Produced by Tapio Riikonen

HEIKKI HELMIKANGAS

Kirj.

Eero Sissala

G. W. Edlund, Helsinki, 1887.

SISÄLLYS:

Arvostelijalle.
     I. Alku
    II. Mitä toiset lapset minusta ajattelevat
   III. Minä käyn ensi kerran kirkossa
    IV. Ällätikku
     V. Lukukinkerit
    VI. Minä tutkin tuonen teitä
   VII. Minä harjoittelen itseäni työhön, voidakseni ansaita leipäni
  VIII. Minä rupean kauppiaaksi
    IX. Odottamaton merimatka
     X. Äitini apuna
    XI. Mieron tiellä kuleksija
   XII. Odottamattomia suruja
  XIII. Odottamaton harmi
   XIV. Vahinko korvataan, syyllinen rangaistaan
    XV. Odotettu vieraamme
   XVI. Huvimatka
  XVII. Että kerrankin saan nähdä
 XVIII. Muutamia ylösnostetaan, toisia alaslasketaan
   XIX. Torpan Pirjon nuttu
    XX. Saara Sulkavan toinen uni
   XXI. Vehkeet huomataan
  XXII. Eräkäs
 XXIII. Välikäräjät
  XXIV. Uutta kohti
   XXV. Ensimmäinen yö ja ensimmäinen lukukausi
  XXVI. Asemani ruustinnan perheessä ja joululupa
 XXVII. Kirjava joukko ajatuksia
XXVIII. Lyhyen pysäyksen merkki
  XXIX. Päivä jälleen paistaa
   XXX. Helmikankaan talo ja asukkaat
  XXXI. Heikinpäivä Helmikankaalla
 XXXII. Muutosten aikakausi
XXXIII. Ikuinen kauppa
 XXXIV. Velan-alaisen huolet
  XXXV. Loistavia lyhtyjä, mustia pilkkuja
 XXXVI. Kirjani viimeinen

LUKIJALLE.

Kustantaja on toivonut että se, joka on tämän kirjan ulkoasua vähän korjaellut, liittäisi siihen alkulauseen. Noudattaakseni hänen toivomustaan minä sen teen, vaikka kertomus itse asiassa on niin yksinkertainen ja suora, ettei se suinkaan mitään selityksiä kaipaa.

Mutta kentiesi pitää arvostelija saada tietää, millä oikeudella tuntematon ja niinkuin kirjasta hyvin näkee oppikoulua käymätön mies uskaltaa yleisölle tarjota isonlaisen teoksen, jonka kokoonpano ei tyydytä nykyajan taiteellisia vaatimuksia?

Siihen voin vastata, että tekijä ei ole suuresti luullutkaan itsellään olevan semmoista oikeutta. Hän on kirjoittanut kertomuksensa sydämensä kyllyydestä ja sitten sen moneksi vuodeksi unohtanut ja vasta muutamien ystävien toimesta on se tullut kustantajalle tarjotuksi. — Mutta tällä olen vaan vapauttanut tekijän edesvastauksesta ja arvostelija kääntynee nyt vastausta vaatimaan noilta ystäviltä, arvellen, että he ovat tällä toimellansa huonosti valvoneet kirjallisen taiteemme etuja. Koska minä itse olen yksi näitä ystäviä, niin pyydän saada vastata muittenkin puolesta.

Suomalainen yleisö on jo suosioonsa ottanut kaksi kansan syvästä rivistä lähtenyttä kirjailijaa: Pietari Päivärinnan ja Kauppis-Heikin. Meidän mielestämme kelpaa Eero Sissala kolmanneksi heidän seuraansa. Arvostelija määrätköön heidän keskinäiset suhteensa; tässä viittaan vaan siihen, mikä oikeuttaa Sissalan esiintymään. Kertomuksen perustusten kannalta se, ettei hän koskaan yritä lentämään korkeammalle kuin siivet kannattavat. Hänen kertomuksensa esittää ainoastaan semmoisia henkilöitä ja oloja, jotka hän oman elämänsä kokemuksen kautta täysin tuntee, hän arvostelee kaikki niinkuin valistunut kansan mies tekee, hän harrastaa uutta ja maan parasta, mutta ainoastaan semmoista, jota hän täysin ymmärtää hyväksi. Muodon kannalta taasen voipi hänen eduksensa lukea teeskentelemättömän, luontevan kertomustavan, jota ei oppi anna, vaan jonka Luoja lahjoittaa. — Niin, siinä ovat ne ansiot, jotka olemme tässä kertomuksessa nähneet. Niiden tähden, luullaksemme, voipi lukija antaa paljo anteeksi. Hän voi antaa anteeksi, ettei henkilöt ole tavattomampia, ettei tapaukset ole kummempia kuin jokapäiväisessä elämässä nähdään, sekä vihdoin taiteelliset vaillinaisuudetkin, jotka arvostelija kyllä itsestänsäkin tietää luetella.

Eliel Aspelin.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Alku.

Kun lukija luo silmänsä Suomen kartalle ja etelästä alkaen tarkalleen seuraa Pohjanlahden rantaa, tulee hän vihdoin Oulujoen suuhun. Siinä on Oulun kaupunki. Kun sitten taas lähtee Oulusta maata myöten etelään päin, tulee ensimmäiseksi eteen Limingan pitäjä. Mutta ennen kuin tullaan Limingan kirkolle, on edessä mainion suuri niitty. Se on Limingan iso niitty. Varsinaiselta niityltä päästyä tulee useampia pienempiä jokia, Ängeslevän, Tyrnävän ja Temmesjoet sekä vielä pari muutakin. Niiden suut ovat aivan lähellä toisiansa, jonka vuoksi seutua voisi sanoa viiden virran maaksi.

Temmesjoen rannalla oli minun kotoni. Ei se ollut mikään rikas, iso talo, oli vaan vähäinen turpeista kyhätty, kurjannäköinen, yksakkunainen hökkeli. Jos minä olisin ollut pienenä suuri ja voimatonna väkevä, olisin minä tehnyt kahden, kolmenkin verran isomman töllin, kuin kotini oli; vaan kun olin pieni ja voimaton, täytyi minun tyytyä siihen, mikä meillä oli. Tölli oli äitini tekemä. Itse oli hän siihen turpeet kiskonut, kappaleen ihmisten ketoja jyrsinyt ja hyvää heinämaata pilannut. Itse oli hän huoneen rautalapiolla salvanut, seipäitä tueksi pannut, oljilla ja tuohilla oli hän sen kattanut, kivistä kiukaan nurkkaan muurannut; lakeistorven oli hän ostanut. Ja oli huone naisen tekemäksi hyvin onnistunut. Mutta minä, vaikka olisin ollut pienempi kuin olinkaan, olin kumminkin sen töllin isäntä ja haltija — sillä siksi minua aina vieraat sanoivat. Se oli jotakin suurellista pienessä päässäni ajateltavaksi, kun minua isännäksi sanottiin; mutta todella olin minä isäntä eikä se siitä muuttunut. Kaikki sanoivat, että talossa pitää olla isäntä ja emäntä, ja kun ei meitä ollut muuta miespuolta, kun minä, pikku Heikki, niin asia sai olla niinkuin oli.

Meillä oli yksi hyyryläinenkin, eräs vanha vaimo. Hyyryläiseksi äitini häntä minulle nimitti; vaan kun katselin hänen kasvojansa, luulin häntä joksikin äitini sukulaiseksi. Sillä hän oli ihan äitini näköinen, vaikka paljon vanhempi. Totta puhuen minä en tietänyt, mikä hän oikeastaan oli. Sen vaan tiesin ja huomasin, että hänen ja äitini välillä oli joku yhdistysside, ja paljon he keskenänsä puhelivat asioita, joita eivät minulle tahtoneet ilmoittaa.

Minulla oli kummallisia ajatuksia kaikesta, mitä minä näin ja mitä en nähnyt. Minä katselin Temmesjoen juoksua, ajattelin sen tulevan erittäin kaukaisilta mailta, tuolta maailman ääriltä, ja mielessäni sinne tänne sommittelin sitä, miksi jokea sanottiin Temmekseksi. Minä katselin niityn pajupensaita joen rannalla, ihmettelin niiden kauneutta ja ajattelin niiden tekijän taitavuutta ja hyvyyttä, kun oli ne siihen äitini mökin viereen asettanut minun ihailtavakseni. Minä ajattelin kovasydämistä isäntää, jonka talossa äitini kävi työtä tekemässä, ja nurisin sitä, että hän antoi äitini niin kovin tehdä työtä. Kun äiti illalla tuli kotiin, hän oikein huohotti ja sanoi olevansa niin väsynyt. Minä ajattelin, kyllä se isäntä tekee väärin äiti raukkaani kohtaan. Niin viikon päivinä, mutta erinomaisen paljo minä ajattelin sunnuntaisin. Silloin nimittäin oli minulla erityistä ajattelemisen aihetta. Äitini sai aina lauantaina rahaa työstänsä ja usein hän sanoi meidän sillä elävän eteenpäin. Hän sanoi täytyvänsä tehdä paljon enemmän työtä siitä syystä, että minä olin elätettävänä; mutta ei sanonut surevansa sitä, että hän minun tähteni vaivaa näki. Sitä hän sureskeli, että maailmassa oli pahoja ihmisiä, eikä ainoastaan hyviä. Tämän johdosta ajattelin sunnuntaisin enemmän ja minä huomasin vähitellen, että oli niitä sekä hyviä että pahoja ihmisiä; vaan sitä en saanut päähäni, mitä eteenpäin eläminen oli eli mitä varten tahdottiin elämistä jatkaa. Ihmisistä kun puhuttiin, olin vakuutettu siitä, että äitini oli hyvä, ja isäntä, jolle äitini työtä teki, paha.

