KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Muutosten aikakausi.
Minä olin viettänyt seitsemännentoista nimipäiväni. Koulunkäyntini oli jäänyt penkin alle, sillä se päättyi ennen mainittuun kahteen vuoteen, ja nyt täytyi minun tehdä kotonani rengin työtä täydellisesti. Siitä en kumminkaan ollut pahoillani, sillä työni tehtyä sain minä myöskin joutohetkinäni harjotella lukemista ja siten lisätä tietojani.
Olin jo käynyt rippikoulunkin. Se oli viimeinen koulunkäyntini; sen jälkeen alkoi toisenlainen koulu, nimittäin elämän taistelu.
Isäni oli hyvän luontonsa tähden tullut toisia auttaneeksi. Hän oli lainannut rahaa ja myöskin mennyt takaamaan joitakuita, uskoen ihmisistä hyvää. Näiden uskottujen seassa oli kaikkine kiiltoinensa myöskin Kerstilän patruuna. Kaupungissa käydessä oli hän viekoitellut isäni pistämään nimensä alle yhteen suurenmoiseen velkakirjaan, eikä kauankaan sen perästä luettiin sanomalehdistä hänen tehneen konkurssin. Niinkuin ukkosen lyömänä luki isäni tuon uutisen ja luki sen uudelleen oikein monta kertaa. Mutta jos hän olisi lukenut sen miljoonan kertaa, seisoi siinä aina samat numerot, jotka osottivat, ettei omaisuus likimainkaan velkoihin riittänyt. Silloin sai odottaa, mikä siitä seuraisi.
Oli tuolla lihakkaalla takaajia kokonaista viisitoista. Käräjiä käytiin ja rähistiin ja viimein tuli edeltä arvattu loppupäätös: joka takaukseen menee, niin maksakoon.
Silloin rupesivat vasarat paukkumaan, juuri kuin pajassa. Kaikilla ilman suunnilla paukkui vasaroita. Silloin meni tavaroita oikein suristen alennettuun hintaan. Kerstiläkin myötiin ja Aspela sen huusi.
Nyt oli kaikki myyty, mitä velallisella oli, mutta vajaus oli vielä suunnattoman suuri. Isäni ei ollut kuitenkaan suurimman velan takuumies, ja hänen osansa oli sillä kuitti, kun maanpäällinen oli jokainen ripale myyty ja kaikki puhdas raha luovutettu. Maa, ainoastansa maa jäi jälelle.
Se oli heilahdus, ankara rytkähdys.
Nyt oli isälläni edessä himmeä tulevaisuus. Vielä oli toisia takausvelkoja maksamatta. Kaikki tuomiot lankesivat yhdessä ryhmässä ja maa, Helmikankaan maa, kuulutettiin huutokaupalla myytäväksi. Huutokauppa pidettiin ja talo meni hirveän vähästä ja Aspela huusi senkin.
Nyt oli meillä mieron tie edessä.
Aspela oli neljän talon isäntä, mutta meillä ei ollut mitään.
Palkolliset saivat olla, jos tahtoivat paikoillansa, Helmikankaalla.
Isäntäväki vaan tuli uusi.
Aspela tarjosi Helmikankaan taloa isälleni arennille, mutta isästäni ei ollut enää minkään toimittajaa. Hän oli pahasta mielestä tullut sairaaksi ja palajamaton reisu olisi meillä edessä. Minä rupesin rengiksi Aspelaan.
Äitini ei tosin ollut iloinen, vaan ei juuri surullinenkaan. Hän muutti jälleen entiseen turvetölliinsä asumaan, vieden isänikin sinne. Kolme päivää eli isäni siellä ennenkuin kuoli. Aspela auttoi hänen hautaan, mutta isäni sisaret miehinensä eivät tulleet hautajaisiinkaan eivätkä millään auttaneet, sillä isäni oli kuollessansa kerjäläistä köyhempi.
Vaarini vaimoinensa saivat luvan asua Helmikankaan pihan sivukamarissa ja ukko puheskeli usein: Enkö minä sitä jo Heikki-vainajalle sanonut?
Tämäpä vasta aika rytinää on ollut. Minä olen sen kestäessä miehistynyt. Asiat olivat suuret enkä minä niille voinut mitään — tein vaan työtä niinkuin mies, niinkuin renkimies.
Mutta Vierimän ukko oli saanut naapurinsa jälleen takaisin. Kuitenkaan ei ukko saanut sitä kauan nähdä, sillä hänen vapautensa päivä koitti, jota hän oli halulla halainnut. Hänkin kuoli. Kaiken elämänsä ajan oli hän liikahtamatta asunut samassa torpassa Helmikankaan maalla ja nähnyt Helmikankaan talossa monta mullistusta, joka ei suuresti häntä liikuttanut. Hän pysyi torpparina vaan, ollen oikia kunnian torppari.
