KOLMASKOLMATTA LUKU.
Välikäräjät.
Oli kerääntynyt useoita isonlaisia asioita, jotka eivät sallineet odottaa syksyllä istuvia lakimääräisiä käräjiä, ja toimitettiin sen tähden välikäräjät. Ne määrättiin pidettäväksi meillä. Noin viikkokausi jälkeen minun käyntiäni eräkkään luona alkoivat käräjät ja kestivät kaksi päivää. Meidän kauan aikaa joutilaana seisonut sali laitettiin sellaiseen kuntoon, että siinä voitiin oikeutta istua; tuomarit kirjurineen tulivat kaupungista jo ehtoolla ennen kuin käräjäin piti alkaman. Niinä päivinä ei minun tarvinnut olla paimenessa, vaan sai sen tehtävän yksi meidän piioista. Minäkin olin saanut haaston käräjiin.
Jopa valkeni tuo oikeuden aamu ja ensimmäiseksi otettiin esille Jaakko Helmikankaan julma asia. Häntä näet syytettiin varkaudesta ja isänsä pahoinpitelemisestä. Kalpein kasvoin, muuttuneella muodolla, vangin-puvussa ja raudoissa astui Jaakko oikeuden eteen samassa huoneessa, jossa hän oli ensimmäisestä, vaikk'ei juuri syntymä-vuodestansa asti temmerrellyt. Ehkäpä jotakin oli noissa seinissä vielä jälellä, joka viatonta lapsuuden aikaa hänelle muistutti. Horjuen astui Jaakon isäkin saliin. Hänen rinnassansa oli ijäti pysyväinen murto poikansa, hänen ainoan poikansa kovasta saappaan kärjestä. He olivat molemmat onnettomat. Minäkin puhuin sen kuin tiesin, vaan en saanut valaa tehdä. Toiset ne todistivat valansa päälle ja tuomio lankesi:
Korkein ruumiin-rangaistus ja kuuden vuoden vankeus.
Horjuen astuivat molemmat, isä ja poika, ulos salista ja Helmikangas pyysi vettä juoda. Hän sai ja tarjosi Jaakollensakin ja niin he molemmat ikuisen eromaljansa joivat. Niin, ikuisen eromaljan! Sillä hädin tuskin ennätti ukko istumaan tuolille, joka oli porstuassa, kun hänen elämänsä lanka oli katkennut. Niin kauan kesti hänen rintansa hengen-huo'untaa — poikansa tuomioon asti.
Ei Jaakkokaan tullut pitkä-ikäiseksi. Hän tunsi nyt katkerasti, kuinka väärin oli elänyt, ja sielun tuskat masensivat hänen muutoinkin heikon terveytensä. Linnassa odottaessansa hovioikeuden päätöstä asiassansa kuoli hänkin.
Mutta vielä sananen välikäräjistä. Ennenkuin oikeuden herrat meiltä läksivät, katselivat he meidän peltojammekin ja toivottivat viljaista vuotta. Tuomari oli erittäin hyväluontoinen mies ja puheskeli isäni kanssa paljon moninaisista. Usein, kun hän puhui hiljaa, katsahti hän minuun päin, jos satuin läheisyydessä olemaan, ja minä kuulin hänen sanovan isälleni: Teettekö sen?
Isäni lupasi tehdä niinkuin tuomari oli sanonut.
Asiat ovat monenlaiset. Tuo oikeuden herra oli tehnyt selvän monesta pimeästä asiasta meillä ja maksanut, niinkuin laissa seisoi ja ihminen voipi käsittää, kullenkin töidensä jälkeen. Minä sain myöskin tuomioni: minun hän määräsi Ouluun, ensimmäisenä päivänä Syyskuuta astumaan kouluun.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Uutta kohti.
— Joutuin, joutuin, Heikki, kaikki reilaan! Meidän täytyy vielä tänä iltana olla kaupungissa, sanoi isäni minulle Elokuun viimeisenä päivänä, kun päivälliseltä päästiin.
Äitini oli laittanut kaikki vaatteeni pieneen arkkuun hyvään järjestykseen ja näytti olevan entistänsä nuorempi näköjänsä. Hän ehkä oli iloinen siitä, että minua lähdettiin kouluun viemään.
— Kumpa hänestä tulisi pappikaan, niin ei se sitten olisi turha kustannus, sanoi vaarini haukotellen penkillä.
Minä kasasin pikku tavaroitani ja kaperrus-kalujani talteen poissaoloni ajaksi.
— Pappiko! lausui siihen isäni. Onko papiksi pääseminen ainoa elämän ehto?
— Niin, kelläs sen helpommat päivät on, arveli vaarini. Siinä minä tein hullun kaupan, kun en lukenut itseäni papiksi niillä rahoilla, jotka join. Olisinhan minä voinut olla niin hyvin rovastinakin, kuin rovastin renkinäkin.
— Niin, vastakos havaitsette, kunnian-arvoinen appi, sanoi isäni.
— Vasta niin, vaan kyllä se ehkä on jo liian myöhäistä.
— Melkein se sitä lienee, sanoi isäni vähän naurahtaen.
Pian olin minä täydessä reilassa lähtöä varten ja hevonen oli valjaissa pihalla odottamassa. Vierimän ukkokin sattui olemaan meillä juuri samana päivänä, sillä hän oli päivätöitä maksamassa. Kun ukko sai kuulla, että minua viedään kouluun, huudahti hän:
— Ohoh! vai kouluun. No, sehän hyvä on. Ei suinkaan vielä tiedetä, miksi herraksi aikoo tulla.
— Ei tiedetä, tulleeko tuota mitään, vaan joutaahan oppia edes aa:n ii:stä täsmälleen eroittamaan. Vaan työtä hän on jo nähnyt tehtävän ja kyllä hän siihen lisää oppii sitten kuin voimia tulee, sanoi isäni.
— No niinhän se nyt onkin, vaan kyllä se koulukin paljon maksaa ja hukkaan se kustannus koulun käynnistä menee, jos ei herraksi meinaa tulla, sillä virkamiehen-palkallahan vasta koulun kustannukset palkitaan, arveli Vierimän ukko.
Minä istuin kääsyihin isäni rinnalle ja sanoin jäähyväiset kaikille saapuvilla oleville. Äitini puristi kauan kädestäni, vedet silmissä seisoen kääsyin astimella. Yksi jupisi yhtä, toinen toista yhteen ääneen, että, vaikka minulla olisi ollut viisi paria korvia, en sittenkään olisi selvään kuullut niin sekaista puhetta.
Vihdoin jouduimme matkalle. Isäni ajoi hiljallensa liinaharja ruunallansa ja hajoitti puheillansa minun mietteeni. Mitä mietinkään, jota hajoittaa tarvitsi? Minä mietin sitä turhaa rahan kulutusta, jonka koulunkäynti tuottaisi, ja luulin äitini kyynelten osottavan häviön pelkoa.
Me ajoimme jo Limingan isolla niityllä. Sitä katsellen sanoi isäni:
— Tarvitsis paremmin ojittaa.
Kova maantiehän siitä kulki. Olinhan pimp-pamppalanippuineni siitä kerran juossutkin, olinhan muutamia kertoja sitä jo hevosellakin ajanut, mutta suo siellä, vetelä täällä, äärin vierin pehmeä, siis parempi ojitus tarpeen.
— Voisinhan minäkin auttaa ojituksessa, sanoin minä, sillä minä tiesin, että isäni tahtoi sellaista sanaa. Olihan meillä pitkä osa tuossa äärettömän avarassa pajupensaiden kotomaassa.
— Niimpä niin, vaan ensin opit jotakin tietämään, sillä Suomen maalle uusi aika koittaa.
— Mikä uusi aika se on?
— Se on valon aika. Suomi on paljon takapajulla monen ulkomaan suhteen. Enkö minä sitä tietäisi, kun olen niin paljon ulkomailla kulkenut. Mutta kyllä täällä, pohjaisessakin, vaikka hiukan hiljemmin, lämpimämpäin maiden rientoja toimeen pannaan, ja kun ne kerran jalan sijan täälläkin saavat, niin ei niitä pane pakkainen — minä tarkoitan henkisiä, siveellisiä rientoja. Siis koeta sinäkin parastas, poikani, ei oppi ojahan kaada eikä tieto tieltä työnnä.
Nyt heräsin minä juuri kuin unesta, kuultuani tuon sananlaskun. Mikä ikuinen viisaus löytyy meidän sananlaskuissamme! Nyt käsitin minä, mitä oppimisella tarkoitetaan, nimittäin ettei ojaan kaaduta eikä tieltä horjahduta, ja voihan oppinutkin työtä tehdä, vaikkapa kyntääkin. Nyt käsitin minä, mitä varten virkamiesten täytyi olla oppineita. Arvattavasti sen tähden, ettei heidän tarvitse tiedon puutteessa häilyä oikealle ja vasemmalle, vaan pysyä asioissa keskikohdalla ja ohjata kansan kulkua ja heidän erhetyksiänsä oikoa.
Isäni huomasi pian muutamista sanoistani, että olin oikein arvostellut, ja rupesi hän nyt minulle vapaasti juttelemaan uusista keksinnöistä maanviljelyksenkin alalla, joita ei vielä montakaan Suomessa käytetty, vaikka sanomalehdissä luettiin niitä ulkomaalla löytyvän. Pian olivat suomalaisetkin niihin tutustuvat.
