KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Muutamia ylösnostetaan, toisia alaslasketaan.
Kesä kului melkein kuin rattailla ajaen. Äitini puuhasi häitä kaiken kesää. Isäni asui meillä, niinkuin vaarinikin, ja työmme tulivat tehdyksi liiaksikin, niin että olisimme välistä toistenkin työhön joutaneet. Väliin autoimmekin Vierimän ukkoa niitty- ja peltotyössä oikein miestuumasta. Kaikki olimme niin mieltyneet tuohon ukkoon, että meitä huvitti hänen kieltoansa rikkomalla tehdä hänen suvityönsä ilmaiseksi. Minulle erittäin oli se hauskaa, sillä niinhän sain hiukankin takaisin maksaa vanhaa velkaani — noita kirjoihin annettuja rahoja, joita hän ei muulla tavalla myöntynyt vastaan ottamaan.
Isälläni oli hyvä joukko kultarahoja ja muuta rahaa siihen lisäksi. Niillä sanoi hän ostavansa talon, kun sopiva ja mukava ilmaantui saatavaksi. Isäni sai myöskin perintönsä förmyntäriltä puhtaassa rahassa ja Huopalan uusi isäntä tarjosi hänelle takaisin ostettavaksi Huopalan talon. Mutta isälläni oli toinen ajatus ja hän piti silmällä erään toisen talon rientoja, ollaksensa valmis sen ostamiseen, niin pian kuin sen omistaja siihen taipuisi.
Helmikangas oli joutunut koko kylän nauruksi poikansa tähden ja emäntä sairasti kuoleman kielissä. Ennen häntä kuoli kuitenkin emännän isä, Kerstilän vaari, herättäen kuolemallaan suurta surua kaikissa taikakonsteihin luottavissa. Pahan-ilkinen mies jätti jälkeensä suuren talon ja paljon tavaraa. Aina viimeiseen hengen-vetoonsa asti oli hän näet itse taloansa hallinnut, mutta nyt oli kuokka kuoleman ja kirkon rautalapio tehtävänsä tehnyt ja Helmikankaan isännälle aukaissut kaikki Kerstilän ovet, arkut ja salvot. Se sattui muutoin hyvin sopivaan aikaan, sillä Helmikankaan isäntä oli juuri tyttärensä myötäjäiset maksanut Riikolan isännälle.
Helmikankaan emäntä vaipui kuoleman uneen kolme päivää isänsä kuoleman jälkeen. Kaksia hautajaisia pidettiin ja kyläkuntaa kestitettiin. Rahaa ei säästetty, vaan annettiin huilata. Olihan Helmikankaan isäntä siinä vahvassa luulossa, että Kerstilän vaarin raha-arkku oli hopeata kumminkin puolillansa, ja hän, ollen vaari-vainajan ainoan perillisen leski, olisi kaiken tavaran herra.
Tavarain tutkinto pidettiin Kerstilässä ja Helmikankaan isännän toivot toteentuivat ylenmääräisesti. Kerstilässä löytyi tavaraa ja rahaa niin kosolta, että Helmikangas oikein oli hypähdellyt — niin iloinen oli hän saaliin jaossa, jaossa, jossa kaikki tuli hänen osaksensa. Tutkintoa eli pesäkirjoitusta pidettiin myöskin hänen omassa talossansa, eikä sielläkään huomattu ollenkaan velkaa. Kun kaikki asiat oli selville saatu ja Helmikankaan isäntä upporikkaaksi julistettu ja rahan paljous silmiä huikaisi, niin ei Helmikankaan ja Kerstilän talojen omistaja tahtonut enään vaivata itseänsä huolehtimalla talon hoidosta. Hän päätti muuttaa kaikki puhtaaksi rahaksi myömällä molemmat maat päällisinensä, antaa osan kummallekin lapsellensa puhtaassa rahassa ja itse elää huolettomasti päiviensä loppuun saakka.
Tehty kuin sanottu. Pian oli perillisten suostumus talon myymiseen saatu ja Helmikankaan talo myytiin minun isälleni. Meidän vaarille, entiselle Helmikankaalle, tapahtui se ilo, että hän näki tuhlaamansa suuren talon takaisin ostettuna suvullensa. Toinen Helmikangas, hänkin puolestaan tyytyväisenä syyti rahat arkkuunsa.
Sitten ilmaantui eräs äärettömän rahallinen herra Oulusta ja osti Kerstilän talon, josta maksoi kelpo hinnan, ja nyt tuli Helmikankaan raha-arkku aivan täyteen. Kauppakirjat tehtiin, harjallisia juotiin ja tuo mainio talonkauppias joi itsensä juovuksiin; mutta rahansa menettäneet talojen ostajat, minun isäni ja tuo Oulun herra, eivät juuri mitään juoneet, kun eivät niin ylen iloisetkaan olleet.
Tuli yö ja yö oli pimeä kuin säkki, sillä oli uuden kuun aika syksyllä Lokakuussa. Raha-arkkua säilytettiin Helmikankaan kamarissa, jossa talonsa myönyt poikinensa asui. Siinä he myöskin molemmat lepäsivät rahojansa vartioimassa; mutta aamu kun valkeni, ei kamarissa ollutkaan kuin kaksi, Jaakko ja hänen isänsä. Kalliin kaikista, jota paitsi he molemmat olivat kuin joutilaat maailmassa eli niinkuin läpikuultavat varjot, nimittäin raha-arkku oli poissa! Se oli juossut pimeän yön selkään, oli varastettu!
Nyt oli Helmikangas onneton. Sen hän itsekin sanoi kaikille, että hän on onneton, ja pian koko kyläkunta, koko seurakunta, koko läheinen maakunta uskoi, että hän on onneton. Kaikki saarnasivat sanaa hänen kanssansa, että se on onneton, jolta yhdellä kertaa kaikki omaisuus varastetaan. Kukaan ei voinut häntä lohduttaa. Hän oli lohduton, toivoton. Ukko alensi itsensä ja meni asumaan vävynsä luokse ja sai häntä seurata tuo viaton Jaakkokin, joka, kädet taskuissa kävellen, naurahteli koko menolle ja isänsä surulle ja onnettomuudelle. Aika-hullu oli tuo Jaakko — naurusta koottu koko mies.
Oli kumminkin vielä vähän jälillä, jyviä oli vielä myymättä ja kaikenlaisia hopia- ja muita metallikaluja ja vaatteita. Nämät kaikki vietiin niin eheänä, kuin ne olivat, Riikolaan, sillä ukko ei uskaltanut muuttaa niitä rahaksi, kun ei hänellä ollut onnea säilyttää rahoja, ja nyt istui hän kädet poskella enimmät aikojaan, katuen hulluuttansa, että paiskasi kaksi oivallista taloa kuin akanat tuuleen. Väliin koetti hän kuulustella rahojansa ja nimismieskin oli siinä apuna; mutta turhaan, ei sen verrankaan selvää saatu, että olisi epäluulon alaisena ketään vangittu.
Isäni muutti Helmikankaalle minun ja äitini ja vaarin kanssa. Tottapa tosiaan oli vaarini iloisin kaikista, kun sai, yksitoista vuotta köyhänä miehenä oltuansa jälleen muuttaa kotikonnullensa, ja hän sanoi samoin kuin ennen nuorena tuntevansa rakkautta joka paikkaa kohtaan. Hän lupasi niin paljon, kuin vaan voisi, elämänsä loppuun asti huolehtia talon koossa pysymiseksi. Syvään huo'aten kiitti hän Jumalaa asiain onnellisesta päättymisestä.
Kun olimme muuttaneet Helmikankaalle ja turvetöllimme autioksi jättäneet, silloin vasta olivat häät vietettävät. Tavalliset, häiden edellä olevat puuhat, kankaiden kutomiset, sukkien ja paitojen neulomiset olivat suritetut ja hääpäiväksi oli määrätty eräs tiistai-päivä joulun edellä, noin kaksi viikkoa ennen tuota korkeata juhlaa. Helmikankaan kaikki huoneet pestiin ja laitettiin mitä täydellisimpään kuntoon ja koko meidän hyvä tuttukuntamme käskettiin häihin. Olipa käsketyissä paljon sellaisiakin, joita en tuntenut. Enin osa minulle tuntemattomista olivat Lumijoen ja Tyrnävän kappeleista, ja syntymä-seurakunnallensa kunnian osoitukseksi käski isäni häihinsä Lumijoen papin perheinensä, ja kaikki kolme Limingan pappiakin kutsuttiin. Eipä Vierimän väkeäkään, ukkoa ja Loviisaa unhotettu, enemmän kuin Pirttilän isäntääkään poikansa ja tyttärensä kanssa. Saipa Helmikangaskin käskyn, niinkuin myös Riikolainen emäntinensä. Mutta onneton Helmikangas ei tullut, eikä Jaakko myöskään; Riikolainen emäntinensä tulivat.
Mitään suurellista tai ylöllistä en havainnut isäni häissä. Ruokaa tosin oli runsaasti, mutta sekin sellaista laatua, joka tavallisesti on kyllin voimallinen työtä tekevää rahvasta ravitsemaan, hienoja ulkomaan juomia en nähnyt käytettävän kuin nimeksi. Kaksi koti-seurakuntalaista viulunsoittajaa olivat soittajina. Toinen räätäli, toinen eräs renki, molemmat kirkon kylästä. Ei Rittisiä eikä Mäläsköitä oltu hankittu, vaikka olivat hyviä soittajia, kun eivät asuneet Limingan emäkirkon seurakunnassa. Isäni tahtoi tulla toimeen omatakeisella, vaikka vähän huonommallakin.
Niinkuin kuuna päivänä iloisissa häissä, niinpä isänikin häissä tanssittiin, syötiin ja juotiin. Häät kestivät kolme päivää, jonka ajan kuluttua kukin meni kotihinsa. Silloin olin minä yhteisesti isäni ja äitini poika ja nautin suuressa määrässä heidän rakkauttansa.