Ukon kuollessa oli Loviisa neljänkolmatta vanha ja minä yhdenkolmatta. Luonnollisesti olin minä hautajaisissa. Se oli oikea surun juhla Loviisalle, jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt, ja minä itkin silloin kahdesta asiasta: Vierimän ukon muuton ja Loviisan kyynelten tähden.
Loviisa oli kykenemätön täyttämään torpan vaatimuksia, jonka jokainen kyllä mahtanee ymmärtää. Hänen tulevaisuutensa näyttää siis hämärältä.
Ihmisen ikä on tikkaa kirjavampi, ja aikojen kuluessa pyörii alituisesti ihmis-onnen pyörät. Siinä ei ole vähintäkään pysäystä, ei patsasta eikä napaa.
Ruustinna on lakkauttanut koulun-pitonsa ja astunut nauttimaan töittensä hedelmiä tuolla ylhäällä. Hän on jättänyt Ainan ja Selman vielä tänne muutosten mailmaan onneansa koettelemaan ja he asuvat vieläkin Helmikankaalla. Kosijoita on myöskin siellä käynyt ja ne ovat olleet talonpoikia. Pirttilän Paavo on ruvennut siellä usein vierastelemaan, sillä hänen isänsä on kuollut ja sisarensa on joutunut naimisiin kauas Limingasta. Oivallista emäntää talossa tarvitaan. Alina ryökkinä on ottanut kihlat vastaan ja uskaltaapa suoraa päätä mennä rovastin tyttärenä talon-emännäksi.
Pian häätkin pidettiin ja Pirttilän Paavo sai kelpo emännän.
Nyt oli Selman aika ikävä ja hän miettii ja myhähtelee entiseen tapaansa, jos joku häntä puhuttelee. Hän tavataan usein pirtissä istumassa sisarensa luona, neulous polvella.
Seurakuntaan tulee nuori pappi. Hän on korkian konsistoriumin määräämänä sinne saapunut apupapiksi. Hän ei tiedä seurakuntaan tullessansa mitään meidän oloistamme. Hän on kuitenkin mies, jonka moista harvoin nähdään — erittäin siivoluontoinen ja asiat tyystin mietiskelevä. — Jonkun aikaa seurakunnassa oltuansa tutustuu hän ystäväksi säyseiden isäntien kanssa ja saapi siten Pirttilänkin talon vierastuspaikaksensa. Hän suostuu Selman suopeaan käytökseen, sillä hän huomaa Selmassa kappaleen kaltaistansa, eikä kauan viivy, ennen kuin nuo molemmat aateksivaiset ovat tavanneet toisensa sydäntensä syvyydessä. Selma on huomannut vaikutus-alansa tahtonsa mukaiseksi ja astuu papin rouvana äitivainajansa asunnosta.
Näin on ruustinnan perhe oikealle tolalle ja onnelliseen asemaan saatettu.
Entäs Loviisa? Sellaisessa tilassa kokemattoman naisihmisen on vaikeata päättää, mikä oikeastaan olisi tehtävä, kuin Vierimän Loviisan oli isänsä kuoltua. Vierimän ukko ei ollut aivan vähissä varoissa ollut ja muutamat taisivat arvella hänen omaisuuttaan vielä suuremmaksikin. Muutamia torpanpoikia ja sotamiehiä olikin jo käynyt Loviisaa kosimassa, mutta hän ei ollut antanut vielä kenellekään selvää päätöstä. Muutoin tulivat torpan kirjat nyt laittomiksi, sillä ne kuolivat ukon kuollessa. Jotkut olivat jo käyneet Aspelan luona puhumassa torpan kirjain uudistuksesta, jos he tulisivat Loviisan kanssa naimisiin, mutta Aspela ei ollut mitään suoraa vastausta antanut. Hän tahtoi ensin kuulla Loviisan mielipiteet asiassa. Sittemmin Aspela määrättiin Loviisan holhojaksi ja siitäkin syystä tahtoi hän katsella asiaa tarkemmin. Pesäkirjoitus pidettiin Vierimällä. Aspela otti tavarat huostaansa ja Loviisa muutti myöskin Aspelaan, palvelukseen. Vesissä silmin hän jätti rakkaan kotinsa.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Ikuinen kauppa.
Minä asuin Helmikankaan talossa, palvellen iso-enoani Aspelaa. Minulla oli hauska olo. Niinä aikoina ajattelin hyvin vähän taikka ei mitään, vaikka muutamat sanoivat minun ajattelevan liiaksikin. Tosiaan en itsekään tietänyt, kuinka oli. Lapsuuden tuttavakunta oli hajonnut eli kehittynyt, en tiedä, kuinka tuo oikein oli. Ainakin olivat he tulleet joko liian suuriksi tahi liian pieniksi ja minä mietiskelin maailman pyörähtäneen yhden liian kerran ja sen kaiken vaikuttaneen.