Mutta kerran tapahtui oikein ihmeen kummaa. Eräänä päivänä toi äitini kotiin tullessansa jostakin, en tiedä mistä, vanhat, harmaat sarkahousut ja ne hän leikkasi ja sievästi neuloa rypisteli aivan pieniksi housuiksi. Se jo herätti minussa jotakin huomiota, kun minusta silloin otettiin ensikerran housunmitta. Kun sitten housut tulivat valmiiksi, sain minä luvan panna ne jalkaani ja nytkö olin oikein hyvilläni. Olin ensikertaa housujalka-mies ja miesten vertainen. Kun vähän aikaa olin niillä astellut oikein pitkiä askeleita, niin tunsin housuni erinomaisen sopiviksi ja ilossani lausuin: Kas, kun tuli tämmöset housut, vaikka vanhoista pienennettiin! — Tuskin sain sen sanoneeksi, kun kuulin äänen korvissani: Sinä olet itsekin vanhasta ukosta pienennetty, tottapa sinulle sopii vanhoista pienennetyt housutkin. Vaikka minä tästä äkkiarvaamattomasta uutisesta hyvänpäiväisesti hämmästyin, huomasin kuitenkin, etteivät sanat pilvistä tulleet, vaan olivat ne lähteneet äitini suusta. Hyyyryläisemme näet ei ollut sillä kertaa kotona, vaan olimme me, äiti ja minä, kahden kesken. — Lause, että olin vanhasta pienennetty, soi kauan kummallisesti korvissani. Minä rupesin oikein toden tekoa ajattelemaan pienennystäni ja vähän ajan takaa uskoin itsekin, että olin pienennetty. Minä ajattelin niin paljon, kuin ymmärrykseni myöden antoi, kauas vanhaan entisyyteeni, jonka uskoin joskus maailmassa olleen olemassa; vaan en saanut, vaikka olisin kuinka ajatellut, muistooni mitään niistä seikoista, jotka minulle niissä entisissä elämäni ja vanhuuteni ajoissa ennen pienennystäni oli tapahtunut.

Meidän muori, nimittäin hyyryläisemme, tuli kotiin, juuri kun olin kiihkeimmilläni mietteissäni. Hänelle juoksin kohta vastaan ilmoittamaan tärkeätä uutistani ja huomasin hänen olevan erittäin kauniin sinä päivänä. Katsellen hehkuvaa punaa hänen vanhoissa kasvoissansa ja lukien hänen kirkkaissa silmissänsä jotakin, jota en vanhasta pienennettynäkään voinut käsittää, pysähdyin hetkeksi. Toinnuttuani jälleen ja hiukan rohkaistuani luontoani, sanoin muorille vapisevalla äänellä: Tiedättekö muori, mikä onnettomuus minulle on tapahtunut?

Muori katseli minua silmiin, pieni hymy huulilla. Hän katseli mielestäni vähän liiaksikin kauan ja minä olin jo kääntyä pois akkunaan päin, josta, kun keskellä laattiaakin seisoi, näki Temmesjoen kimaltelevan auringon paisteessa. Silloin hän viimein sanoi: Mikä onnettomuus sinulle, lapsi, nyt on tapahtunut? Sekö, kun olet saanut uudet housut?

Tämän sanoessaan otti hän minun syliinsä ja nosti niin tavattoman korkealle, että vanhasta pienennetty pääni otti kattoon. Tämä minun muistaakseni oli ensi kerta, kuin olin niin korkealla, ja vielä ollessani tässä tavattomassa korkeudessa lausui muori: Noin pitkäksi pojaksi kasva! — Tämä oli minulle erittäin ihmeteltävä sana. Pitikö minun vanhoista pienennettyjen housujeni nojalla kasvaa turvemökin korkuiseksi? Ja sitten kai he taas, en tietänyt kutka, hyväksi näkisivät ruveta minua pienentelemään pikku Heikiksi. Mielestäni olisi ollut sopivampi, että olisin käynyt ilman housuja niin kauan, että olisin voinut niitä kantaa kokonaisuudessaan, ilman pienentämättä. Ja kun ajattelin vähän enemmän asiaa, tulin huomaamaan, että minulle olisi ollut tarpeen olemassa hyvin iso joukko housuja, että olisi ollut aina muuttaa, sen mukaan kun kasvoin tai vähenin. Kuitenkaan en puhunut siitä mitään, vaan pidin tietoni itse.

Tehtyäni pienen pyörähdyksen laattialla, sanoin muorille: Muistatteko muori sitä aikaa, jolloin minä vanhasta pienennettiin?

Muori, joka jo oli istunut rahille sukkaa kutomaan, nosti molemmat silmäparinsa niin ylös kun suinkin taisi. Mutta sepä hauskalta näytti, kun muori siinä katseli oikeilla silmillänsä varasilmäinsä ylitse ja alitse ja katsoi vuoroon minuun, vuoroon äitiin. Arvaanpa, että hän luuli minua jonkunlaiseksi mielipuoleksi, taikka pitikö hän minua vaan lapsellisena pikku Heikkinä.

Minun mielestäni oli muorin ja äitini silmänheittojen vaihtamisessa jotakin huomioon otettavaa ja katsoin siis tarkasti heitä molempia silmiin vuorotellen. Vihdoin lausui muori, tasotellen lasisilmiänsä suoraan asemaan ja nypäisten nenäänsä:

— Kuka tuon pojan on pyöräpääksi saattanut?

— Minä, sanoi äitini, vetäen suutansa nauruntapaiseen mutistukseen.

— Ei se ole vaarallista, vaan ei hyödyllistäkään, sanoi muori, ottaen nuuskarasiansa ja vetäen pari kolme hyppysellistä sen hienoa sisällystä nenäänsä.

Minä menin pois muorin luota ja istahdin nurkkaan uunin viereen. Muistaakseni istuin omalle pikku tuolilleni, joka oli veistetty jostakin koivupuun kannosta. Tässä vähän aikaa mietiskelin jotakin, jota en itsekään tarkkaan muista. Sen kuitenkin muistan, että sitten otin uunin edestä laattialta isonlaisen hiilen ja rupesin sillä piirtelemään jonkunlaisia puoliympyrän muotoisia piiruja laattiaan. Sitä tehdessä jupisin itsekseni: pyöräpää, puolipyörö. Minä olin niin kovasti kiintynyt ajatuksiini ja työhöni, etten kuullut mitään, enkä nähnyt mitään, enkä siis huomannut mitään, ennenkuin löysin itseni selälläni uunin vieressä itkemässä ja tunsin jotakin kuumeen tapaista kipua poskessani. Kyyneleitä tippui silmistäni, mutta kun niiden takaa katsoin aljettua työtäni laattialla, niin huomasin siinä nokipiirujeni sijassa märjän, vasta pyyhityn puhtaan alan. Työni oli niin muodoin rauennut turhaan. Äitini käytöksestä ja katseista, jotka hän minuun loi, huomasin pian, että se oli hän, joka oli minulle tämän pienen keikauksen tehnyt. Minä istuin jälleen tuolilleni, vaan en enää itkenyt, ja äitini kysyi:

— Mitä sinä, Heikki, oikein luulit tekeväs, kun laattiaa rupesit nokeamaan?

En tiedä, mikä toi sanan suuhuni, mutta kuitenkin niin oli, että kohta vastasin: alttaria. Tämä näytti tekevän niin hyvin äitissäni, kuin muorissakin jonkunlaista vaikutusta, jos sitä vaikutukseksi voidaan sanoa, että äitini rupesi kiivaammin karttaamaan villoja ja muori sukkaa kutomaan, niin että joka toinen silmä putosi eli oikeammin ei puikolle mennyt, niinkuin hänen itsensä kuulin vähän ajan takaa kertovan, vaan minulle eivät he kumpikaan mitään puhuvan tuntuneet. Ja niin jäi minulta sen päivän muut tapaukset näkemättä, sillä minä vaivuin nurkassani unen helmoihin; ainoastaan sen muistan, kun minua laskettiin vuoteelleni. Silloin näin äitini jotenkin tyyneillä silmin katselevan minua ja niin kun vilahdukselta näin päivän vielä paistavan sisään akkunasta, juuri kun illalla tavallisesti, ja vaivuin niin sitkeään uneen.

TOINEN LUKU.

Mitä toiset lapset minusta ajattelevat.

Eteenpäin eläessäni en huomannut mitään pienenemistä itsessäni, päin vastoin aina vähitellen suurenin; kovasti kuitenkin pelkäsin sitä aikaa, jolloin ruvettaisiin minua pienentelemään. Mietteitäni en kuitenkaan enemmän kuin ennenkään ilmaissut äitilleni, vaan odottelin soveliasta aikaa, jolloin saisin niitä puhua vertaisteni, nimittäin toisten lasten kanssa.

Tapahtui sitten eräänä päivänä, kun menin niitylle marjoja poimimaan, että siellä sattui olemaan muitakin lapsia. Minä en tuntenut heitä eivätkä he minua; vaan en minä estänyt heitä marjoja poimimasta, eivätkä hekään minua estäneet. Mutta en minä aivan iloinenkaan ollut heidän sielläolostaan. Pelkäsin näet marjojen kesken loppuvan, niin etten saisikaan astiaani täyteen. He kyselivät minulta kaikenlaista, muun muassa sitäkin, kenen poika minä olin. Minä kun en itsekään tarkoin tietänyt, kenen poika olin, sanoin heille kaikki, mitä tiesin, että olin äitini poika ja että olin vanhasta ukosta pienennetty.