Siten olimme isäni kädellä nostetut alhaisesta asemastamme. Entiset Helmikankaan rengit ja piiat olivat mielellään ruvenneet isäni palvelukseen. Niiden joukossa oli Laurikin, joka oli entisestä erittäin tukevaksi mieheksi kasvanut. Vaarini oli meidän oikea pehtorimme, hänpä tiesikin talomme kaikki koukut ja loukot. Vaarini sai määritellä työt ja toimet ja minä isäni kanssa kuljimme myöskin vaarin määräämissä töissä. Kaikki teimme työtä niin paljon kuin ehdimme, ja isäni sanoi vaarini määräyksistä:
Vanhalla vallat paremmat,
Nuori työlle notkiampi.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Tolpan Pirjon nuttu.
Korvenpään isännän, Sakari Aspelan, emännän äidillä Tolpan Pirjo vainajalla oli ollut pieni tölli Pirttilän talon maalla. Tölliä oli kylän keskuudessa sanottu tolpaksi (oikeammin: torpaksi) ja kun ei saman talon maalla ollut muita torppia, niin oli sille tuo nimi jäänyt, jota Pirjokin sittemmin miehensä kuoltua sai ainoana nimenänsä kantaa. Tolpan Pirjoa oli köyhänä pidetty, ja isännät olivat hyvillänsä siitä, että hän ilman köyhäin apua tuli toimeen, elinkeinonansa käyttäen kirjojen ja kuvien myyskentelemistä, ruumisten pesemistä, hieromista ja taikomista, niinkuin sellaisten mummojen tapa yleisesti oli. Lapsensa, tuon ainoan Katri tyttärensä, oli hän kumminkin toimittanut ruotu-kasvatiksi, esiin tuoden lääkärin antaman todistuksen kivulloisuudesta, joka esti häntä lastansakin elättämästä.
Paetessansa Kemiin tyttärensä luokse oli Pirjo pannut töllinsä lukkoon viimeisen kerran. Kemistä palattuaan Katri aukaisi töllin oven ja otti sieltä kaikki, mitä kelpaavata oli, ja vei ne omain tavarainsa mukana Korvenpäähän. Merkillisimmät kaikista Tolpan Pirjon tavaroista olivat matonkudekerät, joita hän pitkän ikänsä varrella oli hirmuisen röykkiön koonnut, leikaten nauhasiksi ja päistä yhteen neuloen monen monta rievun tilkkua, hameen ja vanhan nutun kaistaletta. Enimmäkseen kaikki kerät olivat niin pilaantuneita kosteassa huoneessa homehtumisesta, ett'eivät kelvanneet paljon muuksi kuin tunkiolle heitettäväksi. Kun tuo Katri emäntä asetti kuteille mattokankaan ja alkoi käyttää paraita noista äitinsä perintökeristä, tuli hän purkaneeksi keriä. Mutta kun ensimmäinen kerä saatiin loppuun puretuksi, oli sen pohjalla kasaan kääritty kangastilkku, varustettu kovalla, ympyriäisellä sydämellä. Kun tuo kova riepukääre au'aistiin, oli sen sisällä vanhentunut, homehtunut kupariraha. Vaikka kuparinenkin, on raha kumminkin aina rahaa, ja kun sitä sellaisista paikoista löydettiin, oli se kaikkein saapuvilla olevain mielestä vähän kummallista ja tuo keräröykkiö rupesi vetämään huomiota puoleensa. Nyt oikein miestuumasta ruvettiin purkamaan keriä, ja kun pohjalliseen päästiin, oli niinkuin noiduttu — aina oli sisässä kuparinen raha, vaikk'ei aina yhdenarvoinen. Niitä oli isompia ja pienempiä ja kun kaikki kerät olivat puretut ja huone hometta ja pahanhajuista tomua täyteen saatettu, luettiin Korvenpään pirtin pitkällä pöydällä kuparirahoja, Tolpan Pirjo vainajan sääsämiä, 243.
Tämä tämmöinen innostutti Korvenpään emäntää hakemaan kaikki äitivainajansa piilopaikat. Vanha, puoleksi mädännyt arkkukin tutkittiin. Mutta äläpäs! kyllä Tolpan Pirjo oli ollut niin viisas, ettei hän ollut rahoja varkaiden varalle arkkuihin pannut, niinkuin muut ihmiset tekevät. Pitkän tutkimisen perästä päästiin selville, että Pirjon koko aarre oli noissa. 243:ssa kuparirahassa, sillä muuta mitään ei löydetty. Mutta toisena päivänä tuli Pirjon vanha päällysnuttu päivän sankariksi, ja se kävi seuraavalla tavalla.
Kun suurin osa ennen leikatuista matonkuteista oli niin pilautuneita, että niitä täytyi pellon höysteeksi kelpaavaksi julistaa ja uloskantaa, ryhtyi emäntä toisiin toimiin ja rupesi ruotimuorin kanssa leikkelemään maton kuteita. Hakiessaan kaikenlaisia vanhoja, kuluneita vaatteita, tuli niiden joukossa Tolpan Pirjon vanha nuttukin näkyville. Sitä oli mummo kumminkin 30 vuotta päällänsä kantanut, ja oli siinä ilman leikittä kumminkin puolen toista sataa paikkaa. Niin oli tuo nuttu sisältä ja päältä paikattu, että tuskin kukaan ihminen ennen oli yhteen nuttuun niin monta paikkaa pannut. Nyt oli kuitenkin nutun olemassa-olo katkaistava ja ruotimuorin sakset rupesivat sitä raatelemaan.
Pahasti räsähteli nuttu ja pölyä nousi vahvasti, kun sitä ratkottiin, mutta tuskin oli yksi sauma auki, kun jo permannolle pirahti kappale ruplan setelistä. Tuo vähänäköinen ruotimuori ei sitä huomannutkaan, mutta sen huomasi emännän rahalöydöistä teroittunut, tarkka silmä. Hän sen kohta koppasi käteensä, sanoen hätäisesti muorille:
— Älkää repikö nuttua niin, siinä on rahaa.
Nyt ruvettiin hiljalleen päästelemään paikkoja auki ja havaittiinkin, että etenkin nutun sisäpuolella olevilla paikoilla oli tärkeämpi merkitys kuin reikien peittäminen, sillä paikkoja oli useassa kohden neulottu aivan eheän vaatteen päälle, ainoastaan setelin säilöpaikaksi. Mutta ei sentään joka paikan välissä rahaa ollut, niin rikkaaksi ei hän kaikilla keinoillansakaan ollut ehtinyt, vaan olipa sitä siinäkin, kun muutamissa paikoissa oli kallis-arvoisiakin seteleitä, esimerkiksi viiden ruplan. Koko nuttu-aarre teki yhteensä 162 ruplaa. Merkillistä! huudahtivat kaikki tämän nähtyänsä, kuultuansa.
— Perinnöttärenhän olenkin tietämättäni nainut, sanoi Aspela, kun emäntä hänelle rahaa tukussa antoi. Mutta vaikka olisinkin hiukan rahan tarpeessa, en kuitenkaan niitä käytä omiin tarpeisiini. Aseta muuripata tulelle, lisäsi hän vaimollensa, ja käske kaikki köyhät koko meidän kinkerikunnasta syömään keittämääsi herkullista herneruokaa ja anna heille kahvia myös, sillä tuo kurja mummo raukka vainaja ei raskinnut niitä itse syödä — vanhan päivän varaa hän ehkä säästi, mutta syököön köyhät hänen vanhan päivän varansa.
— Sama minulle on, vastasi siihen emäntä ja teki niinkuin miehensä käski, ja köyhiä juostiin käskemässä, mistä vaan niitä löydettiin, syömään Pirjon perintöä. Korvenpään pitkä pöytä notkui ruokien paljoudesta ja pariin kolmeen kertaan oli pöydän ympärys täynnä vieraita, melkein jok'ikinen paikatuissa nutuissa. Kahvia keitettiin viiden kannun vetoisella pannulla, sillä isännän tarkoitus oli, että kaikkein piti saaman. Moni-ääninen veisuu kuului Korvenpäästä sinä iltana, sillä nuot juhlallisesti ravitut köyhät veisasivat ruokavirren, kukin omalla äänellänsä ja nuotillansa. Kun oli juhla vietetty, lähtivät vieraat matkoihinsa, siunaten ja kiitellen talon hallitusväkeä. Mutta kun kaikki olivat poissa, sanoi isäntä vaimollensa ja väellensä: Kaikki kiitokset, joita tänä iltana on satanut, pitäköön Pirjo haudassansa. Pelkään pahoin, ettei mummoparka eläissään saanut paljon sitä hyvää.
Mutta vielä ei puhdasta rahaa oltu ensinkään liikkeelle pantu, sillä isäntä oli koko juhlan pannut toimeen omista tavaroistansa ja ennen ostetuista kahveista. Nyt luki hän rahoista maksun siitä, mitä oli omaa rahan-alaista tavaraa kuluttanut köyhien juhlassa, vaan ei siitä, mitä maa oli hänelle antanut ja omat elukat. Niin hän ei ensinkään maksua ottanut leivästä ja lihasta. Kun se lasku ja tili oli tehty, otti tuo sukkelaluontoinen Sakari 50 ruplaa taskuunsa, pani hevosen valjaihin, ajoi rovastiin ja tarjosi niitä kirkon kassaan ja vaivaisille tasan jaettavaksi. Mutta rovasti ei ottanut rahoja vastaan, vaan käski hänen viedä ne kirkkoväärtille. Aspela ajoi vielä senkin mutkauksen, päästäksensä noista nuttuseteleistä. Kirkkoväärti ottikin rahat vastaan ja ihmetteli suuresti Aspelan anteliaisuutta, mutta kun kuuli koko historian kerrottavan, sanoi hän: Onpa se merkillistä!
Seuraavana sunnuntaina ilmoitettiin saarnatuolista Aspelan lahja seuraavilla sanoilla: Yksi hyväsydäminen ja kunnioitettava talon-isäntä on erään oudon tapauksen johdosta lahjoittanut kirkkoon 25 ruplaa ja vaivaisille 25 ruplaa, joka lahja kiitollisuudella mainitaan.