Aspela oli erittäin ystävällinen minua kohtaan. Hän sanoi monta kertaa hänellä olevan juteltavaa minulle. Mutta hän piti minua vaan puntarissa eikä pitkään aikaan puhunut minulle mitään salaisesta asiastansa.
Äitini asui mökissänsä ja eleli, niinkuin ennen, mutta oli melkein entistä köyhempi. Kuitenkin hän rakasti tölliänsä — se oli hänelle omatakeista, omaa tekemää, ja oma käsi-ala on ihmiselle rakkainta.
Vaarini kuoli lyhyen taudin jälkeen ja pian seurasi hänen vaimonsa, Amalia eräkäs, perässä. Niin oli hän saanut melkein unhotettuna asua perintötalossansa viimeiset aikansa ja nähdä tyttärensä miehinensä lapsinensa perikatoon korkeilta portailta joutuvan. Kaksi suurta kumousta oli hän eläissänsä nähnyt: omansa ja vävynsä. Viime aikansa oli hän elänyt uskossa Herraan. Äitini ja minä olimme melkein ainoat, jotka heitä muistivat. Äitini oli tosin saanut paljon surua maistaa, mutta kun oli kaikista päässyt, oli hänen taakkansa kevennyt.
Äidillänikin oli jotakin kielen takana, niinkuin Aspelalla, nim. minulle sanottavaa, mutta molemmat odottivat, että minä itsekin jotakin sanoisin. Minä kuitenkin ajattelin, ja tein, niinkuin ajattelin — lakkasin pois rengin virasta ja muutin äitini luokse ja aloin innolla tehdä työtä torpan hyväksi.
Eräänä päivänä sanoi äitini minulle, kun olimme niityllä: Poika minulla on ja työhön pystyvä, mutta ei ymmärrä mitään muuta. Sinä näet, että minä alan tulla vanhaksi, ja kuitenkin kulutat sinä aikaa hukkaan ja vanhennutat itsesi myös — etkö jo huomaa — — —
Minä huomasin kyllä, mitä äitini tarkoitti, mutta en ollut noillanikaan. Ja mitäpä siihen voinkaan, kun en ollut vielä mitään harkkinut.
Kuluipa tuota kuitenkin aikaa kotvasen ja minä tein tavallisuuden mukaan kirkkoreisun. Minä satuin tulemaan kirkon rappusilla Loviisaa vastaan, ja hän silmäsi niin terävästi minuun, että oikein hätkähdin. Se oli ennen Jumalan-palvelusta ja minä kysyin häneltä: Oletko käynyt hautuumaalla?
Hän oli juuri sieltä tulossa.
Minä olin juuri aikeissa sinne mennä ja pyysin häntä uudelleen tulemaan ja hän läksi seuraani.
Me kuljimme kaikkien kuolleitten tuttavaimme ja sukulaistemme haudoilla. Minä luin isäni hautataulussa kirjoituksen, jonka olin jo ennenkin lukenut ja se kuului: "Vähä ja paha on ollut minun elämäni aika, eikä ulotu minun isäini kulkemisen aikaan."
Minä ajattelin kauan noita patriarkan sanoja ja ihmettelin, että isäni oli kuollessansa määrännyt ne sanat ristillensä maalattavaksi.
Loviisa luki ne myös ja sanoi siihen: Se on oikein.
Kun olimme kulkeneet kaikki ympäri, erkanimme ja menimme kirkkoon. Loviisa meni toisesta ovesta ja minä toisesta enkä minä nähnyt häntä koko Jumalan-palveluksen aikana. Mutta kun olin kirkosta pois lähtenyt ja maantiellä kotiin menossa, saavutti minut Loviisa, ja me teimme yhdessä matkaa. Kun siinä kaikenlaisia keskustelimme, tulin minä ajatelleeksi, että Loviisa oli jakanut lähes puolen tusinaa vasikannahkoja ja oli vielä vapaa. Silloin kuin taikavoimalla heräsi minussa lapsuuden muistot uuteen eloon ja minä pyysin häntä tulemaan meillä käymään, äitini luona. Hän tuli.
Äitini säikähtyi, kun minä tulin Loviisan kanssa sisään, sillä se oli hänestä jotakin outoa. Kuitenkaan ei hän puhunut mitään, vaan käski Loviisan istumaan ja laittoi meille ruokaa ja keitti kahvia.
Minun mielestäni oli juuri kuin olisin ollut vielä lapsena ja tarinoinut Loviisan kanssa niinkuin ennen.
Enpä ollutkaan päässyt sinä päivänä näkemättä kulkemaan. Joku vanha, tarkka silmä oli vehkeeni huomannut ja se oli tuo kunnian-arvoinen ukko Aspela.