Muutamat tämän ensin kuulivat ja ne, jotka kuulivat, sanoivat sen niille, jotka eivät olleet kuulleet, eikä kauan viipynyt, ennen kun jo koko lapsijoukko tiesi, mitä minä olin puhunut. Minä kun en mielestäni ollut mitään liikoja puhunut, poimin marjoja vaan ja vastasin silloin tällöin, kun he minulta jotakin taas uudestaan kysyivät. Mutta ei aikaakaan, kun minua jo rupesi vähän harmittamaan. He rupesivat minua jonkunlaisena pilkan esineenä pitämään. Sen minä selvästi huomasin siitä, kun heidän suunsa ja äänensä oli loppumattomassa naurussa, niin etten muuta enään kuullutkaan kuin naurua ja kysymyksiä. — Kuinka sinua oikein pienennettiin? Ja koska sinua taas ruvetaan pienentämään? että hekin muka mielellään tulevat sitä kummaa katselemaan. Minä en siis muuta osannut kuin siirtyä vähitellen erilleen heistä rauhaa saadakseni; samalla päätin mielessäni, etteivät he olleet oikein viisaita. Kuitenkaan en pakoon siirtymiselläni muuta voinut kuin sen, että he sitä pikemmin tulivat perässäni yhä uudistamaan mokomia kysymyksiänsä ja kaiuttamaan niityn metsää uusilla nauruillansa. Sitä en voi tietää, miten minun olis käynytkään, jollei eräs vanhanpuolinen mies, jolla oli viikate olalla, valkoiset vaatteet yllä ja leveä huopahattu päässä, olisi siitä ohitse kulkenut ja vallatonta lapsilaumaa kovasti torunut sekä samassa antanut meille kaikille yhteisen varoituksen olla niittyä tallaamatta. Minä pidin sen vanhan miehen käytöstä siinä asiassa jotenki toimellisesti tehtynä ja arvelin hänen olevan jonkun vanhoista ystävistäni, kumminkin tuttavistani entisiltä vanhuuteni ajoilta, ennen pienennystäni; vaan ajattelin kuitenkin hänelle ei paljon paremmin käyvän kuin minullekaan, kun se aika tulee, että hänkin pienennetään. Jopa pelkäsin hänelle vielä hullumminkin käyvän kuin minulle, kuin hän oli sen reuhaavan lapsijoukon suututtanut.

Ajatellen vanhan miehen surullista tulevaisuutta, astuin verkalleen kotiani kohti. En ollut hyvällä mielellä. Vähän oli marjoja ropeessa ja hyvin aavistin, mitä toiset lapset ajattelivat minusta. He pitivät minua varmaankin pyöräpäänä ja olivat kyllä valmiit, missä vaan minun näkisivät, tekemään minusta pilkkaa.

KOLMAS LUKU.

Minä käyn ensikerran kirkossa.

Oli kerran sunnuntai-aamu. Mutta jos oikein muistan, oli se samalla Tapanin päivä. Minun ajanlaskuni mukaan olisi näet edellisenä päivänä ollut lauvantai, vaan että se päivä, jota minä lauvantaiksi luulin, oli joulu, sen huomasin äitini sanoista. Kun minä näet aikaseen aamulla otin äitini pienen puukon ja rupesin tikkuja vuolemaan, niin äitini otti puukon sekä tikun pois kädestäni ja sanoi: Älä nyt toki jouluna vuolemaan rupea! Ja samassa hän myös sanoi, että jollei olis ulkona niin kauhea pakkanen, niin pääsisit tänään kirkkoon, mutta jos huomiseksi ilma lauhtuu, niin pääset huomenna sen sijaan, joko minun taikka muorin kanssa. Sen puheen johdosta olin minä kirkkoon menon touhussa koko joulupäivän, ja yölläkin oli ajatus mielessäni, niin etten totta puhuen paljon unta saanut.

Niinkuin sanoin, oli sunnuntai-aamu. Vaikka minä olin paljon valvonut, olin minä kuitenkin jo aikaiseen vaatteissani ja kirkkoon lähdössä, niin etten muuta joutanut kuin tavan takaa käydä ulkona ilmaa haistelemassa, Onneksi tunsin ilman olevan sinä aamuna paljon lauhkeamman kuin edellisenä päivänä. Kuitenkaan ei näyttänyt äitini enemmän kuin muorikaan mitään kiirettä pitävän. He lukivat, keittivät ja vieläpä joutenkin istuskelivat. Mutta mikä ihmeellisintä oli, he rupesivat syömään ja söivät mielestäni niin hirmuisen kauan, että se minua oikein suutuksiin asti ikävystytti. Minulta itseltäni oli ruokahalu tykkänään kadonnut. Vaikka minua kehoitettiin syömään, en kuitenkaan ollut millänikään syömisistä, sillä mieleeni ei muuta mahtunut kuin kirkko, jota en vielä elämässäni ollut likeltä nähnyt; ainoastaan etäältä olin sen nähnyt, nimittäin äitini mökin katolta. Kirkosta ajattelin, että se olisi yhtä kaunis kuin Jerusalemin temppeli, jota muori äitini ja minun kuullen oli lukenut vanhasta suuresta kirjasta.

Olin jo seisonut tuntikauden ovipielessä lakki päässä, kun äkki-arvaamatta sain kovan käskyn tulla syömään ja vastoin tahtoani äiti minut talutti pöytään. Tässä tilaisuudessa olisin antanut vaikka mitä sen edestä, etten olisi tarvinnut syömisellä aikaani hukata eli syödä itseäni pois kirkosta. Rupesin kuitenkin käskyn mukaan syömään. Äitini toi leipää ja voita ja muori toi lohen nahkaa, joka oli jäännös siitä puolen naulan painavasta lohenpalasesta, jonka muori oli jouluksi kylästä tuonut ja josta itse liha oli jo joulupäivänä syöty. Minä levitin voin leipäni päälle ja muori pani lohen nahan voin päälle ja ateriani, maito siihen lisättynä, oli valmis. Tosin rakastin syödä lohta, vaan en olisi mielelläni syönyt sitkeätä nahkaa, jonka laidassa oli härskiytynyttä rasvaa. Rasva olisi mielestäni paremmin sopinut kengän voiteeksi, kun minun eineekseni, etenkin niin juhlallisella hetkellä. Huomaamatta käänsin nahan palan kasaan leipäpalasen toiselle laidalle ja söin vaan voita ja maitoa. Vähässä ajassa olikin kaikki voi syöty ja maito juotu, leipä ja lohen nahka vaan jäljillä. Kun ei kukaan näyttänyt tarkastelevan syöntiäni, pistin molemmat taskuuni, panin käteni ristiin ja kiitin, menin sitten äitini ja muorin luo kiittämään heitäkin ja sanoin olevani kyllin syönyt. Viimeinkin tuli lähtö.

Kauan oli ollut arveluita, jaksaisinko kävellä kirkolle vai pitäisikö minua vetää kelkassa. Lopuksi tultiin siihen päätökseen, että minä saisin istua kelkassa, jota äitini ja muori vuoroon vetäisivät. Siis minä istuin kelkkaan ja äitini peitti minun jollakin, en tarkalleen muista millä, ja minun oli erittäin hauska istua näissä ajopelissä. Oli niin ihmeen paljon katseltavaa ympärilläni, että muutamissa paikoissa tahtoivat silmäni jäädä perään. Niin esimerkiksi kun katselin virstan-patsasta, jota en ennen ollut nähnyt, jäin minä ihmettelemään hänen muotoansa ajatuksissani ja totta puhuen luulin hänen mieheksi, sellaiseksi, joka sopivan ajan tullessa pienennetään. Minä katselin pellon aitoja ja katselin etäällä olevia taloja ja riihiä, eikä sillä hyvä, että katselin, minä kuulin myös. Ensin minä kuulin, kuinka kovasti koirat kylässä haukkuivat, mutta vähän myöhemmin minä kuulin erittäin kovaa ääntä, joka melkein sai minun vapisemaan. En voinut olla huutamatta äitilleni mikä se, joka noin ääntää? — Se on kirkon kello, jota tapulissa soitetaan, vastasi äiti. Eihän se ihme ollutkaan, että tuo kristillisen vapauden julkinen merkki teki minun pieneen viattomaan sydämeeni voimallisen vaikutuksen, kun ensi kerran lähestyin Herran pyhää huonetta.

Matka oli joutusasti kulunut ja minut nostettiin pois kelkasta seisomaan pellon aidan viereen, joka oli lähellä kirkkoa, ja hyvä, että muistan, kuinka minua nostettiin, sillä koko huomioni oli sillä hetkellä kiinnitetty kirkkoon ja tapuliin, jossa kellot paraikaa täydellä mahdilla pauhasi. Muistan myös nähneeni, kuinka ihmiset ajoivat uljailla hevosillansa kirkolle, että lumi lenteli uhkeain eläinten kavioista. Moni kova kokkare lensi minuunkin ja siitä jo sain ajatelleeksi, että olisi tarpeen hiukan pienentää niin mahtipontisia hevosia, ettei lumi tuiskaisi niin korkealle heidän jaloistansa.

Vihdoin lähdettiin minua taluttamaan kirkon rappusille. Korkeilla kiviportailla sain hetken seisoa ja katsella vilkasta liikettä, joka kirkon ympärillä vallitsi. Siinä kansaa kaikenlaista koolla, en koskaan ollut vielä niin paljon ihmisiä nähnyt. Tulipa viimein rappusille kaksi poikaa, joista toisen tunsin. Kaikeksi onneksi eivät he kumpikaan minua huomanneet, mutta minä katselin tarkasti heitä ja kuulin minulle tuntemattoman pojan sanovan sille, jonka tunsin: Tule, Jaakko, tapuliin katsomaan kun soitetaan! — Ahaa, ajattelin minä, niinkuin jostakin koston mielestä, Jaakkoko sinun nimesi onkin, sinä veitikka, paras nauraja, joka suurimmasta sydämmesi halusta tulet pienennystäni katselemaan, sillä hän oli se sama, joka marjaillessani oli suurinta elämää pitänyt ja saattanut toisetkin minua pihkaamaan.