Aspela ei ollut itse kirkossa, mutta kun hänelle kerrottiin, että niin mainittiin; sanoi hän:
— Mainitkoot mitä mainitkoot — Pirjo minulle ne toimitti. Hänpä haudassansa niitä nauttikoon. Oiva vaimo on minulle hänen tyttärensä — sen edestä häntä kiitän, vaikka hän itse eläissänsä olisi ollut akka mustalainen.
Mutta ei vieläkään tuo loistava perintö ollut loppunut. Vielä oli jälellä rahaa, vaan oli niiden tallehtijallakin sijojakin niille. Hän oli kysellyt koko kyläkunnan köyhiltä, oliko heillä kirjoja, ja oli saanut tietää, että monessakin perhekunnassa ei ollut katekismoakaan joka hengellä, sitä vähemmin virsikirjaa. Olipa hän havainnut kokonaisia perhekuntia, joilla ei ollut virsikirjaa ensinkään, vaan joku vanha aapiskikirja ja monta miespolvea kulkenut, pahanpäiväiseksi kulunut katekismo, jotka useampia vuosia vanhan, savustuneen almanakan kanssa tekivät yhteiseen koko perhekunnan kirjaston.
Tätä turmiollista huolimattomuutta vastaan nousi Aspela Tolpan Pirjon nuttu- ja mattokerä-rahojen jäännöksellä. Hän osti kaikilla jälellä olevilla rahoilla kirjoja ja samalla hän tilasi myöskin sanomalehtiä. Aivan köyhille antoi hän katekismoja ja virsikirjoja lahjaksi. Toisille, jotka eivät niin perin köyhiä olleet, antoi hän kirjoja puolesta hinnasta. Täten kun hän sai muutamilta rahaa vähän takaisin, lisäytyi hänen kirjastonsa, että riitti aivan köyhille antaa lahjaksi useampia kirjoja. Näin oli hän tähdellisimmän kirjatarpeen vähässä ajassa omassa kylässänsä täyttänyt, mutta yksi temppu oli vielä täytettävä, nimittäin herättää halu sanomalehtien lukemiseen sekä köyhissä että rikkaissa. Nuo tilaamansa sanomalehdet tulevat aina viikon päästä. Moni talon-isäntäkin arveli sitä hullutukseksi ja turhaksi rahan haaskaukseksi, ja nousivatpa muutamat pohatat sitä kiivaasti vastustamaankin, sanoen sitä vaaralliseksi ja turhuutta opettavaksi kirjallisuudeksi oppimattomalle väestölle. He nimittivät sanomakirjallisuutta herrasväen lelukaluiksi, joilla he joutilaina ollessaan saavat aikansa hupaisemmasti kulumaan. Kaikista väitöksistä huolimatta alkoi Aspela lukemaan sanomalehtiä. Hän luki itse talvis-illoin tarkasti lehden jok'ainoan palstan, pani mieleensä tähdellisimmät asiat ja jutteli niistä naapureillensa, jotka ihmettelivät hänen suuria tiedonlahjojansa. Vähän aikaa pitkitti hän käymistänsä naapureissa juttelemassa sanomalehdistä saatuja tietojansa, ilmaisematta, mistä lähteestä hän oli tietonsa urkkinut. Kävipä hän köyhienkin majoissa istuskelemassa, menetellen samalla tavalla kuin pohattojenkin kamareissa. Vihdoin ilmoitti yhdelle rikkaalle isännälle, että koko hänen tieto-aarteensa on sanomalehdistä urkittua. Tästäkös nousi tuolla isännällä silmät pystyyn, sillä hän sattuikin olemaan sanomakirjallisuuden päävastustaja koko paikkakunnalla. Silloin isäntä käski Aspelan tuoda hänelle nähtäväksi nuo voimalliset tiedon lähteet. Ilomielin juoksenteli nyt Aspela kotiinsa ja otti sieltä sanomalehdet ja vei ne naapurinsa tutkittavaksi. Kauan selaili ja silmäili tuo rikas isäntä sanomalehtiä, sanaakaan lausumatta. Vihdoin hän virkkoi:
— Kyllähän niissä näkyy olevan tarpeellisiakin tietoja, vaikka kyllä on paljon turhan-aikaistakin. Etpä sinäkään noista höpötyksistä ole minulle mitään virkkanut. Mutta vähätpä siitä, saattaahan nuo höpötykset jättää lukemattakin, eihän ne, mitä minä luulen, ole siihen sitä vasten painettukaan, että luettavaksi, ne on vaan siihen pantu lehden täytteeksi.
— Mitenhän mahtanee olla, arveli siihen Aspela.
— Niin, kyllä minä tiedän, että net ovat lehden täytteitä vaan, mutta kyllä minä sentään tilaan sanomalehdet itselleni noiden tarpeellisten tietojen tähden. Eihän siitä nyt maaltaan pois joudu muutaman ruplan tähden ja kyllä minä voin, kun olen hyvä lukemaan ja sanomalehdet minulle itselleni tulevat, lukea nuo höpötyksetkin naisväelle ja uskottaa niitä, että ne on aivan tosia. Usein onkin noissa höpötyksissä oikein naisten sydäntä liikuttavia paikkoja. Kyllähän minä juttujen vaikutuksen tiedän ja silloin kun minä naisille juttuja luen ja ne sitä ihmettelevät ja kukaties muutamissa kohdissa itkevätkin, niin saan ma heidän ihmettelemisellensä nauraa.
— No vaikka niinkin, arveli Aspela.
Olihan tuolla isännällä nyt johtavat syyt, joiden nojalla hän uhrasi sanomalehtien tilaushinnan ja hankki lehdet itsellensä.
Ensimmäinen vastus oli voitettu ja Aspela ilmaisi nyt koko lukuisalle tuttavakunnallensa, että sanomalehdet lisäävät ihmisen päähän tietoja, ja sanoi vielä, että se, jolla on omat sanomalehdet tahi joka on vähintäinkin osalla niiden tilauksessa taikka kaikkein vähintäin kumminkin lukee niitä, on jo niinkuin sivistyneitten joukkoon luettava henkilö. — Nytkös nousi hälinää ja porinaa koko kyläkunnassa. Muutamat irvistelivät ja haukkuivatkin Aspelaa takaapäin, vaan toiset ehättivät mitä kiiruimmittain sanomalehtiä tilaamaan, muutamat yksin, toiset yhtiöihin rupeamalla. Aivan köyhät saivat lainata rikkaammilta, joka myöskin suurimmaksi osaksi kävi Aspelan yllyttäväisen toimen kautta. Alituiseen hän kehoitti ja varoitti. Rikkaita hän kehoitti lainaamaan köyhille sanomalehtiä. — Köyhiä hän taas varoitti laiminlyömästä niiden lukemista, muistuttaen tietolähteitten olevan maailman jaloimpia lahjoja, etenkin kun niitä niin halvalla hinnalla, kuin lainaamalla, saapi muistoonsa omistaa.
Niin oli sivistyttäminen alkanut Pirjon nutusta ja Korvenpään talosta. Pirjo oli kaiken aikaa, kun oli nuttuansa kantanut, koettanut istuttaa pakanallisuutta ja taika-uskoa ympärillensä, mutta nyt täytyi hänen nuttunsa hänen kuoltuansa olla voimallinen keino hänen ynnä hänen voimallisemman toverinsa Kerstilän vaari-vainajan pystyssä pitämän paheen kukistamiseksi. Ja kuta laajemmin sanomakirjallisuus leveni paikkakunnassa, sitä nopeammin rupesivat nuo taika-uskon satoja vuosia voimassa olleet, pakanaliset kahleet riutumaan, jotka monenkin, muutoin kunnon ihmisen ymmärryksen olivat pimittäneet.
Minunkin isäni oli ensimmäisiä, jotka Aspelan kehoituksesta tilasivat sanomalehtiä. Olipa vaarinikin siinä toimessa miesten parhaita, että lukemaan niitä; sillä hän oli jo pappilassa ollessansa siihen vähän harjaantunut, kun oli saanut rovastin sanomalehtiä lainata. Yhdellä haavaa alkoi siten uusi, valoisampi aikakausi koittamaan niin nuorille kuin vanhoille, niin köyhille kuin rikkaille. Sivistys astui seurakuntaan juuri kuin aamuruskon siivillä ja melkein jok'ainoa koetti ajaa pois päältänsä sivistymättömän henkilön häpeällistä nimeä ja tavotella ahkeralla lukemisella sivistyneen henkilön mainetta.
Tämä kaikki kuitenkin oli vaan paljas alku ja Tolpan Pirjon nutturahat olivat loppuneet. Mutta olihan siinä jo kyllin yhden paikatun nutun ansiotyöksi, että niin moni henkilö luki omasta katekismostansa, veisaili omasta, uudesta virsikirjastansa ja kirkon ja köyhäin kassa talletti 25 ruplaa kumpikin ja lukuhalu oli vireille saatetta. Aljettua hyvää tointa oli voimallisesti jatkaminen. Uudet tiedot lisäsivät aina enemmin uusien tietojen tarvetta. Pirttilän Paavon luvunlasku- ja kirjoituskoulu havaittiin ennen pitkää riittämättömäksi ja kaikki, joilla oli vähänkin sellaista taitoa, rupesivat sitä vielä ahkerammasti harjottamaan. Rikasten talon-omistajain kodeissa ilmestyi useassa kotisen alkeis-opettajan paikkoja ja ne, jotka vähänkin lukemis-, kirjoitus- ja luvunlasku-taidossa olivat enemmin edistyneet kuin tavallisesti, pääsivät talvisin koti-opettajiksi, saaden ruoan ja hiukan palkkaakin. Mutta siten muodostui vähitellen pieniä kouluja, sillä niihin monenmoisilla ehdoilla rupesi tukkeutumaan vähävaraisempiakin lapsia ja monessakin talossa annettiin sijaa useammalle kyläläiselle, kuin omia lapsia olikaan, ainoastaan sillä ehdolla, että opettajalle maksoi kukin lapsi kopeikan päivältä.