Isääni kuullen ja hänen sanojaan miettien oli melkein huomaamattani matkamme kulunut, sillä hepomme oli oivallinen ja nopsajalkainen, ja niin saavuimme Ouluun.
Kun olimme ajaneet Limingan tullista tuohon Oulun läänin pääkaupunkiin, ajoimme vieläkin hitusen pitkin kaupunkia ja pysähdyimme Isolla uudella kadulla erään matalan, viheriäiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä ohjattiin hevonen hiljalleen portista sisälle. Isäni päästi hevosen aisoista ja asetti sen syömään kärryistä eväsheiniänsä. Tämän tehtyä astuimme porstuaan. Porstua oli melkein pimeä, varustettu kun oli vaan pienellä, kolmiruutuisella akkunalla oven päällä, ja päivä oli juuri laskenut. Hämärässä haparoitsimme ovea, josta sisään astuimme. Vihdoin moneen paikkaan turhaan siveltyämme ja seinähirsiä tapailtuamme, löysimme oven. Vaan kuinka nyt ällistyimme, kun ei avainta ovessa ollutkaan! Isäni kolkutti hiljaa ovea ja niinkuin kaukainen kaiku kuului vienosti ihmis-ääniä jostakin päin, juuri kuin haudan syvyydestä. Oli aivan mahdoton tarkimmankin korvan huomata, mistäpäin äänet kuuluivat. Ovi ei kuitenkaan au'ennut. Isäni kolkutti uudelleen, ja sama aaveen-tapainen kaiku uudistui myöskin, vaan ovi ei au'ennut. Nyt loppui isäni kärsivällisyys ja hän karjasi voimansa takaa, äänellä, joka olisi ollut kyllin voimallinen yli meren kohinankin kuulumaan: Tuo Jerusalemin pimeys, mikä näissä kurjissa hökkelissä sitten vielä onkin!
Se teki vaikutuksensa. Aivan toiselta puolelta porstuaa aukaistiin ovi ja vahakynttilä jalkoinensa ja käsi pistettiin oven raosta porstuaan ja sanat kuuluivat:
— Älkää nyt kuitenkaan sinne menkö, jos kukakin olette!
Nyt huomasimme, että olimme yrittäneet pyrkiä talon ruokasäiliöön, joka oli porstuaan laudoista laitettu, ja jos vielä olisimme hiukan sivuuttaneet, olisimme olleet toisen hullun tien suulla, nimittäin vinttiin menossa.
Kirkkaassa vahakynttilän valossa astuimme reippaasti päämaalia kohden ja astuimme ovesta sisälle. Nyt näimme, että seisoimme entisen Limingan ruustinnan edessä, joka vieläkin vahakynttilä kädessä vakaisesti meihin katsoen keskellä laattiaa seisoi. Samassa tulivat ruustinnan tyttäretkin siihen.
— Antakaa anteeksi, kunnian-arvoinen ruustinna, vaikka vähän tulistuin, kun pimeyden tähden en tiennyt, mistä sisälle päästä, sanoi isäni.
— Se on hyvin ikävää, vastasi ruustinna, kun on niin kummallisen kolkoksi nuo porstuat rakennettu. Luulisihan niiden samalla vaivalla suuremmankin akkunan saaneen, vaan kyllä se enkä on vähän siitäkin syystä, ettei varas niin oistonaan, oven kiinni pantua, pääse porstuaan.
— Kyllä se niin on, mutta outo voipi sellaisessa pimeydessä pian nenänsä taittaa ja tulla vieläkin oudommaksi, arveli isäni.
Nyt päästivät ryökkinät aika naurun. Ruustinnakin naurahti vähän, vaikka vanhuus ja pitkänlainen elämän kokemus ei enään sallinut hänessä ison naurun sijaa puheesta syntyneille, tapahtumattomille varjokuvituksille.
Kun olimme istuneet, kävi yksi ryökkinöistä, jonka minä entiseltä vanhimmaksi tiesin ja Annan nimellä tunsin, asettamassa kynttilöitetyn lyhdyn porstuan seinään. Vähän sen jälkeen meni isäni ulos ja toi minun vaate-arkkuni ja evässäkkini sisälle.
Pian olivat ryökkinät laittaneet, yksi tulen kakluuniin, toinen porsliinit pöydälle, kolmas leipurinpuodissa käynyt. Sitten he jotain muutakin puuhaa pitivät, ruustinnan isäni kanssa tarinoidessa, ja kaiken seurauksena tulikin teejuomingit. Siksi oli kolmihaarainen, hopeankarvainen kynttiläjalka sytytettyine kynttilöinensä keskelle pöytää asetettu. Tämän ihanan valon heijastaessa loin silmäni salin peräseinään ja näin siellä riippuvan rovasti-vainajan kuvan, sekin vanha tuttu minulle entisiltä pienuuteni ja köyhyyteni ajoilta.
Mielestäni oli monta maailmaa yhdessä maailmassa, kun isäni isäntäväen kysymyksistä innostuneena jutteli meri- ja maaretkistänsä, meidän kaikkien kyyhkyisen hiljaisuudessa kuunnellessa. Usein oli jo mielestäni ihan viimeiset sanat isälläni suussa, sillä luulin kaikki maailmat ja maailmain asiat jo olevan lopussa; mutta silloin taas ruustinna uudelleen pyysi tarkempaa selitystä hänelle näkemättömistä maan paikoista ja jälleen avautui eteemme uusi näkö-ala. Minusta se tuntui juuri kuin nuo etäiset seudut eivät olisikaan olleet koko meidän maapallollamme, vaan äärettömässä avaruudessa, ehkäpä tähtien tuolla puolen. Sillä minä ja ainoastansa minä yksin siinä seurassa en ollut ensinkään maantiedettä lukenut. Jos olisi Aasiaa tai Afrikaa aivottu sinä iltana ruveta lautaselta syömään maidon kanssa tai Eurooppaa syömään teeleipänä, olisin ilman kieltämättä ollut valmis siihen.
Teeveden juotua läksi isäni kotimatkalle, jättäen minun Jumalan haltuun ja ruustinnan hoitoon.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Ensimmäinen yö ja ensimmäinen lukukausi.
Minä sain asunnokseni erään pienen ja sievän nurkkakamarin, jossa oli kaksi akkunaa, toinen valtakadulle, toinen poikki-kadulle. Siinä oli huonekaluina pieni piironki, yhden-maattava sänky, pöytä, kaksi tuolia ja kirjahylly. Jo samana iltana saatettiin minä tuohon uuteen asuntooni. Sanaakaan puhumatta istahdin minä tuolille pienen pöydän eteen, jolla kynttilä paloi, ja katselin ympärilleni. Olin näet jätetty yksinäisyyteen ja luulinpa ovenkin olevan vahvasti kiinni, kuni vankilan konsanaan. Hetkisen hiljaisuudessa mietittyäni ja katseltuani uutta olopaikkaani, kuulin minä toisesta huoneesta pianon soittoa. Haluni hehkui nähdä sitä likeltä, vaan kun ovea lähestyin, palasin aina takaisin, sillä en tahtonut heitä häiritä ja luulin, etten saisi ilman luvatta jalallanikaan yli kynnyksen astua. Pianon soitto lakkasi väliin ja alkoi taas uudelleen. Loma-hetkinä istuin minä miettien, vaan kun soitto alkoi, oli täytymys lähteä liikkeelle — minun oli perin mahdotonta soiton aikana istua. Tällaisessa tilassa olin kumminkin puolentoista tuntia arviolta.
Vihdoin au'aistiin oveni ja minä laskettiin illalliselle.
Kuka arvaa ihastukseni, kun sain seurata ruustinnan perhettä ruoalle — samaan pöytään. Minä ajattelin itsekseni, syödessäni: minusta tehdään kohta ensimmäiseksi syömään oppinut ja sitten vasta luku-oppinut.
Kaikkein vaikein temppu oli minulle syödessä veitsien ja kahvelien käyttäminen enkä niiden asettelemiselta ehtinyt täysin määrin syömäänkään. Kuitenkin astuin kiitollisella mielellä pois toisten mukana pöydän luota:
Ehtoorukouksen pidettyä, jossa kaikki ruustinnan lukiessa olimme seisoneet, astuin jälleen kamariini, ihmetellen sitä, että nyt jollakin tavalla olin ruustinnan perheen jäsen.
Päävastus oli mielestäni se, että minun tieni kulki salin kautta ulos. Mieluummin olisin suonut, että olisin kamaristani päässyt suoraa porstuaan, sillä en olisi tahtonut tuota hyvin siistittyä salia porstuani jatkona käyttää.
Plits plats, tararaaraa! kuului ehtimiseen kadulta maatessani, vaikka meillä oli jo kaikissa huoneissa hiljaista kuin haudassa, ja yöleponi tahtoi olla tukala saavuttaa. Vaan olikos ihme, jos tuo lakkaamatoin plits plats hevosten kavioista ja tararaara kärryistä kadulla myöhään yöhön asti kuului, kun oli huomispäivänä tuo lapsille tärkeä päivä, jolloin koulut avattiin ja joksi kaikkien kouluun aikovien välttämättömästi täytyi saapua kaupunkiin. Kun en muutoinkaan niin helposti unta saanut oudossa huoneessa yksinäni ja kärryn-ajajat ehtimiseen levottomuuttani lisäsivät, nousin ylös, raotin akkunan varjostinta ja näin, että kuu himmeästi kaupunkia valaisi. Pitkin valtakatua näkyi matkalaisia täysissä tamineissa, kärryissä istuen, eteenpäin pyrkien. Huvikseni katselin minä sitä, ja matkustin mietteiden valtakuntaan, jossa tutkin kaikkia ennen tapahtuneita asioita ja haaveksin tulevia. Ennen kuin huomasinkaan, nukuin tuolille akkunan pieleen.