Juuri kuin olimme päivällispöydässä turvetöllissämme, astui Aspela ovesta sisään. Hän naurahti meidät nähdessään, astui suoraa pöydän luo ja antoi ensin minulle kättä, sitten Loviisalle.
— Terve teille, nuori pari! sanoi hän.
Minä en osannut virkkaa siihen paljon mitään, vastasin vaan:
— Kiitoksia paljon!
Syöntimme keskeytyi kuin keskeytyikin, sillä siinä ei ollut mitään syönnin rauhaa, kun tuo seurakunnan vanhin rupesi oikein sanoja suustansa syytämään. Loviisa väliin naurahteli ja oli suuttuvinansa Aspelalle, mutta sitäkös Aspela jouti kuuntelemaan! Hän puhui vaan ja yllytti minua ostamaan kihlasormusta.
— Kyllä sormus on ennen otettu, lausui siihen äitini, ottaen sormuksen sormestansa. Tällä sormuksella minua on aikoinani kihlattu ja sen saa minulta poika perinnöksi. Minä en enään tarvitse sitä ja luulen, ett'ei Loviisa halveksi sitä kantaa. Eikä siitä nimeäkään puutu. Onhan siinä H. H. ja luulen aivan samaksi, jos ne lukee: Heikki Huopala tai Heikki Helmikangas.
— No, helkkarin hyvä, huudahti Aspela, että Marilla on tuo sormus jälellä. Hän otti sormuksen äitini kädestä ja laskien sen minun käteeni sanoi ukko: Anna sormus hänelle, ja hän osotti sormellaan Loviisaa.
Minä pidin sormusta kädessäni kappaleen aikaa, katsoin Loviisaa silmiin ja kysyin sitten:
— Huolitko sinä tätä?
— Huolin, vastasi Loviisa, sinä olet kelpo poika. Minä olen sinusta paljon pitänyt aina ja isäni sanoi minulle usein, että sinä olet hyvä poika. Miks'en sinulta sormusta ottaisi?
Silloin oli kaupat tehty ja me olimme kihlatut. Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin ja kolmen viikon päästä vietettiin häämme Korvenpäässä.
Häissämme olivat entiset tuttavani ja vähän kylän rahvasta. Muun jutun lisäksi häissä kysäsi Aspela minulta, enkö ostaisi häneltä Helmikankaan taloa. Se miete oli kyllä mieleeni, mutta millä köyhä ostaa, kun ei ole rahaa. Minä siis vastasin hänelle, etten voinut ostaa.
Aspela naurahti siihen ja sanoi: Minä annan velaksi.
Minä mietin vähän aikaa ja päätin: Jos velaksi saan, niin sitten voin sen ottaa.
— No, saamas pitää, vastasi Aspela, sitä vastenhan sen huusinkin, ja vähä vahinko, jos et jaksa hoitaa sitä etkä isännöidä: silloin otan sen takaisin ja maksan mitä olet maan hyväksi työtä tehnyt.
Talon kaupat tehtiin. Ja minä sain vielä Aspelalta rahaakin ostaakseni elukoita ja hankkiakseni työkaluja. Se vähäinen perintö, joka Loviisalla oli, tuli myöskin samassa minun käsiini ja häiden loputtua muutin minä vaimoni ja äitini kanssa Helmikankaalle.
Olin tehnyt Loviisan kanssa ikuisen kaupan ja olin myöskin Helmikankaan isäntä; mutta iso velka niskassa ja huolta säkillinen.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Velan-alaisen huolet.
Nyt olin siis totisesti Helmikangas, enkä paljon muutosta huomannut talossa. Ainoastansa oli talo vähän vanhennut ja navetan uusi jatkos aidastunut, harmaantunut. Mutta kun satuin köyhyyttäni joskus muistamaan, huomasin, että navetta oli liiankin pitkä meidän kymmenelle lehmälle, sillä enempää en voinut saada. Kaksi hevosta ostin uutta. Vierimän hevonen ja kolme lehmää tekivät sen, että tallissani oli kolme hevosta ja navetassa kymmenen lehmää, siis seitsemän lehmää olin ostanut.
Kummallisia palkollisia olivat nuot Helmikankaan talon palkolliset, kun olivat vaan talossa, tulipa isännäksi kuka hyvänsä. Nyt tuli kuitenkin muutosta vähän. Antti Lehtimäki ja Tilta Kurkisuo menivät naimisiin ja muuttivat asumaan entiseen Vierimän torppaan ja Antti teki torpan kirjat minun kanssani. Minä olinkin iloinen siitä, että Vierimän torppa sai niin oivalliset asukkaat.