Mutta vielä on yksi nutun vaikutus muistettava. Sanomalehdissä luettiin muutamia kirjoituksia maaseuduilta, osaksi talonpoikien, osaksi seurakuntien herrasmiesten piirtämiä. Tämä sai nutun hengestä osalliseksi tulleetkin kirjeitä sanomalehden toimistolle kyhäämään ja toimitus ehätti niitä kaikella kunnialla ensi tilaisuudessa palstoihinsa asettelemaan. Sitten luettiin kirjeet sanasta sanaan sanomalehden palstoilla, luettiinpa muutamassa rivissä Pirjon nutustakin kertomus ja minkä hyödyn se oli tuottanut. Nyt olivat mielet iloisia, ykä useammasti rupesi lehdissä näkymään tietoja Limingasta. Sanomalehden entinen muoto ja koko tuli pian riittämättömäksi ja lehti alkoi ilmestyä omia aikojansa, kenenkään edeltäpäin aavistamatta, paljon suuremmalla arkilla. Ei mene rahat hukkaan sanomalehdissä, paperiakin siinä on sen hinnan edestä, arveli moni, ällistellen lehden suurta kokoa. Kymmenittäin sai lehti uusia tilaajia naapuripitäjistäkin, joissa kuitenkin sanottiin: Ei meillä ole ollut semmoista nuttua kuin Tolpan Pirjon nuttu oli, vaikka kyllä velkoja olisi poiskin antaa. Mutta me Temmesläiset Limingassa kunnioitimme tuota vanhaa nuttuvainajaa unesta-herättäjänämme.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Saara Sulkavan toinen uni.
Me asuimme Helmikankaalla ensimmäistä talveamme silloin kuin Pirjon perinnöt löydettiin ja tuo sanomalehtien lukeminen alkoi. Yhden talven ajalla siis saatiin niin paljon toimeen, että koti-opettajiksi haluavaiset opettivat itsensä ja alkoivat toisiakin opettamaan. Minulle ei kuitenkaan mitään opettajaa hankittu, kun jo osasin melkein niin paljon entiseltä kuin nekin, jotka opettivat, ja isäni kun itse osasi myöskin minua neuvoa. Sitä hän tekikin joutohetkinänsä, vaikka näitä joutohetkiä tosin oli meillä ani vähän, kun oli täytymys ahkerasti olla työssä talon askareissa. Vaikka talvikin oli, oli kaikilla kyllin kiirettä, sillä talossa löytyy kyllin työtä silloinkin, jos vaan tahdotaan talon vastaista toimeentuloa parantaa ja maan viljelystä edistää. Kaikenlaiset työkalutkin olivat melkein rappiotilassa. Sillä entinen isäntä, joka talon kaupassa ne meille jätti, oli tosin kyllä tahtonut paljon työtä tehdyksi, mutta vähällä väellä ja huonoilla aseilla. Vaarini isäni kanssa panivat kohta toimeen, että otettiin yksi renki ja yksi piika lisäksi, sillä tahdottiin oikein innolla käydä käsiksi karjanhoidon parantamiseen kuin myös tekolannan laittamiseen pelloillemme. Vieläpä jatkettiin samalla navettaa, liittämällä entisen päähän uutta, johon mahtui kymmenen lehmää. Navettaan, johon ennen oli mahtunut vaan 40 lehmää, mahtui nyt 50 ja ennen talven loppua hankittiinkin jo lehmien summa viideksikymmeniseksi.
Suureksi hyödyksi saapi lukea sen, että meillä oli niin oivalliset ja kaikenlaiseen työhön pystyvät rengit, kuin Lauri ja Antti, molemmat hyvät salvuritkin. Siis ilman vierasta väkeä ja nurkanveistäjiä ottamatta, saimme toimeen navetankin. Että se oli hyvä etu, päätin siitä, kun kuulin isäntämiesten keskenään haastelevan, että mitä talvella saadaan omien vuosirenkien kanssa tehdyksi, on pidettävä melkein puhtaana voittona, sillä ainoastaan kesätöistä luetaan rengin vuosipalkka. Itse Jaakon isä Helmikangaskin kävi meillä istuskelemassa ja ihmettelemässä meidän toimiamme, mutta hän sanoi, ettei Helmikankaan niityt voisi talven yli ruokkia viittäkymmentä lehmää.
Kenenkään kielloista ja yllytyksistä huolimatta jatkoi isäni tointansa ja vaarini oli aina myöden kaikissa. Hän oli ensimmäinen ja viimmeinen työpaikalla, niin että totta tosiaan täytyi kaikkein tunnustaa, että hän oli ahkerampi nyt, kuin ennen isäntänä ollessansa. Tämä hänen ahkeruutensa veti isäni huomion puoleensa, niin että hän monta kertaa sanoi hänelle: Olkaa hyvä ja levätkää, vaari, te näytätte niin väsyneeltä. Mutta vaari ei ensinkään valittanut vaivojansa, vaan oli iloinen siitä, kun sai toimia samassa talossa, jonka hän kerran niin keveämielisesti oli hävittänyt, ja nähdä ainoan tyttärensä, jota hän isän rakkaudella sanoi aina rakastaneensa, emäntänä samassa talossa heiluvan.
Torpparimme, Vierimän ukko, sai minun ja äitini pyynnöstä helpoitusta päivätöissä ja vähän niittymaata lisää. Ukko siunasi meitä sydämensä pohjasta ja hyvillänsä siitä tilasi hän tyttärellensä Loviisalle sanomalehdet, josta Loviisa olikin erittäin iloinen. Itse ei ukko sanonut erittäin sanomakirjallisuutta suosivansa, vaan ei vaarallisenakaan sitä pitänyt. Mielellänsä hänkin kuunteli sanomalehtiä luettavan ja joskus itsekkin töidensä lomassa niitä silmäili.
Tuo merkillisten uniensa kautta tuttaviensa seassa kuuluisaksi tullut vanha nainen, Saara Sulkava, sai meidän turvetöllimme asunnoksensa. Siinä hän pitkitti elatuskeinoansa nuuskan tekemistä ja teki joskus lyhempiä ja pitempiä matkustuksia toisessa virkatoimessansa hieromisessa. Näillä retkillään hän tavallisesti jutteli uniansa naisille ja joskus merkillisempää unta nähtyänsä rohkeni hän jutella sitä vaikka kenelle hyvänsä. Sattuipa kerran samana talvena, jonka oloista tässä edellä olen puhunut, että Saara tuli käsketyksi meille hieromaan isäni kylkeä, jonka hän oli vähän vikuuttanut isoa hirttä nostaessansa. Kyljen hierottuansa alkoi hän juttelemaan erästä unta, jonka hän oli nähnyt uuden vuoden päivää vasten yöllä, vaan josta hän ei ollut vielä kenellekään jutellut, vaikka silloin oli jo kevät-talvi, vähän ennen Pääsiäistä. Näin hän kertoi:
— Raskaalla mielellä laskin itseni levolle uuden vuoden aatto-iltana, sillä sydäntäni painoi vuoden loppuessa, niinkuin raskas kivi, koko mennyt elämäni. Kuitenkin nukuin kohta maata pantuani ja olin seisovinani Limingan kirkon mäellä. Yksi mies seisoi vieressäni siistissä talonpojan puvussa, katsellen etelään päin. Minä rupesin puhuttelemaan miestä ja kysyin ensiksi hänen nimeänsä, johon mies vastasi: minä olen Pohjanmaan maanviljelyksen henki. Niinkuin ei viljelystä kukaan säikähdä, niin en minäkään sen henkeä säikähtänyt, vaan kysyin häneltä: Onko maanviljelykselläkin henki? Tuohon pudisti henki päätänsä eikä virkkanut mitään ja minä huomasin sen olevan merkin, ettei minun pitänyt turhia häneltä kyselemän. Vähän aikaa siinä seisottuamme, aloin minä kuulla sotatorven pauhinaa ja hirmuista kanuunain jyskettä ja savua ja tulta näin minä Oulusta päin. Minä hämmästyin, että tahdoin kaatua, nähdessäni Oulun savun ja tulen, sillä luulin tuon kauniin kaupungin pian vihollisten käsissä tuhkana olevan. Hetken päästä kuitenkin taukosi jyske enkä enään tulta enkä savua nähnyt. Mutta sen sijaan kuulin minä hirmuista rytinää etelästä päin ja vähän ajan takaa alkoi sotajoukkoja hirmuisella kiireellä marssia läpi Limingan kylän ja he paiskasivat talot tuleen ja monilukuisia, hätäisiä ääniä ja porua alkoi kuulua tulessa palamien talojen seasta. Veripunaisten lyhtyjen valossa marssivat joukot pohjoiseen ja pian oli koko Liminka rauniona ja minä rupesin itkemään tuon kauniin kylän surkeutta. Mutta henki sanoi: Älä murehdi, se oli vaan menneitten aikojen kuvaus, joka siitä kulki, mutta tuo jyske Oulussa on ennustus pian tapahtuvista. Minä katsahdin samassa Liminkaa uudelleen ja näin selkeän päivän valossa, että tuo juuri äsken niin räiskyen palava kylä seisoi entistänsä uhkeampana ja pellot laihossansa vihannoivat kuin viherjäinen verka.
Saara taukosi puhumasta ja näytti hyvin huolestuneelta.
— Ettekö ole nähnyt unta vanhan Helmikankaan rahoista? kysäsi äitini.
— En ole nähnyt unta, vaan arvaahan tuon tuommoisen asian ilman unia näkemättäkin, että rahojen varas ei voi kukaan muu olla kuin oma poika.
— Se kyllä on uskottavaa, sanoi äitini, ja samaan mielipiteeseen yhtyi isänikin.