Vihdoin herätti minut yövartia, kun hän kadulla huusi: kello kaksitoista lyön', kaksitoista lyön'! Minulle teki melkein ilkeätä tuo yöllinen vartian huuto. Minä katsahdin kadulle ja näin kaksi yövartiaa kävelevän, pitkät puukanget olalla, ja menin hyvin liukkaasti sänkyyni, sillä minua hiukan peloitti, jonka minun häpeäkseni täytyy tunnustaa. Toisissa kadun kulmissa uudistivat vartiat jälleen suurella äänellä huutonsa, mutta viimein etenivät niin, ett'ei kuulunut muuta kuin kaukainen kaiku heidän äänestään hiljaisessa yössä.
Uni oli nyt kuitenkin paennut kauas minusta ja taas sai tunti kuluneeksi. Surkiasti kuului torven toitotus tornissa yhden kerran, eikä kauan kestänyt, ennenkuin jo samat saikkaniekat olivat huutamassa akkunani takana. Silloin he kehuivat kellon yhtä lyöneen.
Tuosta sain minä uutta miettimisen ainetta. Minä ajattelin tuota huutamista aivan tarpeettomaksi, sillä jos vartiat huusivat sen merkiksi, että olivat valveella sekä että ihmiset yön pimeydessä tietäisivät, mitä kello oli, ilman omiin kelloihinsa katsomatta, niin oli se kuitenkin yhtä vaarallinen kuin hyödyllinenkin. Siihen tottumattoman yölepo tuli näet häirityksi ja pahantekijät, joita heidän myöskin oli määrä silmällä pitää, osasivat hyvin tuota tavallisessa rajoituksessa olevaa kulkua ja huutoa välttää ja tietysti he ani harvoin joutuivat heidän käsiinsä.
Aamu-yöstä nukuin ja heräsin vasta kuin herätettiin. Minun piti varustautuman taisteloon, jota en ollut ennen koettanut. Pian olinkin valmis lähtemään taistelutanterelle.
Ruustinnan seuraamana astuin aamulla kouluun, jonne saapui lapsia hyvä joukko, kaikilta ilmoilta tulleita. Minäkin sain näyttää lukutaitoani ja nimeni kirjoitettiin talteen vastaisen varaksi. Pian saimme mennä pois ja annettiin lupa levätä koko päivä, vaan huomenna piti välttämättä saapua jälleen.
Minä huomasin, että olin myöhästynyt ja liian paljo varteni venähtänyt, sillä minut kirjoitettiin vasta-alkavien lukuun ja siis kaikkein alhaisimmalle luokalle, johon muutoin kirjoitettiin enimmäkseen kahdeksan- ja yhdeksän-vuotisia. Minun maine- ja ikätodistukseni osotti sitä vastoin, että pian täyttäisin kolmetoista vuotta. Olisin melkein antanut ikäni lyhentää ja itseni pienentää, jos se olisi ollut mahdollista. Aika-lailla minä suuruuttani häpesin ja pelkäsin toisten, nuorempain kumppanieni vähitellen rupeavan minua isäksensä sanomaan. Kuitenkaan en voinut kohtaloani toiseksi muuttaa, vaan täytyi minun olla niin vanhana ja suurena kuin olin — pienennyskonstit kun olivat niitä tarvittaessa kuivaneet kuin lasareetin suurus, niinkuin maalla sanotaan.
Ei ollut muuta neuvoa siis, kuin ruveta käyttämään totuttua keinoani ahkeruutta ja koettaa päästä toisten, ennen ehtineitten jälille. Se auttoikin. Alku aina hankala, ahkera se voiton saa, sanoi usein opettajamme koulumaisteri. Hän oli huomannut tarkoitukseni, vaikka kohta maantiedettä lukiessani ja karttaa tutkiessani luulin välistä pääni sekaantuvan. Olin usein tuntevanani kuumain maiden auringon korviani polttavan ja kuumain, kuumain tuulten henkeäni salpaavan, siksi kuin se taas jäähtyi kylmäin maiden merillä ja jäävuorilla.
Niin hyvin kartassa, maantieteessä, katekismossa, Piplian historiassa ja luvunlaskussa, kuin myös kirjoituksessa, edistyin minä siihen määrään, että jo ennen joululupaa maisteri eräänä päivänä sanoi: Ei sinun tarpeen vuoksi enään tarvitsisikaan olla ensi luokalla, mutta odotahan joululupaa, saat kevät-lukukaudeksi mennä toiselle luokalle.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Asemani ruustinnan perheessä ja joululupa.
Ruustinnan poika oli jo aikoja sitten päässyt virkamieheksi ja ainoastaan tyttäret olivat hänen luonansa. Niin oli ruustinna melkein kuin pojaton. Tosi-olossa olin ruustinnan perheessä hyyrillisenä, asuen heillä maksua vastaan. Ruokaa tuotiin minulle kotoa, vaikka se heillä valmistettiin ja minä sain syödä heidän pöydässänsä. Mutta vieläkin täydeilisemmässä tosi-olossa olin minä ruustinnan poika ja oikea lempilapsi ja hänen tytärtensä veli. Ei äidillisempää hoitoa näet kuin minä pruustinnalta sain, eikä sisarellisempaa lempeä kuin hänen tyttäriltänsä nautin, voi mikään oikea sukulainen, äiti tai sisar, antaa. Älköön tämä kuitenkaan millään muotoa oman äitini kirkasta kuvaa himmentäkö, sillä vaikka heitä parhaimpina ihmisinä mailmassa rakastin, niin ei se laisinkaan vähentänyt rakkauttani oikeita vanhempiani kohtaan.
Kun isäntäväkeni teki minulle sellaisia, joita minä en heiltä vaatinut, niin tein minä myöskin sellaisia, joita he eivät minulta vaatineet. Minä hakkasin heille puita, ha'in vettä ja juoksin puodissa ryökkinäin asioilla, sillä heillä ei ollut varsinaista piikaa, kun heitä oli neljä naisihmistä ja he olivat jääneet rovastin kuoltua melkein tyhjälle pussille, ainoastaan pienellä eläkkeellä. Tosin heillä oli eräs elähtänyt vaimo, joka kotonansa asuen kävi heitä aina auttamassa, niinkuin pyykillä, juoman-panolla, laattioita pesemässä j.n.e.; mutta luulenpa vaan, että avuliaisuuteni oli heille mieliksi ja eduksi.
Jopa jouduimme joululuvan saaneeksi, noin viikkoa ennen joulua. Samalla sain minä myöskin eron ensimmäiseltä luokalta ja niin oivallisen todistuksen, että sitä kelpasi näyttää vaikka kenelle. Melkein olin hypähdellä tuon lapun saatuani, siihen määrään olin vielä lapsellinen, vaikka olinkin monta myrskyä maailmalla nähnyt, monta kovaa soutanut. Mutta lapsella on kuitenkin lapsen mieli, ja se sallittakoon, sillä liian aikaisena ollen voi pian tulla ylpeyden sarvesta kiinni tarttuneeksi ja ehkä sitten korkealta pudoten taittaisi niskansa.
Isäni saapui kaupunkiin samana päivänä kuin koulut suljettiin. Minä pyysin ruustinnan tulemaan kanssani maalle, isäni tahtoi häntä myöskin. Ryökkinät olivat päättäneet mennä jouluksi Haukiputaalle sukulaisten ja tuttavien luokse, jonka vuoksi heitä emme pyytäneetkään. Minä laitin itseni valmiiksi lähtöön ja aukasin vaate-arkkuni. Isäni kurkisti siihen ja näki siellä sellaisia, joita hän ei odottanut minulla löytyvän. Hän luuli minun liinavaatteeni olevan kaikki likaisina, mutta kaukana siitä. Ne olivat ruustinnan toimesta puhdistetut ja ryökkinät olivat neuloneet minulle lisää paitoja omasta kankaastansa ja vielä panneet niiden päälle kiiltosilityksen. Vieläpä olin saanut sukkiakin, jommoisia ei meillä kotona ollutkaan, ne niin sieviä. Nämät olivat annettu minulle joululahjaksi.
Nyt emme joutaneet paljon siekailemaan, sillä minun oli joutuminen isän mukana pois kaupungista. Isäni aikoi tulla takaisin kaupunkiin vielä ennen joulua Tuomaan markkinoille. Paras oli kaikkien oikein ajattelevain mielestä, että koulunuoriso mahdollisuuden mukaan toimitettiin pois markkinain jaloista, näkemästä sitä pahaa esimerkkiä, jota markkinat tavallisesti synnyttävät. Syksymarkkinat olinkin nähnyt ja joukon toisensa perästä humalaisia ja tappelukiihkoisia, siis en lukua pitänytkään markkinoiden näkemisestä. Olinpa senkin nähnyt, kuinka markkinoille kerääntyvät mustalaisjoukot pitävät hevossotaansa. Aivan tyynellä mielellä ja suloisilla koti-unelmilla varustettuna istuin sen tähden isäni rekeen, joka taaskin liinaharja-ruunan vetämänä kiidätti meitä edelleen.
