaan ratsastin tallin ovesta sisälle, niinkuin monasti olin tehnyt Vierimän hevosellakin, mitään vahinkoa saamatta. Mutta nyt ollen liian innossani unehutin tallin ovessa kumartua, ja ovenpäällys kaatoi minun selälleni hevosen selässä, josta asemasta putosin tallin permannolle, ei kuitenkaan selälleni, vaan nenälleni.
Tämä tapaus harmitti minua hyvänpäiväisesti. Säikähtyneenä nousin hyvin vitkaan ylös. Kun vähän aikaa seisoin, alkoi veri nenästäni vuotaa ja minä juoksin kaivolle. Veren vuoto nenästäni saattoi äitini ulos minun tyköni, sillä hän oli sen akkunasta nähnyt. Äitini kaatoi niskaani kylmää kaivovettä ja kysyi: Kuinka sinä nenäsi loukkasit?
— Putosin!
— Istu vastakin hevosen selässä tallin ovessa, että vastakin saat leveän nenän, sanoi äitini.
— Empä istukkaan, vakuutin minä, mutta itsekseni ajattelin: Leveä nenä ja vieraita, oivallista harmia ja häpeätä.
— Onko linementtiä? kysyin sukkelaan äidiltäni. Sillä ajattelin linementin auttavan nenääkin.
Äitini otti minua kädestä kiinni, taluttaaksensa minut sisään vierasten luokse. Minä ponnistin kaikki voimani, päästäkseni tuosta häpeästä, mutta turhaan. Pian seisoin vierasten edessä ja äitini sanoi:
— Katsokaa meidän Heikin leveätä nenää!
— Oh, sanoi Aspela, semmoista se on, mutta lujempi tulee siitä paikasta.
Vaivaisen lujempi, ajattelin minä. Kun pääsin äitini käsistä pois, juoksin kaivolle, valelin kylmällä vedellä ja puhdistin kasvoni. Äitini kun näki minut jälleen puhtaana, tahtoi lähettää minua asialle, hakemaan jotakin hienoa ryypättävää. Mutta kun olin jo lähtemäisilläni, huomasi sen tuo tarkkasilmäinen Aspela, että ai'ottiin jotakin puuhata, ja kielsi kovasti lähtemästä mihinkään. En tietänyt, kumpaa oli totteleminen, äitiäni vai enoa. Kuitenkin painoivat Aspelan sanat enemmän kuin äitini. Hänen omassa matka-arkussansa löytyi tarpeeksi hienoa ryypättävää eikä siis talon vieraanvaraisuutta tarvittu.
Vierimän ukko ja Loviisa olivat myöskin töillänsä vieraiden tullessa ja kaiken tämän tapahtuessa. Mutta kun päivällis-aika niin ukon kuin Loviisankin kotiin viekotteli ja ukko edellä pirttiinsä astui, seisahtui hän vähäisen omassa ovessansa, kun näki Aspelan istuvan pöydän päässä.
— Hyvää päivää, Vierimä, sanoi Aspela, nousten seisoallensa. Terveisiä
Kemistä ja vähän sappea niissä!
— Tiedän — kiitos tulemastanne, vastasi Vierimän ukko, lyöden kätensä Aspelan käteen, että paukahti kuin haavan lehti. Surua sitä nykyjään on siellä ja täällä, lisäsi hän.
— Surua, niin, ja paljon. Ei sitä korttelittain mitatakaan. Kun kaikki, mikä mailmassa on rakkainta, ja koko tulevaisuuden toivo yhdellä haavaa pois siepataan. Minä tarkoitan vaimoani ja kaksoispoikiani, lausui Aspela.
— Tiedän, puheli taas Vierimän ukko, minulta äitini vietiin samaan aikaan manalaan, kun kirjanne tänne saapui. Se oli minun kantajani ja menneiden aikojen muistoni.
— Niimpä niin, tulevaisuuden toivot ja menneiden aikojen muistot korjataan pois yhdellä haavaa. Yhdellä yhtä, toisella toista. Mutta me sitten, kaksi leskimiestä, känsäpäätä, seisomme kuin kaksi puuta täällä ahtaassa surun laaksossa.
— No, Katrikin, jos oikein näen, virkkoi Vierimän ukko, lähestyen Tolpan Pirjon tytärtä. Niinkuin akanat tuulessa, on teidänkin onnenne hajonnut.
— Niin, yksi toisensa perään täällä saamme surua niittää, vaan minä erittäin olen sitä saanut tehdä tänä vuonna, vaikka nuori ijältäni.
— Myöden annettu ja paljo surkuteltu, mutta Jumalalla onnen ohjat,
Luojalla lykyn avaimet. Tyytyköön vaan kukin osaansa.
Nyt ruvettiin päivällisille, mutta, paha kyllä, ei ennätetty laittaa oikeita vierasruokia, joista kuitenkaan en oikein tietänyt, minkälaisia niiden olisi pitänyt olla. Viilipiimä, voi, ohrainen rieska saivat meillä nyt ajaa vierasruokain asiaa, mutta jotakin siitä puuttui, koska Vierimän ukko vieraita syömään käskiessä sanoi:
— Käykää, vieraat, ruoalle, vaikka tässä kaikki on niin huonossa reilassa.