Kirkon ovien aukasija oli mielestäni pitkäveteinen. Olivatko toiset ihmiset yhtä mieltä minun kanssani, sitä en tiennyt, mutta minusta kumminkin tuntui odotusaika nälkävuoden pituiseksi. Viimeinkin aukenivat hirmuiset jättiläisovet ja kirkon rappusille keräytynyt kansan paljous rupesi täyttä voimaansa ryntäämään sisään. Ensin tämä huvitti minua, mutta samassa jo huomasin tilani vaaralliseksi ja pidin kaikin voimin kiinni äitini kädestä, joka samassa ottikin minun syliinsä. Nyt jouduimme kumpikin suureen ahdinkoon, sillä meidät työnnettiin ovipieltä vasten. Minä koetin tehdä itseni niin pieneksi kuin mahdollista, mutta jäin kuitenkin yhtä suureksi kuin ennenkin ja ennen kun huomasin, olin seisomassa kirkon porstuassa, akkunan edessä, äitini vieressä, ja kansaa tulvasi minun ohitseni kirkkoon, kuin vettä Temmesjoessa. Ei ollut vielä kiirettä kirkkoon, koskei äitini kiireempää pitänyt, vaan rupesi minulle näyttelemään esineitä, jotka löytyi kirkon porstuassa. Ensin näytti hän minulle erästä mustannäköistä esinettä. Se oli puusta tehty ja oli näköjään juuri kuin kumollaan oleva pirtin penkki ja seisoi siinä jonkunlaisten jalkojen tapaisten telineiden päällä. Tarkemmin tutkittuani huomasin siinä olevan koko pitkän rivin pyöreitä reikiä. Minä ajattelin ja ihmettelin ja viimein kysyin äidiltäni, mikä tuo on?

— Se on jalkapuu, sanoi äitini.

Tällä vastauksella olin tyydytetty, sillä luulin jo itsekin olevani asian perillä, kun näin sen jalkojen päällä seisovan, enkä enempää sitä kysellyt. Vaan kun kaulaliinani oli jotenkin pahasti solunut ja muitakin pieniä vikoja taisi olla vaatetuksessa, pani äitini minun istumaan erään kalun päälle ja laitteli siinä minua niin sieväksi pojaksi kuin mahdollista, ja sanoi sitä tehdessään:

— Istu mustassa penkissä pienenä, niin et tarvitse isona istua!

Noista sanoista, totta puhuen, vähän säikähdin. En tosin ijässäni ollut kuullut puhuttavan mustasta penkistä, jonka tähden en tietänyt täydellisesti enkä nimeksikään mustan penkin tarkoitusta. Kuitenkin kävi läpi minun ruumiini jonkunlainen väristys. Minä hyppäsin seisoalle ja katsahdin hyvin hätäisesti äitiäni silmiin ja nähtyäni, kuinka äitini totisesti katseli minua, en huolinut vaivata häntä kysymyksilläni, vaan käännyin tarkastelemaan tuota mainittua esinettä. Se oli kolmi-asteinen, karmilla varustettu istuin. Nyt en enää malttanut olla kysäisemättä äidiltäni: Mikä on tuo tuoli, ja kenen siinä täytyy istua?

— Siinä pahantekijät istuvat kirkonrangaistusta, sanoi äitini, jonka katseessa näkyi jotakin surullista sääliväisyyttä. Sitten astuimme, äitini minua taluttaen, sisään kirkkoon.

Ja nytkös silmäni oikein levenivät. Suuri oli todella hämmästykseni, kun astuin ensikerran Herran huoneeseen. Minä katselin ja katselin, joka paikkaa silmäni tutkivat ja sydämmeni oli tykkänänsä pyhien tunteiden vallassa, missä koneentapaisesti astelin äitini sivulla. Silloin vasta huomasin, että istuin vastapäätä alttaria penkissä äitini vieressä, kun minua hyvänpäiväisesti litistettiin. Vaikka olin aivan nuori ja pieni, käsitin kuitenkin, että kun ihminen on kovin syvällisissä ajatuksissa, niin toisten ihmisten lykkiminen vaikuttaa sen, että hän herää juuri kuin uuteen eloon haaveistansa ja mietteistänsä.

Näin herättyäni aloin huomata, mitä kirkossa tapahtui. Eräs mies, joka seisoi erinäisessä penkissä, rupesi veisaamaan ja koko seurakunta jatkoi hänen perässään. Sepä oli todella tärisevä virsi, jommoista en sitä ennen ollut kuullut. Minä kuihkasin äitini korvaan hiljaa: Kuka tuo on, joka taululle numeroita asetteli ja ensiksi veisaamaan rupesi?

— Se on lukkari, sanoi äitini.

Lukkari! ajattelin minä, hänpä siis onkin kirkon etevin, sillä hän panee koko toimituksen alkuun. Ja nyt taas muistin yhden kappaleen muorin isosta kirjasta, nimittäin, mitä siinä sanottiin soitannosta Jerusalemin templissä. Minä huokasin syvään, kirkkotoimitus täytti sydämmeni oudolla hartaudella. Enkä minä paljon ympärilleni katsellut, sillä äitini käski minun katsoa virsikirjaan. Sitä teinkin. Oikein tarkasti katselin kirjan lehtiä, vaikk'en ainoatakaan puustavia vielä tuntenut.

Pian oli virsi loppuun veisattu ja pappi alkoi aittariita lukemaan. Ensi alussa säikähdin sitä, sillä en ollut huomannut, milloin pappi oli sinne, ennen tyhjään paikkaan astunut. Mutta vähän päästä jo siksi toinnuin, että rupesin eroittamaan sanojakin. Minä kuulin papin puhuttelevan meitä kaikkia veljikseen ja sisarikseen, josta tulin erittäin iloiseksi ja sydämellisimmällä halulla koetin ymmärtää jok'ainoan sanan. Mutta ennen kun alttari toimitus oli loppunut, ilmestyi Jaakkokin toverinensa seisomaan penkin päähän, minun kohdalleni, käytävän toiselle puolelle. Se oli paha sattumus, jota en ensinkään olisi halunnut juuri kaikkein pyhimmän hartauteni hetkellä. Sillä heti kun olin hänen nähnyt, muistui mieleeni hänen tulonsa pienennystäni katselemaan eikä se muisto ollut laisinkaan terveellinen. Se synnytti minussa jonkunlaista vihaa häntä kohtaan. Minä en tahtonut katsella häntä, vaan käänsin pääni toisaalle ja huomasin meidän muorin, joka istui saarnatuolin juurella pienellä tuolilla, hiljaa huojutellen ruumistansa ja hellästi silmäillen pappia. Tämä muorin käytös saatti minun jälleen hyvälle päälle ja minä tunsin itseni leppyneemmäksi Jaakkoa kohtaan.

Pohjolan kylmä pakkanen, joka uskaltaa astua kirkkoonkin, oli sinäkin juhlapäivänä sinne saapunut ja kukatiesi ennen kun minä. Se alkoi nipistellä minua käsistä ja jaloista ilman armoa. Toisetkin ihmiset, vaikka olivat paljon paremmin vaatetetut kuin minä, alkoivat vähitellen yksi toisensa perään takomaan jalkojansa yhteen ja yskimään oikein ankarasti. Minua paleli niin että teki mieleni itkemään, vaan en kuitenkaan ottanut sitä häpeätä päälleni, että olisin itkenyt. Kun eivät toisetkaan itkeneet, päätin minäkin kärsiä tätä yhteistä rasitusta ja samassa tuli taas muuta huomattavaa. Nyt näet astui saarnatuoliin eräs aivan pieni ja nuori poika ja äitini kuihkasi hiljaa korvaani: kuule nyt, kun pappilan nuori herra saarnaa! Ja nytkös minä rupesin oikein mielelläni kuuntelemaan. Toisetkin lakkasivat rykimästä ja takomasta, niin että korvani eivät kuulleet mitään muuta kuin sen nuoren pojan kimakoita ja suloisia sanoja. Nyt ei enään mielestäni lukkari ollut kirkon etevin. Etevyyden sijan oli pappilan nuori herra saanut ja siinä luulossa olivat kai kaikki muutkin. Mutta kun olin jo jonkun ajan saarnaa kuunnellut, tuli minulle vieras ja se oli nälkä. Mitä muuta, olipa evästä! Minä pistin sievästi käden taskuun ja otin sieltä leipäpalani ja lohen nahkani ja aloin suurella halulla syödä. En olisi uskonut, että tein viisaasti, kun ruokatähteeni taskuuni kätkin. Tämän huomasi äitini pian, eikä hän sallinut minun syödä ihmisten nähden kirkonpenkissä. Minun täytyi istua alas sen kapean laudan päälle, jossa muut jalkojansa pitivät. Kun ei nälkä häpeätä katsonut, niin en minäkään. Istuin vaan nöyrästi toisten jalkaportaana ja söin kaikki säästöni loppuun. Syötyäni panin mieleeni ilman kenenkään muistuttamista, että jos toisten kirkkoon menen, niin syön lähtiessäni kylliksi, etten tarvitse kirkossa syödä ja syömisellä häiritä omaa hartauttani ja rikkoa toisten kirkkorauhaa.