Ruustinnan oli muutamain väliin tulleiden asioiden tähden mahdoton lähteä Liminkaan. Juuri meidän lähtöä tehdessä, sai hän kirjeen velipuoleltansa Simosta, jossa tämä ilmoitti tulevansa markkinoille ja sisarpuolensa luoksi majaa pitämään. Siinä este, muutoin en epäile, että hän olisi mukanamme lähtenyt. Niin saavuin sievästi kotipihallemme ainoastaan isäni kanssa.
Kaikkien silmät olivat minuun päin käännettynä ja enin osa kotini väestä haeskeli sieviä lauseita suuhunsa minua puhutellessansa. Minä huomasin selvästi, että he luulivat minun persoonani jo omivan kokonaisen kasan herraa.
Ensimmäinen toimeni oli tarinoida äitini kanssa. Minä juttelin hänelle kaikenlaisia tapahtuneita viimeisen syksyn yksityis-seikkoja ja sain hänen välisti oikein hyvästi nauramaan.
Mutta hänpä vuorostansa sai minun ihmettelemään, kun hän syksyn havainnoitansa minulle kertoi. Muun muassa hän sanoi saavansa uuden äidin tahi oikeammin äitipuolen. Kuka oli tuo vaarini morsian? Ei kukaan muu se ollut kuin erään lammen rannalla, joka oli minulle sieniä syöttänyt, Tellin Amalia.
Ensiksi tuo outo uutinen minua vähän hämmästytti, mutta kun asiaa paremmin tutkin, niin huomasin, että se ei lainkaan ollut ajattelematta syntynyt. Äitini näet kertoi, että vaari saapi pihan sivulla olevan pienen kamarin asunnoksensa ja ruo'an isäni pöydästä. Amalia sai samaten ruo'an talosta, vaan oli hän aikonut tehdä sen edestä taloon työtä, niin paljo kuin ehtisi. Siis oli koko naimisen perustus siinä, että Amalia pääsisi pois tuosta yksinäisestä, kolkosta korvesta ihmisten ilmoihin vanhoiksi päiviksensä — eipä hän muutenkaan koskaan ollut aikonut eräkäs-elämällänsä taivasta tavottaa. Vaarini taasen toivoi naimisen kautta saavansa itselleen vanhoiksi päiviksensä omatakeisen hoitajan. Hän olikin kappaleen vanhempi morsiantansa ja siis ikänsä vuoksi pikemmin hoitajan tarpeessa, kuin valittunsa. Vihdoin oli Amalia Jumalaa pelkääväinen ihminen ja vaarinikin oli alkanut sielunsa autuudesta huolta pitään. Niin ollen vanhojen avioliitolle kaikki toivottivat onnea.
Toinen äitini kertoma asia minua suretti. Se nimittäin, että hieroja ja unen-näkijä Saara Sulkava oli kuollut. Hän oli löydetty kuolleena omalla vuoteellansa meidän entisessä turvetöllissämme. Kuoleman tapauksesta oli lääkärin tutkinto pidetty ja huomattu hänen kuolleen sydämen-halvaukseen. Se minusta ikävä asia, että mummo raukka sai noin yksinänsä olla ja kuolla, vaan mitäpä siihen enään voitiin. Mitä Saaraan ja hänen elämäänsä tulee, niin oli hän tehtävänsä tehnyt, sen kun hän voinut oli. Häntä oli pidetty melkein elinkautensa typeränä ja taisi hän ollakin vähän vajavainen, mutta vaikka hän oli mikä oli, enempää hän ei tarvinnutkaan, hän täytti kylläkin kutsumuksensa ja oli hieromisella monta kertaa päästänyt ihmisiä lapa- ja käsisäryistä. Monta kertaa oli hän uniansa kertomalla huvittanut, jopa toisinaan itkettänytkin kuulijoitansa, ja toisinaan oli hänen uniensa kautta isojakin asioita päivän valoon saatettu. Siis, vaikka hänen elämänsä oli alhainen ja himmeä maallisessa merkityksessä eikä onnetar elinpäivinänsä ollut hänelle suosiollinen, niin se oli hänen osansa ja ehkäpä olikin taivaallisella tuomarilla toinen silmämäärä. Hänen osansa voi kylläkin olla jalo ja loistava Herransa luona.
Vaarini ei ollut kotona minun tullessani, että olisin häntä tervehtinyt, ja päätin sen tähden käydä Korvenpäässä, tervehtimässä vanhaa ystävääni, iso-enoani Aspelaa. Pian olinkin siellä.
Ei siellä ensinkään näkynyt jälkiä Tolpan Pirjosta ja hänen perintönsä tomusta ja homeesta. Niin oli kaikki siistiä, vaikka Pirjon Katri emäntänä askaroitsi. Mutta niinhän Aspela jo aikoja ennen kehui, että oiva vaimo minulle hänen tyttärensä, vaikka olisi itse ollut akka mustalainen. Kyllä se siltä näkyikin.
Aspela oli itse hiljakkoin päässyt seurakunnan vanhimmaksi ja oli ihmeissänsä siitä, että juuri hän siksi valittiin, vaikka hän omia puheitansa myöden ei ensinkään ollut siihen virkaan sovelias. Vaan minä luulen hänen seurakunnan vanhimman arvon kunnialla ansainneen.
Hänen kaksoispoikansa olivat terveet ja olipa heissä vähän ensimmäisten kaksoispoikain kuvaa. He erisivät entisistä muun muassa siinä, että olivat aivan yhden-näköiset. Katrin täytyi pitää toisen kaulassa nauha, voidaksensa tuntea heitä, ja kun pojat olivat tuollaisella merkillä merkityt, niin voi hän huoleti pitää heillä aivan yhtäläiset vaatteet.
Katri emäntä laittoi minulle ruokaa. Aspela otti esille kasan sanomalehtiä ja antoi minulle yhden käteeni, osottaen sormellansa erästä paikkaa, jossa seisoi päällekirjoitus: Limingasta. Muutoin kuului kirjoitus seuraavasti:
Tämä suuri pitäjäs Pohjanlahden rannalla, johon kuuluu viisi kirkkokuntaa, nimittäin Liminka, Lumijoki, Kempele, Tyrnävä ja Temmes, on seudun rikkaimpia pitäjiä. Peltoja ja niittyjä löytyy runsaasti, mutta metsät niin onnettoman huonot, että puu siellä, toinen täällä, ja nekin enimmäkseen pajuja ja pieniä koivuja: rakennuspuuksi kelpaavia täytyy etenkin emäkirkon seurakuntalaisten venyttää Temmeksen ylipäästä asti. Köyhää kansaa on äärettömän paljo ja niiden seassa lukuisa joukko työhön kykeneviä ihmisiä, joita täytyy elättää köyhäin kassasta. Onnetonta on nähdä, että työhön pystyväin ihmisten täytyy syödä armoleipää, mutta valitettavasti niin on, ja vaikea on käsittää, mistä ensinkin se hirmuinen köyhäin paljous on tullut ja toiseksi, mikä olisi tehtävä, että he voisivat saada työn ansiota. Sillä enin osa köyhistä ei itsekään tahtoisi maata köyhäin kassan rasituksena, vaan kun täytyy.
Kurjuutta säälivä.
Minä olin ääneen lukenut tuon kaikki ja laskenut sanomalehden pöydälle.
— Mitäs siitä arvelet? kysyi Aspela.
— Minä arvelen, että se niin on, vaan millä sitä parantaa, en kumminkaan tällä kertaa käsitä.
— Katsos tuotakin paikkaa, sanoi Aspela, näyttäen minulle erästä toista kirjoitusta, viikkoa nuoremmassa lehdessä. Siinä luin:
Vähäisen vastinetta kurjuutta säälivälle Limingassa.
Suurella tarkkaudella olen lukenut kirjoituksenne, joka harvoissa sanoissansa sisältää niin paljon. Kauan olen minäkin jo ihmetellen katsellut tuota Limingan köyhä-liumaa ja luulenpa huomanneeni ne pääseikat, joista meidän köyhän kansan monilukuisuus riippuu. Ensinkin on perhehallinto taloissa niin huoletonta, että eipä juuri viitsisi siitä kertoakaan; mutta koska olen seurakunnan opettaja, niin pidän velvollisuutenani puhua suuni puhtaaksi. Palvelusväkeä pidetään niin huonosti silmällä, että isättömäin lasten luku vuosi vuodelta eneneo ja jo ensimmäisenä talvena tulevat äidit lapsinensa seurakunnan apua nauttimaan. Huomattakoon sitten tuo Kekrin jälkeen tuleva niin sanottu römppäviikko, tuo palkollisten rahojen surma. Silloin juovat ja syövät ja ylellisyys-tavaroihin tuhlaavat rengit ja piiat palkkansa niin tarkkaan, että tuskin monellakaan on neljännes kopeikkaa taskussa uuteen palveluspaikkaan tultuansa. Kaunista! Mutta vielä muutakin voi mainita. Mikähän siinäkin on tarkoitusperänä, että jos muista seurakunnista tulisi kuinka paljo palveluspaikan hakijoita, niin tottapa kohta sijan saavat ja juuri nämät muualta muuttaneet ovatkin ne, jotka enimmin isätöintä lapsi-liumaa lisäävät. Sillä tiettyhän se on, että ne ovat paraat hulivilit, jotka lähtevät kotiseurakunnastansa liesuun. Näiden seurakuntaan ottaminen olisi mitä kiireimmittäin lakkautettava. Muutoin siitä tulee viimein sellaiset köyhäin markkinat, ettei hirviämpää ajatella taida. Toimiin ryhdyttäköön mitä pikemmin kaikenlaisten paheiden hävittämiseksi. Otettakoon joutilaiden maiden päälle enemmän torppareita ja annettakoon heille niin riittävä määrä maata, että torpparin perhe sillä voipi elää ilman seurakunnan apua saamatta. Nyt ovat olot niin surkeat, että torpparienkin täytyy talvis-aikaan seurakunnan apua saada. Koettakaa, hyvät seurakuntalaiset, kansan turmiota estää.