Matti Alalampela oli mennyt takaisin Puolangalle, mutta Lauri Mikkonen jäi vielä meille, niinkuin myös Priita Kirppanen. Aapeli Könkölä oli sotamiehenämme ja asui meillä ja sai entisen vaarin kamarin asunnoksensa. Kreeta Luhankoinen oli jo tällä aikaa kasvanut naima-ikään ja meni Aapeli Könkölän kanssa naimisiin. Vähän äkäpussi hän oli, vaan siinäpähän äkäinenkin meni, sillä hän oli muutoin jotenkin kätevä ja taitava vaimo.
Äitini puhui yhtenään turvetöllistänsä, jonka sanoi täytyvän olla kunnossa minun varaltani, jos koska rojahtaisin alas. Eikä siinä mitään kummaa ollutkaan, kun olin melkein yksinomaisesti toisen tavaran haltiana. Viisaana entisten asukasten vahingoista, päätin kuitenkin koettaa, eikö voisi mies elää ihmisiksi, antamatta toisten pettää itsensä. Siis en ensialussa ollutkaan Hooperikin äijä — oli ensin koetettava päästä vapaaksi velasta.
Kaikki teimme työtä, niin että rutisi — usein tuli sitä liiaksikin tehdyksi. Niin esimerkiksi niittäessä, sillä monta kertaa tapahtui, että niitin veren sylkemiseen asti. En olisi tahtonut olla itseni murhaaja yhtä vähän kuin toistenkaan, enkä pakoittanut ketään tekemään työtä yli voimansa. Naisia armahdin minä enemmänkin kuin miehiä ja käskin heidän usein levähtämään. Mutta he — lepäsivätkö? eikö mitä! — minua vähän suututti, he tahtoivat riehua, niinkuin minäkin, niin että minun täyttyi jäädä monta kertaa itse seisomaan, että hekin seisoisivat, sillä pelkäsin heidän liiallisesta ponnistuksesta vahingoittuvan.
Viisi vuotta kesti, ennenkuin sain vakuutuksen, että jotakin tulee minun talonpidostani. Tosin ei velka vielä ollut suoritettu, mutta olin sitäkin kuitenkin jo osan maksanut. Talo oli muutoin jo tyhjää etevämpi. Lehmien luku oli noussut viiteenkymmeneen niinkuin isäni aikana ja huoneitakin olin lisännyt, rakentamalla tuulimyllyn, joka oli erittäin tarpeellinen talossa.
Huolista huolimatta olin muiden mukana ottanut osaa kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Olin etunenässä ollut osallinen nuorison nousevan opetuksessa sunnuntaikoulua pitämällä. Olin sen ohessa lahjoittanut joukon kirjoja lainakirjaston aluksi ja pidin sitä noin vuoden aikaa ensin kotonani. Aspela auttoi myöskin asiaa ja osti siihen kirjoja ja niin saatiin yksituumaisesti 200 nidosta kirjastoon. Tosin oli se vielä mitättömän pieni kirjasto, mutta alku oli tehty.
Jollei minulla olisi ollut niin oivallinen ja toimellinen vaimo kuin Loviisa, niin luulen, että olisin monta kertaa taakkani alla vaipunut, sillä niin äkkiä, niin isosti tyhjästä nousta on vaikeata. Äitini oli myöskin se muori, joka kyllä ei säästänyt vaivojansa.
Perheemme oli viisivuotisen avioliittomme aikana lisääntynyt kahdella tyttärellä. Minä olin onnellinen ja taisin sanoa, että vaimoni on oikea kodon sydän.
Pirttilän Paavo oli hyvä ystäväni, niinkuin ennenkin, ja neuvoi minulle monta asiaa maan uuden-aikaisessa viljelyksessä. Vuoroviljely pantiin meillä niinkuin Pirttilässäkin toimeen ja minä rupesin käyttämään sala-ojiakin. Hankinpa luujauhojakin koetteeksi ja Guanoa hankin myös, pelloille levittääkseni. Minä toimitin rautaisen kääntö-auran, viskuukoneen, silppukoneen, ja kaikenlaista minä puuhasin, vaikk'ei varanikaan tahtoneet riittää. Mutta pianpa maksoi mäki velkansa ja minä rupesin saamaan hyviä vuosia, kun toiset rinnallani saivat huonoja, ja ne alkoivat vähitellen nuottiani kannattaa.
Voin valmistuksesta sain minä, niinkuin Aspelakin, hyvät rahat ja loistavat kiitokset. Pirttilälle ne tietysti oikeastaan tulivat, hän kun oli neuvot antanut. Jopa olin tavasta niin innossani, että ai'oin lähteä maanviljelys-opistoon, mutta ei siitä kuitenkaan sen enempää tullut, sillä eihän minun sopinut jättää taloani häviämään ja perhettäni turvattomaksi.