— Mutta mitä isäntä arvelee minun unestani? puhui Saara palaten takaisin kertomukseensa. Sitä unta olen ajatellut ympäri pääni enkä uskalla ottaa uskoakseni, että sota olisi tulossa.
Kappaleen aikaa mietittyänsä sanoi isäni:
— Unet eivät koskaan ole aivan turhat, ja usein nähdään hyvin tarkasti unessa, mitä tapahtuman pitää, ja teidän unenne on sellaista laatua, että melkein sen ymmärtää, joka vähänkin ymmärtää. Onhan sotia ennenkin ollut ja maamme on aina niistä uudelleen toipunut. Tarvitseehan lapset vitsaakin — ettekö, vanha ihminen, sitä käsitä? sanoi isäni.
— Olettehan kummallinen mies, kun sodankin asetatte lapsen kurituksen kanssa yhden-arvoiseksi.
— Aivan niin tarpeellinen kuin vitsa on tottelemattomalle lapselle, on sotakin uppiniskaiselle kansalle. Ettekö ole lukenut Israelin kansan historiaa?
— Emmehän kuitenkaan ole mitään Juutalaisia, olemmehan kristityitä.
— Niin! kristityitä me tosin olemme, mutta siinä se kaikki. Olemmeko nimellä "kristitty", kun emme kuitenkaan elä sen jälkeen, paljonkin otollisemmat Herrallemme kuin Juutalaiset?
— Menköön sitten kaikki asiat vaikka päin mäntyyn — yksi sanoo yhtä, toinen toista, niin monta mieltä kuin ihmistäkin. Vaan minä kuitenkin aina sanon, puhukoot muut mitä hyvänsä, että surkiaa sota on! sanoi Saara.
— Niin, puhui puolestaan isäni, kaukana siitä on elämän leutoisuus, kyllä minäkin sen myöden annan. Vaan aika aikaa kutakin ja niin sodan kuin rauhankin aika on isän ylhäisen kädessä ja se on Jumalan armosta, jos saamme jonkun pitemmänkin rauhaisen ajan joskus viettää ja levossa ja turvassa asua, niinkuin Juutalaisetkin Salomonin hallitessa, ja saamme istua peltojemme keskellä rauhan leipää syöden, niinkuin hekin istuivat viina- ja viikunapuittensa alla.
Mutta Saara ei puhunut mitään enään, vaan antoi mennä kaikki asiat päin mäntyyn. Niin kai, sillä hänen kasvonsa olivat tyytyväiset.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Vehkeet huomataan.
Lieneekö ihanampaa aikaa milloinkaan, kuin kevät-aika Pohjanmaalla? Eikö jokainen, jonka rinnassa vaan elävä henki huokuu, riennä tuota suloista aikaa avosylin vastaan ottamaan? Silloinhan pitkän talven perästä kuullaan karjan kellot laitumelta, lintujen laulu metsästä ja kaikkialta ja maa on niin ihanaisen vihanta.
Oli ensimmäinen kevät meidän Helmikankaalle muutettuamme. Lumikin, vaikka muutoin valkoista, voipi olla varkaan vehkeiden auttajana. Niin oli nytkin käynyt. Meidän pellollamme ja meidän aittamme takana oli iso kivi. Siinä oli alla hyvä piilopaikka talven aikana. Varsinkin jos tuiskuisena yönä sinne jotakin piiloon sai, niin siellä se pysyi. Mutta kevään tultua, kuu lumi suli ja minä isäni kanssa siitä sivu kuljin, satuin minä tirkistämään kiven alle. Siellä näin minä arkun, jonka isällenikin osotin. Isäni tunsi kohta arkun, että se oli meidän talomme entisen omistajan Jaakko Helmikankaan oma. Kohta oli sana vietävä Riikolaan, jossa nuot molemmat Jaakot, isä ja poika, asuivat. Mutta oli asia sellainen, että piti saada sana isälle, salaa pojalta. Senlaatuisessa tapauksessa oli sopivinta, että isäni lähti itse matkaan. Hän panikin hevosen valjaihin ja ajoi Riikolaan.
Noin parin tunnin kuluttua tulivat isäni ja entinen Helmikangas kaikessa hiljaisuudessa meidän pihaamme ja menivät suoraa päätä aukolle, jolla arkku oli.
— Minun arkkuni! kiljasi Helmikangas, nähtyänsä arkkunsa, ja veti sen pois kätköpaikasta.
Ei ollut avainta, sillä se, joka arkun oli varastanut, oli vienyt avaimenkin, ja Helmikangas käski sentähden tuoda hänelle kirveen. Se kohta tuotiinkin ja pian oli arkku auki. Nyt rupesi hän lukemaan rahoja ja luettuansa huomasi hän, että 160 ruplaa oli poissa. Vähät siitä, arveli Helmikangas, kun ei kaikki ole hävinnyt. Sitten otti hän povestansa pussin, kaasi rahat siihen, asetti pussin selkäänsä, astui sen kanssa huoneeseen ja käski minun asettaa tyhjän arkun samalle paikalle, jossa oli ollutkin.
— Kyllä kai se Jaakko on, joka nämät rahat varasti, sanoi Helmikangas istuen meidän pöydänpäässä, sillä mistä hän olisi muutoin saanut rahaa. Olen kuullut, että hänellä on rahaa juodakin, vaikk'en ole koko talvena antanut hänelle ollenkaan, syystä kun ei ole ollut itsellänikään. Mutta kun rahat ovat minun huostassani nyt, niin antaapa pojan ottaa perintöä, mistä saapi. Minä annan rahat kaikki Riikolalle, hän on hyväluontoinen mies ja pitää Kreetaani juuri kuin silmäteräänsä. Hän on luvannut minun elättää niinkin, vaikk'en rahojani löytäisi ikään. Mutta, että se lurjus, oli se kuka hyvänsä, saataisiin kiinni, joka minun rahani varasti, niin täytyy pitää vahtia yön aikana. Siten saadaan nähdä, kuka ja minkä näköinen se on, joka tulee arkkua perimään kiven alta. Minun on itseni mahdoton käydäkään täällä, sillä Jaakko tulee huomenna Oulusta, jonne hän meni Riikolan kanssa ajamaan toista hevosta. Jos hän huomaisi minun täällä kulkevan, arvaisi hän ehkä meidän jo päässeen hänen jälillensä. Varkaalla on näetten hyvä haisti. Pitkällistä aikaa kumminkaan emme tarvitse vahtimiseemme kuluttaa, sillä Jaakko aikoo mennä ensi avovedellä merelle ja ennen lähtöänsä hän epäilemättä aikoo ottaa rahat arkusta. Jos olette niin hyvät ja pidätte yöllä vahtia ja saatte kiinni sen, joka sitä tulee ottamaan, niin minä maksan 50 ruplaa.
Näin sanoen läksi Helmikangas ulos rahapussinensa.
Hänen mentyänsä ruvettiin neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä. Yksi sanoi yhtä, toinen toista ja olikin meitä koko suuri neuvosto koolla. Siinä oli isäni ja äitini, vaarini, Lauri ja Antti, Aapot, Tiltat, Annit, Maijat ja Kaijat, sillä se oli juuri päivällisten aikana, kun tätä kokousta pidettiin. Vaarini, joka oli vanhin joukossa ja jollakin tavalla esimiehenä, puhui seuraavalla taivalla:
— Pitää kaivaa reikä aitan peräseinään, ja siitä reijästä sitten täytyy sen, joka on vahdissa, alituiseen tarkasti silmäillä; tuleeko joku kiven luokse. Mutta aitassa täytyy olla useampia henkiä kuin yksi, niin että voidaan kohta voimalla juosta kimppuun, kun jotakin nähdään. On siis kaikista sopivin, että niin monta miestä, kuin suinkin mahdollista, laittaa vuoteensa aittaan jo ensi yöksi ja aina edeskäsin sitä nuottia kannattaa, siksi kuin asiasta tulee selvä. Kyllä minä pysyn hereilläni pimeimmän ajan ja silmäni saan myöskin pysymään reijässä ja ylös saan teidät myös — siitä olkaa varmat! Mutta kun minä jotakin outoa huomaan ja teidät ylös ajan, niin silloin pitää jokaisen liikkuman juuri kuin yksi mies. Teettekö niin?
— Kyllä, sanoimme kaikin.
— Pitäkää myöskin sananne, lausui vaari, laskeutuen penkille levähtämään päivällisen päälle.
Kohta ruvettiin puuhaamaan vuoteiden muuttamista aittaan, ja ennen kuin vaari oli noussut päivällislevolta, oli kaikki jo täydessä reilassa. Kun ilta tuli ja maata-panon aika, menimme jok'ikinen miespuoli maata aittaan, vaikka hyvin tiesimme, ettei vielä sinä yönä mitään arkkua tulla hakemaan. Sillä tiesimmehän Jaakon olevan kaupungissa.
Vaari vahtasi ja yö kului eikä mitään kuulunutkaan. Aamulla menimme taas kaikki päivän töille, mutta vaari jäi kotiin, sillä hänessä hehkui halu nähdä, uskallettaisiinko arkkua päivälläkin tulla hakemaan. Mutta turhaan tuota odotimme. Menipä kaksi kokonaista viikkoa ja yöt tulivat aina valoisammaksi. Jo ruvettiin arvelemaan, ettei niin valoisana aikana kukaan uskalla tulla rahoja perimään. Salaisia tietoja urkittiin Riikolasta Jaakon puuhista ja vihdoin toi Jaakon isä itse sanan, että poika lähtee huomispäivänä merelle ja tietysti ensi yönä, jos milloinkaan, ottaa hän kassansa kiven alta. Kun olimme vakuutetut siitä, ettei Jaakko ole vielä saanut mitään tietoa rahojen löydöstä, rupesimme innolla vahtimaan tuona määrättynä yönä. Luonto näytti auttavan häntä, sillä illalla meni taivas paksuun pilveen ja yöksi tuli jokseenkin pimeä.