L——n seurakunnan kappalainen.
— Siit' sait, sanoi Aspela, kun olin loppuun lukenut. Sitten hän vielä ojensi käteeni lehden, aina uudemman, jossa seisoi:
Kaikella kunnioituksella koetamme tästälähin seurata neuvoanne ja parantaa niitä paheita, jotka ylimalkaan meidän piireissämme vallitsevat, ja kiitämme nöyrästi neuvostanne, isällinen pastorimme ja korkiasti kunnioitettava opettajamme.
Limingan isäntiä.
Sitten seurasi samassa lehdessä kohta perässä:
Pastorimme on ryhtynyt kynäkäteen paheita vastaan. Pantakoon hänen neuvonsa käytäntöön, mitä pikemmin sen parempi, koko laveassa pitäjässä ja etenkin kaikki isännät innolla ryhtykööt toimeen. Tätä minäkin puolestani muistutan.
L——n pitäjään kirkkoherra.
Nyt olin minä vähän vihainen itselleni, ett'en ollut tarkemmin lukenut sanomalehtiä Oulussa ollessani. Olin näet muiden lukujen tähden jättänyt koko syksyiset sanomalehdet lukematta. Kirjoitusten johdosta juteltuani Aspelan kanssa palasin illan suussa kotiin.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Kirjava joukko ajatuksia.
Aika rientää eteenpäin ja sillä on kiire kulku. Me riennämme ajan mukana tulevaisuuttamme kohden. Seis, aika! sanon ajalle, mutta hän on kuuro, ei hän kuule. Kun ei aika anna maata, täytyy meidän askaroida, että ajan ollessa ehtisimme. Minä istun taaskin kamarissani Oulussa, sillä joululupa on ohitse. Minä olen astunut koulun toiselle luokalle ja tietoni ovat kasvamassa. Tänään on kuitenkin lupapäivä ja aikaa ajatella. Minä muistelen entisiä aikoja, muistelen kodon rauhaisia lehtoja, lumipyryjä ja pakkasia ja joulun kirkkoreisuja, muistelen joulukuusia ja kynttilöitä ja vaarini häitä loppiaisena. Minä ajattelen Aspelaa, ajattelen pastoria ja rovastia ja sitä, että he saarnaavat yhdennellä-toista hetkellä ja sittenkin kuuroille korville. Minä muistelen Pirttilän Paavoa, jota turhaan kotoa tavotin, sillä hän oli mennyt maanviljelys-opistoon. Onnistukoon hänen pyrintönsä. Vierimän ukkoa, minun ensimmäistä tuttavaani tässä elämässä, muistan, ja Loviisaa, joka on jo muorivainajansa kokoinen. Kaikki he ovat hyviä, syntiähän tekisin, jollen heitä muistaisi. Koulumuistojeni näkymölle ilmestyvät tätini miehinensä, nuot isäni sisaret ja Kyöpelin pettäneet Huopalan tyttäret. Heidän luona vanhempaini kanssa käydessäni olimme me rikkaita ja he olivat rikkaita ja olimme siis siinä laskussa kaikki rikkaita. Mikä on rikkaus? Eikö se ole turhuus ja hengen vaara. Miksi tavara on tullut opettajakseni, enkä ole köyhäksi syntynyt?
Tässä pysähdyn ajattelemaan tämän mailman ja ihmisonnen pyörivää ratasta.
Miksi markkinamiehet ovat humalassa, huutavat ja hurjasti ajavat? Vaatiiko kaupanteko liikoja ryyppyjä? Kaikki kovasti ja hurjasti ajaminen kaupungin kaduilla on sakon uhalla ikipäiviksi kielletty ja kuitenkin muuan markkinamies on, humalassa huutaen, hurjasti ajanut ja vikuuttanut ruustinnan jalan ja erinomaiseksi onneksi on sanottava, ettei jalka katkennut. Mitä hyödyttää laki, jollei sitä täytetä?
Mikä etu-oikeus on ruotsalaisilla lapsilla suomalaisessa kaupungissa anastaa kaikkein paras mäki Pokkisen törmältä ja osottaa meille Suomalaisille matalampi ja huonompi? Minä kun olen Suomalainen, niin en kärsi, että meille annetaan huonompi mäki ja tänään kun on laskiainen, istun ennen kotona ja mietiskelen, kuin että laskisin tuosta pilkatusta mäestä ja istuisin kelkassa Ruotsalaisten nauruna.
— Heikki, Heikki!
Nyt herään minä unelmistani. Se on vieno nais-ääni, joka minulle puhuu toisesta huoneesta. Ääni on tuttu, se on ruustinnan. Minä hyppään ylös, menen kamaristani saliin, lähenen sohvaa, jonka päällä ruustinna lepää. Hän lepää — siliä hänen säärensä on kipeä, se on sidottu.
— Heikki! Etkö mene jo, ennen kuin tulee pimeä?
— En, hyvä ruustinna täti, en menekään.
— Miks'et?
— Laskekoon toiset minunkin edestäni.
— Ruotsalaisetko?
— Aivan samat.
— Entä jos itse olisit Ruotsalainen.
— Niin menisin Ruotsiin. Taikka jos täälläkin olisin, niin pyytäisin nöyrästi saada laskea mäkeä Suomalaisten mäestä, sillä tietääkseni mäet Oulussa ovat Suomen.
— Suomen mäet ne niin ovat, mutta Suomalaisia net Ruotsalaisetkin ovat, jotka Oulussa asuvat.
— Ja kuitenkin he häpeämättä kutsuvat itseänsä Ruotsalaisiksi, ollen
Suomalaisia. Mitä, täti, tarkoitatte?
— Sana Ruotsalaiset tarkoittaa säätypersoonia Oulussa.
— Niinpä kunniansa pitäkööt ja kaikki mäet. Minä kun olenkin maanmoukka.
— Sinä olet, Heikki, kateellinen ja pahalla hatulla tänään.
— Kunpa hattuni sellaiseksi tunnen, pysynkin kotona, sillä se on putkan uhalla kielletty Suomalaisilta laskea Ruotsalaisten jäämäestä.
— Niin, ei saa mennä toisen valmiille valkamalle.
— Niin, älkööt tulko Ruotsalaiset esi-isäimme valmiille valkamalle.
— Tiedätkö, mitä Ruotsalaiset ovat hyväksemme tehneet?
— Heidän kielensä maahamme tuoneet.
— Eikö muuta?
— Ja meidän kielemme kahleissa pitäneet.
— Niin, sinä puhut maan kielestä, vaan muuta?
— Ja väkemme anastaneet.
— Ha-ha-ha, sinä pyörit siinä mäessä kuin kärryn pyörä. Tee niinkuin tahdot! Sillä minä huomaan, että suonissasi virtaa Suomalaisen veri.
Silloin menin minä kamariini.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Lyhyen pysäyksen merkki.
Aikoja on monenlaisia maailmassa. Mutta pää-aikoja on kaksi: sodan aika ja rauhan aika. Tähän asti olin minä elänyt rauhan aikaa; nyt tuli rauhan leutoisuudelle pysäyksen merkki. Sodan aika koitti. Kaksi vuotta olen kulkenut koulua ja suorittanut kaikki, mitä Suomen kielellä voikin suorittaa. Ruustinnan perheessä asuessani olen oppinut hiukan ruotsia ja olisin enemmänkin oppinut, jos olisin sitä halulla harjotellut. Mitään merkillisiä ei ole tapahtunut entisestä. Ainoastansa joku suomalainen koulukumppanini on tuttavakseni tullut. Kaikki entiset tuttavani Limingassa elävät terveenä ja minä itsekin olen siellä.
Mikä nyt on? Kaikki varusteleikse — hirmun päivät ovat ovella. Kukaan ei enää puhu muuta kuin sodasta. Se, kenellä pyssy, laittaa sitä kuntoon, jolla ei ole, se koettaa sitä hankkia, joka ei saa pyssyä ostaa, se katselee itsellensä jotakin muuta kättä pitempää.
Postit tuovat pahoja sanomia. Pitkä-silmällä on nähty pahoja enteitä. Merellä luovailee peloittelijat laivain muodossa. Vielä istumme kumminkin hyvässä turvassa, väylät on huonot, rannat ovat matalat, meriviitat ja reimarit ovat poissa ja Marjaniemen pookista ei lähde tulijalle apua.
Oulusta tulijat kertovat kummia: Laivat lähenevät kaupunkia hyvässä järjestyksessä, vältellen sievästi kaikki karipaikat.
Maan kavaltaja, onneton, kurja, kuka lieneekään! kuuluu yhtenään — varmaankin Luodon luutsit. Oli, kuka oli, mutta tuho on tullut, mihinkäs nyt mennään!
Sydänmaan korpiin ja erämaihin kai täytyy lähteä, jääköön maat, metsät ja manteret, jääköön pellot ja niityt. Poimikoot köyhät viljan pelloilta, tehkööt heinää köyhät tulevain aikain varaksi, me mennään, vaikka kohta matkan päämäärä olis Tuonela — näin sanoivat pelkurit, ja ne, joilla oli paljon tavaraa.