Pää-asia onkin, että itsekukin mies pitää perheestänsä ennen kaikkia huolta, sillä niinhän valtakunnan onni ja toimeen tulo on parhain turvattu. Se onkin huolimattomuus perheen hoitamisessa, joka etupäässä hämmentää onnellisuuden ja kurjuutta lisää.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Loistavia lyhtyjä, mustia pilkkuja.
Ihmisen elämän tarkoitus täällä maan päällä ei ole se, että hyvin toimeen tultaisiin ja mukavasti elettäisiin. Tämä elämä on paljas vaellus tulevaisuutta kohden, jossa vasta pysähdymme. Luulisihan yhden ja selvän päämäärän vaikuttavan sen, että oltaisiin yksimielisiä kuljettavasta tiestä. Mutta ihmisen käsitykset uskon asioissa ovat ihmeen monenlaisia. Se saatiin meidänkin seurakunnassa huomata.
Liminkaan ilmestyi melkein yht'aikaa useanlaatuista oppia. Kaikki harrastivat jumalisuutta, mutta kukin omalla tavallansa.
Muutamien opilla oli selvä alku. Ensin lakkasivat he muun mailman kanssa seurustelemasta, lukivat, veisasivat ja pitivät keskenänsä seuroja. He pitivät syntinä kantaa samanlaisia vaatteita kuin suruttomat, ja välttämättömästi täytyi niiden, jotka siihen kuuluivat, käydä määrätyssä kuosissa, muutoin ei ollut hyvä. Ensin olivat kuitenkin vaatteet ainoastaan ulkonainen asia, eikä se ollut uskon perustukseksi ai'ottu. Mutta jonkun aikaa pidettyänsä hengellistä elämää sydämessänsä vireillä lankesi suuri joukko ja koko autuuden perustuksena olivat vaan vaatteet. Hengellinen elämä oli laannut. Tämä oli surkea asia, mutta se on tosi.
Tällaisessa tilassa olivat he valmiit ottamaan vastaan oppia vaikka minkälaista. Itse heistänsä nousi miehiä ja vaimoja, jotka rupesivat levittämään mitä hurjinta villitystä. Muutamat villityksen levittäjistä olivat hyvin innostuneitakin. Niin esimerkiksi koetti muuan akka tehdä uutta raamattuakin, mutta hyväpä, ettei vaan toimittanut sitä painoon. Minäkin sain sen lukea ja luettuani sanoin akalle: Se on Antikristuksen romaani ja ansaitsee roviolla polttaa. Tästä sanastani lasketettiin vastaani mitä hurjimpia tuomioita. Akka vimmoissansa meni matkaan, ottaen mukaansa muutamia yksinkertaisia henkilöitä, jotka hän jo oli ehtinyt villitä. Niiden kanssa matkusteli hän ympäri heliät ilmat, kirjallensa painattajaa etsimässä; mutta turhaan. Pitkän ajan perästä palasi hän takaisin, levittämään oppiansa kotiseurakunnassansa, vaikka huonolla menestyksellä. Vielä hän sittenkin kävi lähetysmatkoilla omilla lähettämillänsä. Siksi kunnes hän lankesi niin syvään, että kaikki rupesivat häntä kaihtamaan.
En tahdo sen pitemmältä luetella niitä erityisiä opin haaroja, joita silloin liikkui. Tahdon vaan huomauttaa, että kaikki, sanalla sanoen kaikki, mitä kristillisiä oli, olivat kansan edistymisen ja kansan opetuksen päävihaajia ja vastustajia. He pitivät sen oikein pääasiana autuuteen, että itse olivat tietämättömyyden pimeydessä sekä kaikella voimalla pitivät toisiakin samassa tilassa.
Mutta vihdoin tuli kuitenkin apu.
Oman valitsemisensa kautta saivat he opettajan, josta luulivat saavansa innokkaan puollustajan, mutta joka itse asiassa kumosi koko heidän tuumansa ja oikasi heidän solmunsa. Tälle seurakunnan opettajalle annettiin kohta kunnianimi: kuollut surutoin.
Mutta "kuollut surutoin" ei ollut kuulevinansakaan haukkumanimeä, vaan opetti innolla ja sai voiton. Eikä tämä jalo mies rajoittanut tointansa uskonnollisiin asioihin. Ollen todellinen kansan ystävä työskenteli hän innokkaasti kaikilla aloilla. Köyhäin hoito parannettiin suuresti hänen aikanansa. Samoin edistyypi kouluttaminen siksi kuin viimein tiilistä muurattu kansakoulu-rakennus kohosi Limingan ahteelle ja sama opettaja, iloisena, tyytyväisenä siunasi sen alkavaa vaikutusta.
Kuinka monta taistelua, kuinka vahvaa ponnistusta tämäkin valon voitto vaati, ei ole tässä kertomuksessa esitettävä. Jumalan siunaus ja hyvät hedelmät ovat ne paitsi sitä maksaneet.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kirjani viimeinen.