— Emme huomanneet varustaa, sanoi äitinikin.
— Olisiko muuttolinnuille pitänyt varustaa pehmeät pään-alaiset? naurahti Aspela.
— Yhtä leikkisä tuo eno on, kuin ennenkin, sanoi äitini.
— Tuo pullopa leikkisä on, joka tuossa on, sanoi Aspela, ottaen pullon arkustansa, ja astui pullo kädessä pöydän luo ja kysyi: Onko pikaria talossa?
— On pikari ja hopiainen, vastasi Vierimän ukko, se on vanha perintökalu. Samalla otti hän nurkkakaapista hopeapikarin ja antoi sen Aspelan käteen.
— Loistava kuori, läikkyvä sisus, sanoi Aspela, täyttäessään pikarin. Vaimoväki ensin! Mari, maistapas tästä viinapuun hedelmästä, sinä toimen nainen!
— Se ehkä on väkevää, minä en ole tottunut.
— Maistaenhan maun tuntee, ota ja maista!
Nyt läheni äitini pöytää ja maistoi punaista nestettä.
— Ei se niin väkevältä tunnu, vaan voipi se olla yhtä viekasta päähän menemään, kuin tuoresuolainen kala janottamaan. Kiitoksia!
— Kas, kana maistoi pikarista, katso itse! sanoi Aspela näyttäen pikaria Vierimän ukolle.
— Hm, sanoi ukko, eipä paljo kulunut.
— No entäs tuo Katri leskimummo, matka-toverini, maistakaa tekin!
Katri ryyppäsi myöskin vähän.
— No, voi kuinka te naiset olette tänään uuden-aikaisia. Eihän Katrikaan pidä yhtään vanhempiansa arvossa, toisinhan äitinne paljo väkevämpää suuhunsa kaasi, puheli Aspela naurahtaen. Minä en, Katri hyvä, koreile enkä koukuttele, minä puhun asiat suoraan.
— Kyllähän äitivainajassa sitä vikaa oli, lausui Katri hiljaisesti.
— No, Simo sitten siltoja tekeepi, sinä, Simo Vierimä tahi mikä ristinimesi on, kulahuta kurkkuus, ei siinä luita ole.
— Eipä niinkään siinä sakat haita, sanoi Vierimä ja ryyppäsi ryypyn pohjaan. Mutta, Sakari hyvä, en minäkään paljosta löylystä väliä pidä.
— En minäkään pidä tapanani kiivetä väkevän korkeimpaan huippuun, virkkoi Aspela, ottaen ryypyn itsekin, ja pani pullon kiinni. Sitten alettiin syödä.
Kun olivat syöneet, sekä vieraat että talonväkikin, ja paljon oli kerrottu syödessä asioita, etenkin Kemin asioita, alkoi Aspela kyselemään:
— Onko täällä Limingassa mitään taloja myytävänä? Minä en väliä pitäisi, vaikka ostaisin muutaman talon riuskaleen. En suuresta lukua pitäisi, kunhan vaan kontin sijan saisin — jotakin tässä on ostettava rahojen ollessa, kun satuin saamaan taloni Kemissä myydyksi. Jos rahat on taskussa, niin ne pian hupenee sinne tänne.
— Korvenpää kaupittelee taloansa halvasta hinnasta, sanoi Vierimän ukko.
— Matti vai Antti?
— Antti.
— Hyvä talo, mitä pyytää?
— Tuhatta neljäsataa.
— Ei ole kalliskaan.
— Ei se paljo ole Korvenpäästä, hyvät niitytkin kuin helkkarit. Metsät paraat, pellot hyvässä lannassa ja ojat ja aidat kunnossa, sanoi Vierimän ukko.
— No, onko Antin päässä paistetuita perunoita vai luuleeko kuolevansa, kun aikoo menettää niin uhkaman talon pilkkahinnasta?
— Olkaa hornassa — — kun muuttaa Turkuun.
— No, mitä hittoja sinne?
— Naipi rikkaan kauppamiehen lesken — huhu kertoo, että vähän päästä
Antti on kahdensadan tuhannen mies.
— No, se ei ole hullummasti — mutta onni miestä seuraa, sanoi Aspela, puhallellen savua suustansa. Oikein haisee jo nenässäni vaakuna-tupakan haju, jota arvatenkin Antti lopun ikäänsä tulee nauttimaan piipun sauhustuksena. Kuinka pahasti haiskahtaa minusta nuo pitkät Venäjän lehdet ja Suomen tupakat sekaisin! Ha, ha, ha, vai herraksi Antti pääsee. No, kuinka hän tuon Turun perinnöttären tuttavuuteen pääsi?
— Olkaa hornassa — kun ovat vanhat lapsuuden tuttavat, vastasi
Vierimän ukko.