Sellaiset, jotka tiesivät, ettei heidän varansa kannata pitkiä pakoretkiä, eivätkä myöskään peljänneet, uhkasivat mennä Lapinkankaalle pitkään kuuseen, kurkistelemaan, mitä Limingalla tapahtuisi.
Meidän Temmes-varrella on myöskin kiirettä — kalleuksia pannaan säilöön. Minä muistan ruustinnan perheen. Maksoi mitä hyvänsä, se on pois kaupungista saatava. Isäni on valmis heitä noutamaan ja me lähdemme kolmella hevosella.
Yhtenä vilinänä menee koivun vesat ja pajupensaat silmissämme, meidän ajaessa, sillä me ajamme hengen edestä eikä kauan kestä ennen kuin jo olemme Kempeleessä. Kempeleestä lähtee paljo hevosmiehiä kaupunkiin, sillä sana on tullut: Tulkaa avuksi!
Me riennämme kaikella kiiruulla kaupunkiin, niin kuin vaan hevoset entää. Tullaan perille. Hälinä on hirmuinen kaupungissa. Me ajamme ruustinnan asunnolle.
Täällä ollaan johonkin lähdössä, vaan ei tiedetä mihin. Sillä hämmästys on vallan saanut. Me työnnämme kapineita kärryihin ja ihmiset nousevat niihin myös, mutta yhtä joukosta kaivataan, se on Anna ryökkinä. Selma ja Aina nousevat ruustinnan kanssa kärryille. Vielä vähän odotusta — Annaa ei näy. Suru valtaa naisten, jopa meidänkin mielet. Sillä meren hallitsija on jo kaupungissa. Rummut pärisevät, kansaa liikkuu kaikilla kaduilla kuin pilveä. Rummun ääni ei ole sotarummun. Ääni on minulle tunnettu. Kansaa ajetaan rummulla pois vihollisen jaloista. Päivä ei paista, se kätkee kasvonsa ja Annaa ei näy. — Miehet kävelevät vitkaan kirveinensä, lapioinensa, seipäinensä, kirouksia kuuluu kaduilta ja Anna ilmestyy pihaan erään herrasmiehen saattamana. Minä katson tuota herraa silmiin ja näen hänen kasvoissansa tuomarin kasvot, jotka tunnen välikäräjistä. Kaikki myöntyvät neuvoomme, että mennään, ja niin lähdetään, sillä kalliimmat on pelastettu, jääköön romut. Minä katson taakseni vasta tullin ulkopuolella ja mielestäni on kaupunki niin ihana. Minä huokaan Herralle, ettei tarvitsisi nähdä maatamme ruoskittavan ja häväistävän, eikä Oulun paennutta kunniaa.
Kempeleessä täytyi huokauttaa hevosia, sillä niillä oli ylen raskaat kuormat ja kiireestä kulkemisesta ja paljosta vetämisestä olivat ne pakahtumaisillaan. Kestikiervari oli mielestämme levähdyspaikaksi sopivin, ja me ajoimme siis sinne. Samassa kuin pihaan pääsimme, ajoi Tyrnävän pappi perässämme pihaan ja hänelläkin oli kääsyissänsä kaksi rouvasihmistä. Kaikki herrasväki menivät sisälle. Minä jäin isäni kanssa pihalle hevosia riisumaan, juottamaan ja ruokkimaan. Oi, kuin olivat luontokappaleet vaahdossa! Sääli minun tuli hevosraukkoja.
Kun olimme hevosille holhousta antaneet, astuimme pirttiin. Täällä oli rahvasta kaikenmoista. Ensinnä veti huomioni puoleensa ovipielessä penkillä istuva, vanha ukko, joka saarnasi ihmisen sydämen kuvakirjasta, ja oli hänellä siinä joukko hollipoikia kuuntelijoina. Pöydän päässä istui kolme elähtänyttä miestä, enemmin isännän-näköiselle vivahtavia, lyöden korttia. Karsinassa istui joukko naisia ja sieltä kuului hiljainen rupatuspuhe. Minä tirkistin sinne ja näin keskellä joukkoa istuvan vanhan nais-ihmisen, joka ennusti korteista. Minä kuuntelin vähän, saadakseni tietää, mitä hän puhui, mutta puhe oli kaikkea muuta, vaan ei järjestettyä. Siihen tuli miehiä veheriäisissä vöissä, linjalaivoja ja liinaharja hevosia, vaunulla-ajajia, pyssyn-kantajia, saarimaita, veden juoksuja, kuoleman hautoja, onnettomia häitä, vasikan-nahkoja, vaarallisia vehkeitä, meri- ja maamatkoja, oikeushuoneita, tukussa rahaa, j.n.e.
Aikani sitä kuunneltuani, silmäsin pirtin perä-akkunan edessä seisovaa miestä, joka oli kuntien kauppias. Hän näytteli lapsille kuvaa, jossa oli kellon kuva. Minä vilkasin myöskin tuohon tauluun ja luin siinä sanat: Havaitse, o ihminen, sillä tuomiokello kulkee. Minä satuinkin sanomaan sanat niin, että isänikin kuuli, joka takanani seisoi.
— Se on tuomiokello, sanoi isäni ja osti sen.
Mielestämme oli pirtissä liian sekalainen seurakunta. Mentiin sen tähden takaisin pihalle ja syötiin siellä evästämme.
Noin kolme tuntia viivyttyämme läksimme ajamaan. Tuomari, ruustinna ja Anna ensimäisellä hevosella, Alina, Selma ja minä toisella, ja isäni viimeisenä. Hänen kuormassaan oli tavattoman paljon tavaraa. Ihmeeksemme ei tullut Limingan niityllä yhtään hevosmiestä vastaamme eikä jalkamiehiäkään muita, kuin tuo vanha tarinoiva soturi Paavolasta, jonka minä yksin siinä joukossa tunsin, sillä minä muistin hänen Aspelan huviretkeltä.
— Onkohan siellä kaupungissa linjalaivoja? kysyi ukko.
— Kyllä kai niitä on linjassakin laivoja, sanoi tuomari. Menisittekö ajamaan niitä pois?
— Milläpä minä niitä ajan, vaan jos saisin niitä nähdä. Ehkä antaisivat minulle vehnäkorppuja, arveli ukko.
— Mitä turhia, älkää häpeän tähdenkään menkö viholliselta almuja kerjäämään! sanoi tuomari.
— Menenkö minä kerjäämään? Ilman pyytämättä minä heiltä korppuja saan.
— Mitä puhutte? kysyi tuomari ja hyppäsi pois kärryistä maantielle.
— Mitäkö minä puhun? Olenhan minä vanna soturi, tottahan sen verran heille teen kiusaa, että yhdet vehnäkorput saan.
— Minä en voi ymmärtää teidän ajatustanne, antakaa asiaan selitys!
— Ei mitään selitystä sellainen herra tule minulta saamaan, joka pakenee vihollista, vastasi soturi jatkaen kulkuansa ja työntäen itseänsä sauvallansa eteenpäin.
Tuomari nousi kärryihin ja taas ajettiin edelleen.
— Mikähän veruke tuokin oli! lausui tuomari.
— Se on vanha sotamies Paavolasta, sanoin minä.
Tästä saivat he pitkiä jutun aineita, ruustinna ja tuomari. Jutut kävivät läpi koko Suomen viime sodan. Se oli mitätöintä kunnottomuutta ja velttoutta ja tavan takaa kuulin minä mainittavan Klingsporin nimeä. Se oli tuomari, joka puheita piti, ja toiset kuuntelivat ja väliin keskeyttivät. Ruustinna aina, niinkuin päätökseksi, sanoi: Se oli mitätöntä kunnottomuutta ja velttoutta.
Vihdoinkin pääsimme kotipihallemme.
Täällä oli laitettu lämmin ruoka meitä odottamaan ja jokaisella oli kyllin uteliaisuutta kysellä meiltä uusia tietoja sodasta. Isäni naulasi tuomiokellon kuvan seinään ja alkoi sitten väelle kertomaan, mitä hän sodasta tiesi. Hän kehoitti kaikkia mihinkään menemättä urhoollisesti odottamaan, mitä tuleva olisi. Sillä me kyllä voimme, jos pelkäämättä olemme, sanoi hän, tehdä ison aikaa vastarintaa. Me pistämme sellaisia viisi yhteen vartaaseen.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Päivä jälleen paistaa.
Kauas on vihollinen karkotettu rannoiltamme ja vapaasti saamme jo hengittää. Talvi on tullut. Minä tiedän jo; mitä vasten Anna ja tuomari tahtoivat viimeisessä hädässä toisiansa tavata. Heistä on keskellä hälinää muodostunut sievä pariskunta ja meillä on heidän häitänsä vietetty. Ruustinna asuu meillä kahden nuoremman tyttärensä kanssa. Ryökkinät neulovat ja kutovat mitä sievimpiä kankaita Oulun herrasväelle ja ruustinna opettaa köyhiä lapsia lukemaan ja tyttöjä neulomaan ilmaiseksi, sillä köyhillä ei ole varaa maksaa. Tuomari on rikas, senkin olen saanut tietää, ja hän on heittänyt pois tuomarin-viran ja ostanut suuren talon jossakin kaukana Savossa. Hän näet ei viitsinyt palvella sijais-tuomarina — ennen rupesi hän maanviljelijäksi. Huolimatta siitä, etteivät hänen suuret sukulaisensa hyväksyneet hänen menetystään, tekee hän, niinkuin hyväksi näkee, ja elää onnellista, hiljaista maa-elämää rakkaan rouvansa keralla.