Kun oli yösydän — silloin ennustus toteutui. Kiveä läheni mies hyvin hiljaa ja kuunteli joka haaralle, liikahtaisiko missään elävä henki. Minä satuinkin juuri silloin pitämään silmiäni reijässä, sillä vaarini ei ollut enää tarkkanäköinen ja minä olin hänen silmänänsä. Aitassa vallitsi kuoleman hiljaisuus, sillä kukaan ei uskaltanut kovasti huokuakaan. Muutamat olivat vaipuneet jo unen leutoon syliin, mutta pian saimme avojaloin hiljaa hiipien kaikki ylös. Vaarini silmäili tarkasti aukosta ja sanoi hiljaa: Mies aikoo kohta lähteä. Samassa olimme kaikki aitasta ulkona, niinkuin yksi mies, ja niinkuin tulen voimalla kiiti isäni miehen luokse ja tarttui häneen kiinni. Toiset päästivät hirmuisen äänen, että seutu kajahteli. Minä juoksin lähelle sitä paikkaa, jossa isäni ja mies olivat joutuneet kaksin-taisteluun, ja ennen kuin ehdin hämärältä tuntemaan miestä, joka oli hyvin oudoksi vaatetettu, kuulin korvissani äänen:
— Kas, vanhasta pienennettykin tässä vielä piti olla.
Sen selvempää tunnussanaa en minä tarvinnutkaan, sillä sanat ilmoittivat minulle Jaakon läsnä-olon. Hirmuisella voimalla rutisti Jaakko isäni allensa, mutta silloin olivatkin kaikki hänen kimpussaan ja isäni pääsi ylös. Nyt koetti Jaakko käydä kaikkein päälle yhdellä haavaa, vaan siinäpä hän sai täyden työn. Jopa sieppasi hän puukonkin tupestansa ja uhkasi aukasta kaikkein vatsat, mutta juuri kuin hän oli lyömäisillään puukolla vaariani niskaan, sai hän semmoisen iskun korvallensa, että hän meni yksissä jalkainsa sijoissa nurin ja vielä pyöri pitkän matkaa. Se korvapuusti putosi meidän oivallisen renkimme Piippolan Laurin kädestä. Samassa kuultiin ääni takanamme:
— Oikein, miehet, sitä se juuri tarvitseekin, ja kun katsahdin puhujaan, näin Jaakon isän lähestyvän.
Jaakko kömpi ylös, aikoen ruveta uudestansa koettamaan voimiansa ja puukkonsa terää. Mutta kun näki isänsä seisovan edessänsä, säikähtyi hän niin, ett'ei osannut mennä mihinkään. Isä kysyi pojaltaan:
— Missä rahani ovat, koska sinä kumminkin olet ne varastanut?
— Minä en tiedä, missä ne ovat, tuossa on vaan tyhjä arkku, vastasi
Jaakko.
— Kuka arkun sinne kiven alle pani? kysyi taasen Helmikangas.
— Minä sen panin, sillä pelkäsin teidän juovan kaikki rahat, sillä silloin olitte juovuksissa, ettekö muista, isä.
— Älä sinä kysele minulta minun muistiani. Sinä olet varas, sillä 160 ruplaa on rahoista poissa ja jos emme olisi ennen saaneet arkkua käsiimme, niin nyt rahat olisivat huiskahtaneet. Etkös aikonut mennä huomenna merelle? Mutta minä sanon, se on mennyttä ja sinä pysyt maalla, sillä minä panetan sinun kiinni.
— Minä olen tänään vihainen mies, ärjäsi Jaakko, sillä tuollaiset harmilliset asiat minua suututtaa.
— Arvattu se on, että se suututtaa, kun et rahoja saanutkaan ja vielä lisäksi on vankeus edessä. Mutta eihän kukaan niin arka liene, että sinun vihojasi pelkää. Kumminkin, hyvä talonväki, antakaa vähän nuoraa, että saadaan tämä voro Helmikangas sievästi vankitaloon.
— Hyi teitä, isä, te laitatte minun kaikkein nauruksi, huusi Jaakko, polkien jalkaa isällensä.
— Me menemme nyt, sanoi Helmikangas, ottaen Jaakkoansa kädestä kiinni, ja rupesi häntä taluttamaan pihaan.
— Mutta minä en mene sinne, johon te menette, sanoi Jaakko, rutistaen isänsä maahan allensa.
Samassa tarttuivat Lauri ja isäni Jaakkoon kiinni. He saivat hänen kätensä seljän taa ja isäni sitoi ne yhteen nahkaisella suolivyöllänsä.
Silloin nousi Jaakko oikein vimmastuneena ylös isänsä päältä, kun tunsi, että isäni suolivyö surahti solkensa läpi ja kiinnitti seljän takana yhteen hänen kätensä. Helmikangas nousi ylös maasta ja sanoi:
— No nyt, Jaakkoni, sinä kaikessa väkevyydessä olet voitettu.
Vaan kun hän juuri sai nuo sanat sanoneeksi, kaatui hän seljälleen maahan. Jaakko oli potkaissut häntä rinnan alle ja veri rupesi tulemaan hänen suustansa.
Tämä oli surkea näytelmä enkä minä tahtonut voida katsella sitä, sillä kovasti se hirvitti minua ja kaikkia läsnäolevia, kun tuon kauhean, karvoja pöyhistävän työn teki oma poika.
— Että sinä kehtaat potkaista vanhaa isääsi, sanoi isäni Jaakolle, mitä sinä oikein ajattelet?
— Minä en ajattele nykyään paljon mitään muuta — kuin pääsisin vaan käsistänne pois, niin minä tappaisin teidät jok'ainoan, huusi Jaakko.
Sen kyllä uskoimmekin, sitähän juuri ajattelimmekin. Hän ei kumminkaan ollut enää niin löyhissä, sillä juuri saatiin hänen jalkansakin köysiin ja melkein puoleksi kantaen talutettiin hän pihaan. Siinä hän asetettiin kärryihin, hevonen valjastettiin eteen ja niin lähdettiin viemään roistoa vankitaloon. Isäni Laurin kanssa läksivät hevosta ajamaan, ja niin hän meni.
Helmikangas tointui sen verran, että pääsi omin voimin meidän pirttiin. Kun hän rupesi liikkumaan, lakkasi veri tulemasta ulos suusta. Mutta rintaansa sanoi hän pakottavan kuin olisi se tulessa. Hän sai hevosen ja kääsyt ja Antti läksi häntä kyyditsemään Ouluun, sillä pikaista lääkärin apua tarvittiin.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Eräkäs.
Keväästä oli tullut kesä ja minusta oli hyvin outoa, kun meillä oli nyt 50 lehmää ja vuosi takaperin vaan yksi. Minä kuljin karjaa paimentamassa ja se oli erittäin hauskaa, vaikka joskus sateisella säällä vähän ikävääkin. Minua ei juuri oltu siihen toimeen pakoitettu, sillä äitini olisi ottanut erään köyhän pojan paimeneksemme, vaan minä lupasin ehdostani täyttää sen tehtävän ja Soinilan Petteri, joka oli paimenen vaalissa ollut, pääsi Ouluun räätälinoppiin. Ei mielestäni siinä häviötä tullut hänellekään, ja niin minä kulkea keikuttelin paimenessa, eväspussi kainalossa, katkismus ja kaikenlaisia pikku-kirjoja taskussa. Useinpa vielä sanomalehdenkin muassani metsään kuljetin. Kun joka päivä toisten talojen paimenetkin minun kanssani yhtyivät ja muutamilla heilläkin oli mukana kirjoja, niin panimme eräällä korkealla kunnaalla, jossa kasvoi katajapensaita, sellaisen lukemisen toimeen, että pois tieltä. Olipa se jommoinenkin koulu, sillä siinä aina toinen neuvoi toista. Mitään varsinaista opettajaa ei meillä kumminkaan ollut, ainoastansa se, joka jonkun asian parhaiten tiesi, sen kohta toisille neuvoi. Niin käytimme tuota opettaja-virkaa oikein vuoro-viljelyksellä. Siinä koulussa harjoteltiin monenlaisia aineita. Opeteltiinpa kirkonkellon soittamistakin asettamalla kahden kuusen väliin vanha kanto, joka ripustettiin niin, että se näytti kirkon kellolta. Pirttilän paimen, Aapeli Könkölä, erään sorvari vainajan poika, laittoi kellon täydelliseen kuntoon, varustaen sen ikeillä ja nauhoilla, ja jokainen sai siinä koettaa soittotaitoansa. Mutta puukello kun oli äänetön, täytyi soittajan aina suullansa ilmoittaa kellon ääni: paum, paum, palaum, ja sentähden oli se soittajista etevin, jolla oli tanakat huulet.
Vielä muutakin harjoteltiin: tutkittiin heiniä ja kukkia, kiskottiin koivuista tuohia ja opeteltiin piirtämään lehtien ja kukkien kuvia tuoheen lyijykynällä ja mies se, joka sai parhaimman kuvan tuohipalaseen.
Tehtiinpä piippujakin ja helposti noita piippuja tulikin, kun saatiin vaan käsiin tuomipuu. Se katkaistiin ja emäpuusta tuli piippu, oksasta varsi. Sitten piippu sammalilla täytettiin ja haikuja vedeltiin. Minä kumminkaan en viitsinyt mokomassa sammalen polttamisessa oppineeksi harjotella, sillä sauhuissa oli hyvin ilkeä maku ja toiseksi pelkäsin äitiäni, että jos hän sen tietää saa, että minä tupakoitsen, niin arvaten minun hukka perisi.