Ilman muita tapahtumia päättyi jumalanpalvelus sievästi ja me lähdimme ulos kirkosta. Minä sain taaskin istua kelkkaan ja ajaa niin kotia kohti. Mutta ennen kuin sinne ehdimme, tapasi minun kauhea vilu. Minä aloin huutaa kelkassa ja pyysin, että saisin juosta; vaan kun äitini nosti minun maantielle seisomaan, niin enpä voinutkaan seisoa oikealla tavalla, jalkani olivat melkein turtana. Äitini käski minun hypähdellä ja minä koetin kaiken voimani perästä tehdä niin kuin oli käsketty, vaan huonosti se kävi. Kuitenkin tulin siitä vähän notkeammaksi ja vihdoinkin pääsin kotiin. Kun sitten vedettiin kengät pois jalastani lämpymässä huoneessa, olivat varpaani paleltuneet. Äitini otti ulkoa lunta ja hieroi sillä jalkojani, siksi kun varpaani syttyivät palamaan, näkymättömään liekkiin. Niin se todella poltti kuin tuli. Vaan ei sillä hyvä, että jalkojani poltti, alkoipa käsiänikin polttaa ja vieläpä paljoa pahemmin. Ne tulivat aivan tönköiksi ja väriltään sinisenpunaisiksi, samalla paisuen hirmuisen paksuiksi. Niin muodoin olin joutunut mitä auttamattomimpaan epätoivoon ja aloin itkeä. Äitini käski minun käsilläni hieroa hiuksiani, vaan yhä vaan tuskani kiihtyi. Tässä neuvottomassa tilassa sieppasi äitini noin puolen korttelin vetoisen pullon, kaasi siitä erästä kerman näköistä ainetta kämmenellensä ja voiteli sillä käteni ja jalkani. Suureksi ilokseni lakkasi hirmuinen pakotus melkein kohta. Kun uteliaasti kuulustelin mainion voiteen nimeä, niin pisti äitini ennen kun vastasi, pullon nenäni alle. Olipa se väkevää! Tahtoi kerrassaan salvata henkeni liikunnon ja saattoi minun pahasti aivastamaan. Hankittuansa minulle tämän havainnon voiteen voimasta, lausui äiti naurusuulla:

— Se on kamferttilinementtiä.

Oudolta kuului nimi, mutta tarkasti se on muistettava, ajattelin minä, kun voiteen avulla aloin jälleen tulla terveeksi pojaksi. Ehtoolla jo hypähtelin niin kun ennenkin ja olin iloinen, että olin saanut käydä kirkossa ja kuulla pappilan nuoren herran saarnaavan. Muutamien päivien perästä lähti varpaistani nahka pois ja varpaani tulivat erinomaisen aroiksi, etteivät kärsineet sukkaakaan.

Siten oli minulla sekä surua että iloa ensimmäisestä kirkossa käynnistäni, vaan niinhän tässä maailmassa surut ja ilot, vahingot ja voitot vaihtelevat. Ja onhan se vaan tavallista eikä mitään satunnaista.

NELJÄS LUKU.

Ällätikku.

Oli kulunut muutamia viikkoja ensimmäisestä kirkkomatkastani, kun muori eräänä päivänä läksi kaupunkiin. Minä surkuttelin häntä, sillä oli keskitalven aika ja lunta sangen paljon maalla, mutta hän nauroi minun hätäilemiselleni. En ole ensi kertaa pappia kyydissä, sanoi hän, ja otti selkäänsä pussin, joka oli täpö täynnä sukkia ja vanttuita, joita hän meni kaupittelemaan kaupunkiin. Mennessään hän lupasi tuoda jotakin tuliaisiksi minulle ja sitten hän astui eteenpäin, selkä kotiin käännettynä. Minä taasen katsoin muorin jälkeen, niin kauan kuin vähääkin voin häntä nähdä.

Oli juuri auringon noustessa, kun muori läksi, ja jotenkin hampaita tärisyttävä pakkanen. Äitini jäi kotiin villoja kehräämään, joita hän sanoi kehräävänsä ruustinnalle. Minä olisin mielelläni häntä auttanut kehräämisessä, mutta äitini sanoi sen olevan poikalapselle sopimatonta työtä että villoja kehrätä. Parempi, arveli hän, olisi se, jos veistelisin itselleni ällätikun. Ällätikun! sepä jotakin kummallista, jommoista en ollut milloinkaan missään nähnyt. Kuinka voisin minä sitten ällätikkua veistellä? Sen kohta sanoinkin: En osaa minä semmoista vuolla.

Äitini katsahti minuun taaskin tapansa mukaan totisesti ja sanoi:
Miks'et samalla sanonut, eipä taida Tauriainen tehdä tervatynnyriä.

Tuohon asiaan olisin mielelläni jotakin vastannut, mutta en uskaltanut mitään puhua, kun satuin samassa katsomaan tuvan nurkkaan, jossa koivunvarpuluuta majaansa piti. Se oli tavallisesti äitini oikean käden kanssa liitossa minua vastaan, kun satuin jotakin äitin lakia vastaan rikkomaan. Minä ajattelin vaan, kyllä sinä, luuta, piankin taidat hyväntahtovaisesti tarjota varpujasi äidilleni avuksi, jos minä vielä rupean Tauriaiskysymyksestä tarkempaa selkoa ottamaan. Kysyin sentähden nöyrästi vaan:

— Mistä ällätikku tehdään, äiti kulta?

— Päreestä, oli vastaus.

Minä otin kokonaisen, hyvin leveän päreen, vein sen äitilleni ja pyysin äitiäni näyttämään ällätikun mallia.

Äitini otti nyt, sanaakaan puhumatta päreen kädestäni, taittoi lyhykäisen palasen ja vuoleskeli siitä sievän tikun. Olipa se oikein kuin hännällä varustettu, vähäten vivahtava pikku sisiliskoon, joita oli kotona niityn ruohikossa. Yläpäässä oli peukalon sija, hännän juuressa oli juuri kuin olkapäät, joihin minun oli asettamin etusormen ja keskisormen päät, ja häntä oli se, jolla ajan tultua pistettäisiin, vaikka Iitä silmään.

Ällätikku oli siis valmis, mutta kun minäkin tahdoin saada jotakin omista käsistäni valmistumaan, tein vielä toisen, ja kolmannenkin puikon ja kuta useamman tein, sen sievempiä ne syntyivät. Uuden kapineen käytäntö pysyi minulta kuitenkin hämäränä. Äiti käski panna tikut hyllylle, siksi kuin saisin aapiskirjan, jommoisen hän sanoi muorin tuovan kaupungista. Sitä kirjaa lukiessa olisi näet ällätikku tarpeeseen. Nyt alkoi ikävä aika. Olisin suonut muorin jo olevan kotona, vaan siinäpä temppu. Muoria kesti odottaa koko neljä päivää. Vasta senjälkeen hän tuli ja toi kun toikin aapiskirjan, sekä myöskin lakristatangon, jonka hän asetti kirjan viereen hyllylle. Siinä ne tuliaiset minulle. Jos olisin saanut itse määrätä, olisin kohta syönyt lakristan, sillä niin olin yöt ja päivät makiaisia odottanut; mutta toisin oli päätetty. Ensin täytyy Heikin oppia edes Aan oikein tuntemaan, ennen kun saa maistaakaan lakristaa. Semmoinen oli tuomio. Ei auttanut, vaikka lakristan maku jo tuntui suussa, niin että olin vähällä kieleni nielaista. Minä otin aapiskirjan ja aloin katsella sitä päältä ja sisältä.

Kirja oli oivallisen kaunis, se täytyy minun tunnustaa, vaan siinä se kaikki, että se oli kaunis. Sillä tuota A-puustavia en ollut minä mies löytämään, vaikka olin jo lähes kuuden vuoden vanha. Pian olinkin kaikki lehdet läpikatsellut. Viimeisellä lehdellä näin linnun kuvan. Kun sitä ihmettelin, sanoi muori, joka istui liedellä lämmitellen itseänsä, se on aapiskukko. Ja sitten hän vielä lisäsi: se kukko se juuri onkin, joka antaa kaikellaista hyvää suuhun pantavata sellaisille lapsille, jotka ahkerasti lukevat. Mutta koetappas, ehki, ruveta tavustelemaan ison Aan kanssa, sillä siitä on alku aljettava ja lopuksi tulee Öö.

Minä juoksin niin kiivaasti muorin luo, että olin vähällä lentää pääni uunin rintaan, istuin muorin polvelle ja sanoin: Opettakaa, muorikulta, minua lukemaan.

No, niinpä niin, sanoi muori, otti älläpuikon, osoitti sillä kirjan ensi sivulla olevaa isoa kirjainta ja sanoi: tuo on Aa.

Siitäpä se olikin alku, niin kuin muori oli sanonut. Mitä suurimmalla innolla koetin minä oppia kirjaimia tuntemaan eikä mennytkään monta aikaa, korkeintansa kolme päivää, ennenkuin jo hairahtumatta osasin kaikkien puustavien nimet. Lakristaakin kesti syödä saman verran aikaa, kun tarvittiin Aan armeijan voittamiseksi. Voitettuna vangittiin koko hänen joukkonsa aivojeni sisimpiin komeroihin.

VIIDES LUKU.

Sukukinkerit.

Oli kevät ja ihanat pitkät päivät. Noin pari kuukautta olin lukea paukuttanut aapistani ja viimein saanut päähäni koko sen sisällyksen. Eräänä sunnuntaina olin taaskin kirkossa, ja sain siellä omin korvin kuulla, että ensi keskiviikkona oli meidän kinkerikunnan kinkerit. Tästä tulin ensialussa iloiseksi, sillä mieleeni juolahti, että nyt saisin näyttää lukutaitoani kinkerissä, mutta tuntui myöskin vähän häpeälliseltä, kun en osannut yhtään lukua katkismuksesta. Olisin tahtonut osata katkismuksenkin ulkoa, mutta kun myöhään olin alkanut, niin olin kuin olinkin myöhästynyt.