Joka on Helmikankaan talon nähnyt ennen ja katselee sitä nyt, hän luulee paikalla seisovan uuden talon. Uusipa se melkein onkin, sillä olen sen uudesta rakentanut ja kivinavetalla varustanut. Entisen asuinhuone-rivin sijalla seisoo uusi, punaiseksi maalattu, uhkea rakennus. Taloa omistan minä, sillä velka on maksettu. Vaimoni elää, äitini elää ja molemmat tyttäreni käyvät kansakoulua. Ihminen, toivo hyvää lapsistasi!
Aspela on vanhentunut, hänen päänsä on valkoinen. Hän sairastaa ja minä seison äitineni, vaimoneni hänen vuoteensa vieressä. Aspelan vaimo Katri itkee, sillä hän tulee kadottamaan miehen, jonka vertaisia harvoin tavataan. Meidän läsnä ollessa ummistaa tuo kunnon ukko silmänsä tästä elosta. Hän on tehtävänsä tehnyt ja ansiolliset työnsä päättänyt ja melkein yksimielisesti suree seurakunta tuota kunnan vanhintansa.
Ilman ulkonaista korskaa ja kiiltoa oli koko hänen vaelluksensa. Siisti ja puhdas oli todella hänen kotinsa, niinkuin hänen käytöksensäkin. Hänen ainoa silmämääränsä oli kansansa kohottaminen ja sen asian eteen hän uhrasi henkensä ja ruumiinsa voimia sekä rahaa. Kuitenkin pysyi hän hyvissä varoissa elämänsä loppuun asti, sillä kukaan ei häntä pettänyt. Hänellä oli niin tarkka silmä velan antamisen asiassa, että hän otti velalliseksensa vaan sellaisen, joka maksoi, ja niinmuodoin ei hän tavarallansa koskaan ylellisyyttä ja turhuutta auttanut. Leikillinen puheissa, mutta totuus pohjalla ja hyvä tarkoitus aina päämääränä.
Niin eli ja kuoli Sakari Tyrnävältä, Korvenpään isäntä Aspela.
Hänen kaksoispoikansa ovat täysi-miehiä. Toinen on isäntänä Kerstilässä, toinen Korvenpäässä. Kolmas talo on myyty ja vainajan neljäs olikin minun Helmikankaani. Katri on vanhana mummona Korvenpäässä miehensä kuoltua. Erittäin suosittu emäntä hän on ja moni nuorempi koettaa seurata hänen esimerkkiänsä. Kaksoispojat ovat perineet isänsä ja äitinsä luonteen. Siis innolla vielä toisessa polvessa Sakarin tointa jatketaan.
Pirttilän Paavo on myöskin kuollut, jättäen jälkeensä Alina lesken ja kuusi nerokasta ja hyvin kasvatettua lasta. Hän on jättänyt jälkeensä talon, jonkamoista harvoin nähdään, eikä se ole tyhjä pohja. Siinä on leskelle ja lapsille eläke, siinä on koti, josta lesken ei tarvitse muuttaa muualle kuin Tuonelaan. Oikein siis oli Alina ryökkinä päättänyt, kun Pirttilään emännäksi meni. Se kauppa ei olut kaduttava.
Lähinnä Aspelaa tulee minun kiittää Paavo-vainajaa siitä, mitä minä nyt olen. Ilman hänen ystävällisiä neuvojansa olisin minä monesti talon hoidossani karille ajanut.
* * * * *
Monta kovaa retkeä olen tehnyt, vaikk'en vielä ole vanha ijältä. Olen tehnyt kaupunkireisuja ja markkina-matkoja auringon paahtaessa ja vihurin ja pakkasen raivotessa. Monta erilaatuista ihmisluontoa olen tullut tuntemaan. Olen käynyt Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Olen ollut valtiopäivillä. Kansani kieli ja sen vapaus on ollut elämäni ehtona, sanatonna en ole jaksanut kuunnella, vaan puheeseen olen ryhtynyt suomalaisuuden puolesta. Naisten oikeutta olen innolla valvonut, eikä nyt enään voida tyttärille pölkkyä pään alle asettaa, niinkuin ennen maailmassa, jos tytär itse valitseekin sulhasensa. Tasan on heidän osansakin nyt saaliin jaossa: tytär saa saman kuin poikakin. Ihmisrääkkäystä olen koettanut estää ja eläinrääkkäystä myös. Viina ja olut virtaa vielä maassamme ja turmiota synnyttää. Koska koittanee se aika, jolloin sitä vähennetään? Milloin parantanee Suomen kansa pahimman haavansa, juoppouden? Se alkaa olla toivomaton pykälä. Ennenkuin maamme on oikealla tolalla kaikissa, silloin on minun silmäni jo mullan alla.