Muutoin ei erittäin suurta vallattomuutta harjotettu, kumminkaan siinä joukossa, jossa minä olin. Siihen oli luullakseni sekin syynä, että meidän joukossamme oli tyttöjäkin, lähes rippikoulun ijässä olevia, jotka käyttivät itsensä kainosti ja meitä aina vähän nuhtelivat, kun kovin rupesimme maailmaa kaatamaan. Toisista pojista en varmaan tiennyt, mitä he ajattelivat; mutta minussa oli kumminkin se ajatus vireillä, että nais-ihmisille täytyy antaa arvoa ja totella heidän kieltoansa, vaikka kohta he nuoriakin tyttöjä olisivat. Oli mielestäni oikein synti laittaa heitä surulliseksi. Vaikka kyllä muutamia pojista näytti sekin huvittavan, että saada tehdä tytöille harmia ja kiusaa. Silloin puolustin minä tyttöjä, sanoen pojille, että he menettelivät pahasti. Tavallisesti sain minä pian pojistakin enemmistön puolelleni, joten tytöt pääsivät rauhaan.
Yli soiden ja rämeiden saimme tallustella avojaloin. Ruoppainen vesi ja päivän-paiste vaikuttivat sen, että jalkamme lähes polviin asti sierottuivat, ja kuu sierottunut iho halkeilee, niinkuin se tavallisesti tekee, ei siis ole niinkään helppo kärsiä. Minä puolestani olin jalkaini kanssa pääsemättömissä. Muutamat voitelivat kotonansa sierottuneita, varressaappaiksi sanottuja jalkojansa kermalla, muutamat piki-öljyllä ja muutamat tervalla. Siitäkin asiasta pidettiin pitkiä luennoita meidän metsäkoulussa ja kun nuo kaikenlaista käyttäneet pienet urohot ja neidot toivat havaintonsa varessaappaiden paikkaamisesta esille, yhdistin minä noista kauas toisistansa erkanevista aineksista kermasta ja tervasta, lisäämällä siihen hiukan piki-öljyä, oivallisen varrassaapas-voiteen, jolla niitä sitten voideltiin saunan lämpymässä ja oivallinen keinopa tuo olikin. Mutta tytöt keittivät kermasta ja sokerista voiteen ja kehuivat sitä vieläkin edullisemmaksi.
Paimeneen tultuani en ensin huomannut sen asian syytä, mitä varten minua toteltiin, vaikka olin melkein nuorin joukossa; mutta kun enemmin toverieni kanssa tutustuin, sain omin korvin kuulla, että minua kunnioitettiin ison talon poikana ja rikkaan perillisenä. Toiset paimenet olivat osaksi ruotipoikia ja -tyttöjä, osaksi jonkun köyhän itsellisen eli mäkitupalaisen lapsia, kesän ajaksi karjan-paimenen pestin ottaneita. Siinä syy, enkä minä hölmö tuota muistanut, luulin vaan olevani turvetöllistä kotoisin niinkuin ennenkin. Mutta sepä olikin hyvä asia, ett'en tuota käsittänytkään itsestäni, että olin arvossa toisia korkeampi. Sillä se oli hauskaa aikaa, niin kauan kuin mielestäni köyhänä paimenena vaelsin ja sain pitää kumppanini vertaisenani ja vaihettaa vapaasti ilot ja surut heidän kanssansa. Että olin suuren Helmikankaan talon ainoa poika, en minä sitä minäkään pitänyt, päin vastoin tuntui se tavasta ikävältä, kun luulin toverieni toivovan minulta jotakin laupeuden työtä. Eihän minulla ollut omaa mitään, enkä siis voinut heille antaa mitään; mutta eiväthän he minulta mitään pyytäneetkään.
Paimenen elämä on joltisenkin omituista. Paimen ilmestyy monasti ihmisten kesken melkein hullun kurisena ja päälle päätteeksi usein vastoin omaakin tahtoansa. Sillä vähitellen villistyy hän metsän eläväksi, kesäkauden alituisesti metsän suloisuutta nautittuansa. Eihän mielestäni Pirttilän paimen, Aapeli Könkölä, talvella ollut muita vallattomampi; mutta metsämatkoillamme oli toisin. Kerran saattoi hän meidät kovanlaiseen hätään. — Aapeli oli hyvä laulamaan ja tavallisesti oli hän metsäkoulussamme laulun-opettajana. Hänen laulu-intonsa se myöskin oli, joka sai meidät ahdinkoon.
Eräänä päivänä olimme joutuneet tavattoman kauas metsään, sillä lehmät juoksentelivat sieniä hakien eivätkä pysyneet tavallisilla kevätkesän syöttömailla. Niin jouduimme erään lammen rannalle, jossa oli pieni tölli. Töllin edustalla pesi pyykkiä eräs vanha nainen, tuohikengät jalassa. Muutoin oli hän harmaassa, puolivillaisessa hameessa ja röijyssä; päässä oli liina, sidottu juuri kuin leipojalla tai kupparilla. Kun Aapeli joutui töllin eteen, alkoi hän kohta laulamaan:
Minä seisoin lammin rannalla,
Ihanaisessa metsässä;
Näin, näin minä ämmän seisovan
Tuohisissa lötöissä.
— Mitäs joukkokuntaa te olette, koska tuolla lailla rääkytte, kun ihmisen majaa lähestytte, sanoi meille vanha vaimo. Kyllä tästä on joskus ennenkin paimenia sivu kulkenut, mutta ei net ole minulle, kies' auta, tuollaisia mölötyksiä pitäneet. Jos ette paranna tapojanne, niin salpaan teidät kaikki toinen toisenne perästä nauriskuoppaani.
Minä rohkaisin luontoni ja menin puhuttelemaan mummoa, sanoen hänelle:
Ei Aapeli mitään pahaa meinaa, se vaan koettelee tehdä lauluja.
— Niin, tehdä lauluja, tehdä pilkkaa minun köyhän ihmisen tuohivirsuistani. Sellainen oppi on parempi saavuttamatta kuin saavutettuna.
— Kyllähän se taitaa niin olla, sanoin minä, mutta hän ehkä teki sen epähuomiosta.
— Epähuomiosta! Tuleeko se epähuomiosta, että haukkua runomittaisilla sanoilla — luulenpa, että siinä tarvitsee hiukan miettiäkin, ennen kuin värsyyn muodostuu lötöt ja ämmät, lammit ja rannat.
Silloin astui Aapeli itse mummon eteen, vaikka hän sitä ennen oli jo vähän siitä ulostunut, ja sanoi:
— Mitäs, mummo, haastelette? Salpaatteko meidät nauriskuoppaanne?
Tiedättehän sen, ett'ei se ikinä tapahdu.
— Sekö, sanoi mummo ja otti Aapelin kädestä kiinni ja niinkuin tuulispää lennätti hän Aapelin nauriskuoppaan, jonka ovi oli raollansa, ja paiskasi hirmuisella pamauksella oven lukkoon. Aapelin huuto kuului kuopasta, niinkuin hengen hädässä taistelevan, ja minä pyysin hänelle kaikessa nöyryydessä vapautta. Mutta turhaan. Kaikki meidän rukouksemme, vaikka olisimme puhuneet sadasta suusta yht'aikaa, olivat aivan ilman vaikutusta. Vihdoin, kun ei mikään auttanut, päätimme omin neuvoimme toimittaa hänelle pelastusta ja rupesimme kiskomaan ovea auki, mutta se kääntyi meidän kaikkein onnettomuudeksi. Ovea emme tosin itse saaneet auki; sen aukasi mummo ja sumppusi meidät kaikki päälletysten nauriskuoppaan, että olimme siellä kuin ladotut kalat. Tyttöpaimenia hän ei yhtäkään sinne lennättänyt, jolla hän osotti, että hän oli suuttunut miespuoliseen sukuun, mutta armahtavainen omaa sukupuoltansa kohtaan.
Nyt olimme mitä kamalimmassa tilassa ja hirmuisen ahtaalla. Meitä oli yhdeksän poikaa ja kuopan laattia oli niin täynnä kaikenlaista rojua, ettei ollut kaikille jalan sijaakaan. Entäs sitten pimeys, joka kuopassa vallitsi, se oli pimeyttäkin pimeämpi. Minä kaduin, etten sen sijaan, että rupesin Aapelin puolta pitämään, ollut pötkinyt tieheni tuosta surman nielusta. Kuta enemmän aikaa tätä vankeutta kesti, sitä enemmän rupesi minua huolettamaan karjakin, enkä minä tietänyt varmaan, missä olinkaan. Olimmehan jo muutoinkin eksyksissä: lehmäin johdollahan oli kotiin osaaminen ilmankin. Mutta missä lehmät; missä vapautemme! Ainoa toivon kipinä, joka vielä kyti rinnassani, oli se, että nuo naispaimenet, jotka vielä hengittivät Luojan vapaata ilmaa, kotoa meille pelastusta toimittaisivat.
Toinnuttuamme ensi hämmästyksestämme, rupesimme koettelemaan, löytyisikö mitään asetta, jolla voisi kaivaa, tahi pääsisikö ylös kattoon. Löydettiin parin kyynärän pituinen puukanki ja Aapeli kiipesi naurislaarin laidalle ja rupesi työntämään kattoa ylös. Se alkoikin rutista ja multaa rupesi tulemaan vahvasti silmillemme. Muutamat hätäisimmät jo pelkäsivät tulevansa elävänä haudatuiksi. Mutta Aapeli sanoi: En suinkaan minä voi kaivaa maansisään päin, täytyy kai minun tungeta ylös päin, missä taivaskin on.
Pian oli Aapeli kaivanut reijän kattoon, että päivän valo rupesi pilkottamaan, ja hän pisti kangen ulos katosta ja huusi:
— Hei, pojat, huokukaapas nyt raitista ilmaa, ettette tukehdu. Sitten hän tahtoi vetää kangen takaisin, mutta siihen olikin jo tarttunut käsi ja se kuoleman voimainen. Aapeli kirkasi: Enempi painoa, pojat, ja sukkelaan, ämmä on jo kiinni kangessa ja katolla istua kököttää.
Silloin me myöskin hyppäsimme laarin laidalle ja tartuimme kiinni kankeen. Nyt oli niin luja paino kangessa, että sitä olisi ollut itse jättiläisenkin mahdoton ylös vetää, saatikka sitten yhden nais-ihmisen.