Pitkin askelin astelin minä kotiapäin kirkosta Loviisan kanssa. Loviisa oli meidän naapuritorpan ainoa tytär ja me olimme yhdessä käyneet kirkossa. Hän oli minun oppaanani, sillä tyttö oli jo yhdeksän vuotinen, minä vaan kuuden. Tämä Loviisa Vierimä oli erittäin taitava lukemaan ja tarkkamuistinen, niin että mitä hän muutaman kerran luki, sen hän kohta osasi ulkoa. Minä kyselin häneltä, kuinka kinkerissä ollaan, sillä tiesin hänen olleen siellä jo kolmena vuonna. Hän kertoi minulle kaikenlaisia kinkereistä ja muun muassa senkin, että kinkereissä ovat ne ihmiset kaikkein onnettomimmat, jotka joutuivat lukemaan keskiajalla. Silloin ovat nimittäin papit ja lukkarit kaikkein kiivaimmillaan ja äreät että syödä tahtovat huonolukuisia, kun sitä vastaan ne, jotka joutuivat lukemaan joko aivan alussa taikka aivan lopussa ovat onnellisiksi kehuttavat. Aamurukouksista liuvennut sanan voima vaikuttaa alussa, että niille, jotka ensiksi esiin astuvat, ei vielä niin kiivaita olla ja lopussa taas, kun luettajat jo ovat hyvin väsyksissä ja alkavat syljeskellä ja odottelevat mielihalulla päivällisen valmistumista, ovat he näistä syistä vähemmin taipuvaisia nuhtelemiseen.

Suurella uteliaisuudella kuuntelin Loviisan puheita, mutta vähän mietittyäni huomasin ne hyvin yksipuolisiksi. Sillä sen mukaan kuin hän kertoi ei näkynyt olevan paljo apua lukutaidosta, oliko se parempi tai huonompi. Sen tähden kysyin Loviisalta:

— Eivätkö luettajat sitten pidä mitään väliä, onko hyvä taikka huono lukemaan, vai riippuuko torujen saaminen ainoastaan ajasta ja kellonmäärästä, luulisinpa kohtuulliseksi, että niitä, jotka ovat olleet ahkeria lukemaan, asetettaisiin vähän kunniallisemmalle puolelle, jota vastaan laiskat lukijat pantaisiin häpeässä istumaan, vieläpä tukastakin pölytettäisiin.

— Kyllä se on niinkin, sanoi Loviisa, että kinkereissä isostikin niitä kiitetään ja kehutaan, jotka hyvin osaavat, ja pahastikin pölytetään laiskoja. On minuakin joka kerta kiitetty lukemisestani ja luullakseni lienee liiaksikin kiitetty, sillä ei lukutaitokaan aina riipu ahkeruudesta. Muutamat ovat kyllä laiskoja lukemaan ja saavuttavat kuitenkin kinkerissä erinomaista mainetta, heillä kun on tavaton muistin lahja. Sitä vastoin käy toisille aivan hullusti, vaikka ovat olleet kymmenen kertaa ahkerampia, mutta ovat hatarapäisempiä ja vielä lisäksi arkoja ja pelkureita, niin että vapisevat papin tahi lukkarin edessä kuin kahila virrassa eivätkä saa suutaan auki. Vaikka osaisivatkin lukea, saavat he mitä kovimpia torumisia, jos pappi tahi lukkari sattuu olemaan kiukkupäinen. Niin esimerkiksi ei voi ahkerampaa olla kuin Pirttilän Paavo, mutta hän ei saa kirjaa päähänsä, vaikka sitä varten ponnistelisi sata vuotta yöt ja päivät. Ei hän juuri muutoin ole hullu, mutta lukemaan hän ei opi, vaikka häntä jo on käytetty tietäjissäkin. Tietäjä on määränyt hänen syömään katkismuksen lehtiä jauhopuurossa taikka pehmeän limpun kanssa ja hän on jo tietääkseni syönyt yhden äitinsä katkismuksen loppuun, mutta ei ole sekään auttanut. Nyt on taaskin sama tietäjä keksinyt uuden tuuman. Hän on näet määrännyt kaikkein vaikuttavampana keinona, että Paavolle syötettäisiin Raamatun lehtiä ja eilen kävi Pirttilän emäntä ostamassa rantakylästä hyvin vanhan raamatun, jota nyt varmaankin aletaan pojalle syöttämään.

Tälle Loviisan puheelle en voinut muuta kuin nauraa, sillä olihan se minusta vähän kummallista, että ihmisten täytyi lukutaidon saavuttamiseksi syödä kirjan lehtiä. Tien haarassa, josta tie lähti Vierimälle, erosin minä Loviisasta. Hän meni suoraan kotiinsa ja minä juoksin yksin kotiini, johon päästiin maantietä.

Kotiin tultuani sanoin ensin tavallisuuden mukaan terveisiä kirkosta. Sitten kerroin, että meidän kinkerit ovat jo keskiviikkona ja oikein kiireesti lisäsin vielä, että Pirttilän Paavo on syönyt katkismuksen ja nyt hän alottaa syömään Raamattua.

— Kyllä kait, sanoi siihen äitini, vaan muori ei puhunut mitään.

Päivällinen oli valmis, maitolämmitystä ja ohraista rieskaa. Minä syödä hotkasin pian ja rupesin lukemaan. Mitä kiireemmin luin aapiseni läpitse ja pyysin muoria koettamaan, osaisinko varmasti ulkoa joka luvun hairahtumatta. Muori otti kirjan käteensä katsoaksensa perään ja se meni vallan hyvin, ettei hänen tarvinnut oijaista kuin kahdessa kohden. Saatuani luetuksi pyysin luvan päästä Vierimällä käymään katsomassa Loviisan lukua, sillä luulin hänen taitavan uudenaikaisempaa sorttia kun meillä osattiin. Ensin en tahtonut saada lupaa, vaan vihdoin kuitenkin se myönnettiin ja minä juoksin kun hullu pitkin jokiahdetta Vierimälle.

Totta puhuen en ollut käynyt Vierimällä kun yhden ainoan kerran sitä ennen, ja senkin pimeällä iltapuhteella äitini kanssa maitoa hakemassa. Nyt menin sinne selkeällä päivällä ja tultuani lähelle torppaa pysähdyin hetkeksi katselemaan. Ensinkin katselin kuusia kasvavaa seutua ja sitten torpan pellon aitoja, jotka olivat jotenkin korkealla matalasta, keväisestä lumesta. Vierimän uusi riihi, joka oli aivan keskellä peltoa, veti sen jälkeen huomioni puoleensa, siinä kun oli lautakatto ja saranoilla varustettu ovi. Kirkkoreisullani en ollut talojenkaan riihissä nähnyt muuta kuin olkikattoja ja sivulle lykättäviä ovia. Nämät huomattuani astuin pihalle. Kas, kun se Vierimän ukko oli viiden pienen ikkunansa pielet punaisella maalilla maalannut. Sepä oikein sievältä näytti! Mutta vieläkin sievemmältä näytti uutukainen pieni aitta, joka pihan laidassa seisoi, niin sievästi kuin pirtin pöytä neljän paasikiven päällä. Olin jo astumaisillani portaita ylös — sanon ylös sentähden, että portaissa oli kaksikin otinta — kun samassa kuulin takanani äänen hyräyksen: ammuu. Kohta huomasin, että ääni kuului navetasta, joka oli selkäni takana, pihan toisella puolella. Vierimän lehmä siellä ammui. Nyt näin navetan oven olevan auki ja minä käänsin matkani sinne. Siellä oli Loviisakin lehmälle haudevettä keittämässä.

— Hyvää päivää, sanoin minä, tulin tänne saamaan sinulta vähän parempaa luvun mallia, sillä luulenpa sinun osaavan uudenaikaisempaa, kun muori ja äitini.

— Uudenaikaisempaa! toisti Loviisa hiukan ihmetellen. Samassa tuli Vierimän muorikin navetan loukosta esiin. Hän se oli, jonka kädessä koko Vierimän torpan hallitus-nyörit olivat. Hän oli Vierimän ukon äiti. Loviisan äiti oli kuollut jo lapsensa ensimäisellä ikävuodella. Sen muistin kuulleeni kerrottavan, sillä korva paljon maata kulkee. Ja mitä muuta olin kotonani kuullut Vierimän elämästä, oli se, ettei ukko saanut mitään tehdä, ei kumminkaan suurellisempia asioita päättää, ilman äitinsä suostumusta. Nytpä vähän luontoani masenti, kun äkkiarvaamattani seisoin tämän Vierimän haltiattaren edessä. Ajattelin sinne tänne päässäni, palatako kotiin vai pysyä päätöksessäni että saada luvun mallia. Väkisin tahtoi palaamis-ajatus päästä voitolle, ja miten olisi käynytkään, eiköhän minun vanhasta pienennetty miehuuteni olisi masentunut aivan voimattomaksi ja minä vaimon puolen tieltä vetäynyt takaisin, jollei muori olisi lasisilmiään korjaellen sievästi kuiskanut lehmälleen: Syö nyt, Mustikki, siinä vähän jauhoja ja haudevettä, ja lähdetään, Loviisa, sisälle! No niin, ajattelin minä ja siirryin ulos navetasta toisten edellä. Nyt tuli muori aivan lähelle minua, katsoi minua tarkasti silmiin, juuri kuin tunteaksensa; mutta eipä tuntenutkaan, koska täytyi kysyä: Kenen poika sinä olet? Mutta ennen kuin ehdin vastata, sanoi Loviisa: Heikkihän se on. — Ai, Heikkuko se on, sanoi muori, no, tule sisälle, lapsi.