Mustia pilviä liikkuu vielä valtiollisella taivaalla, mutta toivotaan kuitenkin rauhaa. Sillä aikaa pojat reippaasti äkseeraavat ja laulavat:
Jos vihollinen rannoillemme metelinkin tois,
Ol' valmis häntä pikaisesti pakoittamaan pois!
Jos hän uudistaisikin tulonsa ja alkaisi maatamme piirittää, niin Limingassa kumminkin oltaisiin valmiina häntä tervehtämään, sillä nyt ei kukaan pakenisi. Isäni sanat olivat menneet läpi koko seurakunnan, että yksi Suomen mies helposti pistää heitä vartaaseensa viisi. Kunnia olkoon jaloille Liminkalaisille siitä, etteivät sanaansa pettäneet ja paenneet, vaan tyynnyttivät mielensä ja olivat kukin taloissansa, jättäen korpiin ja erämaihin menemisen toisille, jos niin halusivat.
Viljamme on korjattu. Sato tosin ei erittäin runsas, kuitenkin riittämään asti. Me harjottelemme ampumaan. Moni riihen-nurkka on saanut luodin poskeensa, sillä olemme käyttäneet riihien nurkkia maalitauluina ja valkoista tuohenpalasta pilkkuna ja tarkastipas meillä moni mies, moni poika osaakin ampua. On siis hyvä toivo. Suurimmat, pulskimmat miehet ovat ne, jotka palvelevat sotaväessä; välkkyviä kiväärejä näemme usein, etenkin pirteissä, sillä ulkona on kylmä. Vanhat soturit katselevat ilomielellä nuoria, uljaita sotapoikia, ja itarat talon-isännät raapaisevat korvallisiansa ja sanovat: sotamiehen palkka on ylen kallis, kunpa kelpaisivat isännät itse äkseeraamaan, ett'ei tarvitsisi maksaa toiselle.
Sanomalehtiä luetaan ahkerammasti kuin ennen, sillä uutisille ollaan erittäin kärkkäitä. Uusissa sotilaissa löytyy runsaasti opin-intoisia, jos paljon haluttomiakin ja vetelehtijöitä. Ne, jotka eivät anna velttouden vallita, ryhtyvät johonkin toimeen, mikä lasten opetukseen, mikä mihinkin keveään työhön, mutta ani harva oikeaan talonpoikaiseen, raskaaseen työhön. Siitä nurisevatkin muutamat talonhaltiat, peljäten heidän unehuttavan työvoimansa ja jäävän sotilasviran loputtua virattomiksi herroiksi. Jopa muutamat uskaltavat mennä niinkin pitkälle, että pelkäävät heidän vanhana joutuvan nälän-näkijöiksi. Olisihan se surkeata, mutta lienee siinä hiukan tosiperääkin, sillä se on paha asia maalla asuville, jos ruumis totutetaan pois maan-työstä.
Mutta minä jätän pelkojen ajan ja menen joku vuosi eteenpäin. Silloin olemme selvässä rauhassa, vaikka tosin jyskeiden muisto vielä korviamme kuumottaa. Katsokaamme, mitä tuttavakunnassani on huomattavaa.
Menemme ensin Vierimälle.
Helläsydäminen ukko on näinä raskaina aikoina huolestunut ja saanut puolen päätänsä paljaaksi. Jos kenelle, niin on sanoma rauhasta juuri hänelle semmoinen ilonsanoma, että nuortuvansa ukko siitä luulee. Loviisa on jo täysi ihminen ja tekee vielä työtä isänsä kanssa torpan vainioilla ja huoneissa.
Aspela on ostanut itsellensä toisen talon entisen lisäksi ja hallitsee nyt molempia. Sodan puuhista huolimatta on hän viljellyt maata uutterasti ja hyvin edistynyt. Hänelle on onni ollut myötäinen, niinkuin toimelliselle tavallisesti. Karjan enentämisessä ja voin valmistamisessa puuhataan Aspelan taloissa. Voin valmistamista vasten on Aspela toimittanut veivikirnun ja on Aspelan emäntä ruvennut kirnuamaan kylmiltään, heittäen pois tuon tyhmän tavan, että päällispönttöjä saunassa palvata, niinkuin muilla Limingan emännillä tapa oli. Tästä saa hän tosin toisilta hienoja irvistyksiä, sillä toiset emännät luulevat Aspelan emännän voimäärässä leivisköillä hävinneen.
Pirttilän talossa on pientä riitaa Paavon ja hänen sisarensa välillä. Paavo on palannut maanviljelys-opistosta ja ruvennut antamaan sisarellensa neuvoja karjan hoidossa, sen mukaan kuin on siellä nähnyt. Mutta sisar kun on vanhoillaan olija, ei tahdo entisestä tavasta luopua. Paavo saa kuitenkin isänsä kanssa sisarestansa voiton, sillä sisar uhkaa mennä maanviljelys-opistoon karjakko-oppilaaksi, muka Paavolle harmia tehdäkseen. Kuitenkaan hän ei mene, vaan tekee niinkuin veljensä häntä neuvoo.
Muuten on tullut koko seurakunnassa yleiseksi tavaksi, että olkoon köyhä tai rikas, niin kahvipannun täytyy olla melkein aina puolitiestä porossa. Hiiliä aina karhotaan ja häkää huoneeseen saatetaan ja oivalliset rukiit ja ohrat kahvia vastaan vaihdetaan.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Helmikankaan talo ja asukkaat.
Helmikankaan talo lähellä Temmesjokea: Iso piha, pitkä asuinhuone-rivi. Asuinhuone-rivin toisessa päässä joelle päin on sali, toisessa päässä pellolle päin pirtti, välissä on kolme kamaria, kyökki, iso porstua, josta käy ovi joka huoneeseen. Tallirivi: talli, samassa jaksossa kaksi aittamaista huonetta ja jatkona kolme heinävajaa, joista kahdessa pidetään kaikenlaista. Navetta, toinen pää harmaa, toinen uudenpuun valkoinen jatko: siinä on sijaa viidelle-kymmenelle lehmälle. Lammasnavetta, erillään navetasta: sijaa sadalle lampaalle. Toinen asuinhuone-rivi: yksi pieni kamari, pesutupa ja vieressä karjan veden lämmityshuon. Aittarivi: pellolla kappaleen matkaa karjakyökistä: neljä isoa aittaa vierekkäin ja niiden takana isonlainen kivi, jonka Jaakko Helmikangas-Oinosen raha-arkku on tehnyt kuuluisaksi. Talossa löytyy vielä kaksi saunaa: kylpysauna ja mallassauna, paja, yhdeksän riihtä olkilatoinensa, peltoja ja niittyjä runsaasti, metsämaata paljon, vaan puut harvassa ja pieniä. Sisältää tiluksia 1 3/4 manttaalia.
Pesutuvan vieruskamarin asukkaat: iso-isäni Pietari Pietarinpoika
Helmikangas, syntynyt Helmikankaan talossa, ja hänen vaimonsa Amalia
Helmikangas, syntyisin Okeroinen, syntynyt Ängeslevällä, ollut ennen
naimisissa mäkitupalaisen Tahvo Tellin kanssa.
Minun isäni Heikki Pertunpoika Helmikangas-Huopala, syntynyt
Lumijoella, Helmikankaan talon isäntä. Hänen vaimonsa: Maria
Pietarintytär Helmikangas, minun äitini.
Minä: Ennen Heikki Marianpoika, vaan nyt Heikki Heikinpoika
Helmikangas.
Huoneista on sali ja kaksi kamaria ruustinnan hallussa. Niissä hän elelee ja asuu ja askaroitsee kahden vielä naimatonna olevan tyttärensä Alinan ja Selman kanssa.
Salissa on kahdet kangaspuut ryökkinöiden varalla, sillä ryökkinät ovat kankaiden kutomiseen ja neulomiseen hyvin harjaantuneet. Ruustinna kun on alkuansa köyhän nimismiehen tytär ja saanut nuorena luvan henkensä ylläpidon lisäksi neuloa ja kangaspuita polkea, on itse opettanut tyttärensä noihin käsitöihin. Sitä paitse ovat tyttäret kaupungissa hankkineet etenkin neulomiseen lisä-oppia. Ruustinna ei itse voi enään kankaita kutoa, kun hänellä on viallinen jalka, mutta hän elääkin eläkerahallansa kyllä ilman työttä. Hän eläisi hyvinkin, mutta köyhät tahtovat riistää liian suuren osan, sillä he käyvät laumottain häneltä pyytämässä, niinkuin he ovat ruustinnan pappilassa asuessakin tehneet. Hän ei ole koskaan köyhän suuta kiertänyt, josta häntä köyhä kansa siunailee.
Limingan tyttökoulu köyhille: Sitä puolta salista, jossa ei kangaspuita ole, käytetään maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina kouluhuoneena köyhille tytöille. He saavat oppia neulomaan, lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, mutta paljokos siihen mahtuu! Koulu on ruustinnalle ylen kallis, sillä hän antaa oppilaillensa myöskin ruoan koulupäivinä ja opetuksen ilmaiseksi.
Alina ryökkinä: Ikäluokassa melkein keskimäinen, hoikkavartaloinen, korkeakasvuinen, mustat hiukset, kasvojen väri punertavan valkoinen, mustanruskeat silmäteräset, vivahtava äitinsä näköön; luonne: päättäväinen, rohkea.