— Mitä, kuka se sitten on, tunnenko minä sen?
— Muistanette kai Viestilän Sannaa — kyllä kai — Viestilän Sanna se on.
— Viestilän Sanna, kyllä minä muistan, vaan eikö se naitu Ouluun?
— Ouluun Sanna ensin naitiin, mutta mies meni melkein kohta häviöön
Oulussa — tuli kuitenkin vahingosta viisaaksi ja muutti vaimoineen
Turkuun, jossa hän sittemmin tuli upporikkaaksi.
— Ja mies on kuollut, niinkö?
— Kuollut, niin, koska Sanna leski on. Hän kävi täällä rovastin hautiaisten aikana ja silloin Antti kaupat teki — aika jo naida vanhan pojan, ymmärrättehän.
— No, kuinkas muutoin — sopiipa käydä kuulemassa ja talon kauppoja tekemässä, arveli Aspela.
Minä olin äitiä auttanut kahvin keitossa, valkeata vireellä pitäen, ja siinä tarkalleen kuunnellut ukkojen tunakkapuheita. Äitini oli Loviisan kanssa mennyt toiseen huoneeseen, varustelemaan vieraille vuoteita. Valkeata kohennellessani sain myöskin tilaisuuden tarkalleen silmäillä vieraita ja näin, että Aspela oli jo saanut muutamia harmaita karvoja partaansa — suru arvatenkin oli sen vaikuttanut. Mutta tuo kaunis Katri oli niin laihtunut ja muuttunut, ettei ollut enää paljon muuta sanottavaa jälellä hänen entisestä kauneudestansa kuin pitkät palmikkonsa. Mutta niistäkin puuttui ihanaiset nauhaset, jotka olin hänellä pappilan pihalla nähnyt.
— No, Heikki, vieläkös sinä olet veistostöitä harjotellut? kysäsi
Aspela minulta.
— Vielä se on viime talvenakin veistellyt ja hänellä oli toverikin koko talven, ehätti Vierimän ukko sanomaan.
— Olenhan minä vähin veistellyt, vastasin minäkin puolestani.
— No sepä oivallista — kunpa olisit veistellyt venheen, että olisimme saaneet käydä tuolla Limingan Likaperän lahdella vähän soutelemassa ja huvittelemassa surullista sydäntämme, sanoi Aspela.
— Kyllähän Pirttilästä venheen saa, jos haluttaa soutelemaan mennä, mutta lahdelle, Sakari hyvä, tulee vähän liika matka, puhui Vierimän ukko.
— Ehdon valtahan on mennä edemmäs, tahi pysähtyä likemmäs, mutta eikö voi lähempää saada venhettä kuin Pirttilästä? kysyi Aspela.
— Eipä ole venheitä näissä mökeissä täällä — jokikalastus on huono ja merelle pitkä matka soutaa eikäpä se ole merikalastuskaan enään semmoinen kuin edesmenneinä aikoina, niin olemme jättäneet venheet unhotuksiin.
— Semmoistahan se on näiden Limingan monien jokien kanssa, ett'ei niistä ole muuta kuin pahaa mieltä. Kun on joki joessa kiinni, niin mitä sitä kalavedeksi asti joka jokeen vettä piisaa? Mutta, mikä tuon meren kuivaa? Pitäisihän siinä vettä olla, kun niin monesta joesta sinne vettä juoksee, vaan kumminkin se näkyy kuivavan, että luulenpa muutamain aikojen päästä Oulunsalon Liminkaan kiinni juottuvan, ja mihinkäs silloin Liminkalaiset jokensa juoksuttavat? Pitääkö jokien puhkaiseman Oulunsalon maa poikki, vettänsä ulapalle laskeaksensa? mietiskeli Aspela.
— Kyllähän net sellaiset ovat pään päälle käypiä asioita, enkä minä ymmärrä muuta kuin että jos maailma kauan seisoo, niin koko suuri Pohjanlahti kuivaa, että pääsee kuivin jaloin Suomesta Ruotsiin lahden pohjan yli, ja sen vuoksi luulen oppineiden jo aikoinaan nimittäneenkin Pohjanlahden Pohjan lahdeksi.
— Kyllä sitä odottaa saa, kuin Pohjan lahtea ilman aluksetta kuljetaan, sanoi Aspela naurahtaen.
Nyt oli kahvipöytä valmis ja kahvinjuonti alkoi. Mutta kahvin juotua läksivät Aspela ja Vierimän ukko venhettä vuokraamaan tuota Aspelaisen haluamaa huvimatkaa varten. Äitini jäi puhuttelemaan Katria, joka oli erittäin surullinen kovasta kohtalostansa, ja minun tuli oikein sääli häntä; kun hän sanoi vasta olevansa kahdenkolmatta vuoden vanha ja jo leski.
Ilma oli kaunis ja näytti vielä eteenkinpäin kaunista lupaavan. Sentähden minä ikävällä odottelin venheen hakijoita — olin mielessäni varma siitä, että pääsisin minäkin tuolle huvimatkalle.