Ja niin me mentiin, muori edellä, Loviisa muorin perässä ja minä kolmantena. Sisään tultuani näin Vierimän ukon istuvan pöydän päässä hartaasti lukien jotakin, ei aivan suurta kirjaa. Minä pysähdyin ovipieleen seisomaan ja katselin talonväen käytöstä. Molemmat toisetkin, niin muori kuin pieni Loviisa, menivät istumaan pöydän taakse, peräpenkille. Hekin ottivat kirjat käteensä ja rupesivat hiljaa lukemaan, antaen huoneen isännälle sen kunnian, että hän, joka oli talon ainoa miespuoli, sai yksinänsä ääneen lukea. Minä taas suurimmaksi ihmeekseni katselin seinäkelloa, joka seisoi kaappinensa peräseinällä, uhkeana kuin jonkinlainen puumies tuntitaulu kasvoina, ja silloin löikin kello kuusi lyömää ja se oli kello kuutta se.

Nyt käskettiin minun astua pöydän ääreen ja istua pöydän etupuolella olevalle lavitsalle kuuntelemaan kun luettiin. Vähän ujostellen tottelin käskyä ja istuin määrätylle paikalleni. Vähän aikaa kun olin kuunnellut, painoi isäntä hiljaa kirjan kiini, laski varovasti kätensä otsallensa ja lausui huoaten: Kyllähän se ruoskii ihmistä sekin saarna. — Tästä huomasin, että hän oli lukenut saarnakirjaa. Sitten hän siirsi itsensä lähemmäksi minua ja lausui: No Heikku poika, jokos sinä osaat lukea?

— Jo minä aapiskirjan osaan ulkoa, sanoin minä.

— No eihän se olekaan hullummasti, kun jo aapisen osaat ulkoa, siinä on jo kaunis alku, pitkitä päälle, kyllä sinusta mies tulee, kun kerkiää. Olethan sinä miehen poika, vaikka merimiehen; mies hän muutoin oli, oli kylläkin mies ja miesten paraita, mutta äitiä kohtaan oli hän vähän, — kas, ole vaiti suuni — — — Heikki parka, sinä et tiedä mitään. — Tiedätkö, että sinulla on isää ollutkaan?

Minä ajattelin kovin ja ajateltuani asiaa sinne ja tänne, minä vastasin:

— En tiedä mitään, hyvä isäntä, kun äitini on vaan sanonut kerran, että olen vanhasta pienennetty.

— No paraiksi ikään! Kasva, Heikki, vielä vähän vartta, niin minä sitten sanon sinulle kaikenlaista. Sen jälkeen katsahti isäntä äitinsä puoleen ja sanoi: Antakaa ruokaa pikku vieraallemme, pianhan lapselle tulee nälkä eikä taida niin kovin suuret viljat hänen kotonansa ollakaan.

— Kyllä, kyllä, sanoi muori ja nousi liikkeelle, ajattelin itsekin samaa, vaikka jäin tuossa lukemaan. Syötkö sinäkin jo Loviisa, niin minä panen pöydälle ruokaa; siinähän se samassa sitten Heikkikin syöpi.

— Kyllähän minäkin syön tämän naapurin isännän kanssa, sanoi Vierimän ukko naurahtaen, tuokaahan ruokaa, äiti.

— Loviisa, tulespa auttamaan, että käypi pikemmin, sanoi muori, ja
Loviisa nousi ja oikein oli mielestäni sievä tuo pieni Loviisa, kun hän
nöyrästi totteli vanhaa mummoa ja liikahteli nopeasti kun västäräkki.
Olipa mielestäni hän jo koko emäntä.

Pian olikin pöydällä ruokaa kaikenlaista. Siinä ohraista rieskaa ja hapanta leipää, voita, siikakalaa ja viiliä, olipa vielä kylmää lihalientäkin ja kirnupiimää juotavaksi. Sitten aloimme syödä ja kun olimme joltisestikin syöneet, niin toi muori lisäruoaksi kivikupilla uunijuustoa, joka oli valmistettu termi- eli juustomaidosta maan tavan mukaan. En eläissäni ollut syönyt vatsaani niin täyteen kuin nyt. Kun olimme syöneet ja minä kiitellyt ruoan edestä, sanoi isäntä: Koetapas, Heikki, lukea tuossa, että mä näen, kuinka sinä osaat. Minä olin kohta valmis lukemaan, otin virsikirjan ja satuin aukaisemaan virren jossa seisoi: Sun haltuun, rakas isäni, mä annan aina itseni. Se oli minulle jo ennaltaan hyvin tuttu virsi, niin että osasin sen ulkoa. Perästäpäin, kun olin sen lukenut, ihmettelin suuresti, minkä vuoksi juuri tämä meillä usein käytetty virsi sattui eteeni kylässäkin ja tuli mieleeni, että varmaankin oli Vierimällä samaa virttä sinä päivänä veisattu ja sen vuoksi kirja jäänyt höllemmälle siltä paikalta, niin että se itseksensä aukeni.

Isäntä oli suurimmalla mielihyvällä kuunnellut lukutaitoani, sen huomasin hänen silmistänsäkin.

— Hyvin meni lukusi, sanoi hän minulle, hiljaa päätäni sivellen, vaan minä ehätin hänelle samassa myöskin ilmaisemaan, että olin tullut heillä käymään siinä tarkoituksessa, että jos mahdollista saada uudenaikaisempaa luvun mallia Loviisalta.

Tähän isäntä vähän nauraa myhähti, ja sanoi sitten: Lieneekö tuota Loviisallakaan mitään uudenaikaisempaa luvun mallia näyttää, ei hänkään ole mitään koulua käynyt, vaan kun nyt lienet sitävasten tänne saapunut, että luvun mallia saisit, niin saamasi pitää, mitä olet etsimässä. Loviisa, alappa poukuttaa pitkää Wepeljusta, että Heikkukin kuulee.

Nyt niin kuin hypähtelevä västäräkki juoksi Loviisa pöydän päähän, sieppasi katkismuksen hyllyltä ja pani oikein ihmetyttävän kiivaan poristuksen alkuun, niin että minä ihmeissäni katselin sitä menoa. En voinut olla ajattelematta, että jos hän sillä tavalla vaan jatkaisi edes kokonaisen keväisen päivän, niin epäilemättä hän siinä ajassa koko raamatun lukisi kannesta kanteen. Totta puhuen, minä en ehtinyt montakaan sanaa kuulemaan, semmoisella vauhdilla kävi luku. Tätä ei kuitenkaan aivan kauan kestänyt, sillä olihan vaan tarkoitus antaa minulle luvun mallia ja kun sen olin nähnyt ja kuullut ja vielä itse vakuuttanut sen hyvin tajunneeni, pääsi Loviisa vapaaksi opettajattaren virasta ja sai luvan panna kirjan entiselle paikallensa hyllylle.

Luvun mallia saatuani kiittelin heitä kaikkia, puristaen heitä kaikkia kädestä; mutta ennenkuin sain kotimatkalleni suoriutua, muistutti isäntä minua, että välttämättä tulisin kinkeriin, sillä kuusivuotiaana oli Loviisakin ensi kerran kinkereissä käynyt. Sitten minä panin karvalakin päähäni ja sanottuani hyvästi nyt! läksin minä juosta lerputtelemaan kotiini.

Aurinko oli jo ihan tipahtamaisillansa, kun saavuin äitini mökin edustalle. Siinä nyt mietiskelin, miks'ei meillä ollut niinkun Vierimällä riihtä, aittaa, navettaa ja punaiseksi maalatuita ikkunapieliä. Tätä ajatellen astuin huoneeseen, sanaakaan sanomatta otin muorin vanhan katkismuksen hyllyltä ja aloin lukea niin joutuisasti kuin taisin, vaan kun olin kankeampi kielestä, niin eipä käynytkään minulta puoleksikaan kuin Loviisalta. Siitä minä huolestuin ja sanoin julki murheeni. — Kuinkahan mahtanee minun käydä kinkerissä, kun en taida niin terävästi lukea kun Vierimän Loviisa.

— Ei se mitään haittaa, lausui muori, kun vaan muuten selvästi lukee, vaikk'ei se kävisikään kiivaasti kuin vaunun etupyörä.

— Onhan sitä eroitusta sinun ja Vierimän Loviisan välillä, sinä vasta jankkaat sisältä katkismusta ja Loviisa lukee ulkoa; tottahan se joutuisammin käy siltä, joka ulkoa osan, sanoi äitini.

Noista sanoista tulin minä joltisestikin hyvilleni, luin vielä kerran aapiseni läpi ja heitin itseni iltarukouksen luettuani levolle.

Keskiviikko-aamuna nousin ani varhain, sillä kinkerin huolet häiritsivät untani. Minä pesin kasvoni ja puin päälleni. Äitini ja muori tekivät samoin. Ennenkun lähdettiin, luin minä aapiseni läpi kumminkin kolmeen kertaan. Vatsani pohjassa tunsin jotakin outoa vapistuksen tapaista. En oikein tiennyt mikä minua vaivasi; mutta äiti sen tiesi ja anoi:

— Se tulee pelkäämisestä; koeta vahvistaa itseäsi, ettet vaan hämmästy kinkerissä.

Minä koetin vahvistaa itseäni mahdollisuuden mukaan, vaan eipä siitä tahtonut parempaa tulla. Lähdimme kuitenkin pyhäpuvussa ulos mökistä, äitini pani oven lukkoon, ja sitten astuimme kinkeritaloa kohti aika vauhtia. Sinne päästyä menimme sisälle pirttiin, jossa jo istui ihmisiä ei ainoastaan ympäri seiniä penkeillä vaan myöskin lavitsoilla ulompana laattialla. Miehet istuivat toisella puolella pirttiä, naisväki toisella, tyhjä avara ja puhtaaksi pesty keskilaattia eroitti molemmat sukupuolet toisistansa. Tästä järjestyksestä huomattiin vaan se poikkeus, että pienet kumpaistakin sukupuolta saivat olla naisväen puolella, äitiensä luona. Niin minäkin, sillä minä sain äitini ja muorin kanssa sijani uuninurkassa, hiilikoukun vieressä.