Suuresta painosta lahistui laarin laita ja me rupesimme vajoamaan alas, mutta ei vieläkään ollut kanki meidän vallassamme. Me riuhtasimme silloin yhden kerran oikein vimmatusti ja nyt tuli muorin käsi kangen mukana reijästä näkyviin. Me niinkuin takkiaiset kiinni käteen ja sitä oikein vimmatusti vetämään. Vihollisemme oli mahdoton saada kättänsä ylös, sillä me vedimme käsivarresta niin kuin kangestakin.
Sepä naula veti. Rupesi kuulumaan katolta ääni: Laskekaa irti käteni!
Mutta me kun olimme semmoisessa touhussa, emme malttaneet niin heittää kättä, kun sen kerran olimme saaneet. Jopa yksi pojista huusi täyttä kurkkua: Leikatkaa käsi poikki!
— Leikataan vaan! sanoimme muutkin.
Nyt kuului jälleen ääni: Aukaiskaa, tytöt, pian ovi, avain on suulla, niinkuin näette. He uhkaavat leikata käteni poikki.
Samassa kuulimme avainta väännettävän lukossa ja ovi aukeni. Silloin emme enään huolineet koko kädestä mitään, vaan päästimme sen valloilleen. Pian, oikein pian olimme töllin tanhualla.
Kun nyt siinä vielä rohkenimme seisoa, luottaen jalkojemme ripeyteen, näimme tyttöpaimenet kaikki koossa ja muori tuli alas kuopan katolta.
— Oliko teidän hyvä olla, pojat, siellä kuopassa? Vieläkös tekee mieli laulamaan? Kuka se oli, joka aikoi käteni katkaista?
Me emme uskaltaneet ilmaista jutun alkajaa. Olimmehan paitsi sitä kaikki olleet myöntyväiset siihen leikkiin, vaikka oli päivän selkiää, ettei yksikään meistä olisi niin tunnotoin ollut, että olisi kättä poikki leikannut, Olipa tuo vaan peloituskeino, jolla saimme vapautemme.
Muori piteli kättänsä toisella kädellänsä, josta huomasimme, että se mahtoi olla vähän kipeä. Hän veti kuitenkin hian kätensä päälle ja sanoi:
— Nyt saatte mennä matkoihinne, mutta Helmikankaan pojan pitää tulla tänne huomenna. Minulla on puhuttavaa sinun kanssasi.
Nyt huomasin tyttöjen kertoneen hänelle, että minä olin Helmikankaan poika, ja minä sanoin hänelle nöyrästi jäähyväiset. Sitten me läksimme etsimään karjaamme.
Karjaimme kellot kuuluivat läheisyydessä ja kellon ääntä kohden kulkien löysimme pian itse karjat. Jo lähestyi ilta ja me lähdimme kotiin päin, ajellen karjaa edellämme. Mutta Aapeli Könkölä ei tahtonut enään laulaa, kumminkaan mummon töllin läheisyydessä. Kaikki me myös varoitimme häntä, sanoen sen hyvin sopimattomaksi, että tehdä vanhasta ihmisestä pilkkaa. Tytöiltä saimme kuulla, ettei mummon aikomus ollut meitä kauan kuopassa pitää, ainoastansa peloittaa meitä, että toisten siivolla kulkisimme. Sillä, oli hän sanonut, jos pojat saavat mielivaltansa pitää, niin he tulevat häijyiksi, että kaatavat nurin sellaiset yksinäiset erämaan pienet töllit.
Kun olin toisista paimenista eronnut ja karjani saanut kotini pihaan, olin kahden vaiheilla, puhuisinko kellekään päivän tapauksesta. Koska en kuitenkaan mielestäni ollut tehnyt niin suurta pahaa, etten sanoa uskaltaisi, niin kysyin vaariltani, joka seisoi pihalla, niinkuin hän tavallisesti seisoikin, jos sattui olemaan kotona silloin, kuin karja kotiin tuotiin ja naisten haltuun suitsutarhaan laskettiin:
— Kukahan se vanhanlainen, iso ihminen on, joka pikku-lammin rannalla töllissä asuu?
— Pikku-lammin rannalla töllissä! toisti vaarini. Ahaa! Se on Tellin
Amalia — olikos karja tänään siellä asti?
— Oli.
— Tellin Amalia se on. Hän on jumalinen ihminen, mutta jättiläisen voimainen. Oikein ihmetellä täytyy sitä voimaa naisessa. Puhuiko hän teille mitään?
— Hän salpasi meidät kaikki yhdeksän paimenpoikaa nauriskuoppaansa.
— No, mitä hänelle teitte, että hän teidät vangitsi? kysyi vaarini naurahtaen.
— Emme mitään suuria tehneet — Pirttilän paimen, Könkölän Aapeli, lauloi yhden värssyn töllin pihalla, kun mummo pyykkiä pesi.
— Mimmoinen se värssy oli sitten? kysäsi vaarini uteliaan-näköisenä.
Minun täytyi kertoa se hänelle, niinkuin muistin.
— Siinäpä se! johan minä sen arvasin, ettei Amalia turhan tähden teitä nauriskuoppaan paiskannut. Onhan värssy selvää pilkkaa. Muista nyt, Heikki, ettet vaan rupea sen mummon kanssa kamppailemaan — se on voittamaton nainen. Se, joka meinaa mennä hänen kanssaan kisaamaan, saapi huoleti panna kuolinpaidan päällensä, sillä suittaa tapahtua, että mummo suuttuu ja vastustajansa paiskaa kuoliaksi. Mitä paimenpojat hänen käsissänsä ovat muuta kuin heinäsirkkoja!
— Mutta hän käski minun tulla sinne huomenna — uskaltaisiko mennä? kysyin minä.
— Mene vaan, mutta puhu kauniisti hänen kanssaan. Ei hän ole mikään turhan-aikainen ihminen. Hän oli meilläkin palveluksessa ennen, oli oivallinen ihminen ja, kuten arvannetkin, roteva töissään. Mutta niinkuin se tässä maailmassa on tavallista, että naiset menevät miehelään, niin meni hänkin ja sai miehen kuin paistikkaan. Voimaa hänellä oli kuin jättiläisellä — menipä voimissa edelle vaimostansakin — mutta muutoin sellainen lurjus, ettei maassa vertoja, ja laittoipa vihdoin itsensä kruunun omaksi. He elivät suuressa köyhyydessä melkein kaiken aikaa, kuin olivat naimisissa. Mutta kun mies vietiin pois, muutti Amalia asumaan sinne, jossa hän nyt on. Siitä on jo yli kolmen kymmenen vuoden, kun hän sitä eräkäs elämää alotti. Siellä hän on itse kaikki rakentanut ja peltoa muokannut. Sinun äitisi ja Amalia ovat vähän toimissansa yhteen vivahtavat, vaikka voimissa eroitus, niinkuin yöllä ja päivällä.
Sen enempää ei vaarini puhunut ja minä sain päähäni lähteä huomis-päivänä tekemään lopullisen sovinnon Amalia mummon kanssa.
Samaan aikaan seuraavana päivänä olimmekin taas karjoinemme sen kauniin lammin rannalla ja verkallensa lähestyin minä yksinäni tölliä, toiset paimenet eivät tällä kertaa tulleetkaan tölliä lähelle. Minä en nähnyt ketään pihalla ja ovi oli kiinni. Minä kolkutin hiljaa ovea ja sisältä kysyttiin: Kuka siellä kolkuttaa?
— Helmikankaan poika, vastasin minä.
Silloin aukeni ovi, ja minä astuin sisälle.
— Sinä tulit nyt jutuilleni, niinkö? kysyi Amalia, seisoen keskellä laattiaa.
— Niin tulin.
— Istu! — Hän osotti sormellansa lavitsaa pöydän edessä.
Minä istuin kohta.
Sitten otti Amalia hyllyltä vadin, joka oli täynnä nauris-hauvikkaita, ja toisen vadin, jossa oli suolatuita sieniä, laski vadit pöydälle, taittoi yhden reikäleivän kahdeksi ja pani leivän puolikkaat pöydälle, sanoen: Ota ja syö!
Minä panin käteni ristiin, siunasin hiljaa ja aloin sitten syödä leipää ja naurishauvikkaita. Sieniä en uskaltanut maistaa, kun en ollut kenenkään nähnyt niitä syövän.
Amalia katseli syöntini laatua ja sanoi:
— Syö sieniä myöskin, maista edes!
Minä en uskaltanut olla maistamatta, vaan otin sienen käteeni ja söin. Mutta sepä ei hullummalle maistanutkaan. Söin yhden, söin kaksi, jopa kahdeksan kappaletta niitä söin, ja kehuen sieniä makuisiksi lakkasin syömästä.
— Kiitoksia paljon ruoan edestä! sanoin siirtyen pois pöydän luota.
— Niin, kiitos kiittämästäsi! Mutta minä sanon, että sienet ovat hyviä syödä, vaikka Limingan ihmiset ylenkatsovat niitä. Sano nyt kotonasi, kun menet, että olet eräkkään töllissä suusi sienillä saastuttanut. Sano myös vaarillesi terveisiä, että hän käy minun luonani ennen kuin kuolee, sillä minulla on sana sanottava hänelle. Ei mitään pahaa, ainoastaan hyvää. Meillä on vaan jotakin, joka tarvitsee tulla selville, ennen kuin toinen meistä kuolee. Lupaatkos sanoa?
Minä lupasin.
— Niin, lapsi, nyt saat mennä karjasi luokse ja saat vapaasti iloita nuoruutesi kukoistuksessa. Minä en tahdo olla koskaan paha lapsille, vaikka en kärsi heidän ylimielisyyttänsä, ja kun en minäkään tee pahaa, niin minä tahdon rauhan myös itsellen.
Minä pyysin anteeksi kaikkein toistenkin puolesta eilispäivän myllistyksen ja sen, että uhkasimme käden katkaista.
— Älä semmoisia huolehdi! Kyllä minä sen arvasin, ettette olisi kättäni katkaisseet, vaan pelkäsin minä jo vähän sitäkin.
Sitten minä lähdin ja menin karjani luokse.