Selma ryökkinä: Nuorin ruustinnan lapsista. Tukevavartaloinen, lyhyt kasvulta, vaaleanverinen, siniharmaat silmät, matala otsa; luonne: vitkaan kaikkia asioita punnitseva, ajattelevainen, kaikkia kohtaan ystävällinen, hellä ja sääliväinen.
Pirtissä asuvia: meidän ruotimuori Anna Kaisa Sahalainen, 94 vuoden vanha, hyvämuistinen, ahkera puhumaan, etenkin vanhoja sota-asioita, närkäsluontoinen, kippuranenäinen.
Vanhin renkimme Antti Lehtimäki: syntynyt Temmeksen kappelissa, roteva työmies, harvapuheinen, innostuu joskus suuremmissa asioissa, suoraluontoinen ja rehellinen.
Lauri Mikkonen, renki: Syntynyt Piippolassa, roteva ja erittäin taitava töissään, harvapuheinen ja malttava, on kuitenkin yhden kerran lyönyt miestä, Jaakko Helmikangas-Oinosta.
Matti Alalampela, renki: Syntynyt Puolangalla, maantyöhön vetelä, ei paljon muuta tekisi kuin tervahautoja polttaisi, sopimaton Limingassa olemaan, teräväpuheinen ja juoksupuheiden lennättäjä.
Aapeli Könkölä, sotamies meidän ruodussa, entinen Pirttilän paimen, syntynyt Limingassa, hyväluontoinen ja lystikäs, roteva työssään, hyvä laulu-ääni, aikoo ruveta lukkariksi. Tekee maantyötäkin.
Tilta Kurkisuo, piika: Syntynyt Limingan Heinjärven kylässä, kiitettävä töissä ja käytöksessä, sopiva esikuvaksi palveluspiioille.
Priita Kirppanen, piika: Syntynyt Paltamossa, oivallinen, vaikka vielä nuori; leipää anellen tullut Liminkaan.
Kreeta Luhankoinen, ruokkotyttö: Syntynyt Limingassa, yhdentoista vuotinen, aika äkäpussin alku.
Oli talvella ja Heikin päivänä, kuin minä tämän taulun oikein tarkalleen toimitin. Samasta Heikin päivästä puhun enemmän seuraavassa luvussa.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Heikinpäivä Helmikankaalla.
Meidänkin seurakunnassa on jo vähän tavaksi tullut viettää nimipäiviä pienellä kestillä. Heikinpäivänä toivotti isälleni onnea koko talon väki aikaiseen aamulla ja tuli niitä onnentoivotuksia minullekin. Kaikki toiset tervehtivät meitä molempia kädestä, mutta ruokkotyttö Kreeta Luhankoinen ei tervehtinyt isääni, vaan ainoastaan minua. Kaikki saivat kahvia ja vehnäleipää. Kreeta myöskin, mutta kun isäni huomasi, ett'ei Kreeta hänelle toivottanutkaan onnea ja sen johdosta sanoi hänelle jotakin, suuttui Kreeta ja jätti kahvin ja vehnäleivän nauttimatta.
Näkipä Kerstilän patruunakin hyväksi tulla isääni tervehtämään — se sama, joka samaan aikaan, kuin isänikin, oli ostanut talon Helmikangas-Oinoselta. Hän oli kauppias Oulusta, joka tahtoi myös viljellä maata. Ja mahtava tuo mies olikin ja rikas. Hän tuli oikein pulskissa turkeissa, välkkyvillä hevosilla ja ajoneuvoilla. Isäni palveli häntä juuri kuin Kerstilän patruuna olisi ollut hänen isäntänsä eli herransa. Minä katselin häntä juuri kuin jonkinlaatuista kummitusta, sillä hän pyöräytteli itseänsä niin aaveentapaisesti, vaikka hän muuten oli paksun paksu mies ja kolmella leu'alla varustettu. Kaikesta hänen käytöksestänsä täytyi päättää, että mies on totinen rikas, sillä hän joka toisen sanan päälle rykäsi ja katsahti ylös kattoon.
Tuli toisiakin vieraita meille: Aspela emäntinensä, Pirttilän Paavo ja hänen isänsä, Riikola emäntinensä ja molemmat isäni sisaret miehinensä.
Oli jo pilkkopimeä, kun viimeiset vieraat tulivat, ja taivaalla liikkui tähtiä, niinkuin pakkasella tavallisesti. Me kumminkaan emme tienneet pakkasesta mitään, kun istuimme lämpöisessä huoneessa. Huoneen ahtauden tähden oleskelivat emännät pirtissä äitini kanssa, sillä meillä ei ollut kuin yksi kamari omissa hoteissa, kun ruustinnalla oli kaksi.
Kerstilän patruuna näytti olevan yli kaikkein toisten vierasten, sillä hän istui pöydän päässä, pitkä piippu hampaissa. Toiset istuivat ovipielessä ja mikä missäkin totisina kuin aakkoskirjan kukot. Ainoastaan Aspela pisti väliin jonkun kokkasanan.
Isäni ja Kerstilän patruuna puhuivat keskenään Englannin kieltä, joka isältäni kävikin kappaleen sujuvammasti kuin Kerstilän patruunalta.
Minä olisin mielelläni ollut pirtissä, vaan isäni käski minun olemaan kamarissa, toimittamassa kynttilän-niistäjän tointa.
Vieraille laitettiin illallista ja kannu olutta ja viinaakin oli nautittavana. Puheita pidettiin kaikenlaisista aineista, maanviljelyksestä, maanviljelys-opistosta, karjan-hoidosta. Olut rupesi vähän kielenkantaa liikuttelemaan ja Pirttilän Paavokin, vaikka muutoin harvapuheinen, yhtyi usein puheisiin, kehoittaen pontevasti maanviljelyksen ja karjan-hoidon parantamiseen. Mutta kun hän puhui metsän istuttamisesta ja metsänhoidosta, rupesivat muutamat ukot imelästi nauramaan. Aspela vaan oli Paavon puolella ja sanoi: Metsän istuttaminen ja hoitaminen ei olisi hullumpi, kun se vaan tulisi toimeen. Metsä olisi hoidettava juuri kuin kotinen puutarha, sillä meidän toimeen-tulomme tulevaisuudessa riippuu siitä, millaisia metsämme ovat.
— Metsiäkö! huusivat tätieni miehet melkein yhteen suuhun, mitä me metsillä tehdään? Meillä kun on kerran peltoa ja niittyä. Sillä sitä eletään emmekä suinkaan voi puita syödä, eikä sahatukkia meidän metsistä kuitenkaan nouse meidän eläessä. Pitäköön tulevainen polvikunta polttopuustansa huolta, ja jos eivät pidä, niin muuttakoot sinne, missä on puita, jollei, niin paleltukoot.
Nämät kumpikin olivat juuri ne, joilla oli paraat metsät koko kylässä.
Kerstilän patruunakin yhtyi puheeseen, saatuansa ensin suurella vaivalla kaikki kolme leukaansa liikkeelle.
— Kyllähän metsät hyvät ovat ja olishan se hyvä esimerkiksi minullekin, kun olen laivojen kustantaja ja omistaja, että saisin ottaa laivan rakennuspuita omasta metsästä; mutta koivunrisujako ja aidanseiväs-puitako minä laivapuiksi ottaisin! Laivat tulevat ylen kalliiksi ja vetävät paljon rahaa. Ne tulisivat paljon halvemmaksi, jos puut saisi omasta metsästä.
— Sitten patruuna on turhaan ostanut Limingasta talon. Olisi ollut sopivampi ostaa talo jostakin Tavaskengän sydänmailta, sanoi toinen tätieni miehistä.
— Minä en usein ostakaan hyvillä rukiilla huonoja ohria, arveli patruuna, rykäisten ja katsahtaen kattoon.
— Tuntuuko puheeni ohraiselta? kysäsi tätini mies.
Kerstilän patruuna ei puhunut siihen mitään, vaan sanoi isälleni muutamia sanoja Englannin kielellä ja läksi pois.
Isäni jäi tämän jälkeen harvapuheiseksi, vastasi vaan muutamiin täydellisiin kysymyksiin. Tämän huomasivat toiset pian ja alkoivat mennä yksi toisensa perästä pois, ja myöhäinen jo olikin.
— Kyllähän on Kerstilän patruuna upeata miestä, sanoi vaarini, tultuansa sisään kamariin vierasten mentyä, — mahtaneeko hänellä olla omaa kaikki?
— Tietysti, vastasi siihen isäni.
— Mutta minä pahoin pelkään, ettei ole kaikki kultaa kuin kiiltää.
— Omaa hänellä tietysti on kaikki.
— Mahdotonta! Minä muistan, kun hän oli pieni puotipoika ja köyhä, ett'ei sen köyhempi kukaan voi olla. Minä en saa sitä päähäni, että olisi omaa kaikki.
— Kyllä hän on mies, joka sen ymmärtää, sanoi isäni ja meni talliin.
Äitini astui myöskin kamariin ja alkoi puhua Kerstilän huonosta palkollisten ruo'asta.
— Täytyyhän sitä uljuutta jostakin idartaa, virkkoi vaarini, jos ei muusta niin työväen suusta — sitä minä en ole koskaan tehnyt, juopponakaan ollessani, vaikka muita tyhmyyksiä olen kyllä tehnyt.
Tähän loppui Heikinpäivät Helmikankaalla, eikä mihinkään asiaan tullut selvää päätöstä. Kaikki asiat jäivät ajan tuomittavaksi ja aikapa se aina on asioita muodostellut.