Sijani saatua aloin tarkemmin katsella ympärilleni. Pirtin pitkä pöytä oli verhottu suurella valkoisella vaatteella. Se näytti juhlalliselta ja kaikki saapuvilla olevat ihmiset istuivatkin totisena ja aateksivaisen näköisinä, juuri kun aakkoskirjan kukot. Tuskin olikaan muuta huomattavaa, sillä ei pappeja eikä lukkareita näkynyt.

Vähän ajan päästä tuli unilukkari pirttiin kantaen muutamia hirmuisen suuria kirjoja ja kun äitiltäni korvaan kuiskaamalla kysyin, mitä kirjoja ne ovat, sanoi hän niiden olevan kirkonkirjoja. Samassa kun unilukkari sai kirkonkirjat levitetyksi pöydälle, astui kaksi pappiakin nimittäin rovasti ja kappalainen pirttiin ja hiukan myöhemmin tuli vielä kolmaskin pappi. Se oli rovastin apulainen ja häntä seurasi kanttori. Kun rovasti oli asettunut pöydän päähän istumaan ja toiset papit ja lukkarit istuneet pöydän etupuolelle kaarmituoleihin, puhui rovasti istualtansa tähän tapaan:

— Nyt olemme taas kokoontuneet tämänvuotisia kevätlukukinkereitä pitämään, siis aloittakaamme veisaamalla ja lyhyellä rukouksella.

Nyt nousivat kaikki seisomaan ja lukkari aloitti virren: Kriste, valo valkeudest', Isäst', ijankaikkinen, ja koko joukko veisasi hänen perässänsä. Kun oli osa virrestä veisattu, säästettiin siitä viimeinen värsy rukousten jälkeen veisattavaksi. Kun siten toimitus oli alkuun pantu, ruvettiin huutamaan nimiä ja ihmiset astuivat esiin näyttämään lukutaitoansa. Siinä oli hyviä ja huonoja lukijoita sekaisin. Ei vähintäkään arvoeroitusta tehty. Siinä he kaikki seisoivat rinnatusten, talonisännästä aina halvimman torpparin lapseen saakka. Ainoa eroitus oli se, että hyvät lukijat saivat kiitoksia, ja huonot torumisia. Huudettiinpa sitten Vierimän torpastakin esille väkeä ja muori kävi ensin lukemassa ja tuli pois. Senjälkeen astui Vierimän ukko lukemaan ja Loviisa hänen kanssaan. Kun silloin Loviisa alkoi lukea katkismusta ja luki raamatun lauseetkin, jotka ovat vastausten perässä, niin sanoi Vierimän muori meidän muorille jotenkin kimakalla äänellä:

— Kuule, kuule, naapurin muorikulta, kun meidän Loviisa lukee hienot, karkiat, hienot, karkiat.

Tämä Vierimän muorin puhe kuului hyvinkin pöydän luona istujille ja kerrassaan sanoen ympäri koko huonetta. Rovastikin nosti päätänsä ja sanoi vähän kuin vastaukseksi muorille: Ei saa siellä niin kovasti keskustella, se sekoittaa lukijoita. En tiedä, mitä Vierimän muori tästä rovastin kiellosta ajatteli, mutta ei hän kumminkaan sitten enään mitään puhunut.

Kauan kesti minun odottaa, ennenkun pääsin lukemaan. Ennen ja paljo ennen minua joutui Pirttilän Paavokin lukemaan ja näyttämään, mitä kirjanlehtipuuro vaikuttaa, vaan eivätpä olleet kirjanlehdet vatsassa lukutaitoa laisinkaan parantaneet, päin vastoin oli kova paperin syöminen tehnyt hänen järkensä entistänsä tylsemmäksi. Ainakin kuului rovasti sanovan, että Pirttilän Paavo huononee lukemisessansa vuosi vuodelta. Vedet silmissä astui Paavo pois pöydän luota.

Viimein kun useimmat olivat lukeneet, oli rovasti jo vähällä panna kirkonkirjan kiinni, kun hän jotakin muistaen jätti kirjan vielä auki ja kysyi:

— Onkos vielä lukemattomia?

Silloin astui äitini pöydän luokse taluttaen minua kädestä. Hän vei minut aivan rovastin eteen. Rovasti hieroi vähän silmiänsä ja virkkoi sitten:

— Jaha, Maria Helmikangas, onko se teidän poikanne tämä?

— On, sanoi äitini.

— Joko hänkin osaa lukea? kysyi rovasti.

— Osaa se jo vähän aapiskirjaa ulkoakin lukea, vastasi äitini.

Sitten minä sain lukea itse rovastin edessä sekä sisältä että ulkoa ja meni se mielestäni kaikki oikein. Ja niin kai se meni rovastinkin mielestä, sillä hän antoi minulle pienen kirjan lahjaksi ja kehui minua hyväksi lukijaksi. Sitten luki äiti ja meidän muori ja niiden jälkeen vielä moni muukin, mutta kummaa se oli, ei yksikään enään saanut toruja. Kun vihdoin oli kaikki luetettu, niin alettiin kysellä, jotta nähtäisiin ymmärsivätkö lukijat, mitä olivat lukeneet. Sitä työtä teki rovasti yksinään, kävellen edestakaisin laattialla. Olisin minäkin vastannut, mutta äitini kielsi ja sanoi, etten minä saisi puhua mitään, ja niin minä olin hiljaan ja kuuntelin. Tämän toimituksen päätettyänsä sanoi rovasti:

— Minulla on pari muistutusta tehtävänä, jotka jo useissa muissakin kinkerikunnissa olen esiin tuonut, että nimittäin kristityn tulee kovasti välttää työntekoa pyhäpäivinä, sillä se on sapatin rikkomista ja syntiä. Meidän seurakunnassa unohdetaan usein mitä Jumalan laki siinä asiassa määrää. Erinomattain tehdään sitä siten, että käytetään pyhänä tuulimyllyjä. Kun melkein aina tuulee, niin olisihan aikaa arkipäivinäkin käyttää talon tarvejauhot, ettei tarvitsisi myllyjä pyörittää pyhänä. Toinen paha kohta on se, että viinaa myydään ja juodaan pyhänä, ja silläkin tavalla lakia kierretään, että kun ei nimismiehen tähden uskalleta sitä tehdä keskellä kirkon kylää, niin harjoitetaan viinankaupitsemista syrjäkylissä, kukatiesi siinä luulossa, että se on vähemmin synnillistä. Näitä kahta pääkohtaa ja lukemattomia muita pienempiä kohtia koettakaa painaa mieleenne, rakkaat sanankuulijani!

Sitten veisattiin pieni virren värssy ja luettiin rukous ja niin päättyi toimitus. Mutta ennen kun pois lähdettiin, jaettiin vielä muutamille lapsille ja täysi-aikuisille kirjoja kehoitukseksi ahkeruuteen ja hartaaseen lukemiseen. Senkin tehtyänsä jätti rovasti hyvästi seurakunnalle.

Minäkin läksin pois äitini ja muorini seurassa. Olin sangen iloisella mielellä ja vähän ylpeäkin. Olin iloinen siitä, että olin saanut pienen kirjan lahjaksi ja menestynyt lukemisessa ilman hämmästymättä, ylpeä taasen siitä, että rovasti itse minua oli luettanut; mutta ennen kaikkea olin lapsellinen kun luulin suorittaneeni suurenkin ansiotyön.

Näin olin ensimmäisen kerran papin edessä tehnyt tilin kirjallisesta opistani. Sydämestäni rakastin rovastia hänen jalon henkensä tähden, jonka olin tullut tuntemaan hänen puheistansa ja siveästä käytöksestänsä. Mutta eivät kaikki olleet samaa mieltä. Sen huomasin kotimatkalla kun sivutsemme kulki miehiä ja naisia, jotka mylly- ja viina-asioissa olivat vähän karille ajaneet. Kuulinpa heidän näin puheskelevan. Nyt ei enään saa pyhänä myllyäkään panna pyörimään, vaikkei olis maanantaiksi leipäpalaakaan suuhun pistää. Toiset siihen lisäsivät: Mitä rovasti jauhon tarpeesta tietää, kun ostaa valmiita vehnäjauhoja kaupungista, johan ne ovat hyväksikin myllytetyt, ja jollei hän valmiita jauhoja ostaisi, niin kyllä panisi mielelläänkin myllyn pyörimään, vaikka keskellä kirkon aikaa ja vielä katselisi saarnatuolissa seisoessaan kirkon akkunasta ulos, kuinka monta kertaa minuutissa myllyn siivet menevät ympäri; mutta se on vaan hyvä, ettei hänellä ole myllyä eikä hän ikinänsä saakaan myllyä. Toiset taasen jupisivat, vieläpä kiroilivatkin, etteihän viina ole rovastin viinaa, omista jyvistä me sitä olemme polttaneet emmekä tahdokaan sitä kaataa rovastin suuhun, vaikka väsynyt lepopäivänänsä ryypyn ottaa.

Näitä kuullessani oikein vereni kiehahti inhosta, sillä nuoressa viattomuudessani pidin minä rovastin puheet oikeina, niinkuin ne olivatkin. Niin saavuimme jälleen matalaan mökkiimme ja olin nyt ensikerran tullut tietämään vähän tämän maailman metkuja.