Kirjallisuutta tosin viljellään enemmän kuin lapsuuteni aikana. Tieto ja taito on jommoisestikin enentynyt, mutta moni luottaa tietoonsa liian paljon ja jättää taidon käyttämättä.
Kiitos kaikukoon niille Suomen miehille, jotka ovat kotoansa nostaneet ja talonsa kunnossa pitäneet, sillä monta tunnen, jotka ovat mökin taloksi muuttaneet ja vetelöitä soita kuiviksi pelloiksi.
Ei se vaikuta pahaa, jos miestä pienennetään, sillä se on terveellistä, että tulla karsituksi. Jos aina saisimme olla äveriäänä, niin pian olisimme ylpeyden kukkulalla ja pian rojahtaisimme.
Oi sinua, kaunis Liminka, oi sinua, viehättävä Temmes-varsi, oi sinua, synnyin-seutuni! Olet maa rakkahin kaikista. Minä katson usein Vierimän torppaa — sydämeni suosii sitä. Se on minulle kallis, se on vaimoni koti. Sieltä olen löytänyt helmen. Paha sana on vierimä, älköön se kumminkaan ennustako, että kotini sydän vierähtää ennenkuin minä. Sehän olisi viimeinen pienennykseni, jonka jälkeen en voisikaan ilmaa huokua. Tuossa istuu vaimoni vierelläni ja molemmat tyttäreni, ja kotini on minulle rakas.
* * * * *
Tähän asti olen päässyt ja vielä elän ja näen. Minä näen entisen Kerstilän patruunan jo tehneen toisen konkurssin. Nyt on hän aivan köyhä. Viikko sitten oli hän luonani ja me kävimme kirkossa hänen kanssaan, sillä minä en vihaa häntä — en ketään vihaa. Me kävimme hautuumaalla ja luimme isäni ristin kirjoituksen: "Vähä ja paha on ollut elämäni aika, eikä ulotu isäini kulkemisen aikaan." Vesissä silmin luki vanhus nuo sanat ja sanoi:
— Minä tein vääryyttä isällesi ja lyhensin hänen päivänsä. Jos minulla olisi varoja maksaa, niin minä maksaisin sen sinulle.
Mutta minä lausuin: Olkaa rauhassa ja parantakaa elämänne! — Sääli minun tuli raukkaa.
Niinkuin kristitty, toivotan minä hänelle onnea, vaikka hän on vääryyden suurimman minulle tehnyt.
Ja vielä kerran katson ympärilleni.
Vaipunut on tuo jalo mies, joka Limingan Sionin haavat paransi, ja hän lepää haudassansa. Risto Riikola on myöskin mennyt, mutta sinisilmä Kreeta lapsinensa hallitsee taloa. Hän on velhon tyttären tytär, mutta parempaa köyhäin äitiä saamme äärettömät matkat hakea huipotella. Olen kuullut, että tuomari elää vielä vaimonsa Annan kanssa Savossa ja edustaa seutunsa kansaa, niinkuin Aspela edusti Limingan kansaa. Selma on miehinensä eräässä minulle hyvin tunnetussa pitäjässä, jossa miehensä on kirkkoherrana, ja luulen että hän on etevimpiä kirkkoherroja Suomessa. Lauri Mikkonen ja Priita Kirppanen ovat palvelleet minua kunnia-rahaan asti, mutta nyt ovat he menneet naimisiin ja niin vanhana, vaan sama se. He ovat entisessä äitini töllissä, vaan ei se ole enää mikään tölli — se on torppa ja pulska. Aapeli Könkölä on päässyt lukkariksi ja on hän siis toiveittensa perillä. Äitini on vanha mummo, ja matkustavaiset, kun meillä käyvät, kysäsevät häneltä, onko hän talon elatus-muori. Mutta hän naurahtaa siihen ja sanoo: Tuolta minä olen töllistä vähän alempaa. Kas, ei hän isottele. Hän onkin minun äitini ja etevin esimerkkini ja hänellä on hyvä miniä, niinkuin hän itse sanoo, ja Loviisani sanoo hänellä olevan hyvän anoppimuorin. Mitä etsisin enempää tässä elämässä, kun minulla on rauhallinen koti ja syön leipää omasta pellostani. Toivon silmillä katselen jo sitä vapauden päivää, jolloin saan astua maasta pyhäin edesmenneiden luokse ja tavata siellä monta lapsuuteni tuttavaa. Suokoon Isäni ylhäinen, joka minua on niin jalosti auttanut, että minä saisin nähdä joitakuita toivomiani hedelmiä kypsyvän, niin iloisemmalla mielellä astuisin pois täältä. Paljon on vielä tehtävää Suomen kansan vainiolla. Varusta, o Jumala, voimalla niitä, jotka kansaamme edustavat, taidolla ja kärsivällisyydellä taakkaansa kantamaan.